alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Kirjoittaisinko pornoa?

Jukka L

Jukka L

Aina välillä joku kollega sanoo, että pitäisi varmaan kirjoittaa pornoa. (Sitä ennen on kenties puhuttu kirjailijan toimeentulosta tms.) Ja sitten aletaan kehitellä enemmän tai vähemmän kummallisia konsepteja, joiden varaan pornokirjan voisi rakentaa.

Kun aihetta on viime kuukausien aikana lähestytty muutamaankin otteeseen, olen alkanut miettiä kysymystä tosissani. Pornon kirjoittaminen voisi tosiaan olla hauskaa, onhan hyvän sellaisen lukeminenkin. Ja kun eräät menestystarinat osoittavat, että lajityypille on tosiaan olemassa laajat markkinat, niin miksikä ei?

Ryhtymisen esteeksi on muodostunut, että haluan ennen kaikkea kirjoittaa hyvää kirjallisuutta. Pelkkä hyvä viihde ei riitä motivoimaan minua kuukausiksi tai vuosiksi käsikirjoitusta takomaan, enkä kirjoittajana löydä pornoon riittävän kunnianhimoista tai itseäni kiinnostavaa tulokulmaa. Millainen se voisi olla?

Internetissä on paljon kertomuksia, jotka ovat yhtaikaa vaivaannuttavan huonoa kirjallisuutta ja yhtä huonoa pornoa, ja jonkin verran kertomuksia, jotka edustavat hyvää pornoa mutta ovat huonoa kirjallisuutta. Kovin harvinaisilta vaikuttavat ne tekstit, jotka täyttävät sekä hyvän pornon kriteerit (kiihottavuus) sekä ainakin minimivaatimukset sille, että voidaan puhua viihteen lisäksi oikeasta kirjallisuudesta. Historian saatossa sellaisiakin kirjoja on toki kirjoitettu; esimerkkeinä mainittakoon Emmanuelle Arsanin Emmanuelle ja Pauline Réagen O:n tarina. Näissä pornografiset kohtaukset ovat sekä temaattisesti että määrällisesti keskeisiä kaunokirjallisen teoksen osia. Emmanuelle on haastanut ainakin oman aikansa moraalikäsityksiä, O:n tarinan esittämät kysymykset lienevät ikuisia.

Mutta miten voisi kirjoittaa hyvää kaunokirjallista pornoa nykyaikana? En keksi. Mielikuvitukseni ei tunnu riittävän; ideoita etsiessäni löydän päästäni yhä uudelleen pelkän joko-tai-asetelman. Joko kiihottavaa tai ajatuksia haastavaa. Eikö seksuaalisiin fantasioihin uppoutuminen ole perimmäiseltä olemukseltaan nimenomaan eskapistista toimintaa?

Tämä ongelma on ratkaistava.


9 kommenttia

Kiitospäivän demonit kirjailijan olkapäällä

Pasi I J

Pasi I J

Joskus sitä on näkevinään kirjailijoita, jotka ovat hirmuisen kiitollisia kaikesta siitä hyvästä, mitä ovat saaneet, vaikka eivät olisi saaneet ulkopuolisen silmin katsottuna juuri mitään, ihan vain siksi että saavat esim. kirjoittaa nälkäpalkalla kirjoja, joilla on noin sata lukijaa jossain Kiteellä, ja hekin kaikki omia sukulaisia, jotka eivät edes oikeasti kirjaa lue vaan selailevat sieltä täältä ja kehuvat sitten että kosketti niin syvältä. Nämä kirjailijat ovat kiitollisia, nöyriä ja omistautuneita luomistyölleen. Koskaan eivät he katkeroitse mistään, kadehdi, turhaudu – tai jos tuollaisia tuntemuksia tuleekin, he menevät luontoon karhukoiransa kanssa, keräävät pari kantarellia, kuuntelevat tovin räkättirastaiden laulua ja palaavat sitten työnsä ääreen uudistuneina ja puhdistuneina.

Nämä kirjailijat saattavat myös käydä kommentoimassa vähemmän valaistuneen kirjailijan some-nillityksiä, joko lämpimän rohkaisevasti, sillä tavalla kuin kypsä olento rohkaisee semmoista epäkypsää ihmisen raakiletta, tai sitten järkyttyneenä nuhdellen: niin paljon olet saanut ja noin kiittämätön olet.

Kirjailijana on helppo olla tyytymätön. Omiin kykyihin ja kirjoihin on pakko uskoa, jotta jaksaisi kirjoja kirjoittaa. On siis kehitettävä jonkinmoinen kirjailijan ego. Sellainen, joka sanoo: Minä osaan, olen hyvä, kirjani ovat hyviä, ne ansaitsevat lisää lukijoita. Ja tietty kunnianhimokin lienee paikallaan, joskin terveellisimmässä tapauksessa se kohdistuu itse kirjoitustyöhön eikä niinkään kirjan vastaanottoon ja menestymiseen – mutta kirjailijan ego kyllä tuonkin osaston asioita osaa odottaa ja pettyä, jos homma ei kulje niin kuin fantasioissa etukäteen.

Tyytymättömyys lienee aika normaalia ja toisinaan hyödyksikin. Täysin tyytyväinen ihminen ei vie evoluutiota eteenpäin vaan istahtaa alkumeren rannalle hymyilemään. Mutta kiittämättömyys on tietysti ongelma. Jos kirjailijan on sallittua haluta asioita ja pettyä, jos ne jäävät tavoittamatta, on hänen tärkeää myös osata iloita (kaiken valittamisen ja nillittämisen ohessa) siitä hyvästä, mitä hän on saanut (koska aika harvoja asioita voi kirjallisuuden kentällä ihan puhtaasti omilla ansioillaan ottaa – aina me kirjailijat olemme lopulta menestyksemme suhteen toisten ihmisten armoilla).

Mietin tuossa eilen amerikkalaisten kiitospäivää ja sitä, mistä kaikesta tunnen kiitollisuutta kirjailijana. Tiedän kyllä, mikä minua kirjailijana turhauttaa (kaikki kunnon palkinnot menevät aina toisille kirjailijoille, kaikki näkyvyys menee aina toisille kirjailijoille, kaikenlaiset – lukemattakin – keskinkertaiset räpellykset sitä hypetystä osakseen keräävätkin, myyntiluvut ovat epäreilun pienet, lehtiarvostelujakaan ei tule tarpeeksi tai jos tuleekin, on kriitikko ammattitaidoton lortti joka ei ymmärrä teoksen Suurta Nerokkuutta, sitä yhtä hakemaani apurahaakaan ei tippunut vaikka Kaikille Muille Kirjailijoille sataa jänttejä ja muita rahasäkkejä jne jne), mutta tekee hyvää välillä miettiä niitä kiitollisuudenkin aiheita. Tässä siis (satunnaisessa järjestyksessä) muutama asia, joista itse kirjailijana olen kiitollinen:

puukasvaakirjasta

1) Ne lukijat joita olen saanut. Erityisesti ne, jotka fanittavat kirjojani ja odottavat yhden luettuaan mustin uskollisuudella seuraavaa. Ja nekin tietysti, jotka olivat vähän että njääh, mutta lukivat silti loppuun.

2) Kirjastoapurahat, joita olen saanut joka vuosi. Ilman niitä olisin varmaan jo lopettanut kirjoittamisen – ne sysäävät kivasti sen pahimman kevätturhautumisen yli ja antavat sen vaikutelman, että joku jossain arvostaa ihan rahallisestikin, vaikka kirjailijan tulot jäävät muuten melko olemattomiksi.

3) Kirjabloggaajat. Antavat kirjoilleni sitä näkyvyyttä, joka on kirjan eloonjäämiselle elintärkeää.

4) Se, että kirjojani yleensä julkaistaan. Ei kaikkia hyviäkään käsiksiä koskaan julkaista, onnea on aina oltava matkassa.

5) Kustantamon kivat ihmiset. Eivät kiusaa, välttele tai vähättele. Erityisesti kustannustoimittaja on tärkeä.

6) Agentti. Nykyään kultaakin arvokkaampi voimavara kirjailijalle, joka haluaa (kukapa ei haluaisi) kirjojaan myös käännettävän.

7) Ne viisi maata, joihin esikoisromaani on jo myyty, eli Englanti, Saksa, Espanja, Italia, Tsekki. (Ja se kuudes, josta ei vielä saa tiedottaa.)

8) Se, että englanninkielinen versio esikoisromaanistani näyttäytyi Amazon.uk:n bestseller-listoillakin, ei nyt sentään sillä kaiket kirjat käsittävällä, mutta tietyissä sarjoissa:  bongasin ainakin sijan 43 contemporary horrorissa ja sijan 31 horror fantasyssa.

9) The Rabbit Back Literaturen hyvät arvostelut SFX-lehdessä (viisi tähteä), Financial Timesissä ja joillakin nettisivustoilla.

10) Esikoisromaanista (yhä) tekeillä oleva elokuva/tv-sarja (jonka optio tosin umpeutuu ensi kesän lopussa eli saas nähdä).

11) Se, että muutamakin ihminen on netissä ilmaissut minun kuuluvan heidän mielikirjailijoihinsa, aika kapeaan kärkeenkin.

12) Se, että kirjailijana olen saanut mahdollisuuden tutustua moniin muihin kirjailijoihin.

13) Ne pienehköt mutta ilahduttavat kohdeapurahat, joita sain kahden edellisen romaanin kirjoittamiseen.

14) Se, että olen menestynyt kirjailijana riittävän hyvin, jotta voin ihan tosissani haaveilla kokopäiväisestä kirjailijuudesta. (Vaikka sellaisen mahdollisuuden toteutuminen onkin vielä hyvin hyvin kaukana.)

15) Se, että sain käydä radiossa höpöttämässä uusimmasta romaanistani Nadjan kanssa.

16) Kaikki aiempien kirjojen tiimoilta tehdyt radio- ja tv-keikat.

17) Se, että joissakin kirjakaupoissa uusi kirjani on ollut hyvin esillä – erityisesti Jyväskylän Suomalaisessa, missä Susa asetteli sitä ikkunaan oikein näkyvästi ihmisten huomattavaksi.

18) Kaikki ne kiitosviestit, joita olen lukijoilta vuosien varrella saanut.

19) Kaikki ne asiat, jotka tulevat mieleen vasta kun olen noussut tietokoneelta ja lähtenyt ajamaan kohti päivätyötä.


1 kommentti

Kymmenen sääntöä kirjailija Raevaaralle

Tiina

Tiina

Netissä tulee usein törmättyä kuuluisien kirjailijoiden antamiin kymmenen kohdan kirjoitusohjeisiin. Osa on aitoja, osa varmaankaan ei. Joskus ohjeet ovat kuin mistä tahansa tusinakirjoitusoppaasta, toisinaan niissä on persoonallisempiakin näkökulmia mukana.

Olen pitkään ajatellut koota omat ohjeeni. En usko, että muiden kannattaa totella niitä. Tässä ne kuitenkin ovat:

1. Älä kirjoita kirjailijoista.

2. Älä kirjoita allegorioita. Allegorian luo vasta lukija.

3. Kirjoita kunnianhimoisesti. Haasta itsesi jatkuvasti. Tartu vaikeisiin aiheisiin, joista kirjoittaminen onnistuneesti tuntuu mahdottomalta. Älä tyydy keskinkertaisiin ja tavallisiin ratkaisuihin. Vaadi aina itseltäsi enemmän. Luo kerroksellista proosaa, joka houkuttelee tulkitsemaan. Vältä tulkitsemasta.

4. Mieti, kuka tarinan kertoo. Tarinalla on aina kertoja sekä syy, miksi se kerrotaan. Kertoja sekä hänen syynsä heijastuvat kaikkialle tekstiin: millaista kieltä käytetään, mitä kerrotaan ja mikä jätetään kertomatta. Lukija ei ehkä koskaan saa kertojaa selville.

5. Liioittele. Lukijalle kaikki on laimeampaa.

6. Pidä henkilösi aktiivisina. Pidä heidät liikkeessä. Pane heidät valitsemaan, toimimaan ja tuntemaan. Pane heidät muuttamaan ympäristöään.

7. Ymmärrä, että osa tekstistä on vain rakennustelinettä. Se pitää purkaa ennen kuin kirja on valmis.

8. Älä ole yhteiskunnallinen. Yhteiskunnallisuus voi syntyä tarinan ja henkilöiden myötä, mutta älä koskaan kirjoita yhteiskunnallisuus edellä.

9. Jos jumitut, ota lähin kirja ja varasta siitä satunnainen lause tekstiisi.

10. Syö hyvin.

 


6 kommenttia

Tuntemattomien kirjailijoiden maa

pushkin 013sepiaTervo, Hotakainen, Sofi Oksanen, Riikka Pulkkinen, Leena Lehtolainen, Laila Hirvisaari, Pirjo Hassinen, Anna-Leena Härkönen, Anja Snellman jne. Siinä joitakin tunnettuja suomalaisia nykykirjailijoita. Niitä, joita myydään ja luetaan ja jotka mainitaan ja muistetaan siellä, missä on kyse suomalaisesta kirjallisuudesta. Näitä laajalti tunnettuja suomalaisia kirjailijoita on lopulta aika vähän. Ehkä kaksi tusinaa. Pinnan alla riittää kuitenkin populaa. On niitä, joiden nimi ei soita ihan jokaisen kirjoja joskus lukevan kelloja, ja niitä, joita ei taida tuntea oikein kukaan. Kun heidän nimensä pomppaa jossain esille kirjailija-etuliitteellä varustettuna, mieleen tulee, että jaa-a, joku uusi kirjailija taas. Ja sitten kun googlettaa, löytyykin kymmenien kaunokirjallisten teosten pituinen bibliografia ja maininta, että uusi teos julkaistiin vastikään. Eikä siihen ole lehtiä laajasti lukeva ja kirjallisuuden kenttää aktiivisesti seuraavakaan törmännyt missään. Sellainen on jotenkin hirvittävää, masentavaa, murheellista ja samalla synkeän hupaisaa.

Enemmän tai vähemmän kattavaa listaa suomalaisista kirjailijoista voi käydä lukemassa esim. Wikipediassa. J-kirjaimen kohdalta alkaa tällainen lista:

J

J jatkuu

Mukana on menneitä ja nykyisiä kirjailijoita. Montako heistä tunnistat? Kuinka monen teoksia olet lukenut? Itse tunnistin 11 nimeä (omani mukaan luettuna) ja kaikkiaan neljää olen lukenut (omat teokseni mukaan luettuina). Väkisinkin tulee miettineeksi, moniko nykyihmisistä poimii esimerkiksi minun nimeni tuosta listasta ja toteaa, että juu, tuttu, ja kuinka monelle Pasi Ilmari Jääskeläinen on yhtä tuntematon kuin vaikkapa nimi Terttu Järvilehto tai Arvi Järventaus minulle. Ja muuttuuko tilanne? Tulenko minä tai tulevatko jotakuinkin samassa asemassa olevat tutut kirjailijakollegani vielä nousemaan tunnettuuslistalla ylemmäksi, niin että meitä luetaan ja ostetaan ja meidät mainitaan siellä, missä aletaan puhua suomalaisesta kirjallisuudesta?

Olin eilen Kuopion Kirjakantissa haastateltavana. Minua ennen salissa esiteltiin Savonia-palkinnon ehdokkaat. Ehdokkaina olivat Antti Heikkinen teoksella Pihkatappi, Inka Nousiainen teoksella Kirkkaat päivä ja ilta, Asko Sahlberg teoksella Herodes, Marja-Leena Tiainen teoksella Khao Lakin sydämet, Sinikka Tirkkonen runokokoelmalla Pimeän halki, valon halki ja Jouni Tossavainen teoksella Kesäpäivä. Paikalla oli suurin osa tästä porukasta. käsittääkseni Sahlberg ja Tossavainen puuttuivat. Yleisöä oli jonkin verran, salissa oli kuitenkin turhan paljon tyhjää tilaa joka puolella, jotta olisi päässyt syntymään vaikutelma yleisöryntäyksestä. Odotin omaa vuoroani vähän skeptisenä. Ennen haastatteluani oli väliaika ja yleisö poistui salista. Kun minua alettiin haastatella, paikalla oli vielä hiukan vähemmän väkeä kuin edellisen esityksen aikana. Tuollaisissa tyhjillä paikoilla täytetyissä saleissa saattaa kokea muunlaisiakin tunteita kuin esiintymisen iloa, esittää itselleen kysymyksen No miksipä tänne olisikaan koko Kuopio vaivautunut, eiväthän ne teoksiani tunne, tai minua, enkä ole edes ehdolla millekään palkinnolle, saati että olisin sellaista saanut. Toisaalta paikalla oli ihmisiä, ei ehkä kovin paljon, mutta jotkut olivat siellä nimenomaan minun vuokseni, ja muutamat kertoivat kirjojani lukeneensa ja niistä nauttineensa, mistä tietysti olin otettu. Pienempikin sali olisi kyllä riittänyt tuolle kohtaamiselle.

voikukkaMinua haastatellut kirjabloggaaja Amma viittasi uuden romaanini Lukija-hahmoon Nomiin ja kysyi, mitä lukijat minulle merkitsevät. Kirjailijat etsivät itselleen koko ajan yleisöä, uusia lukijoita, kaikenlaisin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Lukijoita ei ole koskaan liikaa. Lukijat ovat kirjallisuuden elinehto. Ilman lukijaa kirja olisi kuollut esine. Kerroin tämän, ja taisin puhua jotain myös siitä, kuinka kirjailijoilla on hieman kummallinen tarve levittää omaa tajunnansisältöään mahdollisimman moneen ulkopuoliseen tajuntaan, hieman laajentumishaluisten sotapäälliköiden tapaan. Niin; kirjailijat etsivät itselleen koko ajan uusia lukijoita, koska lukijoita ei voi koskaan olla liikaa, mutta monetkaan lukijat eivät etsi itselleen koko ajan uusia kirjailijoita – heille riittävät ne vanhat ja tutut. Uuteen kirjailijaan tutustuminen on pieni ponnistus, riski hukata rajallista aikaa. Ja millä perusteella lukija tarttuu uuden kirjailijan teokseen? Koska ystävät suosittelivat. Koska kirjailija puhui hyvin televisiossa tai radiossa. Koska hänestä kirjoitettiin lehdessä. Koska kirja on tullut vastaan kaikkialla mediassa ja se on saanut jonkin palkinnon tai ainakin on päässyt ehdolle. Koska kirja on näkyvällä paikalla kaupassa.

Ystävien suositukset tietysti vaikuttavat vain silloin kun ne ystävät ovat ensin tulleet tarttuneeksi uuden kirjailijan teokseen. Suosio tuo tässä suosiota. Kirjailijan ja kirjan medianäkyvyys kasvattavat myös ruohonjuuritason viidakkorumpumenestystä. Mutta mediaan mahtuu kerrallaan vain kourallinen kirjailijoita. Näkymättömyys on kirjailijoiden enemmistön superkyky, jolle pitäisi keksiä ehdottomasti jotain hyötykäyttöä. Suurin osa kirjailijoista on pysyvästi suurimmalle osalle lukijoista yksi tuntematon nimi muiden joukossa. Kirjailija Se-Ja-Se. Kirjailija Joku-Mikä-Se-Nyt-Olikaan. Kirjailja Kirjoittanut-Kai-Jotain. Mikä tietysti tietää heikkoa lukuvaloa myös kirjailijoiden teoksille. Ja kun lukematon kirja ei elä, Suomi on kitukasvuisen kirjallisuuden luvattu maa. Maaperä vain ei mahdollista riittävää kasvua suurimmalle osalle kirjoitetusta ja julkaistusta kirjallisuudesta.

Mitä omaan tilanteeseeni tulee, mitään kovin radikaalia näkyvyyden ja lukijakunnan kasvua ei ole vielä näköpiirissä – ei Suomen alueella. Esikoisromaanin englanninkielinen käännös on kuitenkin julkaistu pari päivää sitten ja se on huomioitu monissakin lehdissä. Hyvät arvostelut saattavat houkutella englanninkielisiä lukijoita PIJ-kirjallisuuden pariin. Ja kun myös saksan-, espanjan-, italian- ja tsekinkieliset käännökset ovat tulossa, jonkinlaista lukijakunnan laajenemista väistämättä on tapahtuva koko maailman tasolla. Ja täällä Suomessakin tuntuisin saaneen uusia lukijoita Sielujen myötä. Muutamia ainakin. Saa sitten nähdä, miten tilanne täällä kehittyy – nousenko kolmannella romaanillani astetta ylempään sarjaan vai jäänkö tälle tunnettuuden ja lukijamäärän tasolle. Tällä hetkellä olen oikeastaan kiinnostuneempi siitä, mitä ulkomailla tapahtuu. Ihan uusi ja oma pelinsä, se joka siellä on käynnissä.  Ehkä proosalleni voisi olla jopa enemmän kysyntää ulkomailla kuin tässä tuhansien tuntemattomien kirjailijoiden karussa maassa.


5 kommenttia

Erään novellin editointi

editointi

15 tulostettua liuskaa, lyijykynä ja pyyhekumi.

Otsikko? Se on vasta työnimi, mutta antaa vielä olla, päätän lopullisen nimen vasta kun teksti on kokonaan valmis.

Alkua on viilattu edellisellä editointikierroksella, se toimii yhä. Sovitan silti yhtä perussääntöäni ja jätän mielessäni ensimmäisen kappaleen pois, mutta kyllä se on ihan paikallaan.

Kolmas kappale, autereinen ja seesteinen kuulostaa aivan liian kesäiseltä ja muutenkin väärältä, raikas ja tyyni on parempi.

Sitten eteenpäin muutamia kappaleita, kunnes löytyy yksi joutavanpäiväinen sana, ja heti perään sanamuutos: tähyilen on parempi kuin tiirailen.

Verannan pois? Ei, ei sittenkään, pyyhekumi tänne.

Mukavaa tunnelmointia ja lauserakenteet ok, mutta autio-sana pitää vaihtaa vihreäksi.

Talvikäyttöinen…? Ei, talvikelpoinen kuulostaa oikeammalta.

Liikaa naksahduksia, täytyy vaihtaa lampun kohdalla ihan vain sammuttamiseksi.

Ai niin, ne pilvet katosivat yöksi, eli ne ovat palanneet eivätkä roikkuneet taivaalla koko ajan. Samalla lauseen muotoa vähän siistimmäksi.

Hiukan, hiukan, hieman, hiukan… Jospa tämmöisiä vähän vähemmän.

Airojen lavoista lipahtelevat pisarat? Lipahtelu on mukava sana, mutta kun edellisessä lauseessa jo liplattaa, kyllä ne pisarat nyt tällä kertaa tipahtelevat.

Kasvot ikkunassa? Ei silloin sanota että ei siinä ollutkaan mitään, vaan ketään.

Sitten, sitten, sitten. Näitäkin liikaa ja turhaan, pois pois.

Hämärä on saennut lähes pimeydeksi. No onpas ääliömäisesti ilmaistu, ehkä riittää jos se hämärä ihan vaan sakenee. Ja jos on vasta hämärää, tähdet ovat himmeitä ja niitä on vain keskitaivaalla.

Näe-erota, vaihdetaan erota-pysty näkemään. Jotenkin se vain kuulostaa järkevämmältä.

Ihan turha selittelevä lässytyslause, hus hus, viiva yli! Ja kohta pian silmiin osuu seuraava, asiasisältö tarvitaan mutta nuo kamalat löysät pois.

Jaha, preesens-kerronnan keskelle sitten livahtanut pari imperfektiä. Tyypillistä, toivottavasti nämä oli nyt viimeiset.

Hyyyi miten typerää paskanlänkätystä kokonaisen parin virkkeen verran, kuka tämmöistä kirjoittaa? POIS!

Dialogissa voisi olla pikkuisen puhekielisempi ilmaus.

Mitä minä tässä kohtaa olen ajatellut? Ei liity yhtään mihinkään, mutta jotain tähän tarvitaan, pieni viittaus edelliseen tapahtumaan.

Kirjoitusvirhe! Lukee möki kun pitäisi lukea mökin.

Ja taas, blaa blaa selostusta, viimeinen lause pois.

Jos se siima on jos leikelty silpuksi, sitä ei vedetä ulos kuin siimaa vaan siimanpätkinä.

Joutava kuvaus, eiköhän tätä kamaa ole jo enemmän kuin riittävästi. Kyllä tunnelmoinnillakin voi jonkunlaiset rajat pitää.

Luulen -> oletan.

Enää-sana on turha, se tulee ilmi jo edellisessä lauseessa.

Huonossa kunnossa? Ei, vaan rapistunut.

Melkein pimeää, se ei sovi mielikuvaan, jospa olisikin melko pimeää.

Pilkku pois, piste tilalle.

Kas, tästä on kadonnut kursiivi.

Turha sana, ja vähän matkan päässä toinen (SITTEN, voi hyvänen aika sentään). Ja kolmaskin (NYT, taas yksi salainen agentti joka yrittää pujahdella vähän joka väliin).

Jos kauhu on kivettänyt lihakseni, enhän minä pysty liikkumaan, vai mitä? Kauhu siis vain yrittää kivettää.

Loppu..? Se on ihan ookoo, mutta alkua ja loppua onkin mietitty tarkemmin jo aikaisemmissa vaiheissa.

Tämän novellin ja monia muita tarinoita voit lukea Tarinajoulukalenterissani 1.12. alkaen!


2 kommenttia

Haahuillen maaliin

MiinaSupinen-mv-squareKauhukirjailija Marko Hautala kirjoittaa blogissaan (joka on ehkä kaikista Suomen kirjailijablogeista suosikkini) ihailustaan sellaisia kirjailijoita kohtaan, jotka osaavat suunnitella tarinansa etukäteen. Hän itse sen sijaan haahuilee ja piirtelee.

Minä kuulun myös haahuilijoiden koulukuntaan. Saan ideat kävellessä. Jos on pakko saada iso idea nopeasti, menen kiertämään Vanhankaupunginlahden, mutta muuten riittää että kävelen normaalit reitit kauppaan ja töihin yms. Marko piirtää, jos joutuu jumiin, ja minäkin teen sitä, ja joskus myös maalaan vesiväreillä. Toisinaan saatan kirjoittaa jotain sanojakin ylös, mutta lappuset katoavat ja unohdan katsoa vihkoihini. Löysin vähän aikaa sitten Säteen kirjoittamisen aikaisia muistiinpanoja. Vihkossa luki: ”Suomessa eli 1700-luvulla ihmisen painoinen monni.” En tiedä keksinkö sen itse vai onko se jotain wikipediasta kaivamaani kovaa faktaa. (Eikä minulla ole tietenkään mitään aavistusta miten monnia olisi muka pitänyt käyttää Säteessä.) Eräästä toisesta muistikirjasta löytyi tällainen muistiinpano: ”Pikkukakkosen KAIKKI OHJELMAT!!!!” Se oli alleviivattu kahteen kertaan.

Olen tappanut monet hyvät tarinat liialla ennakkosuunnitteluilla. Sain tästä taas opetuksen tänä syksynä, kun aloin kirjoittaa jatkokertomusta Me Naisiin. Rupesin ensin miettimään mitä oikeastaan haluaisin kirjoittaa ja mikä voisi toimia naistenlehdessä. Päätin kirjoittaa superseksikkään paranormaalin romanssin tyyliin Maria Kallio meets True Blood, ennen kuin sellaiset menevät täysin pois muodista. Rupesin sommittelemaan tarinaa vihkoon, tekemään mind mapia, numeroimaan kohtauksia ja kirjoittamaan ranskalaisilla viivoila mitä missäkin kohdassa tapahtuisi. Ajattelin, että sillä tavalla saan jäntevän tarinan aikaan maksimaalisella nopeudella ja insinöörimäisellä tehokkuudella.

Tarina näytti tosi hyvältä muistiinpanoina. Siinä oli sellainen salaperäinen Helsinki, jossa liikuskeli kaikenlaisia ihmeellisiä olentoja ja monisyinen sankaritar, jolla oli salaperäisiä voimia. Suomenlinnan luolissa oli peikkoja ja Eläintarhanlahdella oli merenneitoja, ja rakensin kokonaisen hienon maailmanselityksen joka selvitti miksi ne oudot olennot ovat täälllä. Siihen liittyi kvanttifysiikkaa ja taikoja. Juoni oli erittäin seksikäs&jännittävä. En päässyt itse kirjoitusvaiheessa koskaan viittä liuskaa pidemmälle. Kirjoitin oikeastaan vain muistiinpanot uudestaan. En saanut niihin elämää, koska minua kyllästytti jo koko juttu. Lopulta oli pakko luovuttaa. Angstasin pari päivää, koska tiesin, etten saisi mitään koskaan valmiiksi ja joutuisin köyhäintaloon.

Sitten ajattelin, että pakko kai kirjoittaa sillä tavalla kuin luovuuskoulutaja Julia Cameron neuvoo jossain kirjassaan, eli aloittaa siitä missä on. Olin erinäisistä syistä johtuen silloin todella väsynyt (tai oikeastaan se syy oli se että minulla oli mykoplasma) ja mieleeni tuli epämääräinen kuva naisesta joka matkustaa ystävänsä luo lepäämään. Se oli kai haaveeni. Aloin kirjoittaa mitä naiselle oikein tapahtui, kuka oli ystävä ja miksi nainen hän oli niin väsynyt. Ensimmäiset kappaleet olivat vähän haeskelua, mutta liuskan puoleen väliin mennessä tiesin että nainen on kuuluisan rokkibändin manageri, ja hän tuli Suomeen koska kiertueella on tapahtunut jotain kauheaa. Sitten kävi ilmi, että se kauhea liittyi johonkin tosi hyvännäköiseen rokkijumalaan jonka kanssa naisella oli ollut jotain ongelmia… ja sitten kävi ilmi että rokkijumala on kadonnut…. ja sitten tulikin jo ruumiita ja luurankoja ja salaisia rakastajia joka kaapista. Tarina aukesi minulle samaa tahtia kuin lukijallekin. Edittikierroksilla siivoilin turhia lankoja pois ja lisäsin tarvittavia kohtauksia, mutta juonensa ja henkilöidensä puolesta tarina kirjoitti oikeastaan itse itsensä. Näin siinä aina käy.


5 kommenttia

Onkohan tämä nyt sitä ”menestystä”…?

pushkin 013sepiaAlussa oli Pasi, joka opetteli harrastusmielessä joskin kunnianhimoisesti kirjoittamaan novelleja ja käytti motivaattorina Portin scifi- ja fantasianovellien kirjoituskilpailua. Kun eka kerran tuli jaettu 2. sija ja rahulia muutama satanen, se Pasi oli aika riemuissaan. Joi vähän vodkaakin tapauksen kunniaksi. Kun sitten tuli eräitäkin ekoja palkintoja (ja 10 000 mk) samassa kisassa ja Atorox-pystejä, isä sanoi kesätöissä että eihän sitä tiedä vaikka jonain päivänä olisit ammattinimikkeeltäsi kirjailija. Pasi sanoi että njääh, kaukana on sellainen haave.

Siitä on aikaa lähemmäs kaksi vuosikymmentä. Se on pitkä aika.

Mitä sen jälkeen on sitten tapahtunut: on julkaistu eka oma kirja (Portti-kirjojen kustantama novellikokoelma), eka romaani, sitten sen jälkeen vielä uusiksi laitettu novellikokoelma ja kaksi muuta romaania (Harjukaupungin salakäytävät ja Sielut kulkevat sateessa). Ja nyt esikoisromaani on käännetty englanniksi ja julkaistaan nimellä The Rabbit Back Literature Society Pushkin Pressin toimesta muutaman päivän sisällä ja lisäksi agenttini on myynyt kirjan neljään muuhun maahan: Saksaan, Italiaan, Espanjaan ja Tsekkiin.

Kaikenlaista siis on sattunut. Hyviä asioita. Ensinnäkin se on jo ilon aihe, että olen julkaissut kolme romaania. En jämähtänyt yhteen tai edes kahteen, vaan kolmaskin tuli tänä syksynä, enkä näe mitään syytä epäillä neljännen tulemista, sitten kun sen aika on. Ensimmäisestä on tekeillä kotimainen tv-sarja (on ollut jo 5 vuoden ajan, eli hitaastihan projekti näköjään etenee). Olen oppinut kirjoittamaan romaaneja, luotan ammattitaitooni sillä saralla. Kiittäviä arvostelujakin on tullut. Ja palkintoja, tosin niitä painoarvoltaan pienehköjä, eli kaksi Kuvastaja-palkintoa Lumikosta ja Harjukaupungista. Esikoisromaani oli ehdolla Tiiliskivi-palkinnolle, mutta näiden arvokkaampien palkintojen – siis Finlandian ja Runebergin – lyhytlistalle teokseni eivät ole (vielä) yltäneet. Mistä päästäänkin otsaryppynäkökulmaan: Myyntiluvutkaan eivät ole olleet kovin mittavia, muutamia tuhansia, bestseller-listoilla kirjojani ei ole näkynyt. Ilman F-voittoa (tai edes ehdokkuutta) tai suurta naistenlehtijulkisuutta Suomessa on vaikea läpäistä sitä tiettyä lasikattoa, joka pitää valtaosan kirjallisuudesta muutaman tuhannen kappaleen myyntiluvuissa, vaikka saisi kuinka kiittäviä arvosteluja. Jos mediapeli ei lähde käyntiin, lukijakunnat kasvavat kovin hitaasti. Myynti kasautuu muutamalle harvalle, se on pelin henki. Valivali. Mutta näkyvyyttä pitäisi saada lisää, muuten ei PIJ-kirjojen seurakunta kasva.

Mutta kuulkaas: minulla on agentti! Se on yksi menestyksen mittari ja samalla ehto. Ilman agenttia on vaikea päästä ulkomaiden markkinoille. Ja agentin saaminen on vaikeaa. Joillakin kustantamoilla on omat ulkomaanosastonsa, joiden teho kaiketi vaihtelee kovasti kirjailijastakin riippuen. Kun edustaa kaikkia, edustaako silloin kunnolla ketään? Suomessa lienee kaksi tai ehkä kolme varsinaista kirjallisuusagenttia, jotka oletettavasti ovat aika työllistettyjä. Yhden kanssa neuvottelin diilistä Lumikon ilmestyttyä mutta hänen mielenkiintonsa lopahti Harjukaupungin ilmestyttyä. Onneksi kuitenkin sain oman agenttini vähän sen jälkeen, hän tosin on ruotsalainen. Ulkomailta asti siis piti agentti etsiä, kun kotimaasta ei sellaista minulle löytynyt.

Kuten todettu, agenttini on ollut ahkera ja myynyt esikoisromaanini tällä hetkellä jo viiteen maahan. Lisää lienee tulossa. Romaani on myös saanut jo ennen varsinaista julkaisuaan mukavia arvosteluja, mikä lupaa hyvää kirjalle: SFX, The Financial Times, Whimsies &Words, The List… The Sunday Telegraph kuulemma julkaisee arvostelun joulukuun 1. päivänä.

Jos olisin kaiken tämän tiennyt saavuttavani ryhtyessäni opettelemaan novellin kirjoittamista, olisin ollut haltioissani. Useita julkaistuja teoksia! Käännöksiä! Palkintoja! Oma agentti! Tv-sarja! (Joka tietysti on todellisuutta vasta sitten kun sitä aletaan kuvata ja rahat tupsahtavat tililleni, mutta onpahan vireillä ainakin.) Kirjastoapurahoja!

Mutta olenko haltioissani nyt?

sateenvarjoklovni

Iloitsen toki kaikesta kohdalleni osuneesta hyvästä. Moni lahjakkaampi on joutunut tyytymään vähempään. Mutta olenko tyytyväinen? En. Kun jollain uralla etenee, tavoitteet muuttuvat koko ajan suuremmiksi ja siirtyvät samalla kauemmaksi. Alussa kirjoittaminen oli minulle rakas harrastus. Nyt vihaan kirjoittamista. Minulle on tärkeää saada valmiiksi kirjoja, mutta niiden kirjoittaminen päivätyön ohessa on tappavaa puuhaa. Lomien uhraaminen ei ole kestävä ratkaisu. On pakko ruveta vähitellen ottamaan kirjoitusvapaata päivätyöstä ja käyttää lepäämiseen tarkoitetut lomat lepäämiseen eikä pakkotahtiseen kirjoitusurakointiin, kuten tähän saakka. Olen luvannut itselleni, että neljännen romaanin kirjoittamiseen otan jonkin verran vapaata. Kirjojen kirjoittaminen ei nimittäin enää ole harrastus vaan työtä. Työtä, jota oikeastaan haluaisin tehdä päätoimisesti. Jos sillä vain eläisi ja ansaitsisi riittävästi kaikkien kertyneiden velvoitteiden hoitamiseksi.

Harvapa Suomessa kirjoittamalla elää, ainakaan antautumatta samalla köyhyydelle ja epävarmuudelle. Silti päätoiminen kirjailijuus on se varsinainen tavoitteeni. En ehkä tavoita sitä ennen eläkeikää, mutta yhtä kaikki se on se piste, johon pyrin: mahdollisuus olla kirjailija, kirjoittaa työkseen kirjoja ja saada niitä myydyksi riittävän paljon, jotta ansaitsen työlläni vähintään saman kuin nyt lukion lehtorina. Kaiken tämän saavuttaminen vaatisi tietysti läpimurtoa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Ulkomaan myynneistä – näin käännetyt kirjailijat ovat minulle kertoneet – tulee lopulta varsin vähän rahaa, mikä johtuu osittain pienistä rojalteista (ja siitä, että kirjat maksavat ulkomailla vähemmän kuin Suomessa) ja toisaalta ilmeisesti suht pieniksi jäävistä myyntiluvuista. Ja Suomessa taas pitäisi kirjaa mennä nopeasti arvioiden noin 15 000 kpl (ja uusi kirja julkaista kerran vuodessa), jotta silä hommalla nykyistä päivätyötä pystyisi korvaamaan. Ja uskallan olettaa, ettei Suomen kaltaisessa maassa minun kirjoillani koskaan sellaiseen myyntiin tulla pääsemään. Kaikki toivo on siis ulkomailla…

Aloittelevan Pasin näkökulmasta nykyhetken Pasi on varsin menestyvä kirjailija. On oma, laajeneva lukijakunta ja vaikka mitä, mistä iloita. Nykyhetken Pasin näkökulmasta homma kuitenkin on pahasti vaiheessa. Ei voi olla menestyvä kirjailija ennen kuin voi elää kirjoitustyöllään – elää ja elättää ne, jotka omalla vastuulla ovat. Aloitteleva Pasi ihmettelee nyky-Pasin nurinaa (Jumalauta jätkä, katso nyt mitä kaikkea olet saavuttanut!), mutta kun harrastuksesta tulee (sivu)työ, näin siinä saattaa käydä. Laskeskelen jo, montako kirjaa ehdin elämäni aikana kirjoittaa, jos pystyn kirjoittamaan vain kesälomilla ja viikonloppuisin, silloin kun päivätyöstä ja arjen ruljanssista sattuu jäämään voimia. Liian vähän. Elämä on lyhyt, jos laskee jäljellä olevat vuodet ja lähtee siitä, että kirjoja tulee jatkossa kolmen-neljän vuoden välein. Ajatus turhauttaa. Menestymisen tarve kasvaa. Haluaisin omistautua kirjoittamiselle. Olla sellainen kirjailija, jonka jokainen uusi teos on Tapaus, joka noteerataan laajalti. Jonka kirjoja ei tarvitse etsiä kirjakaupoista kirjakoiran kanssa, jostain alahyllyn perälaudan takaa, tai tilata netistä, kun kirjaa ei kaupoista löydykään, vaan jonka teokset kuuluvat selviösti jokaisen Prisman ja Citymarketin kirjaosaston valikoimiin. Jonka ei tarvitse muuttaa asumaan pahvilaatikkoon ja ryhtyä elämään hiekkakakuilla voidakseen kirjoittaa päätoimisesti – ihan niin paljon en kirjailijuutta rakasta, että sen vuoksi krooniselle köyhyydelle suostuisin alistumaan, kokeilin rahattomuutta jo vuosia sitten enkä suuremmin pitänyt siitä.

Tämän nälkäni kanssa en tietenkään ole yksin – samanlaisia päätoimisuudesta ja kunnollisista myyntiluvuista haaveilevia kirjailijoita on suorastaan naurettavan paljon. Onnen kantamoisten varassa me keikumme ja otsa rypyssä tutkimme kustantajan keväällä lähettämää selvitystä myyntiluvuista. Lievästi ärtyneinä seuraamme teostemme unohtumista ehdokaslistoilta ja muutaman valokeilaan sattuneen kollegan esiintymistä jokaisessa aikakauslehdessä ja tv-ohjelmassa. Hullun hommaa, tämä kirjailijuus. Sitä voi vain tehdä parhaansa, ja lopusta heittävät sarkastiset jumalat noppaa.