alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


3 kommenttia

Ihana kamala marraskuu

Maija Haavisto NaNoWriMo on ainakin kaunokirjallisuutta kirjoittaville yleensä tuttu sana. Se viittaa National Novel Writing Month -tapahtumaan, jossa kirjoitetaan marraskuun aikana (editoimaton) romaani, tai ainakin ensimmäiset 50 000 sanaa. Englanniksihan tuo määrä on enemmänkin pienoisromaani, mutta suomeksi ihan kunnon, lyhyehkö romaani, 200-250 sivua.

Minä hurahdin NaNoWriMoon vuonna 2008. Sen vuoden tuotokseni, viides romaanikässärini Elinkelpoinen ei päätynyt kansien väliin, mutta seuraavat viisi NaNo-tekstiäni ovat löytäneet kustantajan – toki pitkällisen muokkausurakan jälkeen.

Huomenna ryhdyn hommiin seitsemättä kertaa, tällä kertaa ensimmäisellä tieteisromaanillani. Tämä on aina innostava, jännittävä ja vähän hirvittäväkin vuodenaika.

Itselläni viime vuosien osallistumista on varjostanut uusi (aiempien lisäksi tullut), vaikea krooninen sairaus. Moni ihmetteleekin, mieheni mukaan lukien, että pakkoko siihen on mennä mukaan, jos voimia kerran on vähän. Minulle NaNo on kuitenkin tärkeä asia ja varmistaa, että saan sen romaanin ensimmäisen version tosiaan kasaan.

Jotkut ammattikirjoittajat karsastavat NaNoa. Siinähän ei ole mitään laatukriteereitä, ainoastaan määrä. Osa pelkää, että kustantajien ja agenttien postilaatikot täyttyvät puolivillaisista hutaisuista heti joulukuussa. Että kuka tahansa kuvittelee voivansa kirjoittaa romaanin. Suurin osa osallistujista on amatöörejä, joista osa haikailee julkaisua, mutta suurin osa kirjoittaa vain omaksi ilokseen. Ei se tarkoita, ettei ammattilainen sopisi mukaan.

Yksi suosituimpia NaNo-genrejä on fanfic eli fanifiktio, joissa vaikkapa Harry Potterin tai tuttujen animesarjojen hahmot päätyvät uusiin seikkailuihin. Toiset kirjoittavat hulvattoman insidehuumorin ja kavereiden merkillisimpien päähänpistojen sävyttämiä pläjäyksiä, joissa vain mielikuvitus on rajana.

Toisaalta NaNossa on kirjoitettu useita menestyskirjoja, kenties tunnetuimpana leffaksikin siirtynyt Sara Gruenin Water for Elephants. Suomessakin useita julkaistuja ja pian julkaistavia romaaneja (muitakin kuin omiani) on saanut alkunsa NaNossa, etenkin nuortenkirjoja. Muutenkin tuntuu, että nuortenkirjailijat nanottavat erityisen paljon.

Vielä Suomessa asuessani kävin muutamissa Helsingin seudun NaNo-tapaamisissa. Suurin osa tuntui silloin kirjoittavan fanficiä tai fantasiaa. Harva tähtäsi julkaisuun, missä tietenkään ei ole mitään vikaa.

Amsterdamin miiteissä käy vähän erilaista porukkaa. Vuoden ympäri jo useita vuosia tavannut NaNo-porukkamme sisältää mm. nuorten fantasiaromaaninsa Yhdysvaltoihin myyneen kirjoittajan ja erään, joka julkaisi NaNo-romaaninsa omalla kustantamollaan. Hyvistä kavereistani toinen tähtää nyt julkaisuun humoristisella tieteisromaanillaan, toinen lastenkirjallaan.

Ehkä parasta NaNossa onkin tämä yhteisöllisyys. Kirjailijan työ on yksinäistä puurtamista, mutta kerran vuodessa voi tuntea, että kirjoittaa muiden kanssa. Omat ja kaverien sanamäärät näkyvät ruudulla, foorumille postataan nanoismeja eli hämärimpiä lauseita ja ”kilautetaan kaverille” kun taustatyö tai inspiraatio tyssää, miitissä saatetaan takoa näppistä vaikka kilpaa. NaNossa on lupa olla surkea, se mikä monelle on kaikkein vaikeinta.

Perille pääsy on mahtavaa, mutta onhan se matkakin hauska. Jotkut kirjailijat sanovat, etteivät niin pidä itse kirjoitusprosessista. Minusta kirjoittaminen on kuitenkin suurimman osan ajasta tosi kivaa. Eikä sen aina tarvitse olla niin ryppyotsaista puuhaa.

Mainokset


10 kommenttia

Neuvoja uuden ajan kirjailijalle

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen

Palasin juuri kirjamessuilta kotiin. Itselleni osui tänä vuonna esiintymisiä kolmelle päivälle. Pääsin katsastamaan messuhulinaa sekä viikolla että viikonloppuna, aamulla ja illalla.

Messumeiningin kyllästämänä päätin koota neuvoja modernille kirjailijalle. Maailmahan on toki jo täynnä ohjeita kirjoittajille, mutta ehkäpä tämä aika kirjamessuhulinoineen, huomiotalouksineen, someineen ja median murroksineen kaipaa aivan uudenlaisia neuvoja.

Täältä siis pesee:

 

1. Valitse iso aiheesi.

Yhdellä kantavalla aiheella pärjää vaikka koko kirjailijanuran. Mediassa kirjailija muuttuu aiheensa edustajaksi – hän ei anna haastatteluja kirjoistaan, vaan niiden aiheesta. Samasta aiheesta hän kirjoittaa kolumneja ja esseitä, pitää puheita, esiintyy televisiossa.

2. Opettele journalistin ohjeet ja sananvapautta koskeva lainsäädäntö.

Kirjailija pannaan usein kirjoittamaan kolumneja ja blogauksia. Ne ovat tyyliltään usein kärkevämpiä kuin varsinaiset artikkelit – eikä esimerkiksi blogauksia välttämättä kukaan muu lue ennen julkaisua. Ota siis selvää, mitä saa kirjoittaa ja mikä on kirjoittajan vastuu.

3. Valitse kengät hyvin.

Kun esiinnyt, etualalla ovat aina kengät. Kirjamessuilla hienoimmat kengät löytyvät aina kirjailijoiden jaloista.

Jos et katso tarpeelliseksi panostaa kenkiin, voit aina yrittää erottua joukosta vaikka hassulla hatulla tai kampauksella.

4. Opettele meikkaamaan.

Jokainen kirjailija joutuu poseeraamaan kameran edessä vähintääkin kirjan liepeitä ja kustantajan nettisivuja varten. Sen lisäksi kuvia tarvitaan kolumneihin ja haastatteluihin, räpsitään palkintojenjakotilaisuuksissa, kirjastokeikoilla ja messuilla.Yleensä kirjailija joutuu meikkaamaan itse – paitsi jos hän erityisesti haluaa esiintyä naturellina kaikkien kauniiksi tuunattujen ihmisten keskellä.

Edes televisioesiintymisiä varten ei aina meikata talon puolesta: jos kuvaus tapahtuu muualla kuin studiossa, haastateltava joutuu yleensä itse huolehtimaan ulkoasustaan.

Tämän kohdan voi hyvin ulottaa koskettamaan myös mieskirjailijoita.

5. Opettele puhumaan hauskasti.

Kirjailijat ovat erilaisten visailuohjelmien vakiokalustoa. Vähän tuntemattomammatkin kirjailijat joutuvat elämään hauskuusoletuksen kanssa. Opettele esimerkiksi pitämään noin viiden minuutin koskettava mutta hauska puhe.

6. Huolla ääntäsi ja paranna esiintymistaitoja.

Kirjailijat joutuvat esiintymään niin paljon, että on jo hieman ihme, ettei esimerkiksi Kirjailijaliitto juuri järjestä esiintymiskoulutusta. Äänenhuollon perusteet, esiintymisjännityksen kanssa eläminen tai kouluvierailun sisällön rakentaminen ovat asioita, joita jokaisen kirjailijan kannattaisi käydä läpi.

 * * *

Ohjeeni ovat toki kärjistettyjä, mutta vähintääkin totuuden siemen niissä silti piilee. Esimerkiksi kohdissa 2 ja 6 olen täysin tosissani.

Ohjeet eivät myöskään ole kettuilua yhdellekään hassuhattuiselle tai meikistään huolehtivalle kirjailijalle. Esillä oleminen on stressaavaa, eikä kauniin hameen tuoma itsevarmuus ole koskaan pahitteeksi. Itse valitsin messuille tänä vuonna kullanväriset kengät.

Ensimmäisessä ohjeessa olen kaikkein vähiten tosissani. Yhdenkään kirjailijan ei tarvitse sitoutua vain yhteen aiheeseen. Ohje sisältää kuitenkin huomion maailmasta: näkyvät kirjailijat ovat todella muuttuneet aiheensa edustajiksi. Hyvää asiassa on se, että kirjailijat pystyvät todella tuomaan keskusteluun itse tärkeäksi kokemiaan asioita.

Silloin tällöin törmää henkilöihin, joiden mielestä kirjailijoiden ei pitäisi lainkaan esiintyä julkisuudessa. Kirjailijan pitäisi heidän mielestään pelkästään kirjoittaa.

Kaikesta ulkokirjallisesta kieltäytyminen ei kuitenkaan tuo yhtään mitään lisäarvoa kirjailijalle tai kirjallisuudelle. Jos kirjailijalla on esittää teräviä huomioita maailmasta, sanokoon ne julkisuudessa. Sellainen on arvokasta. Muutenkin kirjallisuus kannattaa pitää kaikin puolin kiinnostava alueena. Kirjallisuuden onnistuminen bisneksenä on pidemmän päälle sen säilymisen ehto.

Lopuksi kannattaa muistaa, ettei julkisuutta riitä kaikille kirjailijoille. Keikkakenkiä ei pääse miettimään, jos ei ole keikkojakaan. Julkisuuden kiroista valittavan kirjailijan kannattaa miettiä niitä kollegoita, joiden kirja ei pääse lainkaan näkyviin messuilla tai lehtien sivuilla.


Jätä kommentti

Alastomat kirjailijat messuilla 2014

Blogin kirjoittajia voi käydä tänäkin vuonna bongaamassa Helsingin Kirjamessuilta. Messut siis pidetään 23. – 26. lokakuuta Helsingin Messukeskuksessa. Tässä alastomien aikatauluja:

Maija Haavisto

Pe 24.10.
Klo 16.30: Osuuskumman/Robustoksen osasto (6e131)
Klo 17.30: RADIUM-kirjojen osasto (7b5)

Anu Holopainen

Su 26.10.
Klo 12.30: Myllylahden osasto (7e59)

Jukka Laajarinne

Su 26.10.
Klo 13.30: Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa Jarkko Tontti, Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Takauma

Anne Leinonen

Pe 24.10.
17.00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa. Kullervo

La 25.10.2014
Klo 10:00 Ilottomien ihmisten kylä. Louhi
Klo 12:00 Mitä on suomikumma? Takauma

Tiina Raevaara

To 23.10.
Klo 16.00: Laukaisu. Katri Vala
Klo 16.30: Paasilinnan osasto (6b81)

Pe 24.10.
Klo 19: Hyvä vai huono tiedeuutinen. Hauska paneelikeskustelu. Takauma

Su 26.10.
Klo 12.00: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Keskustelemassa Kaari Utrio ja Tiina Raevaara. Takauma

Marisha Rasi-Koskinen

To 23.10.
Klo 14.00: Novellistit haastattelussa. Mika Waltari


1 kommentti

Hylsyjen anatomiaa

Olen pohdiskellut hylsyn saamisen logiikkaa ja vaikutuksia. Hylsy tuntuu olevan kirjailijoiden keskuudessa asia, joka edelleen aiheuttaa häpeän tunteita – kaikki niitä ovat joskus saaneet, mutta asiasta keskustellaan vain pienissä porukoissa, kollegalta kollegalle.

Hylsy on hylkäys, torjunta, kielto. Vaikka se kohdistuu tekstiin, kirjailija kokee sen väistämättä kohdistuvan itseensä (tai ainakin suurin osa kokee niin, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta niin). Kirjailija – kustantamosuhde on tilanteessa uudelleen arvioitavana. Oliko hylsy vain signaali siitä, että teksti ei tällä kertaa aidosti soveltunut kustannusohjelmaan, vai sisältyykö siihen muuta, piilomerkityksiä?

Muutama vuosi sitten kustantamoissa oli YT-neuvotteluja, joiden myötä monen luottotoimittaja lähti pois talosta – ja sen myötä arvokkaat kontaktit kustantamoon katkesivat. Nyt ankeat ajat näkyvät siinä, että kustantamot ovat kutistaneet julkaisulistojaan ja keskittyvät pienemmän volyymin markkinointiin ja tuotteistamiseen. Kirjailija, joka tarjoaa kymmenettä käsikirjoitustaan, ei enää välttämättä saakaan hengentuotettaan listalla. Ei, vaikka se olisi laadukas, kas kun teksti ei olekaan riittävän myyvä/potentiaalinen/markkinoitavissa. Ja ollaan nyt realistisia – kaikkien kaikki tekstit eivät millään mahdu kirjalliselle kentälle. Ammatti on vapaa, kuka tahansa voi kokeilla siipiään – ja esille ponnahtaa aina uusia tekijöitä. Jokainen teksti kilpailee satojen muiden kanssa elintilasta. Aiempi kokemus ei välttämättä olekaan myyntivaltti, vaan hidaste.

Kulttuuritekoja tehdään – kaikki isot yleiskustantamot tekevät myös tappiollisia teoksia – mutta bisneksessä kaikki ei voi olla vähälevikkistä, marginaalista, vain pienen piirin makua miellyttävää.

Mutta se kustantamosta, puhutaan kirjailijasta. Sitä joka saa ei-kuoren. Hylsy on isompi tai pienempi katastrofi, elämäntilanteesta ja kässäriin satsatusta energiasta riippuen.

Ensinnäkin se vituttaa. Tarmoa siitä voi saada, jos vitutuksen saa käännettyä positiiviseksi energiaksi, ”kyllä minä vielä näytän” tai ”ei tää paska ole, ne eivät nyt vain ymmärrä.” Jos kustantamon kanssa on kommunikaatio toiminut, niin hyvällä tuurilla kirjailijalla on tolkulliset perusteet hylsyyn ja kenties näkemys siitä, miten teksti pitää entrata. Hienointahan olisi, jos puhevälit säilyvät ja kustantamon kanssa voi edelleen asioida, jos ei saman tauhkan kanssa niin uusien juttujen merkeissä.

Sitten on päätettävä, jatkaako hylätyn työstämistä vai siirtyykö eteenpäin. Voihan vanhaan palata myöhemminkin, ei olisi ensimmäinen kerta, kun jokin teksti marinoituu odottaessaan paremmaksi. Kustantamoja on useita, joten tekstiä voi kierrättää muuallakin. Pienkustanne/omakustanne ei ole häpeä – onneksi on olemassa vaihtoehtoja, jos intoa riittää.

Mutta hylsy voi romahduttaa kaiken. Seuraavaa potentiaalista julkaisutilaisuutta ei ole näkyvissä. Apurahoittajille pitäisi todistaa, että myös julkaisuja on tullut, ei ole pelkästään työskennelty jonkun kuvitteellisen asian perässä. Koska julkaisuprosessi voi olla hyvin pitkä, hylsy voi tarkoittaa sitä, että seuraavaan pariin vuoteen ei mitään ilmesty.

Hylsy tarkoittaa sitä, että rahaa ei sitten tullutkaan. Kirjailijan työ rakentuu usein niin, että työ hyväksytään ja siitä maksetaan vasta jälkikäteen. Toki on kirjailijoita, joiden tekstiä odotetaan ja markkinointi rullaa jo ennen kuin sanaakaan on paperilla, mutta arvelisin, että valtaosa kirjailijoista etenee kustannussopimus kerrallaan, ja jokainen teksti katsotaan tapauskohtaisesti. Tekstiä ei tavallaan ole olemassa, ennen kuin se on tarpeeksi valmis ja edennyt prosessissa tuotteen asteelle. Kirjailijan kannalta kustannussopimus on tärkeä jo henkisesti, se antaa signaalin siitä, että kustantamo tosiaan haluaa teoksen itselleen. Toisekseen sillä on merkitystä taloudellisesti, sillä usein kirjailijalle maksetaan osa ennakosta siinä vaiheessa, kun sopimus allekirjoitetaan.

Pahinta hylsyssä on minusta kuitenkin se, että hylsyn myötä oman työn tarpeellisuus ja merkittävyys voi kadota. Kustantamon portinvartija estää tekstin pääsyn lukijoille, ja ilman lukijoita ei käsikirjoituksella ole funktiota. Harva ammattilainen jaksaa innostua kirjoittamisesta ilman yleisöä. Kirjailijuus näivettyy ilman motivoivia tekijöitä – julkaisut, lukijat, tekstin saama huomio, julkaisusta tihkuvat tulot motivoivat ja pönkittävät egoa.

Hylsy on julma, koska se iskee suoraan kirjailijan luovuuteen. Hylsy haavoittaa kirjailijan itsetuntoa, koska se on vihje siitä , että tehty työ ei ole julkaisemisen arvoinen. Negatiiviset ajatukset muodostavat kierteen, jota on hankala katkaista.

Kirjailijoille pitäisi olla koulutusta siitä, miten ottaa hylsy vastaan ja miten selviytyä hylsyn aiheuttamasta ahdistuksesta. Hylsyn ei tarvitsisi olla osoitus epäonnistumisesta, vaikka sellaiseksi sen helposti tulkitsee. Vaikka hylsystä ei saakaan bumtsibumnaminamia, niin ainakin sen kanssa voisi elää ja siirtyä eteenpäin.

*

Lopuksi on sanottava, että olen itsekin kirjoittanut hylsyjä, esimerkiksi verkkolehteen lähetetyistä novelleista. Ei se helppoa ole. Pitäisi perustella hylsy ja kannustaa jatkamaan, mutta toisaalta ei voi kehua tekstiä kattoon saakka – jos se olisi sitä, se olisi julkaistu. Harva hylsykirjeen saaja – jos hän ei ole kasvotuttu – edes kuittaa saamaansa hylsyä. Tuttu ihminen yleensä vastaa jotain. Hylsyn lähettäminen vie kolminkertaisestienergiaa positiiviseen kirjeeseen verrattuna. Sitä väistämättä miettii, miltä kirjoittajasta tuntuu – miltä itsestäni on tuntunut, kun olen saanut kielteisiä vastauksia. Mutta sitten muistan, että vielä ahdistavampaa on se jos kukaan ei koskaan vastaa – koska silloin sitä ei ole edes sen yhden viestin arvoinen.


2 kommenttia

Kansi kuvaa

Palsamoitu-kansi

Julkaisin aikoinaan useita omakustannekirjoja, niin tieto- kuin kaunokirjojakin. Taitoin ne itse, mutta ei tullut mieleenkään, että olisin tehnyt niille itse kannet. Onneksi eräs kaveri, kanadalainen ammattisuunnittelija Stephen Caissie, suostui tekemään tämän ilmaiseksi (ei ole toki reilua käyttää ammattilaisten palveluita ilmaiseksi, mutta budjettia tähän ei olisi ollut). Olen tosi tyytyväinen hänen tekemiinsä kansiin.

Myös varsinaisen esikoisromaanini kansikuva (linkin takaa myös muut kanteni) löytyi tuttavapiiristä, saksalainen taiteilija Reinhard Schmid, jonka häikäisevä 1,5-metrinen lasin väärälle puolelle maalattu taulu löytyy Marian ilmestyskirjan kannesta. Seuraavan Makuuhaavoja-romaanini kannen tilasin jälleen Stephen Caissielta, tosin tällä kertaa maksua vastaan.

Moni voi ehkä ihmetellä, että miksi kirjailija hommaa teoksiinsa kannet, eihän se ole hänen työtään. Kustantajani on kuitenkin pieni enkä luottanut heidän graafikkovalintoihinsa. Useimmat tietävät, miltä pienten kustantajien kirjat pahimmillaan näyttävät. En halunnut sellaista. (Toki isoilla kustantamoillakin on aika ajoin epäonnistuneita kansia.)

Häpeämätön-romaaniin halusin tehdä kannen itse. Se on aika epätavallinen kirjan kansi, ehkä jonkun mielestä outo ja sekavakin, mutta kuvaa täydellisesti itse kirjaa monilla eri tavoilla.

Päätin tehdä itse kannen myös uuteen romaaniini Palsamoituun. Oli alusta asti selvää, että kirjan kanteen tarvittaisiin muinaista Egyptiä. Saman tien voisin valita sen itse. Olisin halunnut kanteen Metropolitan-museon kuvan muumiokääreestä, mutta museolla oli liian korkeat vaatimukset lisenssimaksun suhteen.

Lopulta päädyin tähän kuvaan, jossa on Isis/Hathor. Patsas esitti alun perin imetystä, mutta lapsi on kadonnut ja nyt se kuvastaa hyvin kirjan aihetta. Halusin kannesta melko modernin ja minimalistisen, taustan väri kuvaa Egyptiä.

Onhan maailmalla toki kirjailijoita, jotka suunnittelevat itse kantensa. Tunnetuin on Chip Kidd, joka tunnetaan tosin paremmin kansistaan kuin romaaneistaan. Häntä pitäisikin ehkä ennemmin kutsua graafiseksi suunnittelijaksi, joka kirjoittaa myös fiktiota. Monilla kirjailijoilla on jopa kustannussopimuksessa, että Kiddin pitää suunnitella kirjan kansi.

Suomessa omiin romaaninkansiinsa on kädenjälkensä (myös kirjaimellisesti) jättänyt ainakin tieteiskirjailija J. Pekka Mäkelä. Myös Osuuskumma-kustannuksella useampi kirjailija on tehnyt myös kansia.

Omien kansikuvien tekemisellä on omat hyvät ja huonot puolensa. En ole ammattisuunnittelija. En osaa piirtää, en ole kovin edistynyt Photoshopin käyttäjä. Voin tehdä kannen, joka näyttää hyvältä, mutta en sellaista, joka on upea, huikaiseva, nerokas tai visuaalisesti taidokas. Sellaisia on tosin harvalle luvassa muutenkaan.

Toisaalta on omalla tavallaan hienoa, jos pääsee valitsemaan kirjansa kannen, oli se oma tai jonkun toisen teos. Isojen kustantajien kanssa se on harvemmin mahdollista.

Kun kirjoitin viimeisintä tietokirjaani Uusia hoitoja autoimmuunisairauksiin, pyysin kustantajalta kanteen ”jotain räväkkää, vaikka salamoita”. Sainkin sellaisen kannen ja olen siihen tyytyväinen. Edellisen tietokirjani kanssa minulla oli visio, mutta en maininnut siitä – ja silloinen suunnittelija teki silti sellaisen kannen kuin ajattelin.

Periaatteessa luotan kyllä ammattilaisten työhön, enkä koe tarvetta siihen puuttua. Graafisen suunnittelun ammattilaisia on kuitenkin erilaisia, eivätkä kaikki ole samantasoisia tai -tyylisiä.

Minulla on nyt hieman isompi romaanikustantaja, enkä varmaan jatkossa enää tee omien kirjojeni kansia. Seuraavasta kansikuvasta ollaan jo käyty keskusteluja ja odotan innolla lopputulosta, jonka pitäisi valmistua pian. Onneksi molemmille osapuolille oli hyvin selkeää, mitä kannessa pitää olla. Nimittäin lammas.

Miten paljon teillä muilla kirjailijoilla on ollut päätäntävaltaa omiin kansiinne? Oletteko koskaan suunnitelleet omia kansianne, tai ainakin harkinneet tai haaveilleet tekevänne niin?


2 kommenttia

Rikkuriteksti, ja mitä sille tekisi

annekuvaKun käsikirjoitus ei vain toimi, mitä sille pitäisi tehdä? Olen nyt pähkäillyt hylsykeräilijäkässäriäni ja sitä, miten sen kanssa toimisi. En haluaisi hylätä tarinaa kokonaan, toisaalta en tehdä siitä väkisin mitään mitä se ei ole. Selvästikin jotakin on pielessä, ja olen itsekin hahmottanut ongelmakohtia ja korjattavia asioita. Voisin kirjoittaa kässäristä noin puolet juonellisesti uusiksi nykyisistä rakennuspalikoista käsin, tai korjata sen  niin, että vaihdan kokonaan päähenkilöä ja painotuksia. Tarinassa on kolme kertojaa, senkin voi rikkoa keskittymällä vain yhteen kertojaan. Ja minä-muotoisesta näkökulmasta voisi luopua ja heittää kehiin kaikkitietävän kertojan. Valintoja, valintoja!

Yksi hyvä menetelmä on kuulemma semmoinen, että kässärin tekee kokonaan uusiksi sivuja selaillen – mutta alkuperäistä tiedostoa ei saa käyttää kirjoittamiseen. Silloin tulee kopioimisen sijaan väistämättä editoineeksi ja kirjoittaneeksi uutta. Ajatus houkuttelee, vaikka se työläältä kuulostaakin.

Ehkä voi olla viisainta ja selkeintä antaa tekstin vain olla, ja keskittyä kokonaan uusiin juttuihin. Onhan minullakin pöytälaatikon uumenissa yhtä sun toista, joka ei koskaan nähnyt päivänvaloa, eikä tarvitsekaan. Harmittaa kuitenkin se 172 sivua kässäriä ja monen vuoden ajalle jakaantunut työ, ei tekisi mieli luovuttaa, ei vieläkään (saisiko siitä novellin? raapaleen? näytelmän?).

Ehkä nämä henkilöt alkavat synnyttää uutta tarinaa. Yksi keskeisistä hahmoista vihjailee jo muutenkin, että voisi miehen sijaan rakastua naiseen. Vai onko se kuitenkin ihan eri tarinan siemen? Ota näistä nyt selvää.

Joskus suunta ei ole ollenkaan selkeä, ei edes paljon kirjoittaneella, silloin kun kyseessä on täysin omista kiinnostuksista kumpuava tarina, johon mikään ulkopuolinen taho ei aseta vaatimuksia.Kun kässäri sakkaa, siihen menee perusluottamus – en tällä hetkellä oikein tiedä mikä siinä on säilyttämisen arvoista ja onko mitään – vaikkakin lausuntojen perusteella siitä on  hyvääkin löydetty.

Selkeästikin tekstin kannattaa antaa nyt vain olla, ja keskittyä tekemään jotakin muuta. Mistä päästäänkin romaaniin, joka on snadisti jumissa…


Jätä kommentti

Unitestin loppuraportti

Kuva: Johanna AhonenElokuun loppupuolella päätin testata, miten riittävästi nukkuminen vaikuttaa minuun. Sitten lapsuusaikojen en ole nukkunut kahdeksaa tuntia yössä mitään merkittäviä jaksoja. Ehkä mahdollisesti opiskeluaikana kesälomalla, kun ei vielä ollut herätyskelloa nimeltä jälkikasvu, mutta silloinkin nukkuminen taisi tapahtua aamuyöstä pitkälle päivään eli luontaisen rytmin ulkopuolella.

Tavoite oli nukkua kuukauden ajan joka yö kahdeksan tuntia. Arkipäivinä herätys kajahti seitsemältä, joten petiin oli painuttava yhdentoista aikaan. Tosin kaiken kaikkiaan olisi parempi puhua levosta kuin unesta, sillä jos yöpuulle kiipeää viittä yli yksitoista eikä aamuinen herätys armahda, uni jää heti alle kahdeksan tunnin. Eikä nukkumatti tietenkään heti vieraile. Yllättävän usein kyllä nukahdin varsin nopeasti. Unta piisasi pääsääntöisesti reilut seitsemän tuntia.

Lisämausteeksi nukkumisessa otin villaiset kyynärvarsilämmittimet sekä säärystimet. Käsivarsia on vaivannut jo jokusen vuoden sinnikäs, on-off-heilahtelua noudattava jännetuppitulehdus, ja kesän loppua kohden pohjetta välillä kouristeli. Villalisät tuntuivat auttavan kumpaankin vaivaan.

Ensin pitänee kertoa, miten hyvin pysyin tavoitteessani. Aika hyvin! Yksi viikonloppuriento iski keskelle testijaksoa, ja silloin pe-la yö meni reilun kuuden tunnin unilla seuraavan yön kuitenkin napatessa täydet kahdeksan, joskin myöhäistettynä. Muutoin sammutin valot viimeistään vartin yli yksitoista ja useimmiten heti tasatunnin jälkeen.

Helppoa se ei kyllä ollut. Projektissa pysyminen vaati jatkuvaa psyykkistä tsemppausta. Monasti nukkuajan lähestyessä novellin kirjoittaminen tai kirjan lukeminen oli pahasti kesken, ja silloin oli muistutettava itselleen, että tämä tuuba kestää vain kuukauden. Kuukauden sitä seisoo vaikka päällään, kuten olin julistanut.

Tuottavuus, tarkastellaan sitä sitten kirjoittamisen tai toimittamisen kannalta, suoraan sanoen kärsi. Ennalta määrätty lopetusajankohta yhdistettynä iltasatuvelvoitteisiin, jotka astuvat voimaan joskus yhdeksän ja puolikymmenen välillä, sekä sen jälkeen tapahtuva säätö siellä ja täällä, nipisti tehokkaan ajan vajaaseen tuntiin. Pari kertaa päätin vain lukea jotain, koska tekstin kimppuun hyökkäämisessä ei tuntunut järkevältä.

Entäpä hyvinvointi? Suuria muutoksia mielialassani en ehtinyt havaita. Voi olla, että kuukaudenkin mittainen testijakso oli tätä tarkoitusta ajatellen liian lyhyt. Päiväunet toisaalta poistuivat lähes kokonaan. Pakottava päivälepotarve iski vain kolme tai neljä kertaa, ja kahdessa oli mukana kevyttä flunssailua tai pientä päänsärkyä. Tämän myötä saatoin saada jotain kirjoitushommia tehtyä jo alkuillasta, jos ei ollut pakollisia menoja, kuten kauppakeikka tai kokkaus. Lopputulema näiltä osin on se, että riittävä yöllinen lepo todella vähentää päiväsaikaan hyökkäävää väsymystä, mikä on arvokas asia etenkin silloin, jos työpäivän päätteeksi on välttämätöntä puuhaa eivätkä torkut tule kysymykseen. Kuitenkaan mitään nirvanaa pelkästään näillä keinoin ei saavuteta.

Ennen testiä olen elänyt levon kannalta kuin possu pellossa. Nukkumaan mennään kun on pakko, ei ennen, ja pakoksi lasketaan koomaan verrattava väsymystila. Joskus vuosikymmen sitten elin kepoisesti neljän-viiden tunnin yöunilla, muuta viime vuosina olen sentään myöntynyt viiden-kuuden tunnin määriin. Kyllähän siinä jo järkikin sanoo, että ei se pidemmän päälle terveellistä ole.

Kuukaudessa näissä asioissa tapahtui merkittävä muutos.

Enää en koe, että olisi suuri tappio panna pillit pussiin jo ennen puoltayötä, jos tarina ei irtoa ja koneella istuminen kääntyy tyhjänpäiväiseksi ruudun möllötykseksi. Saman tein voi napata fiksun määrän unta palloon ja jatkaa pirtein mielin seuraavana päivänä. Kahdeksan tunnin lepoon en kuitenkaan tähtää, sillä se oli liian ahdistava ja rajoittava toimintamalli. Ehkäpä uusi tavoite on seitsemän tunnin lepo, paitsi jos tekstiä syntyy, jolloin ehdottomasti kannattaa takoa näppäimistöä, kunnes vuo ehtyy.

Ei se turha keikka ollut. Sain muutettua omaa lähestymistäni nukkumiseen ja voin toivon mukaan tämän uuden näkemyksen myötä paremmin tulevina vuosina. Voin siis suositella vastaavaa testausta muillekin.