alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

”Kun isä antaa vauhtia, tuntuu kuin lentäisi. Tennarit osuvat puiden oksiin, oksat hipovat poskia.”

1 kommentti

DSC_0198 (2)Kerran kun olin kertomassa kirjastani yleisölle, minulta kysyttiin haluanko parantaa maailmaa. Hankala juttu. Kukapa ei haluaisi, mutta mitkä ovat kaunokirjallisuuden keinot tehdä se. Antaa ääni kertojille jotka muuten vaikenisivat? Kyllä. Valita tärkeä aihe? Niinkin. Parhaimmillaan lukukokemus on sitä, että tarinan ja lukijan kohdatessa syntyy jotain mitä ei ennen ollut olemassa. Lukija on hiukan, edes aavistuksen, eri ihminen lukemisen jälkeen. Näkee hiukan toisin, näkee toisen silmillä.

Uusin teokseni Vaaleanpunainen meri on kirja isälle. Isyydelle. Isänä olemiselle. Se on kokoelma tarinoita isistä ja isien lapsista, aikuisista lapsista ja vanhenevista isistä, isien lapsista jotka ovat isiä jo itsekin, lapsista isien kanssa ja heistä erossa.

”Isä sanoi että ne olivat hallakiviä, saaren kivet. Jättiläinen oli nostellut ne siihen, poiminut kämmeniinsä syvältä järvenpohjasta ja asetellut keoksi. Siksi pellolla oli niin kylmä öisin. Lauri uskoi. Ja kun isä kevätaamuisin seisoi ikkunassa ja tähyili pellolta nousevaa usvaa, Lauri seisoi hänen vierellään.”

Kaikki alkoi kuvasta. Näin kuvan lehdessä kauan ennen kuin kirjoitin kirjani tai edes tiesin kirjoittavani sen. Katso sitä. Kuvassa on mies sängyn reunalla kasvot käsiin painettuna. Muuta ei ole. Talo on tyhjä, ja jos siellä jotain onkin, niin se on merkityksetöntä, koska se millä on väliä, on poissa. Artikkelissa miehet kertoivat kadottaneensa yhteyden lapsiinsa. Eivät omasta tahdostaan, vaan siksi, ettei heidän annettu tavata. Näiden miesten kohdalla isänpäivät tulivat ja menivät, tulivat joulut. Ja menivät. He eivät surreet menetettyä kumppania, eivät kadotettua rakkautta, he surivat lapsiaan. Eikä se ollut tarinaa, noille isille se oli todellisuutta. Ristiriidoille on syynsä, mutta on myös menetyksiä, joiden syynä ei ole mikään minkä ihminen olisi itse aiheuttanut. Joskus tapahtuu asioita joilla ei ole muuta syytä kuin se ettei kaksi ihmistä näe toisiaan ja toistensa tunteita, katsovat ohi.

”Jos äitisi vain olisi kertonut minulle. Jos olisin tiennyt, että ilta on viimeinen, olisin viettänyt sen kanssasi.”

Paljon myöhemmin katselin omaa lastani liikuntasalin ikkunan takana, hän oli siellä tanssimassa, yksi tanssija tanssivien lasten meressä. Oli ihan tavallinen maanantai-ilta, kulutin aikaa, olin tullut hakemaan lasta liian aikaisin. En ollut ainoa, oli siellä muitakin. Katsellessani lapsiaan odottelevia vanhempia tulin ajatelleeksi mitä jos. Mitä jos joku noista miehistä tai naisista vain teeskentelee olevansa lastansa vastassa. Jos onkin niin että joku heistä on menettänyt yhteyden lapseensa, näkee hänet vain täällä, maanantaisin, tanssimassa ikkunan takana. Katselin heitä, heidän kasvojaan. Se voisi olla totta. Ja niin oli avautunut ikkuna johonkin, syntynyt toinen maailma. Kasvoi tarina ja tarinan ympärille toinen. Ja kolmas. Kaikkiaan niitä syntyi seitsemän erilaista. Isistä. Ja lapsista.

”Isä opetti Sallan soutamaan. Monta rauhallista kesäpäivää vene tanssi lahdella, puski siksakkia rannalta toiselle tai pyöri ympyrää. Isä heitti virvelillä, uistin lensi järven pintaa hipoen kuin sillä olisi ollut siivet. Kalat lähtivät liikkeelle parvina puiden lomasta, vilistivät ohi ja pääsivät aina karkuun. Isä kelasi siiman ja nauroi. Sanoi että lapset toivat onnea, mutta vain kaloille.”

Palataan alkuun ja kysymykseen yleisöstä. Vastasin kysyjälle, että pienikin muutos riittää. Ei tarvitse siirtää vuoria, riittää että saa aikaan liikahduksen yhdessä ihmisessä. Tapahtuman jälkeen yksi lukijoista tuli juttelemaan kanssani. Hän kertoi että hänelle oli käynyt niin. Hän oli lukenut novellini lapsensa menetystä surevasta isästä. Sanoi olevansa kuin tuo tarinan nainen ja vasta nyt ajattelee ensimmäistä kertaa, miltä hänen entisestä miehestään oli mahdollisesti tuntunut. Sellainen liikahdus. Liikahdutti minuakin.

”Isä on siitä hyvä, ettei se kysy enempää. Se tietää milloin Joona ei halua vastata, osaa olla hiljaa jos niin on parempi.”

Hyvää isänpäivää omalle isälleni, lasteni isälle ja ihan kaikille isille. Olette tärkeitä!

Ps. Kursivoidut kohdat ovat sitaatteja novelleistani.

Advertisements

One thought on “”Kun isä antaa vauhtia, tuntuu kuin lentäisi. Tennarit osuvat puiden oksiin, oksat hipovat poskia.”

  1. ❤ Liikahduttava kirjoitus 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s