alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Matka sielun keskipisteeseen

JP Koskinen

JP Koskinen

Olen aloittamassa uutta matkaa uuden kirjan myötä. Jos joku kuvittelee, että minulla on hieno seinälakana, jossa juonilangat kulkevat nurkasta nurkkaan, hän erehtyy raskaasti. On vain mustia pilviä, jotka salamoivat uhkaavasti. Tiedän, ettei pilvissä ole vettä vaan rakeita. Muuta en vielä tiedä.

Kirjailijalla on monia tuskia. Yksi niistä on epäsynkroni lukijoiden kanssa. Minulla on vielä Ystäväni Rasputin -kirjaan liittyviä keikkoja tiedossa. Samaan aikaan kustannustoimittajalla on jo seuraava romaanini (BH) luettavana. Mutta minä olen jo nostamassa kaivon kantta, jotta voisin laskeutua pimeyteen. Sillä pimeys siellä on, syvä pimeys. Tiedän jo nyt, että ehkä odotuksiin ei vastata. Tiedän, että moni kysyy, miksi, mitä tämä tarkoittaa, etkö olisi voinut… Hyviä kysymyksiä kaikki. Mutta ei minulle.

Kirjoittamisen kipinä on omituinen. Joskus sen puhaltaminen saa liekit leimuamaan, joskus se miltei sammuu. Tulella on oma sielu, palamisen halu. Se loistaa ja leimuaa parhaiten, kun sille antaa tilaa. Toisin kuin tuli, kirjoittamisen kipinä on hyvä isäntä mutta huono renki. Käskien se nokeaa kaiken, mustuttaa, polttaa ehkä pieniä reikiä mutta ei pala kauniilla liekillä.

Matka on alussa. Voi olla, että en pääse koskaan perille. Voi olla, että eksyn matkalla. Mutta tämäkin matka minun on tehtävä. Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestani. Vain minä tiedän, minne olen menossa. Ja ehkä jonakin päivänä joku lukija sulkee kirjan, jota ei vielä ole, hymyilee, silittää kansipapereita ja toteaa itsekseen: ”Kiitos matkasta. Kiitos, että sain jakaa sen kanssasi.”


4 kommenttia

Joululahjani kirjalliselle maailmalle: uusi sana!

Nyt on se aika vuodesta, kun ei kannata itkupotkusätkiä lattialla kaivelemassa navastaan kirjailijan turhautumia ja muuta napinanöyhtää. Tontut kiertelevät jo täyttä häkää kurkkimassa ikkunoista, ja joulukalenterista on avaamatta enää neljä luukkua.
(Vinkkaanpa muuten tännekin kummahtavan joulukalenteritarinan Adopt an Author, joka vahvistakoon poikkeuksena sitä omaa sääntöäni, etten koskaan kirjoita kirjailijoista 😉 )

Valitusvirsien sijasta paljastankin teille keksimäni sanan, nimittäin suomenkielisen vastineen chick lit -sanalle. Nyt kun itsekin astahdan ensimmäistä kertaa kyseisen genren alueelle, tuo otsikkokysymys on ehkä pyöriskellyt jonkin verran alitajuntani syövereissä, koska eräänä päivänä vastaus putkahti mieleeni aivan noin vain.

Ennen kuin paljastan tämän mahtavan uudissanani, mainittakoon että julistin ideani heti tuolloin Facebookissa. Siitä kehkeytyi jonkin verran keskustelua, ja kommenteissa mainittiin yhtenä vaihtoehtona mm. kanakirjallisuus. Sekin on hauska ja ilmeisen itseironinen, mutta olen kenties tässä asiassa vähän tosikko, koska mielestäni se kuulostaa turhan väheksyvältä. Suorana käännöksenä kanakirjallisuus on toki osuva, mutta omaan korvaani ”kana” viittaa lähinnä typerään naiseen, tyhjän kotkottajaan – ja chick litin sisälle mahtuu paljon, paljon muutakin kuin tyhjäpäistä hömpötystä. Paitsi tietysti jos sattuu olemaan sitä mieltä, että rakkaus, parisuhde, vanhemmuus ja muut ihmissuhteet ovat lähtökohtaisesti täysin merkityksetöntä ja pinnallista puuhastelua.

Vielä tarkempi käännös olisi tipukirjallisuus, ja tipu on jo positiivisempi sana, joskin se viittaa enemmän ikään ja ulkonäköön, ”hemaiseva tipu”. Tipu ei ole toimija vaan katseen ja arvioinnin kohde. Lisäksi chick litiä lukevat kaiken ikäiset ihmiset.

No, te rakkaat lukijat pakahdutte tietenkin jo jännityksestä kuulla tämän kerrassaan loistokkaan aivopier-myrskyni tuloksen:

Jos kerran detective story = dekkari, niin
chick literature = chikkari!

Vai pitäisikö sen olla peräti ”tsikkari”? Jospa otetaan vanha kunnon demokratia käytäntöön – kumpaa kirjoitusasua sinä kannatat, chikkari vai tsikkari?

Iloista joulun aikaa, tuokoon pukki paljon kirjapaketteja! 🙂


2 kommenttia

Vuosi pulkassa!

JP Koskinen

JP Koskinen

Tänään minulla oli vuoden viimeinen keikka! Kävin Tapani Baggen kanssa levittämässä kirjallisuuden ilosanomaa Myllymäen ala-asteella n. 200 oppilaalle. Kun vielä illalla/yöllä teen viimeiset muutokset juuri valmistuneeseen romaaniini ja laitan sen kustannustoimittajalle, kirjallinen vuosi alkaa olla paketissa.

Tämä vuosi oli yksi kiireisimmistä vuosistani. Onnistuin saamaan julkaistuksi kolme kirjaa, joista Hallava hevonen ilmestyi helmikuussa, Ystäväni Rasputin toukokuussa ja Haavekauppias elokuussa. Kirjailijan aina toivomaa huomiotakin tuli ennennäkemättömän paljon. Ystäväni Rasputin oli peräti Finlandia-ehdokkaana ja lisäksi Haavekauppias on Arvid Lydecken-palkintoehdokkaana! Ehdokkuudet tulevat taivaasta kuten vesi ja lumi eikä niille kirjan kädestä laskettuaan voi mitään, mutta kyllähän ne aina piristävät mieltä. Tulee tunne, että kyllä nämä kirjat kiinnostavat muitakin ja joku oikeasti lukee niitä.

Eräästä toteutuneesta projektista olin erityisen onnellinen. Vihdoin ja viimein sain pystyyn KultTV:n, jota olin suunnitellut jo monta vuotta. Eihän se ehkä ole suuri, eikä aina kauniskaan, mutta se on oma juttu omilla ehdoilla. On ihmeellistä, että loistava juontajapari Kimmo Miettinen löytyi lopulta ihan kävelymatkan päästä. Uusia avauksia pitää aina tehdä, ettei ihan rämety.

Vuosi 2014 on taas täysi arvoitus. Yhtään kustannussopimusta ei ole allekirjoitettuna. Aavistus on, että Koskisen nimellä ilmestyisi yksi romaani ja yksi lastenkirja. Muitakin virityksiä on tehty, mutta saa nähdä, kuinka niiden kanssa käy. Kirjailijan työ on epävarmempaa kuin luistinradan jäädytys marraskuussa.

Sen verran aikojen saatossa olen oppinut, että elämä yllättää aina. Olipa suunnitelmat mitkä hyvänsä, kohtalo voi ajaa rekalla kylkeen tai lykätä taskuun kasan timantteja. Kun tekee itse parhaansa, ei kannata sen enempää kantaa huolta huomisesta. Jokaisella päivällä on omat omituiset murheensa.

Kiitän tästä vuodesta kaikkia kollegoja, jotka ovat tukeneet minua aallonpohjassa ja iloinneet kanssani huippuhetkillä. Lukijoita kiitän erityisesti, sillä heille näitä kirjoja tehdään. Tänä vuonna minulla oli ilo tavata monta onnellista lukijaa! Ja vaikka moni kustantaja on varmasti kironnut silloin tällöin, että Koskinen on hankala kaveri, kiitän teitä kärsivällisyydestä. Tiedän, mitä teen, vaikka se ei aina siltä näytäkään.

Adios!   


3 kommenttia

10 vaikuttavinta

Jukka L

Jukka L

Tuolla facebookin puolella kiertää taas meemi, jossa ihmisiä pyydetään luettelemaan kymmenen vaikuttavinta lukemaansa kirjaa. En vastaa haasteeseen siellä vaan täällä. Eikä kuulemma pidä miettiä liian pitkään. Antaa tulla vaan.

Aina vain luutuneempaan mieleeni on yhä vaikeampi tehdä lähtemätöntä vaikutusta, mikä näkyy lopputuloksessa: suurimman vaikutuiksen tehneet kirjat olen lukenut enimmäkseen verrattain nuorena.

Ennen kaikkea listalle päätyneet ovat teoksia, jotka ovat tavalla tai toisella näyttäytyneet minulle ihanteina, jonakin, jonka tasolle pitäisi pyrkiä. Jokainen on tavalla tai toisella räjäyttänyt tajuntani, ja muutama on herättänyt oivalluksia myös kirjallisuutta koskien: Näinkin voi ja saa kirjoittaa!

Ja tältä listani näyttää:

Daniil Harms: Sattumia
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha
Kari Hotakainen: Bronks
Philip K. Dick: A Scanner Darkly
Michel Tournier: Perjantai
Iain Banks: Ampiaistehdas
René Girard: Väkivalta ja pyhä
Anja Kauranen: Pelon maantiede
John Fowles: Jumalten naamiot

Vaan miltä näyttävät teidän muiden listat?


4 kommenttia

BRÄNDÄYS BRÄNDÄYS BRÄNDÄYS BRÄNDÄYS

anuvinkku

Hyi mikä sana, mutta aina se vain putkahtaa uudestaan esiin kirjojen (tai pikemminkin kirjailijan) markkinoinnista puhuttaessa. Brändäys, eli ihmisen polttomerkitseminen tietynlaiseksi, edistää kuulemma hurjasti maailmassa menestymistä ja siten myös kirjailijan uraa. Ehkä jopa paremmin kuin hyvien kirjojen kirjoittaminen!
Jokunen vuosi sitten asia nousi kirjallisuusmaailmassa räväkästi tapetille, kun WSOY:ssä vaikuttava ulkomaanelävä Jacques Eijkens töräytti markkinointiviisauksiaan toimittajalle:

Aikaisemmin kirjailija oli henkilö, joka tuotti kammiossaan tekstiä, jonka kustantaja paketoi kirjaksi ja myi lukijoille. Jatkossa kustantaminen keskittyy entistä enemmän kirjailijan persoonan ja brändin ympärille. Kirjailijan pitää olla läsnä mediassa, verkossa, kännykässä, livenä.

Tämä on toki vanha juttu ja aiheesta jauhettiin jo tuolloin suurella hartaudella, mutta ylläoleva lainaus on vain niin herkullinen, että se ansaitsee nousta näkyviin aina silloin tällöin. Kirjailijan pitää olla LÄSNÄ! Ei vain kirjojensa kautta, vaan PERSOONANA, livenä ja sähköisesti, kännykkää myöten!

No, leikitään että brändäyksestä voisi olla kovastikin hyötyä ihan jokaiselle tuikitavalliselle rivikirjailijalle. Itsensä brändäämiseen löytyy onneksi runsaasti opastusta. Koska katson yleissivistävää tv-ohjelmaa Huippumalli haussa, näin sattumoisin siinä helpon ja simppelin vinkin henkilöbrändin pohjaksi: pitää valita yksi itseä kuvaava sana ja rakentaa imago sen päälle.

Mutta sanaa ei saa keksiä itse, koska minähän katselen itseäni vain sisältäpäin. Sanan täytyy olla sellainen, joka kuvaa minua siten kuin ympäröivä maailma minut näkee. Tässä tulee avuksi brändääjän ykkösapuri, Facebook – pyysin kavereitani kertomaan yhden sanan, joka heidän mielestään parhaiten kuvaa minua. Tällaisia sanoja sieltä tupsahteli:

Simpsakka
Aito
Tehotyttö
Ihana
Hauska
Persoonallinen
Nuttura
Rohkeus
Kupliva/pirskahteleva
Valoisa

(Mainittakoon että pyysin kyllä rohkeasti kertomaan, vaikka ensimmäisenä mieleen juolahtava sana olisi negatiivinenkin, mutta silti listaan ei ilmestynyt uumoilemiani sanoja kuten itsekeskeinen, femakko, besserwisser, tunnekylmä, rääväsuu, valittaja tai läski. Ilmeisesti joko olen muiden silmissä tosi mahtava tyyppi, tai sitten kaverini ovat yltiökohteliaita. Tai kenties olen vain niin kamala, että kukaan ei uskalla sanoa minulle mitään negatiivista päin Facea.)

SIMPSAKKA, IHANA ja PERSOONALLINEN ovat oikein imartelevia sanoja, mutta hieman liian epämääräisiä brändin kivijalaksi.

AITO kirjailija? Sehän vihjaa, että muut ovat epäaitoja, ja vaikka tässä työssä joutuukin vähän kilpasille, niin kisakavereiden negaaminen ei mielestäni ole kovin myönteinen brändi.

TEHOTYTTÖ miellyttää itseäni kovasti, mutta valitettavasti tiedän sen valheelliseksi. Olen oman elämäni laiskiainen, vaikka tietyissä tilanteissa täytyykin nohevoitua ja silloin luikahdan helposti maaniseen tilaan, joka luultavasti ulospäin näyttääkin (yli)tehokkuudelta.

HAUSKA ja ROHKEA ovat jo niin monen hallussa, etten sentään halua sekoittua brändimassaan.

NUTTURA vaatii ehkä hieman selvennystä: kyseessä on sinkkuaikojeni Nutturakerho, joka koostui lystinpidosta nauttivista, itsenäisistä ja hieman itsepäisistäkin feministi-sinkkutytöistä. Sinänsä toimiva brändi, mutta ei oikein istu enää keski-ikäiseen parisuhteessa elävään tavis-tantteroiseen.

KUPLIVA / PIRSKAHTELEVA kuulostaa mukavalta, mutta sekin hitusen epämääräiseltä. Se taitaa viitata mieltymykseeni päihtyä keveästi ja iloisesti kuohuviinistä, joka ei liene kirjailijoiden joukossa silmiinpistävän poikkeuksellinen piirre.

VALOISA kirjailija? Se olisi ristiriidassa aika monen kirjani kanssa, ne kun eivät ole aina kovin valoisia, vaan pikemminkin synkkiä.

Onpas tämä nyt vaikeaa. Mutta onhan minulla sentään jo jonkinlainen leima peffassa, nimittäin fantasiakirjailijan leima. Ei järin yksilöllinen, näinä aikoina ei edes erityisen myyvä, mutta sitäkin sitkeämpi. Vaikkei minulla ole mitään fantasiaa vastaan, en halua sitoutua loppuiäkseni pelkästään sitä kirjoittamaan. Ja nyt kun keväällä on ilmestymässä aivan erityisen ei-fantasiaa, minun täytynee jatkaa tätä uusiobrändäysyritystä.
Hyviä vinkkejä otetaan vastaan! Miten sinä olet brändännyt itsesi?


7 kommenttia

Jään alta

JP KoskinenJuhlat on juhlittu ja paperi on taas valkoista kuin lumi. Finlandia-huumasta huolimatta kukaan ei tullut auttamaan minua uuden kirjan kirjoittamisessa vaan jouduin tekemään sen yksin. Kurja juttu.

Ystäväni Rasputin teki sen, missä Rasputin oli muutoinkin hyvä. Kevään kirjana se ei suostunutkaan kuolemaan kiltisti elokuussa vaan sinnitteli tänne jouluun asti. Kirja keräsi vielä tukun hienoja uusia arvosteluja, mikä tuntui erityisen hyvältä. Hieno juttu.

Käytän kirjoittamiseen konetta, joka ei ole netissä. Nettikoneeni, joka pitää minut kiinni maailmassa, otti ja hajosi. Tietotekniikka on todella ihmeellistä ja hienoa. Kun ostin uutta konetta, myyjäkin totesi, että kyllä sillä viisi vuotta taas mennään. Olemme siis luovuttaneet ja hyväksyneet sen, että kalliit vehkeet hajoavat nopeasti. Kurja juttu.

Pelkäsin hiukan tämän kaiken keskellä, että kirjoittamiseni sekoaa ja hajoaa käsiin. Ehdokkuus oli luonnollisesti loistava asia tehdyn kirjan osalta, mutta helkkarin huono tekeillä olevan kirjan osalta. Tietysi kirjailija mielellään esittelee Aamun kirjassa uusinta romaaniaan, mutta pientä aivosäätöä vaatii ponkaista paikalle keskeneräisen romaanin äärestä. Haastattelun alkaessa oli kulunut 8 tuntia siitä, kun painin vielä uuden kirjan kanssa. Sain pidettyä kuitenkin pääni kasassa. Hieno juttu.

Kirjailija on tietysti juuri niin hyvä, kuin viimeisin romaani. Paikoilleen ei voi jäädä, jos aikoo kirjoittamisella leipää tienata. Suomessa romaani viiden vuoden välein on ylellisyys, johon tuskin kellään on varaa. Harvassa ovat ne myynnilliset jättipotit, jotka takaisivat työrauhan vuosiksi eteenpäin. Kirjoittaessa kuitenkin tarina ottaa aikansa mistään piittaamatta. Jos se ajaa teoksen kustannusohjelmissa vuodesta toiseen, se on vain kärsittävä nahoissaan. Kurja juttu.

Talvi tulee. Lunta on maassa. Jos mielin uimaan, on Aulangonjärven jäähän hakattava avanto. Pitkään minusta tuntui, kuin olisin kirjoillani luiskahtanut jään alle. Kirkkaan jään läpi näin kirjalliset juhlat ja riennot, niin lähellä, niin kaukana. Olin läsnä mutta poissa silmistä. Nyt tuntuu siltä, että olisin päässyt pois jään alta. Ehkä luiskahdan vielä takaisin, mutta sainpahan vedettyä vähän henkeä. Hieno juttu.


3 kommenttia

Odotuksiin en vastaa

Tiina

Tiina

Eräs varsin vaikea asia kirjojen kirjoittamisessa on vastaamattomuus odotuksiin. Ainakin minulle. Monet muut kirjailijat ovat varmasti parempia asiassa. Lisäksi kyvyssä olla vastaamatta odotuksiin on ajallista heittelyä. Joskus se on helppoa, joskus vaikeaa.

Odotuksiin vastaamattomuudella tarkoitan siis sitä, että kirjailijan tekemiset eivät saisi ohjautua ulkoapäin. Maailma on täynnä ohjeita, hyväntahtoisia neuvoja, kritiikkejä, moitteita, vinkkejä, toiveita, kaikenlaisia vaikutteita. Niistä ei saa välittää.

Kirjoitusmotivaation ja varmuuden siitä, mitä kirjoittaa, pitää olla sisäsyntyisiä asioita. Kirjailijan pitää olla narsistinen olento, joka kirjoittaa ennen kaikkea itselleen ja omista syistään, muita kuuntelematta.

Ehkä muotoilen asian turhan provosoivasti, mutta suunnilleen näin ajattelen. Tokihan esimerkiksi kirjan editointiprosessissa nimenomaan kuunnellaan muitakin ja ajatellaan kirjaa lukijan kannalta. Yritän siksi rajata ajatukseni koskemaan kirjan synnyn ensihetkiä: aihevalintaa, muotoa, ensimmäisen version työstämistä.

Itse olen ainakin turhan herkkä odotuksille ja vaikutteille. Pohjalla on varmaankin halu miellyttää – tai joskus halu näyttää. Muistan, että opiskeluaikoina törmäsin lehdessä uutiseen, jossa kritisoitiin naisia siitä, etteivät he hakeudu johtotehtäviin. Päätin, että minä ainakin olen kiltti ja hakeudun johtotehtäviin. Ala-asteen luokanvalvoja taas sanoi, etteivät naiset voi ryhtyä lentäjiksi. Päätin ryhtyä lentäjäksi. Laiskuus on pelastanut monelta ryhtymiseltä.

Kirjoittamisen parissa ryhtyminen on valitettavasti helpompaa. Kun kriitikko sanoo “Raevaaran tapa kuvata ihmisen sisäistä maailmaa on tarkasti oivaltava. On hieno lukea tekstiä, joka malttaa viipyä mielentiloissa ja sävyissä”, ajattelen helposti, että jatkossakin ihmisen sisäisen maailman kuvaaminen pitää olla suuressa roolissa kirjoissani.

Tai jos kriitikko kirjoittaa “hän on terävimmillään luontokuvaajana”, päädyn ajatukseen, että luontokuvailu on vahvuuteni, joka kannattaa säilyttää. Mutta kun arvostelussa sanotaan, että “tuloksena on kirja, josta voi olla vähän vaikea saada otetta”, päätän kirjoittaa selvemmin ja yksinkertaisempia kirjoja.

Kritiikkien välttely ei toimi lääkkeenä, sillä maailma on täynnä odotuksia. Ystäväni mies sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa myyvempiä kirjoja. Kirjailijakollegoiden facebook-keskustelussa taas päädytään lopputulokseen, että yritys kirjoittaa nimenomaan myyvä kirja päätyy takuuvarmasti huonoon lopputulokseen. Ystävä kehottaa kirjoittamaan sodasta – sota tuntuu kiinnostavan suomalaisia. Toisaalta naispuolisesta robotista kertova novellini jaksaa kiinnostaa vuodesta toiseen, ja ehkä minun pitäisikin kirjoittaa kokonainen romaani aiheesta. Novellikokoelmani sai kaikkiaan parempaa vastakaikua kuin romaanini: olisi siis aika palata novelleihin. Toisia lukijoita fantasiaelementit tuntuvat pelottavan, ehkä siis luovun niistä kokonaan.

Odotuksiin vastaaminen on loputon suo, mahdottomuus, paradoksi. Luonto- ja ihmiskuvaukseen painottuva selväjuoninen ja realistinen, myyvä mutta epäkaupalliseksi tarkoitettu sotanovellikokoelmani, jonka pääosassa on naisrobotti, ei tule koskaan toteutumaan.

Pään täytyy pysyä kylmänä. Kirjan täytyy syntyä hiljalleen ja neitseellisesti. Ulkomaailman sanelemat motiivit ovat vääriä motiiveja, koska niistä syntyvät kirjat ovat kammottavia kimairoita, joita kirjailija ei myöhemmin edes tunnista omikseen.

Eniten pelkään kuitenkin sitä, etten tunnista omia motiivejani. Entä jos jokin omaksi halukseni luulemani tunne onkin tosiasiassa vastaamista muiden odotuksiin? Seuraavassa kirjassani (tammikuussa ilmestyvässä Laukaisussa) ei esimerkiksi ole yhtäkään fantasiaelementtiä. Entä jos olen vahingossa vastannut odotuksiin? Joudun puolustelemaan tekoani itselleni: Tarinaan sellaiset eivät kuuluneet. Kirjoitin tarinan ehdoilla. Jokainen tarina on omanlaisensa.

Ei auta kuin pysyä lujana. Ja lohduttautua sillä, että kirjoittamisen hektisimmän vaiheen aikana minua ei kiinnosta pätkääkään, mitä muut ajattelevat tekemisistäni.