alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


3 kommenttia

Ilman apurahoitusta suomalainen taide kuihtuisi

JP Koskinen

JP Koskinen

Suomalaisen kulttuurin tilasta on kirjoitettu paljon. Erityisesti huomiota on kiinnitetty taiteilijoiden toimeentuloon, eikä syyttä. Ilman perustoimeentuloa epävarmoja hankkeita, jollaisia kaikki taidehankkeet ovat, ei voi kovin pitkään toteuttaa. Riskinotto vähenee ja luominen on riskinoton kuningaslaji.

Kirjailijoiden rahapurot muodostuvat seuraavasti. Kustannusohjelmaan hyväksytystä romaanista maksetaan ennakkoa, joka yleensä vastaa sitä rahamäärä, jonka kirjailija saisi, jos painoksesta myytäisiin puolet. Tätä rahaa ei tarvitse maksaa takaisin, vaikka myynti ei tuohon odotusarvoon yltäisikään. Luonnollisesti raha alkaa juosta uudestaan, kun tekijänpalkkio ylittää maksetun ennakon.

Tekijänpalkkio on prosenttiosuus arvonlisäverottomasta nettomyyntihinnasta. Jos kirja lähtee kustantamosta ulos 15€ hinnalla ja kirjailijan tekijänpalkkioprosentti on vaikkapa 23%, kertyy kirjasta kirjailijan kukkaroon 3,45 euroa. Eli, kun kirjakauppa myy kirjaa vaikka hintaan 29,95 euroa, tuosta rahasta päätyy muihin käsiin 26,50 euroa. Tekijänpalkkio tilitetään kirjailijalle kerran vuodessa.

Lainauskorvaus on uusi ja tervetullut lisä kirjailijan tuloihin. Lainauskorvaus maksetaan lainausmäärien mukaan, eli kaikkien kirjailijan teosten lainausmäärät lasketaan yhteen ja korvaus määräytyy sen mukaan. Tämän rahan suuruus riippuu vuosittaisesta kokonaismäärärahasta, mikä ei Suomessa ole suuri, ja lainausmääristä. Nykyään yksi lainaus tuottaa noin 4-6 senttiä kirjailijan kassaan. Lainauskorvausta on maksettu Suomessa vasta vuodesta 2007 lähtien, kun pohjolan toinen paha poika otti korvauksen käyttöön 1954.

Kirjailijavierailut, jotka on hoidettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, tuottavat myös kirjailijoille lisätuloja. Yksittäisen pistokeikan tuotto on 250 euroa ja tästä mennään sitten ylöspäin eri vaihtoehtojen mukaan.

Pakinat, kolumnit ja muut pienet jutut tuottavat jonkin verran lisätuloja. Näitä vakituisia pakinapaikkoja on tietenkin lehdissä rajallisesti ja ainakaan minä en ole niistä hirveästi tienannut. Joskus parempina aikoina tein Air Finlandin asiakaslehteen novelleja ja se oli kyllä kohtuullisen tuottoisaa. Säännöllisesti sain novellista 450 euroa, olisiko ollut neljä kertaa vuodessa. Pakinatuloissa jään kyllä nykyään johonkin 1000 euron tietämiin vuositasolla.

Kirjoittamisen opettaminen on myös muutamien kirjailijoidemme tulonlähde. Opettamisesta pitäisi pääsääntöisesti maksaa ihan hyvin, mutta käytännöt tässäkin vaihtelevat. Itse en alle 50€/h opeta missään, mutta aika vähän minulla noita keikkoja onkin ollut. Tuollakin hinnalla vaiva on lähes kohtuuton, laskuttamattomia tunteja kertyy huomaamatta, kun aina haluaa lukea tarkemmin ja miettiä enemmän oppilaiden tekstejä, jotta palaute olisi mahdollisimman hyödyllistä.

Nämä yllämainitut tulonkeräämistavat, joista siis kaikista maksetaan luonnollisesti myös verot, ovat minulle tuttuja ja ne miellän kuuluvaksi kirjailijan ydinosaamiseen. Mutta jos ollaan alastoman rehellisiä, nuo purot eivät yhdessäkään muodosta kovin suurta virtaa.

 Jos kirjoitan romaanin vuodessa, mikä on raju tahti myös lääkärini mukaan, näyttää vuoteni kutakuinkin tältä:
– Ennakko, noin 3000€
– Myynti edellisen vuoden kirjasta, tyypillisesti 1500kpl (Rasputin tosin tulee olemaan omaa luokkaansa) , ennakon ylittämä määrä noin 1000 -1500€ alennusmyynneistä riippuen
– Lainauskorvaukset, noin 1300€
– Pakinat yms., 1000€
– Keikat, noin 2000€
– Opetukset, 500€, teen niin harvoin, että tuskin joka vuosi.

Yhteensä rahaa kertyy kassaan noin 9000 euroa (miinus verot). Kuulostaa vähältä, mutta tietääkseni minulla homma sujuu keskimääräistä paremmin. Ja täytyy muistaa, että näistä tuloista ns. kirjoittamista estäviä ovat keikat ja opetukset.

Perheellinen ei selviä globaalissa markkinataloudessa 750 euron bruttokuukausiansioilla. Huoli toimeentulosta ei välttämättä tapa luovuutta, mutta pitkässä juoksussa se kyllä tappaa luojan, näin se vain on. Palkkatyö on pakko hankkia ja se syö pois aikaa, jolloin kirjailija kirjoittaa öisin. Se on tappavaa touhua, kirjaimellisesti. Hitaasti mutta varmasti keho alkaa protestoida neljän tunnin yöunia vastaan. Tiedän tämän kokemuksesta.

Tässä kuvaan astuu apurahoitus. Vuosiapuraha, jonka suuruus esimerkiksi Suomen Kulttuurirahaston jakamana on 22 000 euroa, muodostaa kohdalle osuessaan kirjailijan tuloista huomattavan osan, varsinkin kun apuraha on veroton noin 1700 euroon/kuukausi saakka. Päästäkseen samaan ilman apurahoitusta kirjailijan pitäisi nelinkertaistaa kaikki tekosensa, joita edellä luettelin. Onhan se mahdollista, mutta aika vaikeaa.

Mitä tästä voidaan päätellä? Suomalaisen kirjailijan elämä on kovaa. Pieni kielialue ja kirjakauppojen monopolisoituminen ei auta kirjamyyntiä, päinvastoin. Myynti laskee, jolloin kirjailijan ydinosaaminen tuottaa entistä vähemmän. Tosin uskon, että pian mennään taas parempaan suuntaa, mutta varmaahan se ei ole.

Ilman apurahoitusta suomalainen kirjallisuus ei ehkä olisi kuollut, mutta kovin sairas se olisi. Siksi on tärkeää myöntää tosiseikat. Yksi kirjailijan tärkeimmistä taidoista on osata anoa apurahoja ja pitää ne lupaukset, joita hakemusta tehdessä on antanut.

Tässä vielä loppukevennys. Näin siis täytetään menestyksekkäästi apurahahakemus. Kiitos!


Jätä kommentti

Asennevamman äärellä

JP Koskinen

JP Koskinen

Jos olen rehellinen itselleni, voin myöntää olevani perusluonteeltani puoliksi kusipää. Kaikki ne päänsisäiset keskustelut, joita käyn itseni kanssa, johtaisivat normaalissa ihmisten välisessä sosiaalisessa kanssakäymisessä katastrofiin. Kun Juha ja Pekka miettivät yhdessä tulevia töitään, muutama erittäin rasittava piirre nousee esiin.

1) Kaikki lopputulosta estävät syyt ovat tekosyitä
Jollakin tasolla tämä varmasti on totta. Mutta kun olen deadlinen lähestyessä maannut kuumessa tai käteni on ollut murtunut tai elämä on muuten vaatinut poissaoloa tekstin äärestä, Pekka on nauranut Juhalle ivallisesti. Ketä lopulta kiinnostaa, miksi jätin työn tekemättä? Syyt tekemättömyyteen unohtuvat aina, vain valmiit työt jäävät eloon. Näillä ohjeilla Pekka on saanut Juhankin motivoitua 20-tuntisiin (t)yöpäiviin, joista langennut velka maksetaan myöhemmin. Kiitos vain.

2) Muut ja heidän tekemisensä eivät kiinnosta (minua)
Olen usein kuullut, ettei kukaan ole tehnyt asioita kuten minä, ettei kukaan muu olisi kestänyt sitä ja tätä. Moisesta puheesta Pekka saa hepulin. Pekkaa ei kiinnosta tippaakaan muut ja heidän ongelmansa. Pekan mielihokema on, että jos kaikki muut hyppäisivät kaivoon, hyppäisitkö sinäkin. Tai jos kaikki muut voittaisivat lotossa miljoonan, mitä helvetin iloa sinulle siitä olisi? Ärsyttävää!

image001

3) Periaatteista ei tingitä
Olen itse usein sanonut, että autoa on helpompi ohjata, jos nousee sen kyytiin. Pekka taas ei nouse periaatteesta autoon, joka on väärän värinen, merkkinen tai kulkee väärään suuntaan väärällä vauhdilla. Pekkaa vituttaa suuresti se, että Juha yrittää saada asiat toimimaan joustamalla. Pekan mielestä on parempi taistella viimeiseen veripisaraan asiansa puolesta liikahtamatta senttiäkään. Eikä Pekka usko, että sotia voitetaan pysymällä hengissä, ei kuolemalla. Tällä tavalla ne hommat etenevät, joopa joo.

4) Kirjallisuus on taidetta, joka tavoittelee mieluummin yhtä viisasta kuin sataa tavallista lukijaa
En muista, kumman idea tämä alkujaan oli, Juhan vai Pekan. Asia on paljon monisyisempi mutta tähän se aina lopulta kärjistyy. Miksi luovut tuosta takaumasta ja intertekstuaalisesta viitteestä, tästähän tulee nyt viihdettä! Eikö kirja ole parhaimillaan kun se tuottaa iloa mahdollisimman monelle? Jos haluat miellyttää monia, kylvä sokeria muurahaispesään. Kirjakauppojen pitäisi kuitenkin saada myytyä kirjaa, jotta olisi leipää mitä syödä. jne. jne.jne.  Ja sitä rataa, todella kehittävää.

Näistä (ja monista muista) aiheista en julkisesti keskustele kenenkään kanssa. Jos kohtelisin muita ihmisiä kuten Pekka Juhaa, en varmaan olisi enää edes hengissä. En ole koskaan tavannut luonnossa ketään niin vittumaista ihmistä, kuin Pekka on Juhalle. Ja tässä seurassa pitäisi kirjoittaa kirjoja!


6 kommenttia

Överiä, tasotonta ja kuvottavaa

Hanna-Riikka Tampereella

Hanna-Riikka Tampereella

Olin viime viikonloppuna Tampereella Elävän Kirjallisuuden Festivaaleilla. Ainoa negatiivinen asia reissussa oli se, että kamera unohtui kotiin, joten ohessa olevat kuvat on otettu kännykällä, jossa on kameran sijasta ”kamera”. Yritin kaivaa kuvankäsittelyohjelmalla esiin edes jotakin etäisesti tunnistettavaa, kummallisia värejä ja heijastuksia kaapanneesta pikselisutusta.

Monelle kirjailijalle on varmasti ihan tuttu juttu nähdä paljon kollegoja ja noin, mutta minua ei liian usein kutsuta em. kaltaisiin tapahtumiin, ainakaan siten, että lähtemisestä olisi jotakin hyötyä, joten tapahtuma piristi mukavasti synkähköä stressitalvea. Tosin viime viikolle kasautui sekä positiivisia että negatiivisia uutisia ja tapahtumia kerralla paljon, kuten tapana on. Eli välillä on pitkään tasaisen harmaata, ja sitten räiskähtelee kaikki kerralla. Sitä paitsi olen niin hermoheikko, että positiiviset uutiset järkyttävät vähintään yhtä paljon kuin negatiiviset. Ehkä uusi vuoteni alkoikin tällä kertaa vasta kiinalaisesta vastaavasta. Onhan nyt hevosen vuosi, jollaisena olen myös syntynyt.

Tampereesta vielä. Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja mukavan rento ja intiimi verrattuna siihen tunteeseen isoilla messuilla, että hukkuu massaan. Tuli myös tehtyä loistolöytöjä, mieheni osti kasan Mark Twainia ja minä Virginia Woolfia.
Varsinainen asia sinne oli kuitenkin groteski-paneeli otsikolla Överiä, tasotonta ja kuvottavaa – Mitä on groteski ja miten se näkyy kotimaisessa nykykirjallisuudessa ja -lyriikassa?, joka veti auditorion täyteen ja meni kai hyvin.
Groteskia - Joose, Pasi, H-R ja Irma

Groteskia – Joose, Pasi, H-R ja Irma
15.2. 2014 Tampereella

Vaikea arvioida itse. Olen esiintymisissä aina ensin hieman jännittynyt, mutta hyvin nopeasti oma, purskahteleva itseni. Melkein helpommin kotonani lavalla kuin muissa sosiaalisissa tilanteissa, joihin osallistuu yli kaksi ihmistä…
En toisaalta koe olevani varsinaisesti mikään puhuja, mutta onnistuuhan tuo pakon edessä, vaikka ensisijainen ammattitaitoni kohdistuu näiden mustien merkkien suoltamiseen. Harmi etten ehtinyt kuunnella muita keskusteluja, aiheet olivat kiinnostavia. Ja kun puhutaan ruumiista ja ruumiin ja ruumiillisuuden kuvauksesta suomalaisessa kirjallisuudessa, olisin ollut vähän pettynyt, jos minua ei olisi pyydetty puhumaan mistään.
Kuvassa vilahdus paneelin vetäjästä Irma Perttulasta itseni, Pasi Ilmari Jääskeläisen ja Joose Keskitalon lisäksi.


3 kommenttia

Onko sosiaalinen media kirjailijaa varten?

Tiina

Tiina

Onko sosiaalisesta mediasta hyötyä kirjailijalle?

Kysymykseen on niin monenlaisia näkökulmia, että vastaamiseen voisi käyttää viikon.

On työntekonäkökulma: työtään tekevä kirjailija löytää somen kautta tarvitsemiaan tietoja, saa yhteyden kollegoihin (joita ei välttämättä muuten kovin usein näe) ja kollegoiden neuvoihin ja vertaistukeen. Pää pysyy ainakin minulla terveempänä, kun maailmassa on edes jonkinlainen työyhteisö, johon kuulun. Lisäksi somekanavien kautta tulee työtarjouksia ja esiintymispyyntöjä.

On palautteensaamisnäkökulma: lukijoilta ei ainakaan minulle ole koskaan tullut vanhanaikaista postia ja puhelinsoittojakin on tullut vain muutama – mutta Facebookin, Twitterin ja blogieni kautta olen saanut paljon suoraa palautetta lukijoilta, ulkomaita myöten. Se on arvokasta.

Mutta onko yhteys arvokasta molempiin suuntiin? Saako lukija jotain lisäarvoa siitä, että kirjailija löytyy sosiaalisesta mediasta?

Yritän kuvitella itseni välillä puhtaasti lukijan asemaan. Ja kyllä: minä todella pidän siitä, että muutama lempikirjailijani löytyy esimerkiksi Twitteristä ja Facebookista.

Hyvä esimerkkki on Margaret Atwood, jonka moniulotteista tuotantoa olen aina ihaillut. Hänellä on aktiiviset profiilit ainakin Facebookissa ja Twitterissä. Atwood linkittää someen haastatteluitaan ja tuotantoaan koskevia lehtijuttuja, mutta paljon muutakin: esimerkiksi nyt olympialaisten aikaan hän on ottanut useasti kantaa Venäjän ihmisoikeustilanteen puolesta.

Atwoodista somessa piirtyvä kuva vahvistaa aiempia käsityksiäni: hän on älykäs ja hauska, mutta tarvittaessa tiukka. Hänen arvonsa sopivat omiini. Someaktiivisuus voi siis olla jonkinlaista mielikuvan vahvistamista, imagonrakennusta.

Minua ei kiinnostaisi, jos Atwood syöttäisi nettiin vain kirjojensa mainoksia tai lehtijuttuja ilman minkäänlaista persoonallista saatetta. Arvostan sitä, että Atwoodilla on tekemisessään vastavuoroinen ja henkilökohtainen ote. Somesta etsitään sisältöä, ei mainoksia.

Mutta tuoko sosiaalinen media lisää lukijoita? Löytääkö joku Margaret Atwoodin kirjat, koska törmää hänen twiittauksiinsa ja huomaa kiinnostuvansa kirjailijan ajattelusta? Monella someen lähteneellä kirjailijalla on takaraivossaan toive, että näkyvyys sosiaalisessa mediassa korvaisi puuttuvan tai vähäisen mainonnan ja uupumaan jääneet naistenlehtihaastattelut.

Voi toki olla näin, mutta ehkä sosiaalinen media toimii enemmänkin eräänlaisena sitouttajana: lukija, joka tuntee kirjailijan teoksia jo ennestään, ryhtyy seuraamaan hänen päivityksiään, huomaa uusien kirjojen julkaisun, osallistuu keskusteluun ja ehkä jakaa kirjailijan linkkejä tai päivityksiä edelleen.

Somen avulla lukija muistaa kirjailijan ja puhuu hänestä. Pelkän nimen sijaan kirjailijasta tulee ihminen – mikä ei ehkä kaikkien mielestä ole hyvä asia.

Ja voihan kaikessa keskustelussa käydä niinkin, että kirjailija paljastuu raivostuttavaksi jankkaajaksi tai vähintäänkin mystisyyden viitta rakoilee.

Suomalaisista kirjailijoista Facebookissa on saanut suosiota ainakin Sofi Oksanen. Hänellä on paljon seuraajia, yli 13 000 (Atwoodilla on 98 000). Oksanen on myös melko aktiivinen Twitterissä, mutta siellä hän on ollut sen verran vähän aikaa, ettei seuraajia ole vielä kovin paljon ehtinyt kertyä.

Myös Oksasen some-tyyli miellyttää minua – ja se muistuttaa monipuolisuudessaan ja kantaaottavuudessaan Atwoodia.

Sosiaaliseen mediaan lähteminen ei välttämättä ole kirjailijalle helppoa. Moni on nimenomaan halunnut jättäytyä pois. Kiivas tahti ei miellytä, kirjoittaminen vaatii eristäytymistä jatkuvasta keskustelusta ja mediavirrasta.

Toiset taas ajattelevat, että somessa kirjailija joutuu mainostamaan itseään tavalla, joka ei kirjailijalle sovi. “Miksi?” kysyi eräs kirjailijakollega, kun perustin oman FB-kirjailijasivuni pari vuotta sitten. Hänen mielestään sellaisten perustaminen ei ole kirjailijan hommaa.

Niin, miksi sitten? Ehkä kirjailijan kannattaa miettiä ennen kaikkea omaa viihtymistään ja tekemisen mielekkyyttä. Minä viihdyn somessa, mutta kaikki eivät.

Kirjailijuuden muoto kannattaa kunkin rakentaa itselleen parhaiten sopivaksi.


Jätä kommentti

Runous voi näyttää tältäkin

Sumusateinen Helsingin ilta. Bar Felt Bayn ovi avautuu lämpimään hämärään. Tupakkakopperon tuoksahdus, tuoppi olutta. Lavalle nousee Kaaoskoneisto: runoilija Heli Slunga, kirjailija-laulaja Jaana Seppänen ja näyttelijä-laulaja Eeva-Maria Kauniskangas, lisävahvistuksina kosketinsoittaja-tulitaiteilija Katariina Alalääkkölä ja kitaristi Arto Pajukallio.

Laulua, tanssia, runoutta, burleskia, shamaanirummun maagista jytinää, Kaoottisia Pirkka-niksejä, kieppuvaa tulta. Intohimoa, tuskaa, rakkautta ja sen vaikeutta. Naiseutta; peilin edessä, kehonsa vankina, katseiden omaisuutena. Naisesta leivotaan vaimoa, 20 vuotta myöhemmin aviomiehen keski-iän leppoisuus järkkyy kun vaimo ostaa ruoskan. Kylän rempsein tyttö laulaa raitilla rakkauselämäänsä. Syntinen Lilith odottaa miestä hotellihuoneessa ja ryyppää votkaa.

No one can be told what Kaaoskoneisto is. You have to see it for yourself.

Käytössä oli pokkarikamera enkä halunnut välkyttää salamaa, joten kuvat ovat aika hämäriä – mutta toivottavasti edes rippunen tunnelmaa välittyy ruudun kautta. Jos saat tilaisuuden nähdä Kaaoskoneiston esityksen livenä, älä jätä väliin!

paperihame1

jaana1

shamaani1

tuli1

pirkkaniksi1

peili

kylantytto

mies_lavalla1

lilith

vaimo


10 kommenttia

Scrivener

Jukka L

Jukka L

Markus Leikola esitteli vuosi sitten kirjailijan työkaluja Helsingin Kirjailijat ry:n kokouksen yhteydessä. Jo pari ensimmäistä kuvaruutunäkymää Scrivener-nimisestä ohjelmasta saivat ihoni pupillini laajenemaan ja poskeni punoittamaan. Olin yhdellä kertaa järkyttynyt ja rakastunut. Järkyttynyt olin siitä, että olen kaikki nämä vuodet viettänyt aikaani tavallisten tekstinkäsittelyohjelmien parissa. Olisinko viimeisintä romaaniani kirjoittaessani säästänyt 50 vaiko 100 työtuntia, jos olisin kirjoittanut sen Scrivenerillä? Ja mitenkähän se olisi näkynyt tekstin laadussa? Rakastunut olin näkemiini mahdollisuuksiin, tuleviin työskentelytapoihini.

Mikä Scrivener siis on? Tekstinkäsittelyohjelma. Kirjoittajan kehittämä tekstinkäsittelyohjelma pitkien tekstien epälineaarista kirjoittamista varten. Ohjelma, kuten kaikki tekstinkäsittelyohjelmat, sisältää kaikenlaisia pikku hienouksia, joita valtaosa käyttäjistä ei koskaan opettele. Unohdetaan ne. Ohjelman hienous ei piile niissä. Juju on tavassa, jolla ohjelma lähestyy kirjan kirjoittamista: samalla tavalla kuin moni kirjailijakin.

Kirjan kirjoittamiseen liittyy monenlaisia työvaiheita: Aineiston hakua, muistiinpanojen tekemistä, kohtauksien ja rakenteen hahmottelua. Ja mikä olennaisinta, kirjat kirjoitetaan nykyään vain harvoin alusta loppuun. Tai vaikka kirjoitettaisiinkin, palaset eivät luultavasti ole ensiyrittämällä oikeassa järjestyksessä. On leikeltävä ja liimailtava, purettava ja rakennettava uudelleen, korjailtava klaffivirheet. Kompleksisen kokonaisuuden hahmottaminen saattaa jossain vaiheessa muuttua lähes mahdottomaksi, ja sitten koko olohuoneen lattiapinta-ala saattaakin olla paperinippujen peitossa: saako tähän jotakin järjestystä?

Minulle Scrivenerissä keskeisintä on, että ohjelma lähestyy tekstiä lukuina, alalukuina, fragmentteina. Muistiinpanoina, lähdeteksteinä. Ruutunäkymässä on sisällysluettelona toimiva sarake, jossa tekstin senhetkinen järjestys näkyy: otsikoituja palasia hakemistossa ja alahakemistoissa. Ohjelma muistaa kursorin viimeisimmän paikan jokaisessa fragmentissa: voin jatkaa tekstin minkä osan tahansa kirjoittamista siitä, mihin viimeksi jäin. Fragmentteja voi yhdistää isommiksi osiksi tai pilkkoa pienemmiksi. Palasten uudelleenjärjesteleminen on kevyttä puuhaa yhtenäisen kirjakässärin leikkaa ja liimaa -operaatioihin verrattuna: sisällysluettelosarakkeesta oikean paikan hahmottaa helposti samoin kuin kulloisenkin kokonaisrakenteen.

Scrivener

Scrivener-ikkunan olennaisin osa.

 
Tämän lisäksi luvuista voi kirjoittaa synopsiksia, niihin voi tägätä värikoodeja läpäisevien teemojen, henkilöhahmojen taikka vaikka valmiusasteen mukaan. Yhteenvedot muodostavat kortiston, jonka saa jälleen yleiskuvan hahmottamista helpottavaksi korkkitaulunäkymäksi. Taustamateriaalin – kuvat, filmit, nettilinkit, pdf:t, tekstifileet – saa kasattua saman ohjelman alaisuuteen, vain yhden klikkauksen päähän siitä, mitä on itse kirjoittamassa. Ruudun voi jakaa osiin, niin että voi editoida samalla kertaa ainakin kahta toisiinsa liittyvää osaa.

Ja lopuksi – kun sen aika on – Scrivener luonnollisestikin muodostaa palasista yhtenäisen tiedoston kustantajalle lähetettäväksi. Jossakin tavallisessa formaatissa.

Ymmärrän, että tämä vaahtoamiseni näyttää mainokselta. Kukaan ei kuitenkaan ole maksanut siitä minulle. Olen vain niin tavattoman tyytyväinen. Scrivenerin löytäminen tuntuu minusta jokseenkin yhtä suurelta edistysaskeleelta kuin miltä siirtyminen sähkökirjoituskoneesta tekstinkäsittelyohjelmiin aikoinaan tuntui.

P.S. Tämän blogauksen kirjoitin Pages-ohjelmalla. Scrivenerin edut alkavat näkyä vasta, kun hallittavana on kymmenien tai satojen sivujen mittainen kokonaisuus.


Jätä kommentti

Merkitykselliset yksityiskohdat

Luku 8. Toimittaja istuu päähenkilön kanssa kahviossa, he juttelevat tarinan kannalta keskeisestä tragediasta – vanhasta selvittämättömästä murhasta. Päähenkilö ei halua nimeään artikkeliin, koska asia on edelleen arka, muutenkin hän on joutunut haastatteluun puolivahingossa.

Minä kirjoittajana olen siinä tilanteessa, että voin tehdä kaksi asiaa: toimittaja joko jättää käyntikorttinsa tai ei jätä. Tai jos jättääkin, päähenkilö joko ottaa sen vastaan tai heittää vilkaisematta roskiin.

Tällaisessa tilanteessa toimittaja oikeasti tarjoaisi yhteystietonsa, jotta haastateltava voisi tarkistaa sanomisensa. Mutta nyt ollaan proosan maailmassa. Vaikka henkilöt toimivat mielellään kuten reaalimaailmassa, tekoihin liittyy merkityksiä, jotka on pakko huomioida.

Jos toimittaja antaa yhteystietonsa / päähenkilö ottaa yhteystiedon vastaan, minun on käytettävä toimittajaa myöhemmin tarinassa. Päähenkilön on otettava häneen yhteyttä, koska muutoin olen jättänyt tarinaan irrallisen langanpätkän, eikä semmoisia ärsykkeitä ole hyvä ainakaan tähän tarinaan ripotella. Toisaalta olen kirjoittanut toimittajan tarinaan vain peilaajaksi, jonka avulla saan päähenkilön pohtimaan luontevasti kyseistä tapahtumasarjaa. Toimittaja itsessään ei ole tärkeä henkilö, vain hänen edustamansa asia: uteliaisuus.

Tällä hetkellä en tiedä, miten tässä käy. Tiedän, että päähenkilö tulee olemaan vaarassa, mutta soittaisiko hän siinä tilanteessa ventovieraalle toimittajalle, jonka on vain kerran tavannut kahvilassa? Vai olisiko toimittajalla tietoja, joita päähenkilö itse tarvitsee? Toisaalta toimittaja voisi kenties sekaantua kerrontaan perusteellisemmin, ja päästä hengestään. Sen uteliaisuuden kanssa ei pidä mennä herättämään uinuvaa lohikäärmettä.

Toistaiseksi tässä kohdin tekstiä lukee, että mies ei jättänyt käyntikorttiaan. Tuhma, tuhma toimittaja!

Taidan ottaa toisen runebergintortun ja jättää tämän asian hautumaan.