Kirjasyksyni 2014

Kirjasyksyni 2014, kuvan lähde tuntematon

Olen kirjoitusprosessissani vaiheessa, jossa kaikki aihepiiriä sivuava on erittäin vereslihaista, menee ihon alle. Kirjoittaminen ja lukeminen. Varjelen aina keskeneräisiä käsikirjoituksiani kuin jotakin sisäelintä, jonka irti repimisestä seuraisi tuskallinen kuolema. Eli en edes uskalla kertoa (muille kuin miehelleni) mitä luen, ettei kukaan vaan ”päättele siitä mitään” Operaatiosta X. Olen myös pitänyt sosiaalisessa mediassa notkumista minimissä. En lopettanut kokonaan, koska nämä hommat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta ainoa yhteyteni kollegoihin. Ei täältä Porista oikein tule lähdettyä kahville Helsinkiin, tulee kupilliselle hintaa, vaikka seura olisi kuinka houkuttelevaa.

Uskoisin, että tämä on ollut monelle kirjailijalle eräässä mielessä koettelevampi kirjasyksy kuin aikoihin. Syynä on se, että Frankfurtin Suurilla Messuilla on tänä syksynä teemamaana Suomi. Sen vuoksi tänä syksynä on karkeasti ilmaistuna kahden kastin suomalaisia ammattikirjailijoita: heitä, jotka ovat Valittuja ja meitä, jotka emme ole. Ymmärrän asian omalla kohdallani, koska valitettavasti minulta ei ole käännetty kokonaista kirjaa. Enkä ikävä kyllä ehdi kotimaisille messuille, vaikka kerrankin on pyydetty useampaan esiintymiseen, koska Operaatio X on hauras, hankala, vaativa ja vie kaiken aikani. Tätäkin kirjoittaessa hahmot huutavat huomiota. Loppuvuosi pitää elää rivien välissä, sanoissa, huutavassa hiljaisuudessa. Ensi vuottakin, kuka tietää.

Mitä tulee laimeaan harmiin siitä, että kirjojani ei ole (vielä) käännetty ja en ole mm. siksi Valittujen joukossa: ihminen ei ilmeisesti vaan ole tyytyväinen otus. Nälkä kasvaa syödessä. Kirjoittamiseni syvin motivaatio ei tietenkään ole maine ja mammona. Jos olisi, kannattaisi tehdä jotain ihan muuta. Mutta valehtelisin, jos väittäisin etten ole kunnianhimoinen. Olen tietenkin. Pysyen silti itsepintaisen rehellisenä taiteelleni ja itselleni, eli kunnianhimoni ei ole kirjaimellisesti himoa kunniaan, vaan tahdon haastaa itseni kirjailijana. Eräät eivät ainoastaan suostu yrittämään yli siitä, mistä aita on korkein, vaan kohdasta, jossa on aidan sijasta muuri.

Muistan vielä ajan, jolloin pidin kustannussopimuksen saamista Oikealta Kustantamolta lottovoiton kaltaisena ihmeenä. En toki ollut ainoa, kävin (tähän kuulumattomista syistä) vuosituhannen vaihteen jälkeen läpi psykologiset testit. Kirjoittelin siihen aikaan esikoisteokseni novelleja. Se, että olin sanonut testaajalle, että minusta tulee 100% varmasti kirjailija, sai aikaan sen, että psykologi kirjasi minulla olevan ”grandioottisia suuruusharhoja”. Nauroin olemattomaan partaani pari vuotta myöhemmin, mehevästi. Kaikki on suhteellista.

On toki ohimeneviä hetkiä, jolloin on vaikea seurata vierestä kuinka joku muu nauttii niistä pitkän työn hedelmistä. Esimerkiksi siinä kohtaa, kun itse on kotiverkkareissa eikä oikein muista mikä päivä on ja koska on viimeksi syönyt/nukkunut/käynyt ulkona, koska on kirjoittanut aamuun asti ja pohdiskelee, että mitäköhän tästä taas tulee vai tuleeko, mikä nimeni onkaan jne. Sellaisena aamuna, aamuyön tuntien suden hetkenä ei missään nimessä kannata avata Facebookia ja Twitteriä ja kirjallisuussivustoja ja törmätä toisten hehkutuksiin käännös- ja elokuvasopimuksista, palkintoehdokkuuksista, ylipäänsä ns. Amerikan hommista jne jne jne. Kannattaa laittaa kone kiinni ja mennä nukkumaan. Tai katsoa jotakin aivoja syövyttävää hömppäsarjaa, ja/tai mennä lenkille ja syödä hyvin. Ja huom. mennä sitten nukkumaan. Huomenna on aina uusi päivä, kunnes ei ole. Ja se kai tapahtuu vain kerran eikä sillä enää sitten ole niin väliä.

Vaikka kirjoittaminen on vain ja ainoastaan kilpailua itseään vastaan, on ravihevosilla silti syystä silmälaput juoksun aikana: älä katsele sivuille, viittaa kintaalla muiden tekemisille, usko siihen, että vaikka mielikuvitushenkilöiden parissa eläminen vaikuttaa hullun hommalta, se ei ole sitä. Tiedän sen tämän projektin kohdalla jo nyt, vaikka en julkisesti myönnäkään. Satakuntalainen ei nimittäin itseään kehu. Täällä otetaan luulot pois jo kohdussa.

Liikaa on sopivasti

Kirjoitan aika paljon kirjoja. Asiaa ihmetteleviä muistutan siitä, että se on minun työni. Useampana vuonna minulta on ilmestynyt sekä tietokirja että romaani, yhteensä seitsemän teosta vuoden 2009 jälkeen. En osaisi kirjoittaa yhtä romaania kymmentä vuotta. Jos niin joskus vielä pääsee käymään, sen rinnalla syntynee kymmenkunta muuta kirjaa samalla.

Ei ole vielä varmaa, ehtiikö minun ja toisen tekijän yhteinen tietokirja ulos jouluksi, mutta muinaisen Egyptin teemoja henkivä romaani Palsamoitu minulta on joka tapauksessa menossa painoon ja ilmestymässä lokakuussa. Heti vuoden vaihduttua minulta tuleekin jo aivan toisenlainen romaani toiselta kustantamolta ja helmikuussa ensimmäinen lastenkirjani.

Joka tapauksessa on todennäköistä, että minulta tulee puolen vuoden aikana ulos neljä eri kirjaa neljältä eri kustantamolta. Sattumaahan moinen suma on. Romaanit on kirjoitettu vuoden välein, tietokirjaa on tehty vuodesta 2011 ja lastenkirjan teksti valmistui jo 2012.

Ja siinä on muuten ihan riittävästi hommaa. Editointia, kansien miettimistä ja suunnittelua (Palsamoidun kannen jopa suunnittelin itse), takakansitekstien laatimista, oikolukua, toki myös markkinointi. Tässä vaiheessa alkaa tuntua melkoiselta pyöritykseltä, kun samana päivänä saatan työstää kolmea opusta. Lisäksi pitää suunnitella romaania, jota alan pian kirjoittaa.

No, kun hurlumhei on lopulta ohitse – ja vikkelästihän aika kulkee kun on tuhat rautaa tulessa – sitten se on ohi, ja moista sumaa tuskin tulee enää toista kertaa. Tuntuisi hassulta valittaa julkaisujen liian suuresta määrästä, kun vielä muutama vuosi sitten murehti, että pääsenkö ikinä romaaneillani kansien väliin. Ehkä olen enemmänkin pöllämystynyt.

Eräs toimittaja oli tekemässä minusta lehtijuttua ja kyseli kirjojani kirjastosta. Kirjastonhoitaja epäili, että osa kirjoista olisi jonkun samannimisen – ei kai nyt sama tyyppi voi olla julkaissut näitä kaikkia. Se kuulosti hassulta, onhan tämän bloginkin kirjoittajissa useita sekä tieto- että kaunorintamalla ja useilla eri aloilla kunnostautuneita kirjailijoita.

Nora Roberts julkaisee neljä romaania vuodessa. Se menee minulta jo yli ymmärryksen.

Kirjailijan hyvinvointi

Kirjailijan työ on kuluttavaa ja uuvuttavaa. Siinä se ei eroa mitenkään niistä muista tuhansista töistä, joita ihmiset tekevät, eikä se ole missään nimessä sieltä rankimmasta päästä. Toisaalta päivätöissä oleville kirjailijuus on toinen ura, jota edistetään palkkatöiden jälkeen, ja kokopäiväkirjailijakin saattaa vääntää yllättävän pitkää päivää.

Kuten jokainen toimistotöitä tekevä tietää, tuntikausien putki tietokoneen ääressä käy lihasten päälle. Kelläpä ei olisi joskus ollut hartiat jumissa tai juilimista ranteissa. Jos liikunta mättää, ruokailutottumukset onnahtelevat ja unikin jää vähälle, lopputulos alkaa olla aika synkkä.

Minä olen siitä varsin hyvä esimerkki.

Nuorempana sitä jaksoi paremmin, tai ainakin keho toipui rasituksista nopeammin. Neljänkympin rajapyykin jäätyä taa toipuminen on hidastunut siihen pisteeseen, että rasitteet alkavat kasautua. Ja rasitteita todella riittää.

Liikunta: en harrasta liikuntaa, tai ainakin hyvin vähän. Työskentelyasentoni ei ole parhaimmasta päästä ja hartiat ovat olleet kestojumissa jo vuosikymmenen. Lapaluun alla eräs lihas on vähäkäyttöisyyttään surkastunut siihen pisteeseen, että sen toimintakyvyttömyys aiheuttaa kaikenlaisia särkyjä selvävaivoista pään räjähtämiseen.

Syömistavat: ylipainoa on, ja jos se ei nyt lisäänny kovaa tahtia, ei se myöskään vähene. Olen pari kertaa onnistunut laihduttamaan merkittäviäkin määriä, mutta kilot palaavat, koska syön edelleen samalla tavoin kuin aina ennenkin.

Uni: se jää turhan vähälle. Töihin kun pitää mennä, herätys on tiettyyn aikaan ja myöhäisilta on parasta aikaa kirjoittaa. Yöunet tuppaavat jäämään väkisinkin viiteen tuntiin, joskus allekin. Alkuillasta on yleensä pakko ottaa nokoset, jotka vievät puolesta tunnista ylöspäin. Numeroina ajatellen univelka ei voi kuin kasaantua.

Ongelmien tunnistaminen ja tunnustaminen on vasta ensimmäinen askel, ja vaikkei se ole välttämättä helppoa itsessäänkään, ratkaisuihin ryhtyminen se vasta työtä vaatiikin. Olen päättänyt aloittaa epäperinteisemmästä päästä.

En tunne itseäni jatkuvasti väsyneeksi, mutta mistäs minä sen voisin tietää? Milloin olen viimeksi nukkunut jollain mittarilla mitaten riittävän määrän tuntejä yössä kokonaisen kuukauden ajan? Yläasteellako, vai ehkä sittenkin ala-asteella? Mistä voin enää tietää, mikä on normaaliolotila?

En voikaan, ja siksi sitä on pakko koittaa. Eilisillasta alkaen nukun joka yö, parhaimman kykyni mukaan, kahdeksan tuntia. Järkeilyni on, että kuukaudessa mahdollisen muutoksen pitäisi jo näkyä ja tuntua. Kirjoitusaikani siinä toki typistyy, mutta ehkäpä yhden kuukauden voi uhrata tällaiseen testaukseen ilman, että kirjalliset tavoitteeni romahtavat. Ja tämän testin haluan tehdä nyt, enkä sanokaamme kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Olisihan se kauheaa silloin todeta, että parin tunnin lisäunilla olisin voinut huomattavasti paremmin kaikki ne vuodet. Mieluummin saan sellaiset jutut selville nyt.

Ja onhan mahdollista, että olotilani ei tästä muutu ja tosiasiassa pärjään aivan yhtä hyvin kuuden tunnin yöunilla. Tämäkin olisi lopputuloksena arvokasta selvittää, jotten turhaan stressaisi siitä, kun kello kääntyy kohti aamua ja tarina on vielä kesken.

Syömistottumuksiini en usko jaksavani tässä vaiheessa puuttua, niin tarpeen kuin se olisikin, mutta joogaamisen voisin aloittaa uudelleen tähän rinnalle. Ja mikäpä olisi parempi päivä joogan aloittamiseen kuin tänään?

Haastan jokaisen lukijan poimimaan yhden elintapansa, joka kaipaisi tuunausta, ja muuttamaan sitä kuukaudeksi. Edes jonkin verran. Kuukausi ei ole kohtuuton aika.

Oman testini päätyttyä raportoin tuloksista.

Käsikirjoitusten välissä on kuilu täynnä vaaroja

Tiina

Yksi itselleni hankalimpia vaiheita kirjailijantyössä on siirtyminen kirjasta toiseen.

En tiedä, miten muut kirjailijat vaiheen hoitavat. Ehkä he tyhjentävät päänsä lomalla tai jollain muulla, joku ehkä vaihtaa kokonaan ammattia joksikin aikaa. Ehkä he kokevat yhden vaiheen elämässään loppuneen ja toisen alkaneen, ja siirtyvät yhden kirjan kirjoittamisesta toisen pariin kokeneesti, elegantisti ja onnistuneesti.

Minä en.

Valmistuneen käsikirjoituksen jättäminen taakse ja seuraavan aloittaminen tarkoittaa minulle kaaosta, epätietoisuutta ja ahdistusta. Vingun ja valitan, en tiedä, mitä tekisin ja miten hommaan tarttuisin. Edellisen kirjan tunnelma kutittelee vielä, kertojaääni kuiskuttelee. Pitäisi unohtaa vanha ja aloittaa uusi puhtaalta pöydältä, puhtain ajatuksin.

Moni saattaa tässä kohdassa ajatella, että yritän kirjoittaa liian nopeasti tai ryhtyä uuteen liian pian. Jopa valtion kirjallisuustoimikunta ärähti äskettäin taiteilija-apurahoja jakaessaan, että ”kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä”.  Tunsin kipeän piston omatunnossani, vaikka en kyseisiä apurahoja ollutkaan hakenut.

Ehkä minun siis pitäisi hidastella. Antaa apurahan juosta, ajan kulua, mielen virkistyä.

Ja samalla antaa innon laantua tai motivaation kadota? Sillä ongelman ydin on se, että haluan kirjoittaa. Minulla on paljon ideoita ja suunnitelmia, jotka haluan toteuttaa kirjoiksi asti. Aina innostus niihin ei odota sopivaa hetkeä, vaan saattaa kiemurrella alitajunnassa jo edellistä kirjaa kirjoittaessani. Silloin se täytyy vielä pitää piilossa ja keskittyä käsillä olevaan tekstiin.

Jotkut ideat ovat muhineet mielessäni vuosia, kun työaikaa ei ole riittänyt niiden toteuttamiseen. Siksi haluan tarttua niihin heti, kun mahdollisuus viimein osuu kohdalle.

Mikä kirjasta toiseen siirtymisessä on hankalaa?

Yksi ongelma liittyy kerrontaan. Minulle kirjan kertoja on tärkeä (tiedän, se on vanhanaikaista, ei nykyaikainen kirjallisuus tarvitse kertojia), ja hänen äänensä on kaikunut päässäni edeltävät kuukaudet. Siitä on vaikea päästää irti. Seuraava kirja tarvitsee kuitenkin oman kertojansa, juuri sille tarinalle luodun, eikä mitään edellisen kirjan kertojan äpärää.

Samoin kaikki muu edellisen kirjan kerronta on tahmeaa ja vaikea puhdistaa ajatuksista. Lauseen rytmi ja kaikki muu käsikirjoituksen kielelle ominainen ovat ehtineet jo vakiintua tapaani kirjoittaa. Siksi niillä on suuri riski siirtyä sellaisenaan seuraavaankin kirjaan.

Kuinka kauan kirjailijan sitten pitäisi odottaa päänsä puhdistumista? Luultavasti aivan liian kauan. Kärsivällisyyteni ei riitä. Haluan kirjoittaa!

Vai auttaisiko jonkinlainen puhdistava kirjoittaminen – eli en yrittäisikään kirjoittaa uutta kirjaa heti seuraavan jälkeen, vaan suoltaisin tietokoneen näytölle kaikenlaista jo aikansa elänyttä moskaa ajatuksistani ja muuttaisin sitä vähitellen toivotunlaiseksi uutta käsikirjoitusta silmällä pitäen?

Sitähän uuden käsikirjoituksen aloittaminen käytännössä on. Hakemista, kokeilemista, kaiken väärän hylkäämistä. Siitä tulee kaikki se kaaos ja epätoivo, joiden kourissa kiemurtelen aina kun on aika siirtyä uuteen.

Toisaalta: Onko elementtien siirtymisessä käsikirjoituksesta seuraavaan oikeastaan mitään pahaa?
Kirjojen väliset assosiaatioketjut ja vaikutteet ovat kirjailijan sormenjäljiä. Ne kertovat ilmiöistä, jotka mietityttävät kirjailijaa teoksesta toiseen, ehkä läpi koko tuotannon. Ne muuntuvat ja varioivat, keräävät ympärilleen aina uusia asioita ja ovat lopulta esimerkki eräänlaista evoluutiosta.

Suo siellä, pitkospuut täällä

Kipuilin jokin aikaa sitten, ettei kirjoittamisesta tule mitään, kun ei ole aikaa. Koko ajan on jotakin muuta hommia, perheellä omat vaatimuksensa (kaksi leikki-ikäistä), häslinkiä jos jonkinmoista. Ja sitten välillä kehtuuttaa, eikä teksti rullaa, vaikka minkä tekisi. Ruudulle tuleva teksti näyttää kehnolta.

Sitten aloin miettiä, mitä kaikkea olen tehnytkään samalla, kun teletapit pyörivät taustalla. Kirjoittanut ainakin lukuisia novelleja. Korjannut kustannustoimittajan merkintöjen mukaisesti. Kollegani Eijan kanssa kirjoitimme kokonaisen kirjasarjan raskaana tai lapsi käsivarsilla liekkumassa. En kirjoittanut suinkaan hiljaisuudessa vaan metelin ja elämän keskellä.

Kyse ei siis ole oikeasti omasta ajasta tai rauhasta. Kyse on tarinallisesta jumista, kenties siitä ettei vielä näe koko tarinaa, tai siitä, että mieluummin velloisi tarinan tunnelmissa kuin nakuttaisi asioita selkeiksi sanoiksi ja luvuiksi ja kohtauksiksi.

Oikeasti minua on siis rassannut se, että romaani on ollut jumissa siellä sivun 74 tienoilla (missä tarinani aina tuppaavat jumahtamaan), enkä ole päässyt suosta yli. Nyt otin itsestäni niskaotteen ja pakotin rakentamaan pitkospuut. Selkeät merkit, miten tarina etenee juonellisesti luku luvulta. Olkoon, ettei tällä tavoin organiseerattuna ole samanlainen fiilis kun tarinan intuitiivisen puolen suunnalla hengaillessa. Vaistoon voi luottaa, mutta jos vaeltelee pelkästään tarinan fiilistasolla, ei valmista tule ei sitten millään. Minun on turha vain nauttia tarinan ja maailman atmosfääristä, jos haluan joskus saada version 1 valmiiksi.

Työjärjestys siis on seuraava: versio 1 nakutetaan valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Sitten nopea editointikierros, jonka aikana pahimmat mokat pois ja täydennystä ohuiksi jääneisiin kohtauksiin ja latteisiin henkilöhahmoihin. Sitten teksti esilukijoille ja hautumaan, kunnes on aika ryhtyä tosissaan editoimaan kohti versiota 2. Sitä oikeaa tunnelmaa, vinkkien ja vihjeiden kerrostumista sekä kielikuvien runsautta ehdin pohtia sitten tuonnempana. Ainakin toivon niin!

Rakennan pitkospuut suon yli. Sitten voi vähitellen miettiä parempia reittejä, vaihtoehtoisia keinoja tai suon maisemointia.

Työrauhaa en saanut, mutta kenties mielenrauhan. Yritän kirjoittaa kaikissa pienissä rakosissa. Nyt onneksi teletapit ovat jo vaihtuneet Mimiin ja Kukuun, Anton Siiliseen ja Oktonautteihin.

 

Hylsyn jälkeen

Sain hylsyn. Kalevalainen fantasiaromaanini, jota olen rakkaudella vaalinut, sai hylsyn. Se on syössyt minut oleellisten asioiden äärelle. Kyllä, kässäri on keskeneräinen ja vaatii työtä. Sitä työtä tekisin mielelläni ammattitaitoisessa ohjauksessa, en yksin.

Hylsy sinällään ei minua masenna. Se ei ole ensimmäinen. Se oli hyvin perusteltu ja kannustava. Suurempi huolenaiheeni on kustannusalan murros: se onko minun genrelläni ja valinnoillani julkaisuohjelmissa tilaa jatkossa, kun kustannusohjelmat kutistuvat? Onko minulla ja nuortenromaanilla sijaa maailmassa? Mitä teen seuraavaksi?

Olen hahmotellut mielessäni useita nuortenromaanin aihioita, mutta kuten aina, tunnun kulkevan sellaiseen suuntaan, joka ei ole se kaikkein kaupallisin tai ehkä sulavin vaihtoehto. Tiedän, miten tarinoita pitää kirjoittaa, mutta en välttämättä kirjoita niitä niin, vaan pullikoin vastaan. Juuri nyt haaveilen aikuisille suunnatusta fantasiasta tyyliin Sapkowskin Noituri, eeppistä kamaa, jota ei ihan noin vain Suomessa julkaista. Siksi että semmoisen kirjoittaminen on todella vaikeaa, ja kliseisiin sortuminen enemmän kuin mahdollista. Silti haluan kokeilla jotain niin isoa. Haaveilen myös kaikenlaisesta muusta… päässäni on hahmotelmat viidestä eri romaanista. En osaa päättää, mitä tehdä. Pöytälaatikkoon en kirjoita.

Pakenin näytelmien ja dialogien maailmaan. Se on jotakin uutta. Haastetta. Riski ja mahdollisuus täydelliseen epäonnistumiseen (eri tavoin kuin saamalla hylsyn). Näytelmä on epämukavuusalueellani. Kirjoitan sitä, koska vain riskejä ottamalla kehittyy, ja juuri itseni kehittymistä kaipaan. Tuntuu, että tekemällä asioita kuten ennenkin poljen paikallani. Haluan raivata minun ja tarinan välillä olevat esteet tykkänään pois. Olen ehkä myös hieman raivostunut – sille, että olen antanut kustannusalan negatiivisten signaaleiden heijastua itseeni ja mielialaani. Nyt en enää anna. Ihan sama, kuka julkaisee vai julkaiseeko kukaan – minä kirjoitan tai olen kirjoittamatta, mutta päätän sen itse. Ja jos en osaa päättää, otan senkin kiitollisuudella vastaan.