
Hanna-Riikka
Olen kirjoittanut tästä omaan blogiini melkein vuosi sitten, mutta tartun teemaan uudestaan vähän laajemmin. Koska itse asia ei ole muuttunut miksikään, tuskin muuttuukaan.
Tuntuu olevan jonkinlainen julkinen salaisuus, että osa kulttuurialojen ihmisistä on köyhiä. Ei pienituloisia, vaan kaikkien suomalaisten ja eurooppalaisten köyhyysrajojen alapuolella. Eikä se välttämättä ole kokonaan sidoksissa menestykseen. Jos otetaan esimerkki omalta alaltani, keskimääräinen tulo tämän päivän suomalaisen kirjan myynnistä on tekijälle 2000 euroa. Siis ei esim. 2000 € kuukaudessa, vaan per kirja. Mutta entä näkyvyys, paljon saatte haastattelusta? Se on useimmiten oman työnsä promotointia, joten sillä hetkellä nolla. Kun pidin nuorena taidenäyttelyn, joku kysyi paljon tienaat? Suurin osa gallerianäyttelyistä maksaa kyllä, mutta taiteilijalle itselleen. Ja kyse ei todellakaan ole nimellisistä summista.
Eniten häiritsee se, että usein kun kulttuuriväki keskustelee syrjäytyneiden, köyhien ja huono-osaisten tilanteesta, asetelma on: mitä me voisimme tehdä auttaaksemme heitä, niitä. Toisia. Hieno homma, mutta oksennan vähän suuhuni enkä kehtaa sanoa mitään, koska häpeä on niin syvällä. (Kuten jokainen joko köyhyydestä tuleva, tai köyhyydessä edes ajoittain, saati pysyvästi elävä tietää.) Stereotypia esim. 2000-luvun kirjailijasta on vahvasti keskiluokkainen, ellei ylempää keskiluokkaa. Eikä ihme, monella tuntuu menevän mukavasti, ja hyvä niin. Mutta johtuuko vääristymä siitä, että lehtijuttuihin kertovat tai sosiaaliseen mediaan päivittävät omasta arjestaan enemmän ne taiteilijat, joille ylelliset juhlat ja ulkomaanmatkailu on arkipäivää? Köyhät ovat hiljaa tai juttelevat mieluummin asioista tai taiteesta yleisellä tasolla tms. Koska eihän sitä kehtaa sanoa, että jos käy kerran vuodessa teatterissa, tarkoittaa se sitä, että joutuu kirjaimellisesti kärsimään. Esimerkiksi olemaan kipeän hampaan kanssa, kun yksi ainoa huvitus vuodessa verottaa lääkärirahat. (teatteri = konsertti, hammas = selkä, lääkäri = hieroja. Tämä on sitä etäännyttämistä.)
Koska taiteen/kirjojen/musiikin myynnillä elää Suomessa vain muutama ja tekijöitä on verrattain enemmän, on ihmisillä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Moni taiteilija käy muun alan palkkatyössä kattaakseen elämiskulunsa ja on tästä syystä taloudellisesti hyvinvoiva. Ja henkisesti terveiden kirjoissa eli siltäkin osin hyväosainen, koska pystyy kahteen raskaaseen työhön. Sitten on tietysti niitä, joiden osa elämässä on ollut syntyä tai naida rikkaaseen sukuun. Eikä siinä mitään. Kyse ei tässä kirjoituksessa ole kateudesta. Tunnen ja tiedän monia hyvin toimeentulevia taiteilijoita, kuin myös totaalisen persaukisia ja kaikkea siltä väliltä. Se ei tietenkään korreloi teosten laadun tai ihmisen mukavuuden kanssa, kuten eivät nuo kaksi viimeistäkään. No, ääripäiden sijasta suurin osa lienee jossain siinä keskiluokkaisen ja köyhän välissä, prekariaattia, joka keräilee murusia sieltä täältä ja koettaa saada omaan alaan liittyviä sirpaletöitä sen Oikean Taiteen sivuun.
Silti jokin tässä vaivaa, välillä tuntuu jopa tabulta sanoa, että on olemassa kulttuurialojen kurjalisto: luovia ja uutteria, jopa alallaan kohtalaisesti menestyviä, mutta materian ja terveyden suhteen vähäosaisia taiteilijoita, joille syrjäytyneet ja köyhät eivät ole niitä toisia, vaan sellaisia löytyy peilistä ja/tai lähipiiristä. Ja miksi ko. ihmiset eivät pidä siitä meteliä? Koska köyhyys on leima, joka valitettavasti liitetään tänä päivänä tässä osassa maailmaa laiskuuteen ja tyhmyyteen. (Keskustelupalstoilta löydät lisää sanastoa.) Vaikka taustalla voi olla minkälainen tarina, joka sisältää ahkeraa yritystä vielä monien pettymyksien ja murskautuneiden haaveiden jälkeenkin. Siinä sitä todellista sisua! Oman elämänsä tuntemattomien sotilaiden tarinoissa riittää kirjoittamista useammaksikin ihmisiäksi, enkä puhu enää pelkistä taiteilijoista…
Ja itsestäänselvyys, mutta totta kai Suomen mittarilla köyhyydestä ja muusta kurjuudesta kärsivä on eri asemassa kuin kehitysmaissa. Afrikka-korttia voi aina käyttää, jos yleensä kukaan suomalainen valittaa yhtään mistään. Mutta onnettomuus pitää suhteuttaa ajan ja paikan oloihin, köyhyyskin on suhteellista. Köyhyys voi olla monella tavalla tuhoisaa, se esim. eristää. Jos ei ole joutunut räpiköimään pohjalla, voi olla vaikea ymmärtää köyhyyden syvyyttä ja olemusta. Sitä miten monesta asiasta se koostuu. Suomalaiselle kokonaisvaltaiselle kurjuudelle ei ole edes sanaa, koska syrjäytyneisyys on orwellilaisen uuskielen keinoin luokiteltu koskemaan vain nuoria ja nuoria aikuisia. Siksi puhun välillä syrjäytetyistä, ei ole edes sanaa.
Köyhyys on toiseutta. Köyhyys on abjekti. Ja jos ihminen on laitettu siihen lokeroon eikä sovi, yhteiskunnassa jokin mitätön ratas pysähtyy pieneksi hetkeksi, ymmärrys ei riitä. Tiedän esim. useamman kuin yhden tapauksen, joissa mielenterveysalan ammattilaiset ovat ihmetelleet miten kummassa moniongelmainen pystyy luomaan säännöllisesti onnistuneita teoksia ja vielä esiintymään julkisesti. Ja epäluuloja, miten ihmeessä herra tai rouva tai neiti Taiteilija muka on niin varaton, että joutuu käymään tavallisten kuolevaisten kanssa hoidattamassa sairauksiaan julkisella puolella. Tähän liittyen oli vasta kohua lehdissä, kun suositun yhtyeen laulaja kertoi kuinka oli hakenut hänelle laillisesti kuuluvia sosiaalietuuksia, ja saanut niiden sijasta v:ttuilua virkailijalta.
Mitä tulee mielenterveyteen: lehdissä on toki juttuja taiteilijoiden korkeammista mielisairaustilastoista ja itsemurhista. Kun vain vielä ihmiset ymmärtäisivät, että taiteilija ei ole ”hullu” tai ”köyhä”, jos on, vaan ihan todella hullu ja köyhä ilman glamourisia lainausmerkkejä. Joka sortin liimanhaistelupäiväkirjat ja paljon vanhemmatkin tekeleet ovat saaneet jotkut kuvittelemaan, että taiteilijan rappio on jotenkin hienompaa kuin se, jos tuntematon spurgu tulee viereen istumaan ja oksentaa paskat housuissa. Samalta se haisee meilläkin. Ja yhtä noloa se on. (Varmaan vielä nolompaa, jos siitä lukee lehdessä.) Ja ihan samalla tavalla köyhä taiteilija joutuu pokkuroimaan ja nöyristelemään virastoissa kuin kuka muu tahansa, ellei enemmän. Nyt jo toistan itseäni. Vähemmästäkin.
Ja jos tällaisiin ajatuksiin ei joku typerys sano, että ottaisivat itseään niskasta kiinni tai menisivät oikeisiin töihin, saattaa joku lempeä sielu koettaa lohduttaa, että no mutta Van Gogh ja Aleksis Kivi. Kauhean kaunis ajatus, mutta eipä se paljon heitä elämänsä aikana lohduttanut. Eikä ajatus siitä, että ehkä joku joskus jossain lämmitä, jos ei ole varaa polttopuihin.