alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

Käsikirjoitusten välissä on kuilu täynnä vaaroja

4 kommenttia

Tiina

Tiina

Yksi itselleni hankalimpia vaiheita kirjailijantyössä on siirtyminen kirjasta toiseen.

En tiedä, miten muut kirjailijat vaiheen hoitavat. Ehkä he tyhjentävät päänsä lomalla tai jollain muulla, joku ehkä vaihtaa kokonaan ammattia joksikin aikaa. Ehkä he kokevat yhden vaiheen elämässään loppuneen ja toisen alkaneen, ja siirtyvät yhden kirjan kirjoittamisesta toisen pariin kokeneesti, elegantisti ja onnistuneesti.

Minä en.

Valmistuneen käsikirjoituksen jättäminen taakse ja seuraavan aloittaminen tarkoittaa minulle kaaosta, epätietoisuutta ja ahdistusta. Vingun ja valitan, en tiedä, mitä tekisin ja miten hommaan tarttuisin. Edellisen kirjan tunnelma kutittelee vielä, kertojaääni kuiskuttelee. Pitäisi unohtaa vanha ja aloittaa uusi puhtaalta pöydältä, puhtain ajatuksin.

Moni saattaa tässä kohdassa ajatella, että yritän kirjoittaa liian nopeasti tai ryhtyä uuteen liian pian. Jopa valtion kirjallisuustoimikunta ärähti äskettäin taiteilija-apurahoja jakaessaan, että ”kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä”.  Tunsin kipeän piston omatunnossani, vaikka en kyseisiä apurahoja ollutkaan hakenut.

Ehkä minun siis pitäisi hidastella. Antaa apurahan juosta, ajan kulua, mielen virkistyä.

Ja samalla antaa innon laantua tai motivaation kadota? Sillä ongelman ydin on se, että haluan kirjoittaa. Minulla on paljon ideoita ja suunnitelmia, jotka haluan toteuttaa kirjoiksi asti. Aina innostus niihin ei odota sopivaa hetkeä, vaan saattaa kiemurrella alitajunnassa jo edellistä kirjaa kirjoittaessani. Silloin se täytyy vielä pitää piilossa ja keskittyä käsillä olevaan tekstiin.

Jotkut ideat ovat muhineet mielessäni vuosia, kun työaikaa ei ole riittänyt niiden toteuttamiseen. Siksi haluan tarttua niihin heti, kun mahdollisuus viimein osuu kohdalle.

Mikä kirjasta toiseen siirtymisessä on hankalaa?

Yksi ongelma liittyy kerrontaan. Minulle kirjan kertoja on tärkeä (tiedän, se on vanhanaikaista, ei nykyaikainen kirjallisuus tarvitse kertojia), ja hänen äänensä on kaikunut päässäni edeltävät kuukaudet. Siitä on vaikea päästää irti. Seuraava kirja tarvitsee kuitenkin oman kertojansa, juuri sille tarinalle luodun, eikä mitään edellisen kirjan kertojan äpärää.

Samoin kaikki muu edellisen kirjan kerronta on tahmeaa ja vaikea puhdistaa ajatuksista. Lauseen rytmi ja kaikki muu käsikirjoituksen kielelle ominainen ovat ehtineet jo vakiintua tapaani kirjoittaa. Siksi niillä on suuri riski siirtyä sellaisenaan seuraavaankin kirjaan.

Kuinka kauan kirjailijan sitten pitäisi odottaa päänsä puhdistumista? Luultavasti aivan liian kauan. Kärsivällisyyteni ei riitä. Haluan kirjoittaa!

Vai auttaisiko jonkinlainen puhdistava kirjoittaminen – eli en yrittäisikään kirjoittaa uutta kirjaa heti seuraavan jälkeen, vaan suoltaisin tietokoneen näytölle kaikenlaista jo aikansa elänyttä moskaa ajatuksistani ja muuttaisin sitä vähitellen toivotunlaiseksi uutta käsikirjoitusta silmällä pitäen?

Sitähän uuden käsikirjoituksen aloittaminen käytännössä on. Hakemista, kokeilemista, kaiken väärän hylkäämistä. Siitä tulee kaikki se kaaos ja epätoivo, joiden kourissa kiemurtelen aina kun on aika siirtyä uuteen.

Toisaalta: Onko elementtien siirtymisessä käsikirjoituksesta seuraavaan oikeastaan mitään pahaa?
Kirjojen väliset assosiaatioketjut ja vaikutteet ovat kirjailijan sormenjäljiä. Ne kertovat ilmiöistä, jotka mietityttävät kirjailijaa teoksesta toiseen, ehkä läpi koko tuotannon. Ne muuntuvat ja varioivat, keräävät ympärilleen aina uusia asioita ja ovat lopulta esimerkki eräänlaista evoluutiosta.

Mainokset

4 thoughts on “Käsikirjoitusten välissä on kuilu täynnä vaaroja

  1. Minä olen tottunut siihen, että vaikka en koskaan kirjoita kahta romaania yhtä aikaa, käytännössä minulla on aina monta isompaa kaunokirjallista projektia kesken. Oikoluin juuri syksyllä ilmestyvää romaania, vähän sitä ennen editoin keväällä ilmestyvää romaania. Samalla suunnittelen romaania, jota alan kirjoittaa muutaman kuukauden päästä. Ja kesken on vielä näytelmä, joka perustuu toissa vuonna ilmestyneeseen romaaniini…

    Kun saan romaanin pakettiin, ensimmäinen tunne on ”ihanaa, ei tarvitse kirjoittaa!”. Vähän myöhemmin tulee sitten ”hei, mitä minä nyt sitten kirjoitan?” Sitä seuraa usein pikainen laastarisuhde, aka novelli.

  2. Minä kirjoitan niin montaa tarinaan samanaikaisesti, etten koskaan putoa täydelliseen tyhjyyteen. Toki on projekteja, jotka syövät huomion niin, että niihin uppoudutaan. Mutta kustantamon kanssa asioidessa saattaa joutua odottamaan pitkäänkin seuraava vaihetta, ja silloin on hyvä olla jotain muutakin tekeillä. Olen hermostunut, jos minulla ei ole mitään.

  3. Mä teen juuri noin kuin sanoit, kirjoitan sitä moskaa ulos. Tajunnanvirtaa, päiväkirjaa, haen kiinnostavia sanoja, runoilen, ahmin tietoa jne. Myös piirrän, teen käsitöitä jada jada. Ja tietysti muita töitä, jos niitä jostain löytyy.
    Mutta itse taidan olla sitä nyt paljon parjattua kohderyhmää, jota apurahalautakunnan lausunto tarkoitti. ”Nopea julkaisutahti” on minulle joka toinen vuosi, nyt kesken olevassa projektissa en ole edes pyrkinyt niin ”nopeaan”… (Ko. apurahaa en nyt hakenut, koska minulla on ensi vuodeksi jo muu.)

    Muuten, kuka tai ketkä ovat sitä mieltä, että kertojanäänen tärkeys on vanhanaikaista eikä nykyaikainen kirjallisuus tarvitse kertojia? Kuulostaa kauhealta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s