alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

Kirjasyksyni 2014

8 kommenttia

kirjasyksy

Kirjasyksyni 2014, kuvan lähde tuntematon

Olen kirjoitusprosessissani vaiheessa, jossa kaikki aihepiiriä sivuava on erittäin vereslihaista, menee ihon alle. Kirjoittaminen ja lukeminen. Varjelen aina keskeneräisiä käsikirjoituksiani kuin jotakin sisäelintä, jonka irti repimisestä seuraisi tuskallinen kuolema. Eli en edes uskalla kertoa (muille kuin miehelleni) mitä luen, ettei kukaan vaan ”päättele siitä mitään” Operaatiosta X. Olen myös pitänyt sosiaalisessa mediassa notkumista minimissä. En lopettanut kokonaan, koska nämä hommat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta ainoa yhteyteni kollegoihin. Ei täältä Porista oikein tule lähdettyä kahville Helsinkiin, tulee kupilliselle hintaa, vaikka seura olisi kuinka houkuttelevaa.

Uskoisin, että tämä on ollut monelle kirjailijalle eräässä mielessä koettelevampi kirjasyksy kuin aikoihin. Syynä on se, että Frankfurtin Suurilla Messuilla on tänä syksynä teemamaana Suomi. Sen vuoksi tänä syksynä on karkeasti ilmaistuna kahden kastin suomalaisia ammattikirjailijoita: heitä, jotka ovat Valittuja ja meitä, jotka emme ole. Ymmärrän asian omalla kohdallani, koska valitettavasti minulta ei ole käännetty kokonaista kirjaa. Enkä ikävä kyllä ehdi kotimaisille messuille, vaikka kerrankin on pyydetty useampaan esiintymiseen, koska Operaatio X on hauras, hankala, vaativa ja vie kaiken aikani. Tätäkin kirjoittaessa hahmot huutavat huomiota. Loppuvuosi pitää elää rivien välissä, sanoissa, huutavassa hiljaisuudessa. Ensi vuottakin, kuka tietää.

Mitä tulee laimeaan harmiin siitä, että kirjojani ei ole (vielä) käännetty ja en ole mm. siksi Valittujen joukossa: ihminen ei ilmeisesti vaan ole tyytyväinen otus. Nälkä kasvaa syödessä. Kirjoittamiseni syvin motivaatio ei tietenkään ole maine ja mammona. Jos olisi, kannattaisi tehdä jotain ihan muuta. Mutta valehtelisin, jos väittäisin etten ole kunnianhimoinen. Olen tietenkin. Pysyen silti itsepintaisen rehellisenä taiteelleni ja itselleni, eli kunnianhimoni ei ole kirjaimellisesti himoa kunniaan, vaan tahdon haastaa itseni kirjailijana. Eräät eivät ainoastaan suostu yrittämään yli siitä, mistä aita on korkein, vaan kohdasta, jossa on aidan sijasta muuri.

Muistan vielä ajan, jolloin pidin kustannussopimuksen saamista Oikealta Kustantamolta lottovoiton kaltaisena ihmeenä. En toki ollut ainoa, kävin (tähän kuulumattomista syistä) vuosituhannen vaihteen jälkeen läpi psykologiset testit. Kirjoittelin siihen aikaan esikoisteokseni novelleja. Se, että olin sanonut testaajalle, että minusta tulee 100% varmasti kirjailija, sai aikaan sen, että psykologi kirjasi minulla olevan ”grandioottisia suuruusharhoja”. Nauroin olemattomaan partaani pari vuotta myöhemmin, mehevästi. Kaikki on suhteellista.

On toki ohimeneviä hetkiä, jolloin on vaikea seurata vierestä kuinka joku muu nauttii niistä pitkän työn hedelmistä. Esimerkiksi siinä kohtaa, kun itse on kotiverkkareissa eikä oikein muista mikä päivä on ja koska on viimeksi syönyt/nukkunut/käynyt ulkona, koska on kirjoittanut aamuun asti ja pohdiskelee, että mitäköhän tästä taas tulee vai tuleeko, mikä nimeni onkaan jne. Sellaisena aamuna, aamuyön tuntien suden hetkenä ei missään nimessä kannata avata Facebookia ja Twitteriä ja kirjallisuussivustoja ja törmätä toisten hehkutuksiin käännös- ja elokuvasopimuksista, palkintoehdokkuuksista, ylipäänsä ns. Amerikan hommista jne jne jne. Kannattaa laittaa kone kiinni ja mennä nukkumaan. Tai katsoa jotakin aivoja syövyttävää hömppäsarjaa, ja/tai mennä lenkille ja syödä hyvin. Ja huom. mennä sitten nukkumaan. Huomenna on aina uusi päivä, kunnes ei ole. Ja se kai tapahtuu vain kerran eikä sillä enää sitten ole niin väliä.

Vaikka kirjoittaminen on vain ja ainoastaan kilpailua itseään vastaan, on ravihevosilla silti syystä silmälaput juoksun aikana: älä katsele sivuille, viittaa kintaalla muiden tekemisille, usko siihen, että vaikka mielikuvitushenkilöiden parissa eläminen vaikuttaa hullun hommalta, se ei ole sitä. Tiedän sen tämän projektin kohdalla jo nyt, vaikka en julkisesti myönnäkään. Satakuntalainen ei nimittäin itseään kehu. Täällä otetaan luulot pois jo kohdussa.

Mainokset

Kirjoittaja: Hanna-Riikka

suomalainen kirjailija / finnish author, writer

8 thoughts on “Kirjasyksyni 2014

  1. Hyvä teksti. Oi niin totta. Ajan mittaan mikään ei oikein riitä. Kuulun näihin Valittuihin eli Frankfurt edessä yms ja käännöksiäkin satelee mutta silti lähden joka aamu opettamaan teinejä sen sijaan että jäisin kirjoittamaan. Sellainen menestys (että siihen olisi varaa) on tähtitieteellisen kaukana. Kunnianhimo riivaa, ja se että haluaisi itselleen kirjailijuudesta päätyön ilman ulosottomiehen kynsiin joutumista…

    • Niinhän se on. Jos on tottunut tiettyyn elintasoon ja rakentanut esim. perhe-elämänsä sen ympärille, voi olla mahdotonta tehdä mitään kierkegaardilais-nykäsmäisiä hyppyjä köyhyyden uppeluksiin. Itse olen omillani ollessani ollut aina täysin p.a., joten ei osaa kaivata sellaista, mistä ei tiedä. Toki kituuttaminen kyrpii välillä, mutta kun se toinen hankittu ammatti on kuvataiteilija… Tietäisi vielä totaalisempaa persaukisuutta. Hengissä ollaan, yleensä yksi päivä kerrallaan.

  2. Hyvä kirjoitus.

    Kiinnitin huomiota tuohon kun kirjoitat, ettet ehdi kotimaisille messuille. Aiemmin olisin kohauttanut olkapäitäni, saattanut vähän ajatella että miten niin et, mutta nyt kun olen itse kirjoittanut pidempää proosaa, nimenomaan romaania, niin ymmärrän joltiseltaankin täysin sen.

    On ollut mielenkiintoista itse kirjoittamisen ohessa seurata omia tuntemuksia siitä miten kirjoittamiseen suhtautuu, kuinka sen milloinkin kokee, kun kyse on kuitenkin mulle eri muodosta kuin aiemmin. Runous… Se on jotenkin helpommin jaettavissa hetkiin, mutta pitkä proosa – tuntuu että se on jatkuvasti ja koko ajan päällä. Runoudessa ne osatekijät ovat jotenkin yhtäältä irrallisempia, mutta romaanissa on jatkuvasti pyöriteltävä koko nippua ja oltava kaikesta älyttömän tietoinen samaan aikaan.

    Nyt kun viimeisen vuoden aikana olen kritikoinut kirjoja, olen huomannut että lukemiseen suhtautuu täysin eri tavalla kuin ennen. Ymmärtää sitä ajatus- ja ennen muuta kirjoitusprosessia. Ei ole pahitteeksi kriitikolle ymmärtää kirjoittamiseen liittyviä seikkoja, vaikkei se välttämätöntä tietenkään missään nimessä ole.

    • Kokemus kasvattaa kaikenlaista ymmärrystä. Ja minulla menee fibromyalgian takia vielä vähän kauemman matkustelusta toipumiseen kuin perusterveellä ihmisellä. Sinänsä, esiinnyn asiallisissa yhteyksissä, kuten messuilla mielelläni. Piti oikein tehdä töitä itsensä kanssa, että sai sanottua ei, koska on kirjoittamisen vuoksi pakko. Toivottavasti pyydetään muina vuosina ja toisina ajankohtina!

      ”Ei ole pahitteeksi kriitikolle ymmärtää kirjoittamiseen liittyviä seikkoja, vaikkei se välttämätöntä tietenkään missään nimessä ole.” Itse koin kuvataidekriitikkona voimavaraksi sen, että ymmärsin prosessista jotakin. Ja sen, etten kuitenkaan opiskelujen jälkeen ollut enää sillä alalla kentällä, joten minulla ei ollut mitään henk.koht. ambitioita tai eturistiriitoja suhteessa alaan.

  3. Kollegoiden välinen kateus on asia, josta ei puhuta tarpeeksi! Pitäisi aina olla iloinen kollegoiden puolesta, koska ”sehän on hyödyksi koko alalle, että joitain myydään/käännetään”. Kateus on mielestäni luonnollinen tunne ja voi parhaimmillaan jopa lisätä motivaatiota.

    • Ja on mahdollista olla sekä kateellinen, että samaan aikaan myös vilpittömän riemukkaan onnellinen kollegoiden puolesta! 🙂 Jostain syystä kateus tulkitaan usein silkaksi pahantahtoiseksi tunteeksi, vaikka se ei suinkaan sitä läheskään aina ole.

      • Juuri noin, Anu. Jos sanon jollekin hyvien uutisten jälkeen, että OMG, olen tosi kateellinen, se on tapani onnitella… Jätin muutenkin jo melko pitkästä bloggauksesta pois pitkän kappaleen, jossa kirjoitin siitä miten sellainen kateus on rationaalisesti ajateltuna järjetöntä taiteessa, koska jokainen tekee omaa juttuaan eikä siten voi kilpailla kenenkään muun kuin itsensä kanssa. Rationaalisesti ajateltuna järjetöntä, mutta tunteena inhimillistä. Totta kai kaikilla on pimeä puoli, joka huonolla tuulella saattaa nostattaa kaikenlaisia myrkyllisiä fiiliksiä ties minkä suhteen, mutta onko se vahingollista, riippuu siitä, mitä tekee asian kanssa. Koska lähes aina on kyse jostain omasta ongelmasta, joka pitää ratkaista itsensä kanssa.

        (Joo, olen ällöttävän analyyttinen suhteessa tunteisiin-kin, defenssimekanismi sekin. Olen käynyt niin kauan terapiassa.)

    • ”Kateus on mielestäni luonnollinen tunne ja voi parhaimmillaan jopa lisätä motivaatiota.”
      Juuri näin, Laura. Kirjoitin ensin tuon ylemmän kommentin Anulle, sen myötä ajattelin asiaa niin, että jos myöntää tuntevansa kateutta (tai mitä muuta negatiivista tahansa), sen voi kääntää voimavaraksi, jos asian suostuu myöntämään itselleen ja tekee jotain sille itsensä kanssa. Sen sijaan, että huijaisi itsensä tuntemaan vasenmielisyyttä jotakuta kohtaan kateuden takia tai muuta myrkyllistä/pikkumaista.
      Maria Peuran Antaumuksella keskeneräisessä oli kohta, jossa kirjailija teki kateusharjoituksia käymällä palkintojenjakotilaisuuksissa. Kiinnostava detalji muutenkin upeassa kirjassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s