alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Kirjoittaisinko pornoa?

Jukka L

Jukka L

Aina välillä joku kollega sanoo, että pitäisi varmaan kirjoittaa pornoa. (Sitä ennen on kenties puhuttu kirjailijan toimeentulosta tms.) Ja sitten aletaan kehitellä enemmän tai vähemmän kummallisia konsepteja, joiden varaan pornokirjan voisi rakentaa.

Kun aihetta on viime kuukausien aikana lähestytty muutamaankin otteeseen, olen alkanut miettiä kysymystä tosissani. Pornon kirjoittaminen voisi tosiaan olla hauskaa, onhan hyvän sellaisen lukeminenkin. Ja kun eräät menestystarinat osoittavat, että lajityypille on tosiaan olemassa laajat markkinat, niin miksikä ei?

Ryhtymisen esteeksi on muodostunut, että haluan ennen kaikkea kirjoittaa hyvää kirjallisuutta. Pelkkä hyvä viihde ei riitä motivoimaan minua kuukausiksi tai vuosiksi käsikirjoitusta takomaan, enkä kirjoittajana löydä pornoon riittävän kunnianhimoista tai itseäni kiinnostavaa tulokulmaa. Millainen se voisi olla?

Internetissä on paljon kertomuksia, jotka ovat yhtaikaa vaivaannuttavan huonoa kirjallisuutta ja yhtä huonoa pornoa, ja jonkin verran kertomuksia, jotka edustavat hyvää pornoa mutta ovat huonoa kirjallisuutta. Kovin harvinaisilta vaikuttavat ne tekstit, jotka täyttävät sekä hyvän pornon kriteerit (kiihottavuus) sekä ainakin minimivaatimukset sille, että voidaan puhua viihteen lisäksi oikeasta kirjallisuudesta. Historian saatossa sellaisiakin kirjoja on toki kirjoitettu; esimerkkeinä mainittakoon Emmanuelle Arsanin Emmanuelle ja Pauline Réagen O:n tarina. Näissä pornografiset kohtaukset ovat sekä temaattisesti että määrällisesti keskeisiä kaunokirjallisen teoksen osia. Emmanuelle on haastanut ainakin oman aikansa moraalikäsityksiä, O:n tarinan esittämät kysymykset lienevät ikuisia.

Mutta miten voisi kirjoittaa hyvää kaunokirjallista pornoa nykyaikana? En keksi. Mielikuvitukseni ei tunnu riittävän; ideoita etsiessäni löydän päästäni yhä uudelleen pelkän joko-tai-asetelman. Joko kiihottavaa tai ajatuksia haastavaa. Eikö seksuaalisiin fantasioihin uppoutuminen ole perimmäiseltä olemukseltaan nimenomaan eskapistista toimintaa?

Tämä ongelma on ratkaistava.


9 kommenttia

Kiitospäivän demonit kirjailijan olkapäällä

Pasi I J

Pasi I J

Joskus sitä on näkevinään kirjailijoita, jotka ovat hirmuisen kiitollisia kaikesta siitä hyvästä, mitä ovat saaneet, vaikka eivät olisi saaneet ulkopuolisen silmin katsottuna juuri mitään, ihan vain siksi että saavat esim. kirjoittaa nälkäpalkalla kirjoja, joilla on noin sata lukijaa jossain Kiteellä, ja hekin kaikki omia sukulaisia, jotka eivät edes oikeasti kirjaa lue vaan selailevat sieltä täältä ja kehuvat sitten että kosketti niin syvältä. Nämä kirjailijat ovat kiitollisia, nöyriä ja omistautuneita luomistyölleen. Koskaan eivät he katkeroitse mistään, kadehdi, turhaudu – tai jos tuollaisia tuntemuksia tuleekin, he menevät luontoon karhukoiransa kanssa, keräävät pari kantarellia, kuuntelevat tovin räkättirastaiden laulua ja palaavat sitten työnsä ääreen uudistuneina ja puhdistuneina.

Nämä kirjailijat saattavat myös käydä kommentoimassa vähemmän valaistuneen kirjailijan some-nillityksiä, joko lämpimän rohkaisevasti, sillä tavalla kuin kypsä olento rohkaisee semmoista epäkypsää ihmisen raakiletta, tai sitten järkyttyneenä nuhdellen: niin paljon olet saanut ja noin kiittämätön olet.

Kirjailijana on helppo olla tyytymätön. Omiin kykyihin ja kirjoihin on pakko uskoa, jotta jaksaisi kirjoja kirjoittaa. On siis kehitettävä jonkinmoinen kirjailijan ego. Sellainen, joka sanoo: Minä osaan, olen hyvä, kirjani ovat hyviä, ne ansaitsevat lisää lukijoita. Ja tietty kunnianhimokin lienee paikallaan, joskin terveellisimmässä tapauksessa se kohdistuu itse kirjoitustyöhön eikä niinkään kirjan vastaanottoon ja menestymiseen – mutta kirjailijan ego kyllä tuonkin osaston asioita osaa odottaa ja pettyä, jos homma ei kulje niin kuin fantasioissa etukäteen.

Tyytymättömyys lienee aika normaalia ja toisinaan hyödyksikin. Täysin tyytyväinen ihminen ei vie evoluutiota eteenpäin vaan istahtaa alkumeren rannalle hymyilemään. Mutta kiittämättömyys on tietysti ongelma. Jos kirjailijan on sallittua haluta asioita ja pettyä, jos ne jäävät tavoittamatta, on hänen tärkeää myös osata iloita (kaiken valittamisen ja nillittämisen ohessa) siitä hyvästä, mitä hän on saanut (koska aika harvoja asioita voi kirjallisuuden kentällä ihan puhtaasti omilla ansioillaan ottaa – aina me kirjailijat olemme lopulta menestyksemme suhteen toisten ihmisten armoilla).

Mietin tuossa eilen amerikkalaisten kiitospäivää ja sitä, mistä kaikesta tunnen kiitollisuutta kirjailijana. Tiedän kyllä, mikä minua kirjailijana turhauttaa (kaikki kunnon palkinnot menevät aina toisille kirjailijoille, kaikki näkyvyys menee aina toisille kirjailijoille, kaikenlaiset – lukemattakin – keskinkertaiset räpellykset sitä hypetystä osakseen keräävätkin, myyntiluvut ovat epäreilun pienet, lehtiarvostelujakaan ei tule tarpeeksi tai jos tuleekin, on kriitikko ammattitaidoton lortti joka ei ymmärrä teoksen Suurta Nerokkuutta, sitä yhtä hakemaani apurahaakaan ei tippunut vaikka Kaikille Muille Kirjailijoille sataa jänttejä ja muita rahasäkkejä jne jne), mutta tekee hyvää välillä miettiä niitä kiitollisuudenkin aiheita. Tässä siis (satunnaisessa järjestyksessä) muutama asia, joista itse kirjailijana olen kiitollinen:

puukasvaakirjasta

1) Ne lukijat joita olen saanut. Erityisesti ne, jotka fanittavat kirjojani ja odottavat yhden luettuaan mustin uskollisuudella seuraavaa. Ja nekin tietysti, jotka olivat vähän että njääh, mutta lukivat silti loppuun.

2) Kirjastoapurahat, joita olen saanut joka vuosi. Ilman niitä olisin varmaan jo lopettanut kirjoittamisen – ne sysäävät kivasti sen pahimman kevätturhautumisen yli ja antavat sen vaikutelman, että joku jossain arvostaa ihan rahallisestikin, vaikka kirjailijan tulot jäävät muuten melko olemattomiksi.

3) Kirjabloggaajat. Antavat kirjoilleni sitä näkyvyyttä, joka on kirjan eloonjäämiselle elintärkeää.

4) Se, että kirjojani yleensä julkaistaan. Ei kaikkia hyviäkään käsiksiä koskaan julkaista, onnea on aina oltava matkassa.

5) Kustantamon kivat ihmiset. Eivät kiusaa, välttele tai vähättele. Erityisesti kustannustoimittaja on tärkeä.

6) Agentti. Nykyään kultaakin arvokkaampi voimavara kirjailijalle, joka haluaa (kukapa ei haluaisi) kirjojaan myös käännettävän.

7) Ne viisi maata, joihin esikoisromaani on jo myyty, eli Englanti, Saksa, Espanja, Italia, Tsekki. (Ja se kuudes, josta ei vielä saa tiedottaa.)

8) Se, että englanninkielinen versio esikoisromaanistani näyttäytyi Amazon.uk:n bestseller-listoillakin, ei nyt sentään sillä kaiket kirjat käsittävällä, mutta tietyissä sarjoissa:  bongasin ainakin sijan 43 contemporary horrorissa ja sijan 31 horror fantasyssa.

9) The Rabbit Back Literaturen hyvät arvostelut SFX-lehdessä (viisi tähteä), Financial Timesissä ja joillakin nettisivustoilla.

10) Esikoisromaanista (yhä) tekeillä oleva elokuva/tv-sarja (jonka optio tosin umpeutuu ensi kesän lopussa eli saas nähdä).

11) Se, että muutamakin ihminen on netissä ilmaissut minun kuuluvan heidän mielikirjailijoihinsa, aika kapeaan kärkeenkin.

12) Se, että kirjailijana olen saanut mahdollisuuden tutustua moniin muihin kirjailijoihin.

13) Ne pienehköt mutta ilahduttavat kohdeapurahat, joita sain kahden edellisen romaanin kirjoittamiseen.

14) Se, että olen menestynyt kirjailijana riittävän hyvin, jotta voin ihan tosissani haaveilla kokopäiväisestä kirjailijuudesta. (Vaikka sellaisen mahdollisuuden toteutuminen onkin vielä hyvin hyvin kaukana.)

15) Se, että sain käydä radiossa höpöttämässä uusimmasta romaanistani Nadjan kanssa.

16) Kaikki aiempien kirjojen tiimoilta tehdyt radio- ja tv-keikat.

17) Se, että joissakin kirjakaupoissa uusi kirjani on ollut hyvin esillä – erityisesti Jyväskylän Suomalaisessa, missä Susa asetteli sitä ikkunaan oikein näkyvästi ihmisten huomattavaksi.

18) Kaikki ne kiitosviestit, joita olen lukijoilta vuosien varrella saanut.

19) Kaikki ne asiat, jotka tulevat mieleen vasta kun olen noussut tietokoneelta ja lähtenyt ajamaan kohti päivätyötä.


1 kommentti

Kymmenen sääntöä kirjailija Raevaaralle

Tiina

Tiina

Netissä tulee usein törmättyä kuuluisien kirjailijoiden antamiin kymmenen kohdan kirjoitusohjeisiin. Osa on aitoja, osa varmaankaan ei. Joskus ohjeet ovat kuin mistä tahansa tusinakirjoitusoppaasta, toisinaan niissä on persoonallisempiakin näkökulmia mukana.

Olen pitkään ajatellut koota omat ohjeeni. En usko, että muiden kannattaa totella niitä. Tässä ne kuitenkin ovat:

1. Älä kirjoita kirjailijoista.

2. Älä kirjoita allegorioita. Allegorian luo vasta lukija.

3. Kirjoita kunnianhimoisesti. Haasta itsesi jatkuvasti. Tartu vaikeisiin aiheisiin, joista kirjoittaminen onnistuneesti tuntuu mahdottomalta. Älä tyydy keskinkertaisiin ja tavallisiin ratkaisuihin. Vaadi aina itseltäsi enemmän. Luo kerroksellista proosaa, joka houkuttelee tulkitsemaan. Vältä tulkitsemasta.

4. Mieti, kuka tarinan kertoo. Tarinalla on aina kertoja sekä syy, miksi se kerrotaan. Kertoja sekä hänen syynsä heijastuvat kaikkialle tekstiin: millaista kieltä käytetään, mitä kerrotaan ja mikä jätetään kertomatta. Lukija ei ehkä koskaan saa kertojaa selville.

5. Liioittele. Lukijalle kaikki on laimeampaa.

6. Pidä henkilösi aktiivisina. Pidä heidät liikkeessä. Pane heidät valitsemaan, toimimaan ja tuntemaan. Pane heidät muuttamaan ympäristöään.

7. Ymmärrä, että osa tekstistä on vain rakennustelinettä. Se pitää purkaa ennen kuin kirja on valmis.

8. Älä ole yhteiskunnallinen. Yhteiskunnallisuus voi syntyä tarinan ja henkilöiden myötä, mutta älä koskaan kirjoita yhteiskunnallisuus edellä.

9. Jos jumitut, ota lähin kirja ja varasta siitä satunnainen lause tekstiisi.

10. Syö hyvin.

 


6 kommenttia

Tuntemattomien kirjailijoiden maa

pushkin 013sepiaTervo, Hotakainen, Sofi Oksanen, Riikka Pulkkinen, Leena Lehtolainen, Laila Hirvisaari, Pirjo Hassinen, Anna-Leena Härkönen, Anja Snellman jne. Siinä joitakin tunnettuja suomalaisia nykykirjailijoita. Niitä, joita myydään ja luetaan ja jotka mainitaan ja muistetaan siellä, missä on kyse suomalaisesta kirjallisuudesta. Näitä laajalti tunnettuja suomalaisia kirjailijoita on lopulta aika vähän. Ehkä kaksi tusinaa. Pinnan alla riittää kuitenkin populaa. On niitä, joiden nimi ei soita ihan jokaisen kirjoja joskus lukevan kelloja, ja niitä, joita ei taida tuntea oikein kukaan. Kun heidän nimensä pomppaa jossain esille kirjailija-etuliitteellä varustettuna, mieleen tulee, että jaa-a, joku uusi kirjailija taas. Ja sitten kun googlettaa, löytyykin kymmenien kaunokirjallisten teosten pituinen bibliografia ja maininta, että uusi teos julkaistiin vastikään. Eikä siihen ole lehtiä laajasti lukeva ja kirjallisuuden kenttää aktiivisesti seuraavakaan törmännyt missään. Sellainen on jotenkin hirvittävää, masentavaa, murheellista ja samalla synkeän hupaisaa.

Enemmän tai vähemmän kattavaa listaa suomalaisista kirjailijoista voi käydä lukemassa esim. Wikipediassa. J-kirjaimen kohdalta alkaa tällainen lista:

J

J jatkuu

Mukana on menneitä ja nykyisiä kirjailijoita. Montako heistä tunnistat? Kuinka monen teoksia olet lukenut? Itse tunnistin 11 nimeä (omani mukaan luettuna) ja kaikkiaan neljää olen lukenut (omat teokseni mukaan luettuina). Väkisinkin tulee miettineeksi, moniko nykyihmisistä poimii esimerkiksi minun nimeni tuosta listasta ja toteaa, että juu, tuttu, ja kuinka monelle Pasi Ilmari Jääskeläinen on yhtä tuntematon kuin vaikkapa nimi Terttu Järvilehto tai Arvi Järventaus minulle. Ja muuttuuko tilanne? Tulenko minä tai tulevatko jotakuinkin samassa asemassa olevat tutut kirjailijakollegani vielä nousemaan tunnettuuslistalla ylemmäksi, niin että meitä luetaan ja ostetaan ja meidät mainitaan siellä, missä aletaan puhua suomalaisesta kirjallisuudesta?

Olin eilen Kuopion Kirjakantissa haastateltavana. Minua ennen salissa esiteltiin Savonia-palkinnon ehdokkaat. Ehdokkaina olivat Antti Heikkinen teoksella Pihkatappi, Inka Nousiainen teoksella Kirkkaat päivä ja ilta, Asko Sahlberg teoksella Herodes, Marja-Leena Tiainen teoksella Khao Lakin sydämet, Sinikka Tirkkonen runokokoelmalla Pimeän halki, valon halki ja Jouni Tossavainen teoksella Kesäpäivä. Paikalla oli suurin osa tästä porukasta. käsittääkseni Sahlberg ja Tossavainen puuttuivat. Yleisöä oli jonkin verran, salissa oli kuitenkin turhan paljon tyhjää tilaa joka puolella, jotta olisi päässyt syntymään vaikutelma yleisöryntäyksestä. Odotin omaa vuoroani vähän skeptisenä. Ennen haastatteluani oli väliaika ja yleisö poistui salista. Kun minua alettiin haastatella, paikalla oli vielä hiukan vähemmän väkeä kuin edellisen esityksen aikana. Tuollaisissa tyhjillä paikoilla täytetyissä saleissa saattaa kokea muunlaisiakin tunteita kuin esiintymisen iloa, esittää itselleen kysymyksen No miksipä tänne olisikaan koko Kuopio vaivautunut, eiväthän ne teoksiani tunne, tai minua, enkä ole edes ehdolla millekään palkinnolle, saati että olisin sellaista saanut. Toisaalta paikalla oli ihmisiä, ei ehkä kovin paljon, mutta jotkut olivat siellä nimenomaan minun vuokseni, ja muutamat kertoivat kirjojani lukeneensa ja niistä nauttineensa, mistä tietysti olin otettu. Pienempikin sali olisi kyllä riittänyt tuolle kohtaamiselle.

voikukkaMinua haastatellut kirjabloggaaja Amma viittasi uuden romaanini Lukija-hahmoon Nomiin ja kysyi, mitä lukijat minulle merkitsevät. Kirjailijat etsivät itselleen koko ajan yleisöä, uusia lukijoita, kaikenlaisin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Lukijoita ei ole koskaan liikaa. Lukijat ovat kirjallisuuden elinehto. Ilman lukijaa kirja olisi kuollut esine. Kerroin tämän, ja taisin puhua jotain myös siitä, kuinka kirjailijoilla on hieman kummallinen tarve levittää omaa tajunnansisältöään mahdollisimman moneen ulkopuoliseen tajuntaan, hieman laajentumishaluisten sotapäälliköiden tapaan. Niin; kirjailijat etsivät itselleen koko ajan uusia lukijoita, koska lukijoita ei voi koskaan olla liikaa, mutta monetkaan lukijat eivät etsi itselleen koko ajan uusia kirjailijoita – heille riittävät ne vanhat ja tutut. Uuteen kirjailijaan tutustuminen on pieni ponnistus, riski hukata rajallista aikaa. Ja millä perusteella lukija tarttuu uuden kirjailijan teokseen? Koska ystävät suosittelivat. Koska kirjailija puhui hyvin televisiossa tai radiossa. Koska hänestä kirjoitettiin lehdessä. Koska kirja on tullut vastaan kaikkialla mediassa ja se on saanut jonkin palkinnon tai ainakin on päässyt ehdolle. Koska kirja on näkyvällä paikalla kaupassa.

Ystävien suositukset tietysti vaikuttavat vain silloin kun ne ystävät ovat ensin tulleet tarttuneeksi uuden kirjailijan teokseen. Suosio tuo tässä suosiota. Kirjailijan ja kirjan medianäkyvyys kasvattavat myös ruohonjuuritason viidakkorumpumenestystä. Mutta mediaan mahtuu kerrallaan vain kourallinen kirjailijoita. Näkymättömyys on kirjailijoiden enemmistön superkyky, jolle pitäisi keksiä ehdottomasti jotain hyötykäyttöä. Suurin osa kirjailijoista on pysyvästi suurimmalle osalle lukijoista yksi tuntematon nimi muiden joukossa. Kirjailija Se-Ja-Se. Kirjailija Joku-Mikä-Se-Nyt-Olikaan. Kirjailja Kirjoittanut-Kai-Jotain. Mikä tietysti tietää heikkoa lukuvaloa myös kirjailijoiden teoksille. Ja kun lukematon kirja ei elä, Suomi on kitukasvuisen kirjallisuuden luvattu maa. Maaperä vain ei mahdollista riittävää kasvua suurimmalle osalle kirjoitetusta ja julkaistusta kirjallisuudesta.

Mitä omaan tilanteeseeni tulee, mitään kovin radikaalia näkyvyyden ja lukijakunnan kasvua ei ole vielä näköpiirissä – ei Suomen alueella. Esikoisromaanin englanninkielinen käännös on kuitenkin julkaistu pari päivää sitten ja se on huomioitu monissakin lehdissä. Hyvät arvostelut saattavat houkutella englanninkielisiä lukijoita PIJ-kirjallisuuden pariin. Ja kun myös saksan-, espanjan-, italian- ja tsekinkieliset käännökset ovat tulossa, jonkinlaista lukijakunnan laajenemista väistämättä on tapahtuva koko maailman tasolla. Ja täällä Suomessakin tuntuisin saaneen uusia lukijoita Sielujen myötä. Muutamia ainakin. Saa sitten nähdä, miten tilanne täällä kehittyy – nousenko kolmannella romaanillani astetta ylempään sarjaan vai jäänkö tälle tunnettuuden ja lukijamäärän tasolle. Tällä hetkellä olen oikeastaan kiinnostuneempi siitä, mitä ulkomailla tapahtuu. Ihan uusi ja oma pelinsä, se joka siellä on käynnissä.  Ehkä proosalleni voisi olla jopa enemmän kysyntää ulkomailla kuin tässä tuhansien tuntemattomien kirjailijoiden karussa maassa.


5 kommenttia

Erään novellin editointi

editointi

15 tulostettua liuskaa, lyijykynä ja pyyhekumi.

Otsikko? Se on vasta työnimi, mutta antaa vielä olla, päätän lopullisen nimen vasta kun teksti on kokonaan valmis.

Alkua on viilattu edellisellä editointikierroksella, se toimii yhä. Sovitan silti yhtä perussääntöäni ja jätän mielessäni ensimmäisen kappaleen pois, mutta kyllä se on ihan paikallaan.

Kolmas kappale, autereinen ja seesteinen kuulostaa aivan liian kesäiseltä ja muutenkin väärältä, raikas ja tyyni on parempi.

Sitten eteenpäin muutamia kappaleita, kunnes löytyy yksi joutavanpäiväinen sana, ja heti perään sanamuutos: tähyilen on parempi kuin tiirailen.

Verannan pois? Ei, ei sittenkään, pyyhekumi tänne.

Mukavaa tunnelmointia ja lauserakenteet ok, mutta autio-sana pitää vaihtaa vihreäksi.

Talvikäyttöinen…? Ei, talvikelpoinen kuulostaa oikeammalta.

Liikaa naksahduksia, täytyy vaihtaa lampun kohdalla ihan vain sammuttamiseksi.

Ai niin, ne pilvet katosivat yöksi, eli ne ovat palanneet eivätkä roikkuneet taivaalla koko ajan. Samalla lauseen muotoa vähän siistimmäksi.

Hiukan, hiukan, hieman, hiukan… Jospa tämmöisiä vähän vähemmän.

Airojen lavoista lipahtelevat pisarat? Lipahtelu on mukava sana, mutta kun edellisessä lauseessa jo liplattaa, kyllä ne pisarat nyt tällä kertaa tipahtelevat.

Kasvot ikkunassa? Ei silloin sanota että ei siinä ollutkaan mitään, vaan ketään.

Sitten, sitten, sitten. Näitäkin liikaa ja turhaan, pois pois.

Hämärä on saennut lähes pimeydeksi. No onpas ääliömäisesti ilmaistu, ehkä riittää jos se hämärä ihan vaan sakenee. Ja jos on vasta hämärää, tähdet ovat himmeitä ja niitä on vain keskitaivaalla.

Näe-erota, vaihdetaan erota-pysty näkemään. Jotenkin se vain kuulostaa järkevämmältä.

Ihan turha selittelevä lässytyslause, hus hus, viiva yli! Ja kohta pian silmiin osuu seuraava, asiasisältö tarvitaan mutta nuo kamalat löysät pois.

Jaha, preesens-kerronnan keskelle sitten livahtanut pari imperfektiä. Tyypillistä, toivottavasti nämä oli nyt viimeiset.

Hyyyi miten typerää paskanlänkätystä kokonaisen parin virkkeen verran, kuka tämmöistä kirjoittaa? POIS!

Dialogissa voisi olla pikkuisen puhekielisempi ilmaus.

Mitä minä tässä kohtaa olen ajatellut? Ei liity yhtään mihinkään, mutta jotain tähän tarvitaan, pieni viittaus edelliseen tapahtumaan.

Kirjoitusvirhe! Lukee möki kun pitäisi lukea mökin.

Ja taas, blaa blaa selostusta, viimeinen lause pois.

Jos se siima on jos leikelty silpuksi, sitä ei vedetä ulos kuin siimaa vaan siimanpätkinä.

Joutava kuvaus, eiköhän tätä kamaa ole jo enemmän kuin riittävästi. Kyllä tunnelmoinnillakin voi jonkunlaiset rajat pitää.

Luulen -> oletan.

Enää-sana on turha, se tulee ilmi jo edellisessä lauseessa.

Huonossa kunnossa? Ei, vaan rapistunut.

Melkein pimeää, se ei sovi mielikuvaan, jospa olisikin melko pimeää.

Pilkku pois, piste tilalle.

Kas, tästä on kadonnut kursiivi.

Turha sana, ja vähän matkan päässä toinen (SITTEN, voi hyvänen aika sentään). Ja kolmaskin (NYT, taas yksi salainen agentti joka yrittää pujahdella vähän joka väliin).

Jos kauhu on kivettänyt lihakseni, enhän minä pysty liikkumaan, vai mitä? Kauhu siis vain yrittää kivettää.

Loppu..? Se on ihan ookoo, mutta alkua ja loppua onkin mietitty tarkemmin jo aikaisemmissa vaiheissa.

Tämän novellin ja monia muita tarinoita voit lukea Tarinajoulukalenterissani 1.12. alkaen!


2 kommenttia

Haahuillen maaliin

MiinaSupinen-mv-squareKauhukirjailija Marko Hautala kirjoittaa blogissaan (joka on ehkä kaikista Suomen kirjailijablogeista suosikkini) ihailustaan sellaisia kirjailijoita kohtaan, jotka osaavat suunnitella tarinansa etukäteen. Hän itse sen sijaan haahuilee ja piirtelee.

Minä kuulun myös haahuilijoiden koulukuntaan. Saan ideat kävellessä. Jos on pakko saada iso idea nopeasti, menen kiertämään Vanhankaupunginlahden, mutta muuten riittää että kävelen normaalit reitit kauppaan ja töihin yms. Marko piirtää, jos joutuu jumiin, ja minäkin teen sitä, ja joskus myös maalaan vesiväreillä. Toisinaan saatan kirjoittaa jotain sanojakin ylös, mutta lappuset katoavat ja unohdan katsoa vihkoihini. Löysin vähän aikaa sitten Säteen kirjoittamisen aikaisia muistiinpanoja. Vihkossa luki: ”Suomessa eli 1700-luvulla ihmisen painoinen monni.” En tiedä keksinkö sen itse vai onko se jotain wikipediasta kaivamaani kovaa faktaa. (Eikä minulla ole tietenkään mitään aavistusta miten monnia olisi muka pitänyt käyttää Säteessä.) Eräästä toisesta muistikirjasta löytyi tällainen muistiinpano: ”Pikkukakkosen KAIKKI OHJELMAT!!!!” Se oli alleviivattu kahteen kertaan.

Olen tappanut monet hyvät tarinat liialla ennakkosuunnitteluilla. Sain tästä taas opetuksen tänä syksynä, kun aloin kirjoittaa jatkokertomusta Me Naisiin. Rupesin ensin miettimään mitä oikeastaan haluaisin kirjoittaa ja mikä voisi toimia naistenlehdessä. Päätin kirjoittaa superseksikkään paranormaalin romanssin tyyliin Maria Kallio meets True Blood, ennen kuin sellaiset menevät täysin pois muodista. Rupesin sommittelemaan tarinaa vihkoon, tekemään mind mapia, numeroimaan kohtauksia ja kirjoittamaan ranskalaisilla viivoila mitä missäkin kohdassa tapahtuisi. Ajattelin, että sillä tavalla saan jäntevän tarinan aikaan maksimaalisella nopeudella ja insinöörimäisellä tehokkuudella.

Tarina näytti tosi hyvältä muistiinpanoina. Siinä oli sellainen salaperäinen Helsinki, jossa liikuskeli kaikenlaisia ihmeellisiä olentoja ja monisyinen sankaritar, jolla oli salaperäisiä voimia. Suomenlinnan luolissa oli peikkoja ja Eläintarhanlahdella oli merenneitoja, ja rakensin kokonaisen hienon maailmanselityksen joka selvitti miksi ne oudot olennot ovat täälllä. Siihen liittyi kvanttifysiikkaa ja taikoja. Juoni oli erittäin seksikäs&jännittävä. En päässyt itse kirjoitusvaiheessa koskaan viittä liuskaa pidemmälle. Kirjoitin oikeastaan vain muistiinpanot uudestaan. En saanut niihin elämää, koska minua kyllästytti jo koko juttu. Lopulta oli pakko luovuttaa. Angstasin pari päivää, koska tiesin, etten saisi mitään koskaan valmiiksi ja joutuisin köyhäintaloon.

Sitten ajattelin, että pakko kai kirjoittaa sillä tavalla kuin luovuuskoulutaja Julia Cameron neuvoo jossain kirjassaan, eli aloittaa siitä missä on. Olin erinäisistä syistä johtuen silloin todella väsynyt (tai oikeastaan se syy oli se että minulla oli mykoplasma) ja mieleeni tuli epämääräinen kuva naisesta joka matkustaa ystävänsä luo lepäämään. Se oli kai haaveeni. Aloin kirjoittaa mitä naiselle oikein tapahtui, kuka oli ystävä ja miksi nainen hän oli niin väsynyt. Ensimmäiset kappaleet olivat vähän haeskelua, mutta liuskan puoleen väliin mennessä tiesin että nainen on kuuluisan rokkibändin manageri, ja hän tuli Suomeen koska kiertueella on tapahtunut jotain kauheaa. Sitten kävi ilmi, että se kauhea liittyi johonkin tosi hyvännäköiseen rokkijumalaan jonka kanssa naisella oli ollut jotain ongelmia… ja sitten kävi ilmi että rokkijumala on kadonnut…. ja sitten tulikin jo ruumiita ja luurankoja ja salaisia rakastajia joka kaapista. Tarina aukesi minulle samaa tahtia kuin lukijallekin. Edittikierroksilla siivoilin turhia lankoja pois ja lisäsin tarvittavia kohtauksia, mutta juonensa ja henkilöidensä puolesta tarina kirjoitti oikeastaan itse itsensä. Näin siinä aina käy.


5 kommenttia

Onkohan tämä nyt sitä ”menestystä”…?

pushkin 013sepiaAlussa oli Pasi, joka opetteli harrastusmielessä joskin kunnianhimoisesti kirjoittamaan novelleja ja käytti motivaattorina Portin scifi- ja fantasianovellien kirjoituskilpailua. Kun eka kerran tuli jaettu 2. sija ja rahulia muutama satanen, se Pasi oli aika riemuissaan. Joi vähän vodkaakin tapauksen kunniaksi. Kun sitten tuli eräitäkin ekoja palkintoja (ja 10 000 mk) samassa kisassa ja Atorox-pystejä, isä sanoi kesätöissä että eihän sitä tiedä vaikka jonain päivänä olisit ammattinimikkeeltäsi kirjailija. Pasi sanoi että njääh, kaukana on sellainen haave.

Siitä on aikaa lähemmäs kaksi vuosikymmentä. Se on pitkä aika.

Mitä sen jälkeen on sitten tapahtunut: on julkaistu eka oma kirja (Portti-kirjojen kustantama novellikokoelma), eka romaani, sitten sen jälkeen vielä uusiksi laitettu novellikokoelma ja kaksi muuta romaania (Harjukaupungin salakäytävät ja Sielut kulkevat sateessa). Ja nyt esikoisromaani on käännetty englanniksi ja julkaistaan nimellä The Rabbit Back Literature Society Pushkin Pressin toimesta muutaman päivän sisällä ja lisäksi agenttini on myynyt kirjan neljään muuhun maahan: Saksaan, Italiaan, Espanjaan ja Tsekkiin.

Kaikenlaista siis on sattunut. Hyviä asioita. Ensinnäkin se on jo ilon aihe, että olen julkaissut kolme romaania. En jämähtänyt yhteen tai edes kahteen, vaan kolmaskin tuli tänä syksynä, enkä näe mitään syytä epäillä neljännen tulemista, sitten kun sen aika on. Ensimmäisestä on tekeillä kotimainen tv-sarja (on ollut jo 5 vuoden ajan, eli hitaastihan projekti näköjään etenee). Olen oppinut kirjoittamaan romaaneja, luotan ammattitaitooni sillä saralla. Kiittäviä arvostelujakin on tullut. Ja palkintoja, tosin niitä painoarvoltaan pienehköjä, eli kaksi Kuvastaja-palkintoa Lumikosta ja Harjukaupungista. Esikoisromaani oli ehdolla Tiiliskivi-palkinnolle, mutta näiden arvokkaampien palkintojen – siis Finlandian ja Runebergin – lyhytlistalle teokseni eivät ole (vielä) yltäneet. Mistä päästäänkin otsaryppynäkökulmaan: Myyntiluvutkaan eivät ole olleet kovin mittavia, muutamia tuhansia, bestseller-listoilla kirjojani ei ole näkynyt. Ilman F-voittoa (tai edes ehdokkuutta) tai suurta naistenlehtijulkisuutta Suomessa on vaikea läpäistä sitä tiettyä lasikattoa, joka pitää valtaosan kirjallisuudesta muutaman tuhannen kappaleen myyntiluvuissa, vaikka saisi kuinka kiittäviä arvosteluja. Jos mediapeli ei lähde käyntiin, lukijakunnat kasvavat kovin hitaasti. Myynti kasautuu muutamalle harvalle, se on pelin henki. Valivali. Mutta näkyvyyttä pitäisi saada lisää, muuten ei PIJ-kirjojen seurakunta kasva.

Mutta kuulkaas: minulla on agentti! Se on yksi menestyksen mittari ja samalla ehto. Ilman agenttia on vaikea päästä ulkomaiden markkinoille. Ja agentin saaminen on vaikeaa. Joillakin kustantamoilla on omat ulkomaanosastonsa, joiden teho kaiketi vaihtelee kovasti kirjailijastakin riippuen. Kun edustaa kaikkia, edustaako silloin kunnolla ketään? Suomessa lienee kaksi tai ehkä kolme varsinaista kirjallisuusagenttia, jotka oletettavasti ovat aika työllistettyjä. Yhden kanssa neuvottelin diilistä Lumikon ilmestyttyä mutta hänen mielenkiintonsa lopahti Harjukaupungin ilmestyttyä. Onneksi kuitenkin sain oman agenttini vähän sen jälkeen, hän tosin on ruotsalainen. Ulkomailta asti siis piti agentti etsiä, kun kotimaasta ei sellaista minulle löytynyt.

Kuten todettu, agenttini on ollut ahkera ja myynyt esikoisromaanini tällä hetkellä jo viiteen maahan. Lisää lienee tulossa. Romaani on myös saanut jo ennen varsinaista julkaisuaan mukavia arvosteluja, mikä lupaa hyvää kirjalle: SFX, The Financial Times, Whimsies &Words, The List… The Sunday Telegraph kuulemma julkaisee arvostelun joulukuun 1. päivänä.

Jos olisin kaiken tämän tiennyt saavuttavani ryhtyessäni opettelemaan novellin kirjoittamista, olisin ollut haltioissani. Useita julkaistuja teoksia! Käännöksiä! Palkintoja! Oma agentti! Tv-sarja! (Joka tietysti on todellisuutta vasta sitten kun sitä aletaan kuvata ja rahat tupsahtavat tililleni, mutta onpahan vireillä ainakin.) Kirjastoapurahoja!

Mutta olenko haltioissani nyt?

sateenvarjoklovni

Iloitsen toki kaikesta kohdalleni osuneesta hyvästä. Moni lahjakkaampi on joutunut tyytymään vähempään. Mutta olenko tyytyväinen? En. Kun jollain uralla etenee, tavoitteet muuttuvat koko ajan suuremmiksi ja siirtyvät samalla kauemmaksi. Alussa kirjoittaminen oli minulle rakas harrastus. Nyt vihaan kirjoittamista. Minulle on tärkeää saada valmiiksi kirjoja, mutta niiden kirjoittaminen päivätyön ohessa on tappavaa puuhaa. Lomien uhraaminen ei ole kestävä ratkaisu. On pakko ruveta vähitellen ottamaan kirjoitusvapaata päivätyöstä ja käyttää lepäämiseen tarkoitetut lomat lepäämiseen eikä pakkotahtiseen kirjoitusurakointiin, kuten tähän saakka. Olen luvannut itselleni, että neljännen romaanin kirjoittamiseen otan jonkin verran vapaata. Kirjojen kirjoittaminen ei nimittäin enää ole harrastus vaan työtä. Työtä, jota oikeastaan haluaisin tehdä päätoimisesti. Jos sillä vain eläisi ja ansaitsisi riittävästi kaikkien kertyneiden velvoitteiden hoitamiseksi.

Harvapa Suomessa kirjoittamalla elää, ainakaan antautumatta samalla köyhyydelle ja epävarmuudelle. Silti päätoiminen kirjailijuus on se varsinainen tavoitteeni. En ehkä tavoita sitä ennen eläkeikää, mutta yhtä kaikki se on se piste, johon pyrin: mahdollisuus olla kirjailija, kirjoittaa työkseen kirjoja ja saada niitä myydyksi riittävän paljon, jotta ansaitsen työlläni vähintään saman kuin nyt lukion lehtorina. Kaiken tämän saavuttaminen vaatisi tietysti läpimurtoa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Ulkomaan myynneistä – näin käännetyt kirjailijat ovat minulle kertoneet – tulee lopulta varsin vähän rahaa, mikä johtuu osittain pienistä rojalteista (ja siitä, että kirjat maksavat ulkomailla vähemmän kuin Suomessa) ja toisaalta ilmeisesti suht pieniksi jäävistä myyntiluvuista. Ja Suomessa taas pitäisi kirjaa mennä nopeasti arvioiden noin 15 000 kpl (ja uusi kirja julkaista kerran vuodessa), jotta silä hommalla nykyistä päivätyötä pystyisi korvaamaan. Ja uskallan olettaa, ettei Suomen kaltaisessa maassa minun kirjoillani koskaan sellaiseen myyntiin tulla pääsemään. Kaikki toivo on siis ulkomailla…

Aloittelevan Pasin näkökulmasta nykyhetken Pasi on varsin menestyvä kirjailija. On oma, laajeneva lukijakunta ja vaikka mitä, mistä iloita. Nykyhetken Pasin näkökulmasta homma kuitenkin on pahasti vaiheessa. Ei voi olla menestyvä kirjailija ennen kuin voi elää kirjoitustyöllään – elää ja elättää ne, jotka omalla vastuulla ovat. Aloitteleva Pasi ihmettelee nyky-Pasin nurinaa (Jumalauta jätkä, katso nyt mitä kaikkea olet saavuttanut!), mutta kun harrastuksesta tulee (sivu)työ, näin siinä saattaa käydä. Laskeskelen jo, montako kirjaa ehdin elämäni aikana kirjoittaa, jos pystyn kirjoittamaan vain kesälomilla ja viikonloppuisin, silloin kun päivätyöstä ja arjen ruljanssista sattuu jäämään voimia. Liian vähän. Elämä on lyhyt, jos laskee jäljellä olevat vuodet ja lähtee siitä, että kirjoja tulee jatkossa kolmen-neljän vuoden välein. Ajatus turhauttaa. Menestymisen tarve kasvaa. Haluaisin omistautua kirjoittamiselle. Olla sellainen kirjailija, jonka jokainen uusi teos on Tapaus, joka noteerataan laajalti. Jonka kirjoja ei tarvitse etsiä kirjakaupoista kirjakoiran kanssa, jostain alahyllyn perälaudan takaa, tai tilata netistä, kun kirjaa ei kaupoista löydykään, vaan jonka teokset kuuluvat selviösti jokaisen Prisman ja Citymarketin kirjaosaston valikoimiin. Jonka ei tarvitse muuttaa asumaan pahvilaatikkoon ja ryhtyä elämään hiekkakakuilla voidakseen kirjoittaa päätoimisesti – ihan niin paljon en kirjailijuutta rakasta, että sen vuoksi krooniselle köyhyydelle suostuisin alistumaan, kokeilin rahattomuutta jo vuosia sitten enkä suuremmin pitänyt siitä.

Tämän nälkäni kanssa en tietenkään ole yksin – samanlaisia päätoimisuudesta ja kunnollisista myyntiluvuista haaveilevia kirjailijoita on suorastaan naurettavan paljon. Onnen kantamoisten varassa me keikumme ja otsa rypyssä tutkimme kustantajan keväällä lähettämää selvitystä myyntiluvuista. Lievästi ärtyneinä seuraamme teostemme unohtumista ehdokaslistoilta ja muutaman valokeilaan sattuneen kollegan esiintymistä jokaisessa aikakauslehdessä ja tv-ohjelmassa. Hullun hommaa, tämä kirjailijuus. Sitä voi vain tehdä parhaansa, ja lopusta heittävät sarkastiset jumalat noppaa.


3 kommenttia

FE2013!

JP Koskinen

JP Koskinen

Yllätykset eivät aina ole ikäviä. Olin juuri viestitellyt kustannustoimittajalleni uuden kirjani aikatauluja, kun hän soitti minulle takaisin. Tietysti oletin, että aikatauluissani on jotakin vikaa, olen kirjani kanssa myöhässä tai sitten sitä ei kaivata vielä lainkaan. Puhelu ei koskenutkaan uutta kirjaa, vaan sitä wanhaa, jo puoli vuotta sitten ilmestynyttä.

Tietysti olin totaalisen yllättynyt. Ystäväni Rasputin Finlandia-ehdokkaana 2013! Tarkistin ainakin seitsemän kertaa, ettei kysessää ollut hauska pila. Ei ollut. Oli pakko istua alas.

Joskus vuosia sitten seurasin palkintorulettia tarkemmin. Vuosi 2006 oli käännekohta. Minulta ilmestyi Savurenkaita, joka oli arvostelumenestys ja se myös hupeni kaupoista nopeasti. Pasilta ilmestyi Lumikko ja yhdeksän muuta, joka oli valtava arvostelumenestys ja josta myös itse pidin erittäin paljon. Olin aika varma, että ainakin toinen näistä kirjoista ilmestyy arvostetuille ehdokaslistoille. Eivät ilmestyneet.

Vuoden 2006 jälkeen otin opikseni. On turha odottaa mitään, mihin itse ei enää voi vaikuttaa. Finlandia-ehdokkaita julkistettiin ja joskus huomasin jutut vasta pahasti jälkijunassa, joskus en ollenkaan. En oikein tiennyt, mitä raadit arvostavat, enkä ollut siitä kyllä enää kiinnostunutkaan. Painelin omia polkujani, kuten olin painellut ennenkin.

Café Ekbergin yläkerrassa tapahtui jotakin outoa. Kirjailija Koskinen ohjattiin nopeasti piiloon lehdistön katseilta, ettei salaisuus paljastu liian aikaisin. Ahtaassa odotustilassa istuivat jo Kjell Westö, Hannu Raittila, Riikka Pelo ja Leena Krohn. Asko Sahlberg oli estynyt, sen tiesin jo etukäteen. Onnittelin kaikki ja istui rivin päähän. Ilmastointi humisi. Seremoniamestari selitti, miten tilaisuus etenee. Join kuohuviinini ja kuuntelin. Ensimmäisenä tuleen. Ei haittaa, siihen olen tottunut.

Kulutimme aikaa puhumalla ikkunoiden kittauksista ja edellisistä ehdokkuuksista. Ajatukseni harhaili menneisiin vuosiin, hajonneisiin kirjoituskoneisiin, murtuneilla sormilla kirjoittamiseen. Mietin, onko vuorokaudessa yhtään tuntia, jolloin en olisi kirjoittanut. Ei ole, olosuhteiden pakosta on kaikki keinot käytetty, moneen kertaan.

Vaimeat taputukset kuuluivat salista ilmastoinnin huminan yli. Puheet oli pidetty, oli ehdokkaiden vuoro astua esiin. Olin tyytyväinen piikkipaikasta. Ensimmäisenä puhtaaseen tilaan. Astelin paikalleni, käännyin kohti ahneita kameroita ja kuuntelin raadin perustelut. Olin iloinen, että Ystäväni Rasputin nousi kuolleista.

YR FE2013

Ehdokkuuden nostattamia ajatuksia voi kuunnella ja katsella myös täältä.


4 kommenttia

Oodi kustannustoimittajille

Tiina

Tiina

Päätin kirjoittaa hyvin tärkeistä ihmisistä: kustannustoimittajista.

Kustannustoimittajat ovat ammattiryhmä, joka on suurelle yleisölle täysin näkymätön. Kaikki eivät edes tiedä heidän olemassaolostaan.  Kirjailijalle kustannustoimittaja voi olla – liioittelematta – elämän tärkeimpiä ihmisiä.

Niille, jotka eivät ole asiasta kuulleetkaan: Kustannustoimittaja on kustantamossa se henkilö, jonka kanssa kirjailija kirjaansa tekee. Tämä voi tietenkin kuulostaa pelottavalta. Oikeastiko kirjailija “tekee” kirjaansa jonkun “kanssa”? Eikö kirjailija kirjoitakaan kirjojaan ihan itse?

Kustannustoimittaja eli minun kielenkäytössäni “kustis” on eräänlainen työnohjaaja. Hän kyselee tekstin edistymisestä, pysyy kärryillä siitä, mitä kirjailija on puuhastelemassa, antaa ensin yleisempää ja lopulta varsin yksityiskohtaistakin palautetta, pyytää korjaamaan ja miettimään, auttaa pohtimaan ongelmakohtia, oikolukee, ja yleensä vielä koordinoi esimerkiksi kirjan taittoa ja kansitaiteilijan työtä.

Kaikkien näiden tehtävien lisäksi oma kustikseni on ainakin soittanut minulle lohdutuspuheluita huonojen kritiikkien jälkeen, onnitellut hyvistä, ilmoittanut palkintoehdokkuuksista (jotka yleensä ilmoitetaan kustantamoon, ei suoraan kirjailijalle), muistuttanut messuaikatauluista, haastatellut minua eri tapahtumissa, myynyt kirjojani muun muassa kirjastokeikoilla ja  huolehtinut syömisistäni messupäivien aikana. Hän on kuunnellut elämäni surut ja ilot. Kirjan syntymisessä kestää parisen vuotta, ja siinä ajassa oikeassakin elämässä ehtii tapahtua vaikka mitä.

En oikein tiedä, kuinka aloittelevia kustannustoimittajia koulitaan toimimaan kirjailijoiden kanssa. Alalla olisi käyttöä muillakin kuin kirjallisuudenopinnoilla. En usko, että yksikään kustannustoimittaja pitää työtään yksitoikkoisena.

On ehkä vanhanaikaista tai turhan taiteilijaromanttista esittää kirjailija hahmona, joka ei kykene itse huolehtimaan asioistaan, tai kustannustoimittaja henkilönä, jota ilman kirjailija olisi oikeustoimikelvoton. Tai ei ainakaan muodikasta.

Nykyajan ammattimaisuutta ja tehokkuutta korostavassa kustannusmaailmassa kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteet voivat sitä paitsi jäädä kovin lyhyiksi, vain kirjan tai novellin mittaisiksi. Väkeä vähennetään kustannustaloista, firmoja ostetaan ja yhdistellään.

Tiedän myös, että moni kirjailija nimenomaan haluaa pitää suhteen asiallisen ammatillisena. Ei kirjan toimittajaan ole syytä kiintyä tai hänen kanssaan puhua mistään muusta kuin pilkuista ja muutaman turhan kohtauksen poistamisesta.

Itse olen hieman huono tuollaisessa. Ensinnäkin suhtaudun kirjan editoimiseen monenlaisilla tunteilla. Alkuun minua nolottaa ja hävettää, ja ensimmäisen version näyttäminen kustannustoimittajalle on joka kerta äärimmäisen vaikeaa. Pyytelen anteeksi, selittelen ja nolostelen. Kun toimittaja kertoo ensivaikutelmansa, varmuuteni kasvaa. Hän on tunnistanut, mihin pyrin. Tarinan hahmo alkaa vahvistua. Alan itse uskoa siihen.

Lopulta, kaikkien editointikuukausien jälkeen, olen niin kyllästynyt koko tekeleeseen, etten jaksaisi enää vaivautua yhdenkään huonon virkkeen tähden.

Kirjan tekemiseen liittyvät tunteet olisi vaikea käydä läpi ammatillisen etäiseksi jäävän henkilön kanssa. Editointi on intiimiä.

Jokainen kirjailija, kustannustoimittaja sekä kirjailija-kustannustoimittaja-pari on tietenkin erilainen. Jokaisella on omat toimintatapansa, omat vahvuutensa, omat kipupisteensä.

Itse olen ollut usein hämmentynyt kustannustoimittajan osaamisen äärellä. Nopeasti syntynyt ymmärrys tekstin ideasta ja syvimmästä olemuksesta kertoo ammattitaidosta. En tiedä, onko sen takana koulutus, kokemus vai luontainen lahjakkuus. Varmaan kaikilla on roolinsa.

Olen tehnyt omat kaunokirjani käytännössä yhden kustannustoimittajan kanssa, mutta tietokirja- ja antologiaprojektien parissa tutuksi on tullut muitakin.

Yhteistyön aloittaminen uuden kustannustoimittajan kanssa on aina pelottavaa ja jännittävää. Mitä se ajattelee minusta? Ymmärtääkö se mitä tarkoitan? Entä jos se pitää minua hulluna?

Kirjallisuusmaailma ilman kustannustoimittajia olisi kirjailijalle kylmä ja yksinäinen paikka.


12 kommenttia

Ilman kirjastoja en olisi minä

Minusta ei olisi tullut kirjailijaa ilman kirjastoja, Minusta ei olisi tullut nykyisenlaista ihmistä, persoonaa, minää ilman kirjastoja.

Lapsuudenkodissani ei ollut kirjahyllyjä. Kirjoja omistin muutamia, lähinnä muutamia joululahjaksi saamiani. Kyse ei ollut siitä, etteikö lukeneisuutta olisi arvostettu – ei ollut varaa, eikä vanhemmillani aikaa lukea. Sanomalehdistä, radiosta ja televisiosta sai tarvittavan tiedon, kirjat olivat ylellisyyttä.

Mutta minua lukeminen kiinnosti. Kirjoissa oli kokonaan uusia ihmisiä, maailmoja, maailmankaikkeuksia. Kirjojen tarinat veivät minut jännittäviin tilanteisiin, paikkoihin ja aikoihin. Tutustuin ikäisteni lasten elämään Walesissa ja Saksassa. Ihmettelen muskettisotureiden seikkailuja. Matkustin Helliconiaan. Kuvitin tarinat mielessäni, seikkailin: otin sanat mukaani metsään, bussimatkalle, hiihtolenkille. Tähtitaivaalla näin Ludon tähtihevosineen; metsässä asuivat Robin Hood ja Ivanhoe.

Elämäni kirjastoja oli kolme. Alakoulussa keittiön takana oli pieni huone, jonka seiniltä Pertsa ja Kilu, Pekka Töpöhäntä ja Kolme etsivää matkustivat kotiini. Kirjastoon sai mennä tiettyinä päivinä tuntien jälkeen. Kirjastoauto toi kerran viikossa koulun pihaan sarjakuvia: Valerian, Asterix, Lucky Luke, Punanahka. Usein samat albumit, koska edellisen koulun väki oli tyhjännyt laarit ja vienyt parhaat kirjat. Juvan kunnan kirjastossa uskaltauduin aikuisten hyllyyn. Leena Krohnista tai Olli Jalosesta en vielä ymmärtänyt mitään, mutta A.C Clarke ja Octavia Butler vetivät puoleensa.

Luin, luin ja luin. Täytin yksinäisyyden tarinoilla, tulin niistä kylläiseksi, aloin itsekin kirjoittaa. Teokset nostattivat minut ilmaan.

Ilman kirjastoja en olisi lukenut yhtään noista teoksista.
Ilman kirjastoja en olisi kokenut sitä valtaisaa määrää rakkautta, intohimoa, surua, ylevöitymistä.
Ilman kirjastoja en tietäisi erilaisista ihmisistä ja suvaitsemisesta niin paljon kuin nyt.
Ilman kirjastoja olisin jäänyt todella yksin.

On surullista, että yhteiskuntamme suhtautuu vapaaseen kirjastolaitokseen nurjamielisesti. Jostakin on pakko tinkiä, mutta kirjastot ovat niitä viimeisiä paikkoja, joista saisi säästökuurilla rokottaa. Kirjastot ovat kaikkien käytettävissä sosiaaliseen asemaan, taloudelliseen tilaan tai ikään katsomatta. Ne auttavat syrjäytymisen ehkäisyssä. Kirjastot pelastavat ihmisiä.

Mitä voimme tehdä? Puhua kirjastojen puolesta aina kuin mahdollista – omille kuntapäättäjille, kansanedustajille. Pitää kirjastotilojen ja työntekijöiden puolta. Kyse on lopulta jokaisen meidän perushyvästämme: oikeudesta itsensä sivistämiseen.

 


4 kommenttia

Taas saa hävetä… – ajatuksia häpeästä ja taiteesta

Hanna-Riikka

Hanna-Riikka

Häpeämättömyys sanana on totuttu yhdistämään julkeuteen ja epäkohteliaisuuteen. Tahdon tarkastella asiaa vähän eri näkökulmasta. Häpeä on vaarallisimmillaan rampauttava ja jopa tuhoava voima. Olen toki myös kohteliaan käytöksen kannattaja, vuosi vuodelta enemmän. Pääväitteeni tässä kirjoituksessa on se, että pahoja tekojaan voi ja pitää hävetä, itseään ei.*** Ja koska hyvä taide heijastaa tavalla tai toisella rehellisesti jotakin itsen puolia, olivatpa ne kuinka kauheita tahansa, se ei voi olla noloa tai väärin. Eli hyvässä taiteessa ei voi olla mitään hävettävää. Häpeä on taiteilijalle kuolemaksi, puhumattakaan siitä montako hyvää taiteilijaa jää häpeän takia syntymättä. Mutta häpeä ei tarkoita samaa kuin itsekritiikki. Jälkimmäinen aiheuttaa välillä järkevää ja ansaittua häpeää. Sen puute sen sijaan kelvotonta taidetta. 

***(Paitsi jos koet sisäisesti olevasi esim. pedofiilisarjamurhaaja tms., hanki apua. Heti. 112. Älälue kuin tämä kohta, koska mikään muu kirjoituksessa ei koske sinua.)

On hieman surullista, että taiteilijoita jää ikuiseen pöytälaatikkoon pölyttymään häpeän vuoksi. Mutta se on mitätöntä verrattuna siihen, moniko häpeään liittyen masentuu, sairastuu jollain muulla tavalla mieleltään tai/ja tappaa itsensä. Häpeä ja (usein irrationaalinen) syyllisyydentunne limittyvät toisiinsa saumattomasti vakavassa masennuksessa, joka voi purkautua syömishäiriönä, päihdeongelmana, viiltelynä ja vielä suorempana itsetuhona eli itsemurhana.

Häpeä on luonnollinen tunne, jonka perusesimerkki on nähtävissä vaikkapa pikkulapsen ”vierastamisessa”. Vahingollista se on silloin, kun aikuinen häpeää omaa itseään, ei tekojaan. Tai, jos häpeää tekojaan kohtuuttomasti, eli vatvoo mielessään pieniä epäonnistumisia, joilla ei todellisuudessa ole helvetinkään väliä. Jokainen epäonnistuu. Nykyajan suorituskeskeisyys saa aikaan sen, että ainoa todellinen onnistuja voi olla tyyppi, joka muistuttaa robottia. Joka ehkä itkee yksin öisin tukahdutettuja tunteitaan, tai kanavoi tukahtuneisuutensa mitä merkillisimpiin addiktioihin. Tästä löytyisi varmasti mielenkiintoisia esimerkkejä Japanista, jota mainitsematta häpeää käsittelevää juttua on vaikea kirjoittaa. Siellä kasvojen menettäminen on, kuten kaikki tiedämme, hyväksytty syy suorittaa seppuku. Siitä on vaikea löytää mitään positiivista. Ilmankos samurai-ihannointi on jäänyt minulle aina vieraaksi. Ilmankos jotkut nuoret vetäytyvät hikikomoreiksi.

Onnistunut taide vaatinee tiettyä etäisyyttä oravanpyöräksikin kutsuttuun koneistoon ja kunkin ajan ja kulttuurin konventionaaliseen ajatteluun. Etenkin se edellyttää häpeäntunteen ohittamista. Pitää ottaa epäonnistumisen riski, se, että mahdollisesti häpäisee itsensä, menettää kasvonsa, nolaa itsensä, tekee itsensä täysin typeräksi yleisön edessä. Paljastaa sen, mikä on ihmisessä kauneinta ja kauheinta. Ja ottaa sen riskin, että joku nauraa sille. Että kaikki nauravat sille.

Aloin hahmottaa häpeän ja taiteen suhdetta harrastaessani näyttelemistä teini-ikäisenä. Lyhytpinnaisena kakarana pitkien näytelmien sijasta suosikkini oli improvisaatio. Ja siinä ei voi pärjätä, jos ei suostu nolaamaan itseään. Ja teininähän muutenkin lähes kaikki on noloa, joten jos haluaa tosissaan olla hyvä, se voi olla iso kynnys ylitettäväksiSeuraavan annoksen sain taidekoulussa. Meillä oli joka kuukausi kurssin päätyttyä kritiikki, jossa esiteltiin vuorotellen jokaisen aikaansaannokset, ja joskus opettajat repivät jonkun palasiksi, joskus nostivat jalustalle. Se riski oli otettava. Aika moni käsitteli töissään hyvin henkilökohtaisia alueita seksuaalisuudesta mielisairauksien kautta kuolemaan. Häpeilemättä. Ja se oli minusta niin suunnattoman kaunista, että vieläkin henki salpautuu joidenkin teoksia ja vaiheita muistellessa. Omiakin. Varsinkin, koska koulun seula oli niin korkea, että sinne ei pahemmin lahjattomia sisään eksynyt. Eli kyse ei ollut minkään terapiakerhon piirtelystä.

Valitsin lopulta taidemuodon, jossa on vielä maalauksia suurempi etäisyys minun ja kokijan välillä, näyttelemisestä puhumattakaan. Se on kirjaa lukiessa näennäistä, mutta samalla konkreettista. Olen läsnä sepittämissäni tarinoissa, hahmojen tunteissa, ilmeissä ja rivien välissä. Mutta se ei ole lukijan kannalta olennaista, että se olen juuri minä, jonkun toisen sijasta. Henkilöpalvonta on perseestä, taide ensin. Vaikka tosin pyörryin, kun kuulin Lou Reedin kuolemasta. Ja olen keski-ikäinen, en hysteerinen teini.

Valehtelisin, jos väittäisin ettei minussa ole häpeää. Osaa käsittelen ironialla, osaa en mitenkään, koska kaikkea ei edes tiedosta. Siihen menee jo puolet ihmisiästä, että myöntää kaikki rajoituksensa ja mitkä niistä kannattaa hyväksyä ja mitä ei. Mutta taiteessa yritän sinnikkäästi voittaa häpeäntunteen. Ehkä se on yksi syy, miksi kirjoitan nimenomaan fiktiota. Toinen on se, että uskon (joitakin onnistuneita poikkeuksia luk.ott.) etäännyttämiseen, jotta raaka tunne muuttuu terapiakirjoittamisesta kaunokirjallisuudeksi.

Tämän tekstin voisi tiivistää siihen, että älkää hävetkö turhaan. Pahoja tekoja voi hävetä aikansa, mutta älkää hävetkö itseänne. Tietenkin ensin pitää tuntea itsensä. Se vaatii sen, että uskaltaa katsoa peiliin, rehellisesti. Yleensä takaisin katsoo monella tapaa nolo ja typerä tyyppi, mutta älkää ihmeessä hävetkö sitä. Se on ainutlaatuinen. Teitpä mitä tahansa, et voi maineella tai mammonalla peittää sitä, että se olet sinä. Ja sinä olet erityinen. Mitä enemmän kiellät sen, sitä rumemmaksi muutut. Ja sitä enemmän häpeät. Jos sinussa on syvällä sisällä jotain niin pimeää tai kauheaa, että pelkäät itseäsi, pura se. Älä pura sitä muihin ihmisiin tai vahingoita itseäsi. Käytä työkaluina mitä tahansa taiteen muotoa tai terapiaa. Mahdollisesti molempia, mutta älä häpeä. (Vielä kun itse muistaisi tämän…)

Elämässä en ole voittanut häpeää vielä, taiteessa mielestäni melko hyvin. Vaikka jälkimmäistä hävettää myöntää. Ohjeeni taiteilijaksi haluavalle on, että ole ahkera ja rehellinen itsellesi, sekä arvioita teoksiasi useammalla asiantuntijalla. Jos kaikki tahot ovat toistuvista yrityksistäsi huolimatta sitä mieltä, että et ole lahjakas, unohda taiteellinen ura. Mutta älä silti häpeä itseäsi tai tekemisiäsi, pidä taidemuotosi itseilmaisun keinona ja tärkeänä harrastuksena. Jos taas edes yksikin asiantunteva taho uskoo sinuun, jatka tekemistä niin kauan, että sinua ei enää voida jättää huomiotta.

Lopputulema tähän tekstiin voisi olla, että häpeä tappaa. Häpeä rakentaa pikkuporvarillisia linnoja, joiden kellareihin on suljettu kidutettuja tyttöjä. Häpeä on sielullinen vamma, joka estää todellisen vuorovaikutuksen ja empatian. Älä kutista itseäsi tyngäksi. Älä välitä mitä muut ajattelevat. Ole iloinen siitä, että tällä kielellä kirjoitettuna on vielä aika hyvä sananvapaus, verrattuna moneen maahan. Käytä sitä. Älä kuitenkaan tee asioita, jotka aiheuttavat sinulle syitä hävetä. Käytä lahjojasi itsesi kehittämiseen, älä muiden alas painamiseen.

Ja minä? En tosiaan henkilökohtaisen elämäni suhteen ole mikään paras esimerkki mistään. Mitä julkiseen kuvaan tulee… Voi olla, että tässä esittelemäni taidekäsitys,jossa tekninen taitavuus yhdistyy aina johonkin olennaiseen sisäiseen oivallukseen, on naiivi tai vanhanaikainen. Voi olla, että tämä blogiteksti on itsestäänselvyyksien luettelemista. Siitä huolimatta painan parin sekunnin päästä lähetä-nappulaa. Häpeämättömästi.


8 kommenttia

On lottovoitto syntyä palkintoehdokkaaksi

Finlandia Junior -palkintaehdokkaat ovat tänä vuonna seuraavat:

Marja Björk: Poika (Like)
Ville Hytönen & Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi, apinahiisi (Tammi)
Jukka Laajarinne & Timo Mänttäri: Isä vaihtaa vapaalle (WSOY)
Heli Laaksonen & Elina Warsta: Aapine (Otava)
Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa (Otava)
Ville Tietäväinen & Aino Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY)

Menivät näemmä tasan Otava- ja Bonnier-konsernien välillä. Valintalautakunnan perustelut löydät täältä.

Tekijät kirjan takana.

Tekijät kirjan takana.

Kun Finlandia Junior -ehdokkuus osui kohdalleni ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten, olin ällikällä lyöty ja aivan täpinöissäni. Moni veikkasi Ruokosen Martin kuvittamaa kirjaani Madonluvut voittajaksi, enkä, vastoin järkeni ääntä välttynyt toiveikkuuden tartunnalta. Palkinto meni jollekulle muulle, ja muistelisin korkeiden odotusten vaihtuneen melko suureksikin pettymyksen tunteeksi.

Olen sittemmin kirjoittanut monta ainakain omasta mielestäni parempaa teosta. Joskus olen saanut teoksilleni melko suurtakin medianäkyvyyttä ja joitakin palkintoja, mutta samalla mielessäni on vahvistunut kuva jonkinlaisista arpajaisista. Teos, joka omissa silmissäni on erityisen merkityksellinen, uutta luova ja nerokas, saattaa jättää avainlukijat ja palkintoraadit kylmiksi – tai innostumaan – jokseenkin ennakoimattomalla tavalla. Raadeilla, kriitikoilla ja tuomareilla on valintoihinsa hyvät syyt, mutta aina ne ovat lopulta subjektiivisia ja tulevat näkyville vasta valinnan yhteydessä jos silloinkaan.

Vanha toiveikkuus valtaa minut luonnollisesti aina, kun olen julkaissut jotain uutta. ”Tämä 72 saa varmasti näkyvyyttä!” Palkintojen suhteen luulen sentään jo oppineeni jotakin. Seuraan ehdokasasetteluja ennen kaikkea uteliaana, korkeintaan ihan vähän jännittäen. Sillä todennäköisesti arpa ei lankea minulle.

Nyt, kun iloiseksi yllätykseksemme agenttikirjamme pääsikin framille, on entistä aiheellisempaa pitää pää kylmänä. Ja entistä helpompaa. Kyseessä on yksittäinen valitsija, yksittäinen näkökulma. En lainkaan tunne Jarpin mieltymyksiä, joten todennäköisyylaskenta on harvinaisen helppoa. P = 1:6. Jos asiaa haluaa pohtia voittosumman kautta, on osakseni lankeavan rahasumman odotusarvo 2 500 €. Ei sen vuoksi kannata mielenrauhaansa menettää.

Ja jottei muiltakaan menisi suhteellisuudentaju, kannattaa lukea, miten asia on uutisoitu Ilta-Sanomissa.


26 kommenttia

Olen tehnyt suuria virheitä

JP Koskinen

JP Koskinen

Kirjailijan pitää ajatella imagoaan. Kun esikoiskirjailija ponnistaa jään alta hyisestä avannosta ihmisten ilmoille tuore romaani kainalossaan, ensimmäiset hetket ratkaisevat kaiken. Kirjalliset kätilöt ja synnytyslääkärit tutkivat tulokkaan ja laittavat ranteeseen lapun. Tämä on dekkaristi, humoristi, viihdekirjailija, lanu-kirjailija, runoilija tai wakawan proosan mahtawa takoja. Tunniste on liimattu, ilman rälläkkää tai amputaatiota siitä ei pääse eroon.

Mikään ei ole kustantamolle helpompaa, kuin markkinoida kunnon tuotetta. Maito on maitoa ja juusto juustoa. Jos kirjailijalta odotetaan huumoria, huumoria sen pitää oleman, sillä muutoin lukija pettyy uuden kirjan äärellä. Onhan uusi kirja hyvä, mutta se ei ole huumoria. Markkinoinitosasto pettyy. Saavutettu lukijakunta on menetetty ja uudesta ei ole tietoakaan. Kuinka markkinoida kirjailijaa, joka voi tehdä mitä tahansa?

SeuraJP Ensimmäinen julkaistu tekstini ilmestyi 1978. Se oli runo. Sitten tein gradun, hieno teksti sekin. Seuraavana oli vuorossa novelli, josta minulle maksettiin 10000 markkaa ja naamani ilmestyi Seuraan. Raha tuntui sormissa niin mukavalta, että jatkoin novellien tekemistä eri kisoihin, genreistä piittaamatta. Se oli virhe. Sitten ilmestyi esikoisromaanini, historiallinen sellainen. Jatkoin samaa rataa vähän aikaa. Sitten ilmestyi novellikokoelma. Toinen gradu. Tietokirja. Tavallinen kirja. Dekkari. Lastenkirja. Kauhutrilleri historiallisin kääntein. Nuortenkirja. Virhe virheen jälkeen.

Jossakin välissä kustantajanikin kyllästyi. Mitä Koskinen nyt edustaa? Mitä? Omasta mielestäni ensisijaiseti hyviä kirjoja. Kustantajalle se ei ollut tarpeeksi kattava selitys. Kustantamo vaihtui. Tai ei voi sanoa, että vaihtui, niille toisille kirjoille löytyi ihan uusia kustantamoja.

Ymmärsin itsekin, että olisi ollut huomattavasti helpompaa keskittyä yhteen genreen. Kuinka helppoa olisi markkinoida uutta sitä samaa, joka tuli viimeksikin. Eikä se olisi minulle ollut ongelma, jos pääni ei olisi päättänyt toisin. Olen antanut ideoiden viedä, tarinoiden valita genrensä, en ole pakottanut tarinaa genreen. Eeppinen virhe.

Etel%E4-Suomen Sanomat 29.7.2011 osa 1Kuvittelin joskus, että kirja-alalla myydään hyviä kirjoja. Siksi halusin kirjoittaa hyviä kirjoja, joiden lukijat eivät piittaa, eikä heidän tarvitsekaan piitata, kirjailijasta. Taas virhe. Toki kirjakaupoissa myydään hyviä kirjoja, mutta pääsääntöisesti siellä myydään hyviä kirjaillijoita. Hän kirjoitti kerran hyvän romaanin, tämäkin on varmasti ihan hyvä. Hän taas, no esikoinen oli sitä, mitä en halua lukea, joten kai tämä on samaa. Turha huutaa, että on olemassa vain hyviä tai huonoja kirjoja, ei hyviä tai huonoja kirjailijoita.

Kunniakirjat Olen lentänyt kukasta kukkaan, kirjallisessa mielessä. Työhuoneeni motivaatiopäädystä löytyy kunniakirjoja laidasta laitaan, dekkareista scifiin, kovasta proosasta tv-käsikirjoituksiin. Minulla on ollut hauskaa ja niin on ollut lukijoillakin. Nimimerkkikilpailuissa häröily ei ole haitannut, ei ole kättä, johon leiman olisi voinut lyödä. Shekit olen ottanut kiittäen vastaan. Kirjailijana olen kuullut usein, että kun nyt olisit vaan kirjoittanut vielä samalla tyylillä tämän uuden  kuin edellisen, niin johan olisi lätkää tullut seinään romaaneistakin.

shekki

No, elämässä pitää tehdä virheitä. Olen kuitenkin vielä sitä mieltä, että oman pään pitäminen on pitänyt oman pääni kunnossa. Jos junnaisin jotakin muiden määräämää rataa pitkin, olisi iloni pian poissa. Ratakiskoja en kaipaa, rahaa ehkä jonkin verran. Mutta jos rahaa haluaa, kirjailijaksi heittääntyminen on suuri virhe.


13 kommenttia

Voiko mieslukija fanittaa naiskirjailijan kirjoja?

Naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia kirjoja, miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja. Tämän kiertävän huhun tueksi on olemassa tilastotietoakin, joskaan ei kovin tarkasti ilmaistuna:

Sen sijaan yli puolet miehistä (ja kahdeksan prosenttia naisista) ilmoitti lukevansa enimmäkseen miesten kirjoittamia kirjoja.

”Yli puolet” voi periaatteessa olla 51 tai 98 prosenttia, mutta kyseisen tekstin alla oleva taulukko kertoo ehkä enemmän: miesten suosikkikirjailijoiden Top 10 -listalla 10/10 on miehiä, naisten suosikkilistalla naiskirjailijat vievät vain niukan voiton 6-4.

Olisi mukava saada selville, onko taustalla jokin yleispätevä syy. Selitys ei kuitenkaan enää voi olla se, että naiset kirjoittavat vain ”naisille suunnattua viihdettä” eli parisuhdekiemuroihin keskittyvää ns. kevyttä kirjallisuutta (ovatko ihmissuhteet väistämättä kevyitä aiheita, se onkin jo toinen kysymys, mutta mennään nyt näin karkealla yleistyksellä). Nykypäivän naiskirjailijat kirjoittavat sotahistoriaa, kauhua, tieteis- ja fantasiakirjallisuutta, dekkareita, kaikkea mitä mieskirjailijatkin.
Miehen näkökulmasta asiaa on itse asiassa pohtinut toinen Alaston kirjailija Jukka Laajarinne omassa blogissaan. Ilmeisesti yksi selittävä tekijä on (tai ollut ainakin pari vuotta sitten) naisten kirjoittamien kirjojen heikompi näkyvyys mediassa. Ei kuitenkaan tyhjentävä selitys, kuten Laajiskin myöntää, jo ihan sillä perusteella että naiset kuitenkin löytävät ilmeisen vaivatta naisten kirjoittamia kirjoja.

Eli jatketaan mietteitä, ja sitä varten on vedettävä jälleen mukaan Harry Potter. Sarjan räjähtäessä suursuosioon aika moni yllättyi suuresti kuullessaan, että J.K. Rowling onkin nainen – jostain syystä oletus tuntui olevan, että kyseessä on John eikä Joanne. ”Vahinko” oli kuitenkin jo tapahtunut, sarjaa fanittivat myös miespuoliset lukijat, nuoret ja varmasti vanhemmatkin, ympäri maailman.
Heitän villin arvauksen: asiaan saattaa vaikuttaa sekin, että sarjan päähenkilö on poika. Olisi kiintoisaa saada ihan mitattua tietoa siitä, minkä verran kirjan päähenkilön sukupuoli vaikuttaa miesten lukuvalintoihin. Jos voisi kurkistaa vaihtoehtotodellisuuteen, jossa Rowling olisi kirjoittanut Harriet Potterista, mitä siellä näkyisi – mahtaisiko sarja olla yhtä suosittu, ja olisiko edes kustantamo satsannut sen markkinointiin niin paljon?

Naisilla sen sijaan ei ole mitään vaikeuksia lukea mieskirjailijoiden teoksia mielin määrin ja tunnustaa avoimesti nauttivansa niistä. Esimerkiksi bloggaritoverillani Pasi Ilmari Jääskeläisellä on faneja jotka pukeutuvat päärynämekkoon, ottavat itsestään herkänkauniita valokuvia Pasin kirjojen kera ja tietenkin odottavat innolla aina seuraavaa kirjaa. Se on kerrassaan hienoa – fanitus on hauska, positiivinen ja suorastaan hyväätekevä harrastus. Fanitan itsekin monia asioita!

Kieltämättä olen kuitenkin hitusen kateellinen Pasille. Ei siksi, että pitäisin uskollisia naispuolisia lukijoitani mitenkään vähempiarvoisina kuin mieslukijoita (ja olen saanut hyvää palautetta vuosien varrella myös pojilta, mutta he muodostavat optimistisenkin arvauksen mukaan korkeintaan 2% lukijakunnastani), vaan koska olisi hienoa osata kirjoittaa tarinoita, jotka puhuttelevat ihmisiä sukupuolirajojen – ja tietysti muidenkin rajojen – ylitse. Tokihan ymmärrän, että esimerkiksi Syysmaa-sarjani lokerointi ”feministiseksi fantasiaksi” karkottaa tietyn tyyppiset tosikarjut, mutta eiköhän nykyaikana löydy muunkinlaisia miehiä.

Mutta jätän nyt omia kirjojani koskevat marinat sikseen ja muistutan vielä, että naiskirjailijat eivät kirjoita kaikki samanlaisia kirjoja, eivät läheskään kaikki edes ”naisista vain naisille” -tyyliin. Naiskirjailijoiden tuotannoista löytyy valtavasti valinnanvaraa, kokeiltavaa ja löydettävää – varmasti myös miehille. Kenties mieslukijan ja naiskirjailijan teoksen kohtaamista voi edistää sekin, että myös lukija uskaltautuu ylittämään omia rajojaan 🙂

No onhan minulla sentään yksi karumpaa sukupuolta edustava fani!

On minulla sentään yksi miessukupuolta edustava fani!


2 kommenttia

Ikkuna työhuoneeseen

JP Koskinen

JP Koskinen

Ensimmäisen kirjani ilmestymisen aikoihin blogien pitäminen oli vielä suhteellisen kuuma juttu. Itsekin innostuin pitämään muutamia blogeja, joista wanhin löytyvä on yhä täällä. Tuosta blogista laskurikin nyrjähti joskus ympäri, joten vastavirtakalana älysin hillitä päivitystahtia.

Pidin myös muutamia varjoblogeja salanimellä, joissa yhdessä kirjoitin tajunnanvirtaromaania tasaisen tappavaan tahtiin. Blogia seurattiin yllättävän paljon, mutta se hyytyi 3 kuukaudessa, koska aloin kirjoittaa oikeaa romaania. Olen onnistunut hävittämään tuon blogin myös muististani, sillä en enää löydä sitä mistään. Se lepää jossakin internetin syvissä, pimeissä haudoissa.

Ja olihan minulla varsin hupaisa blogi, jolla pönkitin UKK:n valintaa presidentiksi. Vaalikampanja vuodelle 2006 alkoi liian myöhään ja vuoden 2012 vaaleihin se alkoi liian aikaisin. Unohdin tunnarit, joten Niinistö pääsi livahtamaan presidentiksi. Tuo kyllä harmittaa yhä.

Mitä hittoa olen siis ajanut takaa blogeillani? Hilpeyttä, toki, mutta onhan nuo vakavammat blogit tarjonneet ikkunan työhuoneeseeni. On ihmisiä, joita kirjoittaminen, ja joskus jopa kirjatkin, kiinnostaa. On mukava tarjota tietoa ja näkyvyyttää kirjailijan arkeen niille, joita se rehellisesti kiehtoo. Jotkut jopa saavat tiedon uudesta kirjastani blogin kautta.

Kirjoittaminen on kuitenkin aikaavievää puuhaa. Kun kirjoitan romaania, kuten juuri tällä hetkellä, blogiin ei voi uhrata juurikaan paukkuja. Päiväkirjanomaisesti voisin kertoa kirjan synnystä, mutta en halua paljastaa sen aihetta enkä juonikuvioita, joten päivitykset olisivat aika onttoja. Olen liuskalla 112, eikös ole jännää?

Blogit ovat osaltani jo hiukan menneen talven lumia, johon lukemattomat koirat ovat kusseet. Siksi olen työstänyt toista tapaa jauhaa jargonia ja jakaa sitä iloa muillekin. KultTV saattaa olla jo joillekin tuttu, ja pahoin pelkään, että seuraavien taloudellisesti loistavien kvartaalien aikana se tulee yhä tutummaksi.

En kuitenkaan hylkää blogeja. Olisi mukava kirjoittaa se sensuroimaton romaanin syntyä kuvaava päiväkirja lukijoiden nähtäville. Ehkä keksin seuraavan käsikirjoituksen tekovaiheessa siihen jonkun itseänikin tyydyttävän keinon. Työhuoneessani on kolminkertaiset lasit, joten sisälle kurkkijat eivät työtäni metelöinnillään voisi häiritä. Mietitään ja katsotaan.


4 kommenttia

Lopputulema

annekuvaSain oikovedoksen luettua loppuun saakka. Löysin jonkin verran tautologiaa ja hassuja sanavalintoja, muutama poisto oli aiheellinen nyt kun katsoo tekstiä kauempaa kuin normaalisti. Se on sitten siinä. Paketti lähtee kustannustoimittajalle, ja hän vielä kyselee mahdollisesti jotakin, ja esittää omat huomionsa ennen painamista.

Kun edellisestä lukukerrasta on kulunut kuukausia, pystyin katsomaan kokonaisuutta hieman kauempaa. Teos alkaa verkkaisesti, kuten niin usein kirjoittamilleni pidemmille teksteille käy. Iso käännekohta tapahtuu vasta hieman puolen välin jälkeen. Jotenkin tämä rakenne tuntuu silti juuri tälle tarinalle ominaiselta. Alussa esitettyihin asioiden palataan uudella kierteellä. Monet hahmoista kehittyvät, osa jumahtaa poteroihinsa. Alun pohjustus on tarpeellinen, koska maailma rakentuu pala palalta, ja päähenkilön valinnat saavat pontta siitä taustasta, johon voi verrata.

Analysoin myös tapaani kerrostaa tarinaa. Tietyt motiivit (kuten koira ja lipas) toistuvat kerronnan aikana. Käytän paljon luontokuvausta henkilöiden mielenliikkeiden kuvastimena. Romaanimittaan mahtuu myös paljon henkilökohtaisia upotuksia, asioita joihin lukija tuskin kiinnittää huomiotaan, mutta jotka minulle ovat olleet tärkeitä. Yksityiskohtia, sanoja, lauseita. Ehkä niihin palaan uudestaan joissakin teksteissä, sillä niissä voi piillä useamman tarinan siemen.

Kun teostaan pystyy jo katsomaan uusin silmin, on selvästikin päässyt tarinan ja maailman yli. Napanuora on katkennut. Pian kirja lähtee painoon. Se on siinä!


4 kommenttia

Näin kirjoitan romaanin

Tiina

Tiina

Kirjoitan parhaillaan romaania. Juuri nyt se on sivulla 76. Minulla ei ole epäilystäkään, ettenkö saisi sitä loppuun. Laadusta en tässä vaiheessa mene takuuseen, mutta tiedän, että saan sen kirjoitettua. Sitä nopeammin, mitä enemmän aikaa minulla on käytettävissä. Olen kirjoittanut aiemmin loppuun saakka kolme romaania (näistä yksi julkaistaan vasta ensi vuoden puolella) ja yhden tietokirjan. Tiedän, että selviän romaaninmittaisesta projektista.

Aina asia ei ole ollut näin. Silloin kun vasta harjoittelin kirjoittamista, juuri pitkäjänteisyys oli vaikeaa.

En edelleenkään ole “valmis” kirjoittaja, en tietenkään, ja kirjoittaminenhan on aina harjoittelua ja opettelua. Mutta alun perin nimenomaan kirjoittaminen sinänsä oli hankalaa: piti istua pitkään paikallaan, keskittyä, keksiä mistä kirjoittaa. Piti rakentaa teksti pala palalta: Sanoisiko joku jotain? Pitäisikö nyt kuvailla ympäristöä?

Noilta ajoilta minulla on tallella useampia romaaninalkuja, lyhimmillään sivun mittaisia. Silloin tuntui utopistiselta, että joskus kykenisin kirjoittamaan edes satasivuisen kokonaisuuden valmiiksi.

Nykyään minulta ei puutu rutiinia eikä aiheita. “Mistä kirjoittaisin” ei ole ollut ongelma vuosikausiin. Kirjanaihioita on mielessä liikaakin. Istuminen koneen ääressä ei ole hankalaa. Kirjoittaminen ei ole samanlaista masokismia mitä se alussa oli.

Mikä romaaninkirjoittamisessa kiehtoo? Olen kirjoittanut paljon myös novelleja, yhden kokoelmankin. Romaanin ja novellin eroja on hauska vertailla. Novelli nostetaan joskus eräänlaiseksi proosan kuninkuuslajiksi, helmeksi, jossa jokaisen sanan pitää olla kohdallaan.

Silti pidän romaania paljon vaikeampana toteutettavana. Suurin syy on juuri pituus. Työn määrä on toki asia sinänsä, mutta minulle sitäkin suurempi on ongelma on ollut, etten kykene “näkemään” romaanin tarinaa edessäni yhdellä silmäyksellä. (Joudun kirjoittamaan tästä hieman typerin vertauskuvin.)

Kun saan novellin ensimmäisen version valmiiksi, voin arvioida tarinan ominaisuuksia – jännitettä, tarinan kaarta, tunnelmaa – paljon helpommin kuin romaanin kohdalla. Romaani ei mahdu kerralla kirjailijakatseeni alle. Romaanikäsikirjoitusten kohdalla joudun tarkastelemaan kokonaisuutta palasina ja luottamaan enemmän intuitioon kuin novellien kohdalla. Joudun luottamaan enemmän kustannustoimittajaan.

Novellin voi lukea loppuun vartissa. Romaanikäsikirjoituksen lukemiseen menee taukoineen parikin päivää. Kokonaisuus jää hahmottamatta tästäkin syystä.

Romaanien kohdalla minua on viimeisillä editointikierroksilla häirinnyt sekin, etten käytännössä enää edes muista esimerkiksi sitä, onko joku kohtaus edelleen mukana romaanissa vai poistettiinko se pari kierrosta aiemmin.

Yksityiskohtia poistellaan, lisätään, kohtauksien paikkaa vaihdetaan – enkä minä pysy kaikessa mukana. Kaikki kirjoitetut kohdat ovat olemassa ajatuksissani, mutten ole varma, ovatko ne enää käsikirjoituksessa.

Jännitettä kirjoittajan itsensä on mahdotonta arvioida, kun käsikirjoituksesta on menossa seitsemäs versio, lukukertoja takana ties vaikka kuinka monta ja henkilöistä tiedossa kaikki sellainenkin, jota tekstissä ei kerrota.

Ja silti: romaanin kirjoittaminen on mahtavaa. Uppoutuminen on mahtavaa. Novelli on liian lyhyt, siihen ei ehdi uppoutua.

Uppoutumisen myötä romaanin henkilöt siirtyvät elämään jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, joka on osittain päällekkäinen tämän todellisuuden kanssa. Kokemus oli erityisen vahva esikoisromaania kirjoittaessani. Kävin töissä ja hoidin kotia – ja käsikirjoituksen henkilöt olivat kuin haaleita, läpikuultavia hahmoja katseen laitamailla.

Kun taas sain valmiiksi viimeisimmän romaanini, Hukkajoen, olin niin kiintynyt henkilöihini, että vannoin, etten koskaan enää kirjoita kenestäkään muusta. Kuuntelin autossa romaaniin liittyvää musiikkia kyyneleet silmissä. (Täytyy tosin myöntää, että jo pari viikkoa myöhemmin oikolukua tehdessäni olin jo niin kyllästynyt koko tekstiin, etten olisi halunnut kuulla siitä enää mitään.)

Merkittävä tunne on myös se, kun huomaan tekstin lähtevän viimeistään vetämään. Saattaa mennä jopa viisikymmentä liuskaa ennen kuin kirjoittaminen helpottuu, enemmänkin. Jossain vaiheessa kuitenkin havahdun siihen, että käsikirjoituksesta alkaa tulla eräänlainen pakkomielle: joka päivä täytyy päästä kirjoittamaan eikä mikään tunnu tärkeämmältä kuin se, että sivuja kertyy lisää.

Paras vaihe yksittäinen vaihe on silti toisen version kirjoittaminen. Ensimmäisen version tekeminen on vielä epävarmaa ja sekavaa, siihen tuntuu uppoavan toisiinsa liittymättömiä elementtejä, aivan liikaa tavaraa, ja silti tuntuu, että jotain olennaista puuttuu.

Kun käsikirjoitus on kerran kirjoitettu loppuun, pääsen täyttämään aukkoja, tarkastelemaan, mitä kaikkea siitä löytyy ja miten asiat liittyvät toisiinsa. Pääsen sitomaan langanpäitä yhteen. Toisen version kirjoittaminen on salapoliisityötä. Järjestelen omaa luomistyötäni.

Juuri nyt olen siinä vaiheessa, että huomaan pakkomielteen syntyneen. Ahdistaa vietävästi, kun aikaa pitää käyttää muidenkin töiden tekemiseen. Koti on sotkuinen. Turhaudun, jos liuskoja ei kerry. Murisisin, jos osaisin. En ole ihmisenä parhaimmillani.

Ja joskus, ehkä vuodenvaihteessa, pääsen ensimmäistä kertaa lukemaan koko tarinan alusta loppuun. Muutun löytöretkeilijäksi ja salapoliisiksi. Sinne tähtään.


4 kommenttia

Ovatko kirjailijat psyyken pornotähtiä?

Pasi I J

Pasi I J

Yksi tärkeä askel kirjoittamaan oppimisessa – tai ei, vaan kirjailijaksi oppimisessa – on oppia kirjoittamaan häpeilemättä. Lopettaa sen ajattelu, mitä ihmiset sanovat, jos menen tällaista tai tuollaista kirjaan laittamaan. Merkillisyyksiä, seksuaalisuutta, päähänpälkähdyksiä, mieleenjuolahduksia, alitajunnan hälyä ja helmiä. Pitää oppia riisuutumaan yleisön edessä, paljastamaan psyykensä kummallisimmatkin osaset, heiluttelemaan niitä lukijoiden edessä ylpeänä ja kauhistuneena yhtä aikaa.

Ei kirjailija itseään tarinan tasolla välttämättä paljasta. Jos päähenkilö murhaa jonkun, se ei tarkoita, että kirjailija olisi murhannut, tai edes tosissaan halunnut murhata jonkun. Se tarkoittaa kuitenkin, että kirjailija on leikkinyt ajatuksella. Millaista olisi murhata joku, ottaa henki, sammuttaa elämä, kuinka sen tekisin ja kuinka yrittäisin välttyä kiinnijäämiseltä, mitä tuntisin jälkeenpäin, voisinko jatkaa elämää? Tai jos kirjailija laittaa tarinaansa henkilön, jonka sukupuoli ei ole täysin selvä, mitä se sitten tarkoittaa? Tuskinpa sitä, että kirjailija itse olisi muuta kuin aika täysiverinen mies. Ehkä kirjailja on kuitenkin miettinyt, millaista olisi, jos olisikin sattunut löytämään jalkovälistään lapsena kikkelin sijasta jotain muuta, olematta kuitenkaan sisäisesti muuta kuin poika. Tai päinvastoin. Jostain se samastumisprosessi kuitenkin pitää aloittaa. Kirjailijat ovat ihmisiä, jotka miettivät tuollaisia asioita, ja kummallisempiakin – ja yrittävät ymmärtää, joskus kaikkein pahimpiakin henkilöhahmojaan, etsien sisältään niitä impulsseja, jotka voisivat jossain kuviteltavassa tilanteessa ajaa tekemään jotain outoa, ehkä jopa häiritsevän kammottavaa. Kirjailjan pitää uskaltaa vastata kysymykseen Mikä on kaikkein pahin teko, minkä voit kuvitella kaikkein pahimman mahdollisen ihmisen tekevän, ja sen jälkeen samastua sellaiseen ihmiseen, joka on tuollaisen teon tehnyt, ymmärtää vaikkei hyväksyisikään.

Kirjailijat tietysti varastavat toisilta ihmisiltä kokemuksia ja elämäntilanteita. Jollain tasolla kuitenkin kaikki, mitä ns. vapaasti kirjoitetussa kirjassa on (erotuksena sellaisiin, jotka kirjoitetaan syystä tai toisesta tilauksesta, tarkkoja ohjeita noudattaen), on kirjailijan psyyken heijastuma. Hallittu, osittain tietoisesti ja osittain alitajuisesti rakennettu tekstuaalinen uni. Itsehän laitan kirjoihini elementtejä omista unistani, joskus aika raakanakin, sepittäen sitten niiden ympärille tarinaa. Jollain tasolla minua hermostuttaa, kun näen jonkun lukevan kirjaani. Koen seisovani hänen edessään tietyllä tavalla psyykkisesti alastomana. Mietin, missä määrin olen paljastanut itsestäni jotain – vaikka jokainen kirjoitettu tarina samalla tietysti myös peittää asioita, niin että lopullinen teksti on valheen ja toden epämääräinen sekoitus, jonka suhde on tekijälleenkin lopulta arvoitus.

Sielut kulkevat sateessa sisältää uskonnollisia pohdiskeluja. Voin paljastaa, ettei yksikään kirjan hahmoista ole suoraan alter egoni tämän kysymyksen suhteen. Olen hajottanut oman ajatusmaailmani useamman henkilön piirteiksi. Ateisti Moreau edustaa kyynisintä puoltani, hän suorastaan inhoaa uskontoja niiden vallankäytöllisen luonteen vuoksi. Agnostikko Judit on se osa minua, joka ei edes halua päättää, mihin lopulta uskoo – vakaumuksellisessa mielessä hän ehkä haluaa sekä syödä kakun että säästää sen. Fundamentalisteihin minun on vaikeampi samastua, joskin arvelen ymmärtäväni heidänkin tapaansa ajatella ja syitä siihen, ja romaanissa pohdiskelujani jossain määrin purankin.

Uskonto oli yksityisasia. Oli vaikea keksiä arkaluontoisempaa ja vaivaannuttavampaa keskustelunaihetta. Oletko muuten kokeillut anaaliseksiä olisi ystävien kesken esitettynä kuulostanut vähemmän tungettelevalta keskustelunavaukselta kuin Milloin muuten olet rukoillut viimeksi. (Romaanista Sielut kulkevat sateessa)

kirjailijapornotähtiMyönnän empineeni jonkin aikaa ennen kuin aloin kirjoittaa uskonnollisuutta ja ateismia käsittelevää romaania. Näissä asioissa tavallaan menee pitemmälle kuin seksikohtauksissa, joissa väkisinkin pelkää paljastavansa jotain itsestään – jos nyt ei sentään omista seksuaalisista tavoistaan tai fantasiositaan, niin ainakin… niin, mistä? Jos kuvittelen ihmisen, joka en ole minä, ja hänet tekemään asioita, joita en ehkä itse tekisi, niin missä määrin kuitenkin kysymys on minusta? Mitä lopulta itsestäni paljastan, kun sepitän seksikohtausta?

Joka tapauksessa väitän, että romaanin lukeminen on vähän sama asia kuin lähtisi kävelylle kirjailijan psyyken maisemiin. Siellä ovat kaikki ne asiat,joita kirjailijan päässäkin on. Kokemukset, mieleen jääneet jutut, toisillekin tapahtuneet asiat, joista on tullut osa tapauksesta kuulleen tajunnansisältöä. Kun lukee kirjailijan teoksia, oppii jollain tasolla väkisinkin tuntemaan kirjailijaa. Ei suoraan, mutta kukapa ihmisenäkään itsestään kaikkea suoraan paljastaisi. Jokainen toiselle ihmiselle paljastettu asia on tarkoitettu samalla kätkemään, rakentamaan tietynlaista kuvaa paljastajasta. Ainoa tapa kertoa itsestään rehellisesti on vuotaa tajuntansa sisältöjä – tuntemuksia, kokemuksia, fantasioita – sellaisenaan, pukematta niitä tarinoiksi (tällaista itsensä rujoa paljastamista käsittelen esikoisromaanissani Lumikko ja yhdeksän muuta, jossa kirjailijat pelaavat vampyyripeliksi kutsumaansa kirjailijoiden salaista peliä). Sellaista ei kuitenkaan voi tehdä aiheuttamatta itselleen suurta vahinkoa. Eivät kameran edessä seksiä harrastavat pornotähdetkään kaikkea itsestään paljasta, ainoastaan sen, mitä heistä kameralla voi tallentaa: ihon, vartalon muodot, sukuelimet, takapuolen näppylät… Psyyke jää silti piiloon, se on pukeutunut lihaan. Voi olla, että kirjailija paljastaa lopulta enemmän, itsestään, psyykestään. Ei suoraan, mutta jos osaava psykoanalyytikko lukee kirjailijan koko tuotannon, hän osannee tehdä aika osuvia päätelmiä monistakin asioista. Riisua kirjailjan suojakseen nostamat tarinalliset vaatteet, purkaa hämäävät, keinotekoisesti rakennetut suojaukset ja katsoa suoraan alastomaan kirjailijaan.

Hermostuttava ajatus sinänsä. Paitsi että ehkä kirjailijat ovat vapautuneita psyykensä paljastajia? Vai ehkä sittenkin psyykkisesti jollain tapaa vaurioituneita olentoja, jotka paljastelevat tajuntansa intiimejä sisältöjä osana traumansa oireilua?