alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

Mitä lukee miten lukee

10 kommenttia

anunaama
”Millä perusteella valitsit kirjan jota juuri luet?” -kysymykseen kuulee moninaisia vastauksia. Kaverit suositteli, aihe kiinnostaa, tykkään kirjailijan edellisistä kirjoista, lukupiirin valinta, tätä mainostetaan kovasti, kehuttiin kirjablogeissa, näin kirjailijan telkkarissa. Jos kirjasta kohistaan runsaan seksin, väkivallan tai muun sensaatiomaisen sisällön takia, yksi haluaa ehdottomasti lukea ja toinen ehdottomasti ei. Eräät jopa uskaltautuvat kokeilemaan umpimähkään kirjaston hyllystä täysin ennenkuulumattomia kirjoja, pelkän kansikuvan ja/tai takakannen perusteella.

Mikä sitten saa lukijan pitämään kirjasta? ”Se oli mielestäni hyvä kirja” on paras vastaus, ja olettaa voitaneen, että avatessaan kirjan ihminen noin keskimäärin on valmiudessa pitämään siitä. Kirjoja ei kuitenkaan lueta tyhjiössä, ja kokemusta värittävät myös ei-kirjalliset seikat: tärkein on varmaankin lukuhetkellä vallitseva oma mielentila (esimerkiksi hääaiheinen chick lit voi olla ankeaa luettavaa jos oma kihlaus on juuri purkautunut), lisäksi voivat vaikuttaa ennakko-odotus tai ennakkoluulo, mitä kaikkea tietää kirjailijasta ja onko lukenut tämän kirjoja aiemmin, romaaniin perustuva elokuva, ovatko muut ylistäneet vai moittineet kirjaa ja niin edelleen.

Sekin minua uteloittaa, minkä verran kustantamolla on merkitystä. Aina joskus olen havainnut näkemyksiä, joiden mukaan pienkustantamot ovat harrastelijamaisia ja vain isot ammattitaitoisia, tai kääntäen isoista suolletaan kaupallista massakökköä ja pienet kustantamot panostavat laatuun. Voivatko tällaiset ajatukset olla mukana kirjaan tartuttaessa?

Kustantamoista on kätevä hypätä mediahypetyksen vaikutukseen. Tarmokas markkinointi aivan kiistatta edistää kirjan myyntiä, mutta kokeeko lukija joka tuutista tunkevan kirjan paremmaksi kuin jos siitä ei olisi kuullut etukäteen mitään? Osaan lukijoista aggressiivinen markkinointi voi toimia päinvastoinkin – itse kuulun niihin ihmisiin, joiden on pakko odottaa hypetyksen laantumista ennen kuin voin lukea kirjan, tai katsoa elokuvan tai pelata pelin, koska yletön kohkaus saa minut helposti kyllästymään koko juttuun jo etukäteen (pois lukien asiat joita jo valmiiksi fanitan, ne on saatava heti, joskin liiallinen mediatykitys voi ajan kanssa tappaa myös fanituksen). Esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistuksen luin vasta kun pöly oli laskeutunut ja kirja löytyi sattumalta kirjaston hyllystä, 2-3 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ja kun sain lukea sen hypevapaassa tilassa, voin vilpittömästi sanoa että se on yksi parhaista romaaneista mitä olen lukenut, ja ansaitsi mielestäni kaiken saamansa huomion.
Päinvastoin taas on käynyt muutamien kestovouhotettujen kirjojen kanssa. Paulo Coelhon Alkemistista kuulee tasaiseen tahtiin ylistyslaulua: se on niin upean viisas, syvällinen, se muutti elämänkatsomukseni ja niin edelleen. Itse asiassa Alkemistin kohdalla ennakko-odotukseni oli varsin positiivinen, sillä pitkäikäiset kirjat aika usein ovat hyviä. Pieleen meni, samoin kuin Anthony de Mellon Havahtumisen kanssa. Molemmat olivat massiivisia pettymyksiä, enkä osaa varmuudella sanoa, olisinko pitänyt niistä enemmän ilman etukäteen kuulemaani hurmosta hipovaa suitsutusta. Ainakin Alkemistin olisin siinä tapauksessa voinut lukea pelkkänä tarinana, ilman odotuksia syvällisistä oivalluksista.

Yksilötason fanitus on eri juttu kuin markkinoilla kuohuva hypetys. Jos sarjaa kirjoittava kirjailija saa ensimmäisen osan haalimaan innokkaita faneja, he eivät hevillä sarjasta luovu ja rakastavat kiihkeästi jokaista osaa. Harry Pottereita jonotettiin pitkin yötä teltoissa kirjakauppojen edessä, ja ilmeisesti Harry Potterit ovatkin sekä hyvin kirjoitettuja että viihdyttäviä. Tietyn sarjan tai hahmon vankka fanipohja voi kuitenkin kääntyä kirjailijaa vastaan, etenkin jos hän haluaa tehdä tyylillisen täyskäännöksen. Olen lueskellut J.K. Rowlingin Paikka vapaana -romaanin arvioita, ja vaikka kirjaa ei suinkaan ole kautta linjan teilattu, erittäin monissa arvioissa oli ”Tämä ei tosiaankaan ole Harry Potteria” -tyyppisiä mainintoja, tai jopa myönnettiin Harry Pottereiden vaikuttavan jossain takaraivossa lukukokemukseen. Helen Fieldingille kävi vielä kehnommin, sillä Bridget Jones -fanien kerrottiin vallan raivostuneen Fieldingille viimeisimmän BJ-romaanin takia. Luultavasti mediassa kohistu yksittäinen juonipaljastus karsii Mad About the Boy -romaanilta lukijoita, vaikka tarina olisi muuten hyvä ja viihdyttävä.

Genreodotukset voivat toimia toisinkin päin: kirja kertoo vampyyreistä tai ihmissusista, tai se on dekkari, chick litiä tai kauhukirjallisuutta, joten se on väistämättä hyvä/huono. En huoli, en lue ellei ole pakko, ja jos on pakko niin inhoan periaatteesta. En voi väittää olevani itsekään ennakkoluuloista vapaa; olen kertakaikkisen allergisoitunut kaikenlaisille romanttisille yliluonnollisille hirviöille, mutta siitä huolimatta suunnittelen tässä jonakin päivänä vielä lukevani vampyyri- tai ihmissusiromaanin. Voihan olla, että yllätyn positiivisesti!

Tunnistatko (tai tunnustatko) sinä ulkoisia asioita, jotka vaikuttavat lukuvalintoihisi ja -kokemuksiisi?

Mainokset

Kirjoittaja: anuh

Kirjailija, toimittaja

10 thoughts on “Mitä lukee miten lukee

  1. Alkemistista olen samaa mieltä. Odotin siitä jotain todella oivaltavaa ja puhuttelevaa, mutta en vaan saanut sitten loppujen lopuksi kiinni koko kirjasta. Lopputuntuma oli todella lattea. (Mikäli kehuja keräsi muualta, ovatko arvostelijat ja muut lukijat tottuneet vähempään?)

    Itse luen paljon laidasta laitaan, ja poimin suosituksia niin blogeista kuin Kauppalehdestä (KL:n Optiosta bongasin Teemestarin kirjan!) Kirja-arvosteluja en sinänsä lue. Minulle riittää lyhyt maininta lehden kuin lehden sivuilla, ja se iskee jos on iskeäkseen.

    On paljon kirjailijoita, joilta luen lähestulkoon kaiken, koska he vain sattuvat olemaan hyviä kirjailijoita. Siihen eivät arvostelut, kansitaiteet, fanitukset ynnä muut vaikuta. Tosin pitää harmikseni myöntää, että Neil Gaimanin taso on laskenut American Godsin jälkeen, tai sitten minä olen kasvanut teinigoottikauteni ohi enkä vain enää ymmärrä. Tai sitten Gaiman on liian mainstream ja taistelen sitä vastaan. Who knows.

    Ulkonäkökin vaikuttaa. Esimerkiksi Finnconissa kirjakojuja kierrellessä pitää myöntää, että kirjan kansitaide ja typografia vaikuttaa myös paljon. Jos kirja on kirjoitettu jollain muulla fontilla kuin ne sata muuta, voi siinä olla myös eräänlainen houkutin. Erikoisesta kansitaiteesta esimerkkinä Alexandra Salmelan 27 kiinnitti heti huomioni.

    Parasta hyvässä kansitaiteessa on se, että se todellakin sopii kirjan teemaan ja sisältöön. Enkä tarkoita nyt, että fantasiakirjassa pitäisi olla lohikäärmeen kuvia kannessa, vaan sitä, että visuaalinen ilme lupaa kirjasta jotain tiettyä, vaikka siinä ei mitään kuva-aihetta olisikaan. Kuva-aihe itseasiassa sotkee enemmän lukuelämystä, jos esim. kannessa on henkilön kuva ja lukiessa alkaa kuvitella päähenkilöä kansikuvan näköiseksi tai kuvittelee joksikin muuksi ja sitten se kansikuva on erilainen ja sitten on ihan sekaisin että kuka tuo mies tuossa kannessa oikein on. Abstraktit kannet on pop.

    Huomaan myös asennoituneeni tietyn kustantamon kirjoihin. Esimerkiksi Teoksen kustantamat kirjat ovat ollut järjestään todella hyviä ja omantyylistäni kirjallisuutta, joten arvotan ko. kustantamon tuotteet automaattisesti korkealle hankinta- ja harkintalistalleni. Muista kustantamoista ei sen sijaan ole kovin selkeää kuvaa, kun luen aika laidasta laitaan sitä sun tätä. Hankintani myös keskittyvät paljolti juuri tapahtumiin ja divareihin, ja tällaisissa paikoissa kustantajan leiman tuijottaminen ei ole oikein oleellista.

    Oma lukemiseni menee myös aika kausittaisesti. Joskus luen kymmenen spefi-kirjaa putkeen, sitten tekeekin mieli lukea klassikoita. Joskus luetuttaa suomeksi, joskus englanniksi. Joskus kun on kasannut ne kymmenen spefi-kirjaa sängyn viereen miettien, että luenpa nämä tästä, ja ekan kirjan jälkeen tulee sellanen olo että taidanpa sittenkin vaihtaa 1950-luvun kasvutarinoihin. En nyt tiedä onko tämä ulkoinen vaikutin vai ei.

    Pidän kasvutarinoista, itsetutkiskelevista ja mielenliikkeitä käsittelevistä kirjoista. Johtuu ehkä siitä, että olen itse jatkuvasti jossain ihmiselämän taitekohdassa, ja näistä kirjoista saa tukea ja ymmärrystä. Etenkin uransa alkuvaiheessa taistelevien kirjailijoiden, toimittajien ja muiden luovan alan ihmisten elämää kuvaavat tarinat iskevät. Vaikkakaan en välttämättä lukisi mitään ”himobloggaaja uransa alussa”-kirjaa, sillä nykymedia on niin kyynistynyt ja teknistynyt, että haen sitä kirjoittamisen romantiikkaa vaikkapa Paul Austerin kirjoista. Vanhemmissa kirjoissa olen ehkä enemmän kaikkiruokaisempi, sillä niillä on jo sellaista klassikon arvokkuutta. Sen sijaan uusista kirjoista poimin päältä lähinnä vain spefit, vaikka voisihan tuota makupalettiaan laajentaa myös muuhun kirjallisuuteen.

    Ensimmäinen kommenttini tässä blogissa, ja heti menin loppua kohti aiheesta ohi. Sentään puhuin kirjoista!

    PS. Anu, Kristallien Valtakunta jatko-osineen oli teini-ikäisen minun ihkutuslukemistoa. Kiitos.

    • Kiitos kommentista, Annika 🙂 Kansikuvitus vaikuttaa minullakin siihen, miten herkästi tartun tuntemattomaan kirjaan, mutta vielä enemmän vaikuttaa kirjan nimi. Oudot nimet (esim. Dan Rhodesin Taputtavat pikku kätöset) herättävät heti kiinnostuksen, ja tietenkin myös jos nimi viittaa asioihin jotka minua kiinnostavat tai herättävät myönteisiä mielleyhtymiä. Tällä keinoin voi tulla toki hutejakin – esimerkiksi Kajsa Ingemarssonin Keltaisten sitruunoiden ravintolan lainasin kirjastosta, koska rakastan sitrushedelmiä ja keltaista väriä 😉 mutta kirjasta en tykännyt yhtään…

      Mukava kuulla että olet viihtynyt Sonja-sarjan parissa 🙂 Jos tulee mielihalu nostalgioida teini-ikää, kannattaa pitää tuota minun omaa blogiani joulukuussa silmällä…

  2. Asiaa on tullut vuosikymmenten mittaan paljonkin pohdittua, mutta totean nyt vain, että kustantajalla ei ainakaan minuun ole vaikutusta. Ennen kirja-arvioiden ja kirjablogin kirjoittamista en edes sen kummemmin pannut merkille, mikä kustantaja minkäkin kirjan oli kustantanut. Tietysti sillä on ollut välillistä merkitystä, kuten esim. kirjan ulkonäköön panostamisen ja mainonnan kautta. Mutta en edelleenkään valitse luettavaani sen perusteella, kuka sen on kustantanut.

  3. Luin Puhdistuksen ihan samalla tapaa, pölyn jo laskeuduttua, mutta minulle kävi ”alkemististi”. Odotin jotain enemmän, jotain vahvempaa.

    Veikkaan, että satunnaisen lukijan kohdalla kustantajaa enemmän vaikuttaa kirjan yleinen ulkoasu. Jos se on kovakantinen ja näyttää vakavissaan tehdyltä (ts. näyttää ison kustantamon tuotteelta), niin rivilukija ei varmaan juuri kustantajan nimeä laita merkille.

  4. Sama vika, en pysty lukemaan kirjaa, josta vouhkataan hirveästi. On liikaa meteliä ympärillä. Minne kyyhkyt katosivat esimerkiksi odottaa pölyn laskeutumista.
    Anthony de Mellon Havahtuminen oli iso pettymys.

  5. Olen noiden hypetyksien kanssa joitakin juttuja luk.ott. juuri samanlainen. Jos ”kaikki lukevat” jotakin, en vaan pysty. Jennifer Egan on ollut viimeisin sellainen, että pitää odotella muutama vuosi. Mutta – poikkeus vahvistaa säännön, luin puolivahingossa yhden Knausgårdin (ensimmäisenä kakkosen) ja olin niin myyty, että kohkasin hänestä siinä missä muutkin, loppukirjoja suomeksi odotellessa. Itse asiassa luin hänen vaimonsa kirjoittaman, myöskin Liken julkaiseman Helioskatastrofin vasta, ja suosittelen sitä lämpimästi. Kaunis, ja monella tapaa miehensä projektin vastakohta. Kielellisesti ja aiheensa kannalta.

    Olen jo aika nuorena tunnistanut itsessäni herkkyyden kansitaiteelle, eli aika herkästi ”haistan” kirjastossa haahuillessani tai muuten satunnaista luettavaa vaikka aleista etsiessäni, että mikä on minulle suunnattua ja mikä ei. Usein tosiaan samoilen kirjastossa, palautuskärryjä katsellen, ihan vaan odotellen että mikä puhuttelee. Sillä tavalla löytää myös ihania yllätyksiä, kirjoja, joista ei ole mitään odotuksia etukäteen. Suuri hype taustalla voi tosiaan latistaa minkä tahansa taideteoksen. Jos jonkun olettaa olevan Paras Ikinä, niin lähtökohtaisesti melko usein pettyy. Kun taas yllätyksenä löydetyt jutut ihastuttavat helpommin.

    Tekisi joskus mieli pitää jotakin kirjablogia salanimellä, koska olen kirjailijan lisäksi myös intohimoinen lukija, ollut aina. Omalla nimelläni en halua lähteä liikaa sorkkimaan lukijapuolelle. Jos vaan olisi aikaa… Ehkä tyydyn kirjoittelemaan omaan blogiin tai tänne vain silloin tällöin, jos löytyy jotakin erikoisen hienoa ja mullistavaa.

  6. Minullekaan ei kustantamolla ole merkitystä. En edes sitä huomioi esim. kirjan ostotilanteessa. Ostelen aika paljon kirjoja ns. randomilla eli takatekstin ja kirjan nimen perusteella – tykkään kokeilla minulle uusia kirjailijoita. En myöskään juuri seuraa enkunkielisiä kirjablogeja, joten en edes saa vaikutteita sieltä. (Suomikirjallisuudesta saan kyllä blogeista paljon vinkkejä!)

    Kova hypetys tai kirjan esillä oleminen voi vaikuttaa minullakin vaikka siten, että siirrän kirjan lukemista. Näin kävi muun muassa Kathryn Stockettin Helpin (Piiat) kanssa: kirja kiinnostaa, mutta luin siitä niin paljon arvioita, että tuli eräänlainen ähky. Oma vika siis. Vaan nyt kun pöly on laskeutunut, voisikin kaivaa kirjan jostain kasasta esille.

    Alkemistin luin joskus aikoja sitten siinä samassa rytäkässä, kun luin muitakin Coelhon kirjoja. Eipä juuri napannut ja muistaakseni siihen lopetinkin Coelhon lukemisen. En suoraan sanottuna tajua Alkemistin ”hienoutta”. Minusta jopa Pikku Prinssi on syvällisempi. Mut joo, makuasioita. 🙂

    Ja nyt kun puheripuloimaan aloin, niin pakko vielä paljastaa eräs kauhea ennakkoluuloni liittyen kirjojen nimiin – nimittäin ruoka. Jos kirjan nimessä on jotain vähänkin ruokaan viittaavaa, tekee mieli lähteä karkuun. Tästä syystä jäi melkein Kochin Illallinen lukematta, mutta onneksi käänsin takkini. Oli nimittäin erinomainen kirja!

  7. Haa, en olekaan ainoa hype-allergikko! 🙂 Piikojen kanssa mulla kävi hyvä tuuri, luin sen _ennen_ kuin hössötys rantautui Suomeen asti.

    Pakko tunnustaa sellainenkin kamala asia, että Pikku Prinssi on mun mielestä ihan liian imelä, lässyttävä ja rautalangasta väännetty… Pikkulapsille sopii toki mainiosti.

    • Pikku Prinssistä sen verran, että olkoonkin imelä lässytys tmv. niin kyllä se sopi minullekin, vaikken ihan pikkuinen laps enää ole. 🙂

      • Ei ollut tarkoitus kritisoida kenenkään makua! Ihan omaan perstuntumaan vain tuo kommentti perustui 😉 Tiedän kyllä että moni aikuinenkin tykkää PP:stä, mulle se vain ei jotenkin avaudu (ja muuten koko kirja meniskin ihan tutkan alitse, mutta kun niin moni sitä eri suunnilta ylistää, eli taas tää hypevaikutus..).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s