alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


2 kommenttia

Kirjoittaja in situ: Hyvin rullaa

Jukka L

Jukka L

Vaihdan esseekokoelmasta romaanikäsikirjoitukseen tai toisin päin suunnilleen puolentoista kuukauden välein. Toinen jää siksi aikaa sivuun ja alkaa kasata painetta, ja kun paine on liian kova, on päästävä purkamaan se tietokoneelle. Siinä vaiheessa tuntuukin jo hyvältä ottaa lomaa siitä toisesta käsikirjoituksesta.

Työpöydälläni on ollut oikeastaan aina suunnilleen kaksi käsikirjoitusta, joskus kolmekin. Mahdollisimman erilaisia, jotta niiden välillä vaihtaminen on todella tuntunut vaihtamiselta. Ei tule pitkiä jumituskausia ainakaan siksi, että pitäisi odotella inspiraatiota tai uutta ideaa.

Kuten olen kertonut, nyt kesken olevan romaanikäsikirjoitukseni ensimmäisen luonnoksen kirjoitin kynällä muistikirjaan. Menetelmä tuntui alkuinnostuksen laannuttua kankealta, tuotti tekstiin yksiselitteisen huonoja ratkaisuja ja johti minut luovuttamaan hieman ennen viimeisiä lukuja: kaikki oli luonnoksessa jo niin pahasti rempallaan, ettei jatkaminen tuntunut mielekkäältä. Nyt, toisella kierroksella tuo töhertely kantaa hedelmää. Olen jo joutunut ajattelemaan kaiken kunnolla läpi; miten homman kuuluu edetä ja miten ei. Se tuntuu johtavan rennompaan ja varmempaan kirjoitusotteeseen, aiempaa rikkaampaan ja elävämpään tekstiin. Nautin tekemisestä.

Yhtä asiaa jouduin kuitenkin taas ajattelemaan, kun luin Saara Cantellin kirjoituksen tasa-arvoisesta elokuvasta. Nimittäin Cantellin ensimmäistä kysymystä: Kenen tunnetta ja tahtotilaa seurataan? En pidä välttämättömänä, että asioita tarvitsisi jokaisessa teoksessa tarkastella kaikkien mahdollisten sukupuolten näkökulmista. Miehen valitseminen näkökulmahenkilöksi on tullut teokseeni aika ajattelematta ja luonnostaan. Cantellin havahduttamana tajusin kuitenkin, että keskeisen naishenkilön olisi kuitenkin hyvä saada oma äänensä. Tuon mieshenkilön ymmärrys hänestä on kuitenkin niin kovin rajoittunutta. Sitä paitsi: näkökulman lisäämällä myös tuo miespäähenkilö näkyy hieman toisessa valossa. Lukijan ei tervitse niin paljon arvailla, mistä kaikesta kaikessa on kysymys.

Todettakoon lopuksi, että hellekelit ovat tehostaneet ajankäyttöäni ja lisänneet kirjoitustarmoani. Minähän olen asettanut itselleni kiintiön: normityöpäivänä on saatava ainakin yksi liuska tekstiä aikaan. Joskus työn välttelemisessä ja inspiraation etsimisessä menee koko aamupäivä. Vasta kun oma rauhallinen aika on lähestymässä loppuaan, olen saanut ryhdyttyä. Aurinko, ulkoilma ja kesämaisemat ovat kuitenkin niin houkuttelevia ilmiötä, että kiintiöt ovat täyttyneet usein jo yhdeksän aikoihin aamulla, kun on ollut kiire päästä pois työhuoneesta. Luonnon suureen avokonttoriin!

Mainokset


2 kommenttia

Maailmojen synnystä eli sattuman merkitys ja alitajunnan oikut

Usein tarina syntyy sattumalta. Jokin suuri alkaa pienestä asiastaDSC_1256 (2) (640x640). Lauseesta. Ajatuksesta joka nousee mieleen eikä sitten lähdekään pois. Pienestä kappaleesta musiikkia. Ohikulkijasta jonka näkee linja-auton ikkunasta kerran eikä enää koskaan uudestaan. Pienet tapahtumat, kuvat tai ajatukset törmäävät toisiinsa ja maailmat alkavat kasvaa. Rakentuvat kerros kerrokselta ja keräävät yhä uusia merkityksiä. Tietysti on paljon aiheitakin, sellaisia joista haluaisi tai on ajatellut kirjoittaa tai tietää vielä joskus kirjoittavansa, mutta ne ovat mahdollisuuksia enemmän kuin lähtökohtia. Itse tarinan synty on alitajuinen tapahtuma, sitä en edes halua liikaa hallita.

Kerron muutamia esimerkkejä. On poika joka päätyi keräilemään hukattuja autonavaimia koska olin kadottanut omani, ja hänen pakomatkansa pikkusiskonsa kanssa syntyi musiikista, joka vaati kirjoittamaan kohti peruuttamattoman tapahtuman jälkeistä pysähtynyttä hetkeä (romaanissa Katariina, 2011). Erään nuorisojoukon horjumaton usko siihen, että mikä tahansa on sallittua, kunhan tarkoitus on hyvä, oli olemassa, mutta itse tarina sai alkusysäyksen satunnaisesta kertosäkeestä, jonka kuulin radiosta väärin (romaanista Valheet, 2013). Kokonainen kylä vajoaa, koska lapsena luin unohtumattoman artikkelin Eläinmaailmasta ja myöhemmin päädyin telttoineni omituisen järven rannalle, jossa haisi levältä ja kuolleelta kalalta (novellikokoelmasta Vaaleanpunainen meri, syksy 2014). Puhumattakaan siitä, että vielä kehitteillä olevan romaanini lähtökohtana on lehti-ilmoitus vuosikymmenien takaa. Luin sen sattumalta. Olisin aivan yhtä hyvin voinut olla näkemättä sitä.

Valmiista tarinasta sen alkupistettä ei enää tunnista. Silti tarina ei olisi sama, jos olisinkin juuri sillä hetkellä katsonut toiseen suuntaan, kävellyt ohi, vaihtanut kanavaa, löytänyt avaimet. Kenties juuri sitä tarinaa ei olisi koskaan syntynytkään.

Aika pelottavaa.

Ja toisaalta. Jos maailma ei olisi auennut näin, olisi auennut jokin toinen. Kun luottaa sattumaan ja tiedostamattomaan, välillä tajuttomaankin mieleen, kirjoittamisessa on aina mukana ripaus taikaa. Se on sukeltamista siinä missä pysyttelyä pinnallakin, vajoamista ja kohoamista samaan aikaan. Niin kauan kuin kirjoittaminen on ja saa olla seikkailu, niin kauan kirjoitan.

Marisha

Ps. Joskus alitajuntaa voi huijata. Tässä on ohje pieneen kepposeen, jonka voi tehdä omalle alitajunnalleen. Kokeilkaapa: Musiikista voi tehdä jännittäviä asioita. Kuten aikakapselin. Jos malttaa luopua, lakata kuuntelemasta tiettyä musiikkia, sellaista jota on ensin kuunnellut paljon. Jos sinetöi sen ja laittaa piiloon, sulkee kuoreen kuin kirjeen tulevalle itselleen. Kun sen sitten pitkän ajan päästä ottaa esiin (kuinka pitkän, se riippuu siitä miten aika kenellekin kulkee, jollekin riittää puoli vuotta, toiselle vuosi tai kymmenen) ja jälleen kuuntelee, ovat tunteet tallella vaikka sanat ja tapahtumat ovat jo aikaa kadonneet. Se on sanaton kirje menneisyydestä ja juuri sellaisena se ei sido mihinkään mitä on ollut. Siksi siitä voi syntyä jotain aivan uutta. Siitä voi syntyä vaikka kirja.