alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


1 kommentti

Hahmojen salainen elämä

Elämää verrataan usein tiehen, jota pitkin matkataan syntymästä kuolemaan. Toisen määritelmän mukaan elämä on tarina, jota ihminen kertoo itselleen ja muille.
Tarinoiden kirjoittamisessa nämä kaksi yhdistyvät. Tarina on elämästä kertova tie, matka alusta loppuun, ja tapahtumat sekä henkilöt kohdataan matkan varrella. Tarinan kertomiselle on yhtä lukuisia tapoja kuin on kirjoittajia, yksi piirtää pikkutarkan kartan valmiiksi, joku vain astuu tielle ja lähtee matkalle.

Tämä jälkimmäinen tapa on minun tapani, sillä kokeiltuani kerran tai pari millipaperisuunnitelmia olen havainnut, että ne toimivat kohdallani kuin liian pieni ja heiveröinen aitaus lehmälauman ympärillä. Ensimmäisen yllätyksen kohdalla, oli se matalalta kurvaava pienlentokone tai lehmien kinttuja näykkimään säntäävä irtokoira, lauma rynnistää aidan säpäleiksi kuin tyhjää vaan ja laukkaa häntä pystyssä eri ilmansuuntiin.

Teen kyllä etukäteissuunnittelua ja taustatyötä aiheen puolesta, tapauksesta riippuen runsaastikin. Kirjaan myös talteen mahdollisia – ei kuitenkaan kiveenhakattuja – juonenkäänteitä, mutta muutoin tallustan polun alkupäähän aika pitkälti heinä suussa ja vihellellen. Henkilökaartista on tässä vaiheessa tiedossa vain keskeisimmät hahmot, ja hekin ovat usein vasta ideoita; jotain saattaa olla ylöskirjattuna (ja nekin asiat voivat tarinan edetessä muuttua), mutta en tee yksityiskohtaisia listoja ulkonäöstä, luonteenpiirteistä tai henkilöiden keskinäisistä suhteista.
Joskus toki käy niin, että tarina lähtee liikkeelle reippaan ja eläväisen hahmon vetämänä, mutta silloinkaan en saa käyttööni koko kaartia kerralla, vaan sivuroolit odottavat vielä ottajiaan.

Tarinamatkalla juoni kääriytyy esiin tienviittoina, hahmot puolestaan seisoskelevat pientareella joskus pitkäänkin kuin pahvista leikatut hahmot. Tekstin käyttökelpoisuudesta ei kerro oikeastaan mitään se, kuinka varsinainen kirjoittaminen etenee. Polku on välillä tasainen ja hyvä vaikka hölkätä, toisinaan taas kuoppainen ja kaikin puolin hankala kulkea, ja tätä vaihtelua on pitkin matkaa. Sujuvasti edenneet kohdat ovat usein sujuvaa tekstiä, mutta myös ne hiki otsalla punnerretut etapit harvemmin joutavat kokonaan roskikseen, ne vain vaativat hieman enemmän editointia.

Hahmot sen sijaan ovat minun kirjoittamiseni mittari. Tarina on pelkkiä kirjainmerkkejä jonossa, kunnes hahmot alkavat herätä eloon. Erityisen hyvin tämä ilmeni kirjoittaessani keväämmällä ilmestyvää romaania Ihon alaiset, jossa olen käyttänyt hieman peruskerronnasta poikkeavaa rakennetta. Ihon alaisissa on useita näkökulmahenkilöitä, ja kirjoittaminen oli aluksi lähinnä erilaisia kokeiluja, tämä pala sinne ja tuo tuonne, tälle kertojalle preesens ja tuolle ensimmäinen persoona. Pelasin palapeliä melko pitkäänkin, ja olin jo vähällä tuskastua, kun eräänä päivänä Jara irtosi pahvikehyksestään ja lähti astelemaan kanssani: hän puhui, käveli, nauroi, suuttui. Oli elossa. Ei enää se, vaan hän.
Pian Jaran jälkeen muut hahmot seurasivat hänen esimerkkiään. Inka pohti tulevaisuuttaan, PlastikPrincess tarrautui haaveeseen kauneudesta, joka toisi hyväksyntää ja rakkautta, Matiaksen sisällä roihusi aatteen palo teini-ikäisen kaikkitietävyydellä.

Herättyään henkiin hahmot elävät paljon, paljon enemmän kuin lukija saa koskaan tietää. He putkahtelivat mieleeni kävelylenkillä, nukkumaan mennessä, jopa leffaa katsoessa tai kirjaa lukiessa. Näin Jaran junassa katselemassa maisemia, mietin kuinka PlastikPrincessin koulupäivä tänään sujui. Vakoilin Inkaa luennolla ja Zeenaa sponsorimatkalla.

Tämän kirjan kohdalla tapahtui jotain muutakin: tarinan maailmasta tuli yksi päähenkilöistä. Toki esimerkiksi Syysmaa on minulle likimain todellinen paikka, maailma jossa olen tehnyt monia matkoja, mutta Ihon alaisten maailma tuntui valtaisalta, elävältä olennolta. Se lymysi hahmojen arkipäiviin naamioituneena, mutta kuitenkin vaikutti näkymättömänä ja ennen kaikkea tietoisena voimana tapahtumiin. Olenko luonut jumalan?

Ihon+alaiset+kansi

Mainokset


6 kommenttia

Olisi helppoa palaa loppuun

Olen ollut vähällä kirjoittaa itseni loppuun.

Syy on aivan omani. Olen kahminut liikaa tekemistä, innostunut liian monesta, kieltäytynyt liian vähän. Pitäisi osata rauhoittua, rauhoittaa ja keskittyä.

Kansi: Anders Carpelan

Kansi: Anders Carpelan

Työnteko on toki tuottanut tulosta: ihan piakkoin ilmestyy uusi romaanini Yö ei saa tulla.

Se yhdistelee dekkarimaista juonta E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-tarinasta kummuneisiin näkymiin. (Nukkumatti on suomennettu myös nimellä Nukuttaja.)

Odotan suurella mielenkiinnolla, millaista palautetta kirjasta tulee. Se on aika erilainen kuin aiemmat kirjani. Itselleni kaikkein poikkeuksellisinta kirjassa on silti se, että aion kirjoittaa sille jatkoa. Päähenkilö siirtyy tarinasta toiseen.

Huhtikuun lopussa ilmestyy puolestaan kevään toinen kirja, jossa olen mukana.

Linnut palaavat aina -teoksen  toinen tekijä on luontokuvaaja Ilkka Korhonen, ja kirjassa minun novellini lomittuvat Korhosen upeisiin lintu- ja saaristokuviin. Projekti oli oikein mielenkiintoinen, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Ja siinähän ongelmani tuli jo todettua: työt ovat liian mielenkiintoisia. Haluan kirjoittaa romaaneja, osallistua poikkitaiteellisiin projekteihin, kirjoittaa blogauksia, kolumneja ja tietokirjoja.

Taiteilijan elanto on maailmalla levällään, ja sen saa sieltä kyllä kerättyä, mutta työtä pitää tehdä. Siksi on ollut vaikea kieltäytyä myös tarjotuista opetus- ja luentokeikoista. Tosin niissäkin on se vika, että ne ovat mielenkiintoisia ja houkuttelevia! Rakastan puhua tieteestä, tiedeviestinnästä ja tieteen ja taiteen suhteesta.

Kun työtä on liikaa, aika alkaa loppua kesken. Tein töitä käytännössä koko joulun, myös jouluaattona. En tunne itseäni kovin onnistuneeksi äidiksi, kun lapset ovat joutuneet tottumaan siihen, että jokaisena päivänä on hetki, jolloin äiti tekee töitä.

Kun aikaa ei ole, tingin liikunnasta ja yöunista. Varsinkin unen puute osoittautui syksyllä kovin konkreettiseksi ongelmaksi. Huonosti levänneillä aivoilla ei kerta kaikkiaan luo mitään uutta. Kaikki tekemiseni perustuvat siihen, että kykenen ajattelemaan kunnolla, assosioimaan, inspiroitumaan, keksimään uusia yhteyksiä asioiden välille. Kun aivot väsyvät, väsyy mielialakin. Stressaantuneena olen kova ahdistumaan ja unohtelen arkisia tekemisiä. Prosessointitila loppuu. Jätin väliin kaikki loppuvuoden pikkujoulut ja muut sosiaaliset tapahtumat: en vain jaksanut enää lähteä minnekään, miettiä aikatauluja tai lastenhoitoa.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aivojen työkyky palautui nopeasti. Yhdetkin kunnon yöunet tekivät selvästi hyvää.

Liikunnan puutteeseen on ollut vaikeampi tarttua. En ole ihmistyyppiä, joka tekee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt on ollut melkein pakko tehdä. Lisää liikuntaa siis tälle taiteilijalle! Pitkiä metsälenkkejä koiran kanssa, sählyä, uimista sekä selkää kuntouttavaa jumppaa ainakin, kiitos!

Toimivan elämän, varsinkin taiteilijaelämän, perusteet ovat selvästi nämä:

1) Liiku paljon

2) Syö hyvin

3) Nuku tarpeeksi

Niin yksinkertaista – ja niin vaikeaa toteuttaa käytännössä.

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen


5 kommenttia

Kirjoituskilpailuja tulee tukea

Luulin Tamperetta kulttuurikaupungiksi. Siellä on kirjallisia tapahtumia ja ennen kaikkea kaksi tärkeää kirjoituskilpailua, Suomen tärkein tieteis- ja fantasiakirjoittajien kirjoituskilpailu eli Portin kirjoituskilpailu ja Pirkanmaan kirjoituskilpailu, joka nostaa valtakunnalliseen huomioon uusia prosaisteja ja runoilijoita.

Minun kirjoitushistoriaani tuntevat tietävät, että olen voittanut Portin kilpailun kahdesti ja sijoittunut useita kertoja myös muille palkintosijoille. Portti on ollut minun kirjoittamiseni korkeakoulu. Aloitin määrätietoisen kirjoittamisen siksi, että halusin tehdä parempia tekstejä kuin Portissa julkaistut novellit olivat.

Minusta ei ehkä olisi tullut kirjailijaa ilman Porttia. Moni muu suomalainen kirjailija on käynyt ottamassa Portista vauhtia uralleen ja kirjoittamiselleen. Pirkanmaan kilpailussa taas olen ilolla seurannut tuttujen kirjoittajakollegojen menestystä ja kapuamista kohti ammattilaisuutta.

Kirjoituskilpailuilla on merkittävää vaikuttavuutta. Ne kannustavat kirjoittajia määrätietoiseen työhön, ja kuten tiedämme, kirjoittaminen on terapeuttista. Itse tekeminen tuo jo hyvinvointia.

Nyt sitten huonoja uutisia: Tampereen kaupunki ei aio enää rahoittaa kumpaakaan (Ylen uutinen) (M.G. Soikkelin blogi). Kyse on yhteensä korkeintaan 25 000 eurosta (jos siitäkään, sillä Pirkanmaan kisaan saatetaan laskea myös tilavuokrat mukaan, ja nehän ovat momentilta toiselle siirrettäviä pelimerkkejä).

Lieneekö vikana se, että hyvinvointi jakautuu nyt valtakunnallisestikin, kun toiseen kisaan saa kuka tahansa osallistua, ja toisen alueellisuudestaan huolimatta kantaa tärkeän alkusysäyksen kansansvälisestikin tunnetuille suomalaisille kirjailijoille? Kehitys ja kilpailukyky eivät ole synonyymejä hyvinvoinnille ja menestyksellä, saati onnelle.

Tampereella tulee edelleen olemaan hienoja, kulttuurimyönteisiä ihmisiä ja taiteentekijöitä, kulttuuri ei ole rakenteita vaan ihmisiä. Mutta itse kaupungin virkamiesten kilpeen tuli likaisia tahroja. On lyhytnäköistä säästää pienistä yksittäisistä kohteiteista – kulttuurin ja taiteentekijöiden olojen supistaminen ja alasajo on aikamme ilmiö, ja kovin lyhytnäköistä. Kulttuuri luo hyvinvointia, ja on loppujen lopuksi aika edukas sijoituskohde.

Kun seuraavan kerran juna tuo Tampereelle, voi olla, että katselen uutta mustaa hotellia (ja hotelli Victorian tilalle tulevaa seuraavaa hotellia) ja ajattelen erästä Mordorin mustaa tornia… Toivon tietenkin, että päätöksen pyörretään ja kilpailujen tukeminen jatkuu.