alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Synnytystuskia ja kasvukipuja

hanna_riikka kuisma

Hanna-Riikka

Pienin lapseni ei ole vielä pysyvästi jättänyt pesää, mutta se on matkoilla, eräänlaisissa pääsykokeissa. En tiedä vielä varmuudella sen kohtaloa. Se on vaiheessa, jossa se hakee sitä itse. Luotan kyllä siihen, koska tiedän sen olevan turvallisessa paikassa, jossa siitä pidetään huolta. Samalla tiedän, että se voi tulla kotiin pettyneenä. Mitä en toivo, koska se on valitettavasti hyvin rasittava olio symbioottisessa suhteessamme, etenkin kiukutellessaan.

En tiedä onko imartelua vai kirous, että se valitsi minut kaikkien kirjailijoiden joukosta äidikseen, pakotti synnyttämään, halusin tai en. Se on ollut erittäin hankala ja poikkeuksellisen vaativa vauva, vienyt kaiken aikani kuluneet kaksi vuotta niin, että olen hädin tuskin ehtinyt hengittää. Kun olen yrittänyt pitää lomaa, se on tunkenut mukaan, oli sitten joulu tai juhannus, se on ollut ajatuksissani, unissani, jopa kehossani tartuttaen kaikki mahdolliset stressioireet kasvukivuissaan ihottumista yöllisiin kauhukohtauksiin. Toisaalta, sen siemenet kylvettiin jo kauan sitten, olen ollut raskaana siitä kauemmin kuin olen tiennyt. Oli vain ajan kysymys, milloin se on pakko synnyttää.

Tapasin sen vuosien varrella monessa muodossa monta kertaa, mutta en ollut vielä valmis. Tiesin sen olevan lapseni, mutta tiesin myös sen pahamaineisuuden, joten annoin sen olla varjossa, piileskellä jossakin munasarjojen ja unien siimeksissä. Edellisen lapseni lähdettyä vatsani oli jo kasvanut niin suureksi, että oli myöhäistä tehdä mitään muuta kuin pulpauttaa ulos rääkyvä, veren ja liman peittämä möykky, josta piti alkaa tehdä olentoa kylmään maailmaan.

Sen synnytys oli pääosin samanlaista kuin aikaisempien lasteni, eli kaivoin vatsasta sisälmyksiä ja alitajunnasta mitä erilaisimpia kasvustoja ja sommittelin ne Frankensteinin hirviöksi. Tosin tällä kertaa on pitänyt tonkia syvemmältä. Lasta on myös pitänyt opettaa, kasvattaa ja pukea vähän rajummin kuin muita. Enemmän kellareissa kuin julkisissa lastentarhoissa. Jotkut kirjailijat kasvattavat lapsensa ihmisten ilmoilla, minun ovat sen verran herkkiä, että kasvavat kieroon ja menevät kesken, jos niitä esittelee ennen aikojaan.

En minä niin julma ole ollut, että olisin pelkästään kellareissa pitänyt. On se päässyt välillä leikkimään aidatulle pihalle, myös naamioituneena käymään kanssani kaupungilla, jopa matkoilla. Taannoin esittelin sen joillekin heistä, joille olen näyttänyt edellisetkin keskenkasvuiset lapseni. Nämä kummit totesivat, että kyllä se sen verran kasvanut on, että minun on päästettävä irti. Laitettava se kulkuvälineeseen, varmistettava, että pääsee perille ja olla ajattelematta koko olentoa jonkin aikaa.

Vaikka se on ollut pääsykoematkallaan vasta hetken, olen jo muistanut kuinka hengitetään. Olen alkanut nähdä luontoa ja maisemia, koska se ei ole ollut koko ajan helmoissani kiinni vaatimassa huomiota. Maailma on saanut värit takaisin kuin Rikoksen ja rangaistuksen lopussa. Olen piirtänyt mangahahmoja ja mandaloita, askarrellut unensiepparia ja koruja, järjestellyt vaatekaappia ja tehnyt sinne asukokonaisuuksia, leiponut ja ommellut ja mitä vielä. Olen myös pystynyt lukemaan toisten lapsia ilman, että etsin niistä muutakin kuin pelkkää murrosikäistä lastani. Jättämäänsä henkistä aukkoa olen paikannut meditoimalla, jotta muistaisin, että en ole lapseni, vaan myös itsenäinen persoona.

Kutsun lapsiani käsikirjoituksiksi siihen asti, kun ne eivät pärjää ilman minua. Yksi minulta on menehtynyt ennen aikojaan, kuten mainitsin, mutta siitä olen kirjoittanut tänne aiemmin. Muista olen ylpeä. Kun ne ovat lopullisesti pois vaikutuspiiristäni, niillä on uusi nimi, joka on kirja. Katsotaan, tapaatteko te (tällä hetkellä keskenkasvuisen) lapseni silloin kun oletan. Nyt en ajattele sitä, toivon että se ei ajattele minua. Ei kaipaa kotiin, vaan uskaltaa olla rauhassa siellä, missä on nyt. Vaikka omat siivet eivät vielä täysin kanna, vaikka en tiedä missä kunnossa se tulee kotiin, en ole huolissani, koska se on vain käymässä ja meillä on vielä yhteistä aikaa ennen kuin siitä tulee hän, joka ennemmin tai myöhemmin lähtee omilleen kokonaan.


1 kommentti

Kirjailija voi olla arvokas keskustelija

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Aamun Helsingin Sanomissa oli ajatuksia herättävä kirjoitus Suna Vuorelta. Hän pohti taiteilijan asemaa yhteiskunnallisena suunnannäyttäjänä.

”Talouskurin ja bisnesjärjestyksen vastapainoksi” Vuori kaipasi Suomeen analyyttisia näkijöitä, profeettoja, jotka kykenisivät ymmärtämään monenlaisia elämänalueita, olisivat ”ajattelultaan avaria” ja ”ilmaisultaan teräviä”.

Vuoren mielestä sellaisia voisi löytyä taitelijoiden joukosta.

Ajatuksessa ei ole mitään uutta: taiteilijat, esimerkiksi juuri kirjailijat, ovat olleet aina kysyttyjä ajattelijoita muuallakin kuin kaunokirjallisuuden kartalla. Heidän on ajateltu aistivan maailmasta muille näkymättömiä virtauksia, kykenevän pohtimaan ja analysoimaan erityisen syvällisesti.

Sanankäyttäjänä kirjailija osaisi ehkä myös pukea yhteiskunnalliset ajatuksensa ymmärrettävään muotoon. Kirjailijoita pyydetään pitämään puheita, kirjoittamaan kolumneja ja osallistumaan vaikkapa paneelikeskusteluihin.

Esimerkkitapaukseksi ”näkijästä” Suna Vuori tarjosi Pirkko Saisiota. Kirjailijan tuore näytelmä Slava on tehnyt hänet julkisuudessa nyky-Venäjän asiantuntijan.

Voiko kirjailija olla asiantuntija sillä perusteella, että on kirjoittanut kaunokirjallisuutta jostain tietystä aiheesta?

Se on kovin tapauskohtaista. Usein kirjailijan toiminta tuotantonsa takana jää julkisuudelta näkymättömäksi. Tapa, jolla kirjailija on aiheeseensa perehtynyt, ei tule näkyviin.

Silti aina on jokin syy, miksi kirjailija on valinnut aiheensa. Syy voi olla perimmiltään vaikkapa se, että hänellä on tutkinto alalta, hän on tehnyt siitä tutkimusta, hän on asunut kyseisessä paikassa tai hänen sukulaisensa ovat sieltä kotoisin, hän on tehnyt kirjallista taustatutkimusta vuosien ajan – tai aivan mitä tahansa.

Kirjailijan asiantuntemus perustuu johonkin muuhun kuin kaunokirjaan itseensä. Siksi kirjailijan asiantuntemusta ei kannata perehtymättä vähätellä.

Joka tapauksessa itse pyrin suosimaan keskustelija-termiä asiantuntija-termin sijaan. Esimerkiksi Saisio ei ehkä käy Venäjä-asiantuntijasta, mutta keskustelijasta kyllä.

Itsellenikin tulee paljon pyyntöjä puhua milloin mistäkin. Minulle on tärkeää erotella, milloin voin toimia aiheessa todella asiantuntijana – ja milloin olen nimenomaan keskustelija. Voin toimia asiantuntijana vaikkapa tiedejournalismin, kirjan kirjoittamisen, koiran evoluution tai perinnöllisyystieteen saralla. Keskustelijana voin toimia paljon laveammalla alueella.

En halua vähätellä keskustelijan roolia. Perustellut, hyvin sanallistetut ja analyyttiset näkemykset eri näkökulmista ovat todella tärkeitä. Juuri sellaiseen kirjailija parhaimmillaan pystyy. Hyvistä argumenteista on aina pula.

Joskus keskustelija sitä paitsi on asiantuntijaakin tärkeämpi: asiantuntijat kaivetaan monesti esiin vasta sitten, kun aihe on saatu pinnalle hyvillä puheenvuoroilla.

Ja jos kirjailijalle – tai kelle tahansa – annetaan mahdollisuus käyttää puheenvuoroja julkisuudessa, ne pitää käyttää huolella. Arvostan todella taiteilijoita, jotka nostavat näkyvyytensä avulla itselleen tärkeitä teemoja keskusteluun. Esimerkiksi Sofi Oksanen on käyttänyt julkisuutensa loistavasti tärkeiksi kokemiensa asioiden puimiseen.

Äänen saaminen kuuluviin on etuoikeus.


3 kommenttia

Graalin malja

Oma tie, paras tie

Kun on kova kilpailu lukijoista, mediahuomiosta ja myyntiluvuista, joutuu väistämättä miettimään miksi kirjoittaa ja kenelle kirjoittaa. Tekeekö tekstejä sisäisestä tarpeesta vai toisten ehdoilla? Valitseeko aiheet koska haluaa niistä omista sisäsyntyisistä syistä johtuen sanoa jotakin, onko halu jättää jälkensä, vaikuttaa, saada yhteiskunnallista vaikuttuvuutta? Vai antaako massan, julkipuheen ja yleisen mielipiteen vaikuttaa tekemisiinsä. Helppo on tietenkin sanoa, että oikeat taiteilijat menevät omia latujaan ja mikä tahansa yritys miellyttää yleisöä on merkki siitä, että on vain huomion perässä – mutta ei se ihan näin ole.

Useimmilla kirjailijaksi haaveilevalla on kirjoitustarpeen lisäksi halu saada lukijoita. Jos pelkkä kirjoittaminen riittäisi, ei tekstejä tarvitsisi saattaa lukijoiden nähtäväksi, vaan ne voisi yhtä hyvin jättää pöytälaatikkoon. Tai niistä voisi painattaa yhden muistoteoksen itselleen ja tutkia sitä kuin valokuva-albumia. Maine ja kunnia kuuluvat kuvioon – kyllä kirjailija kaipaa myös arvostusta, ja sen puute on se, joka kaivertaa yllättävän paljon. Harva kykenee olemaan välittämättä siitä, mitä teksteistä ajatellaan – koska jo kustantamo toimii portinvartijana ja on joko suosiollinen tekstille tai jättää sen julkaisematta.

Kirjoittaminen on prosessi, jossa erilaiset impulssit vaikuttavat tekijään ja muovaavat lopputulosta. Usein joutuu tekemään myönnytyksiä. Aihe ei ole kypsä ja siihen ei kannata juuri sillä hetkellä paneutua. Käsittelytapaa voi olla syytä muuttaa. Luottolukijoilta tulee palautetta, joka vähitellen hivuttaa kokonaisuutta uuteen suuntaan. Jos kirjoittaa yleisölle, on myönnyttävä siihen, että ainakin osan yleisöstä täytyy saada teoksesta tolkku. Kirjoitettu uppoaa osaksi kirjallisuuden kenttää ja aiempaa keskustelua, ja jotta se löytäisi aidosti paikkansa massan keskeltä, siinä on oltava samanaikaisesti tunnistettavaa ja jotakin uutta: koukku, uusi kerrontatapa tai ajatelma, syvennys aiempaan keskusteluun.

Omia tavoitteitaan ja haluaan siitä, mitä kirjoittaa, ei oikeastaan voi myydä. Kannattaa pyrkiä tekemään omanlaistaan, sitkeästi, omin edellytyksin – jollakin tavalla se myös tulee julki lukijoille.

On myös hyväksyttävä, että kun tuotantoa tulee, osa aiemmin kirjoitetusta katoaa lukijoiden saatavilta ja tehdyn työn merkitys muuttuu myös itselle. Minä muutun ja suhtaudun aiemmin tekemääni eri tavoin, samoin asetan uusia tavoitteita. En pidä enää edes omaa kirjoittamistani itsestäänselvänä. Minun on nykyään helpompi saada voimaa siitä ajatuksesta, että voin lopettaa kirjoittamisen milloin tahansa – kirjoitan vapaaehtoisesti koska haluan kirjoittaa, ja voin sen puitteissa kehittää itseäni siihen suuntaan kuin haluan.

Kenties pelkäänkin eniten sitä, että kirjoittaminen muuttuu minulle merkityksettömäksi.

Oman tien löytäminen ja siinä pitäytyminen on vaikeaa, harha-askeleitakin tulee. Sivupolutkin täytyy vain hyväksyä ja sulauttaa omaan prosessiinsa. Edessä on oltava tähtäyspiste, ja ehkä sen täytyykin olla Graalin malja, saavuttamaton, aina käsistä karkaava.


2 kommenttia

Harhapolun päätepiste

Kuva: Johanna AhonenVajaat kolme kuukautta sitten märehdin kykenemättömyyttäni ryhtyä painiin pitemmän tekstin kanssa. Romaani olisi kiva julkaista, eikä se ole ollut kuin kirjoittamista vaille valmis. Vaan vääriin suuntiin vievät polut pitivät harhailemassa, eikä aikeesta tullut totta.

Sitten keksin ryhtyä psyykkaamaan itseäni. Osuuskumman raapalekirjojen Facebook-julkkareissa kirjoitin yhden Milla ja Meri -raapaleen. Julkaisin sen julkkarieventissä ja laitoin loppuun maininnan, että jos tämä saa niin ja niin monta tykkäystä, kirjoitan sen aikomani romaanin. Vaikka raapale kiitosta saikin, määrä ei tullut täyteen.

Mitä tehdään, jos kansa äänestää kansanäänestyksessä väärin? Kysytään tietenkin toisen kerran, ja oikeastaan niin monta kertaa, että vastaus on haluttu.

Laitoin omaan Facebook-statukseeni, keskellä yötä, huhuilun, että jos 50 tykkäystä menee rikki, kirjoitan sen minulta pitkään kinutun Millan ja Merin. Sitten menin nukkumaan. Kun aamulla heräsin, vilkaisin ensimmäiseksi kännykällä tilannetta. Haamuraja oli kohdannut Ghostbustersit sillä aikaa, kun itse vielä vaeltelin Höyhensaarilla. Silläpä se oli sinetöity, mutta aloituksen olin siirtänyt kuukauden päähän, koska vielä yksi novellirästi roikkui niskassa. Jos joku on huomaavinaan mitä taidokkainta välttelyä, laistelua ja eteenpäin siirtämistä, saattaa olla oikeassa. Itsekään en aina mene takuuseen ajatuksenjuoksustani.

Armonaikaa olisi vielä kaksi viikkoa, mutta sillä välin jo asioita ehti tapahtua. Se rästinovelli sovittiin siirrettäväksi muutaman kuukauden päähän toimittajan kanssa yhteisymmärryksessä. Kirjailijatoverini Anne Leinonen välitti erään kustantajan olevan alustavan kiinnostunut Millan ja Merin konseptista. Ja eilen Turun Herra Huu, kauhukirjailija Boris Hurtta piti minulle vakavan puhuttelun siitä, miten jo olisi aika saada seuraava kirja ulos. Vetkuttelun aika on sitten varmaan ohi.

Hahaa, te sanotte. Tämä blogaushan ei ole mitään muuta kuin jälleen uusi veruke siirtää varsinaista romaanin aloitusta jälleen hiukan tuonnemmaksi.

Mutta olette väärässä.

Aloitin romaanin jo 35 minuuttia sitten.[1]

[1] Minuuttimäärä ei välttämättä pidä täsmälleen kutinsa, mutta olen jo pitkään halunnut käyttää tuota viittausta.