alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


10 kommenttia

Mitä lukee miten lukee

anunaama
”Millä perusteella valitsit kirjan jota juuri luet?” -kysymykseen kuulee moninaisia vastauksia. Kaverit suositteli, aihe kiinnostaa, tykkään kirjailijan edellisistä kirjoista, lukupiirin valinta, tätä mainostetaan kovasti, kehuttiin kirjablogeissa, näin kirjailijan telkkarissa. Jos kirjasta kohistaan runsaan seksin, väkivallan tai muun sensaatiomaisen sisällön takia, yksi haluaa ehdottomasti lukea ja toinen ehdottomasti ei. Eräät jopa uskaltautuvat kokeilemaan umpimähkään kirjaston hyllystä täysin ennenkuulumattomia kirjoja, pelkän kansikuvan ja/tai takakannen perusteella.

Mikä sitten saa lukijan pitämään kirjasta? ”Se oli mielestäni hyvä kirja” on paras vastaus, ja olettaa voitaneen, että avatessaan kirjan ihminen noin keskimäärin on valmiudessa pitämään siitä. Kirjoja ei kuitenkaan lueta tyhjiössä, ja kokemusta värittävät myös ei-kirjalliset seikat: tärkein on varmaankin lukuhetkellä vallitseva oma mielentila (esimerkiksi hääaiheinen chick lit voi olla ankeaa luettavaa jos oma kihlaus on juuri purkautunut), lisäksi voivat vaikuttaa ennakko-odotus tai ennakkoluulo, mitä kaikkea tietää kirjailijasta ja onko lukenut tämän kirjoja aiemmin, romaaniin perustuva elokuva, ovatko muut ylistäneet vai moittineet kirjaa ja niin edelleen.

Sekin minua uteloittaa, minkä verran kustantamolla on merkitystä. Aina joskus olen havainnut näkemyksiä, joiden mukaan pienkustantamot ovat harrastelijamaisia ja vain isot ammattitaitoisia, tai kääntäen isoista suolletaan kaupallista massakökköä ja pienet kustantamot panostavat laatuun. Voivatko tällaiset ajatukset olla mukana kirjaan tartuttaessa?

Kustantamoista on kätevä hypätä mediahypetyksen vaikutukseen. Tarmokas markkinointi aivan kiistatta edistää kirjan myyntiä, mutta kokeeko lukija joka tuutista tunkevan kirjan paremmaksi kuin jos siitä ei olisi kuullut etukäteen mitään? Osaan lukijoista aggressiivinen markkinointi voi toimia päinvastoinkin – itse kuulun niihin ihmisiin, joiden on pakko odottaa hypetyksen laantumista ennen kuin voin lukea kirjan, tai katsoa elokuvan tai pelata pelin, koska yletön kohkaus saa minut helposti kyllästymään koko juttuun jo etukäteen (pois lukien asiat joita jo valmiiksi fanitan, ne on saatava heti, joskin liiallinen mediatykitys voi ajan kanssa tappaa myös fanituksen). Esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistuksen luin vasta kun pöly oli laskeutunut ja kirja löytyi sattumalta kirjaston hyllystä, 2-3 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ja kun sain lukea sen hypevapaassa tilassa, voin vilpittömästi sanoa että se on yksi parhaista romaaneista mitä olen lukenut, ja ansaitsi mielestäni kaiken saamansa huomion.
Päinvastoin taas on käynyt muutamien kestovouhotettujen kirjojen kanssa. Paulo Coelhon Alkemistista kuulee tasaiseen tahtiin ylistyslaulua: se on niin upean viisas, syvällinen, se muutti elämänkatsomukseni ja niin edelleen. Itse asiassa Alkemistin kohdalla ennakko-odotukseni oli varsin positiivinen, sillä pitkäikäiset kirjat aika usein ovat hyviä. Pieleen meni, samoin kuin Anthony de Mellon Havahtumisen kanssa. Molemmat olivat massiivisia pettymyksiä, enkä osaa varmuudella sanoa, olisinko pitänyt niistä enemmän ilman etukäteen kuulemaani hurmosta hipovaa suitsutusta. Ainakin Alkemistin olisin siinä tapauksessa voinut lukea pelkkänä tarinana, ilman odotuksia syvällisistä oivalluksista.

Yksilötason fanitus on eri juttu kuin markkinoilla kuohuva hypetys. Jos sarjaa kirjoittava kirjailija saa ensimmäisen osan haalimaan innokkaita faneja, he eivät hevillä sarjasta luovu ja rakastavat kiihkeästi jokaista osaa. Harry Pottereita jonotettiin pitkin yötä teltoissa kirjakauppojen edessä, ja ilmeisesti Harry Potterit ovatkin sekä hyvin kirjoitettuja että viihdyttäviä. Tietyn sarjan tai hahmon vankka fanipohja voi kuitenkin kääntyä kirjailijaa vastaan, etenkin jos hän haluaa tehdä tyylillisen täyskäännöksen. Olen lueskellut J.K. Rowlingin Paikka vapaana -romaanin arvioita, ja vaikka kirjaa ei suinkaan ole kautta linjan teilattu, erittäin monissa arvioissa oli ”Tämä ei tosiaankaan ole Harry Potteria” -tyyppisiä mainintoja, tai jopa myönnettiin Harry Pottereiden vaikuttavan jossain takaraivossa lukukokemukseen. Helen Fieldingille kävi vielä kehnommin, sillä Bridget Jones -fanien kerrottiin vallan raivostuneen Fieldingille viimeisimmän BJ-romaanin takia. Luultavasti mediassa kohistu yksittäinen juonipaljastus karsii Mad About the Boy -romaanilta lukijoita, vaikka tarina olisi muuten hyvä ja viihdyttävä.

Genreodotukset voivat toimia toisinkin päin: kirja kertoo vampyyreistä tai ihmissusista, tai se on dekkari, chick litiä tai kauhukirjallisuutta, joten se on väistämättä hyvä/huono. En huoli, en lue ellei ole pakko, ja jos on pakko niin inhoan periaatteesta. En voi väittää olevani itsekään ennakkoluuloista vapaa; olen kertakaikkisen allergisoitunut kaikenlaisille romanttisille yliluonnollisille hirviöille, mutta siitä huolimatta suunnittelen tässä jonakin päivänä vielä lukevani vampyyri- tai ihmissusiromaanin. Voihan olla, että yllätyn positiivisesti!

Tunnistatko (tai tunnustatko) sinä ulkoisia asioita, jotka vaikuttavat lukuvalintoihisi ja -kokemuksiisi?


3 kommenttia

En koskaan enää lue tätä tekstiä

annekuvaRyhdistäydyn, tuijotan sanoja, maistelen niitä. Kynä huojuu paperin yläpuolella ja piirtää merkintöjä. Pilkku on liikaa. Pois. Tautologiaa: samassa kappaleessa kolme kertaa sana vaari. Vai voiko kuitenkin käyttää, kun se on vähän samassa merkityksessä kuin erisnimi olisi? Onko tuo verbi nyt taivutettu oikein vai ei? Kielikorva sanoo että on, mutta silti epäilyttää. Alleviivaan sen silti. Kustannustoimittaja saa päättää.

Onneksi on kustannustoimittaja. Muuten hirvittäisi. On joku, joka lukee vielä tarkemmin kuin minä ja sanoo viimeisen sanan. Tämä on se vaihe, joka kruunaa kaiken. Oikovedosvaihe. Välillä tekee mieli pitkittää lukemista, oikein makustella sanoja, pyörittää niitä suussaan. Sitten toivoo, että tämä olisi jo ohi, viimeinen sivu olisi kääntynyt, pinon voisi laittaa eteenpäin kustantamoon ja unohtaa tulevan kirjan odotustilaan.

Tämä on viimeinen kerta, kun luen tätä tekstiä.

Tätä hetkeä on edeltänyt lukemattomat työstövaiheet. Ainakin kolmekymmentä eri versiota. Useita ateljeekriitikkojen kierrosta ja palautetta, jonka perusteella olen hionut ja hinkannut. Vuosia on kulunut kolmetoista. Teksti on lojunut käsikirjoitusteni jäteläjässä, odottanut kustantamon lukujonossa, herkistynyt öisten kirjoitussessioiden aikana, venynyt, vanunut ja karsiutunut. Vieläkään kaikki kohdat eivät tunnu täydellisiltä. Eivät ne sitä voi ollakaan. Olen kirjoittajana epätäydellinen, vaikka pyrin aina parempaan. Osa tekstin kohdista hymyilyttää minua, ah kuinka hienosti sanottu! Oi miten veikeä sana tuohon kohtaan on etsiytynyt. Tuossa taas tarina on paljaimmillaan, teema piirtyy tarkkaavaisen lukijan tajuntaan kuin huomaamatta. Saakohan lukija tästä sen mitä toivon hänen saavan? Innostuuko hän tästä niin kuin minäkin?

Luen tekstin vielä kerran, ja sitten en halua enää uppoutua näihin tutuiksi kaluttuihin sanoihin. Tai niin ainakin luulen. Ehkä jossakin esiintymistilaisuudessa luen ääneen teoksesta muutamia kappaleita. Ehkä palaan kurkistamaan jotakin tiettyä kohtausta, kun en enää muista, ja kohtaukseen liittyen minulta on jotakin kysytty. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua luen tämän kannesta kanteen ja ihmettelen, mitä olen kirjoittanut.

Vielä pitäisi jatkaa, vaikka luonto haraa vastaan. Oikovedosvaihe on totisesti minulle kirjoittamisessa vaikeinta. Se pitäisi tehdä huolella, jos suinkin jaksaa, sillä jokainen sivuille jäänyt virhe kyllä harmittaa.


20 kommenttia

Voin lopettaa milloin vain

Kuva otettu 08.07.2013 klo 12.19 #6Tuskin olemme selvinneet Suomen Kuvalehden vessapaperista kun saimme jo toisen kirjallisen kohun. Se alkoi eilen facebook-seinälläni. Avaisin ketjun tähän, mutta en voi, koska osa keskustelusta oli hieman… miten sen nyt sanoisi… haavoittavaa. (Yksi tyyppi sanoi ”Sinulla Miina on vielä aikaa oppia tämän työn raadollinen puoli. Lopeta tuo romantisointi. Sinä olet kaukana taidekirjailijasta.” Se oli ehdottomasti toiseksi haavoittavinta, mitä minulle on koko kirjailijanurallani sanottu. Haavoittavinta on ”Kirja on niin hirvää paskaa, että sitä ei olisi koskaan pitänyt painaa.”) Totesimme alastoman kirjailijan Tiina Raevaaran kanssa, että ketju on runsaudensarvi, josta voimme  ammentaa aiheita tänne blogiimme vielä pitkään.

Ketju alkoi sellaista puolihuolimattomasta läpästä (älkää koskaan, toistan, koskaan, sanoko mitään läpällä) joka meni näin:

”Oletteko te muut kirjailijat aina niin varmoja siitä että haluatteko kirjoittaa kirjoja? Mä olen taas ihan elämän valinkauhassa. Kävin allekirjoittamassa yhden käännössopimuksen ja sitten ajattelin, että varmaan mun kannattaa kirjoittaa lisää kirjoja kun ne on niin hienoja että ulkomaassakin kohta luetaan. Sitten jouduin itsegooglaamaan eräästä työsyystä johtuen, ja nyt mua jotenkin vituttaa taas kaikki ja olen ihan että pitäkää tunkkinne, jos on niin vaikeaa. Kun tuntuu että mitä tahansa tekee, niin enimmäkseen vaan sanotaan että Liha tottelee kuria oli niin ihana ja harmi kun tää uus kirja ei ole Liha tottelee kuria.”

Siitä seurasi yli sata mielenkiintoista kommenttia, joissa käsiteltiin menestyneen esikoiskirjan aiheuttamia paineita, kaupallisuutta, taidetta ja palautteen merkitystä kirjailijalle jne tms. Moni kirjailija kirjoitti kauniisti omista motiiveistaan kirjoittaa: että se on viime kädessä kuin ilmaa tai luonnollista kuin mehiläiselle lento. Että se on vain sellainen ehdoton osa elämää.

Uskon että aika moni kirjailija kokee asian sillä tavalla. Se varmasti tavallaan helpotta asioita, tekee niistä yksinkertaisia.

En ole koskaan ajatellut, että minun on ”pakko” kirjoittaa tarinoita. Pystyn vielä muistamaan sen ihmisen, joka ei kirjoittanut kirjoja. Se tyyppi oli muistikuvieni mukaan ihan onnellinen ja hänen elämänsä oli joissain suhteissa paljon helpompaa kuin nykyisin. Luin silloin tosi paljon hyviä kirjoja ja kirjoitin uutisia. Aloitin keksittyjen juttujen tekemisen vasta lähempänä kolmeakymppiä. Rupesin kirjailijaksi päähänpistosta, samalla tavalla kuin joku keski-ikäinen plösö voi alkaa treenata maratonille vedonlyönnistä tai jotenkin oman ylitiöpäisyytensä hurmaamana.

Kukaan ei voi kirjoittaa romaania vahingossa, joten sitouduin hommaan tietysti hyvinkin syvällisesti. Samalla totuin siihen erityislaatuiseen tajunnan tilaan, joka kirjoittamisesta (joskus) seuraa, ja joka on rauhoittavampaa ja piristävämpää kuin oikeastaan mikään muu mitä olen koskaan kokeillut. Olen sittemmin tehnyt viisi kirjaa, viimeksi Säteen, ja jokainen niistä on ollut vaikea ja tärkeä projekti, ja olen niistä hyvin onnellinen. Mutta se oli vain päähänpisto ja kokeilu.

Monilla kollegoilla on aina joku käsis meneillään, mutta minulla ei. Aloitan jokaisen puhtaalta pöydältä. Tai sitten en aloita. Mietin joskus, että ehkä tämä on sellainen easy come, easy go -tyyppinen juttu. Ehkä se ei ole oikea kutsumus? Olen aina sanonut kirjoituskursseilla oppilaille, että kirjailijaksi saa ruveta mistä tahansa lähtökohdasta ja kukaan ei ole toista ”oikeampi” kirjailija. Mutta ehkä puhun aina ihan paskaa. Ehkä tämä ei voi pysyä. Ehkä tämän ei ole pakko pysyä.

Ja on tietysti myös mahdollista, että olen ihan nisti, joka vain sanoo itselleen ja muille että voi lopettaa milloin vain haluaa. En vain just nyt halua lopettaa. Teen ton seuraavan jutun ja sitten lopetan.


3 kommenttia

Kirjamessut: ihan hauska loinen joka syö kirjailijan aivot

Tiina

Tiina

Helsingin kirjamessut alkoivat ja loppuivat. Nelipäiväinen hulabaloo on käytännössä kirjavuoden huipentuma.

Vaikka messut saattavat olla rankkoja kirjailijoille, erityisen raskaita ne ovat kustantamojen työntekijöille. Keskiviikkona he pystyttävät messuosastonsa ja ovat paikalla messujen koko aukioloajan. Lauantai-iltanakin messut jatkuvat iltakahdeksaan asti. Viikonloppuvapaat jäävät messujen aikaan välistä pois.

Osastolla päivystämisen lisäksi kustannustoimittajat haastattelevat kirjailijoita esiintymislavoilla sekä huolehtivat, että nämä ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Itseni ja kollegani tuntien tiedän, ettei tämä ole erityisen helppo tehtävä.

“Kohta saa hengittää vapaasti”, eräskin kustannustoimittaja sanoi minulle sunnuntai-iltaan viitaten. Kysyin, eikö loppuvuosi kulu erilaisia palkintouutisia jännittäen. Kuulemma ei. Messut ovat se suurin ja odotetuin tapahtuma. Myös uusien kirjojen kritiikit ovat pitkälti tulleet messuihin mennessä. Loppuvuosi tuo parhaimmillaan mukanaan vain eräänlaista bonusta.

Mitä Helsingin kirjamessut merkitsevät kirjailijalle?  Siihen ei olekaan helppo vastata.

Tänä vuonna olin aistivinani kirjailijoiden keskuudessa aiempia vuosia enemmän ärtymystä ja väsymystä messuja kohtaan. Ohjelma on paisunut paisumistaan ja messuhallista on tullut kovin levoton paikka. Virallisten ohjelmalavojen lisäksi kaikilla kirjakaupoilla ja pian kaikilla kustantamoillakin on osastoillaan omat pienet esiintymislavansa.

Syy tähän on selvä: kaikki kirjailijat eivät mahdu isojen lavojen ohjelmaan, ja kustantamot haluavat taata jokaiselle palan näkyvyydestä. Se on toki kilttiä.Toisaalta esiintymisillä halutaan houkutella ihmiset ostamaan: jokainen kirjakauppa haluaa, että kirja myydään nimenomaan sen tiskiltä. Siksi ostajat houkutellaan kaupan omalle osastolle kirjailijan esiintymisen avulla.

Messut ovat  siis täynnä ihmisiä, ruuhkaa, ääniä, sekasortoa. Itse sain katsella niitä tänä vuonna hieman ulkopuolisena, koska minulta ei ole ilmestynyt uutta kirjaa. Messutunnelmaan pääsemiseksi riitti se, että haastattelin Kirjailijaliiton järjestämässä ohjelmassa Leena Krohnia hänen tuotantonsa teemoista. Krohn on yksi lempikirjailijoistani, joten tehtävä oli paitsi mieluinen, myös jännittävä.

Kiireellä ja ruuhkalla on kääntöpuoli. Kaikki tämän vuoden kirjat eivät nimittäin saa tilaa messuilta. Tilanne on hieman surkuhupaisa: “onnekas” arvonnassa on se, joka pääsee messuruuhkan kakofoniaan kertomaan kirjastaan noin 25 minuutin ajaksi. Epäonninen ei saa tuotakaan hetkeä.

Messujen ohjelma päätetään jo keväällä. Käsittääkseni päätökset tehdään kustantamojen ja messujen ohjelmatoimikunnan yhteistyönä. Suurin vaikuttaja on pärstäkerroin: messuille halutaan tietenkin hyvin myyviä, valmiiksi näkyviä kirjailijoita. Messut ovat ennen kaikkea myyntitapahtuma.

Keväällä ei voi vielä tietää, mitkä syksyn kirjat osoittautuvat menestyjiksi, ja siksi kirjailijan aiempi maine on se, joka vaikuttaa. Kaikille ei löydy tilaa lavoilta. Kirjakaupatkaan eivät tarvitse huonosti myyviä kirjailijoita omille lavoilleen, ja kaikilla pienillä kustantamoilla ei ole omaa haastattelupistettä.

Julkisuus kohdennetaan erityisesti syksyn kirjoihin – kevään kirjat ovat monesti jo unohdettua viljaa. Maaliskuussa 2010 ilmestynyt novellikokoelmani En tunne sinua vierelläni ei saanut aikoinaan lainkaan messuaikaa syksyllä. Onneksi kirjan elinkaari piteni kuitenkin poikkeuksellisesti lähes vuoden mittaiseksi, koska alkuvuonna 2011 se palkittiin Runeberg-palkinnolla.

Monelle tänä vuonna julkaisseelle kirjailijalle ei siis syystä toi toisesta messukutsua tullut. Toki syysviikonloppuna on järkevämpääkin tekemistä: voi mennä sienimetsään ja kirjoittaa. Katkeruutta voi kuitenkin olla vaikea välttää, kun kirjallisuusmaailma on täynnä messupuhetta ja suitsutusta. Osa kirjoista vaietaan kuoliaiksi.

Kirjamessuista on myös tullut jonkinlainen yleinen hymistelytapahtuma. Suomen Kuvalehti julkaisi juuri messujen alla pitkän artikkelin suomalaisen romaanitaiteen nykytilasta – tai siis joidenkin ihmisten käsityksestä aiheesta.

Artikkelilla oli provosoiva kärki, jossa annettiin ymmärtää, että Suomessa ei ilmesty lainkaan hyviä romaaneja. Kuitenkin teksti oli täynnä yksityiskohtia, joista kirjailijat itsekin puhuvat: kirjoja ilmestyy liikaa, näkyvyyttä ei riitä kaikille, vain viihdejulkisuus voi taata hyvän myynnin ja kriitikin laatu on romahtanut.

Silti artikkelista pillastuttiin – ja vastaanotosta säikähdettiin lopulta jopa niin paljon, että lehteä julkaiseva Otavamedia veti sen kokonaan pois messumyynnistä.

Olin hieman ymmälläni: eikö nimenomaan kirjamessujen ajankohta ole erinomainen kirjallisuuskeskustelulle? Nyt viesti oli, että messujen aikaan pitää vain kiitellä, hymistellä ja ylistää.

Millä mielellä olen itse ollut messuilla kirjojeni kanssa? Toistaiseksi hyvillä. Novellikokoelmaani lukuunottamatta olen ollut kaikkien kirjojeni kanssa messuilla ja useassa ohjelmanumerossa. Yleisöä on ollut mukavasti, haastattelijat ovat tunteneet aiheensa. Tuntemattomat ihmiset ovat käyneet kiittelemässä. Silti messuista on tullut stressaavia.

Muistan, kun kävin ensimmäisillä kirjamessuillani ihan tavallisena lukijana. Olin innoissani kaikesta hälinästä ja kirjallisuuspuheesta. Siirryin lavalta toiselle esiintyjiä kuunnellen, haistelin ja maistelin kirjallisuusmaailmaa.

Nykyään messut sujuvat minulla ja nähdäkseni suurella osalla muitakin kirjailijoita näin:

Saavun messuille viisi minuuttia ennen ensimmäistä esiintymistä. Rynnin väkijoukon läpi oikealle lavalle, tervehdin samalla ystäviä, tuttavia ja henkilöitä, joista minulla ei ole aavistustakaan, keitä he ovat. Kustannustoimittaja on jo soittanut minulle hieman hätääntyneen puhelun. Haastattelun jälkeen käyn katsastamassa kustantamon osaston. Ripustaudun ensimmäiseen kollegaan, jolla ei satu olemaan kiire omaan esiintymiseensä. Linnottaudumme ravintolan kulmapöytään. Viisi minuuttia ennen seuraavaa esiintymistä hankkiudun taas oikeaan kohtaan messuhallia. Palaan esiintymisestä mahdollisimman nopeasti ravintolaan. Juon liikaa viiniä. Kollegat pöydän ympärillä vaihtuvat tasaiseen tahtiin. Lopulta messupäivä päättyy. Ihmiset ovat hilpeitä ja väsyneitä. Kirjoittamisesta on turha haaveilla pariin päivään.

En osaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman vuotuisia kirjamessuja. Ainakin tylsempää. Silti minulla on tunne, että messuille tarvittaisiin enemmän ihan oikeaa keskustelua kirjallisuudesta ja vähemmän liukuhihnamaisesti vaihtuvia kirjaesittelyitä. Vähemmän ruuhkaa ja enemmän rauhaa.

Ei aavistustakaan, miten nuo tavoitteet olisivat saavutettavissa.


Jätä kommentti

Alastomia kirjailijoita Helsingin kirjamessuilla

hginmessut_jpk1

JP Koskinen esiintyi messuilla useaan otteeseen kertoen Ystäväni Rasputin -romaanin lisäksi lasten- ja nuortenkirjoistaan Hallava Hevonen ja Haavekauppias. Tämä näpsäys on torstain haastattelusta, jossa kirjailija jutteli Ystäväni Rasputin -romaanin synnystä ja taustoista. Hän totesi, että historiallista romaania kirjoittaessa hahmoja tulee kunnioittaa aivan erityisesti, sillä he ovat olleet todellisia ihmisiä.
Ystäväni Rasputin -romaania varten JP Koskinen kertoi lukeneensa taustamateriaaleja lähes vuosikymmenen ajan. Rasputinin oma ääni on kuitenkin ollut Koskiselle selvillä alusta asti.

hginmessut_miina2

Myös Miina Supisella oli useampia esiintymisiä Säde-romaanin sekä Orvokki Leukaluun Urakirjan tiimoilta. Perjantaina hän keskusteli aikakauskirja Grantasta päätoimittaja Aleksi Pöyryn sekä Juha Itkosen ja Riikka Ala-Harjan kanssa. Ensimmäisen suomenkielisen Grantan teemana on ruoka, ja Supinen paljasti romaania kirjoittaessaan syövänsä varsin säilyke- ja karkkipainotteista ravintoa, mm. suklaamurot mainittiin muutamaankin otteeseen. Hän myös totesi, että nälkä auttaa kirjoittamisessa – taide tulee tuskasta, eikä työ välttämättä suju jos on liian kylläinen ja mukava olo.

Anne Leinosesta (Viivamaalari), Pasi Ilmari Jääskeläisestä (Sielut kulkevat sateessa) sekä Marisha Rasi-Koskisesta (Valheet) tallentui messuilla elävää kuvaa Ylen Aamun kirjassa. Vieraudesta, toiseudesta ja toisista maailmoista olivat keskustelemassa myös kirjailija Riikka Pelo sekä Aamun kirjan Seppo Puttonen ja Nadja Nowak.

Laajis2

Jukka Laajarinne oli sunnuntaina kertomassa romaanistaan 72. Toimintakuvaa lavalta ei valitettavasti saatu, mutta voin omasta kokemuksesta kertoa että kyseinen romaani värisyttää ja ravistelee!

Tiina

Tiina Raevaara messuili tällä kertaa haastattelijan ominaisuudessa. Raevaaran viimeisin romaani Hukkajoki ilmestyi viime vuonna, mutta ei sitäkään kannata ohittaa!


2 kommenttia

Luulosairas romaani?

Jukka L

Jukka L

Suomen kuvalehdessä esiteltiin syitä siihen, miksi romaani ei enää(?) kiinnosta, ja miksi se on ajan myötä menettänyt merkitystään. Haastatellut ovat usein keskenään ristiriitaisia: joku toivoo modernismista ja realismista irrottautumista, joku toivoo paluuta vanhan ajan kantaaottavuuteen ja joku haluaisi suojautua viihteellisyydeltä.

Käsittelen tässä jutun alkupuolta, negatiivisena ajattelijana keskityn lähinnä niihin kohtiin, joista olen hieman eri mieltä. Niillee väittämille, joihin yhdyn, hymistelen hiljaa mielessäni. Jutun loppupuolen jätän myöhempään ajankohtaan tai ehkä sikseen – kenties jonkun muun täydennettäväksi.

1. Kansakunnan synty

”Runouden puolella käytiin ytimiin menevä keskustelu jo vuosia sitten. Henkisiltä mustelmilta ei vältytty, mutta runous uudistui – se irtautui modernismista. Miksi vastaavasta keskustelusta ei ole proosan puolella tietoakaan?” Riitta Kylänpää kysyy. Ja minä ihmettelen. Olen kuvitellut lukevani postmodernia romaanikirjallisuutta jo pitkään: Tuuve Aro, Kari Hotakainen ja Jaakko Yli-Juonikas juolahtavat etsimättä mieleen, omasta tuotannostani puhumattakaan. Pitäisikö kirjoittamisen lisäksi vielä keskustella? Vai ymmärsinkö kysymyksen väärin?

”’Vielä 1960-luvulla kirjallisuus oli keskeinen yhteiskunnallisen muutoksen eteenpäin viejä’, kriitikko ja tietokirjailija Pekka Tarkka sanoo. ’Kokeneet kirjailijat halusivat esittää yhteiskunnasta oman tulkintansa. Sen jälkeen kirjallisuus alkoi menettää yhteiskunnallista merkitystään.’

Eikö Tarkka lue yhteiskunnallista nykykirjallisuutta? Vika saattaakin silloin olla lukijassa itsessään. Anja Snellman, Terhi Rannela, Tommi Melender, Johanna Sinisalo, Pirkko Saisio, Kari Hotakainen, ja niin edelleen, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Romaanitaide on edelleen yhteiskunnallista.

Suurta yhtenäiskulttuuria ei enää ole, kuten artikkelissa todetaan, ja kirjallisuuden kenttä on pirstoutunut, mutta kertooko se enemmän yhteiskunnallisen merkityksen katoamisesta vai sittenkin lähinnä keskustelun desentralisoitumisesta? Muuhunhan kirjallisuus ei kieltämättä kykene kuin keskustelemiseen. Juuri pirstaloituneessa todellisuudessa, jos jossakin, kirjallisuudella luulisi olevan merkitystä. Yhtenäiskulttuurissa, mikäli sellaista koskaan on ollut, kaikki tiesivät muutenkin, miten maassa elettiin.

Putte Wilhelmsson on pahasti harhateillä kuvitellessaan, että kirjoittamisesta olisi tullut lähinnä toimeentuloa tavoittelevaa työtä. Kirjailijaliitto ja muutamat yksittäiset kirjailijat korostavat toimeentulokysymystä juuri päinvastaisesta syystä: kirjojen kirjoittaminen on vain harvan kirjailijan varsinainen toimeentulon lähde. Kuten Miina Supinen näyttää eilen messuilla todenneen: ”Menestyneetkään kirjailijat eivät voi kirjoittaa Suomessa rahasta. Meillä kirjoitetaan rakkaudesta kirjallisuuteen.”

Varmasti poikkeuksiakin on. Mutta tekeekö se automaattisesti kirjallisuudesta huonompaa? Dostojevski kirjoitti monet teoksistaan nimenomaan rahasta, eikä myöskään inspiraation määrä ole ennenkään määritellyt hyvää kirjaa tai hyvää oikein mitäkään. Kirjoituskoneen tai tietokoneen hakkaaminen on aina ollut ensisijaisesti perspiraatiota. Ei Perecin Elämä käyttöohjekaan inspiraatiosta ole syntynyt.

Tai mitä nyt inspiraatiolla tarkoitetaankaan.

2. Tuhat romaania vuodessa

Kuten Jouni Tossavainen minulle osoitti, kirjoituksen toinen luku perustui massiiviseen virheeseen:
”Rojola on kaivanut tuekseen tilastoja. 1920-luvulla romaaneja ilmestyi parisataa vuodessa. Vielä 1960-luvun alussa lukijan valinta oli kohtuullisen helppo: kotimaisia romaaneja ilmestyi kuutisensataa vuodessa. Viime vuosina niitä on julkaistu parisentuhatta joka vuosi.”

Todellisuudessa aikuisten romaaneja julkaistaan kolmisen sataa vuosittain, nuorten kirjoja alle sata. Rojola on laskenut romaanitaiteen alle kaiken kaunokirjallisuuden.

Tai sitten toimittaja on kuunnellut väärin. Pointtinsa Rojolalla kuitenkin on. Kotimaisen kaunokirjallisuuden vuosittain julkaistavan kirjallisuuden nimekemäärä on 60-luvulta noin nelinkertaistunut, samalla kun kirjojen myynti on vain noin kaksinkertaistunut. Mikäli myynti on linjassa kirjojen lukemisen kanssa, on yksittäisen kirjan merkitys kvantitatiivisessa mielessä todella pienentynyt. Mutta siinäkin tapauksessa on huomattava, että kirjallisuuden merkitys ei ole pienentynyt vaan kaksinkertaistunut. En ole löytänyt nimenomaan romaanien määrän kehittymistä koskevaa tilastoa, mutta koska artikkeliin haastateltu tutkijakaan ei sellaiseen vedonnut jätän tarkemman tilastollisen pohdinnan tähän.

Kirjailijan kannalta yksittäisen teoksen lukijamäärän keskimääräinen puolittuminen voidaan nähdä tilanteen heikentymisenä. Kirjan kirjoittamiseen menee kuitenkin edelleen aivan yhtä pitkään kuin ennenkin.

Nimikemäärien kasvu voi kertoa julkaisukynnyksen ja siten myös laadun alenemisesta. Välttämättä niin ei kuitenkaan ole. Uskallan arvata, että desentralisoitunut kirjallisuus on ennen kaikkea monimuotoisempaa kuin mitä se oli 60-luvulla.

3. Mälvätyt tunteet

Tähän lukuun tahdon ainoastaan todeta, että niin pitkään kuin itse muistan – 80-luvun alkupuolelta asti – viihteelliset teokset ovat olleet näkyvintä ja siksi arvatenkin myös myydyintä kirjallisuutta. Olen käynyt Alistair MacLeanin haudalla Sveitsissä, jonne tuo upporikas kirjamiljonääri pakeni verottajaa. En tunnista häntä olennaisesti korkeakirjallisemmaksi toimijaksi kuin mitä vaikkapa Ilkka Remes on.

4. Haukotus ja vastarinta

Jos William Faulknerin kerrontatekniikkojen arkistunut käyttö tekee nykykirjailijasta ”monistuskoneen”, kuten Tommi Melender provosoi, tekeekö Faulkneria ennen yleisesti käytössä olleiden kerrontatekniikkojen käyttö häntä edeltävistä kirjailijoista monistuskoneita?


7 kommenttia

Kirjailija ja julkisuus

hanna_riikka kuismaEnsiesiintymiseni valtakunnallisessa mediassa kirjoittajana tapahtui noin yksitoista vuotta sitten. Kyseessä oli Ylen Radio 1:n perinteikäs Todellisia tarinoita -sarja. Löysin netistä tietoa ko. ohjelmasta tämän verran vuodelta 2002: ”14.12. ja 15.12. Pakko sanoa. Toteutus: Juha Seppälä, Kai Rantala ja Hannu Karisto. Kaksi nuorta kirjoittajaa kertoo intohimostaan tulla kirjailijaksi. He näyttävät myös taitonsa.”

Olin toinen noista nuorista kirjoittajista, tunnin jakso koostui vastauksista kysymyksiin ja novellinpätkistä. Se oli taitavasti tehty ja kiinnostavasti leikattu. Ajatuksenani oli tänään kuunnella ohjelma ja kirjoittaa juttu siitä, kuinka ammattikirjailija kommunikoi vuonna 2013 ohjelman nuoren wannabe-kirjailijan kanssa. Muistaakseni yksi kysymysten teema liittyi kirjailijoiden brändäykseen ja julkisuuteen ylipäänsä; vielä ajankohtaisempia aiheita nyt kuin 2000-luvun alkuvuosina.

Vuonna 2002: Nauhoitan ohjelman radiosta c-kasetille Helsingin Käpylässä, silloisessa osoitteessani. Elämä on jo ehtinyt mullistua äänitysten jälkeen, niistä on melkein vuosi. Nauhalla puhuva tyttö on kahdenkymmenenkolmen. Valmistunut jokin aika sitten Lahden taideinstituutista, palannut maitojunalla Poriin ja alkanut kirjoittaa vielä enemmän tosissaan kuin kouluaikoina. Ohjelmaa Käpylässä kuunteleva nuori nainen on toistakymmentä kiloa kevyempi, värisevä ja hengästynyt. Hän puurtaa parhaillaan sekavassa elämäntilanteessa käsikirjoituksen parissa, josta on tuleva esikoisteos, Elinkautinen. Nauhalla puhuva tyttö tietää, että tästä se alkaa. Tämä on hänen hetkensä, hänen alkunsa. Se, mistä hän on haaveillut lapsesta asti. Hän jännittää haastattelutuokiota niin paljon, että oksentaa kotipihassa paidalleen ja joutuu käymään vaihtamassa puhtaan nopeasti päälle ettei myöhästy. Päässä jankkaavat kliseiset muistot, kuinka kymmenet ihmiset elämän varrella ovat sanoneet, että sinusta ei ikinä tule mitään, ei mitään. Se valtava uho, että katsotaan! Helsingissä ohjelmaa kuunnellessani olen jo niin lähellä tavoittelemaani kustannussopimusta, että haistan sen. Ja olen oikeassa, vaikka siihen menee vielä tovi. ❤

Mutta palataan tyttöön Porissa, melkein kaksitoista vuotta sitten. Tai oikeastaan vuoteen 2013, sillä olisin halunnut kuunnella tytön ajatuksia tänään, olla samaa mieltä tai väittää vastaan. Hävetä, olla ylpeä, sääliä ja rakastaa. Kuin tytärtä, jota minulla ei ole. Onhan minulla päiväkirjani siltäkin ajalta, mutta olin alkanut erottaa yksityisen minäni julkisesta, jo silloin. Päätin siis rohkaistua kuuntelemaan ohjelman. Kaivoin vanhan magnetofonin kaapista ja laitoin kasetin sisään. Nauha katkesi heti. Teippasin sen yhteen, kelasin nauhan kynällä sisään ja kokeilin uudestaan. Soi, mutta kasetti oli täynnä jotakin vanhaa deathmetallia ja hc-punkkia. Okei, ehkä se on tuo täsmälleen samannäköinen tuossa vieressä. Ei, vaan toisella puolella meren kohinaa, toisella pelkkää suhisevaa hiljaisuutta. Lastasin lattialle kaapista laatikon, varsinaisen c-kasettimeren. Löysin paljon muuta nostalgista, bändien demoja, jotka olin jo unohtanut. Sellaisten, joista piti tulla jotakin suurta, mutta ne unohtuivat johonkin ajan poimuihin. Myös sellaisten, joista tuli. Mutta en etsimääni. Ennen pitkää oli luovutettava. Kasetti ei ole tässä asunnossa.

En ole kuullut ohjelmaa ainakaan kymmeneen vuoteen. Sen muistan, että tyttö on mielipiteissään äärimmäisen ehdoton, mitä tulee kirjailijuuteen ja mediaan, kirjailijan julkisuuteen jne. Tyttö pieni, on kovin helppoa olla varma asiastaan, kun ei ole mitään kokemusta kyseisestä työstä tai ylipäänsä edes aikuisesta elämästä. Ja kukapa 20 ja risat ei-kukaan ei-mistään, ei alitajuisesti vastailisi tavalla, joita ajattelee ns. oikeiksi vastauksiksi. Etenkin, kun kysyjänä sattuu olemaan yksi taitavimmista suomalaisista kirjailijoista. Varsinkin, jos kärsii muutenkin kympin tytön syndroomasta. Ja on epävarma. Ei, huijaan itseäni. Uskon olleeni täysin rehellinen, siitä näkökulmasta, mitä ajattelin silloin elämän olevan. Kuinka kustannussopimuksen jälkeen avautuisivat taivaan portit jne. Ja koska en ole kuullut ohjelmaa aikoihin, mistä sitä tietää, vaikka olisin edelleen samaa mieltä kaikesta.

Muistan pätkiä, kuten sen, että mitään vaatekaappiani en koskaan esittelisi. Siinä ainakin olen pitänyt pääni. Jokaisella on oma pyhänsä, alueet tai asiat, joita ei tuo julkisuuteen. Minulle esimerkiksi koti on pyhä paikka, yksityinen tila. Tänne ei tule toimittajia tai kuvaajia. Jollekin muulle vaikkapa sairaus voi olla sellainen yksityisasia, josta ei missään tapauksessa puhuisi julkisuudessa. Minulle pitkän harkinnan jälkeen ei. Nuori minä pitäisi vulgaarina tai makaaberina, että avaudun sairauksistani julkisesti. Nuori minä oli myös epävakaa ja impulsiivinen neurootikko. Joka tiesi kaiken, kuten kaikki parikymppiset. Eli ei todellisuudessa juuri mitään juuri mistään. Toisaalta – hän katsoi myös jokaisen jakson esim. Inhimillisestä tekijästä ja ihaili ihmisiä, jotka uskalsivat puhua asioistaan suoraan ja julkisesti. Kävelevä ristiriitakin vielä. Kenties olen liian ankara parikymppiselle. Kyllä minä saisin puhuttua hänelle niin, että hän ymmärtäisi ja hyväksyisi näkökulmani.

Ehkä on parempi, että vanha radio-ohjelma jäi tänään kuuntelematta. Sittemmin olen esiintynyt lukuisissa eri medioissa kirjailijan ominaisuudessa. Positiivisia kokemuksia on huomattavasti enemmän kuin negatiivisia. Kirjailijan ja kirjoittajan ammatti on kuitenkin julkinen, tavalla tai toisella. Minulla on oikeus piirtää rajani, ja velvollisuus pitää ne. Se on mottoni julkisuuteen liittyen. Ja miksei elämään yleensä. Uskallan sanoa ei. Se on tärkeä taito.

Koska tänä vuonna ilmestynyt romaanini Valkoinen valo kertoo kivusta, ja koska kärsin itse kroonisesta kipusairaudesta, olen tällä viikolla Inhimillisessä tekijässä keskustelemassa aiheesta. Tätä klikkaamalla löydät lisätietoja ohjelman sivuiltaJa tästä aukeaa mahdollisuus katsoa ohjelma Areenassa, kun se sinne tulee.

”Kun kipu ei mene ohi. Kirjailija Hanna-Riikka Kuisma sairastui fibromyalgiaan, toimittaja Satu Väisänen kävi läpi selkähelvetin. Anne Flinkkilän vieraana myös kipua ja elämäntarinoita tutkinut Merja Sallinen. Perjantaina 25.10. klo 22, toinen lähetys sunnuntaina 27.10. klo 17:10.”

✩ Taustalla soi: Joy Division, Closer ja The Smiths, Hatfull of Hollow ✩


Jätä kommentti

Alaston kirjailija! Helsingin kirjamessuilla

Alaston kirjailija! on tavoitettavissa Helsingin kirjamessuilla seuraavasti:

Torstai 24.10.

Eino Leino -lava klo 16:30
Juha-Pekka Koskinen: Ystäväni Rasputin

Perjantai 25.10

Louhi-lava klo 11:00
Juha-Pekka Koskinen: Haavekauppias

Mika Waltari -lava klo 12:30
Miina Supinen: kirjallinen aikakauskirja Granta.

Lastenlava klo 13:30
Juha-Pekka Koskinen: Hallava hevonen

Lauantai 26.10.

Katri Vala -lava klo 10:30
Miina Supinen: Säde ja Orvokki Leukaluun Urakirja

WSOYn ja Tammen osasto 6f83 klo 12:30
Miina Supinen: Säde ja Orvokki Leukaluun Urakirja, esiintymisen jälkeen signeerausta

Yle-lava klo 13:00
Anne Leinonen ja Pasi Ilmari Jääskeläinen käyvät Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen kanssa Kauhukuva-keskustelun

Atenan osasto 6a89 klo 14:00
Anne Leinonen ja Pasi Ilmari Jääskeläinen signeeraavat

Sunnuntai 27.10.

Rosebudin osasto 6b109 klo 13:30
Jukka Laajarinne: 72. Haastattelijana Ida Simes

Katri Vala -lava klo 15:30
Jukka Laajarinne: 72. Haastattelijana Laura niemi-Pynttäri

Atenan osasto 6a89 klo 16:00
Jukka Laajarinne signeeraa

Kirjakahvila klo 16:00
Juha-Pekka Koskinen: Kuun pimeä puoli


13 kommenttia

Murrosikäinen kirjailija messukriisissä

annekuvaKirjailijaminä on kriisissä. Voi olla, että se on keski-ikäistymistä, oman kuolevaisuuden yhä vääjäämätöntä tajuamista, väsymistä samankaltaisten asioiden tekemiseen. Mutta eniten arvelen sen johtuvan siitä, että olen tullut kirjailijana murrosikään.

Tarinoita olen kirjoittanut lähes siitä saakka, kun opin ylipäänsä kirjoittamaan, mutta kirjailijanurani alkoi vuonna 2000, kun minun ja Eijan esikoisromaani Lokkeja rakastava veli ilmestyi. Nyt alkavana vuonna 2014 tulen siis kirjailijana rapsakkaan neljäntoista vuoden ikään. Se on vähän, mutta samaan aikaan se on paljon. Tuohon aikaan mahtuu kokonainen tuotanto, niin yhdessä kuin yksin kirjoitettuja teoksia. Romaaneja ja novelleja. Realistista proosaa ja spekulatiivista fiktiota. Atorox-palkintoja kolme, Portti-voittoja kaksi. Yksi Finlandia Junior –ehdokkuus kollegan kanssa. Kokonainen trilogia, huikea maailma, sukellus rohkeasti tuntemattomaan.

Tuotannon ja julkaisujen suhteen minulla ei ole valitettavaa.  Tiedän, mitä haluan kirjoittaa. Saan edelleen nautintoa tekstin työstämisestä ja ideoimisesta. Kirjailijuuteen liittyy kuitenkin kaikenlaisia lieveilmiöitä: on ratkaistava suhde omaan marginaalisuuteen, kaupallisuuteen, taiteilijoihin usein iskevään angstiin ja oheistoimintaan, joka on pois itse kirjoittamiselta.

Messuhumun ja kirjakauppavierailujen keskellä huomaan yhä useammin miettiväni, mitä ihmettä minä teen täällä. Aikaa on vähän, elämä on lyhyt, minun pitäisi kirjoittaa eikä vain puhua kirjoittamisesta. Messut ja kirjakauppavierailut ovat kohdaltani olleet useimmiten pettymyksiä: useimmiten paikalla seuraamassa minun esitystäni on kourallinen ihmisiä, harvemmin kukaan kysyy tai kommentoi mitään. Tilaisuuksista jää vahva epäilys, että se on kuuluisaa veden kantamista kaivoon. Esiinnyn mielelläni, jos tilanteella on selkeästi havaittava merkitys, mutta onko messulavalla kaiken muun ohjelman keskellä piipahtamisessa sitä jotakin? Onko kirjailijan tehtävä tulla lukijan ja teoksen väliin selittämään valintojaan?

Minä en tietenkään voi tietää, vaikka hyllyn taakse piiloutunut kirjakaupan asiakas olisikin vaikuttunut kuulemastaan. On ollut virkistäviä kohtaamisia, yleisöäkin. Virtaa saa vaikka siitä, kun joku entuudestaan tuntematon tulee Finnconissa tervehtimään ja kertoo pitäneensä trilogiasta. (Finnconissa salissa onkin sata ihmistä kuuntelemassa paneelikeskustelua). Voimaa saa jopa siitä, kun tuttu kirjastoalan toimija sanoo, ettei pitänyt trilogian avauskirjasta. Teossarja on huomattu, se edes noteerataan!

Silti en voi välttyä tuntemukselta, että näissä markkinointitapahtumissa olen näytteille asetettu sirkuseläin, jolla ei ole varsinaista viihdearvoa. Ihan kuin jotakin olisi pielessä. Ei kirjailijan ja lukijan kohtaamisen ihan tällaista pitäisi olla: karkuunjuoksemista ja tyhjille seinille puhumista. Kirjoitan tekstejä lukijoille, ensin itselleni, sitten muille lukijoille. Palaute on tervetullutta, sitä mielellään ottaisi vastaan, mutta kanavia on muitakin kuin messulavan autius. Kirjallisuuspiirejä, blogi, sähköposti. Ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista raahata kirjailijaa (tai niitä kaikkia juuri julkaisseita kirjailijoita) vartiksi lavalle, jos tapahtuma on muutenkin pullollaan ohjelmaa. On ymmärrettävää, että jokainen messuile tuotu kirjailija ei ole suurten massojen suosikki, joka vetää magneetin lailla yleisöä puoleensa. Kirjailijan oletetaan osallistuvan kirjansa markkinointiin parhaansa mukaan, mutta entä jos ei jaksa, ja haluaisi mieluummin keskittyä tekstiin?

En ole messuvihamielinen, en kritisoi muiden messuilua tai esiintymisiä. Joskus jopa harmitti, kun omalle kohdalle ei keikkaa sattunutkaan. Yrityksestäni huolimatta en onnistunut tänä vuonna välttymään Turun tai Helsingin messuilta. Sen verran olen kuitenkin kuunnellut itseäni, että olen onnistunut sanomaan osalle keikoista ei. En tänä vuonna mene arkena esiintymismatkoille, koska arkena reissaaminen vaatii erikoisjärjestelyjä. Jätin väliin parikin erinomaiselta vaikuttavaa seminaaria – ehkä niiden aika on myöhemmin.

Kriisiytynyttä minääni olen päättänyt hoivata kirjoittamalla lisää juuri sitä mitä haluan kirjoittaa, ja etsimällä uusia tavoitteita (mielellään toteuttamiskelpoisia) pitämään omaan motivaatiota yllä. Ehkä täysi-ikäisyys tuo mukanaan uusia tuulia ja tuoreita tapoja kohdata lukija.


4 kommenttia

(Tämä ei ole) vastine kriitikolle

Pasi I J

Pasi I J

Siitä lähtien kun olin kirjailijana vasta vauva, minua on kasvatettu hyväksymään yksi asia: kriitikoiden pitää antaa kritisoida rauhassa. Heidän sanoihinsa ei tule puuttua eikä niitä pidä julkisesti kommentoida. Etenkin vastineen kirjoittamista kritiikkiin jotkut kirjailijat muistelevat kauhuissaan suurena munauksena, jonka tekivät kirjailijavauvoina. Itse en ole koskaan vastinetta kirjani kritiikkiin kirjoittanut, mutta blogeissani olen kyllä kritiikkejä kommentoinut yksinpuhelun hengessä, avaten niiden olemusta ja samalla omia reaktioitani – ihan noin niin kuin tarjotakseni kurkistusikkunan kirjailijan päähän, en missään nimessä väittääkseni vastaan kriitikolle tai antaakseni ymmärtää, että kriitikko oli väärässä. (Joskin joskus sellaiselle on nähtävissä perusteitakin, kuten Marko Leinon uutuusromaanin jokseenkin moralistisessa totaalilyttäyksessä HS:ssa taannoin).

Niinpä en nytkään kirjoita vastinetta kirjani lehtikritiikkiin. Hyväksyn kriitikon oikeuden näkemykseensä ja tapaansa kirjoittaa niin minun kuin muidenkin kirjoista. Olisi typerää väittää vastaan. Jokainen lukee kirjan omista lähtökohdistaan, jokainen reaktio on subjektiivisena totuutena hyväksyttävä.

Tuon kuitenkin esille niitä odotuksia, joita kirjailijana lehtikriitiikkeihin kohdistan, ja niitä ajatuksia, joita tietynlainen lehtikritiikki minussa (ja usein muissakin) herättää. Erityisesti aloittelevien kriitikoiden kannattaa huomioida tietyt tosiasiat, jotta he kehittyisivät työssään taitaviksi ja ymmärtäisivät tehtävänsä perimmäiseen luonteen – sekä vapautensa että sen vastuun, joka vapaudesta väistämättä seuraa.

Uusin romaanini Sielut kulkevat sateessa (aion mainita kirjan nimen vielä monta kertaa iskostaakseni sen tätä lukevien tajuntaan) julkaistiin aivan hiljattain. Se on saanut joitakin melkoisen kiittäviä kirjabloggauksia ja yhden lehtikritiikin. Sen on kirjoittanut Eija Komu ja se julkaistiin ensin Keskisuomalaisessa ja sen jälkeen vielä Karjalaisessa. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, sama kritiikki julkaistaan vielä ainakin yhdessä maakuntalehdessä. Nykyäänhän lehdet säästävät sillä tavalla, ettei jokaiseen maakuntalehteen sentään omaa kritiikkiään julkaista, vaan yhden kriitikon teksti hyväksytään totuudeksi jokaiseen – ja samalla kriitikkoa riistetään, koska käsittääkseni tästä tekstin kierrätyksessä ei makseta lisää. Kriitikoiden puolesta harmittaa, mutta kirjailijan näkökulmasta ongelma on siinä, että yksi ja sama kirjoitus saa suhteettomankin suuren merkityksen kun se tavoittaa useamman maakuntalehden lukijakunnat. Varsinkin jos kritiikki on sävyltään kielteinen.

Ja totta kai kriitikolla on oikeus ja suorastaan velvollisuus kirjoittaa kirjasta kielteiseen sävyyn, jos hän sen puutteelliseksi arvioi. Jos kirja on tematiikaltaan mitätön, rakenteeltaan kiikkerä, kieleltään vajavainen ja juoneltaan epäuskottava tai kliseinen, asiain tila kuuluu tuoda kritiikissä esille. Samoin kuin tietysti myös onnistuneet elementit. Perusteluineen. Arvottavan osuuden lisäksi tarvitaan kuvailevaa osuutta, eli osuva ja ytimekäs selvitys siitä, millainen kirja oikein onkaan kyseessä. Taito luonnehtia kaunokirjallisen tekstin olemusta niin, että siitä saa selkeän kuvan, on jo lukiotasollakin kirjallisuudesta kirjoittamisen perusvaatimuksia.

Voisin siis listata seuraavat asiat toivelistalle, kun puhutaan kirjailijoiden kritiikkeihin kohdistamista odotuksista:

1) Kriitikon tulee antaa kirjan olemuksesta selkeä kuva lukijoilleen. Jos kirja on tummasävyinen dekkari, joka käyttää dekkarin konventioita perinteitä kunnioittaen, se ilmaistakoon. Tai jos kirja on syvällisyyteen pyrkivä kasvuromaani, joka sisältää pornografisia aineksia ja graafista väkivaltaa ja jonka juoni sisältää fantastisia elementtejä, se ilmaistakoon. Kritiikin kuvaileva osa on siksi tärkeä, että sen avulla lukija pystyy arvioimaan, kiinnostaako kirja häntä itseään, vaikka kriitikko toteaisikin arvottavassa osuudessa kirjailijan jossain määrin epäonnistuneen siinä, mitä on ilmeisesti yrittänyt, tai arvioisi kirjan taiteellisen arvon vähäiseksi. On kuitenkin tärkeää, ettei kriitikko spoilaa lukukokemusta paljastamalla juonesta sellaisia asioita, joiden on tarkoitus tulla lukijalle yllätyksenä.

2) Kriitikon tulee arvioida teoksen taiteellista arvoa ja sitä, missä määrin kirjailija on hänen nähdäkseen onnistunut pyrkimyksissään rakentaa tietynlainen teos (esimerkiksi lajityyppiä uudistava, syväpsykologinen kehityskertomus nuoren pojan odysseiasta). Tämä sisältää esimerkiksi sellaisia asioita kuin teoksen rakenne, juoni, henkilögalleria, henkilökuvaus, dialogi, tyyli, kerronnalliset ratkaisut ja genre-elementit. Kriitikon pitäisi kuvata näiden tasojen onnistuneisuutta ja jos niissä on jotain huomautettavaa, mielellään perustella, missä vika piilee. Arvottavissa osuuksissa kriitikko voi tietysti esittää rankkaakin kritiikkiä, mutta tietty kunnioitus kirjailijan ehkä useammankin vuoden työtä kohtaan on syytä säilyttää.

Hyvä kritiikki siis sekä kuvailee teosta analyyttisen oivaltavasti että arvioi sen onnistuneisuutta taideteoksena tai ainakin kirjallisena oman lajinsa edustajana.

Kriitikko joutuu tietysti tekemään kompromisseja, koska usein kritiikin pituus on tarkasti säännelty asia. Olennainen pitää sanoa tietyn merkkimäärän puitteissa, mikä johtaa väkisin perustelujen karsiutumiseen ja kokonaisnäkemyksen yksinkertaistumiseen ja jopa vääristymiseen. Tiedän tämän myös omasta kokemuksesta, sillä joitakin vuosia sitten kirjoittelin itsekin joitakin kirjakritiikkejä. Luovuin siitä pitkälti siksi, että kirjailijana en pysty suhtautumaan kollegoiden teoksiin riittävän objektiivisesti tai en ainakaan ole kovin uskottava, koska kilpailen arvioimieni teosten kanssa lukijoista omilla kirjoillani.

Kun katson Keskisuomalaisessa ja Karjalaisessa julkaistua Sielut kulkevat sateessa –arvostelua, en oikein ole varma, millä tavalla se vaikuttaa mainitun kirjani kiinnostavuuteen niiden silmissä, jotka muodostavat käsityksensä siitä yksinomaan arvostelun pohjalta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kritiikki ei tavoita kirjani henkeä. Se kuvailee kirjaa listaamalla kirjani tarinallisia elementtejä, spoilaa jonkin verran juonta (paljastamalla asioita, jotka kirjoitusvaiheessa suunnittelin yllätyksiksi tiettyihin kohtiin tarinaa), esittää arvioita joidenkin asioiden onnistumisesta ja toisten puutteellisuudesta. Oma vaikutelmani on, että kirjasta saa jossain määrin väärän kuvan kritiikin perusteella. Kritiikin kuvausta voisi verrata tilanteeseen, jossa ihmistä kuvaillaan kertomalla, millaisia vaatteita hänen yllään on ja määrittelemällä häntä jollain perustelemattomalla adjektiivilla (tässä tapauksessa dialogi on määritelty tasapaksuksi), mutta ihmisen luonteesta ei oikein kerrota mitään.

Hyvää tuossa kritiikissä on se, että se on lähtökohtaisesti analyyttinen, vaikka alussa listaakin liikaa näkyviin sellaisia asioita, joita en tarkoittanut lukijan silmiin ennen aikojaan. Siinä mainitaan sisäkkäistarinat, unijaksot, dialogi, kertoja ja taideviitteet. Kuten sanottu, merkkimäärärajoitukset pakottanevat kriitikot jättämään monet asiat vaille tarkkoja perusteluita. Se vähentää kritiikin hyötyä kirjailijalle: on vaikea ottaa opikseen arvottavasta toteamuksesta, jota ei perustella tai havainnollisteta mitenkään. Listaan tässä kritiikin arvottavat väittämät ja arvioin niiden avautumista itselleni tai muille kritiikin lukijoille:

1) Ajoittain teos kaventuu erilaisten näkemysten esittelyksi. Tässä ei liene mitään epäselvää. Kriitikko toteaa havainneensa romaanissa osuuksia, joissa kaunokirjallinen ote ohenee ja uskontoon ja ateismiin liittyvien näkemysten avaaminen nousevat liikaakin pääasiaksi.

2) Sisäkkäistarinoissa on saarnaava ote,

3) mutta runsaan aineiston lukuisat sivujuonteet viedään loppuun,

4) joskin loppupuolella harppomalla ja mustan huumorin kierroksia kiihdyttäen.

Kohdat 3 ja 4 eivät jätä mitään epäselväksi, mutta kohta 2 mietityttää: millä tavalla romaanin sisäkkäistarinoissa on saarnaava ote? Ne valaisevat henkiöhahmojen lapsuutta ja osittain yhteistä menneisyyttä tarjoten taustoja nykyhetken toiminnalle, mutta saarnaavuus ei väitteenä oikein minulle avaudu.

5) Unijaksojen liittymäkohdat ovat osoittelevia,

6) ja dialogi on tasapaksua.

Kohta 5 sinällään lienee melko selvä. Romaanissa on joitakin unijaksoja, ja tietysti ne liittyvät alkaessaan ja loppuessaan muuhun kerrontaan. Osoittelevuus lienee tarkoittaa sitä, että liittymäkohdat voisivat olla vähemmän rautalangasta väännettyjä. Kohta 6 vaikuttaa selvältä, mutta silti joudun miettimään, mitä dialogin tasapaksuus tarkoittaa. Mielenkiinnottomuutta? Draaman puutetta? Repliikkien pituuden tasapaksuutta? Koen, että ajatus dialogin tasapaksuudesta on jossain määrin suhteellinen, sillä toisaalla dialogiani on kiiteltykin. Subjektiivisena vaikutelmana se tietysti on kiistämätön ja tosi: kehittymishaluisena kirjailijana olisi vain kiinnostavaa tietää, mitkä tekstin objektiivisesti havaittavat piirteet lopulta ovat tämän arvion taustalla.

7) Raamatun lauseita mekaanisesti hokeva lintu on liiankin alleviivatusti velkaa Edgar Allan Poen synkkiä ennustuksia raakkuvalle korpille,

8) mutta muiden klassikkohahmojen esiinmarssi huipentaa persoonallisesti teoksen parodisen aineksen. Tämä kerrostuma onkin teoksen vahvinta antia – -.

Kohdan 7 väite ei mielestäni ole kovin perusteltu. Poen korpin ainoa repliikki tietääkseni (saatan muistaa väärinkin) on huudahdus nevermore. Romaanini lintu – pyhämaina – sen sijaan siteeraa sujuvasti useitakin pyhiä kirjoituksia. Ymmärrän, että kahden pahaenteisen linnun välillä voi helposti nähdä yhteyden, mutta onko yhteys todella niin alleviivattu, että sen kritisoimiselle kannattaa antaa tilaa lyhyessä arviossa? Kohdassa 8 esitetään positiivinen arvio, joskin sana parodisuus saattaa johtaa jotkut lukijat harhaan: romaani on tietyllä tavalla ironinen (kuten aiemmatkin teokseni) mutta mitään varsinaisesti parodista en siihen koe kirjoittaneeni.

9) Musiikki- ja kuvataideviitteet ovat vaisumpia – -.

Tämän väittämän kanssa minulla ei ole ymmärrysongelmia. Osittain olen jopa samaa mieltä, ainakin Led Zeppelinin kappaleen kohdalla. Mutta mitä vaisua on viittauksessa Francis Baconiin? No, arvio on subjektiivinen ja sellaisena jälleen kiistämätön ja tosi.

Tällä tavalla siis itse lähestyin tätä laajalle leviävää kritiikkiä. Se ei nähdäkseni arvioi teosta epäonnistuneeksi, joskaan ei myöskään kiistattoman ansiokkaaksi, mikä on luonnollista: harvat teokset todella ovat joko selkeästi epäonnistuneita tai läpeensä onnistuneita. Jos yritän hahmottaa tekstin kautta kriitikkolukijan suhtautumista romaaniin, arvioisin sen olevan melko innoton – ja kirjalleen hyviä myyntilukuja toivovana kirjailijana tietysti toivon, ettei tämä innottomuuden vaikutelma siirry potentiaalisten lukijoiden käsitykseksi kirjan olemuksesta. Mutta kuten sanottu, kriitikolla on kiistämätön oikeus joko innostua tai olla innostumatta. Kritiikki antaa teoksesta muuten suht selkeän kuvan, joskin teoksen sielu tuntuu jäävän tekstissä käsittelemättä. Se on tietenkin ymmärrettävää, jos ja kun teos ei erityisemmin puhutellut kriitikkoa. Mutta juuri tästä syystä saman kritiikin julkaiseminen useammassa lehdessä on ongelmallista: joku toinen kriitikko voisi hyvinkin kokea teoksen äärellä innostumista, jopa haltioitumista (kuten jotkut kriitikot aiempien teoksieni äärellä), jolloin erilaisten legitiimien mielipiteiden kirjo tekisi oikeutta sekä teokselle että sille tosiasialle, että kaunokirjallisten teosten täysin objektiivinen arvottaminen on jotakuinkin mahdotonta.

Kaikki teokseni ovat saaneet mukavan paljon lehtiarvosteluja. Se ei ole selviö nykyään, ja olen siitä iloinen. Teokseni ovat myös saaneet paljon kiittäviä arvosteluja, jos kohta joitakin nuivempiakin – kuten asiaan kuuluu. Jotkut arviot ovat olleet oivaltavia, analyyttisiä ja hyvin perusteltuja, toiset – kiittävätkin – teksteinä aika löperöitä ja hutaistun oloisia. Jos kirjaa ei ehdi lukea tai arvioida kunnolla ja silti haluaa arvostelun kirjoittaa ja julkaista, on tietysti reilumpaa kehua kuin haukkua, koska lonkalta heitetty lyttäys voi pahimmillaan tehdä suurta tuhoa kirjailijan uralle. Oma lukunsa ovat analyyttiset ja oivaltavat arvostelut, joissa syystä tai toisesta on selkeän naljaileva tai muuten asenteellisen tuntuinen ote. Kirjailijana tietysti on joskus vaikea arvioida, onko tietty vaikutelma omaa kuvitelmaa vai todellakin kriitikon asenteen heijastuma.

Oma ”suosikkini” ikäväksi kokemissani arvosteluissa on Turun Sanomissa julkaistu Harjukaupungin salakäytävien kritiikki. En taaskaan kiistä kriitikon oikeutta harjoittaa naljailua ja ymmärrän sellaisen viehätyksenkin, joskaan itse en sellaista sävyä haluaisi ottaa varsinkaan kotimaisia teoksia arvioidessani (jos jostain syystä päätyisin kirjoittamaan jälleen kirjakritiikkejä). Kritiikin ärsyttävyys syntynee siitä, että sen kirjoittaja alkaa romaanin sijasta kommentoida sen kirjoittajaa, intentioitani arvaillen ja todellakin naljailevaan sävyyn: Jääskeläinen näyttää tulleen siihen tulokseen, että realismi on mälsää. ( – – ) Jääskeläinen ei tunnu tajuavan, että Olli on hehkeimmillään peiliin tuijottaessaan, toista naista kaivatessaan ja työpaikalla tyhjää jauhaessaan. (- – ) Kirjailija hukkaa hahmonsa jo ennen puoltaväliä. Kun lukija ei enää piittaa olemassaolonsa ehdoista vieraantuneesta päähenkilöstä, on samantekevää onko loppuratkaisuja kaksi vai viisitoista. Kriitikon havainnot ovat sinänsä asiallisia, joskin subjektiivisuudessaan myös suhteellisia (toiset kriitikot ovat olleet samoista asioista eri mieltä, kuten luonnollista on), mutta kriitikko näyttää tulleen siihen tulokseen, että romaanin kirjailijaa kunnioittava arvioiminen on mälsää, ja kun kriitikko ei enää piittaa siitä faktasta, että hän on arvioimassa toisen ihmisen parin vuoden työn tulosta, ja alkaa leikitellä omalla nokkeluudellaan, hän hukkaa oman uskottavuutensa kauan ennen kritiikin loppua. (Mikä tietysti vie uskottavuutta hänen negatiivisilta huomioiltaan antaessaan kriitikosta tietyssä mielessä pahansuovan mielikuvan ja palvelee näin ollen lopulta kirjailijan asiaa.)

Lopuksi voisin kai todeta, että kirjallisuuskriitikolla on haastava tehtävä: pitäisi tehdä oikeutta arvioimilleen kirjoille niin hyvässä kuin pahassakin, kunnioittaa kirjailijan työtä sitä lytätessäänkin, nähdä sekä ansiot että puutteet huolimatta omasta haltioitumisestaan tai tympääntymisestään (ja siitä kiireestä, joka huonosti palkattuun ja aikaa vievään työtehtävään väkisinkin sisältyyy), varoa houkutusta heittäytyä nokkelaksi teoksen asiallisen arvioimisen kustannuksella ja antaa jokaisesta teoksesta sellainen kuva, että myös kriitikon kanssa eri mieltä oleva lukija voi arvioida mahdollista omaa kiinnostuneisuuttaan käsiteltyä teosta kohtaan. Kriitikon tehtävä ei ole heilua teoksen ja sen potentiaalisen lukijan välissä ilveillen, moralisoiden, kikkaillen, omaa nokkeluuttaan korostaen tai pätien, vaan esitellä teos, osoittaa sen piirteitä ja arvioida niiden onnistuneisuutta mahdollisuuksien mukaan perustellen ja oman subjektiivisuutensa samalla ymmärtäen.


6 kommenttia

Entä jos kirjoittaisin myyvän kirjan?

Tiina

Tiina

Eräänä iltapäivänä istuin kirjailijaystäväni keittiössä. Päivittelimme sitä, mitä kirjailijat usein keskenään päivittelevät: huonoa myyntiä, onnetonta näkyvyyttä, mainonnan puutetta, pieniä palkkioita ja rahojemme vähyyttä.

Ystäväni mies kuunteli hetken valitustamme ja tokaisi sitten hyväntahtoisesti: “Kirjoittaisitte sellaisia kirjoja jotka myyvät!”

Niin. Siinähän olisi ratkaisu ongelmiimme. Kaikesta kirjailijoiden valituksesta huolimatta Suomessa todellakin myydään kirjoja oikein hyvin, itse asiassa moneen muuhun maahan verrattuna todella hyvin. Huono myynti ei ole lainkaan kaikkien suomalaisten kirjojen ongelma.

On mahdollista kirjoittaa myös hyvin myyviä kirjoja. Miksen kirjoita?

Myydyimpien kirjojen tilastoja voi käydä tähystelemässä Suomen Kustannusyhdistyksen sivuilla. Viime vuonna kahta kaunokirjaa myytiin yli 100 000 kappaletta: Sofi Oksasen odotettua romaania Kun kyyhkyset katosivat sekä Ulla-Lena Lundbergin Finlahdia-palkittua Jäätä. Listan 20:ksi myydyin kirja, Aki Ollikaisen Nälkävuosi, myi sekin yli 10 000 kappaletta.

Minä olisin sellaisesta myynnistä onneni kukkuloilla. Hyvin siitä rahaakin tienaisi.

Miten tuollainen kirja kirjoitetaan? Voiko tietoisesti lähteä kirjoittamaan hyvin myyvää kirjaa?

Blogaukseni itsestäänselvä antikliimaksi on tässä: Ei.

Esimerkiksi Lundbergin ja Ollikaisen kirjat ovat lähtökohdiltaan samanlaisia, mitä itsekin yritän kirjoittaa: vahvaa, monitasoista, laadukasta kaunokirjallisuutta. Leimallisesti kaunokirjallinen teos myy yleensä huonosti – mutta välillä oikein hyvin.

Kirjoittamisen ja hyvän myynnin väliin mahtuu niin paljon tekijöitä, ettei kirjailija pysty niitä ennakoimaan. Vaikka kirja olisi kirjallisesti oikein onnistunut, sen onnistuminen markkinoilla ei ole itsestäänselvää. Sattuuko aihe kiinnostamaan mediaa ja lukijoita? Mitä muita kirjoja ilmestyy samaan aikaan tai samana vuonna? Syövätkö ne kaiken kirjajulkisuuden? Kuka ottaa kirjan arvosteltavakseen? Keitä istuu kirjallisuuspalkintoraadeissa? Kuinka osaavasti kustantamon tiedottaja hoitaa hommansa? Onko asiasta kiinnostuneen toimittajan lapsi sairas juuri kriittisenä päivänä?

Menestys ja näkyvyys tuovat yleensä lisää menestystä ja näkyvyyttä – niin yksittäisen kirjan kohdalla kuin kirjailijan koko uran kohdalla. Vaikeinta on menestyksen ja näkyvyyden käynnistäminen.

Vai tarkoittiko ystäväni mies, että pitäisi kirjoittaa sentyyppistä kirjallisuutta, joka on jo lähtökohdiltaan myyvää?

Ei sellaista taida ollakaan. On helppo ajatella, että dekkarit tai jonkinlainen viihdekirjallisuus (mitä se ikinä onkaan) myisivät automaattisesti hyvin.

Kuitenkin meillä kirjoitetaan isot määrät nopealukuisia, viihdyttäviä, koukuttavia ja jännittäviä kirjoja, jotka eivät kuitenkaan myy hyvin.

Viihdekirjallisuudessa on sama sääntö kuin ns. korkeakirjallisuudessa: menestystä on vaikea ennakoida ja tarjonta on suurempaa kuin menestyjien joukkoon mahtuu. Ylipäätään raja korkea- ja viihdekirjallisuuden välillä on kovin vaikea: ääripäät ehkä tunnistaa helposti, mutta väliin jäävien luokittelu on vain luokittelijasta kiinni.

Mikä eteen?

Eihän kirjailijan auta keskittyä kuin kirjoittamiseen. Se on homman tarkoitus ja ainoa lääke ongelmiin.

Onneksi päiviä, jolloin kirjoittamisen vapaus kirkastaa koko maailman, on paljon enemmän kuin hetkiä, jolloin huono myynti tai muut turhuudet painavat mieltä.


2 kommenttia

Aihe ja tekijä

Jukka L

Jukka L

Joku on joskus vihjannut jotakin siihen suuntaan, että lähes jokaisen kirjailijan teoksia lukemalla olisi hahmotettavissa kyseisen kirjailijan oma aihe, tuotannon kokoava tematiikka. En tiedä, hahmottavatko arvon kollegani omista tuotannoistaan sellaista, mutta minä hahmotan.

Yksilön ja yhteisön välinen jännite on se aihe, joka tuntuu valinneen minut, aivan ensimmäisestä teoksestani lähtien. Jopa hyperaktiivisen näköisestä uusiutumisestani – kaavoihin kangistuminen on ehkä suurin pelkoni elämässä – huolimatta törmään jokaisen teokseni kohdalla, suppeimpia lastenkirjojani lukuunottamatta, päätyneeni aina samaan ongelmaan. Mikä on ihmisen osa yhteisössä? Missä määrin elämme toisillemme ja toisistamme? Miten paljon yhteisö vaikuttaa yksilön ajatteluun? Missä määrin voimme olla itsenäisiä subjekteja?

Joka kirjan jälkeen kuvittelen aloittavani jotakin aivan muuta, siirtyväni aivan uusille alueille, mutta siellä se taas odottaa. Sama kysymys. Vanha tuttu, jonka kanssa välit eivät koskaan näytä tulevan selviksi.


10 kommenttia

Erään kiertueen kuvaus

Kirjailijan pitää aina uudistua. Jos jotakin, mitä kaipaa, ei ole olemassa, sellainen pitää kuvitella ja herättää eloon. On luotava materiaa ja maailma tyhjästä.

Tämän syksyn aikana minulla oli uskomattoman hieno tilaisuus tehdä pienimuotoinen kirjan promotointikiertue toisen upean kirjailijan kanssa. Meidän tavoitteemme oli yhdistää kirjallisuusväkeä, kaataa turhia raja-aitoja ja ennakkoluuloja. Ja on sanottava, että onnistuimme siinä oikein hyvin!

Kiertue kulki nimellä WTF – Onnelliset ja onnettomat loput. Seuranani oli iki-ihana Laura Paloheimo, chick-litin kuningatar! Kiersimme kolme paikkakuntaa, Helsinki-Turku-Tampere, esittelemässä Ystäväni Rasputin ja OMG kirjoja, ja hauskaa oli. Kiertueemme sai lempinimen Kaunotar ja Hirviö, en kyllä vieläkään käsitä miksi…

Tavoitteemme oli päästää vähän höyryä kirjallisuuden karsinoimisesta. Useinhan kuulee väitettävä, että jokin genre edustaa huonoa kirjallisuutta ihan vain luokituksensa puolesta. Näin ei ole, sillä hyvin ja huonosti kirjoitetaan genressä kuin genressä. Hiukan kärjistäen, tarinan onneton loppu ei ole sen suurempaa taidetta kuin onnellinenkaan loppu.  

Lauran kanssa saimme herätettyä mukavasti keskustelua. Ihmiset kuuntelivat, kommentoivat, ja mikä tärkeintä, myös ostivat sekä tätä mustaa että valkoista kirjallisuutta. Olimme todella tyytyväisiä ristiretkeemme, sillä oli hienoa nähdä kirjallisuusväen osaavan vetää myös yhtä köyttä, yli rajojen ja dogmien!

Kiitokset vielä kaikille niille, jotka uskalsivat tulla katsomaan enkeliä ja paholaista samaan tilaisuuteen. Ja kiitokset varsinkin Lauralle!

Kiertueen julistepohjaa voitte ihailla vielä tässä:

 

WTF!

Laura JP

Onnelliset ja onnettomat loput,
mustaa ja valkoista kirjallisuutta!


Jätä kommentti

Antaudu vieraalle kirjailijalle: Anun houkutukset

ilmeeton_houkutus2_pieni
Anu H
”Tavallinen nainen, sairaalan siivooja, elääkin siivosti. Syö yksin television ääressä, laittaa kauniita kynsiään, katsoo peilistä ikääntyviä kasvojaan.
Hiljainen mies, näkymätön kuulumaton, käy kävelyillään ja tuntee toisten sielut.
Nainen kohtaa miehen, kertoo kaiken, mies ei mitään. Viimein joku kuuntelee, naisen menneisyys saa äänen. Joskus hän oli, eli, teki… mitä?”

Ilmeetön mies (Karisto 2010) käsittelee äitimyyttiä, naisen kokemaa vihaa ja ihmisen kykyä kätkeä tuskalliset muistot itseltään. Mitä tapahtuu, kun viha ei löydä purkautumistietä? Mistä viha syntyy? Voivatko vihan synnyttäneet vääryydet olla vain väärinkäsityksiä, joita ei koskaan oikaistu, jotka ruokkivat syvällä kuohuvaa kaunaa vuodesta toiseen ja lopulta saavat tekemään kauheita tekoja? Kenen näkökulma on perimmäinen totuus?

Muisti ei ole valokuvauskone joka tallettaa tapahtumat objektiivisina ja autenttisina: yksittäiset muistot voivat kadota kokonaan, joskus ne vääristyvät tai muuttuvat kokonaan toisiksi.
Yksinäisyys voi olla turvallinen pakopaikka, jossa ei joudu peilaamaan itseään toisista, ei tarvitse pelätä heidän näkevän sen minkä itse haluaa itseltään kätkeä.
Kuitenkin ihmisellä on tarve kertoa tarinansa, ja tärkeintä silloin on se, että joku kuuntelee. Mutta olisiko joskus parempi vain pysyä vaiti ja unohtaa?

ilmeeton_kansi2

”Kirjan tapahtumat ja kerronta antoivat mahdollisuuden odottaa melkein mitä tapansa. Irman muistelu ja kertomukset paljastavat menneisyydestä yhä uusia asioita ja konkreettisestikin tapahtuu monenlaista. Tuntuu, että kirjailija johdattaa lukijaa vihjaten leikitellen erilaisista vaihtoehdoista. Kuitenkin kirjan loppuhuipentuma on yllätys.”
Merja Leppälahti / Kiiltomato


4 kommenttia

Kirjailijana kehittymisestä ja (kauhistuksesta nimeltään välityö)

Pasi I J

Pasi I J

Esikoisen julkaiseminen on suuri tapahtuma. Sitten pitää kirjoittaa se toinen teos. Monet juhlitutkaan esikoiskirjailijat eivät saa koskaan sellaista aikaiseksi. Joko kirjaa ei vain synny, tai sitten kustantamo ei haluakaan jatkaa suhdetta kirjailijaan. Siinä on jotain pelottavaa. Vuoden 1996 paras kotimainen esikoisromaani oli Helsingin Sanomien raadin mukaan Juha K. Tapion Frankensteinin muistikirja. Pidin kirjasta kovasti ja jäin odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut.

Toisen kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen eivät siis ole selviö. Toiseen kirjaan kohdistuu melkoisia paineita, ja jos kirjailija saa sen kirjoitetuksi ja julkaistuksikin, sitä totta kai verrataan esikoiseen. Perin pelottava on sellainen kohtalo, että esikoisteos jää kirjailijan parhaaksi teokseksi ja loppu-ura on pelkkää alamäkeä, seuraavat teokset pettymyksiä. Yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani on Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, johon omaakin esikoistani on verrattu. Hänen toinen romaaninsa Pikku ystävä ei yltänyt läheskään samaan. Tästä koko maailma lienee yhtä mieltä. Kun Tarttin esikoisteos ilmestyi 1992, on sillä ja kirjailijan kolmannella romaanilla The Goldfinch melkoinen väli. Sitä en ole vielä lukenut, mutta pelkäänpä että D.T. on tyhjentänyt luovuuden pajatsonsa siihen ensimmäiseen romaaniinsa – vaikka toivonkin, että tämä uusi olisi sen veroinen tai vielä parempi, sekä kollegiaalisesta tsemppihengestä että ihan itseni takia, lukijana ja fanina.

Viime aikoina olen seurannut kirjabloggaajien keskustelua siitä, mikä Haruki Murakamin teoksista on paras ja mitkä taas vähemmän hyviä. En osaa ottaa kantaa asiaan itse, sillä en ole lukenut Murakamilta muuta kuin 1Q84-romaanin ensimmäistä osaa jonkin matkaa. (Se ei johdu Murakamista vaan minusta: pakkotahtisen kirjoitusurakan jälkeen olen jokseenkin kyvytön lukemaan kovin pitkiä tekstejä.)  Jos käy onnellisesti, tällaiset kysymykset jakavat lukijoita, ja jokainen teos saa omat kannattajansa; ehkä ideaalitilanne kuitenkin se, että eniten kannatusta saa kirjailijan uusin teos. Kirjailijahan kehittyy koko ajan, tai ainakin meidän pitäisi kehittyä. Taantuminen on surullista, monessakin mielessä, ja paikoillaan polkeminenkin epämiellyttävä ajatus. Ja vaikkei varsinaista paremmaksi muuttumista tapahtuisikaan, tietty uudistuminen lienee edellytys sille, että kirjailija pysyy kiinnostavana.

kirjoituskoneKukaan tuskin voi väittää, että Harjukaupungin salakäytävät olisi ollut samanlainen romaani kuin esikoiseni Lumikko ja yhdeksän muuta. Se, kumpi on parempi, jakaa mielipiteitä – mikä on hyvä asia. Monet olivat Harjukaupunkiin pettyneitä, koska odottivat toista Lumikkoa tai koska se oli heistä yksinkertaisesti huonompi. Harjukaupungin romanttinen ironia ei viehättänyt kaikkia, ja kun joku piti realistisesta alusta ja vieroksui fantastisempia elementtejä, joku toinen taas olisi halunnut karsia realismia ja keskittyä fantastiseen. Lopputulema kuitenkin oli, että tiesin kirjoittaneeni kokonaan toisen romaanin, omanlaisena, ja että se sai omat ystävänsä, vaikkei kaikkia miellyttänytkään.

Mutta kolmas romaani oli haaste. Tunsin, että minuun alkoi jo kohdistua odotuksia. Uutta Harjukaupunkia en aikonut kirjoittaa, ja hieman pelkäsin, että päätyisin kirjoittamaan tahtomattanikin toisen Lumikon. Tietyistä asetelmista kun kirjailija ei välttämättä pääse koskaan eroon. Lisäksi arvelin, että kolmannen romaanin kohdalla pitäisi ylittää se ensimmäinen, joka kahdesta edellisestä kuitenkin tuntui saaneen enemmän varauksetonta kiitosta ja jota olin päätynyt pitämään onnistuneempana teoksena (semminkin kun ensimmäinen kirja-agenttiehdokkaani ei lämmennyt Harjukaupungin mahdollisuuksille kansainvälisillä markkinoilla, vaikka Lumikosta innostuikin). Kun on kirjoittanut ja julkaissut kaksi romaania, sitä alkaa itsekin olla sitä mieltä, että kolmannessa pitäisi jo näkyä jonkinlaista kehitystä. Itse kirjoitusprosessi tietenkin sisälsi paljon epävarmuutta ja epäilyksiä, mutta lopulta koin onnistuneeni kahdessa asiassa: 1) kirjoittamaan jotain uutta ja 2) ylittämään itseni.

Omille mielipiteille ei tietenkään kannata antaa liiaksi painoarvoa, kuten ei lopulta muidenkaan. Mutta mitä Sielut kulkevat sateessa -romaanin uudenlaisuuteen tulee, ensimmäisten lukijapalautteiden perusteella todellakin onnistuin uudistumaan sen kohdalla. Oksan hyllyltä toteaa:

”…50 sivun jälkeen voin todeta, että Sielut kulkevat sateessa ei ole Lumikko, se ei ole Harjukaupunki, se on jotain aivan muuta.”

Lisäksi sain viestin eräältä bloggaajalta, joka on maininnut minun kuuluvan mielikirjailijoihinsa:

”Vuorokauden vaihtuessa yön pimeydessä luin viimeiset sivut ja sanat kirjasta Sielut kulkevat sateessa. Ehdottomasti paras romaanisi!!

Lisäksi Jussi K. Niemelä toteaa kirjablogissaan:

”Sielut kulkevat sateessa sekä ylittää että uudistaa kirjailijan aiemman tuotannon ja on selvää, että kirjasta tullaan puhumaan vielä pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla.”

Tässä vaiheessa, vaikka suurin osa arvioista onkin tietysti vielä tulossa, voin siis huokaista helpotuksesta: riittävän moni selvästi arvostelukykyinen ja riittävän täysipäinen ihminen on nähnyt kehitystä ja uudistumista tapahtuneen kahden ensimmäisen romaanin ja tämän kolmannen välillä, jolloin voin sallia itsenikin ajatella, että olen onnistunut ainakin jossain määrin siinä, mitä pidin 3. romaania aloittaessani suurimpana haasteenani.

Seuraava iso kysymys onkin tietysti se neljäs romaani. Mitä filosofisiin ulottuvuuksiin tulee, koen tyhjentäneeni pääni joksikin aikaa. Lumikko käsittelee kirjallisuuden luomisen problematiikkaa, Harjukaupungissa tutkaillaan elokuvan ja arjen suhdetta ja Sielut hoitaa uskonnolliset kysymykset pois päiväjärjestyksestä. Mitä jää jäljelle? Rock’n roll? Onko neljäs PIJ-romaani rock-romaani? Käsittelenkö siinä ehkä punk-aikoja, kenties osittain omaelämäkerrallisestikin, tietysti omaan tyyliini? Vampyyreitä, seksiä, punkkareita, skinejä, hurjia pakomatkoja Joensuussa Ilosaari-rockin jälkieen kun perässä tuli koko öisen torin junttiarmeija ja omat maihinnousukengät eivät olleet varsinaiset juoksukengät? Tai ehkä kirjoitan jotain aivan muuta. Välityön…

Mietin, voiko välitöitä välttää. Pari päivää sitten luin jostain, että Tervon Koljatti oli selkeä välityö. En haluaisi julkaista mitään sellaista, jota laajalti pidettäisiin pelkkänä välityönä. Oikeastaan minulla ei ole aikaa kirjoittaa sellaisia. Niin kauan kuin elätän itseni ja jälkeläiseni päivätyöllä ja kirjoitan ”siinä sivussa” (maailmat tosiaan luodaankin ”siinä sivussa”), en voi käyttää kirjoitusaikaani välitöiden tekemiseen. Minun on pakko tarkoittaa jokaista teosta. Vasta sitten, jos joskus voin jättäytyä ns. päätoimiseksi kirjailijaksi, voin sallia itseni kirjoittaa välitöitä. Sikäli kuin kukaan kirjailija sellaisia tarkoituksellisesti luo. Mikä välityö yleensä on? Vähemmän kunnianhimoinen kuin kirjailijan muut työt? Olen kyllä kirjoittanut novelleja, jotka ovat selkeitä välitöitä. Vai epäonnistuneempi kuin kirjailijat muut työt, tasoltaan matalampi? Jostain luin, että koska Suomessa kirjat myyvät pääsääntöisesti vähän ja päätoimiset kirjailijat ovat riippuvaisia apurahoista, kirjailijat julkaisevat liian tiuhaan tahtiin, niin että joukossa on sellaisiakin kirjoja, jotka olisi pitänyt kirjoittaa vielä pari kertaa tai jättää kokonaan julkaisematta. Kun kirja myy kyllin hyvin, kirjailijalla on ehkä paremmin varaa käyttää aikaa seuraavan teoksen kirjoittamiseen – kuten Donna Tartt on tehnyt. Vai unohduksen pelkoko meidät ajaa julkaisemaan tiuhempaan kuin kannattaisi? Tai tietoisuus ajan rajallisuudesta – jossain vaiheessa kun iskee vanhuuden se vaihe, joka himmentää maailman ympäriltä ja sisältä ja pakottaa luopumaan kunnianhimostakin…

Ei, välityötä en halua kirjoittaa. Mutta jos sellainen on tullakseen, tulkoon. Kynnystäkään ei saa päästää nousemaan liian korkeaksi. Pitää silti yrittää ylittää aiempaa itseään ja tehdä jotain riittävän uutta.

*****


2 kommenttia

Antaudu vieraalle, kokeile Hanna-Riikka Kuisman Valkoista valoa!

Antaudu kirjailijalle - Valkoinen valo

hanna_riikka kuisma

”Valkoinen valo on kirja kivusta ja epätoivoisesta rakkaudesta. Hahmot johdattavat sinut hämärän läpi pimeään, mutta kipujen ja varjojen maailma saa näkemään asiat uudella tavalla. Tai kasvattaa empatiaa, siellä missä kuljetaan hyvän ja pahan tuolla puolen. Tai kenties vahvistaa käsityksiäsi siitä, millaista kirjallisuutta rakastat tai vihaat.”

Tämä on suunnattu etenkin sinulle, joka et ole lukenut kirjojani, et ole ehkä huomannut että tällaisiakin on. Kenties ajattelet, että tämä ei ole sinun juttusi. Tai ehkä olet lukenut minulta joskus jotakin, eikä juuri se iskenyt juuri silloin. Antaudu vieraalle kirjailijalle-sarjassa mainostamme jotakin kirjaa, tai houkuttelevammin sanottuna yritämme vietellä uusia lukijoita tutustumaan kirjoihin, joista he eivät ole kuulleet. Ota siis riski ja kokeile.

Valkoinen valo (Like, 2013) löi ensimmäisen kipinän, kun luin jostakin, että kivun kieli on hiljaisuus. Päähäni tulvahti vastalauseiden ryöppy. Omat kokemukseni kroonisesta kivusta olivat päinvastaisia, jopa hiljaisuus tuntui huonona päivänä niin meluisalta, että se suorastaan huusi. Seuraava väittämä oli, että kipu on äänettömän lisäksi sanaton. Päätin ottaa haasteen vastaan, antaa kivulle sanat. Siitä kerron myös lisää ensi viikolla Inhimillisessä tekijässä.

Kuten muissakin teoksissani, tässä Eros ja Thanatos taistelevat pienen ihmisen sielusta, ja kieputtavat häntä kaksipäisenä hirviönä kauneuden ja kauheuden välimaastossa. Tarinan voi nähdä taideproosana tai psykologisena trillerinä, eivätkä ne sulje toisiaan pois.  Neliödraaman osaset kiertyvät kertomuksen kuluessa yhteen, muodostaen kaleidoskooppimaisen kuvion, ja samalla kaikkien salaisuuksien taustalla on se suurin salaisuus, joka selviää vasta viimeisellä sivulla. Ensimmäinen lause ensimmäiseen raakaversioon, jonka kirjoitin oli: Nainen asuu sängyssä.

Klikkaamalla alla olevaa kuvaa, löydät Like-kustantamon sivuilta kirjan tarkemmat tiedot, tekstinäytteen ja poimintoja kritiikeistä. Tutustu!Valkoinen valo

Tämän linkin takaa löytyy Vertaa.fi:n tiedot edullisista kirjatilauksista.

Jos kirjakaupassasi ei ole Valkoista valoa, pyydä se sinne. Tai lainaa kirjastosta. Palaamisiin, lukijani, sekä mahdolliset tulevat lukijani. Terveisin: Hanna-Riikka


17 kommenttia

Tekosiaan pohtiva kriitikko ja esikoiskirjailijan pettymys

Tiina

Tiina

Tapahtui jotain merkillistä.

Esikoisromaanini aikoinaan Helsingin Sanomiin arvostellut kriitikko Jussi Ahlroth kirjoitti tuoreessa kolumnissaan, että kaikista kirjoittamistaan kritiikeistä häntä on jäänyt mietityttämään juuri se, jonka hän kirjoitti esikoisestani.

Esikoisromaanini Eräänä päivänä tyhjä taivas ilmestyi vuonna 2008, ja Ahlrothin arvio siitä oli, noh, nuiva. “Tunnelmallisen kehittelyn jälkeen lopun tieteiskirjallinen ratkaisu ampuu korkealta yli. Tapahtumat jäävät sen myötä ulkokohtaisiksi, johonkin merkilliseen metsään, jossain.”

Ei arvio mikään karmeista karmein lyttäys ollut, mutta kyllähän se kertoo, ettei kirja tehnyt kyseiseen lukijaan oikein minkäänlaista vaikutusta. Huolella rakentamani metaforisuus ei auennut kriitikolle. Eikä kirjassa edes ollut mitään tieteiskirjallista ratkaisua! Tai jos oli, niin se oli hyvin perusteltu… Kriitikko ei tajunnut!

En aio valehdella: otin aikoinaan Ahlrothin arvion varsin raskaasti. Esikoiskirjailijalle tilanne on uusi, enkä etukäteen millään tavalla voinut valmistautua vaikkapa siihen, millaista on odottaa ja lukea kritiikkejä. En tiennyt, miten itse reagoisin. Kaikki oli pelottavaa, enkä vielä tuntenut kirjailijakollegoita niin hyvin, että olisin saanut arvokasta vertaistukea. Nykyään nimenomaan vertaistuki kantaa monen vaikeuden yli.

Kirjani ilmestyi elokuun puolivälissä, ja odotin HS:n arviota kuumeisesti yli kaksi kuukautta. Pettymys oli kova. Muistan itkeneeni. Kustannustoimittajani soitti lohdullisen puhelun.

Kirjani sai oikein hyviäkin arvioita, ja oli seuraavana keväänä ehdokkaana Tiiliskivi-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Jostain syystä Helsingin Sanomien kritiikki on kuitenkin kirjailijakunnalle yleisesti se kaikkein odotetuin. Myönnän, että asia on noin omalla kohdallanikin, mutta en ole ihan varma syistä.

Esikoiskirjailija joutuu Helsingin Sanomien kohdalla odottamaan kritiikin lisäksi tietoa siitä, onko kirja päässyt mukaan HS:n esikoiskirjakilpailun noin 12 finalistin joukkoon. Minä en mukana ollut – minkä toki ymmärsin heti kritiikin luettuani.

Esikoiskirjan vastaanoton odottaminen vei minulta kokonaan keskittymiskyvyn. Olin jättäytynyt tutkijantöistä vapaaksi kirjoittajaksi noin puolitoista vuotta aiemmin, ja syksystä 2008 kevääseen 2009 sain töitä tehdyksi todella huonosti. Rahani loppuivat ja sorruin kulutusluottoon. Keväällä sain onneksi kirjastoapurahan ja pääsin taloudellisesti kuiville. Keskittymiskykykin palasi vähitellen ja aloin työskennellä seuraavien kirjojen parissa.

Esikoissyksystäni opin, että siinä vaiheessa kun kirja on valmis ja julkaistu, seuraavan kirjan täytyy olla jo aktiivisessa kirjoitusvaiheessa. Ajatusten ja keskittymisen täytyy kohdistua uuden luomiseen – ei kritiikkien odottamiseen. Kun päässä pyörii vahvassa vaiheessa oleva uusi tarina, ilmestyvät kritiikit eivät kasva liian merkityksellisiksi.

Mutta olisivatko asiat menneet jotenkin toisin omalla kohdallani, jos Helsingin Sanomien kritiikki olisi silloin syksyllä 2008 ollut kehuva?

Ei aavistustakaan. Olisiko parempi kritiikki tehnyt minusta kerralla vaikkapa menestyneemmän kirjailijan? Kirjojani myydään turhan huonosti enkä kuulu naistenlehtien vakio- tai edes vierailijakasvoihin. Toisen kirjani voittama Runeberg-palkinto ei sekään juuri tuntunut lisäävän myyntiä tai näkyvyyttä. Mikä merkitys yksittäisellä kriitikillä voisi olla?

Kai HS:n nuivan arvion merkitys oli suurta, tai edes jonkinlaista, vain kirjailijanurani ensimmäisen puolen vuoden kohdalla. Olisin saattanut olla aavistuksen itsevarmempi, muutama itku olisi ehkä jäänyt itkemättä. Tai sitten ei.

Muistan silti hyvin epävarmuuteni ja jonkinlaisen sivullisuuden tunteen. Siksi olen yrittänyt miettiä, miltä Jussi Ahlrothin kolumnin “paljastus” minusta tuntuu. Tuntuuko se anteeksipyynnöltä? Hyvittääkö se jotain? Vai ryhtyisinkö katkeraksi, kun kriitikko on juuri minun kohdallani kirjoittanut kritiikin, joka ei vuosia myöhemmin miellytä edes häntä itseään?

Minulla on ihan hyvä suhde esikoiskirjaani. Se oli ehkä pateettinen ja kömpelö – olihan se ensimmäinen kirjoittamani romaani. Teknisesti en varmastikaan pystynyt siihen, mitä tavoittelin, mutta kirjoitin rehellisesti, huolella ja kunnianhimoisesti. Tein kirjaa suhteellisen vaativissa oloissa: yhden vaippaikäisen äitinä, toista lasta odottaessa ja tutkijantöiden ohessa.

Olen kirjasta ylpeä.

Onkohan minusta tullut kyyninen, kun olen lähinnä tyytyväinen siitä, että viisi vuotta vanha kirja nostetaan hetkeksi ylös haudastaan?


9 kommenttia

Kun kirjailija pelkää hylsyä

annekuvaKirjailijana joutuu tottumaan pettymyksiin ja jännitystilanteisiin. Kirjoittaminen on luovaa työtä, jossa paperille laitetaan sanojen lisäksi myös paljon omaa minuutta. Omat kokemukset, unelmat, toiveet, ja pelot – persoona – ovat mukana teksteissä. Joissakin töissä enemmän, toisissa vähemmän. Toki materiaali suodattuu monen filtterin läpi, mutta kirja on luova taiteellinen teos (se viihteellisinkin työ!) ja sitä synnytetään paikoin kuin lasta. Totta kai jälkikasvun kohtalo maailmalla koskettaa, huolettaa, ja sen eteen haluaa tehdä töitä.

Teos altistuu kritiikille välittömästi kun se siirtyy painokoneelta maailmalle. Mutta arvotettavaksi ja analysoitavaksi se joutuu jo aiemmin. Ensin tekstin on läpäistävä kirjailijan sisäinen seula: tarinan on oltava kertomisen arvoinen ja tekijän on uskottava siihen, koska muutoin tekstiin käytetty aika muuttuu ajanhukaksi tai harjoitteluksi. Seuraavaksi tekstin on saatava ateljeekriitikkojen hyväksyvää murahtelua, mikä pönkittää kirjailijan halua jatkaa pitkäksikin venyvää työtä. Ja sitten tekstin on läpäistävä kustantajan seula. Sille on oltava kanava, jonka kautta se voi nähdä maailman ja lukijat. Muuten teos ei ole kokonainen.

Kustantamon vakuuttaminen on minusta kaikkein pelottavin näistä kolmesta. En kuulu siihen onnellisten ja valittujen myyntitykkien joukkoon, niihin joille kustannussopimukset kirjoitetaan automaattisesti ennakkoon. Jokainen minulta kustantamoon lähtevä teksti käy läpi saman pohdintaprosessin kuin kenen tahansa esikoisen teos. Jokainen käsikirjoitus arvioidaan omana kokonaisuutenaan, ja jokaisen käsikirjoituksen kanssa on ihan yhtä vereslihalla. Kelpaako se, onko se riittävän hyvä?

Kirjailija pelkää hylsyä. Minä pelkään hylsyä. Miksi en pelkäisi: voihan käsikirjoituksen hylkääminen tehdä tyhjäksi vuosien työn. Hylkääminen nostaa pintaan kiusallisia kysymyksiä. Miksi kirjoitan, jos tekstiä ei julkaistakaan? Kenelle olen tämän sitten kirjoittanut? Mutta olen opetellut elämään epävarmuuden kanssa, siihen tässä ammatissa on pakko tottua. Aina ei teksti täytä kriteereitä tai kolahda oikeaan osoitteeseen. Aina eivät kemiat kohtaa. Joskus ei onnistu, vaikka kuinka yrittäisi ja parhaansa tekisi.

Syitä tekstin hylkäämiseen:

– Käsikirjoituksen laatu ei riitä, eikä kustantaja usko, että siitä tulee hinkkaamalla tarpeeksi hyvä.
– Käsikirjoituksen tarina/teema ei vain nappaa.
– Teokselle ei nähdä myyntipotentiaalia, eikä se ole muutenkaan niin hottis, jotta sitä kannattaisi kulttuuritekona julkaista.
– Teoksen genre/kohderyhmä ovat vääriä kustantamon kannalta.
– Markkinoilla on samanlaisia teoksia useita.
– Kirjailijan katsotaan jämähtäneen liian tutuille raiteille.
– Kustannustoimittaja ei vain innostu, vaikka haluaisi.
– Tuttu ja turvallinen kustannustoimittaja on vaihtunut, ja uusi kustannustoimittaja ei innostu, kemiat eivät välttämättä kohtaa.
– Teksti jää kustantamon sisäisten henkilösuhteiden jalkoihin: osa talosta puoltaa, osa ei.
– Kustantamossa on niin kiire, että päätöksenteko hidastuu ja kirjailija odottelee löysässä hirressä vastauksia.
– Joku jätti toimituksen vessassa pyyhkeet väärään asentoon.
Jne, listaa voi jatkaa.

Hylsypelko saattaa aiheuttaa kummallisia lieveilmiöitä. Käsikirjoitukseen takertuu ja sen lähettämistä kustantamoon pitkittää niin kauan kuin mahdollista. Sitä alkaa tarkkailla kustantamon väkeä ja analysoida, milloin olisi otollinen hetki lähestyä ja miten. Tekee ehkä jotakin pöhköjä rituaaleja. Kollegojen mahdollisesti samaa aihetta liippaavat teokset aiheuttavat ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Kulttuurisivuja tuskin uskaltaa aukaista.

Koska kirjailijan uralla mitä todennäköisimmin jokainen joutuu kohtaamaa hylsyn, useammankin, on kehiteltävä toimintastrategioita ja vastatoimia. Olisi kyettävä erottamaan toisistaan teksti ja tekijä, vaikka se välillä vaikeaa onkin. Jos teos hylätään, se ei tarkoita sitä että kirjailija on hylätty. (Mutta ah niin usein on niin helppo ajatella, että minusta ei pidetä.) Huhujen ja epäluulojen määrä kasvaa, jos kustantaja kiertelee, välttelee tai viivyttelee. Kirjailijan pitäisi saada suoraa palautetta, aikatauluja ja täsmällisiä vastauksia, jotta paniikki ei nouse pintaan. Kirjailijan kannattaa vaatia selkeitä vastauksia, jotta saisi hermonsa pidettyä kurissa, tai siedättää itsensä kuukausien odotuskausiin.

Kustantamatta jättämisen pelko voi aiheuttaa semmoistakin myyräntyötä, että kirjailija alkaa sensuroida itseään, tai muokata töitään helpommin sulatettavaan muotoon. Lukija/yleisö on jossakin määrin huomioitava, mutta pelko ei saa johtaa terää tylsistyttävään latteuteen. Sain itseni joskus kiinni ajatuksesta, jossa pohdin mitä kustantajalle kannattaisi tarjota, jotta menestys olisi taattu. Nitistin moiset ajatukset nopeasti. On kestämätöntä kirjoittaa jonkun toisen, usein oletetun henkilön ehdoilla.

Sen sijaan olen kehittänyt monen munan ja korin menetelmän: teen samanaikaisesti useaa käsikirjoitusta, jotka ovat eri vaiheissa. Jos yksi teksti ei löydä kotipaikkaa, voin laittaa sen syrjään hautumaan ja tarttua toiseen. Tai voin lähestyä toista tahoa, tai kolmatta. Jos jotain tekstiä ei uskalla näyttää, voi sitä koeponnistaa ateljeekriitikoilla, ja kasvattaa omaa sietokykyään. Kun tekstin laittaa kustantamoon, on oltava varautunut hylsyyn.

Vaikka mukavaa (ja selkeää) olisi olla talouskollinen, on alalla yhä useampia kirjailijoita, jotka tekevät töitä samanaikaisesti monen kustantamon kanssa. Eri tyylilajit ja kohderyhmille suunnatut tekstit eri taloihin. Minusta se on jopa tervettäkin, kysyntä ja tarjonta kohtaavat paremmin, kun on vaihtelua ja yhteistyötä useaan suuntaan.

Oma/pienkustantaminen on yhtä lailla mahdollinen väylä, vaikka sen kohdalla joutuukin olemaan tarkka:  omista tavoitteista ja laatukriteereistä on pyrittävä pitämään kiinni.

Pidän rohkeina niitä kirjailijoita, jotka vetävät käsikirjoituksensa mieluummin pois kun ryhtyvät muokkaamaan tekstiä toisenlaiseksi ulkokirjallisten syiden vuoksi. Olisi vain osattava erottaa tarpeellinen ja tarpeeton palaute toisistaan. Joskus siinä auttaa vain aika, pöytälaatikko, jossa käsikirjoitusta hauduttaa.


3 kommenttia

Uutinen: Lumikko ja yhdeksän muuta Espanjaan

Pasi I J

Pasi I J

Agenttini Rita lähetti pari tuntia sitten viestin: esikoisromaanini Lumikko ja yhdeksän muuta on myyty Espanjaan. Kustantamo on Duomo Ediciones.Kirja ilmestyy englanniksi nimellä Rabbit Back Literature Society marraskuussa 2013. (iBookstoressa on jo saatavana ilmaiseksi ladattava lukunäyte.) Kuluvan vuoden aikana romaani on myyty myös Saksaan ja Italiaan.