alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Matka sielun keskipisteeseen

JP Koskinen

JP Koskinen

Olen aloittamassa uutta matkaa uuden kirjan myötä. Jos joku kuvittelee, että minulla on hieno seinälakana, jossa juonilangat kulkevat nurkasta nurkkaan, hän erehtyy raskaasti. On vain mustia pilviä, jotka salamoivat uhkaavasti. Tiedän, ettei pilvissä ole vettä vaan rakeita. Muuta en vielä tiedä.

Kirjailijalla on monia tuskia. Yksi niistä on epäsynkroni lukijoiden kanssa. Minulla on vielä Ystäväni Rasputin -kirjaan liittyviä keikkoja tiedossa. Samaan aikaan kustannustoimittajalla on jo seuraava romaanini (BH) luettavana. Mutta minä olen jo nostamassa kaivon kantta, jotta voisin laskeutua pimeyteen. Sillä pimeys siellä on, syvä pimeys. Tiedän jo nyt, että ehkä odotuksiin ei vastata. Tiedän, että moni kysyy, miksi, mitä tämä tarkoittaa, etkö olisi voinut… Hyviä kysymyksiä kaikki. Mutta ei minulle.

Kirjoittamisen kipinä on omituinen. Joskus sen puhaltaminen saa liekit leimuamaan, joskus se miltei sammuu. Tulella on oma sielu, palamisen halu. Se loistaa ja leimuaa parhaiten, kun sille antaa tilaa. Toisin kuin tuli, kirjoittamisen kipinä on hyvä isäntä mutta huono renki. Käskien se nokeaa kaiken, mustuttaa, polttaa ehkä pieniä reikiä mutta ei pala kauniilla liekillä.

Matka on alussa. Voi olla, että en pääse koskaan perille. Voi olla, että eksyn matkalla. Mutta tämäkin matka minun on tehtävä. Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestani. Vain minä tiedän, minne olen menossa. Ja ehkä jonakin päivänä joku lukija sulkee kirjan, jota ei vielä ole, hymyilee, silittää kansipapereita ja toteaa itsekseen: ”Kiitos matkasta. Kiitos, että sain jakaa sen kanssasi.”


4 kommenttia

Joululahjani kirjalliselle maailmalle: uusi sana!

Nyt on se aika vuodesta, kun ei kannata itkupotkusätkiä lattialla kaivelemassa navastaan kirjailijan turhautumia ja muuta napinanöyhtää. Tontut kiertelevät jo täyttä häkää kurkkimassa ikkunoista, ja joulukalenterista on avaamatta enää neljä luukkua.
(Vinkkaanpa muuten tännekin kummahtavan joulukalenteritarinan Adopt an Author, joka vahvistakoon poikkeuksena sitä omaa sääntöäni, etten koskaan kirjoita kirjailijoista 😉 )

Valitusvirsien sijasta paljastankin teille keksimäni sanan, nimittäin suomenkielisen vastineen chick lit -sanalle. Nyt kun itsekin astahdan ensimmäistä kertaa kyseisen genren alueelle, tuo otsikkokysymys on ehkä pyöriskellyt jonkin verran alitajuntani syövereissä, koska eräänä päivänä vastaus putkahti mieleeni aivan noin vain.

Ennen kuin paljastan tämän mahtavan uudissanani, mainittakoon että julistin ideani heti tuolloin Facebookissa. Siitä kehkeytyi jonkin verran keskustelua, ja kommenteissa mainittiin yhtenä vaihtoehtona mm. kanakirjallisuus. Sekin on hauska ja ilmeisen itseironinen, mutta olen kenties tässä asiassa vähän tosikko, koska mielestäni se kuulostaa turhan väheksyvältä. Suorana käännöksenä kanakirjallisuus on toki osuva, mutta omaan korvaani ”kana” viittaa lähinnä typerään naiseen, tyhjän kotkottajaan – ja chick litin sisälle mahtuu paljon, paljon muutakin kuin tyhjäpäistä hömpötystä. Paitsi tietysti jos sattuu olemaan sitä mieltä, että rakkaus, parisuhde, vanhemmuus ja muut ihmissuhteet ovat lähtökohtaisesti täysin merkityksetöntä ja pinnallista puuhastelua.

Vielä tarkempi käännös olisi tipukirjallisuus, ja tipu on jo positiivisempi sana, joskin se viittaa enemmän ikään ja ulkonäköön, ”hemaiseva tipu”. Tipu ei ole toimija vaan katseen ja arvioinnin kohde. Lisäksi chick litiä lukevat kaiken ikäiset ihmiset.

No, te rakkaat lukijat pakahdutte tietenkin jo jännityksestä kuulla tämän kerrassaan loistokkaan aivopier-myrskyni tuloksen:

Jos kerran detective story = dekkari, niin
chick literature = chikkari!

Vai pitäisikö sen olla peräti ”tsikkari”? Jospa otetaan vanha kunnon demokratia käytäntöön – kumpaa kirjoitusasua sinä kannatat, chikkari vai tsikkari?

Iloista joulun aikaa, tuokoon pukki paljon kirjapaketteja! 🙂


2 kommenttia

Vuosi pulkassa!

JP Koskinen

JP Koskinen

Tänään minulla oli vuoden viimeinen keikka! Kävin Tapani Baggen kanssa levittämässä kirjallisuuden ilosanomaa Myllymäen ala-asteella n. 200 oppilaalle. Kun vielä illalla/yöllä teen viimeiset muutokset juuri valmistuneeseen romaaniini ja laitan sen kustannustoimittajalle, kirjallinen vuosi alkaa olla paketissa.

Tämä vuosi oli yksi kiireisimmistä vuosistani. Onnistuin saamaan julkaistuksi kolme kirjaa, joista Hallava hevonen ilmestyi helmikuussa, Ystäväni Rasputin toukokuussa ja Haavekauppias elokuussa. Kirjailijan aina toivomaa huomiotakin tuli ennennäkemättömän paljon. Ystäväni Rasputin oli peräti Finlandia-ehdokkaana ja lisäksi Haavekauppias on Arvid Lydecken-palkintoehdokkaana! Ehdokkuudet tulevat taivaasta kuten vesi ja lumi eikä niille kirjan kädestä laskettuaan voi mitään, mutta kyllähän ne aina piristävät mieltä. Tulee tunne, että kyllä nämä kirjat kiinnostavat muitakin ja joku oikeasti lukee niitä.

Eräästä toteutuneesta projektista olin erityisen onnellinen. Vihdoin ja viimein sain pystyyn KultTV:n, jota olin suunnitellut jo monta vuotta. Eihän se ehkä ole suuri, eikä aina kauniskaan, mutta se on oma juttu omilla ehdoilla. On ihmeellistä, että loistava juontajapari Kimmo Miettinen löytyi lopulta ihan kävelymatkan päästä. Uusia avauksia pitää aina tehdä, ettei ihan rämety.

Vuosi 2014 on taas täysi arvoitus. Yhtään kustannussopimusta ei ole allekirjoitettuna. Aavistus on, että Koskisen nimellä ilmestyisi yksi romaani ja yksi lastenkirja. Muitakin virityksiä on tehty, mutta saa nähdä, kuinka niiden kanssa käy. Kirjailijan työ on epävarmempaa kuin luistinradan jäädytys marraskuussa.

Sen verran aikojen saatossa olen oppinut, että elämä yllättää aina. Olipa suunnitelmat mitkä hyvänsä, kohtalo voi ajaa rekalla kylkeen tai lykätä taskuun kasan timantteja. Kun tekee itse parhaansa, ei kannata sen enempää kantaa huolta huomisesta. Jokaisella päivällä on omat omituiset murheensa.

Kiitän tästä vuodesta kaikkia kollegoja, jotka ovat tukeneet minua aallonpohjassa ja iloinneet kanssani huippuhetkillä. Lukijoita kiitän erityisesti, sillä heille näitä kirjoja tehdään. Tänä vuonna minulla oli ilo tavata monta onnellista lukijaa! Ja vaikka moni kustantaja on varmasti kironnut silloin tällöin, että Koskinen on hankala kaveri, kiitän teitä kärsivällisyydestä. Tiedän, mitä teen, vaikka se ei aina siltä näytäkään.

Adios!   


3 kommenttia

10 vaikuttavinta

Jukka L

Jukka L

Tuolla facebookin puolella kiertää taas meemi, jossa ihmisiä pyydetään luettelemaan kymmenen vaikuttavinta lukemaansa kirjaa. En vastaa haasteeseen siellä vaan täällä. Eikä kuulemma pidä miettiä liian pitkään. Antaa tulla vaan.

Aina vain luutuneempaan mieleeni on yhä vaikeampi tehdä lähtemätöntä vaikutusta, mikä näkyy lopputuloksessa: suurimman vaikutuiksen tehneet kirjat olen lukenut enimmäkseen verrattain nuorena.

Ennen kaikkea listalle päätyneet ovat teoksia, jotka ovat tavalla tai toisella näyttäytyneet minulle ihanteina, jonakin, jonka tasolle pitäisi pyrkiä. Jokainen on tavalla tai toisella räjäyttänyt tajuntani, ja muutama on herättänyt oivalluksia myös kirjallisuutta koskien: Näinkin voi ja saa kirjoittaa!

Ja tältä listani näyttää:

Daniil Harms: Sattumia
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha
Kari Hotakainen: Bronks
Philip K. Dick: A Scanner Darkly
Michel Tournier: Perjantai
Iain Banks: Ampiaistehdas
René Girard: Väkivalta ja pyhä
Anja Kauranen: Pelon maantiede
John Fowles: Jumalten naamiot

Vaan miltä näyttävät teidän muiden listat?


4 kommenttia

BRÄNDÄYS BRÄNDÄYS BRÄNDÄYS BRÄNDÄYS

anuvinkku

Hyi mikä sana, mutta aina se vain putkahtaa uudestaan esiin kirjojen (tai pikemminkin kirjailijan) markkinoinnista puhuttaessa. Brändäys, eli ihmisen polttomerkitseminen tietynlaiseksi, edistää kuulemma hurjasti maailmassa menestymistä ja siten myös kirjailijan uraa. Ehkä jopa paremmin kuin hyvien kirjojen kirjoittaminen!
Jokunen vuosi sitten asia nousi kirjallisuusmaailmassa räväkästi tapetille, kun WSOY:ssä vaikuttava ulkomaanelävä Jacques Eijkens töräytti markkinointiviisauksiaan toimittajalle:

Aikaisemmin kirjailija oli henkilö, joka tuotti kammiossaan tekstiä, jonka kustantaja paketoi kirjaksi ja myi lukijoille. Jatkossa kustantaminen keskittyy entistä enemmän kirjailijan persoonan ja brändin ympärille. Kirjailijan pitää olla läsnä mediassa, verkossa, kännykässä, livenä.

Tämä on toki vanha juttu ja aiheesta jauhettiin jo tuolloin suurella hartaudella, mutta ylläoleva lainaus on vain niin herkullinen, että se ansaitsee nousta näkyviin aina silloin tällöin. Kirjailijan pitää olla LÄSNÄ! Ei vain kirjojensa kautta, vaan PERSOONANA, livenä ja sähköisesti, kännykkää myöten!

No, leikitään että brändäyksestä voisi olla kovastikin hyötyä ihan jokaiselle tuikitavalliselle rivikirjailijalle. Itsensä brändäämiseen löytyy onneksi runsaasti opastusta. Koska katson yleissivistävää tv-ohjelmaa Huippumalli haussa, näin sattumoisin siinä helpon ja simppelin vinkin henkilöbrändin pohjaksi: pitää valita yksi itseä kuvaava sana ja rakentaa imago sen päälle.

Mutta sanaa ei saa keksiä itse, koska minähän katselen itseäni vain sisältäpäin. Sanan täytyy olla sellainen, joka kuvaa minua siten kuin ympäröivä maailma minut näkee. Tässä tulee avuksi brändääjän ykkösapuri, Facebook – pyysin kavereitani kertomaan yhden sanan, joka heidän mielestään parhaiten kuvaa minua. Tällaisia sanoja sieltä tupsahteli:

Simpsakka
Aito
Tehotyttö
Ihana
Hauska
Persoonallinen
Nuttura
Rohkeus
Kupliva/pirskahteleva
Valoisa

(Mainittakoon että pyysin kyllä rohkeasti kertomaan, vaikka ensimmäisenä mieleen juolahtava sana olisi negatiivinenkin, mutta silti listaan ei ilmestynyt uumoilemiani sanoja kuten itsekeskeinen, femakko, besserwisser, tunnekylmä, rääväsuu, valittaja tai läski. Ilmeisesti joko olen muiden silmissä tosi mahtava tyyppi, tai sitten kaverini ovat yltiökohteliaita. Tai kenties olen vain niin kamala, että kukaan ei uskalla sanoa minulle mitään negatiivista päin Facea.)

SIMPSAKKA, IHANA ja PERSOONALLINEN ovat oikein imartelevia sanoja, mutta hieman liian epämääräisiä brändin kivijalaksi.

AITO kirjailija? Sehän vihjaa, että muut ovat epäaitoja, ja vaikka tässä työssä joutuukin vähän kilpasille, niin kisakavereiden negaaminen ei mielestäni ole kovin myönteinen brändi.

TEHOTYTTÖ miellyttää itseäni kovasti, mutta valitettavasti tiedän sen valheelliseksi. Olen oman elämäni laiskiainen, vaikka tietyissä tilanteissa täytyykin nohevoitua ja silloin luikahdan helposti maaniseen tilaan, joka luultavasti ulospäin näyttääkin (yli)tehokkuudelta.

HAUSKA ja ROHKEA ovat jo niin monen hallussa, etten sentään halua sekoittua brändimassaan.

NUTTURA vaatii ehkä hieman selvennystä: kyseessä on sinkkuaikojeni Nutturakerho, joka koostui lystinpidosta nauttivista, itsenäisistä ja hieman itsepäisistäkin feministi-sinkkutytöistä. Sinänsä toimiva brändi, mutta ei oikein istu enää keski-ikäiseen parisuhteessa elävään tavis-tantteroiseen.

KUPLIVA / PIRSKAHTELEVA kuulostaa mukavalta, mutta sekin hitusen epämääräiseltä. Se taitaa viitata mieltymykseeni päihtyä keveästi ja iloisesti kuohuviinistä, joka ei liene kirjailijoiden joukossa silmiinpistävän poikkeuksellinen piirre.

VALOISA kirjailija? Se olisi ristiriidassa aika monen kirjani kanssa, ne kun eivät ole aina kovin valoisia, vaan pikemminkin synkkiä.

Onpas tämä nyt vaikeaa. Mutta onhan minulla sentään jo jonkinlainen leima peffassa, nimittäin fantasiakirjailijan leima. Ei järin yksilöllinen, näinä aikoina ei edes erityisen myyvä, mutta sitäkin sitkeämpi. Vaikkei minulla ole mitään fantasiaa vastaan, en halua sitoutua loppuiäkseni pelkästään sitä kirjoittamaan. Ja nyt kun keväällä on ilmestymässä aivan erityisen ei-fantasiaa, minun täytynee jatkaa tätä uusiobrändäysyritystä.
Hyviä vinkkejä otetaan vastaan! Miten sinä olet brändännyt itsesi?


7 kommenttia

Jään alta

JP KoskinenJuhlat on juhlittu ja paperi on taas valkoista kuin lumi. Finlandia-huumasta huolimatta kukaan ei tullut auttamaan minua uuden kirjan kirjoittamisessa vaan jouduin tekemään sen yksin. Kurja juttu.

Ystäväni Rasputin teki sen, missä Rasputin oli muutoinkin hyvä. Kevään kirjana se ei suostunutkaan kuolemaan kiltisti elokuussa vaan sinnitteli tänne jouluun asti. Kirja keräsi vielä tukun hienoja uusia arvosteluja, mikä tuntui erityisen hyvältä. Hieno juttu.

Käytän kirjoittamiseen konetta, joka ei ole netissä. Nettikoneeni, joka pitää minut kiinni maailmassa, otti ja hajosi. Tietotekniikka on todella ihmeellistä ja hienoa. Kun ostin uutta konetta, myyjäkin totesi, että kyllä sillä viisi vuotta taas mennään. Olemme siis luovuttaneet ja hyväksyneet sen, että kalliit vehkeet hajoavat nopeasti. Kurja juttu.

Pelkäsin hiukan tämän kaiken keskellä, että kirjoittamiseni sekoaa ja hajoaa käsiin. Ehdokkuus oli luonnollisesti loistava asia tehdyn kirjan osalta, mutta helkkarin huono tekeillä olevan kirjan osalta. Tietysi kirjailija mielellään esittelee Aamun kirjassa uusinta romaaniaan, mutta pientä aivosäätöä vaatii ponkaista paikalle keskeneräisen romaanin äärestä. Haastattelun alkaessa oli kulunut 8 tuntia siitä, kun painin vielä uuden kirjan kanssa. Sain pidettyä kuitenkin pääni kasassa. Hieno juttu.

Kirjailija on tietysti juuri niin hyvä, kuin viimeisin romaani. Paikoilleen ei voi jäädä, jos aikoo kirjoittamisella leipää tienata. Suomessa romaani viiden vuoden välein on ylellisyys, johon tuskin kellään on varaa. Harvassa ovat ne myynnilliset jättipotit, jotka takaisivat työrauhan vuosiksi eteenpäin. Kirjoittaessa kuitenkin tarina ottaa aikansa mistään piittaamatta. Jos se ajaa teoksen kustannusohjelmissa vuodesta toiseen, se on vain kärsittävä nahoissaan. Kurja juttu.

Talvi tulee. Lunta on maassa. Jos mielin uimaan, on Aulangonjärven jäähän hakattava avanto. Pitkään minusta tuntui, kuin olisin kirjoillani luiskahtanut jään alle. Kirkkaan jään läpi näin kirjalliset juhlat ja riennot, niin lähellä, niin kaukana. Olin läsnä mutta poissa silmistä. Nyt tuntuu siltä, että olisin päässyt pois jään alta. Ehkä luiskahdan vielä takaisin, mutta sainpahan vedettyä vähän henkeä. Hieno juttu.


3 kommenttia

Odotuksiin en vastaa

Tiina

Tiina

Eräs varsin vaikea asia kirjojen kirjoittamisessa on vastaamattomuus odotuksiin. Ainakin minulle. Monet muut kirjailijat ovat varmasti parempia asiassa. Lisäksi kyvyssä olla vastaamatta odotuksiin on ajallista heittelyä. Joskus se on helppoa, joskus vaikeaa.

Odotuksiin vastaamattomuudella tarkoitan siis sitä, että kirjailijan tekemiset eivät saisi ohjautua ulkoapäin. Maailma on täynnä ohjeita, hyväntahtoisia neuvoja, kritiikkejä, moitteita, vinkkejä, toiveita, kaikenlaisia vaikutteita. Niistä ei saa välittää.

Kirjoitusmotivaation ja varmuuden siitä, mitä kirjoittaa, pitää olla sisäsyntyisiä asioita. Kirjailijan pitää olla narsistinen olento, joka kirjoittaa ennen kaikkea itselleen ja omista syistään, muita kuuntelematta.

Ehkä muotoilen asian turhan provosoivasti, mutta suunnilleen näin ajattelen. Tokihan esimerkiksi kirjan editointiprosessissa nimenomaan kuunnellaan muitakin ja ajatellaan kirjaa lukijan kannalta. Yritän siksi rajata ajatukseni koskemaan kirjan synnyn ensihetkiä: aihevalintaa, muotoa, ensimmäisen version työstämistä.

Itse olen ainakin turhan herkkä odotuksille ja vaikutteille. Pohjalla on varmaankin halu miellyttää – tai joskus halu näyttää. Muistan, että opiskeluaikoina törmäsin lehdessä uutiseen, jossa kritisoitiin naisia siitä, etteivät he hakeudu johtotehtäviin. Päätin, että minä ainakin olen kiltti ja hakeudun johtotehtäviin. Ala-asteen luokanvalvoja taas sanoi, etteivät naiset voi ryhtyä lentäjiksi. Päätin ryhtyä lentäjäksi. Laiskuus on pelastanut monelta ryhtymiseltä.

Kirjoittamisen parissa ryhtyminen on valitettavasti helpompaa. Kun kriitikko sanoo “Raevaaran tapa kuvata ihmisen sisäistä maailmaa on tarkasti oivaltava. On hieno lukea tekstiä, joka malttaa viipyä mielentiloissa ja sävyissä”, ajattelen helposti, että jatkossakin ihmisen sisäisen maailman kuvaaminen pitää olla suuressa roolissa kirjoissani.

Tai jos kriitikko kirjoittaa “hän on terävimmillään luontokuvaajana”, päädyn ajatukseen, että luontokuvailu on vahvuuteni, joka kannattaa säilyttää. Mutta kun arvostelussa sanotaan, että “tuloksena on kirja, josta voi olla vähän vaikea saada otetta”, päätän kirjoittaa selvemmin ja yksinkertaisempia kirjoja.

Kritiikkien välttely ei toimi lääkkeenä, sillä maailma on täynnä odotuksia. Ystäväni mies sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa myyvempiä kirjoja. Kirjailijakollegoiden facebook-keskustelussa taas päädytään lopputulokseen, että yritys kirjoittaa nimenomaan myyvä kirja päätyy takuuvarmasti huonoon lopputulokseen. Ystävä kehottaa kirjoittamaan sodasta – sota tuntuu kiinnostavan suomalaisia. Toisaalta naispuolisesta robotista kertova novellini jaksaa kiinnostaa vuodesta toiseen, ja ehkä minun pitäisikin kirjoittaa kokonainen romaani aiheesta. Novellikokoelmani sai kaikkiaan parempaa vastakaikua kuin romaanini: olisi siis aika palata novelleihin. Toisia lukijoita fantasiaelementit tuntuvat pelottavan, ehkä siis luovun niistä kokonaan.

Odotuksiin vastaaminen on loputon suo, mahdottomuus, paradoksi. Luonto- ja ihmiskuvaukseen painottuva selväjuoninen ja realistinen, myyvä mutta epäkaupalliseksi tarkoitettu sotanovellikokoelmani, jonka pääosassa on naisrobotti, ei tule koskaan toteutumaan.

Pään täytyy pysyä kylmänä. Kirjan täytyy syntyä hiljalleen ja neitseellisesti. Ulkomaailman sanelemat motiivit ovat vääriä motiiveja, koska niistä syntyvät kirjat ovat kammottavia kimairoita, joita kirjailija ei myöhemmin edes tunnista omikseen.

Eniten pelkään kuitenkin sitä, etten tunnista omia motiivejani. Entä jos jokin omaksi halukseni luulemani tunne onkin tosiasiassa vastaamista muiden odotuksiin? Seuraavassa kirjassani (tammikuussa ilmestyvässä Laukaisussa) ei esimerkiksi ole yhtäkään fantasiaelementtiä. Entä jos olen vahingossa vastannut odotuksiin? Joudun puolustelemaan tekoani itselleni: Tarinaan sellaiset eivät kuuluneet. Kirjoitin tarinan ehdoilla. Jokainen tarina on omanlaisensa.

Ei auta kuin pysyä lujana. Ja lohduttautua sillä, että kirjoittamisen hektisimmän vaiheen aikana minua ei kiinnosta pätkääkään, mitä muut ajattelevat tekemisistäni.


42 kommenttia

Köyhyys kulttuurialalla: julkinen salaisuus?

hanna_riikka kuisma

Hanna-Riikka

 Olen kirjoittanut tästä omaan blogiini melkein vuosi sitten, mutta tartun teemaan uudestaan vähän laajemmin. Koska itse asia ei ole muuttunut miksikään, tuskin muuttuukaan.

Tuntuu olevan jonkinlainen julkinen salaisuus, että osa kulttuurialojen ihmisistä on köyhiä. Ei pienituloisia, vaan kaikkien suomalaisten ja eurooppalaisten köyhyysrajojen alapuolella. Eikä se välttämättä ole kokonaan sidoksissa menestykseen. Jos otetaan esimerkki omalta alaltani, keskimääräinen tulo tämän päivän suomalaisen kirjan myynnistä on tekijälle 2000 euroa. Siis ei esim. 2000 € kuukaudessa, vaan per kirja. Mutta entä näkyvyys, paljon saatte haastattelusta? Se on useimmiten oman työnsä promotointia, joten sillä hetkellä nolla. Kun pidin nuorena taidenäyttelyn, joku kysyi paljon tienaat? Suurin osa gallerianäyttelyistä maksaa kyllä, mutta taiteilijalle itselleen. Ja kyse ei todellakaan ole nimellisistä summista.

Eniten häiritsee se, että usein kun kulttuuriväki keskustelee syrjäytyneiden, köyhien ja huono-osaisten tilanteesta, asetelma on: mitä me voisimme tehdä auttaaksemme heitä, niitä. Toisia. Hieno homma, mutta oksennan vähän suuhuni enkä kehtaa sanoa mitään, koska häpeä on niin syvällä. (Kuten jokainen joko köyhyydestä tuleva, tai köyhyydessä edes ajoittain, saati pysyvästi elävä tietää.) Stereotypia esim. 2000-luvun kirjailijasta on vahvasti keskiluokkainen, ellei ylempää keskiluokkaa. Eikä ihme, monella tuntuu menevän mukavasti, ja hyvä niin. Mutta johtuuko vääristymä siitä, että lehtijuttuihin kertovat tai sosiaaliseen mediaan päivittävät omasta arjestaan enemmän ne taiteilijat, joille ylelliset juhlat ja ulkomaanmatkailu on arkipäivää? Köyhät ovat hiljaa tai juttelevat mieluummin asioista tai taiteesta yleisellä tasolla tms. Koska eihän sitä kehtaa sanoa, että jos käy kerran vuodessa teatterissa, tarkoittaa se sitä, että joutuu kirjaimellisesti kärsimään. Esimerkiksi olemaan kipeän hampaan kanssa, kun yksi ainoa huvitus vuodessa verottaa lääkärirahat. (teatteri = konsertti, hammas = selkä, lääkäri = hieroja. Tämä on sitä etäännyttämistä.)

Koska taiteen/kirjojen/musiikin myynnillä elää Suomessa vain muutama ja tekijöitä on verrattain enemmän, on ihmisillä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Moni taiteilija käy muun alan palkkatyössä kattaakseen elämiskulunsa ja on tästä syystä taloudellisesti hyvinvoiva. Ja henkisesti terveiden kirjoissa eli siltäkin osin hyväosainen, koska pystyy kahteen raskaaseen työhön. Sitten on tietysti niitä, joiden osa elämässä on ollut syntyä tai naida rikkaaseen sukuun. Eikä siinä mitään. Kyse ei tässä kirjoituksessa ole kateudesta. Tunnen ja tiedän monia hyvin toimeentulevia taiteilijoita, kuin myös totaalisen persaukisia ja kaikkea siltä väliltä. Se ei tietenkään korreloi teosten laadun tai ihmisen mukavuuden kanssa, kuten eivät nuo kaksi viimeistäkään. No, ääripäiden sijasta suurin osa lienee jossain siinä keskiluokkaisen ja köyhän välissä, prekariaattia, joka keräilee murusia sieltä täältä ja koettaa saada omaan alaan liittyviä sirpaletöitä sen Oikean Taiteen sivuun.

Silti jokin tässä vaivaa, välillä tuntuu jopa tabulta sanoa, että on olemassa kulttuurialojen kurjalisto: luovia ja uutteria, jopa alallaan kohtalaisesti menestyviä, mutta materian ja terveyden suhteen vähäosaisia taiteilijoita, joille syrjäytyneet ja köyhät eivät ole niitä toisia, vaan sellaisia löytyy peilistä ja/tai lähipiiristä. Ja miksi ko. ihmiset eivät pidä siitä meteliä? Koska köyhyys on leima, joka valitettavasti liitetään tänä päivänä tässä osassa maailmaa laiskuuteen ja tyhmyyteen. (Keskustelupalstoilta löydät lisää sanastoa.) Vaikka taustalla voi olla minkälainen tarina, joka sisältää ahkeraa yritystä vielä monien pettymyksien ja murskautuneiden haaveiden jälkeenkin. Siinä sitä todellista sisua! Oman elämänsä tuntemattomien sotilaiden tarinoissa riittää kirjoittamista useammaksikin ihmisiäksi, enkä puhu enää pelkistä taiteilijoista…

Ja itsestäänselvyys, mutta totta kai Suomen mittarilla köyhyydestä ja muusta kurjuudesta kärsivä on eri asemassa kuin kehitysmaissa. Afrikka-korttia voi aina käyttää, jos yleensä kukaan suomalainen valittaa yhtään mistään. Mutta onnettomuus pitää suhteuttaa ajan ja paikan oloihin, köyhyyskin on suhteellista. Köyhyys voi olla monella tavalla tuhoisaa, se esim. eristää. Jos ei ole joutunut räpiköimään pohjalla, voi olla vaikea ymmärtää köyhyyden syvyyttä ja olemusta. Sitä miten monesta asiasta se koostuu. Suomalaiselle kokonaisvaltaiselle kurjuudelle ei ole edes sanaa, koska syrjäytyneisyys on orwellilaisen uuskielen keinoin luokiteltu koskemaan vain nuoria ja nuoria aikuisia. Siksi puhun välillä syrjäytetyistä, ei ole edes sanaa.

Köyhyys on toiseutta. Köyhyys on abjekti. Ja jos ihminen on laitettu siihen lokeroon eikä sovi, yhteiskunnassa jokin mitätön ratas pysähtyy pieneksi hetkeksi, ymmärrys ei riitä. Tiedän esim. useamman kuin yhden tapauksen, joissa mielenterveysalan ammattilaiset ovat ihmetelleet miten kummassa moniongelmainen pystyy luomaan säännöllisesti onnistuneita teoksia ja vielä esiintymään julkisesti. Ja epäluuloja, miten ihmeessä herra tai rouva tai neiti Taiteilija muka on niin varaton, että joutuu käymään tavallisten kuolevaisten kanssa hoidattamassa sairauksiaan julkisella puolella. hän liittyen oli vasta kohua lehdissä, kun suositun yhtyeen laulaja kertoi kuinka oli hakenut hänelle laillisesti kuuluvia sosiaalietuuksia, ja saanut niiden sijasta v:ttuilua virkailijalta.

Mitä tulee mielenterveyteen: lehdissä on toki juttuja taiteilijoiden korkeammista mielisairaustilastoista ja itsemurhista. Kun vain vielä ihmiset ymmärtäisivät, että taiteilija ei ole ”hullu” tai ”köyhä”, jos on, vaan ihan todella hullu ja köyhä ilman glamourisia lainausmerkkejä. Joka sortin liimanhaistelupäiväkirjat ja paljon vanhemmatkin tekeleet ovat saaneet jotkut kuvittelemaan, että taiteilijan rappio on jotenkin hienompaa kuin se, jos tuntematon spurgu tulee viereen istumaan ja oksentaa paskat housuissa. Samalta se haisee meilläkin. Ja yhtä noloa se on. (Varmaan vielä nolompaa, jos siitä lukee lehdessä.) Ja ihan samalla tavalla köyhä taiteilija joutuu pokkuroimaan ja nöyristelemään virastoissa kuin kuka muu tahansa, ellei enemmän. Nyt jo toistan itseäni. Vähemmästäkin.

Ja jos tällaisiin ajatuksiin ei joku typerys sano, että ottaisivat itseään niskasta kiinni tai menisivät oikeisiin töihin, saattaa joku lempeä sielu koettaa lohduttaa, että no mutta Van Gogh ja Aleksis Kivi. Kauhean kaunis ajatus, mutta eipä se paljon heitä elämänsä aikana lohduttanut. Eikä ajatus siitä, että ehkä joku joskus jossain lämmitä, jos ei ole varaa polttopuihin.


4 kommenttia

Hullun hommaa? Eli erään kirjallisen projektin taustaa

Kesäkuussa 2012 olin mökillä viettämässä apurahakauden viimeistä kuukautta, ja kamppailin niskoittelevan romaanikäsikirjoituksen kanssa. Samalla tein jonkinlaista surutyötä Syysmaa-sarjan päättymisen tiimoilta, olinhan sentään seikkaillut Syysmaassa kuuden kirjan verran, ja jos yhdenkin kirjan kohdalla keskeisistä hahmoista voi tulla rakkaita, pitkässä sarjassa he muuttuvat melkein eläviksi ihmisiksi jotka täytyy hyvästellä.

Olin jo aiemmin pallotellut ajatusta, että sijoittaisin vielä joitakin novellimittaisia tarinoita Syysmaahan. Eräänä aurinkoisena päivänä sain kuitenkin vielä isomman idean klassiseen salamanisku-päähän -tyyliin: ZAP! Entä jos kirjoittaisin lyhyitä tarinoita sekä Syysmaasta että muistakin aiemmista kirjoistani, ja tekisin niistä joulukalenterin blogiini?

Ensimmäinen jatkoajatus: Aivan kreiziä, kuvittele mikä määrä työtä! Ja sitten voi käydä niin että kukaan ei edes lue niitä! Tai luetaan ja inhotaan!
Järki kuittaa: Sama voi käydä romaanin kohdalla, eikä se estä sinua niitä kirjoittamasta.

Toinen jatkoajatus: Hullut ideat ovat niitä parhaita! Ja sitten alkoi mieleen juolahdella tarinoiden aihioita. Syysmaa – ainakin päähenkilöiden taustoja, ehkä myös ”Mitä lopun jälkeen tapahtui?” -tyyppisiä juttuja. Pohjoistuuli – tässä sarjassa on matskua vaikka mihin. Korpin nuoruusvuodet? Tšeretan kirous? Monarthan lapsuus? Jatkoa Sinisilmälle?
Ja se rakkain kirjalapsi, esikoinen, Sonja-sarja, monien lukijoidenkin rakastama – oi, mikä ihana nostalgiamatka!
Ja niin edelleen. Tups, tups, tups, aloin kirjata alustavia ajatuksia sitä mukaa kuin niitä tupsahteli päähän.

Ennen varsinaisen kirjoittamistyön aloitusta oli kuitenkin (sen romaanin valmiiksi saattamisen lisäksi) edessä melkoinen proggis: lukea kaikki aiemmat kirjani ja tehdä niistä muistiinpanot. Syysmaa-sarjasta onneksi oli taustat pitkälti ylhäällä, mutta muut olivat täynnä pieniä unhoon painuneita yksityiskohtia, ja halusin välttää ainakin räikeimmät ristiriidat tarinoiden ja niiden maailmojen sisäisessä logiikassa.
Tämä oli itse asiassa aika kauhea paikka, olin suorastaan jännityksestä kippuralla ryhtyessäni luku-urakkaan. Onneksi se osoittautui kivuttomammaksi kuin pelkäsin – olisi ollut masentavaa huomata nolostelevansa omaa vanhempaa tekstiään. Tietenkin joitakin asioita tekisin tällä kokemuksella toisin, mutta viihdyin suorastaan mainiosti tarinoiden äärellä 🙂

Hain apurahoja projektille hyvissä ajoin, ja kaksi pientä apurahaa sainkin. Vuoden 2013 tammi-maaliskuun sekä kesä-elokuun paneuduin täysipäiväisesti joulukalenterin tarinoihin, muina aikoina kirjoitin, editoin, luin, editoin taas jne. leipätöiden ja kirjallisten rientojen lomassa.
Kun ajatellaan nippeleitä, joita tarinaa kirjoittaessa täytyy pitää mielessä, niin jos romaanin kohdalla näin hatusta vetäisten olisi vaikka 100 asiaa, niin 24 tarinan kohdalla niitä merkittäviä juttuja on vähintään tuhat. Pipo on ollut hetkittäin äyräitä myöten täynnä, ja öisiä ”APUA SIINÄ ON TAKUULLA KAMALA VIRHE!!” -paniikkiheräämisiä on tullut koettua keskimääräistä enemmän.

Lopulta oli valmiina 24 joulukalenterin luukun täytettä, marraskuu oli hurjaa rutistusta viimeisen editointikierroksen kanssa. Eikä siinä kaikki, teetin TeX-osaajalla tarinoista automaattikonvertteria laadukkaammat pdf-tiedostot, ja aivan viime metreillä oikolukutarkistuksessa huomasin, että rtf-tiedostojen siirrossa oli teksteistä mystisesti TIPAHDELLUT PISTEITÄ POIS!
Eilinen päivä meni oikolukiessa ja pdf:iä korjaillessa. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan hoksasin että joulukalenterin luukuissa pitää tietenkin olla kuvat, joten ei muuta kuin seulomaan sopivia kuvia omista luontokuvistani, joita onkin ehkä vain noin miljoona kappaletta.
Eilen illalla vietettiin pienellä porukalla kirjailijoiden ”duunipikkujouluja”, ja kun lähtöhössötyksessä sudin ripsiväriä ja lakkasin kynsiä, latailin samalla blogiini joulukalenterikamaa ja ajastin ensimmäiset luukut julkaistaviksi.
(Eikä SIINÄKÄÄN vielä kaikki, vaan erääseen tarinaan olen yhä hieman tyytymätön, joten yksi lisämuokkauskierros on vielä edessä.)

Minkäänlaista rahallista hyötyä Tarinajoulukalenterilla ei tietenkään ole edes tarkoitus tavoitella, ja vaikka sain työskentelyä varten nuo apurahat, tuntipalkka lienee korkeintaan jossain lainauskorvauksen tietämillä. Mutta on ollut ihanaa kirjoittaa kerrankin täysin ilman pientäkään takaraivossa kytevää ajatusta tekstin kaupallisesta menestyksestä (vaikkei sitä itsensä takia miettisi, onhan sillä kuitenkin kustantajalle jossain määrin merkitystä).

Ja tänään Tarinajoulukalenteri pyörähti käyntiin. Tekisinkö tämän kaiken uudestaan? No taatusti! 😀

PS: Ja se niskoitteleva romaanikin lopulta valmistui!