alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

(Tämä ei ole) vastine kriitikolle

4 kommenttia

Pasi I J

Pasi I J

Siitä lähtien kun olin kirjailijana vasta vauva, minua on kasvatettu hyväksymään yksi asia: kriitikoiden pitää antaa kritisoida rauhassa. Heidän sanoihinsa ei tule puuttua eikä niitä pidä julkisesti kommentoida. Etenkin vastineen kirjoittamista kritiikkiin jotkut kirjailijat muistelevat kauhuissaan suurena munauksena, jonka tekivät kirjailijavauvoina. Itse en ole koskaan vastinetta kirjani kritiikkiin kirjoittanut, mutta blogeissani olen kyllä kritiikkejä kommentoinut yksinpuhelun hengessä, avaten niiden olemusta ja samalla omia reaktioitani – ihan noin niin kuin tarjotakseni kurkistusikkunan kirjailijan päähän, en missään nimessä väittääkseni vastaan kriitikolle tai antaakseni ymmärtää, että kriitikko oli väärässä. (Joskin joskus sellaiselle on nähtävissä perusteitakin, kuten Marko Leinon uutuusromaanin jokseenkin moralistisessa totaalilyttäyksessä HS:ssa taannoin).

Niinpä en nytkään kirjoita vastinetta kirjani lehtikritiikkiin. Hyväksyn kriitikon oikeuden näkemykseensä ja tapaansa kirjoittaa niin minun kuin muidenkin kirjoista. Olisi typerää väittää vastaan. Jokainen lukee kirjan omista lähtökohdistaan, jokainen reaktio on subjektiivisena totuutena hyväksyttävä.

Tuon kuitenkin esille niitä odotuksia, joita kirjailijana lehtikriitiikkeihin kohdistan, ja niitä ajatuksia, joita tietynlainen lehtikritiikki minussa (ja usein muissakin) herättää. Erityisesti aloittelevien kriitikoiden kannattaa huomioida tietyt tosiasiat, jotta he kehittyisivät työssään taitaviksi ja ymmärtäisivät tehtävänsä perimmäiseen luonteen – sekä vapautensa että sen vastuun, joka vapaudesta väistämättä seuraa.

Uusin romaanini Sielut kulkevat sateessa (aion mainita kirjan nimen vielä monta kertaa iskostaakseni sen tätä lukevien tajuntaan) julkaistiin aivan hiljattain. Se on saanut joitakin melkoisen kiittäviä kirjabloggauksia ja yhden lehtikritiikin. Sen on kirjoittanut Eija Komu ja se julkaistiin ensin Keskisuomalaisessa ja sen jälkeen vielä Karjalaisessa. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, sama kritiikki julkaistaan vielä ainakin yhdessä maakuntalehdessä. Nykyäänhän lehdet säästävät sillä tavalla, ettei jokaiseen maakuntalehteen sentään omaa kritiikkiään julkaista, vaan yhden kriitikon teksti hyväksytään totuudeksi jokaiseen – ja samalla kriitikkoa riistetään, koska käsittääkseni tästä tekstin kierrätyksessä ei makseta lisää. Kriitikoiden puolesta harmittaa, mutta kirjailijan näkökulmasta ongelma on siinä, että yksi ja sama kirjoitus saa suhteettomankin suuren merkityksen kun se tavoittaa useamman maakuntalehden lukijakunnat. Varsinkin jos kritiikki on sävyltään kielteinen.

Ja totta kai kriitikolla on oikeus ja suorastaan velvollisuus kirjoittaa kirjasta kielteiseen sävyyn, jos hän sen puutteelliseksi arvioi. Jos kirja on tematiikaltaan mitätön, rakenteeltaan kiikkerä, kieleltään vajavainen ja juoneltaan epäuskottava tai kliseinen, asiain tila kuuluu tuoda kritiikissä esille. Samoin kuin tietysti myös onnistuneet elementit. Perusteluineen. Arvottavan osuuden lisäksi tarvitaan kuvailevaa osuutta, eli osuva ja ytimekäs selvitys siitä, millainen kirja oikein onkaan kyseessä. Taito luonnehtia kaunokirjallisen tekstin olemusta niin, että siitä saa selkeän kuvan, on jo lukiotasollakin kirjallisuudesta kirjoittamisen perusvaatimuksia.

Voisin siis listata seuraavat asiat toivelistalle, kun puhutaan kirjailijoiden kritiikkeihin kohdistamista odotuksista:

1) Kriitikon tulee antaa kirjan olemuksesta selkeä kuva lukijoilleen. Jos kirja on tummasävyinen dekkari, joka käyttää dekkarin konventioita perinteitä kunnioittaen, se ilmaistakoon. Tai jos kirja on syvällisyyteen pyrkivä kasvuromaani, joka sisältää pornografisia aineksia ja graafista väkivaltaa ja jonka juoni sisältää fantastisia elementtejä, se ilmaistakoon. Kritiikin kuvaileva osa on siksi tärkeä, että sen avulla lukija pystyy arvioimaan, kiinnostaako kirja häntä itseään, vaikka kriitikko toteaisikin arvottavassa osuudessa kirjailijan jossain määrin epäonnistuneen siinä, mitä on ilmeisesti yrittänyt, tai arvioisi kirjan taiteellisen arvon vähäiseksi. On kuitenkin tärkeää, ettei kriitikko spoilaa lukukokemusta paljastamalla juonesta sellaisia asioita, joiden on tarkoitus tulla lukijalle yllätyksenä.

2) Kriitikon tulee arvioida teoksen taiteellista arvoa ja sitä, missä määrin kirjailija on hänen nähdäkseen onnistunut pyrkimyksissään rakentaa tietynlainen teos (esimerkiksi lajityyppiä uudistava, syväpsykologinen kehityskertomus nuoren pojan odysseiasta). Tämä sisältää esimerkiksi sellaisia asioita kuin teoksen rakenne, juoni, henkilögalleria, henkilökuvaus, dialogi, tyyli, kerronnalliset ratkaisut ja genre-elementit. Kriitikon pitäisi kuvata näiden tasojen onnistuneisuutta ja jos niissä on jotain huomautettavaa, mielellään perustella, missä vika piilee. Arvottavissa osuuksissa kriitikko voi tietysti esittää rankkaakin kritiikkiä, mutta tietty kunnioitus kirjailijan ehkä useammankin vuoden työtä kohtaan on syytä säilyttää.

Hyvä kritiikki siis sekä kuvailee teosta analyyttisen oivaltavasti että arvioi sen onnistuneisuutta taideteoksena tai ainakin kirjallisena oman lajinsa edustajana.

Kriitikko joutuu tietysti tekemään kompromisseja, koska usein kritiikin pituus on tarkasti säännelty asia. Olennainen pitää sanoa tietyn merkkimäärän puitteissa, mikä johtaa väkisin perustelujen karsiutumiseen ja kokonaisnäkemyksen yksinkertaistumiseen ja jopa vääristymiseen. Tiedän tämän myös omasta kokemuksesta, sillä joitakin vuosia sitten kirjoittelin itsekin joitakin kirjakritiikkejä. Luovuin siitä pitkälti siksi, että kirjailijana en pysty suhtautumaan kollegoiden teoksiin riittävän objektiivisesti tai en ainakaan ole kovin uskottava, koska kilpailen arvioimieni teosten kanssa lukijoista omilla kirjoillani.

Kun katson Keskisuomalaisessa ja Karjalaisessa julkaistua Sielut kulkevat sateessa –arvostelua, en oikein ole varma, millä tavalla se vaikuttaa mainitun kirjani kiinnostavuuteen niiden silmissä, jotka muodostavat käsityksensä siitä yksinomaan arvostelun pohjalta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kritiikki ei tavoita kirjani henkeä. Se kuvailee kirjaa listaamalla kirjani tarinallisia elementtejä, spoilaa jonkin verran juonta (paljastamalla asioita, jotka kirjoitusvaiheessa suunnittelin yllätyksiksi tiettyihin kohtiin tarinaa), esittää arvioita joidenkin asioiden onnistumisesta ja toisten puutteellisuudesta. Oma vaikutelmani on, että kirjasta saa jossain määrin väärän kuvan kritiikin perusteella. Kritiikin kuvausta voisi verrata tilanteeseen, jossa ihmistä kuvaillaan kertomalla, millaisia vaatteita hänen yllään on ja määrittelemällä häntä jollain perustelemattomalla adjektiivilla (tässä tapauksessa dialogi on määritelty tasapaksuksi), mutta ihmisen luonteesta ei oikein kerrota mitään.

Hyvää tuossa kritiikissä on se, että se on lähtökohtaisesti analyyttinen, vaikka alussa listaakin liikaa näkyviin sellaisia asioita, joita en tarkoittanut lukijan silmiin ennen aikojaan. Siinä mainitaan sisäkkäistarinat, unijaksot, dialogi, kertoja ja taideviitteet. Kuten sanottu, merkkimäärärajoitukset pakottanevat kriitikot jättämään monet asiat vaille tarkkoja perusteluita. Se vähentää kritiikin hyötyä kirjailijalle: on vaikea ottaa opikseen arvottavasta toteamuksesta, jota ei perustella tai havainnollisteta mitenkään. Listaan tässä kritiikin arvottavat väittämät ja arvioin niiden avautumista itselleni tai muille kritiikin lukijoille:

1) Ajoittain teos kaventuu erilaisten näkemysten esittelyksi. Tässä ei liene mitään epäselvää. Kriitikko toteaa havainneensa romaanissa osuuksia, joissa kaunokirjallinen ote ohenee ja uskontoon ja ateismiin liittyvien näkemysten avaaminen nousevat liikaakin pääasiaksi.

2) Sisäkkäistarinoissa on saarnaava ote,

3) mutta runsaan aineiston lukuisat sivujuonteet viedään loppuun,

4) joskin loppupuolella harppomalla ja mustan huumorin kierroksia kiihdyttäen.

Kohdat 3 ja 4 eivät jätä mitään epäselväksi, mutta kohta 2 mietityttää: millä tavalla romaanin sisäkkäistarinoissa on saarnaava ote? Ne valaisevat henkiöhahmojen lapsuutta ja osittain yhteistä menneisyyttä tarjoten taustoja nykyhetken toiminnalle, mutta saarnaavuus ei väitteenä oikein minulle avaudu.

5) Unijaksojen liittymäkohdat ovat osoittelevia,

6) ja dialogi on tasapaksua.

Kohta 5 sinällään lienee melko selvä. Romaanissa on joitakin unijaksoja, ja tietysti ne liittyvät alkaessaan ja loppuessaan muuhun kerrontaan. Osoittelevuus lienee tarkoittaa sitä, että liittymäkohdat voisivat olla vähemmän rautalangasta väännettyjä. Kohta 6 vaikuttaa selvältä, mutta silti joudun miettimään, mitä dialogin tasapaksuus tarkoittaa. Mielenkiinnottomuutta? Draaman puutetta? Repliikkien pituuden tasapaksuutta? Koen, että ajatus dialogin tasapaksuudesta on jossain määrin suhteellinen, sillä toisaalla dialogiani on kiiteltykin. Subjektiivisena vaikutelmana se tietysti on kiistämätön ja tosi: kehittymishaluisena kirjailijana olisi vain kiinnostavaa tietää, mitkä tekstin objektiivisesti havaittavat piirteet lopulta ovat tämän arvion taustalla.

7) Raamatun lauseita mekaanisesti hokeva lintu on liiankin alleviivatusti velkaa Edgar Allan Poen synkkiä ennustuksia raakkuvalle korpille,

8) mutta muiden klassikkohahmojen esiinmarssi huipentaa persoonallisesti teoksen parodisen aineksen. Tämä kerrostuma onkin teoksen vahvinta antia – -.

Kohdan 7 väite ei mielestäni ole kovin perusteltu. Poen korpin ainoa repliikki tietääkseni (saatan muistaa väärinkin) on huudahdus nevermore. Romaanini lintu – pyhämaina – sen sijaan siteeraa sujuvasti useitakin pyhiä kirjoituksia. Ymmärrän, että kahden pahaenteisen linnun välillä voi helposti nähdä yhteyden, mutta onko yhteys todella niin alleviivattu, että sen kritisoimiselle kannattaa antaa tilaa lyhyessä arviossa? Kohdassa 8 esitetään positiivinen arvio, joskin sana parodisuus saattaa johtaa jotkut lukijat harhaan: romaani on tietyllä tavalla ironinen (kuten aiemmatkin teokseni) mutta mitään varsinaisesti parodista en siihen koe kirjoittaneeni.

9) Musiikki- ja kuvataideviitteet ovat vaisumpia – -.

Tämän väittämän kanssa minulla ei ole ymmärrysongelmia. Osittain olen jopa samaa mieltä, ainakin Led Zeppelinin kappaleen kohdalla. Mutta mitä vaisua on viittauksessa Francis Baconiin? No, arvio on subjektiivinen ja sellaisena jälleen kiistämätön ja tosi.

Tällä tavalla siis itse lähestyin tätä laajalle leviävää kritiikkiä. Se ei nähdäkseni arvioi teosta epäonnistuneeksi, joskaan ei myöskään kiistattoman ansiokkaaksi, mikä on luonnollista: harvat teokset todella ovat joko selkeästi epäonnistuneita tai läpeensä onnistuneita. Jos yritän hahmottaa tekstin kautta kriitikkolukijan suhtautumista romaaniin, arvioisin sen olevan melko innoton – ja kirjalleen hyviä myyntilukuja toivovana kirjailijana tietysti toivon, ettei tämä innottomuuden vaikutelma siirry potentiaalisten lukijoiden käsitykseksi kirjan olemuksesta. Mutta kuten sanottu, kriitikolla on kiistämätön oikeus joko innostua tai olla innostumatta. Kritiikki antaa teoksesta muuten suht selkeän kuvan, joskin teoksen sielu tuntuu jäävän tekstissä käsittelemättä. Se on tietenkin ymmärrettävää, jos ja kun teos ei erityisemmin puhutellut kriitikkoa. Mutta juuri tästä syystä saman kritiikin julkaiseminen useammassa lehdessä on ongelmallista: joku toinen kriitikko voisi hyvinkin kokea teoksen äärellä innostumista, jopa haltioitumista (kuten jotkut kriitikot aiempien teoksieni äärellä), jolloin erilaisten legitiimien mielipiteiden kirjo tekisi oikeutta sekä teokselle että sille tosiasialle, että kaunokirjallisten teosten täysin objektiivinen arvottaminen on jotakuinkin mahdotonta.

Kaikki teokseni ovat saaneet mukavan paljon lehtiarvosteluja. Se ei ole selviö nykyään, ja olen siitä iloinen. Teokseni ovat myös saaneet paljon kiittäviä arvosteluja, jos kohta joitakin nuivempiakin – kuten asiaan kuuluu. Jotkut arviot ovat olleet oivaltavia, analyyttisiä ja hyvin perusteltuja, toiset – kiittävätkin – teksteinä aika löperöitä ja hutaistun oloisia. Jos kirjaa ei ehdi lukea tai arvioida kunnolla ja silti haluaa arvostelun kirjoittaa ja julkaista, on tietysti reilumpaa kehua kuin haukkua, koska lonkalta heitetty lyttäys voi pahimmillaan tehdä suurta tuhoa kirjailijan uralle. Oma lukunsa ovat analyyttiset ja oivaltavat arvostelut, joissa syystä tai toisesta on selkeän naljaileva tai muuten asenteellisen tuntuinen ote. Kirjailijana tietysti on joskus vaikea arvioida, onko tietty vaikutelma omaa kuvitelmaa vai todellakin kriitikon asenteen heijastuma.

Oma ”suosikkini” ikäväksi kokemissani arvosteluissa on Turun Sanomissa julkaistu Harjukaupungin salakäytävien kritiikki. En taaskaan kiistä kriitikon oikeutta harjoittaa naljailua ja ymmärrän sellaisen viehätyksenkin, joskaan itse en sellaista sävyä haluaisi ottaa varsinkaan kotimaisia teoksia arvioidessani (jos jostain syystä päätyisin kirjoittamaan jälleen kirjakritiikkejä). Kritiikin ärsyttävyys syntynee siitä, että sen kirjoittaja alkaa romaanin sijasta kommentoida sen kirjoittajaa, intentioitani arvaillen ja todellakin naljailevaan sävyyn: Jääskeläinen näyttää tulleen siihen tulokseen, että realismi on mälsää. ( – – ) Jääskeläinen ei tunnu tajuavan, että Olli on hehkeimmillään peiliin tuijottaessaan, toista naista kaivatessaan ja työpaikalla tyhjää jauhaessaan. (- – ) Kirjailija hukkaa hahmonsa jo ennen puoltaväliä. Kun lukija ei enää piittaa olemassaolonsa ehdoista vieraantuneesta päähenkilöstä, on samantekevää onko loppuratkaisuja kaksi vai viisitoista. Kriitikon havainnot ovat sinänsä asiallisia, joskin subjektiivisuudessaan myös suhteellisia (toiset kriitikot ovat olleet samoista asioista eri mieltä, kuten luonnollista on), mutta kriitikko näyttää tulleen siihen tulokseen, että romaanin kirjailijaa kunnioittava arvioiminen on mälsää, ja kun kriitikko ei enää piittaa siitä faktasta, että hän on arvioimassa toisen ihmisen parin vuoden työn tulosta, ja alkaa leikitellä omalla nokkeluudellaan, hän hukkaa oman uskottavuutensa kauan ennen kritiikin loppua. (Mikä tietysti vie uskottavuutta hänen negatiivisilta huomioiltaan antaessaan kriitikosta tietyssä mielessä pahansuovan mielikuvan ja palvelee näin ollen lopulta kirjailijan asiaa.)

Lopuksi voisin kai todeta, että kirjallisuuskriitikolla on haastava tehtävä: pitäisi tehdä oikeutta arvioimilleen kirjoille niin hyvässä kuin pahassakin, kunnioittaa kirjailijan työtä sitä lytätessäänkin, nähdä sekä ansiot että puutteet huolimatta omasta haltioitumisestaan tai tympääntymisestään (ja siitä kiireestä, joka huonosti palkattuun ja aikaa vievään työtehtävään väkisinkin sisältyyy), varoa houkutusta heittäytyä nokkelaksi teoksen asiallisen arvioimisen kustannuksella ja antaa jokaisesta teoksesta sellainen kuva, että myös kriitikon kanssa eri mieltä oleva lukija voi arvioida mahdollista omaa kiinnostuneisuuttaan käsiteltyä teosta kohtaan. Kriitikon tehtävä ei ole heilua teoksen ja sen potentiaalisen lukijan välissä ilveillen, moralisoiden, kikkaillen, omaa nokkeluuttaan korostaen tai pätien, vaan esitellä teos, osoittaa sen piirteitä ja arvioida niiden onnistuneisuutta mahdollisuuksien mukaan perustellen ja oman subjektiivisuutensa samalla ymmärtäen.

Advertisements

Kirjoittaja: pazi-i-j

Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen. Teokset: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006). Taivaalta pudonnut eläintarha (Atena 2008). Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010). Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013).

4 thoughts on “(Tämä ei ole) vastine kriitikolle

  1. Minun suosikkini Harjukaupungin kritiikeistä oli se, jossa Olli Suomisesta tuli ”uupumuksen ja tunnollisuuden merkkaama entinen pappi” ja ”unohtelevaan Olli Suomiseen liitetty sateenvarjo-efekti ei toimi. Eripariset käsineet kerran pari olisivat riittäneet”. Kriitikko oli lukenut kirjan muuten ihan taitavasti, mutta nämä kaksi väitettä olivat niin hämmentäviä, että olin pudota penkiltäni. Kuin olisi lukenut jostain ihan toisesta teoksesta.

  2. Paljon kirja-arvioita kirjoittaneena totean, että nokkeluuteen on helppo sortua. Monet kriitikot – minä mukaan lukien – haluvat olla viihdyttäviä ja hauskoja, jotta kritiikki luettaisiin loppuun asti. Leikkimielinen naljailu (joskus kirjailijan, joskus tarinan hahmojen, asetelman jne. kustannuksella) on siihen ehkä se helpoin tapa – tosin siinä on helppo mennä viivan väärälle puolelle.

    Mutta kai se on nykyajan henki, tai ehkä kyse on siitä, ettei kriitikko vain yksinkertaisesti luota siihen, että analyyttinen ja hienosti erittelevä arvio kiinnostaisi lukijaa aivan sellaisenaan. Se saattaa olla epävarman mielen luoma kangastus – tai kukaties tottakin. Ei ole tainnut kukaan tehdä laajempaa kyselyä lukijoilta aiheesta ”Kuinka usein luet kirja-arviot/kritiikit alusta loppuun? Jos luit, niin miksi? Ja niin edelleen”

  3. Ihanan asiallinen ja perusteellisesti argumentoitu kirjoitus! Kyllä minä tähän tapaan tehtyjä kirja-arvioitakin mielelläni lukisin. Nokkeluus ja vinoilu voi olla viihdyttävää, mutta kirjallisuuskritiikiltä haen ainakin itse muita asioita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s