alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


2 kommenttia

Uskonnollisesta kielestä ja kuvista

72kansiHuomaan kumpaankin keskeneräiseen teokseeni ilmestyneen vanhatestamentillisia hahmoja ja kertomuksia, toisessa puhutaan myös parista kreikkalaisesta jumalasta. Hahmot ja kertomukset eivät ole minulle pelkkiä kerronnan pelinappuloita vaan kantavat sisällään jotakin olennaista: luen heidän kertomuksiinsa isoja universaaleja teemoja. Koska lähestymistapani ei ole ensisijaisesti ironinen eikä etäännyttävä, pysähdyin hetkeksi empimään: mitä, jos minua aletaan pitää uskonnollisena kirjailijana? Empiminen on tapojeni vastaista. Yleensä en kirjoittaessani piittaa yhtään mitään siitä, mitä minusta tai teoksestani ajatellaan. Piittaamisen aika on vasta, kun teos on julkaistu, ja silloinkin vain, koska en pysty parempaan.

Mutta tällä kertaa aloin miettiä. Ensimmäiseksi päätin edelleen olla piittaamatta siitä, miltä mikään näyttää, mutta samalla huomasin uskonnollisten teemojen olleen tuotannossani aivan keskeisessä osassa. Jäisissä jumalissa liikuskelin tiibetinbuddhalaisuuden maisemissa, Kehyksessä Jeesus, ortodoksinen ikonimaalari ja Gautama mahtuvat samaan romaaniin, 72 törmäyttää islamia ja katolisia pyhimystarinoita. Muumit ja olemisen arvoitus on saanut osakseen hyppysellisen protestanttista Kierkegaardia. Ja nyt olen sitten saapunut Vanhan Testamentin pariin. Tämä kaikki siitä huolimatta, etteivät tuonpuolinen ja ylimaalliset henkiolennot kiinnosta minua oikeastaan juuri lainkaan.

Suuret myyttiset tarinat ja myös vähemmän tarinalliset uskonnolliset tekstit ja kielenkäyttö vetävät minua puoleensa ennen kaikkea kahdesta syystä, jotka eivät luultavasti ole erotettavissa toisistaan:

1) Uskonnollisessa kuvastossa näkyy historiallisia ratkaisuyrityksiä joihinkin inhimillisen olemisen perustavimpiin kysymyksiin: Mikä on maailma? Mikä olen minä? Miten täällä tulisi elää? Mikä tämän kaiken merkitys oikein on? Uskonnollisen kielen ja kuvien tarjoamat ratkaisut eivät selvästikään ole objektiivisesti tosia, mutta subjektiivisesti niissä näyttäisi olevan voimaa, ja subjektiivisesti ne näyttävät olevan monille juuri niitä oikeita vastauksia, joista he haluavat pitää kiinni. Se, että nuo ikivanhat tarinat vaikuttavat moniin edelleen niin voimakkaasti, kertoo jotakin olennaista ihmisestä ja inhimillisestä tavasta hahmottaa paikkaansa maailmankaikkeudessa.

2) Se, että uskonnolliset kertomukset ovat eläneet niin pitkään ja niin keskeisinä, on vaikuttanut kaikkiin kulttuureihin aivan käsittämättömän laajasti. Myyttisten kertomuksien rakenteet ja sisällöt ovat näkyvissä kaikkialla. Kertomukset ovat, paitsi hyvin tunnettuja, myös tulkinnallisesti joustavia ja mahdollisuuksille avoimia. Ja edelleen: voimakkaita ja puhuttelevia. Tekee suorastaan mieli väittää, että mitä suositumpi populäärikulttuurin tuote, sitä enemmän se on velkaa vanhoille myyttisille kertomuksille. Harry Potter, Taru Sormusten Herrasta, Tähtien Sota… antiikin draamojen ja uskonnollisten ainesten kierrätystä ja uudelleendramatisointia. Tämä on klise, mutta sanottakoon se silti: jotta voisi tuntea nykyistä kulttuuria, on tunnettava se kulttuuri, joka sen on synnyttänyt.

Kyllä: otan uskonnolliset ja muut myyttiset tekstit vakavasti. En uskoen, mutta tulkiten, pohdiskellen ja ymmärrystä etsien. Sillä jos ei ymmärrä uskonnollista ajattelua, ei oikeastaan voi ymmärtää suurinta osaa ihmiskunnan jäsenistä.


Jätä kommentti

Hömppä haltuun!

Onko ”hömppä” positiivinen vai negatiivinen sana?
Mietitäänpä. Hömppä mielletään naiselliseksi jutuksi, joten mahtaako hömppään usein liitetty joutavanpäiväisyyden tuoksahdus olla lähtöisin siitä perinteikkäästä ajatuksesta, että oikeastaan melkeinpä kaikki naisten puuhat ovat toisarvoisia ja joutavia?
Naisille suunnattu viihdekirjallisuus sisältää usein ihmissuhteita ja niiden ongelmallisuutta, omien tunteiden käsittelyä sekä elämäntapahtumia, jotka koskettavat meistä useimpia – rakastuminen, rakastetun menettäminen, parisuhde, suhteet omiin lapsiin ja/tai vanhempiin, kaikkea sitä riemun ja kipinöivän kitkan vuoristorataa mitä ihmissuhteet elämäämme tuovat. Millä mittapuulla tällaiset asiat olisivat joutavaa, vähäpätöistä, kevyttä? Siksi, etteivät ne ole vain harvojen käsitettävissä, vaan suurin osa ihmisistä pystyy samaistumaan niihin?

Vai tuleeko hömppä-leima aiheen käsittelytavasta? Tottahan olen itsekin lukenut höyhenenkeveitä chikkareita, joissa pääosassa ovat merkkilaukut ja -kengät, ihmishahmot paperista leikattuja ja kaikki ongelmat ratkeavat muutaman perinteisen väärinkäsityksen kautta hassunhelposti parhain päin. Mutta olen lukenut myös ”hömpäksi” luokiteltuja romaaneja, joissa on monisävyisiä tunteita, koskettavia henkilöitä joiden toimille annetaan uskottavat motiivit, yksilöä suurempi kehyskertomus sekä taitavasti kirjoitettu kokonaisuus.

Kenties hömppyys riippuu kirjoittajasta? Luemmeko kirjoja erilaisista lähtökuopista, kun tiedämme kirjailijan sukupuolen? Tämä on toistuva ikuisuusaihe, joten en lähde perusteellisemmin sitä enää ruotimaan, mutta tämäkin kysymys kyllä liittyy hömpän pohdintaan. Olen nähnyt kirjallisuuskeskusteluissa esimerkiksi Jane Austenin ja Margaret Mitchellin teoksia nimitettävän ”hömpäksi”, kun taas F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu mainitaan lähes poikkeuksetta ”klassikoksi” (hauska poikkeus löytyi Hömpän helmet -blogista otsikolla Miehen kirjoittamaa hömppää).

Hömppä on tietenkin loppuviimein kokijan määriteltävissä, joten utelin ihmisiltä, mitä heille tulee sanasta mieleen:

* Hömppäviihde, eli romanttiset komediat tai muu sisällötön, mutta viihdyttävä materiaali.
* Typerät saippuasarjat, esim. Kauniit ja rohkeat. Huonot, romanttiset leffat.
* Rentous.
* …lähtökohtaisesti hömppä on negatiivinen termi ja viittaa vähemmän arvostettuun viihteeseen, mutta sitä voi käyttää myös positiivisena, mikäli tekee tietoisesti hömppää ja tarkoituskin on viihdyttää.
* Aivot narikkaan, voi olla tv-sarja, leffa tai kirja. Ei tarvi ajatella mitään, ei sen kummempaa sisältöä
* Muzak Siis musiikki, jota kuunnellessa ei liikahda mikään; ei tunne,ei ajatus, ei edes jalka vipata.
* 1. Ihmisestä: vähän hölmö ja mahdollisesti hajamielinenkin touhottaja.
2. Uskomuksista: pseudotieteellistä hölynpölyä.
3. Viihteestä: pinnallista mutta huvittavaa.
* Höhlä tms. Usein käytän sisarusten lapsista hömppä-nimitystä.
* Pinnallista, harmitonta viihdettä esim. hömppäromaanit, hömppäohjelmat tms.
* …jos kyse on kirjasta tai elokuvasta niin aivot narikkaan eli viihdettä, jota ei tarvitse hirveästi analysoida tai pohtia

Rentous kuulostaa positiiviselta, viihdyttävyyttä taas voi käyttää sekä kehuvana että väheksyvänä määreenä. Mutta muut: sisällötöntä, typerää, aivot narikkaan, pinnallista, huonoa!

Kauan sitten, herkkänahkaisena nuorena, otin vakavana moitteena kun fantasiasarjaani nimitettiin hömpäksi, mutta vuosien varrella suhtautumiseni on muuttunut – olen tunnustanut sekä lukevani että kirjoittavani hömppää, ja olen itsekin jo melko avoimesti juuri niin hömppä kuin olen 🙂 Tämä hömppäsopeutuma on hyväksi, etenkin nyt kun tuore romaanini on parillakin taholla ehditty nimetä hömpäksi, joten osaan ottaa sen positiivisesti.
Mielestäni hömpän tavoite on ilahduttaa, keventää mieltä ja jättää jälkeensä toiveikas olo (vaikka siihen kuljettaisiin vaikeuksien kautta). Hömppä on kevyttä; enkä nyt tarkoita tarinan sisältöä vaan vastaanotettavuutta, siis vastakohta raskassoutuiselle kerronnalle jota lukee [tai katsoo] ponnistellen käsittääkseen mistä ylipäätään on kyse. Hömppä voi kertoa vaikeistakin asioista helposti lähestyttävällä tavalla, silti koskettavasti ja vähättelemättä.

Jos jonkin asian äärellä ihminen tuntee sielunsa kevenevän, onko se todella joutavanpäiväistä? Jos hymy nousee huulille ja arkihuolet väistyvät, eikö se ole toisinaan suorastaan tarpeellinen henkireikä? Hömpällä on myös syvällisempi opetus: Kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti; ei edes itseään. Ja se on jokaisen hyvä muistaa, edes silloin tällöin 🙂

vappuhattu


Jätä kommentti

Kirjailijan keinoja munakellosta pakkolomaan

Tiina

Tiina

Vapaan kirjoittajan elämässä ihmisiä kiinnostaa usein eniten se, kuinka kirjoittajan itsekuri riittää työntekoon. Kun ei ole pomoja tai työyhteisöä ohjaamassa työntekoa, vaarana voisi olla laiskottelu, tekemisen jatkuva siirtäminen, Facebookin tai television tuijottelu työn alla olevien tekstien sijaan. ”Mä en pystyisi”, moni niin kutsutussa oikeassa työssä oleva on myöntänyt minulle.

Onhan epäilys sinänsä kai ihan aiheellinen. Mutta en pidä itsekurin puuttumista ainakaan itseni kohdalla kovin suurena ongelmana. Sijaistoiminnot, kuten turha netin selaaminen, Facebookin käyttö, päämäärätön harhailu keittiössä ja olohuoneessa sekä koirankarvojen pyydystäminen näppäimistön uumenista, ovat enemmänkin oireita työn huonosta sujumisesta kuin syitä työskentelemättömyyteen. Kun työnteko sujuu, Facebook ei kiinnosta ja koirankarvatkin saavat olla.

Itsekuria ja kirjoitushaluja on. Ongelma on pikemminkin se, että niiden kanavoiminen kirjoittamiseen ei aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Jos saisin valita, ottaisin mieluummin lisää aikaa kuin lisää itsekuria. Silloin olisi varaa olla välillä tehotonkin, kokeilla, tehdä vääriä ratkaisuja.

Olen työskennellyt vapaana kirjoittajana vuodesta 2007. Monella muulla on toki takanaan paljon, paljon pidempi ura kirjoittajana tai kirjailijana, ja kukin varmasti kehittää omat työtapansa. Rutiineista on ainakin omalla kohdallani silti vaikea puhua, koska päivät ovat niin erilaisia.

Ehkä ongelma usein onkin nimenomaan moninaisuus: kirjoitan romaaneja ja novelleja, kolumneja, blogauksia, toisinaan myös lehtiartikkeleita ja kirja-arvosteluja sekä pidän satunnaisesti myös esitelmiä ja kirjoituskursseja. Ajatusten hajaantuminen monenlaisten tekstien ja aiheiden välille hajottaa päiviä ja ajankäyttöä.

Taiteilija-apuraha takaa onneksi tällä hetkellä sen, että kirjojen kirjoittamisen ohella muita kirjoitustöitä ei tarvitse tehdä kuin täydennykseksi. Toisaalta monipuolisuus pitää pään virkeänä ja estää leipiintymisen. Kaikenlainen kirjoittaminen sujuvoittaa kirjoittamista pidemmän päälle, ja jos romaani ei kulje, valmiiksi saamisen ilon voi löytää vaikka kolumnista tai novellista.

Joka tapauksessa olen joutunut miettimään, millä tavalla käytän aikani ja ohjaan omaa työskentelyäni. Olen löytänyt seuraavia selviämiskeinoja:

Munakello. Tämä on uusin tekninen apuvälineeni. Varsinkin kun tehtävänä on jotain, mitä olen pitkään vältellyt (usein sellaista on esimerkiksi sähköposteihin vastaaminen), munakello auttaa. Annan itselleni aikaa vaikkapa vartin. Se on lyhyt aika, sen viettää vaikka helvetin tulessa. Samoin kellosta on apua, kun edessä on jokin kaoottinen kokonaisuus, johon on vaikea tarttua. Jaan työn pieniin osiin ja kellotan jokaiselle oman ajan.

Joku tietysti ihmettelee, miksen yksinkertaisesti vain katso aikaa tietokoneen kellosta. Se ei ole sama asia. Tikittävä ja pärisevä laite kannustaa ihan eri tavoin.

Listat. Ahdistun, kun päivän aikana on paljon muistettavia asioita. Listat rauhoittavat hermot. Turha pitää muistettavia asioita omaa prosessoritehoa syömässä, kun ne voi ulkoistaa esimerkiksi lapulle. Hyvin listattu on puoliksi tehty.

Taulukko. En tiedä, käykö niin kaikille kirjailijoille, mutta minulle tulee aina romaania tehdessä vaihe, jonka koen ikävystyttäväksi. Se osuu kohdalle joskus puolenvälin jälkeen, kun tiedän jo aika hyvin, miten tarina etenee loppuun asti. Alussa uusi romaani on aina seikkailu minullekin, mutta siinä vaiheessa, kun homma on “vain” kirjoittamista enkä enää koe suuria ahaa-elämyksiä, tylsistyn. Romaania pitäisi kuitenkin jaksaa kirjoittaa kuukausien ajan. Tässä vaiheessa teen taulukon, jossa näkyy jokaiselle päivälle suunniteltu liuskatavoite. Virkamiehen asenteella loppuun saakka! Olen tehnyt näin kaikkien kirjojeni kanssa, ja taulukot ovat yhä tallella työhuoneen seinälle teipattuna. Taulukko kannustaa: edistymistä on helppo seurata ja urakka tuntuu inhimillisen mittaiselta.

Metsä. Kun työ ei suju, on turhaa istua koneen ääressä tuskailemassa. Metsässä kävely koiran kanssa on minulle tärkeä aivojen tuuletuskonsti. Usein tekstin ongelmatkin ratkeavat metsässä.

Pakkoloma. Vapaalta kirjoittajalta työt eivät lopu koskaan. Joskus on välttämätöntä pakottaa itsensä lomalle. Tämän olen oppinut vasta ihan viime aikoina. Kalenteriin voi merkitä vapaapäivän, ja se on myös pakko pitää. Lomailun ei tarvitse tarkoittaa aurinkorantoja tai laiskottelua: tärkeintä on, etten tee töitä. Kaikkein paras lomailukeino on lähteminen pois. Paikanvaihto tekee ainakin minun aivoilleni todella hyvää. Jo viikonloppu toisessa kaupungissa auttaa.

En tiedä, joutuvatko kaikki free-työtä tekevät pakottamaan itsensä lomalle. Minun historiassani lomailua vaikeuttaa se, että rupesin kirjoittamaan äitiysloman aikana. Silloin päähäni iskostui ajatus, että aina kun on vapaa viisiminuuttinen, käytän sen kirjoittamiseen. Vaikka lapseni ovat jo melko isoja, asenteesta on ollut vaikea päästä irti. Lopputuloksen kannalta kirjoittamatta oleminen on kuitenkin yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen.

Motivaation ja itsevarmuuden säilyttäminen. Kirjoittaja on herkkä olento – tai ainakin minä olen. Olisi helppoa menettää itsevarmuus, ryhtyä kateelliseksi, miettiä vaikkapa vain sitä, kuinka paljon vähemmän kirjani myyvät kuin jonkun muun kirjat tai kuinka helposti joku toinen tuntuu saavan käännössopimuksia tai apurahoja. Olisi helppoa rypeä huonoudessa.

Vaikka ajatus tuntuisi kuin naiivilta tai pateettiselta, kirjoittamismotivaatio on pakko pitää puhtaana kaikesta kuonasta: rahanhimosta, kateudesta, menestymisen- tai näyttämisenhalusta. Muuten kirjoittajalle käy huonosti. Tämä ei tarkoita, etteikö tekemisiään voisi suunnitella esimerkiksi taloudellisesti kannattaviksi. Mutta kirjoittamisen ydin täytyy olla vapaata kaikista ulkopuolisista mittareista ja pakotteista. Täytyy haluta nimenomaan kirjoittaa. Jos kirjoittajan pää ei pysy kunnossa, kirjoittamisesta ei tule mitään.

Deadlinet. “Hädässä hyvä tulee, paniikissa paras” on pitkään ollut mottoni. Kun sisäinen pakotus ei riitä, jonkun muun asettama deadline toimii. Viimeksi hyödyin tästä, kun en osannut valita kahden romaaniprojektin väliltä. Erään lounaspalaverin tuloksena minulle sekä kerrottiin, kumpi kannattaisi tehdä ensin, että annettiin kirjoittamiselle deadline. Taakka putosi harteiltani ja kirjoittaminen tuntui pitkästä aikaa helpolta.

Liika vapautta on vaikea hallita. Vapaus on pakko kahlita, paloitella osiksi ja käyttää palanen kerrallaan.


Jätä kommentti

Yhdessä pitkospuita pitkin

annekuvaJos meinaa saada kirjoittamisensa suhteen jotakin aikaiseksi, on istuttava yksikseen tietokoeen äärellä ja kirjoitettava. Tai istuttava muistikirja sylissä ja kirjoitettava. Kukaan ei tee sitä puolestani. Jokainen sana, lause ja kappale on koverrettava kovasta sydänpuusta. Ensimmäiset sanat ovat usein hankalaa sarkaa kynnettäväksi. Tai eivät ne ihan ensimmäiset, vaan ne jotka tulevat alkuinnostuksen jälkeen, kun into jumahtaa ja edessä on pitkä matka hyllyvän suon yli, ja osa pitkospuista on kadonnut.

Parasta lääkettä uuvahtamiseen ovat toiset kirjoittajat ja ajatusten vaihto. Se, kun kuulee toisen kertovan omasta kirjoittamisestaan. Se, kun saa kertoa jollekulle toiselle omasta tarinastaan. Yhtäkkiä vain solmut alkavat aueta. Toisen tarinan käänteet resonoivat oman idean kanssa. Toisen motivoitunut olotila nostattaa omaa intoa, toisen kirjoitusahdinko nostattaa pintaan oman myötätunnon ja samalla tule käsitellyksi sitä samaa kirjoituslihaksissa piinaavaa jumia, jota itsekin kantaa.

Siksi olen jo vuosia kutsunut toisia kirjoittajia kotiini viettämään kirjoittajien viikonloppua. Puhumme kustannusalasta ja kaunokirjallisuudesta. Luemme ristiin toistemme tekstejä ja annamme ateljeekritiikkiä. Istumme nuotiolla ja kerromme toisillemme tarinoita. Nevan yli muodostuu uusia pitkospuita ja tukikeppejä.  Tunnemme hetken yhteenkuuluvuutta kirjoittajien suureen, yhteiseen heimoon ja spefistien perheeseen, kunnes taas kukin menemme omaan kirjoituskammioon ja käperrymme omien sanojen ääreen.

Ja pienet digitaaliset piipahdukset pitävät liekkiä yllä seuraavaan tapaamiseen.