alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet

29 kommenttia

Tiina

Tiina

Aamun Helsingin Sanomissa oli suomalaista kirjabisnestä käsittelevä, Antti Majanderin kirjoittama essee. Se sisälsi paljon totuuksia ja oli kaikessa raadollisuudessaan suorastaan ihailtava.

Kirjojen myynti laskee himpun verran joka vuosi. Satoja tuhansia myyvien bestsellerien aika on ohi: tilastoista näkee, että kaikkein myyydyimpiä kirjoja myydään aina vain vähemmän.

Uutinen voisi olla hyväkin, jos se tarkoittaisi, että myynti jakaantuisi aiempaa tasaisemmin kirjojen kesken. Näin asia ei kuitenkaan ole. Käytännössä bestsellerien laskeva myynti merkitsee, että kustantamoille jää aiempaa vähemmän rahaa kustantaa muita kuin kelvollisesti myyviä kirjoja.

Osuvimmillaan Majanderin lauantaiessee on kuvaillessaan kirjailijoiden jakoa kahteen kastiin: “jonkin verran on niitä, jotka kuka tahansa kustantaja nappaisi mieluusti listoilleen, sekä isompi joukko niitä, joita siedetään vaivoin”.

Asetelman tunnistaa jokainen kirjailija. Jos joku ei tunnista, hän kuuluu ensimmäiseen ryhmään ja on vastuuttoman huono havainnoimaan kollegoidensa tilannetta.

Kirjailijan on vaikea välttää katkeruutta, jos “omasta” kustamosta vastataan sähköposteihin kovin hitaasti, julkaisupäätökset venyvät, kirjojen välillä ei pidetä mitään yhteyttä, kirjaa ei mainosteta lainkaan eikä kirjailijalle järjesty messuesiintymisiä tai kirjakauppaesittelyitä.

Samaan aikaan kirjailija ei voi olla huomaamatta, kuinka saman kustantamon toista kirjailijaa kohdellaan aivan eri tavalla: puolivalmis käsikirjoitus revitään käsistä, kirjalle varataan kustannusohjelmasta paikka ennen kuin siitä on kirjoitettu riviäkään, sellaisina vuosina kun kirjaa ei ole tulossa, kirjailijalta pyydellään vaikkapa lastenkirjaa tai kirjoituskokoelmaa, yhteyttä pidetään ja lounaita tarjotaan, keikkoja järjestetään kalenteri täyteen, kirjoille järjestetään agentti ulkomaanmyyntiä varten, valokuvausta varten kirjailija viedään kampaajalle ja maskeeraukseen – ja niitä kuvia otetaankin usein ja paljon.

Mieleen tulee kaikenlaisia johtopäätöksiä.

Näkyvyyttä saavan kirjailijan takana on muitakin kuin kustantamo: häneen satsaavat rahallisesti myös kirjakaupat. Nekin järjestävät yleisötilaisuuksia ja kampanjoita, joissa kirjoja mainostetaan vaikkapa ulkomaanmatkan arvonnalla. Rivikirjailija ei voi kuin hämmästellä.

Miten kirjailijan pitäisi suhtautua tähän kaikkeen?

Kaikilla kirjoilla ei tietysti olekaan suurta kaupallista potentiaalia. Kaikki kirjailijat eivät halua suurta henkilökohtaista näkyvyyttä. Kirjajulkisuus on ehdottomasti henkilöitymässä: kuulin, että jopa Ylen kirjallisuusohjelmien tekijöille on luotu aiempaa enemmän paineita käsitellä kirjoja tekijän persoonan kautta.

Väitän, että kustantamot hukkaavat suuren määrän kaupallista potentiaalia sillä, että osa kirjoista jää ilman kunnon panostusta. Asiahan ei mene niin, että julkisuutta saisivat poikkeuksellisen hyvät kirjat: julkaisulistoilta löytyy paljon aivan yhtä hyviä kirjoja, joita ei syystä tai toisesta nosteta esiin. Tai toisinpäin sanottuna: eivät paljon näkyvyyttä saavat kirjat aina niin kovin loistavia ole. Näkyvyydessä ja myynnissä on kyse paljon muustakin kuin kaunokirjallisesta onnistumisesta.

Syytän asiasta kustantamoiden henkilökunnan aikapulaa sekä eräänlaista mielikuvituksettomuutta. Omiin kirjailijoihin ei tutustuta kunnolla, heidän profiiliaan ei mietitä, heidän mahdollisuuksiaan ei käydä kunnolla läpi. Kustantamon markkinoinnista ja tiedotuksesta vastaavat henkilöt eivät osaa hyödyntää heidän ominaisuuksiaan.

Ehkä tämä piilevä potentiaali tulee jollain tapaa havainnollistettua Finlandia-palkinnon kohdalla: palkinto nostaa toisinaan esiin kirjoja, jotka normaalisti olisivat jääneet ilman suurta näkyvyyttä ja myyneet huonosti. Palkinnon tuoma myynti osoittaa, että kaupallista potentiaalia riittää kirjavalikoimassa. Pitäisi vain olla muitakin keinoja nostaa se esiin kuin yksittäinen palkinto.

Antti Majander kirjoittaa: “Kustantaja unelmoi siitä, että hän löytäisi suomalaisen prosaistin, joka julkaisee luettavan ja korkeatasoisen romaanin joka toinen vuosi. Lisäksi hän toivoo listalleen uskottavaa dekkaristia, joka julkaisisi joka vuosi. Työn iloa tuottaa, kun kustantaja näkee, miten nuoresta runoilijasta kehittyy taitava prosaisti, joka julkaisee säännöllisesti, ottaa osaa julkiseen keskusteluun ja löytää aiheikseen kiintoisia uusia näkemyksiä.

Tällaisia kirjailijoita olisi lähes joka kustantamossa, kun heidän mahdollisuutensa vain nähtäisiin. Millä keinoin kirjailija ottaa osaa julkiseen keskusteluun, jos hänellä ei ole mitään kanavaa siihen? Miten kirjailija voi julkaista säännöllisesti, jos käsikirjoitus roikkuu kustantamossa puoli vuotta ilman minkäänlaista vastakaikua?

Kustantamot eivät hoida hommaansa kunnolla kaikkien kirjailijoiden osalta. Jos kirjailijan halutaan vaikuttavan yhteiskunnalliselta keskustelijalta, kustantamon kannattaa markkinoida häntä sellaisena. Enkä tarkoita tällä ison rahan mainostamista, vaan pienempää käytännön pr-työtä, verkostojen hyödyntämistä.

Haluja on ehkä parempaan: “Alan mantra kuuluukin nyt: tehdään vähemmän mutta paremmin. Paremmin tarkoittaa tässä sitä, että julkaistuilla teoksilla olisi edes mahdollisuus tavoittaa yleisö”, kirjoittaa Majander. “Kustantamoissa on notkistuttava tekemään sitä, mitä omakustantajat ovat tehneet koko ajan, jalkautumaan erilaisiin tilaisuuksiin. On tavoitettava pienet erikoisyleisöt, kun suurien massojen koskettaminen käy yhä vaikeammaksi.”

Myös kirjailijat tarvitsevat monenlaista asenteen petraamista. Maailma muuttuu, kirjailijan pitää muuttua mukana. Korkeakirjallisuuden edustajalla ei ole varaa halveksua elämäntaito-oppaiden kirjoittajia, sillä niiden tuotoilla pidetään pystyssä kustantamoita. Viihdenäkyvyyttä ei kannata halveksua: kirjallisuus taistelee elintilasta kaiken muun tuotetun sisällön kanssa.

Jos kustantamon pitää tehdä paremmin, notkistua, jalkautua tilaisuuksiin ja tavoittaa pienet erikoisyleisöt, kirjailijankin täytyy yrittää. Nykyajan kirjailijan pitää olla aktiivinen, suunnitelmallinen ja ennen kaikkea tietoinen mekanismeista.

Se ei ole helppoa, ja joskus se vaatii astumista alas taiteilijuuden korokkeelta.

Advertisements

29 thoughts on “Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet

  1. Erittäin totta. Toimittajana tiedän, että kirjailijasta saa myytyä jutun, jos hän kertoo esim syövästä, syömishäiriöstä tai raastavasta erosta – ei kukaan halua juttua kirjailijasta, joka ei paljasta jotain yksityistä. Se on aika surullista. Kustantamoilta taas tuntuu unohtuvan, että kirjailija on heidän yhteistyökumppaninsa. Voisikohan kirjailijaa ohjeistaa sekä keskustella projekteista tai markkinoinnista? Monessa talossa kai oletetaan kirjailijan katsovan kristallipallosta, mitä häneltä toivotaan. Vihjaillaan, että itseään pitää markkinoida, mutta kukaan ei kerro miten. Kavereilta kuulee, että tutut tyypit ovat lähteneet kustantamosta tai että aikatauluja on kiristetty, paperikatalogit lopetettu ja niin edelleen. Mielestäni nykyaikaan kuuluisi se, että yhteistyökumppanille, siis kirjailijalle eli sisällöntuottajalle, kerrottaisiin, mitä on meneillään ja mitä odotetaan. Moni kustantamo ei ole näistä alan muutoksistakaan infonnut kirjailijoitaan yhtään mitenkään.

  2. (Ja toisaalta taas, jos julkisuudessa pärpättää liikaa kovista kokemuksistaan, tulee kyllästymysreaktio…)

  3. Monisärmäistä pohdintaa. Kiitos siitä. Toivottavasti keskustelu jatkuu. Koska kirjailijaa uhkaa aina silloin tällöin kyynisyyden peikko, nostan esille yhden esimerkin, joka kertoo tekstin mahdista. Sisko Istanmäki kirjoitti Liian paksu perhoseksi -kirjan vasta varttuneella iällä. Aiempi tuotanto oli jäänyt suht vähälle huomiolle. Liian paksu perhoseksi myi hyvin ja kirjailijasta tehtiin juttuja jne. Niissä keskiössä oli kirja. Liekö sekin kirjailijan ammattitaitoa, että näin kävi? En muista, että kustantantaja olisi sen ihmeemmin markkinoinut kirjaa. Vai muistanko väärin? Uskon, että vastaava kuvio voi toistua, toistua ja toistua. Älkää pilatko lapsenuskoani sanomalla, että olen väärässä.

    • Kirjan F-ehdokkuus tietenkin nostaa aina sen, ja kirjailijan korkeampaan kastiin. Suomessa kenties suurin mahdollisuus saada kirjalleen näkyvyyttä ilman paljastelua on F-ehdokkuus, voitosta puhumattakaan.

  4. Perhonen ilmestyi 1995. Pelkään että sen jälkeen julkisuus on muuttunut paljon pinnallisemmaksi.

  5. Hyvää keskustelua. Tätä on hyvä myllätä. Tiina, kirjoitat: ”Nykyajan kirjailijan pitää olla aktiivinen, suunnitelmallinen ja ennen kaikkea tietoinen mekanismeista.” Mietin tuota, samoin ”taiteilijuuden korokkeelta alas astumista”, jonka mainitset.

    Itse olen tykännyt tehdä kaikenlaista kirjojen ympärillä ja ns. ”toimia kentällä”, nyt olen tarkkaillut taidemaailmaa järjestöjen vinkkelistä. Se on ollut tosi antoisaa – ja mekanismeista olen tullut liiankin tietoiseksi – mutta en yhtään usko, että taiteilijan tarvitsee tai että se on edes välttämättä hyväksi.

    Kirjailijalle yksinkertaisesti hyvän kirjan tekeminen on tärkeintä, ja jos muu toimiminen häiritsee sen tekemistä – kaikilla kirjailijoilla ei ole toimittajan luonteenlaatua – siihen ei kannata käyttää aikaa. Ei kannata ryöstöviljellä lahjojaan. Julkisuuteen mennään hyvä kirja edellä. Aikaa on vuorokaudessa rajallinen määrä, ja täytyy olla aikaa keskittyä kirjoittamiseen. Tai: aika aikaa kutakin, muun tekemisen jälkeen täytyy tulla aika syventyä, kirjoittaa hyvin, yhä paremmin.

    Mitä Lauran kommenttiin tulee, voi olla että keskinkertainen tai hyväkin kirja näkyy enemmän, jos kirjailija avautuu julkisuudessa syövistään tai eroistaan. Silti on mielestäni suurta harhaa, että se olisi välttämätöntä. Mietin vaikka Sofi Oksasta, tai Riikka Peloa, tai monta, monta muutakin esimerkkiä tulee mieleen – kirjailijoita, jotka varjelevat yksityiselämäänsä julkisuuden hampailta.

    Ajattelen, että kirjailijan kannattaa kamppailla sen eteen, että kirjoittaisi mahdollisimman hyvin. Että oppisi tekemään hyviä kirjoja, kasvaisi siinä. Siitä kasvaa muu hyvä. Taiteilijuus ei ole koroke, se on iho ihmisen yllä, ja joskus se on aika herkkä.

    • Kyllähän toinen mainitsemistasi kirjailijoista silti uransa alussa kertoi esimerkiksi seksuaalisuudestaan, syömishäiriöistään, tyylistään jne. Ei siinä minusta mitään pahaa ole, tärkeitä ja kiinnostavia asioita! En olisi varmaankaan ilman julkisuutta ja haastetteluja löytänyt hänen ensimmäistä kirjaansa.

      • Hanna-Riikka, ei se mun mielestä paha ole, jokainen ratkaisee itse mikä hyvältä tuntuu. Kyllä muakin kiinnostaa lukea ihmisten elämästä. Kommentoin vaan Lauran lausetta ”Ei kukaan halua juttua kirjailijasta, joka ei paljasta jotain yksityistä – se on aika surullista”. Että ei ihan niin jyrkästi voi sanoa.

    • Juu, olen toki siitä kanssasi samaa mieltä! Surullista on, jos ja kun näin enenevissä määrin taitaa olla! Hyvän kirjan pitäisi riittää, mutta onko maailma reilu… Näet toisinaan jotkut juosten kusaistut tekeleet (usein parin hitin ihmeet tms) saavat kohtuuttomasti huomiota, kun kirjailija, vai pitäisikö niissä tapauksissa sanoa, mediapersoona lähtee (ehkä jonkun tahon ohjeistamana? en tiedä) markkinoimaan kirjaa jollain yhdellä, shokeeraavalla asialla tms. Tiedä mitä brändin rakentajia ihmisillä on. Mä katson, että brändi on jotakin keinotekoista, sellaiset ihmiset, joiden julkinen kuva on muuten vaan jostakusta kiinnostava, on eri asia kuin varta vasten rakennettu… No joo, se on toinen aihe sitten jo.

      • Brändi on vaikea rasti kulttuurialalla, koska se on demonisoitu. Taiteilijabrändiä ei niinkään rakenneta vaan se rakentuu. Sen perustuu identiteettiin. Se koostuu tekemisistä ja joskus tekemättä jättämisistäkin. Jos kirjailijabrändin takana on kirjailijatarina, se liimaa lukijan tiukemmin kupeeseen kiinni. Brändi voi olla myös vankila. Tyylilajin vaihdos voidaan tulkita petokseksi.

  6. Johanna: ”Pitää”-termini on aavistuksen kyyninen. Ei ole pakko, kaikkien ei tarvitse, mutta jos haluaa pysyä muutoksissa mukana, saattaa kannattaa. Jossain vaiheessa ja joidenkin kirjailijoiden kohdalla on kysymys lopulta siitä, kustantaako enää yksikään kustantamo, lukeeko enää yksikään lukija.

  7. Joo, ymmärrän. Itse ajattelen silti, että hyvä kirja kantaa. Jos sellaisen saisi tehtyä 😉

  8. Kuulun varmaan siihen ykköskategoriaan. Voi olla, että senkin sisällä on kastijako oikeisiin kirjailijoihin ja meihin, jotka vain tuomme rahaa kustantamolle. Minulle on joka tapauksessa aivan arkipäivää, että viesteihini vastataan joko äärettömän hitaasti tai sitten ne jäävät kokonaan vastausta vaille. On minulta joskus ilmestynyt kirja niinkin, ettei kustannustoimittaja ole sitä sanallakaan kommentoinut. Pisteet ja pilkut toki laitettiin yhteistuumin paikoilleen. Viimeisin promokuva minusta on otettu noin kymmenen vuotta sitten. Viime kirjamessuille minulle ei buukattu ainoatakaan esiintymistä. Saan toki ääneni kuulluksi niin halutessani, mutta yleensä näiden palavereiden jälkeen kaikki jatkuu ennallaan. Itse en tästä kaikesta erityisemmin kärsi, mutta ajattelin raottaa ykkösluokan ovea näyttääkseni, etteivät penkit tai palvelu ole tällä puolella välttämättä juurikaan sen parempia. Kustantamot ovat perinteisesti eläneet kirjailijoidensa lojaaliudesta, mutta tämä perinnetieto sieltä näyttää viime vuosina kadonneen. Kun tunnesidettä ei enää ole, ovat tekijät vapaita vaihtamaan taloa, vaikkei se meno missään taida juuri nyt niin kovin ruusuista olla.

  9. Timo, huomiosi lojaaliudesta on hyvä. Tuollaista on ollut havaittavissa.

  10. Timon kommentti on valaiseva! Vielä haluan itsekin tähdentää, että julkinen osallistuminenhan on parhaimmillaan energisoivaa, tärkeää jakamista. Yritin vain sanoa, ettei sitä oman taiteilijuuden _kustannuksella_ kannata tehdä, jokainen tietää itse itselleen sopivan annostuksen.

  11. Tarkennus: en tarkoittanut, että kirjailijan pitää kertoa koettelemuksistaan, vaan että haastattelu on helpompi saada myytyä, jos siinä kerrotaan voitetusta kriisistä tms. Toisaalta kaikki kirjailijat eivät tunnu tajuavan, että haastattelu ei ole terpiaa, vaan kauppatavaraa lehdille – tuollaisissa asioissa kustantaja voisi ohjeistaa ja kouluttaa etukäteen, kun kerran julkisuuteen itse rohkaisevat.

    • Hyvä pointti! Olen itse oppinut jotakin median brutaaliudesta kantapään kautta. Kerran meni iso, jo aikaa minulta vaatinut juttu sivu suun, kun en ollut valmis antamaan elämästäni KAIKKEA. Itsestäni voin vielä kertoa aika paljon, tuo asia X vuonna X kaatui siihen, että en suostunut puhumaan läheisteni asioista ja päästänyt ketään tuntematonta kotiimme. En asu yksin, joten on otettava huomioon myös puolison mielipide siihen, onko koti yksityinen vai julkinen tila. Yksityinen tietenkin. Minulla kyllä oli kustantamo takana ja tukena ko. selkkauksessa, joten en tuntenut jääväni yksin.

  12. En ole ”alalta”, mutta on aika helppo tunnistaa markkinointiosaamisen puute kustantamoista. Suurin osa kirjoistahan on joka tapauksessa pienen yleisön kirjoja, joten on aika hassua, että kirjoja myytäessä tuntuu ainoa kohdennus olevan ”kirjojen lukijat”.
    Toisaalta ne kirjailijat, jotka haluavat elää kirjoittamisella ja purnaavat kustantamoiden suuntaan voisivat kokeilla itse kustantamista. (Siis hankkia mesenaattinsa itse).
    Itse olen lukenut paljon ja pidän kirjallisuutta tärkeänä sekä sivistyksen edistämisen, että dokumentoinnin kannalta. Silti yskittää alatuinen purnaaminen siitä, kun joku toinen ei viitsi maksaa itselleen rakasta harrastusta. Vapaa-ajallaan sitä moni yrittäjäkin rakasta, mutta vähemmän kannattavaa liiketoimintaansa harrastelee.

  13. ”Silti yskittää alatuinen purnaaminen siitä, kun joku toinen ei viitsi maksaa itselleen rakasta harrastusta.” Ammattikirjailijalle kyse EI ole harrastuksesta, vaan työstä, jonka tulokset työllistävät esim kustantamoissa, kirjakaupoissa, painotaloissa sekä kirjastoissa. Kirja-alalla on paljon vääristymiä, joiden takia kirjailijoille ei makseta paljon mitään. Sama koskee tietysti myös kaunokirjallisuuden suomentajia: he tekevät tärkeää työtä kohtuuttoman pienillä palkkioilla.

    Ajatus siitä, että taiteilijan ei kuulukaan elää työllään, on historiallinen myytti, jonka voisi jo heittää menemään.

      • Laura Honkasalo: ”Ajatus siitä, että taiteilijan ei kuulukaan elää työllään, on historiallinen myytti, jonka voisi jo heittää menemään.”

        Olet/olette aivan varmasti ihan oikeassa tässä asiassa. On taiteilijoita joilla näyttäisi, ainakin omissa silmissäni, menevän todella hyvin. Ja sitten on niitä joilla on suuria toimeentulovaikeuksia. Ajattelen toimeentuloasian myös niin, että se sama mikä on olemassa yhteiskunnassa noin yleisesti, tulee enemmin tai myöhemmin koskemaan myös taiteilijoita.

        Jokainen näkee ja tajuaa mitä yhteiskunnassamme tapahtuu parhaillaan. Sitä en tiedä, kuinka moni tietää, että myös tavalliset palkansaajat voivat olla tilanteessa ettei yksi palkkatyö riitä tai palkka kokopäivätyöstä on niin kehno ettei sillä todellakaan tule toimeen.

        Palkansaajien ostovoima pienenee koko ajan, joten sillä on vaikutuksensa myös taideostoihin. Olipa kyseessä kirja tai maalaus tai teatterilippu. Henkilökohtaisesti olen joutunut viimeisen kahden vuoden aikana karsimaan aikalailla ”kulttuurituotteisiin” käyttämääni rahaa. Luultavasti en ole ainoa. Hyväkään markkinointi ei valitettavasti sitä tosiasiaa muuta miksikään. Ellei ole ostovoimaa, niin sitä ei ole.

        Tämä uutinen ei ole hyvä. Uutinen on tämän päivän HS:stä:
        ”Valtion taiteelle ja kulttuurille jakamia rahoja tullaan leikkaamaan kolmen seuraavan vuoden aikana niin, että vuonna 2017 käytössä on 15 miljoonaa euroa vähemmän kuin tänä vuonna. Ensi vuonna leikkaus on viisi miljoonaa euroa, vuonna 2016 kymmenen miljoonaa euroa ja vuosina 2017 ja 2018 täydet 15 miljoonaa euroa.[…] Budjettisäästöjen lisäksi ministeriö varautuu siihen, että veikkausvoittovaroja tulee edunsaajien käyttöön ensi vuonna 10 miljoonaa euroa vähemmän kuin tänä vuonna.”

        Eikä meillä ole enää edes kulttuuriministeriäkään…

  14. Olen viisitoista vuotta yrittänyt kaupata kahdelle eri kustantajalle ajatusta siitä, että he hyötyisivät, jos valmentaisivat kirjailijoitaan esiintymään medioissa ja livenä. Kun ei ota tuulta alleen, niin ei ota. Lukukeskuksessa jo aloittelimme aiheesta järjestämällä yhden iltapäivän, jolloin kirjailijat saivat vaihtaa esiintymiskokemuksia keskenään. Se oli varsin valaisevaa. Seuraavaksi sitten ehkä esiintymistaidon kurssi halukkaille. Itse en tosin sitä ole enää järjestämässä, sillä kauteni loppuu tässä kuussa. Miksei Kirjailijaliittokin voisi olla tässä aktiivinen.
    Kannattaa katsoa kustannusyhdistyksen sivuilta löytyviä bestseller- tilastoja ja vertailla vaikkapa viime vuoden ja toissa vuoden lukuja myydyimmiltä kirjailijoilta. Pudotukset vuodessa ovat 10 – 20 %. Oman kirjani myynti (Ella) putosi 20 % vaikka oli elokuvat ja kaikki. Jos ajattelette tätä kustantajan kannalta, on kyse romahduksesta juuri siellä, mistä perustulo on aiemmin saatu. JA kun rahaa tulee vähemmän, on vähemmän rahaa markkinoida, ja kirjoja myydään taas vähemmän ja… Marginaalit alkavat olla niin pienet, että riskejä ei parane juuri ottaa.
    Toisaalta juuri markkinointipuolella olisi varmaan mahdollista saada näkyvyyttä vähemmälläkin rahalla, jos vain olisi uskallusta ja ideoita. Oslon kirjamessuilla hämmästyin, kun minulla oli lyeisöä tupa täynnä. Kävi ilmi, että pieni kustantajani oli käyttänyt aamupäivän jakamalla tilaisuutta mainostavia flaijereita ihmisille. Aika simppeliä, mutta toimivaa.

  15. Juuri nämä pienet jutut, jotka eivät hirveästi maksa, voivat auttaa paljon. Näitä olisi hyvä miettiä kustantajan kanssa yhdessä. Juuri tuo innostunut, nyt tehdään tämä yhdessä -henki pitäisi kaivaa esiin.

  16. Päivitysilmoitus: Kirjailijan työhyvinvointi | alaston kirjailija!

  17. Päivitysilmoitus: Kirjaläppää: Kirjailijoiden kastijako | Kirjasfääri

  18. JP:n ehdotus on loistava. Oma ylläoleva kommenttini meni vähän sivuun kustantajan kastijakonäkökulmasta. Olen huomannut, että kustantajalla on valmiutta yhteiseen ideointiin – on yhteinen intressi saada kirjoille enemmän huomiota.

    Totta on, että moni hieno kirja jää ihan liian vähälle huomiolle eivätkä lukijat löydä kirjoja.

    Aikaisemmalla kommentillani (josta sain muuten meilitse henkilökohtaista palautetta, mahtavaa!) en tarkoittanut sitä, että ”kirjoita parempi kirja, niin saat huomiota” (vaikka tällä olen itseäni kyllä ruoskinut ;-).

    Mietin vain, mitä tapahtuu esim. Eeva-Liisa Mannerin kaltaisille erakkorapu- ja mimosatyyppisille kirjailijoille tässä ajassa, mietin, että on kirjailijoita, joitten kirjoittaminen häiriintyy pahasti sosiaalisen osallistumisen vaatimuksista. Mutta ehkä kirjailijoitten keskinäinen solidaarisuus – vaikka toisten kirjojen suositteleminen – voi auttaa heitäkin.

  19. Timolle vielä: tietääkseni joissain kustantamoissa on ollut kirjailijoille some-koulutusta.

  20. Kun seuraan tätä touhua sivusta, mainosalan ihmisenä, niin en voi käsittää miten harrastelijoiden touhulta koko ala vaikuttaa. Pitäisi ottaa paljon reippaampi ote markkinointiin jos kirjojen myyntiä halutaan lisätä. Ihmisiä kiinnostaa kirjailijat ja se on yhtä luonnollista kuin se, että musiikin ystäviä kiinnostaa laulajat ja kitaristit. Lehtiä taas luetaan aivan samoista syistä kun kirjoja ja siksi lehtiä(kin) kiinnostaa paljastelut. Ei sellaista kirjaakaan lukisi kukaan missä ei tapahtuisi mitään tai jossa ei paljastettaisi päähenkilöistä yhtään mitään.

  21. Päivitysilmoitus: Kirjallinen häpeä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s