alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


10 kommenttia

Mitä lukee miten lukee

anunaama
”Millä perusteella valitsit kirjan jota juuri luet?” -kysymykseen kuulee moninaisia vastauksia. Kaverit suositteli, aihe kiinnostaa, tykkään kirjailijan edellisistä kirjoista, lukupiirin valinta, tätä mainostetaan kovasti, kehuttiin kirjablogeissa, näin kirjailijan telkkarissa. Jos kirjasta kohistaan runsaan seksin, väkivallan tai muun sensaatiomaisen sisällön takia, yksi haluaa ehdottomasti lukea ja toinen ehdottomasti ei. Eräät jopa uskaltautuvat kokeilemaan umpimähkään kirjaston hyllystä täysin ennenkuulumattomia kirjoja, pelkän kansikuvan ja/tai takakannen perusteella.

Mikä sitten saa lukijan pitämään kirjasta? ”Se oli mielestäni hyvä kirja” on paras vastaus, ja olettaa voitaneen, että avatessaan kirjan ihminen noin keskimäärin on valmiudessa pitämään siitä. Kirjoja ei kuitenkaan lueta tyhjiössä, ja kokemusta värittävät myös ei-kirjalliset seikat: tärkein on varmaankin lukuhetkellä vallitseva oma mielentila (esimerkiksi hääaiheinen chick lit voi olla ankeaa luettavaa jos oma kihlaus on juuri purkautunut), lisäksi voivat vaikuttaa ennakko-odotus tai ennakkoluulo, mitä kaikkea tietää kirjailijasta ja onko lukenut tämän kirjoja aiemmin, romaaniin perustuva elokuva, ovatko muut ylistäneet vai moittineet kirjaa ja niin edelleen.

Sekin minua uteloittaa, minkä verran kustantamolla on merkitystä. Aina joskus olen havainnut näkemyksiä, joiden mukaan pienkustantamot ovat harrastelijamaisia ja vain isot ammattitaitoisia, tai kääntäen isoista suolletaan kaupallista massakökköä ja pienet kustantamot panostavat laatuun. Voivatko tällaiset ajatukset olla mukana kirjaan tartuttaessa?

Kustantamoista on kätevä hypätä mediahypetyksen vaikutukseen. Tarmokas markkinointi aivan kiistatta edistää kirjan myyntiä, mutta kokeeko lukija joka tuutista tunkevan kirjan paremmaksi kuin jos siitä ei olisi kuullut etukäteen mitään? Osaan lukijoista aggressiivinen markkinointi voi toimia päinvastoinkin – itse kuulun niihin ihmisiin, joiden on pakko odottaa hypetyksen laantumista ennen kuin voin lukea kirjan, tai katsoa elokuvan tai pelata pelin, koska yletön kohkaus saa minut helposti kyllästymään koko juttuun jo etukäteen (pois lukien asiat joita jo valmiiksi fanitan, ne on saatava heti, joskin liiallinen mediatykitys voi ajan kanssa tappaa myös fanituksen). Esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistuksen luin vasta kun pöly oli laskeutunut ja kirja löytyi sattumalta kirjaston hyllystä, 2-3 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ja kun sain lukea sen hypevapaassa tilassa, voin vilpittömästi sanoa että se on yksi parhaista romaaneista mitä olen lukenut, ja ansaitsi mielestäni kaiken saamansa huomion.
Päinvastoin taas on käynyt muutamien kestovouhotettujen kirjojen kanssa. Paulo Coelhon Alkemistista kuulee tasaiseen tahtiin ylistyslaulua: se on niin upean viisas, syvällinen, se muutti elämänkatsomukseni ja niin edelleen. Itse asiassa Alkemistin kohdalla ennakko-odotukseni oli varsin positiivinen, sillä pitkäikäiset kirjat aika usein ovat hyviä. Pieleen meni, samoin kuin Anthony de Mellon Havahtumisen kanssa. Molemmat olivat massiivisia pettymyksiä, enkä osaa varmuudella sanoa, olisinko pitänyt niistä enemmän ilman etukäteen kuulemaani hurmosta hipovaa suitsutusta. Ainakin Alkemistin olisin siinä tapauksessa voinut lukea pelkkänä tarinana, ilman odotuksia syvällisistä oivalluksista.

Yksilötason fanitus on eri juttu kuin markkinoilla kuohuva hypetys. Jos sarjaa kirjoittava kirjailija saa ensimmäisen osan haalimaan innokkaita faneja, he eivät hevillä sarjasta luovu ja rakastavat kiihkeästi jokaista osaa. Harry Pottereita jonotettiin pitkin yötä teltoissa kirjakauppojen edessä, ja ilmeisesti Harry Potterit ovatkin sekä hyvin kirjoitettuja että viihdyttäviä. Tietyn sarjan tai hahmon vankka fanipohja voi kuitenkin kääntyä kirjailijaa vastaan, etenkin jos hän haluaa tehdä tyylillisen täyskäännöksen. Olen lueskellut J.K. Rowlingin Paikka vapaana -romaanin arvioita, ja vaikka kirjaa ei suinkaan ole kautta linjan teilattu, erittäin monissa arvioissa oli ”Tämä ei tosiaankaan ole Harry Potteria” -tyyppisiä mainintoja, tai jopa myönnettiin Harry Pottereiden vaikuttavan jossain takaraivossa lukukokemukseen. Helen Fieldingille kävi vielä kehnommin, sillä Bridget Jones -fanien kerrottiin vallan raivostuneen Fieldingille viimeisimmän BJ-romaanin takia. Luultavasti mediassa kohistu yksittäinen juonipaljastus karsii Mad About the Boy -romaanilta lukijoita, vaikka tarina olisi muuten hyvä ja viihdyttävä.

Genreodotukset voivat toimia toisinkin päin: kirja kertoo vampyyreistä tai ihmissusista, tai se on dekkari, chick litiä tai kauhukirjallisuutta, joten se on väistämättä hyvä/huono. En huoli, en lue ellei ole pakko, ja jos on pakko niin inhoan periaatteesta. En voi väittää olevani itsekään ennakkoluuloista vapaa; olen kertakaikkisen allergisoitunut kaikenlaisille romanttisille yliluonnollisille hirviöille, mutta siitä huolimatta suunnittelen tässä jonakin päivänä vielä lukevani vampyyri- tai ihmissusiromaanin. Voihan olla, että yllätyn positiivisesti!

Tunnistatko (tai tunnustatko) sinä ulkoisia asioita, jotka vaikuttavat lukuvalintoihisi ja -kokemuksiisi?

Mainokset


3 kommenttia

En koskaan enää lue tätä tekstiä

annekuvaRyhdistäydyn, tuijotan sanoja, maistelen niitä. Kynä huojuu paperin yläpuolella ja piirtää merkintöjä. Pilkku on liikaa. Pois. Tautologiaa: samassa kappaleessa kolme kertaa sana vaari. Vai voiko kuitenkin käyttää, kun se on vähän samassa merkityksessä kuin erisnimi olisi? Onko tuo verbi nyt taivutettu oikein vai ei? Kielikorva sanoo että on, mutta silti epäilyttää. Alleviivaan sen silti. Kustannustoimittaja saa päättää.

Onneksi on kustannustoimittaja. Muuten hirvittäisi. On joku, joka lukee vielä tarkemmin kuin minä ja sanoo viimeisen sanan. Tämä on se vaihe, joka kruunaa kaiken. Oikovedosvaihe. Välillä tekee mieli pitkittää lukemista, oikein makustella sanoja, pyörittää niitä suussaan. Sitten toivoo, että tämä olisi jo ohi, viimeinen sivu olisi kääntynyt, pinon voisi laittaa eteenpäin kustantamoon ja unohtaa tulevan kirjan odotustilaan.

Tämä on viimeinen kerta, kun luen tätä tekstiä.

Tätä hetkeä on edeltänyt lukemattomat työstövaiheet. Ainakin kolmekymmentä eri versiota. Useita ateljeekriitikkojen kierrosta ja palautetta, jonka perusteella olen hionut ja hinkannut. Vuosia on kulunut kolmetoista. Teksti on lojunut käsikirjoitusteni jäteläjässä, odottanut kustantamon lukujonossa, herkistynyt öisten kirjoitussessioiden aikana, venynyt, vanunut ja karsiutunut. Vieläkään kaikki kohdat eivät tunnu täydellisiltä. Eivät ne sitä voi ollakaan. Olen kirjoittajana epätäydellinen, vaikka pyrin aina parempaan. Osa tekstin kohdista hymyilyttää minua, ah kuinka hienosti sanottu! Oi miten veikeä sana tuohon kohtaan on etsiytynyt. Tuossa taas tarina on paljaimmillaan, teema piirtyy tarkkaavaisen lukijan tajuntaan kuin huomaamatta. Saakohan lukija tästä sen mitä toivon hänen saavan? Innostuuko hän tästä niin kuin minäkin?

Luen tekstin vielä kerran, ja sitten en halua enää uppoutua näihin tutuiksi kaluttuihin sanoihin. Tai niin ainakin luulen. Ehkä jossakin esiintymistilaisuudessa luen ääneen teoksesta muutamia kappaleita. Ehkä palaan kurkistamaan jotakin tiettyä kohtausta, kun en enää muista, ja kohtaukseen liittyen minulta on jotakin kysytty. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua luen tämän kannesta kanteen ja ihmettelen, mitä olen kirjoittanut.

Vielä pitäisi jatkaa, vaikka luonto haraa vastaan. Oikovedosvaihe on totisesti minulle kirjoittamisessa vaikeinta. Se pitäisi tehdä huolella, jos suinkin jaksaa, sillä jokainen sivuille jäänyt virhe kyllä harmittaa.


20 kommenttia

Voin lopettaa milloin vain

Kuva otettu 08.07.2013 klo 12.19 #6Tuskin olemme selvinneet Suomen Kuvalehden vessapaperista kun saimme jo toisen kirjallisen kohun. Se alkoi eilen facebook-seinälläni. Avaisin ketjun tähän, mutta en voi, koska osa keskustelusta oli hieman… miten sen nyt sanoisi… haavoittavaa. (Yksi tyyppi sanoi ”Sinulla Miina on vielä aikaa oppia tämän työn raadollinen puoli. Lopeta tuo romantisointi. Sinä olet kaukana taidekirjailijasta.” Se oli ehdottomasti toiseksi haavoittavinta, mitä minulle on koko kirjailijanurallani sanottu. Haavoittavinta on ”Kirja on niin hirvää paskaa, että sitä ei olisi koskaan pitänyt painaa.”) Totesimme alastoman kirjailijan Tiina Raevaaran kanssa, että ketju on runsaudensarvi, josta voimme  ammentaa aiheita tänne blogiimme vielä pitkään.

Ketju alkoi sellaista puolihuolimattomasta läpästä (älkää koskaan, toistan, koskaan, sanoko mitään läpällä) joka meni näin:

”Oletteko te muut kirjailijat aina niin varmoja siitä että haluatteko kirjoittaa kirjoja? Mä olen taas ihan elämän valinkauhassa. Kävin allekirjoittamassa yhden käännössopimuksen ja sitten ajattelin, että varmaan mun kannattaa kirjoittaa lisää kirjoja kun ne on niin hienoja että ulkomaassakin kohta luetaan. Sitten jouduin itsegooglaamaan eräästä työsyystä johtuen, ja nyt mua jotenkin vituttaa taas kaikki ja olen ihan että pitäkää tunkkinne, jos on niin vaikeaa. Kun tuntuu että mitä tahansa tekee, niin enimmäkseen vaan sanotaan että Liha tottelee kuria oli niin ihana ja harmi kun tää uus kirja ei ole Liha tottelee kuria.”

Siitä seurasi yli sata mielenkiintoista kommenttia, joissa käsiteltiin menestyneen esikoiskirjan aiheuttamia paineita, kaupallisuutta, taidetta ja palautteen merkitystä kirjailijalle jne tms. Moni kirjailija kirjoitti kauniisti omista motiiveistaan kirjoittaa: että se on viime kädessä kuin ilmaa tai luonnollista kuin mehiläiselle lento. Että se on vain sellainen ehdoton osa elämää.

Uskon että aika moni kirjailija kokee asian sillä tavalla. Se varmasti tavallaan helpotta asioita, tekee niistä yksinkertaisia.

En ole koskaan ajatellut, että minun on ”pakko” kirjoittaa tarinoita. Pystyn vielä muistamaan sen ihmisen, joka ei kirjoittanut kirjoja. Se tyyppi oli muistikuvieni mukaan ihan onnellinen ja hänen elämänsä oli joissain suhteissa paljon helpompaa kuin nykyisin. Luin silloin tosi paljon hyviä kirjoja ja kirjoitin uutisia. Aloitin keksittyjen juttujen tekemisen vasta lähempänä kolmeakymppiä. Rupesin kirjailijaksi päähänpistosta, samalla tavalla kuin joku keski-ikäinen plösö voi alkaa treenata maratonille vedonlyönnistä tai jotenkin oman ylitiöpäisyytensä hurmaamana.

Kukaan ei voi kirjoittaa romaania vahingossa, joten sitouduin hommaan tietysti hyvinkin syvällisesti. Samalla totuin siihen erityislaatuiseen tajunnan tilaan, joka kirjoittamisesta (joskus) seuraa, ja joka on rauhoittavampaa ja piristävämpää kuin oikeastaan mikään muu mitä olen koskaan kokeillut. Olen sittemmin tehnyt viisi kirjaa, viimeksi Säteen, ja jokainen niistä on ollut vaikea ja tärkeä projekti, ja olen niistä hyvin onnellinen. Mutta se oli vain päähänpisto ja kokeilu.

Monilla kollegoilla on aina joku käsis meneillään, mutta minulla ei. Aloitan jokaisen puhtaalta pöydältä. Tai sitten en aloita. Mietin joskus, että ehkä tämä on sellainen easy come, easy go -tyyppinen juttu. Ehkä se ei ole oikea kutsumus? Olen aina sanonut kirjoituskursseilla oppilaille, että kirjailijaksi saa ruveta mistä tahansa lähtökohdasta ja kukaan ei ole toista ”oikeampi” kirjailija. Mutta ehkä puhun aina ihan paskaa. Ehkä tämä ei voi pysyä. Ehkä tämän ei ole pakko pysyä.

Ja on tietysti myös mahdollista, että olen ihan nisti, joka vain sanoo itselleen ja muille että voi lopettaa milloin vain haluaa. En vain just nyt halua lopettaa. Teen ton seuraavan jutun ja sitten lopetan.


3 kommenttia

Kirjamessut: ihan hauska loinen joka syö kirjailijan aivot

Tiina

Tiina

Helsingin kirjamessut alkoivat ja loppuivat. Nelipäiväinen hulabaloo on käytännössä kirjavuoden huipentuma.

Vaikka messut saattavat olla rankkoja kirjailijoille, erityisen raskaita ne ovat kustantamojen työntekijöille. Keskiviikkona he pystyttävät messuosastonsa ja ovat paikalla messujen koko aukioloajan. Lauantai-iltanakin messut jatkuvat iltakahdeksaan asti. Viikonloppuvapaat jäävät messujen aikaan välistä pois.

Osastolla päivystämisen lisäksi kustannustoimittajat haastattelevat kirjailijoita esiintymislavoilla sekä huolehtivat, että nämä ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Itseni ja kollegani tuntien tiedän, ettei tämä ole erityisen helppo tehtävä.

“Kohta saa hengittää vapaasti”, eräskin kustannustoimittaja sanoi minulle sunnuntai-iltaan viitaten. Kysyin, eikö loppuvuosi kulu erilaisia palkintouutisia jännittäen. Kuulemma ei. Messut ovat se suurin ja odotetuin tapahtuma. Myös uusien kirjojen kritiikit ovat pitkälti tulleet messuihin mennessä. Loppuvuosi tuo parhaimmillaan mukanaan vain eräänlaista bonusta.

Mitä Helsingin kirjamessut merkitsevät kirjailijalle?  Siihen ei olekaan helppo vastata.

Tänä vuonna olin aistivinani kirjailijoiden keskuudessa aiempia vuosia enemmän ärtymystä ja väsymystä messuja kohtaan. Ohjelma on paisunut paisumistaan ja messuhallista on tullut kovin levoton paikka. Virallisten ohjelmalavojen lisäksi kaikilla kirjakaupoilla ja pian kaikilla kustantamoillakin on osastoillaan omat pienet esiintymislavansa.

Syy tähän on selvä: kaikki kirjailijat eivät mahdu isojen lavojen ohjelmaan, ja kustantamot haluavat taata jokaiselle palan näkyvyydestä. Se on toki kilttiä.Toisaalta esiintymisillä halutaan houkutella ihmiset ostamaan: jokainen kirjakauppa haluaa, että kirja myydään nimenomaan sen tiskiltä. Siksi ostajat houkutellaan kaupan omalle osastolle kirjailijan esiintymisen avulla.

Messut ovat  siis täynnä ihmisiä, ruuhkaa, ääniä, sekasortoa. Itse sain katsella niitä tänä vuonna hieman ulkopuolisena, koska minulta ei ole ilmestynyt uutta kirjaa. Messutunnelmaan pääsemiseksi riitti se, että haastattelin Kirjailijaliiton järjestämässä ohjelmassa Leena Krohnia hänen tuotantonsa teemoista. Krohn on yksi lempikirjailijoistani, joten tehtävä oli paitsi mieluinen, myös jännittävä.

Kiireellä ja ruuhkalla on kääntöpuoli. Kaikki tämän vuoden kirjat eivät nimittäin saa tilaa messuilta. Tilanne on hieman surkuhupaisa: “onnekas” arvonnassa on se, joka pääsee messuruuhkan kakofoniaan kertomaan kirjastaan noin 25 minuutin ajaksi. Epäonninen ei saa tuotakaan hetkeä.

Messujen ohjelma päätetään jo keväällä. Käsittääkseni päätökset tehdään kustantamojen ja messujen ohjelmatoimikunnan yhteistyönä. Suurin vaikuttaja on pärstäkerroin: messuille halutaan tietenkin hyvin myyviä, valmiiksi näkyviä kirjailijoita. Messut ovat ennen kaikkea myyntitapahtuma.

Keväällä ei voi vielä tietää, mitkä syksyn kirjat osoittautuvat menestyjiksi, ja siksi kirjailijan aiempi maine on se, joka vaikuttaa. Kaikille ei löydy tilaa lavoilta. Kirjakaupatkaan eivät tarvitse huonosti myyviä kirjailijoita omille lavoilleen, ja kaikilla pienillä kustantamoilla ei ole omaa haastattelupistettä.

Julkisuus kohdennetaan erityisesti syksyn kirjoihin – kevään kirjat ovat monesti jo unohdettua viljaa. Maaliskuussa 2010 ilmestynyt novellikokoelmani En tunne sinua vierelläni ei saanut aikoinaan lainkaan messuaikaa syksyllä. Onneksi kirjan elinkaari piteni kuitenkin poikkeuksellisesti lähes vuoden mittaiseksi, koska alkuvuonna 2011 se palkittiin Runeberg-palkinnolla.

Monelle tänä vuonna julkaisseelle kirjailijalle ei siis syystä toi toisesta messukutsua tullut. Toki syysviikonloppuna on järkevämpääkin tekemistä: voi mennä sienimetsään ja kirjoittaa. Katkeruutta voi kuitenkin olla vaikea välttää, kun kirjallisuusmaailma on täynnä messupuhetta ja suitsutusta. Osa kirjoista vaietaan kuoliaiksi.

Kirjamessuista on myös tullut jonkinlainen yleinen hymistelytapahtuma. Suomen Kuvalehti julkaisi juuri messujen alla pitkän artikkelin suomalaisen romaanitaiteen nykytilasta – tai siis joidenkin ihmisten käsityksestä aiheesta.

Artikkelilla oli provosoiva kärki, jossa annettiin ymmärtää, että Suomessa ei ilmesty lainkaan hyviä romaaneja. Kuitenkin teksti oli täynnä yksityiskohtia, joista kirjailijat itsekin puhuvat: kirjoja ilmestyy liikaa, näkyvyyttä ei riitä kaikille, vain viihdejulkisuus voi taata hyvän myynnin ja kriitikin laatu on romahtanut.

Silti artikkelista pillastuttiin – ja vastaanotosta säikähdettiin lopulta jopa niin paljon, että lehteä julkaiseva Otavamedia veti sen kokonaan pois messumyynnistä.

Olin hieman ymmälläni: eikö nimenomaan kirjamessujen ajankohta ole erinomainen kirjallisuuskeskustelulle? Nyt viesti oli, että messujen aikaan pitää vain kiitellä, hymistellä ja ylistää.

Millä mielellä olen itse ollut messuilla kirjojeni kanssa? Toistaiseksi hyvillä. Novellikokoelmaani lukuunottamatta olen ollut kaikkien kirjojeni kanssa messuilla ja useassa ohjelmanumerossa. Yleisöä on ollut mukavasti, haastattelijat ovat tunteneet aiheensa. Tuntemattomat ihmiset ovat käyneet kiittelemässä. Silti messuista on tullut stressaavia.

Muistan, kun kävin ensimmäisillä kirjamessuillani ihan tavallisena lukijana. Olin innoissani kaikesta hälinästä ja kirjallisuuspuheesta. Siirryin lavalta toiselle esiintyjiä kuunnellen, haistelin ja maistelin kirjallisuusmaailmaa.

Nykyään messut sujuvat minulla ja nähdäkseni suurella osalla muitakin kirjailijoita näin:

Saavun messuille viisi minuuttia ennen ensimmäistä esiintymistä. Rynnin väkijoukon läpi oikealle lavalle, tervehdin samalla ystäviä, tuttavia ja henkilöitä, joista minulla ei ole aavistustakaan, keitä he ovat. Kustannustoimittaja on jo soittanut minulle hieman hätääntyneen puhelun. Haastattelun jälkeen käyn katsastamassa kustantamon osaston. Ripustaudun ensimmäiseen kollegaan, jolla ei satu olemaan kiire omaan esiintymiseensä. Linnottaudumme ravintolan kulmapöytään. Viisi minuuttia ennen seuraavaa esiintymistä hankkiudun taas oikeaan kohtaan messuhallia. Palaan esiintymisestä mahdollisimman nopeasti ravintolaan. Juon liikaa viiniä. Kollegat pöydän ympärillä vaihtuvat tasaiseen tahtiin. Lopulta messupäivä päättyy. Ihmiset ovat hilpeitä ja väsyneitä. Kirjoittamisesta on turha haaveilla pariin päivään.

En osaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman vuotuisia kirjamessuja. Ainakin tylsempää. Silti minulla on tunne, että messuille tarvittaisiin enemmän ihan oikeaa keskustelua kirjallisuudesta ja vähemmän liukuhihnamaisesti vaihtuvia kirjaesittelyitä. Vähemmän ruuhkaa ja enemmän rauhaa.

Ei aavistustakaan, miten nuo tavoitteet olisivat saavutettavissa.


Jätä kommentti

Alastomia kirjailijoita Helsingin kirjamessuilla

hginmessut_jpk1

JP Koskinen esiintyi messuilla useaan otteeseen kertoen Ystäväni Rasputin -romaanin lisäksi lasten- ja nuortenkirjoistaan Hallava Hevonen ja Haavekauppias. Tämä näpsäys on torstain haastattelusta, jossa kirjailija jutteli Ystäväni Rasputin -romaanin synnystä ja taustoista. Hän totesi, että historiallista romaania kirjoittaessa hahmoja tulee kunnioittaa aivan erityisesti, sillä he ovat olleet todellisia ihmisiä.
Ystäväni Rasputin -romaania varten JP Koskinen kertoi lukeneensa taustamateriaaleja lähes vuosikymmenen ajan. Rasputinin oma ääni on kuitenkin ollut Koskiselle selvillä alusta asti.

hginmessut_miina2

Myös Miina Supisella oli useampia esiintymisiä Säde-romaanin sekä Orvokki Leukaluun Urakirjan tiimoilta. Perjantaina hän keskusteli aikakauskirja Grantasta päätoimittaja Aleksi Pöyryn sekä Juha Itkosen ja Riikka Ala-Harjan kanssa. Ensimmäisen suomenkielisen Grantan teemana on ruoka, ja Supinen paljasti romaania kirjoittaessaan syövänsä varsin säilyke- ja karkkipainotteista ravintoa, mm. suklaamurot mainittiin muutamaankin otteeseen. Hän myös totesi, että nälkä auttaa kirjoittamisessa – taide tulee tuskasta, eikä työ välttämättä suju jos on liian kylläinen ja mukava olo.

Anne Leinosesta (Viivamaalari), Pasi Ilmari Jääskeläisestä (Sielut kulkevat sateessa) sekä Marisha Rasi-Koskisesta (Valheet) tallentui messuilla elävää kuvaa Ylen Aamun kirjassa. Vieraudesta, toiseudesta ja toisista maailmoista olivat keskustelemassa myös kirjailija Riikka Pelo sekä Aamun kirjan Seppo Puttonen ja Nadja Nowak.

Laajis2

Jukka Laajarinne oli sunnuntaina kertomassa romaanistaan 72. Toimintakuvaa lavalta ei valitettavasti saatu, mutta voin omasta kokemuksesta kertoa että kyseinen romaani värisyttää ja ravistelee!

Tiina

Tiina Raevaara messuili tällä kertaa haastattelijan ominaisuudessa. Raevaaran viimeisin romaani Hukkajoki ilmestyi viime vuonna, mutta ei sitäkään kannata ohittaa!


2 kommenttia

Luulosairas romaani?

Jukka L

Jukka L

Suomen kuvalehdessä esiteltiin syitä siihen, miksi romaani ei enää(?) kiinnosta, ja miksi se on ajan myötä menettänyt merkitystään. Haastatellut ovat usein keskenään ristiriitaisia: joku toivoo modernismista ja realismista irrottautumista, joku toivoo paluuta vanhan ajan kantaaottavuuteen ja joku haluaisi suojautua viihteellisyydeltä.

Käsittelen tässä jutun alkupuolta, negatiivisena ajattelijana keskityn lähinnä niihin kohtiin, joista olen hieman eri mieltä. Niillee väittämille, joihin yhdyn, hymistelen hiljaa mielessäni. Jutun loppupuolen jätän myöhempään ajankohtaan tai ehkä sikseen – kenties jonkun muun täydennettäväksi.

1. Kansakunnan synty

”Runouden puolella käytiin ytimiin menevä keskustelu jo vuosia sitten. Henkisiltä mustelmilta ei vältytty, mutta runous uudistui – se irtautui modernismista. Miksi vastaavasta keskustelusta ei ole proosan puolella tietoakaan?” Riitta Kylänpää kysyy. Ja minä ihmettelen. Olen kuvitellut lukevani postmodernia romaanikirjallisuutta jo pitkään: Tuuve Aro, Kari Hotakainen ja Jaakko Yli-Juonikas juolahtavat etsimättä mieleen, omasta tuotannostani puhumattakaan. Pitäisikö kirjoittamisen lisäksi vielä keskustella? Vai ymmärsinkö kysymyksen väärin?

”’Vielä 1960-luvulla kirjallisuus oli keskeinen yhteiskunnallisen muutoksen eteenpäin viejä’, kriitikko ja tietokirjailija Pekka Tarkka sanoo. ’Kokeneet kirjailijat halusivat esittää yhteiskunnasta oman tulkintansa. Sen jälkeen kirjallisuus alkoi menettää yhteiskunnallista merkitystään.’

Eikö Tarkka lue yhteiskunnallista nykykirjallisuutta? Vika saattaakin silloin olla lukijassa itsessään. Anja Snellman, Terhi Rannela, Tommi Melender, Johanna Sinisalo, Pirkko Saisio, Kari Hotakainen, ja niin edelleen, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Romaanitaide on edelleen yhteiskunnallista.

Suurta yhtenäiskulttuuria ei enää ole, kuten artikkelissa todetaan, ja kirjallisuuden kenttä on pirstoutunut, mutta kertooko se enemmän yhteiskunnallisen merkityksen katoamisesta vai sittenkin lähinnä keskustelun desentralisoitumisesta? Muuhunhan kirjallisuus ei kieltämättä kykene kuin keskustelemiseen. Juuri pirstaloituneessa todellisuudessa, jos jossakin, kirjallisuudella luulisi olevan merkitystä. Yhtenäiskulttuurissa, mikäli sellaista koskaan on ollut, kaikki tiesivät muutenkin, miten maassa elettiin.

Putte Wilhelmsson on pahasti harhateillä kuvitellessaan, että kirjoittamisesta olisi tullut lähinnä toimeentuloa tavoittelevaa työtä. Kirjailijaliitto ja muutamat yksittäiset kirjailijat korostavat toimeentulokysymystä juuri päinvastaisesta syystä: kirjojen kirjoittaminen on vain harvan kirjailijan varsinainen toimeentulon lähde. Kuten Miina Supinen näyttää eilen messuilla todenneen: ”Menestyneetkään kirjailijat eivät voi kirjoittaa Suomessa rahasta. Meillä kirjoitetaan rakkaudesta kirjallisuuteen.”

Varmasti poikkeuksiakin on. Mutta tekeekö se automaattisesti kirjallisuudesta huonompaa? Dostojevski kirjoitti monet teoksistaan nimenomaan rahasta, eikä myöskään inspiraation määrä ole ennenkään määritellyt hyvää kirjaa tai hyvää oikein mitäkään. Kirjoituskoneen tai tietokoneen hakkaaminen on aina ollut ensisijaisesti perspiraatiota. Ei Perecin Elämä käyttöohjekaan inspiraatiosta ole syntynyt.

Tai mitä nyt inspiraatiolla tarkoitetaankaan.

2. Tuhat romaania vuodessa

Kuten Jouni Tossavainen minulle osoitti, kirjoituksen toinen luku perustui massiiviseen virheeseen:
”Rojola on kaivanut tuekseen tilastoja. 1920-luvulla romaaneja ilmestyi parisataa vuodessa. Vielä 1960-luvun alussa lukijan valinta oli kohtuullisen helppo: kotimaisia romaaneja ilmestyi kuutisensataa vuodessa. Viime vuosina niitä on julkaistu parisentuhatta joka vuosi.”

Todellisuudessa aikuisten romaaneja julkaistaan kolmisen sataa vuosittain, nuorten kirjoja alle sata. Rojola on laskenut romaanitaiteen alle kaiken kaunokirjallisuuden.

Tai sitten toimittaja on kuunnellut väärin. Pointtinsa Rojolalla kuitenkin on. Kotimaisen kaunokirjallisuuden vuosittain julkaistavan kirjallisuuden nimekemäärä on 60-luvulta noin nelinkertaistunut, samalla kun kirjojen myynti on vain noin kaksinkertaistunut. Mikäli myynti on linjassa kirjojen lukemisen kanssa, on yksittäisen kirjan merkitys kvantitatiivisessa mielessä todella pienentynyt. Mutta siinäkin tapauksessa on huomattava, että kirjallisuuden merkitys ei ole pienentynyt vaan kaksinkertaistunut. En ole löytänyt nimenomaan romaanien määrän kehittymistä koskevaa tilastoa, mutta koska artikkeliin haastateltu tutkijakaan ei sellaiseen vedonnut jätän tarkemman tilastollisen pohdinnan tähän.

Kirjailijan kannalta yksittäisen teoksen lukijamäärän keskimääräinen puolittuminen voidaan nähdä tilanteen heikentymisenä. Kirjan kirjoittamiseen menee kuitenkin edelleen aivan yhtä pitkään kuin ennenkin.

Nimikemäärien kasvu voi kertoa julkaisukynnyksen ja siten myös laadun alenemisesta. Välttämättä niin ei kuitenkaan ole. Uskallan arvata, että desentralisoitunut kirjallisuus on ennen kaikkea monimuotoisempaa kuin mitä se oli 60-luvulla.

3. Mälvätyt tunteet

Tähän lukuun tahdon ainoastaan todeta, että niin pitkään kuin itse muistan – 80-luvun alkupuolelta asti – viihteelliset teokset ovat olleet näkyvintä ja siksi arvatenkin myös myydyintä kirjallisuutta. Olen käynyt Alistair MacLeanin haudalla Sveitsissä, jonne tuo upporikas kirjamiljonääri pakeni verottajaa. En tunnista häntä olennaisesti korkeakirjallisemmaksi toimijaksi kuin mitä vaikkapa Ilkka Remes on.

4. Haukotus ja vastarinta

Jos William Faulknerin kerrontatekniikkojen arkistunut käyttö tekee nykykirjailijasta ”monistuskoneen”, kuten Tommi Melender provosoi, tekeekö Faulkneria ennen yleisesti käytössä olleiden kerrontatekniikkojen käyttö häntä edeltävistä kirjailijoista monistuskoneita?


7 kommenttia

Kirjailija ja julkisuus

hanna_riikka kuismaEnsiesiintymiseni valtakunnallisessa mediassa kirjoittajana tapahtui noin yksitoista vuotta sitten. Kyseessä oli Ylen Radio 1:n perinteikäs Todellisia tarinoita -sarja. Löysin netistä tietoa ko. ohjelmasta tämän verran vuodelta 2002: ”14.12. ja 15.12. Pakko sanoa. Toteutus: Juha Seppälä, Kai Rantala ja Hannu Karisto. Kaksi nuorta kirjoittajaa kertoo intohimostaan tulla kirjailijaksi. He näyttävät myös taitonsa.”

Olin toinen noista nuorista kirjoittajista, tunnin jakso koostui vastauksista kysymyksiin ja novellinpätkistä. Se oli taitavasti tehty ja kiinnostavasti leikattu. Ajatuksenani oli tänään kuunnella ohjelma ja kirjoittaa juttu siitä, kuinka ammattikirjailija kommunikoi vuonna 2013 ohjelman nuoren wannabe-kirjailijan kanssa. Muistaakseni yksi kysymysten teema liittyi kirjailijoiden brändäykseen ja julkisuuteen ylipäänsä; vielä ajankohtaisempia aiheita nyt kuin 2000-luvun alkuvuosina.

Vuonna 2002: Nauhoitan ohjelman radiosta c-kasetille Helsingin Käpylässä, silloisessa osoitteessani. Elämä on jo ehtinyt mullistua äänitysten jälkeen, niistä on melkein vuosi. Nauhalla puhuva tyttö on kahdenkymmenenkolmen. Valmistunut jokin aika sitten Lahden taideinstituutista, palannut maitojunalla Poriin ja alkanut kirjoittaa vielä enemmän tosissaan kuin kouluaikoina. Ohjelmaa Käpylässä kuunteleva nuori nainen on toistakymmentä kiloa kevyempi, värisevä ja hengästynyt. Hän puurtaa parhaillaan sekavassa elämäntilanteessa käsikirjoituksen parissa, josta on tuleva esikoisteos, Elinkautinen. Nauhalla puhuva tyttö tietää, että tästä se alkaa. Tämä on hänen hetkensä, hänen alkunsa. Se, mistä hän on haaveillut lapsesta asti. Hän jännittää haastattelutuokiota niin paljon, että oksentaa kotipihassa paidalleen ja joutuu käymään vaihtamassa puhtaan nopeasti päälle ettei myöhästy. Päässä jankkaavat kliseiset muistot, kuinka kymmenet ihmiset elämän varrella ovat sanoneet, että sinusta ei ikinä tule mitään, ei mitään. Se valtava uho, että katsotaan! Helsingissä ohjelmaa kuunnellessani olen jo niin lähellä tavoittelemaani kustannussopimusta, että haistan sen. Ja olen oikeassa, vaikka siihen menee vielä tovi. ❤

Mutta palataan tyttöön Porissa, melkein kaksitoista vuotta sitten. Tai oikeastaan vuoteen 2013, sillä olisin halunnut kuunnella tytön ajatuksia tänään, olla samaa mieltä tai väittää vastaan. Hävetä, olla ylpeä, sääliä ja rakastaa. Kuin tytärtä, jota minulla ei ole. Onhan minulla päiväkirjani siltäkin ajalta, mutta olin alkanut erottaa yksityisen minäni julkisesta, jo silloin. Päätin siis rohkaistua kuuntelemaan ohjelman. Kaivoin vanhan magnetofonin kaapista ja laitoin kasetin sisään. Nauha katkesi heti. Teippasin sen yhteen, kelasin nauhan kynällä sisään ja kokeilin uudestaan. Soi, mutta kasetti oli täynnä jotakin vanhaa deathmetallia ja hc-punkkia. Okei, ehkä se on tuo täsmälleen samannäköinen tuossa vieressä. Ei, vaan toisella puolella meren kohinaa, toisella pelkkää suhisevaa hiljaisuutta. Lastasin lattialle kaapista laatikon, varsinaisen c-kasettimeren. Löysin paljon muuta nostalgista, bändien demoja, jotka olin jo unohtanut. Sellaisten, joista piti tulla jotakin suurta, mutta ne unohtuivat johonkin ajan poimuihin. Myös sellaisten, joista tuli. Mutta en etsimääni. Ennen pitkää oli luovutettava. Kasetti ei ole tässä asunnossa.

En ole kuullut ohjelmaa ainakaan kymmeneen vuoteen. Sen muistan, että tyttö on mielipiteissään äärimmäisen ehdoton, mitä tulee kirjailijuuteen ja mediaan, kirjailijan julkisuuteen jne. Tyttö pieni, on kovin helppoa olla varma asiastaan, kun ei ole mitään kokemusta kyseisestä työstä tai ylipäänsä edes aikuisesta elämästä. Ja kukapa 20 ja risat ei-kukaan ei-mistään, ei alitajuisesti vastailisi tavalla, joita ajattelee ns. oikeiksi vastauksiksi. Etenkin, kun kysyjänä sattuu olemaan yksi taitavimmista suomalaisista kirjailijoista. Varsinkin, jos kärsii muutenkin kympin tytön syndroomasta. Ja on epävarma. Ei, huijaan itseäni. Uskon olleeni täysin rehellinen, siitä näkökulmasta, mitä ajattelin silloin elämän olevan. Kuinka kustannussopimuksen jälkeen avautuisivat taivaan portit jne. Ja koska en ole kuullut ohjelmaa aikoihin, mistä sitä tietää, vaikka olisin edelleen samaa mieltä kaikesta.

Muistan pätkiä, kuten sen, että mitään vaatekaappiani en koskaan esittelisi. Siinä ainakin olen pitänyt pääni. Jokaisella on oma pyhänsä, alueet tai asiat, joita ei tuo julkisuuteen. Minulle esimerkiksi koti on pyhä paikka, yksityinen tila. Tänne ei tule toimittajia tai kuvaajia. Jollekin muulle vaikkapa sairaus voi olla sellainen yksityisasia, josta ei missään tapauksessa puhuisi julkisuudessa. Minulle pitkän harkinnan jälkeen ei. Nuori minä pitäisi vulgaarina tai makaaberina, että avaudun sairauksistani julkisesti. Nuori minä oli myös epävakaa ja impulsiivinen neurootikko. Joka tiesi kaiken, kuten kaikki parikymppiset. Eli ei todellisuudessa juuri mitään juuri mistään. Toisaalta – hän katsoi myös jokaisen jakson esim. Inhimillisestä tekijästä ja ihaili ihmisiä, jotka uskalsivat puhua asioistaan suoraan ja julkisesti. Kävelevä ristiriitakin vielä. Kenties olen liian ankara parikymppiselle. Kyllä minä saisin puhuttua hänelle niin, että hän ymmärtäisi ja hyväksyisi näkökulmani.

Ehkä on parempi, että vanha radio-ohjelma jäi tänään kuuntelematta. Sittemmin olen esiintynyt lukuisissa eri medioissa kirjailijan ominaisuudessa. Positiivisia kokemuksia on huomattavasti enemmän kuin negatiivisia. Kirjailijan ja kirjoittajan ammatti on kuitenkin julkinen, tavalla tai toisella. Minulla on oikeus piirtää rajani, ja velvollisuus pitää ne. Se on mottoni julkisuuteen liittyen. Ja miksei elämään yleensä. Uskallan sanoa ei. Se on tärkeä taito.

Koska tänä vuonna ilmestynyt romaanini Valkoinen valo kertoo kivusta, ja koska kärsin itse kroonisesta kipusairaudesta, olen tällä viikolla Inhimillisessä tekijässä keskustelemassa aiheesta. Tätä klikkaamalla löydät lisätietoja ohjelman sivuiltaJa tästä aukeaa mahdollisuus katsoa ohjelma Areenassa, kun se sinne tulee.

”Kun kipu ei mene ohi. Kirjailija Hanna-Riikka Kuisma sairastui fibromyalgiaan, toimittaja Satu Väisänen kävi läpi selkähelvetin. Anne Flinkkilän vieraana myös kipua ja elämäntarinoita tutkinut Merja Sallinen. Perjantaina 25.10. klo 22, toinen lähetys sunnuntaina 27.10. klo 17:10.”

✩ Taustalla soi: Joy Division, Closer ja The Smiths, Hatfull of Hollow ✩