alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

Ovatko kirjailijat psyyken pornotähtiä?

4 kommenttia

Pasi I J

Pasi I J

Yksi tärkeä askel kirjoittamaan oppimisessa – tai ei, vaan kirjailijaksi oppimisessa – on oppia kirjoittamaan häpeilemättä. Lopettaa sen ajattelu, mitä ihmiset sanovat, jos menen tällaista tai tuollaista kirjaan laittamaan. Merkillisyyksiä, seksuaalisuutta, päähänpälkähdyksiä, mieleenjuolahduksia, alitajunnan hälyä ja helmiä. Pitää oppia riisuutumaan yleisön edessä, paljastamaan psyykensä kummallisimmatkin osaset, heiluttelemaan niitä lukijoiden edessä ylpeänä ja kauhistuneena yhtä aikaa.

Ei kirjailija itseään tarinan tasolla välttämättä paljasta. Jos päähenkilö murhaa jonkun, se ei tarkoita, että kirjailija olisi murhannut, tai edes tosissaan halunnut murhata jonkun. Se tarkoittaa kuitenkin, että kirjailija on leikkinyt ajatuksella. Millaista olisi murhata joku, ottaa henki, sammuttaa elämä, kuinka sen tekisin ja kuinka yrittäisin välttyä kiinnijäämiseltä, mitä tuntisin jälkeenpäin, voisinko jatkaa elämää? Tai jos kirjailija laittaa tarinaansa henkilön, jonka sukupuoli ei ole täysin selvä, mitä se sitten tarkoittaa? Tuskinpa sitä, että kirjailija itse olisi muuta kuin aika täysiverinen mies. Ehkä kirjailja on kuitenkin miettinyt, millaista olisi, jos olisikin sattunut löytämään jalkovälistään lapsena kikkelin sijasta jotain muuta, olematta kuitenkaan sisäisesti muuta kuin poika. Tai päinvastoin. Jostain se samastumisprosessi kuitenkin pitää aloittaa. Kirjailijat ovat ihmisiä, jotka miettivät tuollaisia asioita, ja kummallisempiakin – ja yrittävät ymmärtää, joskus kaikkein pahimpiakin henkilöhahmojaan, etsien sisältään niitä impulsseja, jotka voisivat jossain kuviteltavassa tilanteessa ajaa tekemään jotain outoa, ehkä jopa häiritsevän kammottavaa. Kirjailjan pitää uskaltaa vastata kysymykseen Mikä on kaikkein pahin teko, minkä voit kuvitella kaikkein pahimman mahdollisen ihmisen tekevän, ja sen jälkeen samastua sellaiseen ihmiseen, joka on tuollaisen teon tehnyt, ymmärtää vaikkei hyväksyisikään.

Kirjailijat tietysti varastavat toisilta ihmisiltä kokemuksia ja elämäntilanteita. Jollain tasolla kuitenkin kaikki, mitä ns. vapaasti kirjoitetussa kirjassa on (erotuksena sellaisiin, jotka kirjoitetaan syystä tai toisesta tilauksesta, tarkkoja ohjeita noudattaen), on kirjailijan psyyken heijastuma. Hallittu, osittain tietoisesti ja osittain alitajuisesti rakennettu tekstuaalinen uni. Itsehän laitan kirjoihini elementtejä omista unistani, joskus aika raakanakin, sepittäen sitten niiden ympärille tarinaa. Jollain tasolla minua hermostuttaa, kun näen jonkun lukevan kirjaani. Koen seisovani hänen edessään tietyllä tavalla psyykkisesti alastomana. Mietin, missä määrin olen paljastanut itsestäni jotain – vaikka jokainen kirjoitettu tarina samalla tietysti myös peittää asioita, niin että lopullinen teksti on valheen ja toden epämääräinen sekoitus, jonka suhde on tekijälleenkin lopulta arvoitus.

Sielut kulkevat sateessa sisältää uskonnollisia pohdiskeluja. Voin paljastaa, ettei yksikään kirjan hahmoista ole suoraan alter egoni tämän kysymyksen suhteen. Olen hajottanut oman ajatusmaailmani useamman henkilön piirteiksi. Ateisti Moreau edustaa kyynisintä puoltani, hän suorastaan inhoaa uskontoja niiden vallankäytöllisen luonteen vuoksi. Agnostikko Judit on se osa minua, joka ei edes halua päättää, mihin lopulta uskoo – vakaumuksellisessa mielessä hän ehkä haluaa sekä syödä kakun että säästää sen. Fundamentalisteihin minun on vaikeampi samastua, joskin arvelen ymmärtäväni heidänkin tapaansa ajatella ja syitä siihen, ja romaanissa pohdiskelujani jossain määrin purankin.

Uskonto oli yksityisasia. Oli vaikea keksiä arkaluontoisempaa ja vaivaannuttavampaa keskustelunaihetta. Oletko muuten kokeillut anaaliseksiä olisi ystävien kesken esitettynä kuulostanut vähemmän tungettelevalta keskustelunavaukselta kuin Milloin muuten olet rukoillut viimeksi. (Romaanista Sielut kulkevat sateessa)

kirjailijapornotähtiMyönnän empineeni jonkin aikaa ennen kuin aloin kirjoittaa uskonnollisuutta ja ateismia käsittelevää romaania. Näissä asioissa tavallaan menee pitemmälle kuin seksikohtauksissa, joissa väkisinkin pelkää paljastavansa jotain itsestään – jos nyt ei sentään omista seksuaalisista tavoistaan tai fantasiositaan, niin ainakin… niin, mistä? Jos kuvittelen ihmisen, joka en ole minä, ja hänet tekemään asioita, joita en ehkä itse tekisi, niin missä määrin kuitenkin kysymys on minusta? Mitä lopulta itsestäni paljastan, kun sepitän seksikohtausta?

Joka tapauksessa väitän, että romaanin lukeminen on vähän sama asia kuin lähtisi kävelylle kirjailijan psyyken maisemiin. Siellä ovat kaikki ne asiat,joita kirjailijan päässäkin on. Kokemukset, mieleen jääneet jutut, toisillekin tapahtuneet asiat, joista on tullut osa tapauksesta kuulleen tajunnansisältöä. Kun lukee kirjailijan teoksia, oppii jollain tasolla väkisinkin tuntemaan kirjailijaa. Ei suoraan, mutta kukapa ihmisenäkään itsestään kaikkea suoraan paljastaisi. Jokainen toiselle ihmiselle paljastettu asia on tarkoitettu samalla kätkemään, rakentamaan tietynlaista kuvaa paljastajasta. Ainoa tapa kertoa itsestään rehellisesti on vuotaa tajuntansa sisältöjä – tuntemuksia, kokemuksia, fantasioita – sellaisenaan, pukematta niitä tarinoiksi (tällaista itsensä rujoa paljastamista käsittelen esikoisromaanissani Lumikko ja yhdeksän muuta, jossa kirjailijat pelaavat vampyyripeliksi kutsumaansa kirjailijoiden salaista peliä). Sellaista ei kuitenkaan voi tehdä aiheuttamatta itselleen suurta vahinkoa. Eivät kameran edessä seksiä harrastavat pornotähdetkään kaikkea itsestään paljasta, ainoastaan sen, mitä heistä kameralla voi tallentaa: ihon, vartalon muodot, sukuelimet, takapuolen näppylät… Psyyke jää silti piiloon, se on pukeutunut lihaan. Voi olla, että kirjailija paljastaa lopulta enemmän, itsestään, psyykestään. Ei suoraan, mutta jos osaava psykoanalyytikko lukee kirjailijan koko tuotannon, hän osannee tehdä aika osuvia päätelmiä monistakin asioista. Riisua kirjailjan suojakseen nostamat tarinalliset vaatteet, purkaa hämäävät, keinotekoisesti rakennetut suojaukset ja katsoa suoraan alastomaan kirjailijaan.

Hermostuttava ajatus sinänsä. Paitsi että ehkä kirjailijat ovat vapautuneita psyykensä paljastajia? Vai ehkä sittenkin psyykkisesti jollain tapaa vaurioituneita olentoja, jotka paljastelevat tajuntansa intiimejä sisältöjä osana traumansa oireilua?

Mainokset

Kirjoittaja: pazi-i-j

Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen. Teokset: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006). Taivaalta pudonnut eläintarha (Atena 2008). Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010). Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013).

4 thoughts on “Ovatko kirjailijat psyyken pornotähtiä?

  1. Joku kirjallisuudentutkija sanoisi, että eikö tuo autobiografinen näkökulma ole vain yksi tapa tulkita teoksia…
    No, joo. Ensimmäisen yksityisnäyttelyni arvostelussa luki 1998 ”Hanna-Riikka Kuisma on henkinen exhibitionisti.” Siis kuvataiteen puolella, kun olin 20. Silloin valtavassa määrässä maalauksia täynnä angstia, hurjuutta, seksuaalisuuden pimeitä puolia jne. oli varmasti Suoraan Omaa Tunnetta enemmän kuin nykyään. Olen oppinut vanhemmiten ovelammaksi, romaanin kirjoittaminen vaatii sitä.
    Mutta mitä häpeään ja sensuuriin tulee, olin jo teininä oppinut kai teatterin puolelta pääsemään siitä. Ja nuorempana yksityiselämänikin oli pitkään jonkinlaista hysteeristä, turkkalaista psykodraamaa. Sitä minä vaan, että on jäänyt välistä se vaihe, jolloin pitäisi hyssytellä ja hissutella. Peruskoulssa sitä kai koetettiin takoa päähän huonoilla käytös- ja huolellisuusnumeroilla ja jälki-istunnoilla ja puhutteluilla, mutta ei iskostunut.
    Toki huonoa itsetuntoa ja kaikenlaista sellaista psykologista problematiikkaa riittää, ihan muillekin riittäisi jaettavaksi. Mutta sellainen pikkuporvarillinen häpeäntunne taiteelliseen ilmaisuun liittyen on ollut minulle aina vieras käsite. Olen kai 4-vuotiaana käynyt ekan kerran Louvressa? No, se siitä.

  2. ”Mitä muut tästä ajattelevat?” -ajatus on tosiaan yksi kirjoittamisen korkeimmista kynnyksistä. Se on vielä suhteellisen helppo ylittää, että jospa joku ei tykkääkään tekstistäni (koska kaikki ei kuitenkaan koskaan tykkää), mutta juurikin väkivalta, seksi ja muut ns. rankemmat aiheet pistää jonkin verran miettimään. Keskiverto ihminen kyllä tajuaa, että kirjailija vain kertoo tarinaa keksimistään henkilöistä ja tapahtumista, mutta aina joskus joku liittää kirjan kaameudet suoraan sen kirjoittajaan. Vähän samankaltaista kaiketi, kun tv-sarjojen tähtiä tervehditään kadulla heidän roolinimillään tai jopa aletaan sättiä jostain roolihahmon tuhmuuksista.

    Nuortenkirjoissani ei mitään kauhean raadollista ole, vaikka toki Syysmaa-sarjassa esimerkiksi naisten syrjintä ja alistaminen on kirjojen maailmaan sisältyvä elementti, mutta Ilmeettömän miehen masturbointikohtaus on jo astetta realistisempi. Vähän noloa myöntää, mutta sitä kirjoittaessa käväisi mielessä, että voi apua, mitähän äiti ja isä tästä ajattelee 😀

    • Julkaisin ekan kerran omalla nimelläni ja aikuisena jotakin fiktiivistä paikaillisessa antologiassa 2001. Siinä on kolme ihan ok novellia ja yksi aika hirveä. Kuitenkin, yksi juttu kertoi pornotähdestä ja toisen nimi oli Pirihuora. Silloin kun annoin sen mutsille, kirjoitin saatesanoiksi alkulehdelle, että Simo Salmisen sanoin, tässä sitten ”ruma sana sanotaan niinko se on”… No, sukulaiset olivat jo nähneet taulujani, joissa oli jotakin ruumispanon kaltaisia aktiviteetteja, joten…

  3. ”Ovatko kirjailijat psyyken pornotähtiä?” Vastaus: Ovat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s