alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


2 kommenttia

Yhdestoista toden sanoo

Maija HaavistoBlogasin viime kuun lopussa osallistumisestani NaNoWriMo-kirjoituskuukauteen. Nyt kolme viikkoa myöhemmin on seitsemäs NaNo-voitto plakkarissa, eli yhden romaanikäsikirjoituksen ensimmäinen versio valmiina.

Edellisen käsiksen, kymmenenteni, kanssa olin jatkuvasti lähellä luovuttaa. Tuli sellainen olo, että enkö ihan oikeasti ole oppinut aiemmista romaaneistani mitään. Miten ihminen voi olla näin solmussa, miten kymmenes romaani voi muka olla vaikein kirjoittaa. Eikö sen pitäisi tulla kerta kerralta helpommaksi? Eihän siinä ollut edes mitään huikean kompleksia, kuten eri aikatasoja sekaisin, suoraviivaista tarinankerrontaa vain.

Kun aloitin työstää tätä uutta Adenoa, pinnalla ollut suurin toive oli: toivottavasti tämä ei ole yhtä vaikeaa kuin viimeksi. Onneksi ei ole ollut.

Kirjoittaessani Adenon ensimmäistä versiota ymmärsin, että todella opin edellisen kässärin kirjoittamisesta, etenkin tarinan muodostamisesta, hyvin paljon, enemmän kuin minkään aiemman romaanini kohdalla. Se oli ensimmäinen dekkari/jännärisävytteinen tekstini (vaikka numero seiskaankin aikoinaan hain vähän tällaisia elementtejä). On yllättävän eri asia kirjoittaa jännittävää tarinaa yleisesti kuin jännärityyppistä jännittävää tarinaa.

Nyt ymmärrän tätä ”genreä” jo paljon, paljon paremmin. Inhottava prosessi ei siis mennyt missään määrin hukkaan. Varmasti kertyneet opit tulevat näkymään myös editointivaiheessa.

Viimeksi kirjoittamani ja ensi vuoden alussa ilmestyvä kässäri kässäri pohjautui 5 000-sanaiseen englanninkieliseen novelliini. Tämä tuntui olevan toinen kompastuskivi: en tiennyt miten novelli laajennetaan romaaniksi. Adenossakin minulla on pohjana keskeneräinen novelli, mutta tiedän nyt, mitä ei kannata tehdä. Olen siis jättänyt novellin lähes huomiotta kirjoittaessani.

Adenossa tarinan komponentit ovat usein loksahdelleet kohdalleen kuin itsestään. Motivaatioiden kanssa on välillä ollut ongelmia, kun olen muuttanut hieman juonta suunnitelmaan verrattuna, eivätkä pohditut motiivit olekaan enää sopineet, mutta nekin olen saanut ratkottua. Etenkin olen tyytyväinen runsaaseen foreshadingiin (mitä tuollainen vihjeistys onkaan suomeksi), jota on jo ensimmäisestä kohtauksesta asti.

Onhan tässäkin toki haasteita ollut. Loppukohtaus ja siihen johtavat langanpäät ovat vielä yhtä solmua. Tässä vaiheessa iskee helposti epäusko ja se pieni sisäinen ääni naureskelee, että et kai nyt oikeasti kuvittele, että tästä tulisi jotain. Sucker!

En ole aiemmin kirjoittanut scifiä kuin novelleina, joista minulla on kyllä ainakin 15 vuoden kokemus. Tieteisromaani on aivan eri asia kuin tieteisnovelli, joka näyttää maailmastaan usein vain pienen siivun. Ja nyt piti luoda se maailma melkein kokonaan. Scifissä on lähes kaikki perinteisen romaanin kompastuskivet ja vielä paljon muita.

Tästä seuraavan romaanini on tarkoitus olla scifiä senkin, joskin vähän erilaista. Toivottavasti siis tämän romaanin haasteet helpottavat työtä seuraavan kanssa. Tuskin tästä liian helppoa koskaan tulee.

Mainokset


2 kommenttia

Harrastelijan harharetket

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Kukin määrittelee, tai on määrittelemättä, itsensä kirjailijaksi omilla kriteereillään. Toisille piisaa vahva pyrkimys, vaikka sanaakaan ei ole vielä paperilla. Toisille riittävä meriitti on oma julkaistu kirja, ja jotkut katsovat rajaksi ammattimaisen toiminnan, josta tienaa leivän ja pleikkarin. Kukin tavallaan.

Minä katson itseni kirjailijaksi yhden julkaistun oman teoksen, lukuisten antologioiden ja jatkuvan kirjoittamisen myötä. Harvassa ovat ne päivät, kun en jotain tekstiä edistäisi. Olen kuitenkin kirjailijuudessani harrastelija, sillä en tavoittele täysaikaista kirjailijan uraa tai edes pyri saamaan jollain tasolla merkittäviä tuloja toiminnastani. Unelmoin ehkä, mutten tavoittele.

Ja tässä on homman ydin. Miksi en?

Julkaistu tuotantoni tähän asti on muodostunut novelleista, joko pidemmistä tai raapalemittaisista, tasan sadan sanan salamanovelleista. Romaaneja olen, määritelmää venytellen, kirjoittanut kolme. Jokainen niistä syntyi marraskuussa eli nytkin meneillään olevan Nanowrimon aikana. Tavoite oli kirjoittaa 50000 sanan romaani kuukaudessa ja sen saavutin kolmasti. Kuitenkin kun sillä vauhdilla tekstiä taotaan, laatu saa jo ensimmäisen päivän aikana niskalaukauksen, ja jos totta puhutaan, ainutkaan tarina ei päätynyt tyydyttävään loppuun. Kuukausi loppui, sanamäärä täyttyi ja juonikaareen jääneet valtavat vääntymät vaativat huomiota osakseen ennen kuin loppua olisi ollut mitään järkeä kirjoittaa. Tuossa jamassa niistä on nyt jokainen, varhaisin jo vuodelta 2003.

Noiden romskuraakileiden lisäksi taskussani on pari sinänsä kiinnostavaa konseptia, joista toinen on steampunk-novellieni maailmaan sijoittuva iso tarina, josta novellit ovat jo vihjailleet. Toinen on vielä ilmiselvempi kokonaisuus, Milla ja Meri -romaani.

Jälkimmäisen kanssa kirjoittamisen tiellä ei seiso oikeastaan mikään. Millasta ja Merestä olen kirjoittanut jo parikymmentä raapaletta, Portin kisassakin menestyneen, Atorox-kakkoseksi nousseen novellin, sekä toisen novellin. Hahmot ovat tuttuja, maailma suunnilleen selvillä ja sopivia tapahtumia hahmoteltuna roppakaupalla. Kun ottaa vielä huomioon, miten moni kirjoittajatuttuni on häätänyt minua tämän romaanin pariin jo kohta puolentoista vuoden ajan, ei ole esittää kuin yksi kysymys.

Mikä hemmetti siinä maksaa?

Jos en kirjoita romaania, mitä sitten kirjoitan? Millaisille harharetkille päädyn ilta toisensa jälkeen? Vastaus löytyy kiivaasta antologiatuotannosta, jonka buumia olemme eläneet muutaman vuoden. Valtavirran puolella kuuleman mukaan novelli kärsii ja näivettyy, mutta spefirintamalla se kukoistaa kuin mantereellinen peiliauringonkukkia. Uusia kokoelmia pukkaa pihalle useampi kappale vuodessa, ja minä tykkään olla mukana niissä. Osaksi siksi, että kasvattamalla julkaisulistaani koen eteneväni urallani. Osaksi siksi, että antologia-arvosteluiden myötä tunnen saavani arvostusta kirjoittajana, ja myönnän suoraan, että se auttaa jaksamaan ja pitämään liikettä päällä. En tiedä, kuinka pitkän ajan jaksaisin tuhertaa itsekseni tekstiä saamatta mitään palautetta.

Romaani kuitenkin on se juttu, jota eniten arvostetaan. Valtalehdistössä framille nousevat juurikin romaanit, Tähtivaeltajan arvosteluita sumplittaessa pohditaan marginaalisempien novellikokoelmien arvostelun mielekkyyttä, ja kirjailijoista puhuttaessa romaanikirjailijat yleensä tunnetaan, kun taas vaikka kymmenessä, tai kahdessakymmenessä, antologiassa mukana ollut kirjoittaja saattaa edelleen olla monelle täysin tuntematon. Romaani olisi se varmin tie suurempaan menestykseen ja laajempaan tunnettuuteen. Kiinni apurahojen syrjään. Kohti parempia mahdollisuuksia kirjoittaa enemmän ja pitkäjänteisemmin.

Tiedän kaiken tämän, ja silti nytkin työstän kolmea novellia: yhtä osuuskuntani antologiaan, yhtä kaverin toimittamaan kehokauhuantologiaan ja yhtä omaksi huvikseni, vaikken ole edes varma, missä sen saisi julkaistua. Jos toimisin järkevästi, hylkäisin nämä kaikki, tai ainakaan en ottaisi uusia velvoitteita novellirintamalta, ja keskittyisin Milla ja Meri -romaanin tekemiseen. Muutama kuukausi, ehkä puoli vuotta, ja kirja olisi realistisesti kasassa, valmiina kommenttikierrokselle.

Mutta kun. Elinkeinoni ei ole kiinni siitä, mitä kirjoitan, tai milloin, tai mille kustantajalle. Voin jumittaa novellien parissa vaikka viisi vuotta lisää, jos niikseen tulee. Harhapolut jatkuvat silmänkantamattomiin, ainakin niin kauan kuin nykyiset kirjalliset piirini innostuvat tekemään aina uuden antologian, johon voin lähteä mukaan.

Ja silti, joskus minun on astuttava pois niiltä poluilta ja suunnattava sille isolle päätielle, marssittava sitä pitkin määrätietoisesti kohti romaania, kohti apurahamahdollisuuksia, kohti laajempaa kirjailijuutta. Operatiivinen sana ei ole jos, vaan milloin.

Seuraavaksi pitää vain keksiä, miten se tehdään. Miten motivoin itseni pois näiltä sivupoluilta, vaikka vain palatakseni niille yhden romaanin jälkeen?


1 kommentti

”Kun isä antaa vauhtia, tuntuu kuin lentäisi. Tennarit osuvat puiden oksiin, oksat hipovat poskia.”

DSC_0198 (2)Kerran kun olin kertomassa kirjastani yleisölle, minulta kysyttiin haluanko parantaa maailmaa. Hankala juttu. Kukapa ei haluaisi, mutta mitkä ovat kaunokirjallisuuden keinot tehdä se. Antaa ääni kertojille jotka muuten vaikenisivat? Kyllä. Valita tärkeä aihe? Niinkin. Parhaimmillaan lukukokemus on sitä, että tarinan ja lukijan kohdatessa syntyy jotain mitä ei ennen ollut olemassa. Lukija on hiukan, edes aavistuksen, eri ihminen lukemisen jälkeen. Näkee hiukan toisin, näkee toisen silmillä.

Uusin teokseni Vaaleanpunainen meri on kirja isälle. Isyydelle. Isänä olemiselle. Se on kokoelma tarinoita isistä ja isien lapsista, aikuisista lapsista ja vanhenevista isistä, isien lapsista jotka ovat isiä jo itsekin, lapsista isien kanssa ja heistä erossa.

”Isä sanoi että ne olivat hallakiviä, saaren kivet. Jättiläinen oli nostellut ne siihen, poiminut kämmeniinsä syvältä järvenpohjasta ja asetellut keoksi. Siksi pellolla oli niin kylmä öisin. Lauri uskoi. Ja kun isä kevätaamuisin seisoi ikkunassa ja tähyili pellolta nousevaa usvaa, Lauri seisoi hänen vierellään.”

Kaikki alkoi kuvasta. Näin kuvan lehdessä kauan ennen kuin kirjoitin kirjani tai edes tiesin kirjoittavani sen. Katso sitä. Kuvassa on mies sängyn reunalla kasvot käsiin painettuna. Muuta ei ole. Talo on tyhjä, ja jos siellä jotain onkin, niin se on merkityksetöntä, koska se millä on väliä, on poissa. Artikkelissa miehet kertoivat kadottaneensa yhteyden lapsiinsa. Eivät omasta tahdostaan, vaan siksi, ettei heidän annettu tavata. Näiden miesten kohdalla isänpäivät tulivat ja menivät, tulivat joulut. Ja menivät. He eivät surreet menetettyä kumppania, eivät kadotettua rakkautta, he surivat lapsiaan. Eikä se ollut tarinaa, noille isille se oli todellisuutta. Ristiriidoille on syynsä, mutta on myös menetyksiä, joiden syynä ei ole mikään minkä ihminen olisi itse aiheuttanut. Joskus tapahtuu asioita joilla ei ole muuta syytä kuin se ettei kaksi ihmistä näe toisiaan ja toistensa tunteita, katsovat ohi.

”Jos äitisi vain olisi kertonut minulle. Jos olisin tiennyt, että ilta on viimeinen, olisin viettänyt sen kanssasi.”

Paljon myöhemmin katselin omaa lastani liikuntasalin ikkunan takana, hän oli siellä tanssimassa, yksi tanssija tanssivien lasten meressä. Oli ihan tavallinen maanantai-ilta, kulutin aikaa, olin tullut hakemaan lasta liian aikaisin. En ollut ainoa, oli siellä muitakin. Katsellessani lapsiaan odottelevia vanhempia tulin ajatelleeksi mitä jos. Mitä jos joku noista miehistä tai naisista vain teeskentelee olevansa lastansa vastassa. Jos onkin niin että joku heistä on menettänyt yhteyden lapseensa, näkee hänet vain täällä, maanantaisin, tanssimassa ikkunan takana. Katselin heitä, heidän kasvojaan. Se voisi olla totta. Ja niin oli avautunut ikkuna johonkin, syntynyt toinen maailma. Kasvoi tarina ja tarinan ympärille toinen. Ja kolmas. Kaikkiaan niitä syntyi seitsemän erilaista. Isistä. Ja lapsista.

”Isä opetti Sallan soutamaan. Monta rauhallista kesäpäivää vene tanssi lahdella, puski siksakkia rannalta toiselle tai pyöri ympyrää. Isä heitti virvelillä, uistin lensi järven pintaa hipoen kuin sillä olisi ollut siivet. Kalat lähtivät liikkeelle parvina puiden lomasta, vilistivät ohi ja pääsivät aina karkuun. Isä kelasi siiman ja nauroi. Sanoi että lapset toivat onnea, mutta vain kaloille.”

Palataan alkuun ja kysymykseen yleisöstä. Vastasin kysyjälle, että pienikin muutos riittää. Ei tarvitse siirtää vuoria, riittää että saa aikaan liikahduksen yhdessä ihmisessä. Tapahtuman jälkeen yksi lukijoista tuli juttelemaan kanssani. Hän kertoi että hänelle oli käynyt niin. Hän oli lukenut novellini lapsensa menetystä surevasta isästä. Sanoi olevansa kuin tuo tarinan nainen ja vasta nyt ajattelee ensimmäistä kertaa, miltä hänen entisestä miehestään oli mahdollisesti tuntunut. Sellainen liikahdus. Liikahdutti minuakin.

”Isä on siitä hyvä, ettei se kysy enempää. Se tietää milloin Joona ei halua vastata, osaa olla hiljaa jos niin on parempi.”

Hyvää isänpäivää omalle isälleni, lasteni isälle ja ihan kaikille isille. Olette tärkeitä!

Ps. Kursivoidut kohdat ovat sitaatteja novelleistani.


Jätä kommentti

30 vuoden perspektiivi kirjailijan työhön: Tuija Lehtisen juhlavuosihaastattelu

tuija_haastiskuva

Tuija Lehtisen esikoinen, Rosan talo, julkaistiin syksyllä 1984, ja tuorein romaani on puolestaan tänä syksynä ilmestynyt Armon aika. Lehtinen on tähän mennessä kirjoittanut 106 kirjaa, kaikki samalta kustantajalta.

Aivan ensinnä se klassinen kysymys: kuinka sinusta tuli kirjailija?

Kirjailijan ammatti ei ollut mikään nuoruuden haave, en edes kirjoittanut päiväkirjaa. Vasta kun opiskelin yliopistossa matematiikkaa ja tilastotiedettä, halusin kokeilla jotain uutta. Olen aina lukenut paljon ja monenlaista kirjallisuutta, oikeastaan aivan kaikkea paitsi runoja. Siitä se sitten lähti, osallistuin Kolmiokirjan Nyyrikki-lehden rakkausnovellikilpailuun kahdella novellilla, ja lehden päätoimittaja pyysi lähettämään lisääkin.

Kolmiokirja oli ”korkeakouluni”, jossa opin kirjoittamaan ammattimaisen kurinalaisesti, kustantaja alkoi luottaa minuun ja he pyysivät aina lisää tekstejä. Kirjoitin novelleja Kolmiokirjan lehtiin sekä pitempiä romanttisia tarinoita muun muassa Kulta-, Linna– ja Lääkäri-sarjoihin. Saatoin käydä Kolmiokirjan toimitiloissa etsimässä diavalikoimista kansikuvan, seuraavaksi mietin mainoslauseen ja vasta sitten aloin kirjoittaa. Näiden oppien pohjalta lähdin lopulta kirjoittamaan romaanimittaista tekstiä, josta tuli esikoiseni Rosan talo.

Kuinka vaikeaa tai helppoa oli saada esikoisromaanisi julkaistua? Miltä tuntui, kun se tapahtui?

Olin miettinyt etukäteen, mille kustantamolle käsikirjoitukseni lähettäisin. Jossakin lehtijutussa olin nähnyt Hannu Mäkelän sanovan, että Otava ottaa kaikkea kirjallisuutta, joka on omassa lajissaan hyvää. Tiesin Rosan talon olevan omassa lajissaan hyvä, joten lähetin sen Otavalle, jossa se hyväksyttiin kustannusohjelmaan. Olen pysynyt Otavan kirjailijana tähän päivään saakka.

Olihan se aivan huikeaa, kun sai tekijänkappaleet kotiin ja näki kirjan valmiina. Se oli minulle myös suuri ylpeyden ja ilon aihe, ja tavallaan uusi aluevaltaus, sillä suvussani tai tuttavapiirissäni ei ollut aiemmin ollut kirjailijoita. En toitottanut asiasta isommin etukäteen, joten kirjan ilmestyminen oli läheisille suuri yllätys.

Kuinka olet juhlistanut 30-vuotista kirjailijantaivaltasi?

Töitä tekemällä! No, kyllä sentään kotosalla syötiin ja juotiin hyvin Rosan kunniaksi syyskuussa. Esikoisen tarkkaa julkaisupäivää minulla ei valitettavasti ole muistissa, vaikka sen jälkeen ilmestyneistä romaaneista olen merkinnyt ilmestymispäivät ylös. Myös Otava tarjosi juhlapäivällisen ja antoi 30 ruusua.

Olet kirjoittanut valtavan määrän kirjoja. Mikä on tuotteliaisuutesi salaisuus?

Jarkko Laine sanoi kerran, että kirjoistani näkee kuinka suuri ilo kirjoittaminen minulle on. Se on totta – nautin suuresti työstäni. Tietenkin asiaa auttaa myös Kolmiokirjassa oppimani tiukan aikataulun pitäminen. Olen huomannut, että muillakin Kolmiokirjalle kirjoittaneilla se näyttää olevan yhä takaraivossa.

Kuinka ylläpidät työkykyäsi? Oletko koskaan harkinnut alanvaihtoa?

Into kirjoittamiseen pysyy itsestään yllä. Anna-Leena Härkönen on sanonut kirjoittamista taudiksi, ja se taitaa pitää paikkansa. Kun saan yhden tekstin valmiiksi, pidän pienen tauon, sen jälkeen ”tauti” taas iskee ja se on menoa.

En ole koskaan harkinnut lopettamista, en edes osaisi tehdä mitään muuta. Tarinoiden kautta olen päässyt tutustumaan monenlaisiin kiinnostaviin ammatteihin, kampaajasta eläinlääkäriin ja esimerkiksi tuoreimmassa Armon ajassa farmaseutin ammattiin, mutta en ehkä sillä perusteella ole vielä pätevä noihin töihin!

Millä tavoin kirjailijan työ on muuttunut 30 vuodessa?

Käytännön tasolla tekniikka on muuttunut paljon. Alkuaikojen mekaanisella kirjoituskoneella jyskyttäminen oli varsin työlästä, ja sähkökirjoituskone oli suuri harppaus. Sormia sai varoa, kun tela liikkui sata kilometriä tunnissa, mutta naputtelu oli kevyttä ja korjausteippinauha teki korjauksistakin helppoja ja nopeita. Insinöörimieheni on aina halunnut olla teknologian etulinjassa, joten tietokonekin tuli taloon jo vuonna 1985, se maksoi 21 600 markkaa. Olin Otavalla varmaankin ensimmäinen kirjailija, joka toi tekstit levykkeillä.

Muilta osin kirjailijan työ on muuttunut näkyvämmäksi, messuihin ja kaikenlaisiin kirjallisiin kissanristiäisiin meidän odotetaan osallistuvan enemmän, vaikka eihän sellaisiin pakko ole mennä. Ne voivat tosin olla antoisiakin, esimerkiksi kouluvierailuilla nuorisokirjailija pääsee tapaamaan todellista kohderyhmäänsä.

Kirjailijan ”brändäyksestä” puhutaan paljon, mutta mielestäni kirjan ja sen sisällön pitäisi olla numero yksi. Kirja on se jota rakastetaan ja vasta sen jälkeen kirjailija, ei niin päin että kirja alkaa kiinnostaa vain jos kirjailija hymyilee kauniina, rohkeana ja kuohkeana joka paikassa. Jos näkyy vaikkapa televisiossa jatkuvasti, voi muuttua pelleksi, jonka ensisijainen tehtävä on huvittaa kansaa ja vasta sen jälkeen kirjoittaa kirjoja.

Entä miten kustannusmaailma on sinun näkövinkkelistäsi muuttunut?

Minulla on ollut onni pitää sama kustannustoimittaja koko urani ajan, aluksi hän toimitti lanu-kirjojani ja nykyään myös aikuisille suunnatut kirjani. Meillä on hyvä ja luottamuksellinen suhde, joka ei enää nykyään ole itsestäänselvyys. Monet kirjailijat joutuvat elämään epävarmuudessa, kuka seuraavan kirjan käsittelee ja missä ajassa.

Kirjojen painosmäärissä puolestaan näkyy kirjamyynnin väheneminen, erityisesti nuortenkirjojen kohdalla. 1990–2000 -lukujen taitteessa ensimmäinen painos saattoi olla 8000–10 000 kappaletta, nyt ei mitenkään päästä samanlaisiin lukuihin. Toivottavasti niitä kuitenkin lainataan paljon kirjastoista.

Mitä mieltä olet nykypäivän kirjamarkkinoinnista?

Kustannusalalla otetaan nykyään johtotehtäviin usein kaupallisesti koulutettuja ihmisiä kirjallisuusihmisten sijaan. Ehkä siinä ei sentään mene kirja pesuveden mukana, mutta vähän parempaa paneutumista toivoisin. Kirjailija tulisi tuntea kustannustalossa ihmisenä, ei pelkkänä brändinä, ja pitäisi olla halua saada hänen uraansa eteenpäin.

Markkinointi on kasvanut ja monipuolistunut, on tullut esimerkiksi paljon agentteja jotka vievät kirjoja ulkomaille. Mutta ovatko ne markkinoidut kirjat sitten oikeasti parhaita? Keskinkertaisuuskin saadaan menestymään, kun sitä tarpeeksi markkinoidaan, ja todella hyvä voi jäädä katveeseen ilman markkinointia. Kirjallisuusmaailmassakin on monenlaisia tilanteita.

Mitkä ovat mielestäsi kirjailijan tärkeimpiä ominaisuuksia?

Mielikuvitusta pitää olla iso annos, jotta saa yhdestä kärpäsestä sata härkästä ja tarinan paisumaan. Kärsivällisyys on erittäin tärkeää, pitää pystyä istumaan ”sekatyön” äärellä eli muokkaamassa ja korjaamassa tekstiä, se voi viedä pitkiäkin aikoja. Pitää myös uskoa vahvasti omaan tekemiseensä.

Moni haaveilee kirjailijan ammatista. Kerro lopuksi vielä jokin kauhea totuus kustannusmaailmasta?

Julkaisukynnyksen ylittäminen on tuurista kiinni. Hyvin paljon riippuu siitä, kuka tekstin ottaa vastaan, sopiiko teksti kustannusohjelmaan, onko juuri sille lajityypille sillä hetkellä tilausta ja niin edelleen. Varsinkin jos tulee ”tyhjästä” ilman minkäänlaista taustaa, ei kannata odottaa riemunkiljahduksia. Jos myöntävä vastaus tulee, se on pieni ihme. Tämä koskee ensisijaisesti suuria kustantamoita; pienemmät kustantamot ottavat hanakammin esikoisia, mutta niiden kanssa kannattaa olla tarkkana. Täytyy osata vaatia kustannustoimittajaa sekä muuta asiaan kuuluvaa apua, sillä ne eivät aina ole itsestäänselvyys. Nyrkkipajojen kanssa voi päätyä jopa itse maksumieheksi.

Kirjoituskilpailuissa ja kirjallisuuspalkinnoilla kärkeen pääsyssä on myös sattuma suuressa osassa. Raadissa voi olla monta ihmistä, mutta kukaan ei lue kaikkia kirjoja, vaan urakkaa jaetaan. On täysin onnenkauppaa, kolahtaako oma teksti juuri sille lukijalle jonka silmien eteen se osuu, ja jos kyseinen lukija vaikkapa sattuu inhoamaan juuri sinun edustamaasi lajityyppiä tai tarinan aihetta, teksti hylätään armotta. Vastaava ilmiö näkyy esimerkiksi Nuorisokirjailijoiden Turun kirjamessuilla järjestämän kansikisan vastauksiin kirjoitetuissa perusteluissa; kirja ei houkuta jos kannessa on jokin elementti mistä ei itse tykkää, oli se sitten mopo, hevonen tai vaikka omat inhokkivärit.

Tuija Lehtinen on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja Turun kirjamessujen puuhanainen.

Tuija Lehtinen on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja Turun kirjamessujen puuhanainen.

Alaston kirjailija! -blogi onnittelee lämpimästi Tuija Lehtistä 30-vuotisesta kirjailijanurasta, ja toivottaa vähintään toisen mokoman lisää! 🙂