alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Kun tekee mieli luovuttaa

Sisimmäinen-kansiEn todellakaan ole luovuttajatyyppiä. Muutaman novellin ja yhden romaanikäsiksen (noin vuonna 2001) olen jättänyt kesken, mutta yleensä teen kaiken loppuun.

Viimeksi kirjoittamani romaanikäsis oli järjestyksessä kymmenes valmistunut ja ylivoimaisesti kaikkein vaikein. Luulisi, että romaanien kirjoittaminen tulisi ajan myötä helpommaksi, mutta tuntuu kuin asia olisi melkein päinvastoin.

Osaltaan asiaan vaikutti ehkä se, että olin fyysisesti erittäin huonossa kunnossa kun naputtelin kirjan ensimmäisen version toissa marraskuun NaNoWriMossa, kuten myös editoinnin aikana. Mutta ei se ollut ainoa syy.

Sisimmäinen perustuu vuosina 2011-2012 kirjoittamaani noin 5 000 sanan englanninkieliseen novelliin, joka käsitteli lampaiden älyä. Se oli pisin novellini ikinä ja kun kerroin aikovani kirjoittaa siitä kokonaisen romaanin, useampi lukija sanoi, että oli ajatellutkin sen sopivan siihen.

Novellin muokkaaminen romaaniksi on kuitenkin petollisen näennäisen helppoa. Siinä on runko, mutta se on vain pieni osa tapahtumista, ja sitäkin voi joutua muuttamaan. Novelli loppui noin puoliväliin romaanini tarinaa. Loppupuoli onkin se, joka romaanissani on eniten muuttunut matkan varrella.

Tämä oli myös aika erilainen romaani kuin aiempani. Siinä oli dekkari- ja jännärivaikutteita, joita olin kerran kokeillut, mutta paljon vähemmässä määrin.

NaNoWriMon 2013 jälkeen minusta tuntui, että olin onnistunut kirjoittamaan romaaninmittaisen tekstin, jossa ei ollut juonta, henkilöitä eikä tunnelmaa. Melkoinen saavutus. Siinä ei toki ole mitään uutta, että ensimmäinen versio on kökkö, mutta tämä oli aivan ennätyksellisen kökkö.

Olinko tehnyt pahan virheen alkaessani kirjoittaa koko romaania? Kyllähän julkaistutkin kirjailijat joskus mokaavat ja kirjoittavat julkaisukelvottoman tekstin. Mistä tietää, milloin on syytä haudata koko projekti?

Annoin tekstin minimaalisesti editoituna luettavaksi ihmiselle, joka aiemmin koeluki tekstini ensimmäisenä. Hänestä se ei ollut huono. Jatkoin muokkausta, vaikka se tuntui tervanjuonnilta ja melkein koko ajan tuntui siltä, että pitäisi luovuttaa, viime metreille asti.

Kirja kulki usealla koelukijalla, joilta sain arvokasta palautetta. Lähetin paljon jatkokysymyksiä. Pahimmillaan ne olivat, että pitäisikö tässä tapahtua a, b, c, d, e, f vai jotain ihan muuta.

Silti epäilytti. Ajattelin, että tällä ei kyllä ainakaan lohkea isompaa kustantajaa, jollaista olin vuosia havitellut.

Sitten eräänä päivänä soi puhelin, että eihän tuo sinun blogissasi eilen mainitsema kustannussopimus ole romaanille. Sanoin, että ei, se oli lastenkirjalle.

Kesällä editoin kässäriä vielä lisää useita viikkoja kustannustoimittajan neuvojen mukaan. Ne neuvot olivat kullanarvoisia, lopulta kaikki alkoi oikeasti loksahdella paikoilleen ja viimeisetkin langanpätkät solmiutuivat yhteen.

Nyt Sisimmäinen on ilmestynyt Myllylahdelta ja olen helkkarin iloinen, että en luovuttanut. Olen kirjaan tyytyväinen – ja sen seuraajan kirjoittaminen on ollut paljon vähemmän tervanjuontia.

Toisaalta mietin, että jos oikeasti tulevaisuudessa vastaan tulee projekti, jonka kohdalla kannattaisi laittaa hanskat naulaan, niin nyt kynnys on entistä korkeampi, kun ”toivottomastakin” tekstistä on tullut romaani.


1 kommentti

Kirjoittamisen yksinäisyydestä

Jukka L

Jukka L

En ollut lapsena mikään joukkuepallopelaaja. Futis oli ikävää ja ahdistavaa, ja on tunnustettava, että tiimityö etenkin luovan ilmaisun alueella tuottaa minulle edelleen monenlaisia vaikeuksia. Ne kompromissit. Meneminen sinne, minne joku toinen haluaa. Luopuminen yksinvaltiaasta auteur-asenteesta.

Olen kuitenkin ollut usean kuvakirjan toisena tekijänä, ja monesti meiltä on kysytty, millaista yhteistyömme on ollut. Prosessit ovat vaihdelleet, mutta pääsääntöisesti olemme edenneet kompromisseja tekemättä. Minä olen kirjoittanut käsikirjoituksen, joka on toki sisältänyt kuvitus- ja dramatisointiohjeitakin, mutta sen pidemmälle en ole mennyt kuvittajan tontille (ja jos olen yrittänyt, kuvittajat ovat tönineet minut takaisin): piirrostyyli, hahmojen ulkonäkö ja sen semmoiset seikat eivät ole minun asiani sen enempää kuin sanavalintani kuvittajan. Jotain juttuja olemme toki ideoineet yhdessäkin, mutta kummallakin on ollut oma vastuualueensa, jolla on saanut mellastaa niin paljon kuin haluaa. Ja se on hyvä. Komitean mietintö on eri asia kuin taideteos.

Olen kuitenkin muutamaan otteeseen yrittänyt kirjoittaa kokonaisia kirjoja yhteistyössä jonkun muun kanssa.

Pari kertaa on käynyt näin: Kun hanketta on hahmoteltu yhdessä ennen ensimmäisenkään sanan kirjoittamista, olemme molemmat suorastaan pursuneet ideoita. Sitten kun varsinainen työskentely on käynnistynyt, toinen osapuoli onkin yhtäkkiä tyrehtynyt. Hänellä ei olekaan ollut aikaa, jaksamista tai rohkeutta kirjoittaa jotain muun tyyppistä kuin aiemmin. Ja kirjat ovatkin jääneet minun kirjoitettavikseni. Näissä tapauksissa en ole edes päsmäröinyt päälle tai ollut – tietääkseni – vaikea. Juttu vain on kaatunut minulle, ja olen yleensä ottanut sen siinä vaiheessa ilomielin vastaan.

Tällä hetkellä olen osana kolmen hengen romaanitiimiä. Kaikilla kolmella kirjoittajalla on omat vahvuutemme, ja jos ne saadaan yhdistettyä, saatamme saada aiheestamme aikaan jotain parempaa, kuin mitä kukaan meistä yksin saisi. Tällä kertaa ongelmalliselta on tuntunut, että kun vastuu on jakautunut, sitä on vaikea kantaa. Olenkin ollut itse se aikaansaamaton vetelys, huomannut, että toisen kirjoittaman rungon sisään oman kirjoittaminen on vaikeaa. Kotoa käsin en ole pystynyt tekemään kässärille mitään, mutta kun olemme kokoontuneet yhteen kirjoittamaan, on alkanut syntyä. Sama juttu erään työn alla olevan draamakäsikirjoituksen kanssa. Yhteiskirjoitussessiot ovat olleet kuin bändissä soittamista: hauskaa, sosiaalista, hillitöntä, piristävää. Aivan toista kuin yksin kotona näpyteleminen. Ja tuotteliasta.

Yksi yhteistyön muodoista on ateljeekritiikin antaminen ja vastaanottaminen. Luen silloin tällöin kollegojeni käsikirjoituksia ja he minun. Kriittinen, täsmälliseen palautteeseen kykenevä lukija on usein tärkeä ja huippuhyödyllinen osa prosessia. Auttaa näkemään mahdollisia ongelmia ja joskus ratkaisujakin. Ateljeekriitikko huomaa useita sellaisista mokauksista, joita loppukuluttajakin, ja muutamia muita sen lisäksi.

Kustannustoimittajan kanssa käydyt keskustelut ovat sitten se lopullinen yhteistyökyvyn tai -kyvyttömyyden testi. Kustarilla on – toivottavasti – aikaa ja rahkeita tekstiin perehtymiseen enemmän kuin ateljeekriitikoilta. Lisäksi hänen palautteeseensa on suhtauduttava erityisellä vakavuudella, koska hänellä on käsikirjoituksen suhteen myös valtaa. Kommunikaation on toimittava hyvin, kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä on vallittava syvä luottamus. Minunlaiselleni sooloilijalle palautteen pureskeleminen voi joskus olla vaikeaa; hampaat kirskuvat ja leukaperät kipeytyvät, mutta jos ei syö, kuolee nälkään. Tai jotain. Keksikää itse vähemmän kliseinen ja ennen kaikkea toimivampi metafora.

En tiedä, päteekö tämä kaikkiin, mutta uskallan arvata, että useimpiin: vaikka kirjailija olisi minkälainen Zlatan, hän on osa joukkuetta.


Jätä kommentti

Kirjoittajaleirin kuhinaa

Yhdeksän kirjoittajaa ja viikonloppu. Mikä erinomainen tilaisuus jakaa informaatiota ja kokemuksia, keskustella aiheista jotka kutkuttavat taiteellista hermostoa – ja antaa kasvotusten palautetta käsikirjoituksista.

Nyt viikonloppuna luokseni kokoontui tällainen ryhmä. Osa oli toisilleen entuudestaan tuttuja, osa ei. Kaikkia yhdisti halu saada ja antaa palautetta proosasta. Keinotekoisia rajoja ei ollut: ei katsottu ikää eikä sukupuolta, ei käsikirjoituksen genreä tai kirjoittajan kokemusta alalta. Käsiteltävinä oli romaanien aloituksia, juonisynopsiksia, novellikokoelmia ja katkelmia, joista oli tarkoitus tehdä jotakin pidempää.

Erityisesti ideointivaiheessa toisten lukijoiden tarkentavista kysymyksistä on apua. Esimerkiksi laajaa romaania kirjoittaessa on kaikkien lankojen kasassa pitäminen välillä vaikeaa. On helpottavaa, kun joku esittää kysymyksiä, joihin on tiedettävä vastaus – tai keksittävä sellainen nopeasti. Miksi päähenkilösi käyttäytyy noin? Mitä hän tavoittelee? Eivätkö asiat tapahdu liian helposti? Miksi olet valinnut tällaisen kertojanäkökulman? Mitä haluat tällä kohtauksella kertoa lukijalle? Usein kommentoijat kysyvät samoja kysymyksiä mitä kirjoittajakin pohtii – mutta joita hän ei vielä ole kyennyt ääneen ajattelemaan.

Kokemus on kerta toisensa jälkeen kannustava ja samalla silmiä aukaiseva. Toisen kamppailevat ihan samanlaisten ongelmien kanssa. Oli kirjoittanut sitten vähän tai paljon, kohtaa aina jossakin vaiheessa sen epätoivon, kun tuntee, ettei tekeillä oleva kokonaisuus meinaa millään taipua oikeille raiteille. Palautekeskustelu pienryhmässä auttaa kummasti joka kerta. Ainakin hetkeksi oman tekemisen ääriviivat kirkastuvat, ja on kartalla.

Kunnes on aika taas eksyä metsään.


2 kommenttia

Ensin leikki ja sitten työ

Monilla kirjailijoilla on sellainen ongelma, että he eivät halua tehdä pelkästään kirjoja,  vaan hyviä kirjoja. Ikävä kyllä ihminen ei pysty kirjoittamaan paremmin kuin osaa.

Miina_Supinen_1358_NataliaBAer_KEKSIKirjoittamista voi yrittää harjotella, jos se vaikka auttaisi, mutta itseään ei voi pakottaa kirjoittamaan sisulla hyvää kirjaa. Tämän asian murehtimiseen on kaatunut moni kaunis ura. Värään aikaa annosteltu itsekritiikki, itseinho, nolatuksi tulemisen pelko ja kaikki muu egoon liittyvä häiritsee ja joskus jopa tappaa taiteelijan mystisen fjongan elikkä jumalallisen innoituksen.

Luominen on nimittäin leikkiä. Taide on vapaan assosiaation, spontaaniuden, tuottamattomuuden, unelmoinnin, irrationaalisuuden ja mielihyvän valtakunta. Lapset eivät leiki hyvin tai huonosti. He vain leikkivät. Omassa huoneessa legoileva lapsi ei murehdi mitä kaverit ajattelisivat siitä miten palikka yhdistyy toiseen. Itse rakennelman suhteen lapsella voi olla suuriakin päämääriä, mutta ne liittyvät siihen, että rakennelmasta tulisi mahdollisimman upea ja kiva. Joskus lapset aloittavat yllättäen pitkän leikin, joka voi kestää vaikka koko kesäloman. Joskus syntyykin lyhyt ja kevyt leikki. Etukäteen ei voi tietää. Kaikkein parhaat leikit ovat useimmiten kaverusten yhteisiä salaisuuksia, joita piilotellaan aikuisilta ja toisilta lapsilta.

Tällaisen leikkisän taidekäsityksen liittäminen huolien painaman taiteen ammattilaisen arkeen on tietysti vaikeaa. On paradoksaalista kiirehtiä leikkimään, on paradoksaalista jättää tiskit ja paremmin rahoitetut hommat ja ruveta leikkimään, on paradoksaalista stressata leikkimisestä, ja ylipäänsä on erittäin syntistä, että työ on leikkiä. Varsinkin kun kansantalouskin horjuu ja ”kansa” ilmoittaa tuon tuosta, että moista leikkimistä ei tarvita, meillähän on jo Taistelevat metsot ja Tuntematon sotilas.

Uskon että persujen ja muiden vastaavien pöllöjen taidevihamielisyys johtuu siitä, että he aavistavat, että tuotteliaat ja hyvin toimivat taitelijat leikkivät joka päivä. Taiteilijat tietävät sen itsekin.  Taiteilijan arjessa ja taideteosten luomisessa on paljon työlästä, rutiininomaista ja ankeaa puurtamista, mutta taiteen  ytimessä on on myös jotakin vapaata, elävää ja huoletonta.

Taiteilijoille ja kaikille muillekin aikuisille pitäisi antaa leikkirauhaa, koska aikuisten leikkiminen uudistaa maailmaa ja saattaa vaikka hyvällä tuurilla pelastaa koko ihmiskunnan. Homo Sapiens on Homo Ludens eli leikkivä ihminen, laji, joka osaa leikkiä, puuhastella ja kuvitella vielä täysikasvuisenakin. Sen takia meillä on taidetta ja tiedettä, sinfonioita, kuolematonta kirjallisuutta ja kohta varmaan lennetään Marsiinkin. Jos aikuiset pakotetaan vain puurtamiseen ja asialliseen kärsimiseen, mikään ei koskaan liikahda.