alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

Näin kirjoitan romaanin

2 kommenttia

Tiina

Tiina

Kirjoitan parhaillaan romaania. Juuri nyt se on sivulla 76. Minulla ei ole epäilystäkään, ettenkö saisi sitä loppuun. Laadusta en tässä vaiheessa mene takuuseen, mutta tiedän, että saan sen kirjoitettua. Sitä nopeammin, mitä enemmän aikaa minulla on käytettävissä. Olen kirjoittanut aiemmin loppuun saakka kolme romaania (näistä yksi julkaistaan vasta ensi vuoden puolella) ja yhden tietokirjan. Tiedän, että selviän romaaninmittaisesta projektista.

Aina asia ei ole ollut näin. Silloin kun vasta harjoittelin kirjoittamista, juuri pitkäjänteisyys oli vaikeaa.

En edelleenkään ole “valmis” kirjoittaja, en tietenkään, ja kirjoittaminenhan on aina harjoittelua ja opettelua. Mutta alun perin nimenomaan kirjoittaminen sinänsä oli hankalaa: piti istua pitkään paikallaan, keskittyä, keksiä mistä kirjoittaa. Piti rakentaa teksti pala palalta: Sanoisiko joku jotain? Pitäisikö nyt kuvailla ympäristöä?

Noilta ajoilta minulla on tallella useampia romaaninalkuja, lyhimmillään sivun mittaisia. Silloin tuntui utopistiselta, että joskus kykenisin kirjoittamaan edes satasivuisen kokonaisuuden valmiiksi.

Nykyään minulta ei puutu rutiinia eikä aiheita. “Mistä kirjoittaisin” ei ole ollut ongelma vuosikausiin. Kirjanaihioita on mielessä liikaakin. Istuminen koneen ääressä ei ole hankalaa. Kirjoittaminen ei ole samanlaista masokismia mitä se alussa oli.

Mikä romaaninkirjoittamisessa kiehtoo? Olen kirjoittanut paljon myös novelleja, yhden kokoelmankin. Romaanin ja novellin eroja on hauska vertailla. Novelli nostetaan joskus eräänlaiseksi proosan kuninkuuslajiksi, helmeksi, jossa jokaisen sanan pitää olla kohdallaan.

Silti pidän romaania paljon vaikeampana toteutettavana. Suurin syy on juuri pituus. Työn määrä on toki asia sinänsä, mutta minulle sitäkin suurempi on ongelma on ollut, etten kykene “näkemään” romaanin tarinaa edessäni yhdellä silmäyksellä. (Joudun kirjoittamaan tästä hieman typerin vertauskuvin.)

Kun saan novellin ensimmäisen version valmiiksi, voin arvioida tarinan ominaisuuksia – jännitettä, tarinan kaarta, tunnelmaa – paljon helpommin kuin romaanin kohdalla. Romaani ei mahdu kerralla kirjailijakatseeni alle. Romaanikäsikirjoitusten kohdalla joudun tarkastelemaan kokonaisuutta palasina ja luottamaan enemmän intuitioon kuin novellien kohdalla. Joudun luottamaan enemmän kustannustoimittajaan.

Novellin voi lukea loppuun vartissa. Romaanikäsikirjoituksen lukemiseen menee taukoineen parikin päivää. Kokonaisuus jää hahmottamatta tästäkin syystä.

Romaanien kohdalla minua on viimeisillä editointikierroksilla häirinnyt sekin, etten käytännössä enää edes muista esimerkiksi sitä, onko joku kohtaus edelleen mukana romaanissa vai poistettiinko se pari kierrosta aiemmin.

Yksityiskohtia poistellaan, lisätään, kohtauksien paikkaa vaihdetaan – enkä minä pysy kaikessa mukana. Kaikki kirjoitetut kohdat ovat olemassa ajatuksissani, mutten ole varma, ovatko ne enää käsikirjoituksessa.

Jännitettä kirjoittajan itsensä on mahdotonta arvioida, kun käsikirjoituksesta on menossa seitsemäs versio, lukukertoja takana ties vaikka kuinka monta ja henkilöistä tiedossa kaikki sellainenkin, jota tekstissä ei kerrota.

Ja silti: romaanin kirjoittaminen on mahtavaa. Uppoutuminen on mahtavaa. Novelli on liian lyhyt, siihen ei ehdi uppoutua.

Uppoutumisen myötä romaanin henkilöt siirtyvät elämään jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, joka on osittain päällekkäinen tämän todellisuuden kanssa. Kokemus oli erityisen vahva esikoisromaania kirjoittaessani. Kävin töissä ja hoidin kotia – ja käsikirjoituksen henkilöt olivat kuin haaleita, läpikuultavia hahmoja katseen laitamailla.

Kun taas sain valmiiksi viimeisimmän romaanini, Hukkajoen, olin niin kiintynyt henkilöihini, että vannoin, etten koskaan enää kirjoita kenestäkään muusta. Kuuntelin autossa romaaniin liittyvää musiikkia kyyneleet silmissä. (Täytyy tosin myöntää, että jo pari viikkoa myöhemmin oikolukua tehdessäni olin jo niin kyllästynyt koko tekstiin, etten olisi halunnut kuulla siitä enää mitään.)

Merkittävä tunne on myös se, kun huomaan tekstin lähtevän viimeistään vetämään. Saattaa mennä jopa viisikymmentä liuskaa ennen kuin kirjoittaminen helpottuu, enemmänkin. Jossain vaiheessa kuitenkin havahdun siihen, että käsikirjoituksesta alkaa tulla eräänlainen pakkomielle: joka päivä täytyy päästä kirjoittamaan eikä mikään tunnu tärkeämmältä kuin se, että sivuja kertyy lisää.

Paras vaihe yksittäinen vaihe on silti toisen version kirjoittaminen. Ensimmäisen version tekeminen on vielä epävarmaa ja sekavaa, siihen tuntuu uppoavan toisiinsa liittymättömiä elementtejä, aivan liikaa tavaraa, ja silti tuntuu, että jotain olennaista puuttuu.

Kun käsikirjoitus on kerran kirjoitettu loppuun, pääsen täyttämään aukkoja, tarkastelemaan, mitä kaikkea siitä löytyy ja miten asiat liittyvät toisiinsa. Pääsen sitomaan langanpäitä yhteen. Toisen version kirjoittaminen on salapoliisityötä. Järjestelen omaa luomistyötäni.

Juuri nyt olen siinä vaiheessa, että huomaan pakkomielteen syntyneen. Ahdistaa vietävästi, kun aikaa pitää käyttää muidenkin töiden tekemiseen. Koti on sotkuinen. Turhaudun, jos liuskoja ei kerry. Murisisin, jos osaisin. En ole ihmisenä parhaimmillani.

Ja joskus, ehkä vuodenvaihteessa, pääsen ensimmäistä kertaa lukemaan koko tarinan alusta loppuun. Muutun löytöretkeilijäksi ja salapoliisiksi. Sinne tähtään.

Advertisements

2 thoughts on “Näin kirjoitan romaanin

  1. Kiitos hienosta kuvauksesta. Olen itse kirjoittanut monografiamuotoisen väitöskirjan, jonka teko tuntui hyvin samanlaiselta. Siihen meni 4 vuotta ja jouduin tekemään valtavan määrän versioita, ennen kuin lopputulos oli tyydyttävä. Matkaan liittyi innostusta, epäluuloa, turhautumista, väsymistä, uutta innostumista jne… Koko ajan täytyi pitää päämäärä ja tahto kirkkaana, mutta mielialat vaihtelivat ylhäältä alas. Kun teos oli lopulta valmis ja sain sen ensimmäisen kerran käteeni, tunne oli aika hieno – tämä on minun kirjoittama kirja…Toisaalta mielen valtasi tyhjyys, tässäkö tämä sitten olikin?

    Ensimmäinen ei-opinnäytetyö-kirja lähtee juuri taittajalle ja odotan mielenkiinnolla, minkälaisia tunteita se herättää.

    Jatka ihmeessä kirjoittajan työn kuvaamista. Se inspiroi ja auttaa varmasti monia kirjoittajia käsittelemään omaa kirjoittamisprosessiaan ja mahdollisesti toimii itsellesi terapian korvikkeena.

  2. En ole julkaissut mitään, mutta olen pari vuotta miettinyt romaania, vuoden päivät olen kirjoitellut muistiin katkelmia, ideoita, kohtauksia, dialoginpätkiä – jopa hyvältä kuulostavia lauseita, vaikken vielä edes tiedä, millaisessa yhteydessä niitä käytän. Kaikki on siis tekstinä vielä katkelmallista muistiinpanosälää. Minulla on kuitenkin romaanin kaari mielessäni, tiedän siis, mitä se pääpiirteissään tulee sisältämään.

    Vaikeutena tuntuu olevan juuri itsekurin puute, itsensä pakottaminen kirjoittamaan. Lisäksi tuntuu, että kiinnitän liikaa huomiota sanavalintoihin, lauseiden rakenteeseen ja muuhun pikkusälään, vaikka tiedän, että tietenkin korjaan käsikirjoitusta myöhemmin. Siksi kirjoittaminen on ollut todella hidasta, olen halunnut aivan liian valmista tekstiä jo alkuvaiheessa. Mutta nyt on vihdoin alettava varsinaiseen työhön, yksityiskohtia liikaa miettimättä. Olen jo siksi vanha, että jos en sitä nyt tee, en tee ehkä koskaan.

    Kiitos rohkaisevasta kirjoituksestasi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s