alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


3 kommenttia

Selfie alastomasta sielusta

hr

Hanna-Riikka

Eri kirjailijoiden näkökulmasta ammattiamme käsittelevä blogi on nähdäkseni sitä vahvempi, mitä enemmän tuomme esiin kirjoittamisen ja kirjailijuuden eri vaiheita. Niitä hauraitakin. Siksi päivitän tätä nyt, siitä huolimatta että olen niin syvällä romaanikäsikirjoituksessani, että blogimaailma tuntuu vieraalta, uutiset vielä etäisemmiltä kuin tavallisesti, ja arkikin näyttäytyy merkillisenä sekoituksena vaistonvaraisuutta ja taianomaisuutta.

Olen tietoisesti vältellyt esim. suomalaista kirjallisuuskeskustelua. Pinnalla on ollut kaikenlaisia lehtiartikkeleja ja kolumneja ja bloggauksia, jotka kommunikoivat keskenään. Minulle kaikki tuo on juuri nyt sanahelinää, jonka en koe (valitettavasti vai onneksi?) koskevan millään tavalla keskeneräistä taiteellista prosessiani. En ole pinnalla, olen syvällä. Minä kirjoitan nyt, ja se tarkoittaa sitä, että minun pitää kirjoittaa eikä miettiä kirjoja esineinä tai bisnestä niiden ympärillä.

Olen tekstissäni jonkin vaikeamman äärellä kuin koskaan aikaisemmin. Tosin mieheni sanoo, että niin sinä aina väität jokaisen projektin kohdalla. Ilmeisesti se on aina yhtä vaikeaa, vaikka jälkikäteen tuntuu kuin olisin kirjoittanut kaiken Pegasoksen siivestä tehdyllä sulkakynällä, hurmiossa ja varmana onnistumisesta. Paskat. Nimittäin mies tietää mistä puhuu, koska hän on kulkenut rinnallani melkein koko aktiivisen urani ajan, poissulkien ensimmäisen vuoteni esikoiskirjailijana, jolloin olin lievästi sanottuna tuuliajolla. Kulkenut, siis myös kuunnellut.

Joka tapauksessa, olen vaiheessa, jossa sanapari ”hajamielinen professori” tuntuu aliarvioinnilta. Olen pöllämystynyt ja pöhkö, en ymmärrä esim. virastojen asiakaspalvelijoita, vaikka he selittäisivät jotakin asiaa kolmatta kertaa selkokielellä. Elän vähintään kahta rinnakkaiselämää. En yleensä kerro etukäteen mistä kirjoitan, mutta otetaan esimerkiksi se, että käsikirjoitukseni kulkee nyt (toisin kuin aluksi suunnittelin) eri vuodenajassa kuin minä. Olin aivan pihalla kevätpäiväntasauksen suhteen, koska vastahan kesä loppui ja syksy alkoi. Siellä. Heillä. Varjomaailmassani. Olen ulkona ja sisällä samaan aikaan. Pakenen sitä kohti mitä pakenen.

Monella kirjailijalla on toinen työ, lapset tai jotakin sosiaalisia harrastuksia. Kun minä menen pitkän tekstin sisään, elän siellä ihan yhtä paljon kuin ns. tässäkin, täälläkin, en tiedä miten se pitäisi ilmaista. Näen unta silmät auki. Ja tosiaan, vähintään yhdessä maailmassa, koska sen lisäksi on tietenkin nukkuessa koetut unet, jotka kumpuavat alitajunnasta hieman eri tavalla kuin kirjoitukset. Ja kun lempiharrastuksina on ruuanlaiton ja liikunnan kaltaisten itsestäänselvyyksien lisäksi mm. lukeminen, elokuvat, tv-sarjat, musiikin kuuntelu, kuvataide jne., ei ole mikään ihme, jos en tässä elämäntilanteessa koe uutisia Krimiltä tai muualta mitenkään omaa todellisuuttani koskettavina.

Tällä hetkellä ei ole kolumneja, taidekritiikkejä tai muita säännöllisiä töitä, joten ajaudun pääni kanssa entistä syvemmälle jonkinlaiseen abjektioon tai ainakin toiseuteen. Dalia lainatakseni: ainoa ero minun ja hullun välillä on se, että minä en ole hullu. (Ainakaan varsinaisesti, ainakaan psykoottinen.) Juuri tässä vaiheessa projektia olen kuitenkin ajan ja ajankohtaisuuden ulkopuolella. Huomaan olevani kiinnostuneempi jostakin uneni viestistä kuin kansainvälisistä konflikteista. Ja toisaalta, luen innokkaammin artikkeleja esim. Wikipediasta kuin ajankohtaislehdistä.

Onneksi en elä yksin, tai olisin aivan varmasti Dalin mainitseman rajan toisella puolella. Minulla on etuoikeus ja kunnia jakaa elämäni kumppanin kanssa, joka sen lisäksi että on elämäni valo ja ilo ja kauneus, pitää minut edes jotenkin kiinni todellisuudessa. Ja oudolla tavalla juuri nyt elän enemmän päivän ja hetken kerrallaan kuin koskaan ennen. Mutta se olisi toisen bloggauksen aihe. Kukaties innostun päivittämään omaakin blogiani. Siellä on ollut vähän hiljaista. Beethovenmaista tyyntä myrskyn edellä? Tai sitten ei. Se jää nähtäväksi, sillä elämä on nyt, nyt, nyt.


2 kommenttia

Joskus pitää olla itselleen ankara

annekuvaOlen koko talven ajan kiusannut itseäni erilaisilla kyseenalaistuksilla koskien kirjailijuuttani, ja turhautunutkin välillä. Olen sanonut, että se johtuu yleisestä ilmapiiristä, mutta oikeasti se johtuu minusta itsestäni.

Olen tyytymätön kirjailijuuteeni.

En sillä tavalla, että harmittelisin tai katuisin kirjoittamiani tekstejä. Ei niin, että taustalla olisi mitään suurta pettymystä tai virhearviota. Turhautumiseni on luonteeltaan luovaa. Minulta kesti kyllä jokin aika huomata se, että kulotetussa maassa kytee vielä, ja aivan uudenlaisia siemeniä on varissut maahan.

Samanlainen olotila minulla oli joskus 15 vuotta sitten, kun olin jo pitkään kirjoittanut, mutta en oikein saanut mitään mistään läpi. Puskin vain sinnikkäästi, värkkäsin ja yritin tulkita viestejä. Vasta pakollinen tauko aukaisi näkymiä. Eikä edes niin, että heti tauon jälkeen olisin huomannut maailman jotenkin muuttuneen. Muutos on usein luonteeltaan sellainen, ettei sitä edes huomaa, koska on täysin sen sisällä ja alituisessa liikkeessä itsekin.

Tänään ilmestyneessä Kirjailija-lehdessä oli kirjailija/kustantaja Ville Hytösen haastattelu. Pistin merkille erityisesti kohdan, jossa Ville kertoi kustantamon perustamisesta abivuotena. Joillakin on uskallusta ja rohkeutta, sekä visio, jota lähdetään uhkarohkeasti toteuttamaan. Siitä huolimatta, että niin voi myös mätkähtää mahalleen maahan, sillä ilman riskiä ei ole uskallusta.

Jokaisella on oma tapansa toimia. Olen ymmärtänyt asiat niin, että minun kirjoittamiseni tarina ei muodostu nopeista pyrähdyksistä tai yllättävistä käänteistä, vaan se on luonteeltaan myyrämäistä tunnelin kaivamista. Jos joskus putkahtaa pinnalle, on niin maanalisen sokeuttama, ettei ymmärrä valonkaan kaikkia ominaisuuksia. Mutta voin tehdä toisinkin, tai ainakin kokeilla.

Ajattelin nyt kaivaa muistivihkon esiin, ja kirjoittaa sen sivuille ranskalaisin viivoin asioita. Mistä haluan kirjoittaa? Mitä haluan kirjoittaa? Miten haluan kirjoittaa? Voisin piirtää muutaman kaavionkin. Enkä pyri olemaan realistinen, vaan irrottelemaan. Ehkä jopa asettamaan huikentelevaisia tavoitteita.

Unelmia pitää olla, ja vaikka arki ja työ ja kaikki vaakasateessa kasvoihin lentävä ajatusräntä lannistaisikin, pitää ajatella Unelmia.


6 kommenttia

Kirjailijan työhyvinvointi

JP Koskinen

JP Koskinen

Viime viikolla auringon jo hiukan kurkatessa synkkien pilvien lomasta kirjailijat kokoontuivat Kirjailijaliiton kutsumina työhyvinvointipäivään Villa Kivessä . Itse olin paikalla kaksoisroolissa, kuuntelemassa sekä puhumassa.

Minun puheenvuoroni käsitteli kirjailijoiden kipupisteitä kirja-alalla. Kokosin aineiston alkuvuoden aikana pienen kirjailijakyselyn avulla, joten tulokset ovat tuoreita. Aineisto on sekä hyvä että huono. Hyvä siinä mielessä, että se löysi kentällä vallitsevien huolten pääkohdat, huono siinä mielessä että se osoitti niiden laajuuden yli kustantamorajojen.

Keskustelu oli vilkasta ja minusta hyvin realistista. Kirjailijat eivät suinkaan ole tyhmiä, he ymmärtävät myös talouden ja kiireen aiheuttamat paineet. Mutta he ymmärtävät myös sen, että ilman kirjailijoita ei olisi kustantamoita ja kirjakaupatkin voisivat suosiolla muuttaa nimensä paperikaupoiksi.

Kyselyn ylivoimaisesti polttavimmaksi ongelmaksi koettiin kirjailijoiden kastijako kustantamoissa. Tämän asian myös Antti Majander nostaa esiin lauantaiesseessään, ehkä hän salakuunteli esitystäni Villa Kivessä. On turha miettiä sitä, onko tämä jako tietoista vai tiedostamatonta, se on todellinen ongelma ja sellaisena se myös kirjailijoiden keskuudessa koetaan. Tämä jako tietysti heijastuu läpi ongelmien ketjun aina kirjakaupan tapaan asettaa kirjat esille.

Toinen mieltä laajasti askarruttava seikka oli markkinointi. Tässä asiassa moni kirjailija tuntuu jäävän jalkoihin niin, ettei mistään markkinoinnista oikeastaan voida puhua. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että lehtimainoksiin ei tuhlata rahaa, vaan kirjailijalle ei hankita esiintymisiä messuille, kirjakauppoihin tai muihin kustantajan vaikutuspiirissä oleviin tilaisuuksiin. Monet kokevat juuri tämän vuoksi, että he joutuvat tekemään liikaa itse. Kirjan myynti on aika hyvin sidoksissa julkisuuteen, jota sitten kukin yrittää hankkia itse haalimalla esiintymisiä, olemalla esillä somessa jne. Kaikki tuo on tietysti pois varsinaisesta kirjoittamisesta.

kirjoituskoneKolmas mieltä kääntävä asia oli yhteydenpito kirjailija-kustantaja -akselilla. Kirjailijathan eivät tosiaan istu tehtaassa kirjoittamassa kirjojaan kustantajan valvovan silmän alla, eivät kokoonnu kahvipöytään rupattelemaan mukavia tai poikkea jaloittelutauoilla työnantajan huoneessa. Yhteydenpito tapahtuu usein sähköpostilla ja/tai puhelimitse. Valitettavan usein kirjailijat kokevat, etteivät he saa mitään tietoa kustantamoista elleivät itse älyä kysyä. Jopa kirjojen julkaisuaikataulut saattavat siirtyvä ilman että kukaan on muistanut kertoa siitä kirjailijalle. Kysymyksiinkään ei aina kovin ripeästi vastata, joihinkin ei koskaan.  Jokainen varmasti ymmärtää, ettei näissä olosuhteissa kirjailija tunne itseään kovin tärkeäksi.

Yksi ikuisuusaihe, joka nousee aina esiin, on tekijänpalkkiot. Ne eivät ole kovin häävit, kun muistetaan esimerkki, jonka kirjoitin auki apurahapostauksessani aikaisemmin. Tässä asiassa täytyy nyt muistaa se, että kirjailijalla ei ole tukevaa työyhteisöä vaan hän on sopimusneuvotteluissa aina yksin. Tietysti Kirjailijaliitto auttaa juridisesti sopimusasioissa, mutta kirjailija on se, joka nimensä paperiin laittaa. Jos syntyy tunne, että jonkin asian vaatiminen estää kirjan julkaisun, on moni kirjailija aika heikoilla jäillä. Vaatiako se kolmaskin leipä vuoden ruokavarastoihin sillä riskillä, ettei saa yhtään vai tyytyäkö suosiolla kahteen? Idealismi toimii aina parhaiten silloin, kun oma toimeentulo ei ole vaakalaudalla.

Kaikki yllä luetellut seikat aiheuttavat sekä taloudellista- että henkistä epävarmuutta. Kirjailija voi laskea budjettinsa sen varaan, että vuonna 2014 ilmestyy romaani josta saa ennakot ja vuonna 2015 lisää rahaa. Jos kirja siirtyy syksyyn 2015, laskutikku kuumenee aika nopeasti. Henkisesti voi olla raskasta tehdä työtä, jonka lopputuloksen julkitulo ei ole omissa käsissä. Hyväkin romaani voi jäädä julkaisematta, tai jos se julkaistaan, se lipuu jään alle ilman mitään mediahuomiota. Näissä tapauksissa itsetunto ja työn mielekkäänä kokeminen ovat kovilla.

Ehkä pahinta tässä tilanteessa on se, että kirjailijat kokevat kamppailevansa kollegoitaan vastaan. Se aiheuttaa tietysti jollakin tasolla kateutta, joka minun, ja Villa Kivessä käydyn keskustelun perusteellakaan, ei ole henkilökohtaista vaan kohdistuu lähinnä vallitsevaan tilaan. Kulttuurialalla kilpailuasetelma tässä laajuudessa ei ole millään tavalla optimitilanne.

Oli mukava käydä keskustelua kollegoiden kanssa näistä asioista, jotka koimme yhteisiksi. Ratkaisuja mietittiin laajasti ja yksi tärkeä seikka nousi esiin. Kirjailijoiden on pidettävä yhteyttä toisiinsa. Kaikkia alaan liittyviä ongelmia on hyvä kysyä kollegoilta. Itse olen aina pulmatilanteissa kysynyt itseäni viisaammilta neuvoja, eikä kukaan ole koskaan jättänyt vastaamatta minulle mihinkään kysymykseen. Myös Kirjailijaliitto auttaa aina, jos se suinkin voi. Ei pidä arastella ottaa yhteyttä liittoon missään olosuhteissa.

Lopuksi on vielä sanottava, että kirjailijat ymmärtävät myös sen, että kustantamotkaan eivät elä tällä hetkellä missään paratiisissa. Taloudellinen ahdinko ja supistukset ovat nostaneet työkuormaa myös heillä ja meistä jokainen sen myös ymmärtää. On kuitenkin joitakin asioita, joita voidaan korjata kun yhdessä istutaan alas ja keskustellaan asioista. Ystävällisyys ja toisen kunnioittaminen eivät maksa mitään, puolin ja toisin.

Lue lisää aiheesta:
Tiina Raevaara: Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet
Laura Honkasalo: Kirjailijan työhyvinvoinnista
Antti Majander: Kustantajaa kuristaa, kirjailijaa hirvittää

PS. Tämä on näillä näkymin viimeinen juttuni tässä blogissa. Kiitän kollegoita tästä mukavasta matkasta ja toivotan vilkasta keskustelua ja hyvää jatkoa alastomille kirjailijoille!


29 kommenttia

Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet

Tiina

Tiina

Aamun Helsingin Sanomissa oli suomalaista kirjabisnestä käsittelevä, Antti Majanderin kirjoittama essee. Se sisälsi paljon totuuksia ja oli kaikessa raadollisuudessaan suorastaan ihailtava.

Kirjojen myynti laskee himpun verran joka vuosi. Satoja tuhansia myyvien bestsellerien aika on ohi: tilastoista näkee, että kaikkein myyydyimpiä kirjoja myydään aina vain vähemmän.

Uutinen voisi olla hyväkin, jos se tarkoittaisi, että myynti jakaantuisi aiempaa tasaisemmin kirjojen kesken. Näin asia ei kuitenkaan ole. Käytännössä bestsellerien laskeva myynti merkitsee, että kustantamoille jää aiempaa vähemmän rahaa kustantaa muita kuin kelvollisesti myyviä kirjoja.

Osuvimmillaan Majanderin lauantaiessee on kuvaillessaan kirjailijoiden jakoa kahteen kastiin: “jonkin verran on niitä, jotka kuka tahansa kustantaja nappaisi mieluusti listoilleen, sekä isompi joukko niitä, joita siedetään vaivoin”.

Asetelman tunnistaa jokainen kirjailija. Jos joku ei tunnista, hän kuuluu ensimmäiseen ryhmään ja on vastuuttoman huono havainnoimaan kollegoidensa tilannetta.

Kirjailijan on vaikea välttää katkeruutta, jos “omasta” kustamosta vastataan sähköposteihin kovin hitaasti, julkaisupäätökset venyvät, kirjojen välillä ei pidetä mitään yhteyttä, kirjaa ei mainosteta lainkaan eikä kirjailijalle järjesty messuesiintymisiä tai kirjakauppaesittelyitä.

Samaan aikaan kirjailija ei voi olla huomaamatta, kuinka saman kustantamon toista kirjailijaa kohdellaan aivan eri tavalla: puolivalmis käsikirjoitus revitään käsistä, kirjalle varataan kustannusohjelmasta paikka ennen kuin siitä on kirjoitettu riviäkään, sellaisina vuosina kun kirjaa ei ole tulossa, kirjailijalta pyydellään vaikkapa lastenkirjaa tai kirjoituskokoelmaa, yhteyttä pidetään ja lounaita tarjotaan, keikkoja järjestetään kalenteri täyteen, kirjoille järjestetään agentti ulkomaanmyyntiä varten, valokuvausta varten kirjailija viedään kampaajalle ja maskeeraukseen – ja niitä kuvia otetaankin usein ja paljon.

Mieleen tulee kaikenlaisia johtopäätöksiä.

Näkyvyyttä saavan kirjailijan takana on muitakin kuin kustantamo: häneen satsaavat rahallisesti myös kirjakaupat. Nekin järjestävät yleisötilaisuuksia ja kampanjoita, joissa kirjoja mainostetaan vaikkapa ulkomaanmatkan arvonnalla. Rivikirjailija ei voi kuin hämmästellä.

Miten kirjailijan pitäisi suhtautua tähän kaikkeen?

Kaikilla kirjoilla ei tietysti olekaan suurta kaupallista potentiaalia. Kaikki kirjailijat eivät halua suurta henkilökohtaista näkyvyyttä. Kirjajulkisuus on ehdottomasti henkilöitymässä: kuulin, että jopa Ylen kirjallisuusohjelmien tekijöille on luotu aiempaa enemmän paineita käsitellä kirjoja tekijän persoonan kautta.

Väitän, että kustantamot hukkaavat suuren määrän kaupallista potentiaalia sillä, että osa kirjoista jää ilman kunnon panostusta. Asiahan ei mene niin, että julkisuutta saisivat poikkeuksellisen hyvät kirjat: julkaisulistoilta löytyy paljon aivan yhtä hyviä kirjoja, joita ei syystä tai toisesta nosteta esiin. Tai toisinpäin sanottuna: eivät paljon näkyvyyttä saavat kirjat aina niin kovin loistavia ole. Näkyvyydessä ja myynnissä on kyse paljon muustakin kuin kaunokirjallisesta onnistumisesta.

Syytän asiasta kustantamoiden henkilökunnan aikapulaa sekä eräänlaista mielikuvituksettomuutta. Omiin kirjailijoihin ei tutustuta kunnolla, heidän profiiliaan ei mietitä, heidän mahdollisuuksiaan ei käydä kunnolla läpi. Kustantamon markkinoinnista ja tiedotuksesta vastaavat henkilöt eivät osaa hyödyntää heidän ominaisuuksiaan.

Ehkä tämä piilevä potentiaali tulee jollain tapaa havainnollistettua Finlandia-palkinnon kohdalla: palkinto nostaa toisinaan esiin kirjoja, jotka normaalisti olisivat jääneet ilman suurta näkyvyyttä ja myyneet huonosti. Palkinnon tuoma myynti osoittaa, että kaupallista potentiaalia riittää kirjavalikoimassa. Pitäisi vain olla muitakin keinoja nostaa se esiin kuin yksittäinen palkinto.

Antti Majander kirjoittaa: “Kustantaja unelmoi siitä, että hän löytäisi suomalaisen prosaistin, joka julkaisee luettavan ja korkeatasoisen romaanin joka toinen vuosi. Lisäksi hän toivoo listalleen uskottavaa dekkaristia, joka julkaisisi joka vuosi. Työn iloa tuottaa, kun kustantaja näkee, miten nuoresta runoilijasta kehittyy taitava prosaisti, joka julkaisee säännöllisesti, ottaa osaa julkiseen keskusteluun ja löytää aiheikseen kiintoisia uusia näkemyksiä.

Tällaisia kirjailijoita olisi lähes joka kustantamossa, kun heidän mahdollisuutensa vain nähtäisiin. Millä keinoin kirjailija ottaa osaa julkiseen keskusteluun, jos hänellä ei ole mitään kanavaa siihen? Miten kirjailija voi julkaista säännöllisesti, jos käsikirjoitus roikkuu kustantamossa puoli vuotta ilman minkäänlaista vastakaikua?

Kustantamot eivät hoida hommaansa kunnolla kaikkien kirjailijoiden osalta. Jos kirjailijan halutaan vaikuttavan yhteiskunnalliselta keskustelijalta, kustantamon kannattaa markkinoida häntä sellaisena. Enkä tarkoita tällä ison rahan mainostamista, vaan pienempää käytännön pr-työtä, verkostojen hyödyntämistä.

Haluja on ehkä parempaan: “Alan mantra kuuluukin nyt: tehdään vähemmän mutta paremmin. Paremmin tarkoittaa tässä sitä, että julkaistuilla teoksilla olisi edes mahdollisuus tavoittaa yleisö”, kirjoittaa Majander. “Kustantamoissa on notkistuttava tekemään sitä, mitä omakustantajat ovat tehneet koko ajan, jalkautumaan erilaisiin tilaisuuksiin. On tavoitettava pienet erikoisyleisöt, kun suurien massojen koskettaminen käy yhä vaikeammaksi.”

Myös kirjailijat tarvitsevat monenlaista asenteen petraamista. Maailma muuttuu, kirjailijan pitää muuttua mukana. Korkeakirjallisuuden edustajalla ei ole varaa halveksua elämäntaito-oppaiden kirjoittajia, sillä niiden tuotoilla pidetään pystyssä kustantamoita. Viihdenäkyvyyttä ei kannata halveksua: kirjallisuus taistelee elintilasta kaiken muun tuotetun sisällön kanssa.

Jos kustantamon pitää tehdä paremmin, notkistua, jalkautua tilaisuuksiin ja tavoittaa pienet erikoisyleisöt, kirjailijankin täytyy yrittää. Nykyajan kirjailijan pitää olla aktiivinen, suunnitelmallinen ja ennen kaikkea tietoinen mekanismeista.

Se ei ole helppoa, ja joskus se vaatii astumista alas taiteilijuuden korokkeelta.


3 kommenttia

Kirjoittaja in situ

Jukka L

Jukka L

Aloitan nyt eräänlaisen prosessikuvaussarjan. Kun joudun oikein tosissani miettimään jotakin kirjoittamiseen liittyvää kysymystä, mietin sitä täällä ääneen. Ehkä blogimme lukijoille aukenee tätäkin kautta jotakin kirjailijan arjesta.

Kirjoitin romaanini luonnoksen käsin paperille yksikön kolmannessa persoonassa. Moni kerrontaratkaisu muotoutui sen mukaan. Tänään, kun aloitin naputella tekstiä tietokoneella, kaikki tuntui sujuvan kuin unelma. Ensimmäisen sivun tuotettuani pysähdyin. Hups. Olin alkanut kirjoittaa yksikön ensimmäisessä. Nyt olen sitten miettimistauolla.

Yksikön ensimmäinen asettaa ehkä joitakin rajoituksia joidenkin pikkunäppärien temppujen kuten lukujen cliffhanger-lopetuksille, joilla olin ajatellut härnätä lukijaani ja rakentaa jännitettä. Yksikön ensimmäinen ei voi ehkä aivan samalla tavalla jättää oivalluksiaan tai löytöjään roikkumaan ilmaan, ilman että temppu näyttää todella teennäiseltä. Tämä on pikkujuttu, mutta juttu kuitenkin.

Mutta miten yksikön ensimmäinen suhtautuu kirjan muihin kerrontalinjoihin? Erään sivuhenkilön näkökulma tuntuisi edelleen luontevalta pitää yksikön kolmannessa, mutta sitä ei kirjaan ole tulossa kuin pari lukua. Hyppäisivätkö nuo luvut nyt silmille jotenkin vääränlaisina? Entä millaiseksi muodostuu päähenkilön preesensin minämuotoisen kerronnan ja hänen aiempien kirjallisten töidensä niinikään minämuotoisen kerronnan välinen suhde? Tyylien välinen kontrasti loivenisi ikävällä tavalla.

Vaistoni veivät minut tänään kuitenkin yksikön ensimmäiseen. Tuntuu siltä, että sen avulla pääsen syvemmälle päähenkilööni. Onko vastaava intiimiys mahdollista yksikön kolmannessa, vai jääkö siinä ratkaisussa väliimme eräänlainen etäännyttävä kalvo? Tekstin rakenne tuntuisi kuitenkin vaativan sitä.

Valintoja, valintoja… Juuri kun oli hyvä pössis.