alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


2 kommenttia

Ei tullut tutkijaa. Tuli kirjailija.

DSC_1256 (2) (640x640)

”Näissä läntisen kulttuurin tiedemiehissä ja filosofeissa ja ihmisissä, joilla on hallussaan tieto ja valta, tuntuu olevan jotain samaa. Kukaan heistä ei tunnu sietäneen pimeyttä, eikä epäilystä ja epävarmuutta. Eikä ratkaisemattomia ristiriitoja omassa sisimmässään. Ja siksi he ovat yrittäneet eliminoida ne.” –Peter Hoeg-

Jos elämä on sarja sattumia, joista elämäntarina rakennetaan, niin tarinoita on monta. Erilaisia eri tilanteissa, valikoituja, muistettuja ja unohdettuja, yhtä tosia ja aitoja silti kaikki. Tämä on yksi niistä.

Minusta oli ihan vähällä tulla tutkija. Puolivälissä psykologian opintoja ajatteluni muuttui peruuttamattomasti, kun sivuaineopintojen myötä astuin sisälle sosiaaliseen konstruktionismiin, tieteenfilosofiaan jonka mukaan todellisuus on sosiaalisesti ja kielellisesti rakentunut. Kokemus oli niin voimakas, että pääaine oli vaihtua siinä rytäkässä. Perinteinen psykologinen ajattelu, erityisesti kokeellisen, luonnontieteitä lähestyvän ns. objektiivisen tutkimuksen ideaali, tuntui ahtaalta kuutiolta, jossa tutkijan taustoja ja ennakkoluuloja ei kriittisesti tarkasteltu. Siihen en enää halunnut asettua.

Kun innostus opintoihin katosi, gradu pelasti. Sitä tehdessä saatoin vapaasti ammentaa tieteenaloista, jotka eniten kiinnostivat ja silti valmistua psykologiksi. Ostin gradua varten käytetyn kannettavan säästöilläni, muistan kuinka seisoin kassalla setelinippu kädessäni ja ajattelin, että tällä rahalla pääsisi Tshekkiin ainakin kuukaudeksi. Mutta sittenkin: gradu oli melkein hauskinta mitä yliopiston aikana tapahtui. Se oli ilolla ja vimmalla tehty tutkielma minuuden fragmentaarisuudesta, nuorten naisten lukuisista tavoista kertoa itsensä suhteessa erilaisiin toisiin. Ammensin taustaa sosiaalitieteiden ja kirjallisuudentutkimuksen rajapinnalta ja feministisestä tutkimuksesta, löysin epävirallisen graduohjaajan silloiselta naistutkimuksen laitokselta ja väittelin kiivaasti virallisen ohjaajani, psykologian laitoksen professorin kanssa menetelmistä ja tieteenfilosofisista kysymyksistä. Luin lähes tauotta ja kun en lukenut, kirjoitin puhtaaksi ja analysoin yli seitsemänsataa liuskaa päiväkirjatekstejä. Suunnittelin ryhtymistä tutkijaksi.

Lopputulos oli niin sanotusti perinteinen. Naistutkimuksen laitoksella tutkielmaan uskottiin, mutta psykologian laitoksella sitä ei osattu lukea. Koko tieteenfilosofinen lähtökohta jäi ymmärtämättä ja keskustelu jämähti menetelmätasolle. Naistutkimuksen laitoksen tarjousta toisesta tarkastajasta ei hyväksytty. Edes keskinkertainen arvosana ei ollut niin suuri pettymys kuin törmääminen vakiintuneiden tutkimusmenetelmien ja maailman näkemistapojen seinään. Avuttomuus, kun vallankäyttäjä, tässä tapauksessa laitoksen vakiintunut tutkimusperinne, määritteli maailman puolestasi ja asetti ehdot oikealle tavalle nähdä se ja kertoa siitä. En hakenut tutkijakouluun enkä ottanut vastaan kutsua osallistua poikkitieteelliseen tutkijaryhmään. En edes lukenut graduani vuosiin, oikeastaan en ole lukenut sitä vieläkään. Voisi sanoa että luovutin. Että annoin periksi silloin kun olisi pitänyt taistella.

Mutta unelmien raunioilla kasvaa useimmiten jotain uutta. Olin niin iloisesti hurahtanut gradun tekemiseen, etten edes ajatellut luovaa kirjoittamista, en tiedä olisinko ajatellut myöhemminkään, jos olisin ryhtynyt tutkijaksi. Sen sijaan ryhdyttyäni tekemään konkreettista psykologintyötä ihmisten parissa, jotain vapautui. Fiktiiviset tarinat alkoivat kasvaa ja aloin ensimmäistä kertaa kirjoittaa romaanikäsikirjoitusta. Muutamia vuosia siitä ja julkaisin esikoiskirjani. Se olisi voinut mennä toisin. Sen olisi voinut myös selittää toisin. Mutta tässä tarinassa se meni näin. Luovan kirjoittamisen maailmassa olen omillani. Ei tarvitse enää väitellä siitä, mikä on oikea tapa nähdä maailma ja kertoa siitä. Nyt luon itse maailmani (monikossa) ja niiden lait eikä mikään aihe ole liian vähäinen ollakseen tarinan arvoinen.

 

Mainokset


1 kommentti

Kaaoskirjoittamista

 

annekuvaEn ole maailman systemaattisin kirjoittaja. Tilannetta kuvastaa hyvin se, että olen suhteellisen solmussa romaanikäsikirjoitukseni kanssa. Silti taon sitä eteenpäin muutaman sivun päivävauhtia ja yritän olla mahdollisimman luova.

Romaanin ensimmäiset 40 liuskaa on kirjoitettu kesällä 2012. Nyt, kun pitkän tauon jälkeen tartuin tekstin ja ajattelin pykäistä siitä kasaan version nro 1, olen suhteellisen syvällä suossa. En saa selvää kaikista muistiinpanoistani. Osa kirjoittamistani ideoista ei sovi samaan kasaan. Osa tuntuu tutuilta, mutta eivät oikein matsaa kuitenkaan. Joistakin syntyy häiritsevän mielenkiintoisia mielleyhtymiä, jotka vievät tarinaa hieman eri suuntaan kuin oli ajatus. Minulla oli lukusuunnitelma ja henkilöhahmojen motiivit on kirjattu paperille ylös, mutta juonirakenne on vielä hieman aukkoinen.

Olen naputellut ja täydentänyt alkupuoliskoa, ja sitten yrittänyt muistilappujen avulla jäsentää tekstin lukujakoa. Tuntuu siltä, että keskeltä romaania puuttuu noin 70 sivua. Olenko suunnitellut kaiken näin huonosti, vai ainoastaan ahtanut alkulukuihin aivan liikaa materiaalia?

En vanno inspiraation nimeen, enkä jää odottamaan sitä. Siksi en unelmoi hetkestä jolloin homma luistaisi tai sanan säilä olisi terävimmillään. Pakotan itseni kirjoittamaan, ja pienen alkukankeuden jälkeen sieltä tulee tavaraa ulos. Sitä voi sitten myöhemmin halunsa mukaan sensuroida ja muokata ehyemmäksi.

Vuoron perään kirjoitan kohtauksia auki ja yritän tehdä uutta lukujakoa. Päähenkilön nimi on nyt pysynyt samana, mutta paikkakunnan nimeä on vaihdettava. Olisi ilmeisesti piirrettävä kartta! Ja käsikirjoituksen nimikin vaihtui juuri, ja tulee varmasti vaihtumaan vielä uudestaan. Materiaalia ei ehkä ole riittämiin, mutta en ole läheskään kaikkea kirjoittanut auki, hipaissut vain.

Joka toinen päivä tuntuu, että olen tekemässä todella hienoa tekstiä, joka toinen päivä juttu tuntuu totaaliselta paskalta. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tästä kaaoksesta syntyy vielä ehyt käsikirjoitus. Ja muistin juuri, että juuri tämä on sitä mistä kirjoittamisessa eniten pidän: kun asiat sitten jossakin vaiheessa vain loksahtavat kohdilleen. Sitä odotellessa annan tekstin olla itsensä kanssa umpisolmussa!


5 kommenttia

Kun teksti jumittaa, muutos auttaa

Tiina

Tiina

Mikä eteen kun kirjoittaminen ei suju? Niitä hetkiä on paljon, hieman erityyppisiä, eri syistä johtuvia ja erilaisten tekstien parissa vietettyjä. Jonkinlaisia niksejä olen toki kehittänyt, vaikka joskus auttaakin vain aika. Kirjoittajan tärkein työväline on pää, ja omaa päätään pitäisi oppia hallitsemaan.

Varsinaisesti valkoisen paperin tai tyhjän näytön kammosta en välttämättä enää juurikaan kärsi. Kun aloitin määrätietoisen kirjoittamisen vuonna 2003, ongelmana oli, mistä kirjoittaisin. Olin päättänyt kirjoittaa paljon lyhyehköjä novelleja, ja lukemattomat kerrat istuin tuijottamassa tyhjää näyttöä ja odomassa, että suuri idea saapuisi jostain.

Nykyään minulla on valtavasti asioita, joista haluaisin kirjoittaa, ja monta keskeneräistä käsikirjoitusta ja novellinalkua jatkettavana (puhumattakaan kaikista kolumneista ja blogauksista). Kirjoittaminen takkuaa useimmiten nimenomaan keskeneräisen tekstin kanssa.

Yleensä kirjoittamisongelmiin auttaa jonkinlainen muutos. Pienimmillään se voi olla siirtyminen keittiön pöydän äärestä (jossa yleensä kirjoitan) vaikkapa lastenhuoneeseen. Lastenhuoneen kirjoituspöydän ääressä tuskailin esimerkiksi Laukaisun hankalan kertojan kanssa, josta kerroin edellisessä blogauksessani.

Kirjoitan mielelläni myös kahviloissa ja muilla julkisilla paikoilla. Pidän pienestä hälinästä ympärilläni, en tarvitse täyttä hiljaisuutta. Kaiken mahdollisen häiriön poistaminen vain huonontaisi kirjoittamistani.

Yksi parhaista kirjoituspaikoista on juna: hieman hälinää, pakko istua paikallaan, kahvia, maisema, jota voi keskittyä katselemaan ajattelutaukojen aikana.

Kirjoitan mielellään myös kesämökillä ja hotelleissa. Joskus olen viikonlopuksi lainannut sukulaisen asuntoa, kun on ollut kiire saada teksti valmiiksi. Kirjoittaisin todella mieluusti ulkomailla, mutta toistaiseksi pitkät residenssijaksot eivät ole olleet mahdollisia. Tulevaisuudessa aion turvautua niihinkin. Ehkä kaikkein suurin unelmani olisi kirjoittaa laivassa, joka kiertelisi  esimerkiksi Välimerta ympäri. Haaveita täytyy olla.

Muunkinlaiset muutokset auttavat kirjoittamisessa. Vuosia sitten, kun kirjoitin novelleja kokoelmaani En tunne sinua vierelläni, aloin loppuvaiheessa hermostua, kun halusin saada aikaan hieman erilaisia novelleja kuin aiemmin, mutta kirjoittaminen ei sujunut. Yhden novellin kirjoitin alasti, pimeässä ja Bachia kuunnellen. Ajatus oli, että minun pitäisi tuntea fyysisesti jotain erilaista kuin normaalisti kirjoittaessani. Valmiiksi tuli.

Joskus vaadittava muutos tarkoittaa tekstin vaihtamista. Itselläni on tällä hetkellä tekeillä kaksi romaania, ja suunnittelin, että kirjoitan toisesta ensimmäisen version valmiiksi ennen kuin yritän saada vasta alkuvaiheissa olevan kunnolla vauhtiin. Viikkojen jumittamisen jälkeen päätin vaihtaa käsikirjoitusta ja jättää puolessa välissä olevan hautumaan. Nyt sujuu taas: olen innoissani uudesta tekstistä, jota ehdinkin hahmotella ja suunnitella pitkään.


2 kommenttia

Kun tein kuolemaa

JP Koskinen

JP Koskinen

Erehdyin naamakirjassa pohtimaan julkisesti kirjoittamisen mielekkyyttä. Kirjailijalle romaanin kirjoittaminen ei enää ole se suurin ponnistus tekstin tuottamisen muodossa. Jos on vähänkin enemmän aktiviteetteja eri tahoille, kuten teatteriin, toiseen kustantamoon, keikkojen järjestäjiin yms. hyvä osa ajasta hupenee sähköpostien, tekstiviestien ja puheluiden parissa.

Jos kaikki sujuisi sutjakkaasti, mitään ongelmaa ei olisi. Kirjailija voisi laatia jonkinlaisen aikataulun siitä, mitä tekee milloinkin ja hahmotelman siitä, kuinka paljon mistäkin projektista jää käteen. Mutta yleensä homma menee niin, että kaikki projektit laahaavat. Jokaisen projektin perään pitää huudella, kysyä ja varmistella moneen kertaan, että ollaan vielä samalla sivulla, kartalla tai edes planeetalla. Sopimukset syntyvät, kun työ on jo tehty. Mikään ei takaa sitä, etteikö vastapuoli viime metreillä muuta mieltään. Siinähän hioit kässäriä, tollo.

Kaikkia asioita pitäisi lähestyä tyynesti ja analyyttisesti. Jos lähdemme purkamaan tätä ongelmaa vanhalla miksi miksi miksi -metodilla, päästään ehkä ongelman syntylähteille. Tai niinhän sitä voisi kuvitella…

Miksi kustantamoissa on niin vaikea saada projekteja eteenpäin sutjakasti?
Koska henkilökunnalla ei ole aikaa vastailla kaikkiin kysymyksiin kaiken aikaa.
Miksi heillä ei ole aikaa?
Koska henkilökuntaa kustantamoissa on liian vähän työkuormaan nähden.
Miksi henkilökuntaa on liian vähän?
Koska rahaa ei ole tarpeeksi.
Miksi rahaa ei ole tarpeeksi?
Koska kirjoja ei myydä tarpeeksi.
Miksi kirjoja ei myydä tarpeeksi?
Koska niille ei ole kysyntää.
Miksi niille ei ole kysyntää?
Koska ne ovat liian kalliita.
Miksi ne ovat liian kalliita?
Koska kakun jakajia on niin monta.

Nyt pysähdytään vetämään henkeä ja katsotaan tarkemmin tätä. Kun asiaa tutkittiin 2004, jakautui kirjan hinta näin. Verotus on muuttunut ja varmasti kakku on muutenkin nahistunut, mutta suuret suuntaviivat pitävät yhä. Jos hintaa halutaan alas, on suurin kärsijä suurimman siivun omistaja. Jakajia tuskin saadaan vähennettyä.

Mutta huomasitte varmasti, että miksi-ketju voisi haarautua. Vaikkapa tässä:
Miksi kirjoja ei myydä tarpeeksi?
Koska niitä ei ole saatavilla helposti.
Miksi niitä ei ole saatavilla helposti?
Koska kirjakaupoissa on suppeat valikoimat.
Miksi niissä on suppeat valikoimat?
Koska tilanpuutteen vuoksi varmat nimikkeet vievät suuren myyntitilan. Tai, mistä minä tiedän!

Entäs jos haara meneekin näin:
Miksi kirjoja ei myydä tarpeeksi?
Koska kirjat eivät kiinnosta ihmisiä.
Miksi kirjat eivät kiinnosta ihmisiä?
Koska ne ovat huonoja.
Miksi kirjat ovat huonoja?
Koska kirjailijat eivät kirjoita hyviä kirjoja.
Miksi kirjailijat eivät kirjoita hyviä kirjoja?
Koska he haluavat miellyttää palkintoraateja, joiden maku on keskivertolukijan kirjallisen maun yläpuolella, noin 3,5 kilometriä.
Miksi kirjailijat haluavat miellyttää palkintoraateja?
Koska he haluavat palkintoja.
Miksi he haluavat palkintoja?
Koska palkinnot tuovat rahaa.
Miksi he haluavat rahaa?
Koska silloin he voivat rauhassa kirjoittaa juuri sellaisen kirjan kuin haluavat.

Taas raha, miten siitä ei päästä eroon? Ja haarautumia on vielä monta, tämähän on loputon metsä!

Joskus muinoin, kun rahasta oli tiukkaa, järjestettiin talkoita ja katsottiin mitä voidaan tehdä. Ne ajat ovat tietysti ohi, mutta pitäisikö koko kirja-alan pitää pieni pow-wow ja tuumia yhdessä, mitä pitää tehdä. Kirjailijat kustantajien kanssa ja sitten yhdessä kirjakauppiaiden kanssa? Katsottaisiin, mikä hiertää vai hiertääkö mikään ja mitä voidaan yhdessä, siis yhdessä, tehdä. Kustantajien niskaan tätä on turha kaataa, kyllä sielläkin venytään päivästä toiseen.

Tai ihan sama, mennään näillä. Huomenna on päivä uusi.


Jätä kommentti

Monta rautaa (tilanneraportti)

Jukka L

Jukka L

Kun lopulta joulukuussa sain Hesarilta ja Parnassolta vapauttavat tuomiot edellisestä romaanistani, tunsin kirjoittamista härinneiden lukkojen avautuvan, ja mieleni alkoi hamuta uusien tehtävien kimppuun. Seuraavan romaanin lähtökohdat ovat olleet mielessäni jo ehkä kuuden vuoden ajan, ja olen nyt raapustanut sitä 150 käsin kirjoitetun sivun verran (vastannee 80 liuskaa).

Kynän ja paperin ääressä kokemani alkuinnostus on vaihtunut joksikin muuksi. Ei ole helppoa tuottaa romaanimittaista tekstiä, jonka tietää päätyvän lopulta kokonaisuudessaan roskakoriin. Yksikään kirjoitettu sana, lause, kappale tai luku ei ole se, joka jää lopulliseen teokseen. Olen kuitenkin säätänyt päätäni uuteen ajattelutapaan: kirjoitan luonnosta, en romaania. Ei Gallen-Kallelakaan maalannut teoksiaan suoraan lopulliselle kankaalle, vaan niitä edeltää koko joukko hahmotelmia ja yritelmiä ja versioita, jotka on kaikki täytynyt tuottaa (materiaalisella tasolla) alkutekijöistään.

Kirjoitan romaaniani lähinnä kodin ulkopuolella. Siihen muistikirja ja kynä ovat mitä otollisimpia välineitä.

Kotona koneen äärellä kirjoitan esseekokoelmaa. En ole vielä valmis näin julkisesti kertomaan sen aiheesta, mutta tajusin puuhastelleeni senkin parissa jo vuosia. Tällä hetkellä tarttumiskynnys esseisiin tuntuu kaikkein alhaisimmalta. Työvälineenäni käytän Scrivener-nimistä ohjelmaa, josta on kenties kirjoitettava aivan oma blogauksensa jossakin vaiheessa.

Sitten. Ryhmätyö. Meillä on kolmen hengen tiimi, jolla yritämme synnyttää jotakin… Tästäkään en voi kertoa paljon enempää, sillä en ole kysynyt tiimin muilta jäseniltä, paljonko tässä vaiheessa voi kertoa. Ehkä kuitenkin sen verran, että kuohuviinillä viritetyt palaverimme ovat olleet hilpeitä ja häpeämättömiä.

Sitten Ninni pyysi minua käsikirjoittamaan sarjakuvaa. Auh, ensimmäinen deadline alkaakin lähestyä.

WSOY:lle lupasin kuvakirjakässärin, joka on pyörinyt toistaiseksi pelkästään päässäni. Täytyy ratkoa pari ongelmaa, ennen kuin voin naputella jotakin kuvaruudulle.

Töitä siis riittää. Eniten mieltä rassaa aikaansaamattomuuden tunne. Jos yhtä juttua kirjoittaa, muut eivät etene. Työpöytäni on yhtä pirstaleina kuin minä itse. Mutta hitaasti, hitaasti, kaikki nuo aihiot ja luonnokset ja kirjoitukset kasvavat ja muuttavat muotoaan. Mitähän niistä tänään ruokkisin?

 


6 kommenttia

Kaksi päivää Laukaisuun

Tiina

Tiina

Tällä viikolla, virallisesti torstaina, ilmestyy Laukaisu. Se on kaikkiaan viides kirjani ja kolmas romaanini.

Laukaisu on minulle monella tapaa uudenlainen kirja. Ensinnäkin se on täysin realistinen (siinä määrin kuin yksikään kaunokirja sellainen oikeastaan on). Aiemmat kirjani ovat olleet jonkinlaista surrealismia, maagista realismia tai uuskummaa. Lajityypin valinta ei ollut mitenkään tarkoituksellista: jokainen tarina saa mukaansa juuri tarvitsemansa elementit, ja tähän tarinaan fantastiset elementit eivät kuuluneet.

Toisaalta kirja syntyi poikkeuksellisen intensiivisesti. Olin pitkään pyöritellyt sen aihetta päässäni, mutta itse tarina ei loksahtanut kohdalleen. Joskus loka-marraskuun vaihteessa 2012 se loksahti ja tuntui itsestäänselvyydeltä. Ymmärsin henkilöt ja tapahtumat.

Seuraavaksi minun piti löytää tarinalle sopiva kerrontatapa. Kerronnallinen ratkaisu on itselleni aina erittäin tärkeä: elättelen ajatusta, että tosiasiassa jokaisella tarinalla on kertoja ja jokaisella kertojalla syynsä kertoa tarina juuri tietyllä tavalla. Kertoja, kertomisen tapa, juoni ja aihe lomittuvat toisiinsa niin tiiviisti, että vääränlaiset valinnat yhden kohdalla sotkevat kokonaisuuden.

Kertojan kanssa jouduin tuskastelemaan jonkin aikaa. Sitten eräänä marraskuisena päivänä vaihdoin kerrontaa ja kertojaa kaikkiaan neljä kertaa. Jokaisella kerralla lähdin kirjoittamaan tarinaa alusta (silloin liuskoja oli kasassa ehkä parikymmentä). Olin niin turhautunut, että harkitsin läppärin heittämistä ikkunasta.

Iltaan mennessä asia kuitenkin loksahti kohdalleen, ja siitä eteenpäin minulla kesti suunnilleen kaksi viikkoa kirjoittaa romaanin ensimmäinen versio valmiiksi.

Nopeutta ei kannata pelästyä: Laukaisu on pienoisromaani. Ja sen kahden viikon kirjoitusrupeaman vastapainoksi kirjan editoimiseen olikin aikaa lähes vuosi – ja ideoimiseen ennen kirjoittamista kuukausia. Tai koko elämä.

Nopeus ei tietenkään ole millään lailla tavoiteltavaa kirjan kirjoittamisessa. Pikemminkin se on pikkaisen hävettävää, antaa tunteen hutiloinnista. Siinäkin menin tarinan ehdoilla: tarinasta ei saanut päästää irti. Tarina vaati sukeltamisen, sen, että pidätän henkeä, kun kirjoitan.

Joka tapauksessa en ole ennen kirjoittanut romaania näin yhtäjaksoisesti ja intensiivisesti. Parhaimmillaan kirjoitin muistaakseni 12 liuskaa päivässä, ja se on minulle varsin paljon. Sellaisen päivän jälkeen ei aivoissa ole montaa ajatusta jäljellä.

Laukaisulla on synkkä aihe: se kertoo perhesurmista, murhenäytelmistä, joissa vanhempi tappaa omat lapsensa ja siinä sivussa puolisonsa ja itsensä. Mietin pitkään, voinko kirjoittaa niin synkästä ja rajusta aiheesta. Toisaalta ajattelin asiaa haasteena: kuinka kirjoittaa perhesurmista siten, että lopputulos on nimenomaan kaunokirjallisesti antoisa, ja toisaalta niin, ettei kirja sorru aiheen itsestäänselvän hirvittävyyden alleviivaamiseen. En tietenkään tiedä, onnistuinko.

Laukaisu on juuri tullut painosta; äsken sain käteen ensimmäisen oman kappaleeni. Olen tyytyväinen ja huojentunut. Kirjan kirjoittaminen ei koskaan ole helppoa, eikä käsikirjoituksen tie ensimmäisestä versiosta painetuksi kirjaksi ole koskaan itsestäänselvyys.

Laukaisu

Laukaisu


Jätä kommentti

Vertailukohtia

Eräs viiden pennin elämänviisaus kuuluu: Älä vertaa itseäsi muihin. Lienee kuitenkin mahdotonta, että muiden ihmisten joukossa elävä ihminen ei pitäisi toisia vertailukohtana itseensä ja tekemisiinsä ainakin jossain määrin, yksi enemmän ja toinen vähemmän.
Ainahan sitä toivoo, että pystyisi keskittymään sataprosenttisesti vain kirjoittamiseen, piittaamatta hituakaan sellaisista pikkuseikoista kuin ulkoinen palaute ja mahdolliset vertailut toisiin kirjailijoihin. Myönnän kuitenkin olevani niin höhlä ja itsekeskeinen, että seurailen mitä omista kirjoistani sanotaan, ilahdun positiivisesta palautteesta ja koen ikäviä tunteita negatiivisesta, paitsi silloin kun se on rakentavaa ja siten oikeasti hyödyllistä. Ja oikein mahdottoman hyvää kirjaa lukiessa mieleen nousee haikeus, että osaisinpa itsekin kirjoittaa niin upeasti! 🙂

Jos omia kirjoja verrataan sellaisiin teoksiin, joita itsekin rakastaa, se tuntuu tietenkin hienolta. Aikoinaan Paula Havaste rinnasti Hesarissa Sinisilmä-fantasiaromaanini maailmaa Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieleen. Harvaa kai Lindgreniin vertaaminen ei ilahduttaisi, ja minäkin olin niin otettu, että tuo on yksi niistä kritiikeistä jotka ovat jääneet erityisen hyvin mieleen.
Ja kun Alaston bloggari Anne Leinonen mainitsi Molemmin jaloin -scifiromaanin yhteydessä Margaret Atwoodin, se tuntui kerrassaan hivelevältä, siitäkin huolimatta että vertaus liittyy ainoastaan aihepiiriin ja siihenkin vain väljästi (en toki uskottele olevani muutoin Atwoodin tasolla, onhan hän kirjallinen ikoni arkkienkeli jumala).

Mutta entäpä sitten, kun päätyy omien inhokkiensa joukkoon? En mielelläni moiti julkisesti toisten kirjailijoiden kirjoja, mutta onhan selvää että myös kirjailijoilla on omat suosikkinsa ja inhokkinsa, joista muutaman joudun nyt paljastamaan.
Osuin netissä sattumalta muutaman mutkan kautta sivustolle, jossa ihmiset listasivat kirjallisia suosikkejaan. Eräs kommentoija mainitsi minun kirjallisen tuotantoni, ja se oli tietenkin mukavaa. Mutta… hänen muita suosikkejaan olivat muun muassa Twilight-sarja, J.R. Wardin Rakastaja-sarja, Dan Brownin romaanit sekä muutamia muitakin jotka aiheuttavat minulle ärhäkän yökkäysreaktion.
Vaikka kyseessä ei ollut suoranainen vertaus kirjojen välillä, sain pienen hetken pureskella sitä, että teokseni oli ikään kuin niputettuna noiden henkilökohtaisten ällökkieni kanssa. Olen kirjoittanut tarinoita jollaisista itsekin pitäisin, ja oli hämmentävää huomata että niistä pitävän parhauslistalle mahtuu myös kirjoja, jotka minun mielestäni – anteeksi nyt vaan – ovat kamalaa kökköä. Ensimmäinen paniikkiajatus olikin se, että olenko huomaamattani kirjoittanut jollain tapaa samankaltaista kirjallisuutta!? Apua!

Mutta sellaisia me ollaan, lukijat, tämä kirja nappaa ja tuo toinen ei yhtään. Makuja on monenlaisia ja monipuolisia, ja jokaisen oma maku on itselle se sopivin. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin ilo siitä, että kirjani ylipäätään olivat jonkun suosikkilistalla! 🙂