alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

Kirjailijana kehittymisestä ja (kauhistuksesta nimeltään välityö)

4 kommenttia

Pasi I J

Pasi I J

Esikoisen julkaiseminen on suuri tapahtuma. Sitten pitää kirjoittaa se toinen teos. Monet juhlitutkaan esikoiskirjailijat eivät saa koskaan sellaista aikaiseksi. Joko kirjaa ei vain synny, tai sitten kustantamo ei haluakaan jatkaa suhdetta kirjailijaan. Siinä on jotain pelottavaa. Vuoden 1996 paras kotimainen esikoisromaani oli Helsingin Sanomien raadin mukaan Juha K. Tapion Frankensteinin muistikirja. Pidin kirjasta kovasti ja jäin odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut.

Toisen kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen eivät siis ole selviö. Toiseen kirjaan kohdistuu melkoisia paineita, ja jos kirjailija saa sen kirjoitetuksi ja julkaistuksikin, sitä totta kai verrataan esikoiseen. Perin pelottava on sellainen kohtalo, että esikoisteos jää kirjailijan parhaaksi teokseksi ja loppu-ura on pelkkää alamäkeä, seuraavat teokset pettymyksiä. Yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani on Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, johon omaakin esikoistani on verrattu. Hänen toinen romaaninsa Pikku ystävä ei yltänyt läheskään samaan. Tästä koko maailma lienee yhtä mieltä. Kun Tarttin esikoisteos ilmestyi 1992, on sillä ja kirjailijan kolmannella romaanilla The Goldfinch melkoinen väli. Sitä en ole vielä lukenut, mutta pelkäänpä että D.T. on tyhjentänyt luovuuden pajatsonsa siihen ensimmäiseen romaaniinsa – vaikka toivonkin, että tämä uusi olisi sen veroinen tai vielä parempi, sekä kollegiaalisesta tsemppihengestä että ihan itseni takia, lukijana ja fanina.

Viime aikoina olen seurannut kirjabloggaajien keskustelua siitä, mikä Haruki Murakamin teoksista on paras ja mitkä taas vähemmän hyviä. En osaa ottaa kantaa asiaan itse, sillä en ole lukenut Murakamilta muuta kuin 1Q84-romaanin ensimmäistä osaa jonkin matkaa. (Se ei johdu Murakamista vaan minusta: pakkotahtisen kirjoitusurakan jälkeen olen jokseenkin kyvytön lukemaan kovin pitkiä tekstejä.)  Jos käy onnellisesti, tällaiset kysymykset jakavat lukijoita, ja jokainen teos saa omat kannattajansa; ehkä ideaalitilanne kuitenkin se, että eniten kannatusta saa kirjailijan uusin teos. Kirjailijahan kehittyy koko ajan, tai ainakin meidän pitäisi kehittyä. Taantuminen on surullista, monessakin mielessä, ja paikoillaan polkeminenkin epämiellyttävä ajatus. Ja vaikkei varsinaista paremmaksi muuttumista tapahtuisikaan, tietty uudistuminen lienee edellytys sille, että kirjailija pysyy kiinnostavana.

kirjoituskoneKukaan tuskin voi väittää, että Harjukaupungin salakäytävät olisi ollut samanlainen romaani kuin esikoiseni Lumikko ja yhdeksän muuta. Se, kumpi on parempi, jakaa mielipiteitä – mikä on hyvä asia. Monet olivat Harjukaupunkiin pettyneitä, koska odottivat toista Lumikkoa tai koska se oli heistä yksinkertaisesti huonompi. Harjukaupungin romanttinen ironia ei viehättänyt kaikkia, ja kun joku piti realistisesta alusta ja vieroksui fantastisempia elementtejä, joku toinen taas olisi halunnut karsia realismia ja keskittyä fantastiseen. Lopputulema kuitenkin oli, että tiesin kirjoittaneeni kokonaan toisen romaanin, omanlaisena, ja että se sai omat ystävänsä, vaikkei kaikkia miellyttänytkään.

Mutta kolmas romaani oli haaste. Tunsin, että minuun alkoi jo kohdistua odotuksia. Uutta Harjukaupunkia en aikonut kirjoittaa, ja hieman pelkäsin, että päätyisin kirjoittamaan tahtomattanikin toisen Lumikon. Tietyistä asetelmista kun kirjailija ei välttämättä pääse koskaan eroon. Lisäksi arvelin, että kolmannen romaanin kohdalla pitäisi ylittää se ensimmäinen, joka kahdesta edellisestä kuitenkin tuntui saaneen enemmän varauksetonta kiitosta ja jota olin päätynyt pitämään onnistuneempana teoksena (semminkin kun ensimmäinen kirja-agenttiehdokkaani ei lämmennyt Harjukaupungin mahdollisuuksille kansainvälisillä markkinoilla, vaikka Lumikosta innostuikin). Kun on kirjoittanut ja julkaissut kaksi romaania, sitä alkaa itsekin olla sitä mieltä, että kolmannessa pitäisi jo näkyä jonkinlaista kehitystä. Itse kirjoitusprosessi tietenkin sisälsi paljon epävarmuutta ja epäilyksiä, mutta lopulta koin onnistuneeni kahdessa asiassa: 1) kirjoittamaan jotain uutta ja 2) ylittämään itseni.

Omille mielipiteille ei tietenkään kannata antaa liiaksi painoarvoa, kuten ei lopulta muidenkaan. Mutta mitä Sielut kulkevat sateessa -romaanin uudenlaisuuteen tulee, ensimmäisten lukijapalautteiden perusteella todellakin onnistuin uudistumaan sen kohdalla. Oksan hyllyltä toteaa:

”…50 sivun jälkeen voin todeta, että Sielut kulkevat sateessa ei ole Lumikko, se ei ole Harjukaupunki, se on jotain aivan muuta.”

Lisäksi sain viestin eräältä bloggaajalta, joka on maininnut minun kuuluvan mielikirjailijoihinsa:

”Vuorokauden vaihtuessa yön pimeydessä luin viimeiset sivut ja sanat kirjasta Sielut kulkevat sateessa. Ehdottomasti paras romaanisi!!

Lisäksi Jussi K. Niemelä toteaa kirjablogissaan:

”Sielut kulkevat sateessa sekä ylittää että uudistaa kirjailijan aiemman tuotannon ja on selvää, että kirjasta tullaan puhumaan vielä pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla.”

Tässä vaiheessa, vaikka suurin osa arvioista onkin tietysti vielä tulossa, voin siis huokaista helpotuksesta: riittävän moni selvästi arvostelukykyinen ja riittävän täysipäinen ihminen on nähnyt kehitystä ja uudistumista tapahtuneen kahden ensimmäisen romaanin ja tämän kolmannen välillä, jolloin voin sallia itsenikin ajatella, että olen onnistunut ainakin jossain määrin siinä, mitä pidin 3. romaania aloittaessani suurimpana haasteenani.

Seuraava iso kysymys onkin tietysti se neljäs romaani. Mitä filosofisiin ulottuvuuksiin tulee, koen tyhjentäneeni pääni joksikin aikaa. Lumikko käsittelee kirjallisuuden luomisen problematiikkaa, Harjukaupungissa tutkaillaan elokuvan ja arjen suhdetta ja Sielut hoitaa uskonnolliset kysymykset pois päiväjärjestyksestä. Mitä jää jäljelle? Rock’n roll? Onko neljäs PIJ-romaani rock-romaani? Käsittelenkö siinä ehkä punk-aikoja, kenties osittain omaelämäkerrallisestikin, tietysti omaan tyyliini? Vampyyreitä, seksiä, punkkareita, skinejä, hurjia pakomatkoja Joensuussa Ilosaari-rockin jälkieen kun perässä tuli koko öisen torin junttiarmeija ja omat maihinnousukengät eivät olleet varsinaiset juoksukengät? Tai ehkä kirjoitan jotain aivan muuta. Välityön…

Mietin, voiko välitöitä välttää. Pari päivää sitten luin jostain, että Tervon Koljatti oli selkeä välityö. En haluaisi julkaista mitään sellaista, jota laajalti pidettäisiin pelkkänä välityönä. Oikeastaan minulla ei ole aikaa kirjoittaa sellaisia. Niin kauan kuin elätän itseni ja jälkeläiseni päivätyöllä ja kirjoitan ”siinä sivussa” (maailmat tosiaan luodaankin ”siinä sivussa”), en voi käyttää kirjoitusaikaani välitöiden tekemiseen. Minun on pakko tarkoittaa jokaista teosta. Vasta sitten, jos joskus voin jättäytyä ns. päätoimiseksi kirjailijaksi, voin sallia itseni kirjoittaa välitöitä. Sikäli kuin kukaan kirjailija sellaisia tarkoituksellisesti luo. Mikä välityö yleensä on? Vähemmän kunnianhimoinen kuin kirjailijan muut työt? Olen kyllä kirjoittanut novelleja, jotka ovat selkeitä välitöitä. Vai epäonnistuneempi kuin kirjailijat muut työt, tasoltaan matalampi? Jostain luin, että koska Suomessa kirjat myyvät pääsääntöisesti vähän ja päätoimiset kirjailijat ovat riippuvaisia apurahoista, kirjailijat julkaisevat liian tiuhaan tahtiin, niin että joukossa on sellaisiakin kirjoja, jotka olisi pitänyt kirjoittaa vielä pari kertaa tai jättää kokonaan julkaisematta. Kun kirja myy kyllin hyvin, kirjailijalla on ehkä paremmin varaa käyttää aikaa seuraavan teoksen kirjoittamiseen – kuten Donna Tartt on tehnyt. Vai unohduksen pelkoko meidät ajaa julkaisemaan tiuhempaan kuin kannattaisi? Tai tietoisuus ajan rajallisuudesta – jossain vaiheessa kun iskee vanhuuden se vaihe, joka himmentää maailman ympäriltä ja sisältä ja pakottaa luopumaan kunnianhimostakin…

Ei, välityötä en halua kirjoittaa. Mutta jos sellainen on tullakseen, tulkoon. Kynnystäkään ei saa päästää nousemaan liian korkeaksi. Pitää silti yrittää ylittää aiempaa itseään ja tehdä jotain riittävän uutta.

*****

Advertisements

Kirjoittaja: pazi-i-j

Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen. Teokset: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006). Taivaalta pudonnut eläintarha (Atena 2008). Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010). Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013).

4 thoughts on “Kirjailijana kehittymisestä ja (kauhistuksesta nimeltään välityö)

  1. Olen monasti miettinyt, että ainakin omalla kohdallani olisi kirjoittamisen kannalta ollut erittäin pahaksi, jos esikoiskirjana olisin turauttanut mahtavan, ylistetyn ja palkitun teoksen. Jos saa/joutuu kokemaan, että on heti ensi yrittämällä huipulla, minne sieltä enää voi kiivetä?
    Tietenkään tämä ei päde kaikkiin kirjoittajiin, vaan on ihan persoonakysymys (ja kenties kuulostaa kateellisen narinalta, mitä ei kuitenkaan ole). Jo FJ-ehdokkuus sai minussa aikaan hetkellisen tyhjiön – vaikea sanoa mitä olisi tapahtunut, jos voitto olisi napsahtanut kohdalle. Olisiko kynnys jatkaa ollut aiempaa korkeampi vai matalampi?

    Välitöistä puhutaan, mutta minun on vaikea uskoa, että yksikään kirjailija tuumii että ”nytpä taidan kirjoittaa välityön, vähän silleen vasemmalla kädellä”. Kyllä se määritelmä varmaan tulee aina ulkopuolelta, eikä luultavasti tunnu kirjailijasta kauhean hyvältä. Mutta tuo mainitsemasi paine julkaista riittävän tiuhaan (perustui se apurahan saamiseen, unohduksen pelkoon tai mihin tahansa) voi tietysti vaikuttaa esimerkiksi sillä tavoin, että rutistaa jonkun hyvän idean puolipakolla paperille, vaikka se kaipaisi vielä päänsisäistä kypsyttelyä tms.

    • Kyllähän se varmasti auttaisi jos esikoisteos saisi kovasti huomiota, voittaisi HS:n esikoiskirjakisan, pääsisi F-ehdokkaaksi ja ehkä palkituiksikin, saisi R-palkinnon, myisi hurjasti… Se totta kai asettaisi seuraavalle teokselle paineita mutta toisaalta loisi myös yleisöpohjan ja auttaisi sitä myyntipuolta ja lukijoiden saamista. Itseäni vähän nyppi se, että Lumikko sai aika hitosti aika erinomaisia arvioita ja kehuja, mutta se jäi silti jotenkin pimentoon, ja myyntikin lähti todella hitaasti käyntiin. TODELLA hitaasti. Toisaalta se onkin sitten myynyt sitäkin pitempään, kun on tavoittanut hitaasti mutta melko varmasti lukijoitaan.

  2. On tullut mietittyä tuota kirjailijana kehittymistä ja mahdollista taantumista, ja tämänhetkinen ajatukseni on, että mahtaako olla oikein puhua taantumisesta esimerkiksi välityön kohdalla (mikä se välityö nyt sitten onkaan). Muutos tai kehitys tapahtuu kunkin kohdalla omalla tavallaan ja joskus se ”välityö” voi olla tärkeä askel kohti jotakin toista kehityssuuntaa.

    Olen Anun kanssa samoilla linjoilla siinä, että varmaan harvassa ovat ne kirjailijat, jotka tietoisesti kirjoittavat välityön. Se määritellään ulkopuolelta. Mutta siihen uskon, että laatu voi hyvälläkin kirjailijalla kärsiä — esimerkiksi kiireen tai tuen puutteen vuoksi. (Tuen puutteella tarkoitan tässä vaikkapa sellaista tilannetta, että kirjailija on saanut sen verran nimeä, ettei kukaan esilukija tai kustantamoihminen halua tai uskalla puuttua työhön, joka olisi kaivannut vielä vuotta kypsymiseen tai muuta hiomista. Voi tietysti olla sellainenkin tilanne, ettei ketään kiinnosta puuttua. Hyvät kirjat nimittäin eivät synny yksin, ainakaan minun kokemukseni mukaan.)

    Tähän aiheeseen liittyy myös kysymys siitä, onko kirjailija epäonnistunut, jos on kirjoittanut vain yhden, kaksi tai kolme kirjaa. Ajatellaanko silloin, että ”voi raukkaa, tuo ei kestänyt, luovuus loppui” vai ajatellaanko, että ”hän löysi jotain muuta, kukaties järkevämpää tekemistä”?

    • Kirjoja kirjoitetaan ja julkaistaan nykyään niin paljon – aivan liikaakin – että varmasti on tilaa parin – kolmen teoksen kirjoittajille, ja jos ne tulevat huomatuiksi, niin ne ovat sitäkin suurempia tapauksia – viitaten nyt vaikka Donna Tarttiin. Ja jos myyvät oikein hyvin, kirjailija saattaa niillä elääkin koko ikänsä. (Suomessa tietty kukaan ei elä kirjatuloillaan paria päivää pitempään paitsi poikkeustapaukset, mutta ulkomailla…) Joku Stephen King on julkaissut liikaakin kamaa, fanitin alkuaikoina mutta sitten tipahdin kyydistä enkä oikein enää edes pitänyt kirjoista, jotka toistivat usein itseään tai olivat muuten vain välityön oloisia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s