alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

Kirjamessut: ihan hauska loinen joka syö kirjailijan aivot

3 kommenttia

Tiina

Tiina

Helsingin kirjamessut alkoivat ja loppuivat. Nelipäiväinen hulabaloo on käytännössä kirjavuoden huipentuma.

Vaikka messut saattavat olla rankkoja kirjailijoille, erityisen raskaita ne ovat kustantamojen työntekijöille. Keskiviikkona he pystyttävät messuosastonsa ja ovat paikalla messujen koko aukioloajan. Lauantai-iltanakin messut jatkuvat iltakahdeksaan asti. Viikonloppuvapaat jäävät messujen aikaan välistä pois.

Osastolla päivystämisen lisäksi kustannustoimittajat haastattelevat kirjailijoita esiintymislavoilla sekä huolehtivat, että nämä ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Itseni ja kollegani tuntien tiedän, ettei tämä ole erityisen helppo tehtävä.

“Kohta saa hengittää vapaasti”, eräskin kustannustoimittaja sanoi minulle sunnuntai-iltaan viitaten. Kysyin, eikö loppuvuosi kulu erilaisia palkintouutisia jännittäen. Kuulemma ei. Messut ovat se suurin ja odotetuin tapahtuma. Myös uusien kirjojen kritiikit ovat pitkälti tulleet messuihin mennessä. Loppuvuosi tuo parhaimmillaan mukanaan vain eräänlaista bonusta.

Mitä Helsingin kirjamessut merkitsevät kirjailijalle?  Siihen ei olekaan helppo vastata.

Tänä vuonna olin aistivinani kirjailijoiden keskuudessa aiempia vuosia enemmän ärtymystä ja väsymystä messuja kohtaan. Ohjelma on paisunut paisumistaan ja messuhallista on tullut kovin levoton paikka. Virallisten ohjelmalavojen lisäksi kaikilla kirjakaupoilla ja pian kaikilla kustantamoillakin on osastoillaan omat pienet esiintymislavansa.

Syy tähän on selvä: kaikki kirjailijat eivät mahdu isojen lavojen ohjelmaan, ja kustantamot haluavat taata jokaiselle palan näkyvyydestä. Se on toki kilttiä.Toisaalta esiintymisillä halutaan houkutella ihmiset ostamaan: jokainen kirjakauppa haluaa, että kirja myydään nimenomaan sen tiskiltä. Siksi ostajat houkutellaan kaupan omalle osastolle kirjailijan esiintymisen avulla.

Messut ovat  siis täynnä ihmisiä, ruuhkaa, ääniä, sekasortoa. Itse sain katsella niitä tänä vuonna hieman ulkopuolisena, koska minulta ei ole ilmestynyt uutta kirjaa. Messutunnelmaan pääsemiseksi riitti se, että haastattelin Kirjailijaliiton järjestämässä ohjelmassa Leena Krohnia hänen tuotantonsa teemoista. Krohn on yksi lempikirjailijoistani, joten tehtävä oli paitsi mieluinen, myös jännittävä.

Kiireellä ja ruuhkalla on kääntöpuoli. Kaikki tämän vuoden kirjat eivät nimittäin saa tilaa messuilta. Tilanne on hieman surkuhupaisa: “onnekas” arvonnassa on se, joka pääsee messuruuhkan kakofoniaan kertomaan kirjastaan noin 25 minuutin ajaksi. Epäonninen ei saa tuotakaan hetkeä.

Messujen ohjelma päätetään jo keväällä. Käsittääkseni päätökset tehdään kustantamojen ja messujen ohjelmatoimikunnan yhteistyönä. Suurin vaikuttaja on pärstäkerroin: messuille halutaan tietenkin hyvin myyviä, valmiiksi näkyviä kirjailijoita. Messut ovat ennen kaikkea myyntitapahtuma.

Keväällä ei voi vielä tietää, mitkä syksyn kirjat osoittautuvat menestyjiksi, ja siksi kirjailijan aiempi maine on se, joka vaikuttaa. Kaikille ei löydy tilaa lavoilta. Kirjakaupatkaan eivät tarvitse huonosti myyviä kirjailijoita omille lavoilleen, ja kaikilla pienillä kustantamoilla ei ole omaa haastattelupistettä.

Julkisuus kohdennetaan erityisesti syksyn kirjoihin – kevään kirjat ovat monesti jo unohdettua viljaa. Maaliskuussa 2010 ilmestynyt novellikokoelmani En tunne sinua vierelläni ei saanut aikoinaan lainkaan messuaikaa syksyllä. Onneksi kirjan elinkaari piteni kuitenkin poikkeuksellisesti lähes vuoden mittaiseksi, koska alkuvuonna 2011 se palkittiin Runeberg-palkinnolla.

Monelle tänä vuonna julkaisseelle kirjailijalle ei siis syystä toi toisesta messukutsua tullut. Toki syysviikonloppuna on järkevämpääkin tekemistä: voi mennä sienimetsään ja kirjoittaa. Katkeruutta voi kuitenkin olla vaikea välttää, kun kirjallisuusmaailma on täynnä messupuhetta ja suitsutusta. Osa kirjoista vaietaan kuoliaiksi.

Kirjamessuista on myös tullut jonkinlainen yleinen hymistelytapahtuma. Suomen Kuvalehti julkaisi juuri messujen alla pitkän artikkelin suomalaisen romaanitaiteen nykytilasta – tai siis joidenkin ihmisten käsityksestä aiheesta.

Artikkelilla oli provosoiva kärki, jossa annettiin ymmärtää, että Suomessa ei ilmesty lainkaan hyviä romaaneja. Kuitenkin teksti oli täynnä yksityiskohtia, joista kirjailijat itsekin puhuvat: kirjoja ilmestyy liikaa, näkyvyyttä ei riitä kaikille, vain viihdejulkisuus voi taata hyvän myynnin ja kriitikin laatu on romahtanut.

Silti artikkelista pillastuttiin – ja vastaanotosta säikähdettiin lopulta jopa niin paljon, että lehteä julkaiseva Otavamedia veti sen kokonaan pois messumyynnistä.

Olin hieman ymmälläni: eikö nimenomaan kirjamessujen ajankohta ole erinomainen kirjallisuuskeskustelulle? Nyt viesti oli, että messujen aikaan pitää vain kiitellä, hymistellä ja ylistää.

Millä mielellä olen itse ollut messuilla kirjojeni kanssa? Toistaiseksi hyvillä. Novellikokoelmaani lukuunottamatta olen ollut kaikkien kirjojeni kanssa messuilla ja useassa ohjelmanumerossa. Yleisöä on ollut mukavasti, haastattelijat ovat tunteneet aiheensa. Tuntemattomat ihmiset ovat käyneet kiittelemässä. Silti messuista on tullut stressaavia.

Muistan, kun kävin ensimmäisillä kirjamessuillani ihan tavallisena lukijana. Olin innoissani kaikesta hälinästä ja kirjallisuuspuheesta. Siirryin lavalta toiselle esiintyjiä kuunnellen, haistelin ja maistelin kirjallisuusmaailmaa.

Nykyään messut sujuvat minulla ja nähdäkseni suurella osalla muitakin kirjailijoita näin:

Saavun messuille viisi minuuttia ennen ensimmäistä esiintymistä. Rynnin väkijoukon läpi oikealle lavalle, tervehdin samalla ystäviä, tuttavia ja henkilöitä, joista minulla ei ole aavistustakaan, keitä he ovat. Kustannustoimittaja on jo soittanut minulle hieman hätääntyneen puhelun. Haastattelun jälkeen käyn katsastamassa kustantamon osaston. Ripustaudun ensimmäiseen kollegaan, jolla ei satu olemaan kiire omaan esiintymiseensä. Linnottaudumme ravintolan kulmapöytään. Viisi minuuttia ennen seuraavaa esiintymistä hankkiudun taas oikeaan kohtaan messuhallia. Palaan esiintymisestä mahdollisimman nopeasti ravintolaan. Juon liikaa viiniä. Kollegat pöydän ympärillä vaihtuvat tasaiseen tahtiin. Lopulta messupäivä päättyy. Ihmiset ovat hilpeitä ja väsyneitä. Kirjoittamisesta on turha haaveilla pariin päivään.

En osaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman vuotuisia kirjamessuja. Ainakin tylsempää. Silti minulla on tunne, että messuille tarvittaisiin enemmän ihan oikeaa keskustelua kirjallisuudesta ja vähemmän liukuhihnamaisesti vaihtuvia kirjaesittelyitä. Vähemmän ruuhkaa ja enemmän rauhaa.

Ei aavistustakaan, miten nuo tavoitteet olisivat saavutettavissa.

Mainokset

3 thoughts on “Kirjamessut: ihan hauska loinen joka syö kirjailijan aivot

  1. Tykkään Turun kirjamessuista paljon enemmän kuin Helsingin messuista, juuri sen takia että Turussa on pienempää, rauhallisempaa, kuulee omat ajatuksensa ja juttukaverin sanatkin. Ja vaikka Helsingin messut on kooltaan massiivinen tapahtuma, mielestäni Turun ohjelmatarjonta on monipuolisempaa, tai ainakin itse löydän sieltä enemmän kiinnostavia juttuja.

  2. Oli hauska törmätä messuilla. Minulle ko. tapahtumasta on tullut hieman katkera fiilis, kun seitsemästä kirjastani huolimatta en ole koskaan päässyt siellä esintymään. Keväällä minulta olisi vihdoin tulossa ”mainstreamimpi” tietokirja, mutta senkin ajankohta lienee tosiaan väärä.

    Ja nimenomaan sitä keskustelua kaivattaisiin. Tällä hetkellä messut toimivat niin, että yleisö kuuntelee kirjailijoiden puhetta kuin jumalan sanaa. Jos haluaa kontaktia kirjailijaan, pitää käytännössä ostaa kirja, johon haetaan signeeraus. Onhan siellä nykyään lukupiirejäkin, eipä sillä. Mutta tuntuu tosi oudolta olla tapahtumassa, jossa ihmiset puhuvat yleisön edessä, kiittävät ja poistuvat. Vrt. vaikka konferenssit ja useimmat muut tapahtumat, joissa saa yleensä esittää kysymyksiä.

    Keskimäärin minua ei hirveästi kiinnosta kuunnella kirjailijoiden ”saarnoja” (vaikka poikkeuksiakin on) ja harvemmin paneeleitakaan, luen mieluummin sen kirjan. Omat messuni menivätkin tällä kertaa pääasiassa kavereiden kanssa hengaillessa. Varjokirjamessuilla sitä keskustelua oli enemmän – onhan toki kyseessä paljon pienempi tapahtuma, jossa kysymyksille on paremmin tilaa.

  3. Itse olin katsomassa kirjamessuja ja hiihdin innoissani lavalta toiselle kuunnellen yli kuusi tuntia erilaisia keskusteluja. Mikä tuossa liukuhihnajutussa harmittaa on, että keskustelut ovat todella lyhyitä. 20 minuuttia ei riitä juuri mihinkään, pahimmillaan vasta vartin jälkeen juttu alkaa luistaa, ja sitten pitääkin jo kertoa mikä on seuraava projekti ja hei hei. Olisi hienoa jos pääsisi kuuntelemaan enemmän suomalaisia kirjailijoita ja heidän ajatuksiaan kirjoittamisesta. Silti ymmärrän, että kaikille halutaan antaa tilaisuus. Kuitenkin, kun lavalla on neljä kirjailijaa ja liian persoonallinen haastattelija, ei monelle riitä juttua. Kiitän silti, että pääsin edes heitä hetkeksi kuuntelemaan.

    Juttunu näistä paneeleista:
    http://kirjailijankellarissa.blogspot.fi/2013/10/kirjoittamisesta-helsingin-kirjamessut_30.html

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s