alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

Myönnän epäonnistuneeni!

3 kommenttia

hanna_riikka kuisma

Hanna-Riikka

Yksi kirjailijoiden kesken julkisuudessa melko vaiettu asia on epäonnistuneet kirjaprojektit. Anne bloggasi tänne aiheesta aiemmin, se oli rohkea avaus. Kuvittelin nuorempana, että kaikki julkaisseet kirjailijat saavat jokaisen ideansa julki. Totuus on toisenlainen. Kysyin kerran eräältä menestyneeltä kirjailijalta, onko hänellä ollut epäonnistuneita projekteja. Kuulemma joka toinen. Se oli oudon helpottavaa. Tiedän toki heitäkin, jotka eivät ole kokeneet hylsyn hylsyä, poikkeus vahvistaa aina säännön.

 Jos lasketaan uran alkaneen esikoisteoksesta, kuten minä teen, on kirjailijuuteni kahdeksan ja puolen vuoden ikäinen. Siihen mahtuu yksi suuri epäonnistuminen. Olin julkaissut ensimmäisen novellikokoelmani Elinkautisen (2005) ja ensimmäisen romaanini Käärmeenpesän (2007). Pari kuukautta jälkimmäisen ilmestymisen jälkeen pääsin eroon alkoholista, eli en ole lipsunut juomaan sittemmin. (Jos joku sitä ei tiedä, niin hei, olen Hanna-Riikka ja olen alkoholisti.)

Kun revin itseni alkoholista irti kuudentoista vuoden surkean ja ylipitkän teini-iän jälkeen, olin 29, eli kypsää kauraa kolmenkympin kriisille. Korvasin alkoholin joogalla ja ahmimalla kaikenlaista mystiikkaa käsitteleviä kirjoja. Satuin saamaan lahjaksi tarot-kortit, joista tuli hysteerinen inspiraatiolähde kirjoittamiseen. Käännyin myös kasvissyöjästä täydeksi vegaaniksi, lopetin tupakoinnin, hyvä jos kahvia join. Eli pieni mieleni ajatteli, että jos en juo, pitää minun muutenkin muuttua kaikilla tavoin hyväksi ihmiseksi. Pähkäilin, että silloinhan on epäeettistä ja arveluttavaa kirjoittaa synkistä aiheista. Positiivinen pitää olla, bumtsi bum vaikka väkisin!

Ei liene tarpeen sanoa, että se ei ole minulle taiteilijana varsinaisesti luonteenomaista. Olen toistaiseksi parhaimmillani ihmisluonnon ja yhteiskunnan pimeän puolen kuvaajana. Ensiraittiuden hybriksessä kuitenkin kehittelin alitajunnassa muhineesta fantasiamaailmasta suureellisen ja monipolkuisen kertomuksen, joka sisälsi kymmeniä tai satoja hahmoja. En muista tarkalleen, koska en ole pystynyt lukemaan sitä sen koommin.

Ok, jokaisen kirjailijan uraan kuuluu epäonnistumisia, mutta surkea lisä oli vielä se, että se oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kerta, kun olen saanut joltakin taholta kokovuotisen apurahan. Voitte kuvitella, paljonko se hävetti jälkikäteen. Kirjoitin hypomaanisena reippaasti yli viisisataasivuiseksi paisuvaa fantasiakäsikirjoitusta puolitoista vuotta. Olin siihen täysin koukussa, en ajatellut mitään muuta; siitä tuli siirtymäobjekti alkoholille. Sain olla muissa maailmoissa ja elää ”hyvän ihmisen” fantasiaelämääni kaikessa rauhassa. Olen sanonut myöhemmin haastatteluissa, että se oli minun AA:ni. (Kumppanin tuen ohella.)

Kun olin saanut raakaversion valmiiksi, eli jouduin eroamaan siitä/ pääsin eroon, ensimmäiset epäilykset hiipivät mieleeni. Eihän tämä ole yhtään minua. Sitten ajattelin, että no, jospa olen muuttunut, ehkä vain olen tällainen ilman alkoholia. Ateljeekriitikkoni (jotka ovat olleet joka kerta oikeassa sen suhteen, mikä teksti toimii ja kuinka paljon) suhtautuivat penseästi. ”Onhan tässä tietysti hyvin kirjoitettuja kohtia, mutta…” Seuraavaksi juttuun tutustui eräs kustannustoimittaja. Hän oli yhtä hämmentynyt kuin esilukijani. Että tuota, ei tästä nyt oikein millään, vaikka miten päin ajattelisi.

Luin koko höskän uudestaan, sulattelin asiaa. Tajusin pian, että kokonaisuus on hirveää paskaa eikä sillä ole mitään tekemistä minun tai tyylini kanssa. Aivan kuin olisin havahtunut hereille unesta. Häpesin. En lähettänyt sitä mihinkään muualle. Hautasin sen välittömästi iäksi. Ja näin en yleensä toimi, jos joku muu ei usko tekstiin. Esimerkiksi Käärmeenpesä ei sopinut suosikkikustantamoni silloiseen kustannusohjelmaan. Tiesin, että se on siitä huolimatta hyvä, lähetin sen joka paikkaan ja sain puhelun viikon päästä, että loistavaa kamaa, poikkeuksellisen valmis paketti, julkaisemme tämän. Mutta sitä fantasiapökälettä en todellakaan lähettänyt mihinkään, en ole pahemmin edes puhunut siitä muuta kuin sivulauseissa sen koommin. Tämä bloggaus on yritystä vihdoin päästä vuosien takaisesta häpeästä, tekemällä siitä julkista.

Nyt pääsen vasta tekstin pointtiin. Niin nolo ja typerryttävä kuin kokemus olikin, siitä seurasi jotakin hyvää. Lyhyen morkkiksen jälkeen mieleeni tuli lapsena monta kertaa lukemani tyttökirjaklassikko Pikku naisia. Kirjassa Jo oli kirjoittanut teennäisen tekstin venetsialaisista naamiohuveista. Alaa tunteva setämiehen hahmo ei pitänyt tarinasta ja antoi ohjeen, että kirjoita siitä mistä tiedät! Siinä tapauksessa lopputulos oli siis ko. Pikku naisia.

Kun muistin tuon, aloin välittömästi kirjoittaa. Fantasiajutussa minulla oli ollut suuret suunnitelmat ja yksityiskohtaiset synopsikset, sen jälkeen päätin vain kirjoittaa vapaasti, lopputulosta miettimättä. Ainoana temaattisena ohjenuorana oli se, että kirjoitan elämästä joka on lähellä, asioista jotka tunnen. Ajattelin Mike Leighin tapaa tehdä elokuvia. Keksin henkilöhahmot, heitin ne näyttämölle eli kotikaupunkini kaduille ja katsoin, mitä tapahtuu! Kirjoitin fantasiapökäleen jälkilämmöllä käsikirjoituksen, josta tuli Sydänvarjo (2011).

Sen myötä tajusin myös, että ei minun tarvitse esittää erilaista ihmistä, jos en juo. Olen sama kuin ennenkin, mutta en käytä alkoholia. Ei se sen kummempaa ole. Koska se ihan pelkästään muuttaa elämää jo niin paljon, että ei siihen päälle lisämuutoksia tarvita. (Tosin sitten sairastuin, mutta se on toinen juttu eikä liity tähän.)

Jälkikäteen ajateltuna epäonnistumisesta oli siis hyötyä niin ihmisenä kuin kirjailijanakin. Työskentelytapani on sittemmin ollut siltä väliltä, suunnittelen kyllä jonkin verran, mutta en lyö lukkoon, annan tarinan ja hahmojen viedä sinne, mihin suuntaan ne tuntuvat haluavan kulkea. Eikä se apurahakaan lopulta hukkaan mennyt, koska ison, kreisin projektin jälkilämmöstä syntyi juuri se prosessi, jonka tarvitsin onnistuakseni.

Pelkäänkö uutta epäonnistumista? Totta kai, kuka ei. Esimerkiksi tällä hetkellä kesken olevassa projektissa menen hieman mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta teksti on kuitenkin keskeneräisenäkin minua ja kuulostaa minulta! Eikä taatusti ole fantasiaa… Jota vastaan minulla ei sinänsä ole mitään, mutta se on kirjallisuudenlaji, joka ei ole minulle suunnattu edes lukijana, saati kirjoittajana. Huh. Siihen suuntaan en mene enää ikinä, korkeintaan joskus flirttailen vaatimattomasti maagisen realismin kanssa. Mikä yleensä minun tyylissäni onnistuneimmillaan on väline, ei itseisarvo.

Taannoin oli iljettävän suosittua puhua jenkkityylisesti epäonnistumisistaan yritysmaailman valmentajien tms. keskuudessa. Tämä ei ole minkäänlainen ele sinne suuntaan. Ainoastaan pieni kertomus siitä, että ei kannata lannistua! Moni piti minua hulluna, kun olin tehnyt puolestatoista kahteen vuoteen töitä ja tuhosin lopputuloksen. Aloitin heti uutta. En esim. irrottanut kässäristä osia novelleiksi, vaikka sieltä varmasti olisi tietyntyylisiä juttuja irronnut.

Joskus on nöyrryttävä ja myönnettävä tappionsa. Sitä paitsi olen taiteilijana varsin ehdoton, en suostu julkaisemaan kansien välissä mitään, mihin en usko sataprosenttisesti.

Ai niin, tämän myötä toivotan myös onnellista vuotta 2014 jokaiselle lukijalle! T: Hanna-Riikka

Advertisements

Kirjoittaja: Hanna-Riikka

suomalainen kirjailija / finnish author, writer

3 thoughts on “Myönnän epäonnistuneeni!

  1. Päivitysilmoitus: Synnytystuskia ja kasvukipuja | alaston kirjailija!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s