alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

Taas saa hävetä… – ajatuksia häpeästä ja taiteesta

4 kommenttia

Hanna-Riikka

Hanna-Riikka

Häpeämättömyys sanana on totuttu yhdistämään julkeuteen ja epäkohteliaisuuteen. Tahdon tarkastella asiaa vähän eri näkökulmasta. Häpeä on vaarallisimmillaan rampauttava ja jopa tuhoava voima. Olen toki myös kohteliaan käytöksen kannattaja, vuosi vuodelta enemmän. Pääväitteeni tässä kirjoituksessa on se, että pahoja tekojaan voi ja pitää hävetä, itseään ei.*** Ja koska hyvä taide heijastaa tavalla tai toisella rehellisesti jotakin itsen puolia, olivatpa ne kuinka kauheita tahansa, se ei voi olla noloa tai väärin. Eli hyvässä taiteessa ei voi olla mitään hävettävää. Häpeä on taiteilijalle kuolemaksi, puhumattakaan siitä montako hyvää taiteilijaa jää häpeän takia syntymättä. Mutta häpeä ei tarkoita samaa kuin itsekritiikki. Jälkimmäinen aiheuttaa välillä järkevää ja ansaittua häpeää. Sen puute sen sijaan kelvotonta taidetta. 

***(Paitsi jos koet sisäisesti olevasi esim. pedofiilisarjamurhaaja tms., hanki apua. Heti. 112. Älälue kuin tämä kohta, koska mikään muu kirjoituksessa ei koske sinua.)

On hieman surullista, että taiteilijoita jää ikuiseen pöytälaatikkoon pölyttymään häpeän vuoksi. Mutta se on mitätöntä verrattuna siihen, moniko häpeään liittyen masentuu, sairastuu jollain muulla tavalla mieleltään tai/ja tappaa itsensä. Häpeä ja (usein irrationaalinen) syyllisyydentunne limittyvät toisiinsa saumattomasti vakavassa masennuksessa, joka voi purkautua syömishäiriönä, päihdeongelmana, viiltelynä ja vielä suorempana itsetuhona eli itsemurhana.

Häpeä on luonnollinen tunne, jonka perusesimerkki on nähtävissä vaikkapa pikkulapsen ”vierastamisessa”. Vahingollista se on silloin, kun aikuinen häpeää omaa itseään, ei tekojaan. Tai, jos häpeää tekojaan kohtuuttomasti, eli vatvoo mielessään pieniä epäonnistumisia, joilla ei todellisuudessa ole helvetinkään väliä. Jokainen epäonnistuu. Nykyajan suorituskeskeisyys saa aikaan sen, että ainoa todellinen onnistuja voi olla tyyppi, joka muistuttaa robottia. Joka ehkä itkee yksin öisin tukahdutettuja tunteitaan, tai kanavoi tukahtuneisuutensa mitä merkillisimpiin addiktioihin. Tästä löytyisi varmasti mielenkiintoisia esimerkkejä Japanista, jota mainitsematta häpeää käsittelevää juttua on vaikea kirjoittaa. Siellä kasvojen menettäminen on, kuten kaikki tiedämme, hyväksytty syy suorittaa seppuku. Siitä on vaikea löytää mitään positiivista. Ilmankos samurai-ihannointi on jäänyt minulle aina vieraaksi. Ilmankos jotkut nuoret vetäytyvät hikikomoreiksi.

Onnistunut taide vaatinee tiettyä etäisyyttä oravanpyöräksikin kutsuttuun koneistoon ja kunkin ajan ja kulttuurin konventionaaliseen ajatteluun. Etenkin se edellyttää häpeäntunteen ohittamista. Pitää ottaa epäonnistumisen riski, se, että mahdollisesti häpäisee itsensä, menettää kasvonsa, nolaa itsensä, tekee itsensä täysin typeräksi yleisön edessä. Paljastaa sen, mikä on ihmisessä kauneinta ja kauheinta. Ja ottaa sen riskin, että joku nauraa sille. Että kaikki nauravat sille.

Aloin hahmottaa häpeän ja taiteen suhdetta harrastaessani näyttelemistä teini-ikäisenä. Lyhytpinnaisena kakarana pitkien näytelmien sijasta suosikkini oli improvisaatio. Ja siinä ei voi pärjätä, jos ei suostu nolaamaan itseään. Ja teininähän muutenkin lähes kaikki on noloa, joten jos haluaa tosissaan olla hyvä, se voi olla iso kynnys ylitettäväksiSeuraavan annoksen sain taidekoulussa. Meillä oli joka kuukausi kurssin päätyttyä kritiikki, jossa esiteltiin vuorotellen jokaisen aikaansaannokset, ja joskus opettajat repivät jonkun palasiksi, joskus nostivat jalustalle. Se riski oli otettava. Aika moni käsitteli töissään hyvin henkilökohtaisia alueita seksuaalisuudesta mielisairauksien kautta kuolemaan. Häpeilemättä. Ja se oli minusta niin suunnattoman kaunista, että vieläkin henki salpautuu joidenkin teoksia ja vaiheita muistellessa. Omiakin. Varsinkin, koska koulun seula oli niin korkea, että sinne ei pahemmin lahjattomia sisään eksynyt. Eli kyse ei ollut minkään terapiakerhon piirtelystä.

Valitsin lopulta taidemuodon, jossa on vielä maalauksia suurempi etäisyys minun ja kokijan välillä, näyttelemisestä puhumattakaan. Se on kirjaa lukiessa näennäistä, mutta samalla konkreettista. Olen läsnä sepittämissäni tarinoissa, hahmojen tunteissa, ilmeissä ja rivien välissä. Mutta se ei ole lukijan kannalta olennaista, että se olen juuri minä, jonkun toisen sijasta. Henkilöpalvonta on perseestä, taide ensin. Vaikka tosin pyörryin, kun kuulin Lou Reedin kuolemasta. Ja olen keski-ikäinen, en hysteerinen teini.

Valehtelisin, jos väittäisin ettei minussa ole häpeää. Osaa käsittelen ironialla, osaa en mitenkään, koska kaikkea ei edes tiedosta. Siihen menee jo puolet ihmisiästä, että myöntää kaikki rajoituksensa ja mitkä niistä kannattaa hyväksyä ja mitä ei. Mutta taiteessa yritän sinnikkäästi voittaa häpeäntunteen. Ehkä se on yksi syy, miksi kirjoitan nimenomaan fiktiota. Toinen on se, että uskon (joitakin onnistuneita poikkeuksia luk.ott.) etäännyttämiseen, jotta raaka tunne muuttuu terapiakirjoittamisesta kaunokirjallisuudeksi.

Tämän tekstin voisi tiivistää siihen, että älkää hävetkö turhaan. Pahoja tekoja voi hävetä aikansa, mutta älkää hävetkö itseänne. Tietenkin ensin pitää tuntea itsensä. Se vaatii sen, että uskaltaa katsoa peiliin, rehellisesti. Yleensä takaisin katsoo monella tapaa nolo ja typerä tyyppi, mutta älkää ihmeessä hävetkö sitä. Se on ainutlaatuinen. Teitpä mitä tahansa, et voi maineella tai mammonalla peittää sitä, että se olet sinä. Ja sinä olet erityinen. Mitä enemmän kiellät sen, sitä rumemmaksi muutut. Ja sitä enemmän häpeät. Jos sinussa on syvällä sisällä jotain niin pimeää tai kauheaa, että pelkäät itseäsi, pura se. Älä pura sitä muihin ihmisiin tai vahingoita itseäsi. Käytä työkaluina mitä tahansa taiteen muotoa tai terapiaa. Mahdollisesti molempia, mutta älä häpeä. (Vielä kun itse muistaisi tämän…)

Elämässä en ole voittanut häpeää vielä, taiteessa mielestäni melko hyvin. Vaikka jälkimmäistä hävettää myöntää. Ohjeeni taiteilijaksi haluavalle on, että ole ahkera ja rehellinen itsellesi, sekä arvioita teoksiasi useammalla asiantuntijalla. Jos kaikki tahot ovat toistuvista yrityksistäsi huolimatta sitä mieltä, että et ole lahjakas, unohda taiteellinen ura. Mutta älä silti häpeä itseäsi tai tekemisiäsi, pidä taidemuotosi itseilmaisun keinona ja tärkeänä harrastuksena. Jos taas edes yksikin asiantunteva taho uskoo sinuun, jatka tekemistä niin kauan, että sinua ei enää voida jättää huomiotta.

Lopputulema tähän tekstiin voisi olla, että häpeä tappaa. Häpeä rakentaa pikkuporvarillisia linnoja, joiden kellareihin on suljettu kidutettuja tyttöjä. Häpeä on sielullinen vamma, joka estää todellisen vuorovaikutuksen ja empatian. Älä kutista itseäsi tyngäksi. Älä välitä mitä muut ajattelevat. Ole iloinen siitä, että tällä kielellä kirjoitettuna on vielä aika hyvä sananvapaus, verrattuna moneen maahan. Käytä sitä. Älä kuitenkaan tee asioita, jotka aiheuttavat sinulle syitä hävetä. Käytä lahjojasi itsesi kehittämiseen, älä muiden alas painamiseen.

Ja minä? En tosiaan henkilökohtaisen elämäni suhteen ole mikään paras esimerkki mistään. Mitä julkiseen kuvaan tulee… Voi olla, että tässä esittelemäni taidekäsitys,jossa tekninen taitavuus yhdistyy aina johonkin olennaiseen sisäiseen oivallukseen, on naiivi tai vanhanaikainen. Voi olla, että tämä blogiteksti on itsestäänselvyyksien luettelemista. Siitä huolimatta painan parin sekunnin päästä lähetä-nappulaa. Häpeämättömästi.

Advertisements

Kirjoittaja: Hanna-Riikka

suomalainen kirjailija / finnish author, writer

4 thoughts on “Taas saa hävetä… – ajatuksia häpeästä ja taiteesta

  1. Jos tekstin nopeasti selaa, korostukset toimivat, mutta kun sitä alkaa lukea ajatuksella, ne pomppaavat hieman liiankin paljon silmiin. Ja muistuttaa muuten vähän niitä sarjamurhaajien tekstejä kun leikkaavat sanomalehdistä eri fonttisia tekstejä (: Ei tätä hävetä kuitenkaan kannata!

    Osuva teksti, varsinkin kun itsellä ei romaani, jonka piti olla helppo kirjoittaa, jymähti kokonaan. Kirjoitin eilen kuudennen alun, eikä toimi. En nyt häpeää tunne, mutta riittämättömyyden tunnetta. En osaakkaan, ja aika pian se siirtyy kaikkeen kirjoittamiseen, mikään mitä tein ole hyvä. Eilen kirjoitin toista projektia, oikoluin vanhempaa tekstiä ja huomasin, että ehkä minä osaankin.

    • ”Jos tekstin nopeasti selaa, korostukset toimivat, mutta kun sitä alkaa lukea ajatuksella, ne pomppaavat hieman liiankin paljon silmiin.”
      Joo, mietin sitä yöllä tätä väsätessäni. Mieheni sanoi samaa, mutta epäröin laittaa näin pitkää tekstiä blogiin ilman mitään täkyjä. Omaan blogiini voisin laittaakin, mutta tämä on kuitenkin useamman ihmisen projekti.

      ”Ja muistuttaa muuten vähän niitä sarjamurhaajien tekstejä kun leikkaavat sanomalehdistä eri fonttisia tekstejä.”
      Kiitos! Tuon otan pelkästään kehuna. Huonojen amerikkalaisten tv-sarjojen ja leffojen kauhuestetiikassa on jotain viehättävän kämäistä. 🙂

      Mutta mitä kirjoittamiseen tulee: joskus kulkee, joskus ei. Ja tiedän tunteen, jos joku tökkii, tökkii kaikki, vaikka ei sen pitäisi mennä niin. Välillä voi ongelmallisen jutun laittaa sivuun, palata takaisin, ja saattaa huomata, että jokin aikaisemmista ratkaisuista toimii sittenkin. Tai että ratkaisu on yksinkertainen yhdistelmä kaikkia, tai jotakin ihan muuta.

  2. Hyvä ja tärkeä postaus! Taiteilijana altistaa itsensä arvostelulle, ainakin teoksensa, ja mitä enemmän teos on ”minua itseäni”, sitä enemmän on altis erilaisille tunteille. Myös häpeälle. Toisaalta altistamiseen liittyy jonkinmoinen leikittely masokisminkin kanssa, se jännitys, kun ei vielä tiedä, miten käy, vaikka voi arvella että sapiskaa on tulossa.

    • Masokismi tulee myös siitä, kun on pakko väen väkisin – ei ainoastaan mennä sieltä mistä rima on korkein – vaan koettaa puskea jonkun muurin läpi. Onhan tämä yhtä tuskaista odottelua, mitä tulee kaikkeen muuhun paitsi itse kirjoittamiseen, ammattina. On totuttava jatkuviin pettymyksiin liittyen milloin mihinkin. Ehkä se tosiaan vaatii henkisesti perverssiä luonnetta. Välillä käy mielessä, että pitäisikö löysäillä ja kirjoittaa vaikka ihan kivoja romanttisia kirjoja. Kunnes muistan, että minä olen minä. (Toki jotain sellaista on/olisi mukava rahasta kirjoitella johonkin lehtiin välillä, mutta se on toinen juttu. En olekaan moneen vuoteen tehnyt sellaista, ehkä pitäisi jaksaa tunkea johonkin, kun ei ole aikoihin pyydetty. On nimittäin sen verran pa-kausi menossa.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s