Kirjailijan työ on kuluttavaa ja uuvuttavaa. Siinä se ei eroa mitenkään niistä muista tuhansista töistä, joita ihmiset tekevät, eikä se ole missään nimessä sieltä rankimmasta päästä. Toisaalta päivätöissä oleville kirjailijuus on toinen ura, jota edistetään palkkatöiden jälkeen, ja kokopäiväkirjailijakin saattaa vääntää yllättävän pitkää päivää.
Kuten jokainen toimistotöitä tekevä tietää, tuntikausien putki tietokoneen ääressä käy lihasten päälle. Kelläpä ei olisi joskus ollut hartiat jumissa tai juilimista ranteissa. Jos liikunta mättää, ruokailutottumukset onnahtelevat ja unikin jää vähälle, lopputulos alkaa olla aika synkkä.
Minä olen siitä varsin hyvä esimerkki.
Nuorempana sitä jaksoi paremmin, tai ainakin keho toipui rasituksista nopeammin. Neljänkympin rajapyykin jäätyä taa toipuminen on hidastunut siihen pisteeseen, että rasitteet alkavat kasautua. Ja rasitteita todella riittää.
Liikunta: en harrasta liikuntaa, tai ainakin hyvin vähän. Työskentelyasentoni ei ole parhaimmasta päästä ja hartiat ovat olleet kestojumissa jo vuosikymmenen. Lapaluun alla eräs lihas on vähäkäyttöisyyttään surkastunut siihen pisteeseen, että sen toimintakyvyttömyys aiheuttaa kaikenlaisia särkyjä selvävaivoista pään räjähtämiseen.
Syömistavat: ylipainoa on, ja jos se ei nyt lisäänny kovaa tahtia, ei se myöskään vähene. Olen pari kertaa onnistunut laihduttamaan merkittäviäkin määriä, mutta kilot palaavat, koska syön edelleen samalla tavoin kuin aina ennenkin.
Uni: se jää turhan vähälle. Töihin kun pitää mennä, herätys on tiettyyn aikaan ja myöhäisilta on parasta aikaa kirjoittaa. Yöunet tuppaavat jäämään väkisinkin viiteen tuntiin, joskus allekin. Alkuillasta on yleensä pakko ottaa nokoset, jotka vievät puolesta tunnista ylöspäin. Numeroina ajatellen univelka ei voi kuin kasaantua.
Ongelmien tunnistaminen ja tunnustaminen on vasta ensimmäinen askel, ja vaikkei se ole välttämättä helppoa itsessäänkään, ratkaisuihin ryhtyminen se vasta työtä vaatiikin. Olen päättänyt aloittaa epäperinteisemmästä päästä.
En tunne itseäni jatkuvasti väsyneeksi, mutta mistäs minä sen voisin tietää? Milloin olen viimeksi nukkunut jollain mittarilla mitaten riittävän määrän tuntejä yössä kokonaisen kuukauden ajan? Yläasteellako, vai ehkä sittenkin ala-asteella? Mistä voin enää tietää, mikä on normaaliolotila?
En voikaan, ja siksi sitä on pakko koittaa. Eilisillasta alkaen nukun joka yö, parhaimman kykyni mukaan, kahdeksan tuntia. Järkeilyni on, että kuukaudessa mahdollisen muutoksen pitäisi jo näkyä ja tuntua. Kirjoitusaikani siinä toki typistyy, mutta ehkäpä yhden kuukauden voi uhrata tällaiseen testaukseen ilman, että kirjalliset tavoitteeni romahtavat. Ja tämän testin haluan tehdä nyt, enkä sanokaamme kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Olisihan se kauheaa silloin todeta, että parin tunnin lisäunilla olisin voinut huomattavasti paremmin kaikki ne vuodet. Mieluummin saan sellaiset jutut selville nyt.
Ja onhan mahdollista, että olotilani ei tästä muutu ja tosiasiassa pärjään aivan yhtä hyvin kuuden tunnin yöunilla. Tämäkin olisi lopputuloksena arvokasta selvittää, jotten turhaan stressaisi siitä, kun kello kääntyy kohti aamua ja tarina on vielä kesken.
Syömistottumuksiini en usko jaksavani tässä vaiheessa puuttua, niin tarpeen kuin se olisikin, mutta joogaamisen voisin aloittaa uudelleen tähän rinnalle. Ja mikäpä olisi parempi päivä joogan aloittamiseen kuin tänään?
Haastan jokaisen lukijan poimimaan yhden elintapansa, joka kaipaisi tuunausta, ja muuttamaan sitä kuukaudeksi. Edes jonkin verran. Kuukausi ei ole kohtuuton aika.
Oman testini päätyttyä raportoin tuloksista.
alaston kirjailija! 
22.8.2014 16.12
Yleisesti kai ajatellaan, että terveyteen panostettu aika maksaa itsensä takaisin. Esim. jos rehkii tunnin salilla, saa siitä kaksi tuntia ylimääräistä energiaa. Tai jos nukkuu enemmän, jaksaa kirjoittaa kuitenkin paremmin ja saa enemmän aikaan. Jne. Ei se nyt toki noin suoraviivaista ole.
Minulla lihaksia tuhoaa lähinnä hypoglykemia, jolle ei tällä hetkellä tunnu voivan tehdä mitään, kaikki konstit on jo käytössä.
Joskus blogasin siitä, miten esimerkiksi kaikki syömämme ruoka voi osaltaan vaikuttaa myös kirjoittamisen lopputulokseen. http://www.ilmestykset.net/2013/08/dopingilla-kirjailijaksi/
25.8.2014 16.47
Itse olen sitä mieltä monestakin syystä, että tämä on todella rankka ammatti. Riippuu kai mitä ja miten tekee. Minulla suurin ongelma on se, että ei ole oikeastaan erikseen vapaa- ja työaikaa, otan uniani ja kokemuksiani myöten kaiken jonain prosessina, jonka toivon heijastuvan kirjallisuuteen. Ehkä silloin oli erilaista, kun oli jatkuva ja aktiivinen taidekriitikon ja kolumnistin ura rinnalla. Koki sen ns. leipätyöksi, vaikkei sillä vielä leiville lyönytkään. Nyt, kun ei ole sitä, on vain jokin suuri hahmottomuus, joka odottaa kirjoitetuksi tulemistaan. Ehkä mun pitäis vaan vähän… relata. Niin kaikki minulle aina sanovat. Helpommin sanottu kuin tehty. ”Relasin” nuorena, se johti vaikeaan päihdeongelmaan. Se oli joko taidetta tai viinaa. Ja kun ei käytä viinaa, en oikein tiedä mitä siiihen tilalle. Luulisi, että pian 7 vuodessa olisi jotakin keksinyt, mutta… Ei koko ajan voi jumpata tai lukea tai… No joo. Samalla valitan, että aika ei riitä mihinkään ja notkun tuntikausia jossain Pinterestissä.
Ai hetkinen, en ollutkaan terapeutin vastaanotolla, oho, moi vaan!
T: Nimim. Wannabe-Kontrollifriikki -78
P.S. Jos joku joka lukee tätä, tarvitsee esim. kolumnistia lehtiin tai muihin julkaisuihin: täältä löytyy asiaa taiteesta, populaarikulttuurista, yhteiskunnasta yms., saa meilailla! 😀
28.8.2014 1.05
Mitä mainioin haaste – pakko kai niitä elintapoja on yrittää parantaa ennen kuin alkavat mitkään vakavat ongelmat.
Miljoonaa asiaa joita voisi parantaa, mutta ehkä tärkeimpänä nukkuminen. Haastan itseni nukkumaan 9 tuntia yössä.
Jokaisen kannattaisi yrittää tätä.
Päivitysilmoitus: Unitestin loppuraportti | alaston kirjailija!