alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

Tekosiaan pohtiva kriitikko ja esikoiskirjailijan pettymys

17 kommenttia

Tiina

Tiina

Tapahtui jotain merkillistä.

Esikoisromaanini aikoinaan Helsingin Sanomiin arvostellut kriitikko Jussi Ahlroth kirjoitti tuoreessa kolumnissaan, että kaikista kirjoittamistaan kritiikeistä häntä on jäänyt mietityttämään juuri se, jonka hän kirjoitti esikoisestani.

Esikoisromaanini Eräänä päivänä tyhjä taivas ilmestyi vuonna 2008, ja Ahlrothin arvio siitä oli, noh, nuiva. “Tunnelmallisen kehittelyn jälkeen lopun tieteiskirjallinen ratkaisu ampuu korkealta yli. Tapahtumat jäävät sen myötä ulkokohtaisiksi, johonkin merkilliseen metsään, jossain.”

Ei arvio mikään karmeista karmein lyttäys ollut, mutta kyllähän se kertoo, ettei kirja tehnyt kyseiseen lukijaan oikein minkäänlaista vaikutusta. Huolella rakentamani metaforisuus ei auennut kriitikolle. Eikä kirjassa edes ollut mitään tieteiskirjallista ratkaisua! Tai jos oli, niin se oli hyvin perusteltu… Kriitikko ei tajunnut!

En aio valehdella: otin aikoinaan Ahlrothin arvion varsin raskaasti. Esikoiskirjailijalle tilanne on uusi, enkä etukäteen millään tavalla voinut valmistautua vaikkapa siihen, millaista on odottaa ja lukea kritiikkejä. En tiennyt, miten itse reagoisin. Kaikki oli pelottavaa, enkä vielä tuntenut kirjailijakollegoita niin hyvin, että olisin saanut arvokasta vertaistukea. Nykyään nimenomaan vertaistuki kantaa monen vaikeuden yli.

Kirjani ilmestyi elokuun puolivälissä, ja odotin HS:n arviota kuumeisesti yli kaksi kuukautta. Pettymys oli kova. Muistan itkeneeni. Kustannustoimittajani soitti lohdullisen puhelun.

Kirjani sai oikein hyviäkin arvioita, ja oli seuraavana keväänä ehdokkaana Tiiliskivi-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Jostain syystä Helsingin Sanomien kritiikki on kuitenkin kirjailijakunnalle yleisesti se kaikkein odotetuin. Myönnän, että asia on noin omalla kohdallanikin, mutta en ole ihan varma syistä.

Esikoiskirjailija joutuu Helsingin Sanomien kohdalla odottamaan kritiikin lisäksi tietoa siitä, onko kirja päässyt mukaan HS:n esikoiskirjakilpailun noin 12 finalistin joukkoon. Minä en mukana ollut – minkä toki ymmärsin heti kritiikin luettuani.

Esikoiskirjan vastaanoton odottaminen vei minulta kokonaan keskittymiskyvyn. Olin jättäytynyt tutkijantöistä vapaaksi kirjoittajaksi noin puolitoista vuotta aiemmin, ja syksystä 2008 kevääseen 2009 sain töitä tehdyksi todella huonosti. Rahani loppuivat ja sorruin kulutusluottoon. Keväällä sain onneksi kirjastoapurahan ja pääsin taloudellisesti kuiville. Keskittymiskykykin palasi vähitellen ja aloin työskennellä seuraavien kirjojen parissa.

Esikoissyksystäni opin, että siinä vaiheessa kun kirja on valmis ja julkaistu, seuraavan kirjan täytyy olla jo aktiivisessa kirjoitusvaiheessa. Ajatusten ja keskittymisen täytyy kohdistua uuden luomiseen – ei kritiikkien odottamiseen. Kun päässä pyörii vahvassa vaiheessa oleva uusi tarina, ilmestyvät kritiikit eivät kasva liian merkityksellisiksi.

Mutta olisivatko asiat menneet jotenkin toisin omalla kohdallani, jos Helsingin Sanomien kritiikki olisi silloin syksyllä 2008 ollut kehuva?

Ei aavistustakaan. Olisiko parempi kritiikki tehnyt minusta kerralla vaikkapa menestyneemmän kirjailijan? Kirjojani myydään turhan huonosti enkä kuulu naistenlehtien vakio- tai edes vierailijakasvoihin. Toisen kirjani voittama Runeberg-palkinto ei sekään juuri tuntunut lisäävän myyntiä tai näkyvyyttä. Mikä merkitys yksittäisellä kriitikillä voisi olla?

Kai HS:n nuivan arvion merkitys oli suurta, tai edes jonkinlaista, vain kirjailijanurani ensimmäisen puolen vuoden kohdalla. Olisin saattanut olla aavistuksen itsevarmempi, muutama itku olisi ehkä jäänyt itkemättä. Tai sitten ei.

Muistan silti hyvin epävarmuuteni ja jonkinlaisen sivullisuuden tunteen. Siksi olen yrittänyt miettiä, miltä Jussi Ahlrothin kolumnin “paljastus” minusta tuntuu. Tuntuuko se anteeksipyynnöltä? Hyvittääkö se jotain? Vai ryhtyisinkö katkeraksi, kun kriitikko on juuri minun kohdallani kirjoittanut kritiikin, joka ei vuosia myöhemmin miellytä edes häntä itseään?

Minulla on ihan hyvä suhde esikoiskirjaani. Se oli ehkä pateettinen ja kömpelö – olihan se ensimmäinen kirjoittamani romaani. Teknisesti en varmastikaan pystynyt siihen, mitä tavoittelin, mutta kirjoitin rehellisesti, huolella ja kunnianhimoisesti. Tein kirjaa suhteellisen vaativissa oloissa: yhden vaippaikäisen äitinä, toista lasta odottaessa ja tutkijantöiden ohessa.

Olen kirjasta ylpeä.

Onkohan minusta tullut kyyninen, kun olen lähinnä tyytyväinen siitä, että viisi vuotta vanha kirja nostetaan hetkeksi ylös haudastaan?

Mainokset

17 thoughts on “Tekosiaan pohtiva kriitikko ja esikoiskirjailijan pettymys

  1. Minä olisin ollut ihan tyytyväinen, jos Hesari olisi haukkunut esikoisromaanini, verrattuna siihen, että se vaiettiin silläkin taholla kuoliaaksi. Olisi se toki sillä hetkellä kirpaissut, mutta ensimmäiset saamani blogiarvostelut olivat niin yltiöpositiivisia että totesin, että sama vaikka kaikki muut vihaisivat kirjaani sen jälkeen.

    Näin kyllä hiljattain unta, että kirjani sai murska-arviot, mutta se oli lääketiedekirjani, ei romaani. Tuo kai pelottaa enemmän.

    • Kovaa karsintaa monella eri tasolla, sitähän tämä kirjailijuus on. Ja sellaisena rankkaa kirjailijoille, niillekin jotka saavat lopulta kirjansa arvion lehteen ja ehkä vielä hyvänkin arvion kaiken päälle. Blogit onneksi lisäävät kirjan mahdollisuuksia tulla huomatuksi, kun Hesarikaan ei mitenkään massiivista määrää kirjoja nykyään arvioi – vaikka niitä kirjoja julkaistaan kyllä aika massiivinen määrä.

  2. Kirjailijaksi haaveileville painotan aina ”norsun nahkaa”, joka on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Omasta esikoisestani ensimmäinen arvio ilmestyi Tähtivaeltaja-lehdessä, ja täytyy sanoa että herkempi olisi ehkä heittänyt sulkakynän kaivoon:

    ”… Nyt ei naurata, sillä Kristallien valtakunta on aikamatkustustarina Atlantikselle! Jos teos olisi erinomaisen kiinnostavasti kirjoitettu tai edes aivan saatanan hauska parodia (John Jakesin Mention My Name in Atlantis! ei ole aivan kelvoton) niin sitten, mutta kun kyseessä on todella surkea tekele, niin mieli tekee ruveta itkemään.” jne…

    Itse asiassa kritiikki oli NIIN isolla nuijalla maan rakoon lyömistä, että ensin olin lähinnä ymmyrkäisenä hämmästyksestä, hetken aikaa olin surullinen ja loukkaantunut, mutta sitten alkoi pikemminkin naurattaa, että joku voi olla niin hirvittävän tuohduksissaan nuorten fantasiaseikkailusta 😀 (Mainittakoon että toisesta samassa artikkelissa arvioidusta nuortenkirjasta todettiin ”Ei jumalauta mitä paskaa”.)
    Ja henkeä vedettyäni jatkoin iloisesti kirjoittamista 🙂

    Mutta sellainen asia tapahtui, että kaikki kiinnostus scifi- ja fantasiapiireihin oli varsin vähäistä pitkän aikaa, ja vaikka olen tutustunut porukkaan ja osallistunut jonkin verran tapahtumiin yms, en erityisemmin tunne kuuluvani joukkoon (en tosin ole ryhmäihminen muutenkaan). Tietoisesti en olettanut fandom-ihmisten olevan ilkeitä ja lannistamishaluisia, mutta alitajunnassa se ajatus ehkä kyti ainakin jonkin aikaa.
    Olen sittemmin tavannut ko. kriitikon naamasta naamaan, ja hän myönsi minulle olevansa jälkikäteen pahoillaan turhan kärkevästä kynästään. Mutta ei minulla ole anteeksi annettavaa, melkeinpä ehkä voisin kiittää 🙂 Tuo esikoisen arvio saattoi hyvin toimia eräänlaisena tulikasteena, koska nykyään en kovin herkästi hätkähdä negatiivisesta kritiikistä – niin kauan kuin sitä ei käytetä aasinsiltana jolla tehdään oletuksia minusta itsestäni.

    • No huh. Tuosta ei kyllä voi mennä paljoa pahemmaksi. Eipä taitaisi Hesarin kriitikko kirjoittaa, että ”surkea tekele, mieli tekee ruveta itkemään”.

  3. Tähtivaeltajan kriitikoilla saattaa olla hienoista taipumusta polarisaatioon: kaikki arvioitu on joko tajunnanräjäyttävän fantastisen upeaa tai vaihtoehtoisesti umpijärjetöntä paskaa. No, on siellä niitä välimuotojakin. Lumikko kehuttiin Tähtivaeltajassa, Harjukaupungista tuli nihkeämpi arvio joskaan ei täystyrmäys – sentimentaalinen romantiikka vedonnee enemmän kiihkeisiin kotirouviin kuin Tähtivaeltaja-lehden kumia ja nahkaa -kriitikoihin… Mutta se on tuon lehden tyyli, ja vaikka tosiaan välillä hirvittää lyötäväksi päätyjen kollegoiden puolesta, lehti sinänsä on silkkaa parhautta (ja tähän kohtaan tyttömäinen jei-huuto ja keikutusta).

    • Juu, ja nykyään linja ei kai ole ihan noin jyrkkä. Meinasin kyllä silti kakkia housuun, kun kuulin että Ilmeetön mies oli arvioitu Tähtivaeltajassa 😉 Se oli kuitenkin ihan asiallinen, oikeastaan aika hyväkin kritiikki.

      • 90-luvulla fandom oli vielä aika erilainen kuin nykyään. Silloin taisi olla vahva vastakkainasettelu scifin ja fantasian välillä, ja Tähtivaeltajan arvosteluissakin tämä on varmasti näkynyt – se kun nyt on muutenkin perinteisesti aika ronski lehti. 🙂 Nykyäänhän ilmapiiri on aika toisenlainen, jopa nuorison yliluonnolliset romanssit arvostellaan käsittääkseni suht asiallisesti.

  4. Tiinalle vielä, kyllä tuo minun mielestäni jää enemmän positiivisen puolelle, että kirja mainitaan vielä vuosien jälkeen lehdessä. Vieläpä HESARISSA 😉 Joskaan en ihmettele, että se myös nostaa sinulle tuon ajanjakson ikäviä fiiliksiä pintaan. Tärkeintä kuitenkin, että olet esikoisestasi ylpeä! 🙂

  5. Hämärästi muistankin tuon arvion. Olin itse silloin jo lukenut Tiinan kirjan, joten pidin kiinni omasta mielikuvastani, joten tuo ei minua (=lukijaa) hetkauttanut. Mutta kriitikon aiheuttama damage voi olla suurikin, kun uran alkumetreillä kirjallisuuden keisarit miettivät kokelaan kohdalla: peukku ylös, peukku alas…

  6. Astuminen julkaisseen kirjailijan maailmaan voi olla aikamoinen kylmä suihku. Minä onnekseni jaoin vaiheen kollegan kanssa, kun maailmalle meni ensiksi yhteiskirjoja. Tuska ja ilo olivat yhteisiä. Ja olin saanut sisäpiirin tietoa, kun oiin päässyt seuraamaan kustannusprosessia lieveilmiöineen läheltä jo aiemmin.

  7. Kylmä suihku, pahimmillaan kuuma ja kultainen (kun joku kriitikko oikein innostuu kikkailemaan)…

  8. Kirjoittaminen on hauskaa hommaa, julkaiseminen kamalaa. Arvostelun kuumeinen odottaminen on ehkä se kaikkein stressaavin vaihe. Pahin pelko on tosiaan se, että kirja jääkin kokonaan varjoihin. 72:n ilmestyttyä aloin nukkua huonommin kuin vuosiin. Savon Sanomien ja Hämeen Sanomien kritiikit ovat vähän lieventäneet tilaa, mutta vielä en ole vapautunut. Seuraavan romaanin kirjoittaminen tuntuu vaikealta, kun edellinen on vielä prosessoinnissa, mutta pakko on yrittää. Jokainen ilmestyvä lehti (eilinen Parnassokin) on henkilökohtainen takaisku.

    Vaan eiköhän tämä tästä. Eihän se ollut kuin neljän vuoden työ.

  9. Sen verran paljon täällä on Tähtivaeltajaa kommentoitu, että kai minunkin täytyy nopsasti kastaa lusikkaani sopassa. Lähinnä toteamalla, että totta, 1990-luvulla lehteä tehtiin paljon rempseämmällä asenteella kuin nykyisin. Vuodet ovat kenties hioneet ilmaisua, vaikka toivottavasti eivät asiaa.

    Jos joku haluaa tutustua nykylinjaan, niin lupaan lähettää ilmaiseksi näytille uusimman numeron (3/13) viidelle ensimmäiselle, joka sitä jaksaa kysellä (sähköpostiosoitteeni on tjerrrman ÄTTÄTÄTTÄ pp.htv.fi).

    Hesarin Raevaara-arviosta sen verran, että sitä kyllä tuli aikoinaan ihmeteltyä. Oma tulkintani kirjasta oli aika erilainen:
    http://tahtivaeltaja.com/tähtivaeltaja-308/antikuvat

  10. Tuomas kirjoitti tuolla ylempänä: ”90-luvulla fandom oli vielä aika erilainen kuin nykyään. Silloin taisi olla vahva vastakkainasettelu scifin ja fantasian välillä.”

    Korjattakoon näkemystä, ettei jää väärä tieto elämään. Epäilen moisen vastakkainasettelun olemassaoloa edes 90-luvulla – erityisesti kun ottaa huomioon, että molemmat fandomiin kantaviin voimiin luketuvat JH:t (juhani Hinkkanen ja Jukka Halme) ovat aina olleet tunnettuja nimenomaan fantasiakirjallisuuden ilosanoman julistajina.

    Se, että rakastaa laatufantasiaa (Moorcock, LeGuin, Howard, Mieville, Valente, VanderMeer, Link jne) ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi kaikesta tusinatavarasta, mitä fantasian nimissä myydään (viittaussuunta: Jordan, Eddings, Dragonlance etc).

  11. Hyvän kritiikin kirjoittaminen ei varmaankaan ole aina ihan helppoa. Jokainen kirjahan ei jokaiselle lukijalle aukea, ja joidenkin teosten kohdalla kirjan tasolle nouseminen voi olla aika haastavaa. Pari huonon kirjallisuuskirjoittelun tyyppiä liittyy osin tähän. Tyypillisimmin näihin tosin syyllistyy joku aivan muu kuin ammattikriitikko:

    1) Ei ymmärretä teosta, mutta uskalletaan kuitenkin antaa sille tuomio. Eräs nuortenromaanini sai jesimerkiksi osakseen arvion, jossa kriitikko totesi absurdilla tavalla suunnilleen yhteen hengenvetoon, että ei oikein ymmärtänyt kirjaa ja ettei teos tuonut lajityppiin mitään uutta.

    2) Ei osata tunnistaa, millaista kirjallisuutta on luettu, tai vaikka tunnistettaisiinkin, sitä kritisoidaan jonkin muuntyyppisen kirjallisuuden kriteerein. Logiikka kulkee suunnilleen näin: ”Odotin kuulevani rokkia, mutta tämähän on jatsia, eli kehnonpuoleinen kirja.” Loppuun lyödään sitten kaksi tähteä viidestä.

    Silloin kun näitä osuu omalle kohdalle (onneksi harvoin), tuntuu, että mielenrauhan säilyttääkseen olisi fiksuinta tehdä niin kuin Tervo: ei lue, mitä omista touhuista kirjoitetaan. Jättää kirjansa googlaamatta. Tämä on taito, jota yritän hiljalleen opetella.

    Linkitän tähän vielä Tommi Melenderin uusimman blogauksen, joka kuljeskelee osin saman aiheen tuntumassa: http://antiaikalainen.blogspot.fi/2013/10/pelastaisinko-liekeista-john-ashberyn.html

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s