alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

Johonkin pitää lopettaa

Jätä kommentti

Marian ilmestyskirja -kansiTarinoiden lopettaminen on oma taitolajinsa. Loppuja on erilaisia, sekä rakenteeltaan että muulta tyypiltään – avoin loppu, kaiken yhteen sitova loppu, alkuun palava loppu, onneton ja onnellinen, sun muut variaatiot. Eri genreihin kuuluvat omat lopputyyppinsä ja lopuista on toki myös yhtä monta eri mieltymystä kun on lukijaakin.

Lopussa hyvin tärkeää on paitsi se, mitä tapahtuu, miten se kirjoitetaan. Itsestäänselvyys ja koskee tietysti kaikkea muutakin, mutta esimerkiksi taidokas – tai kökkö – viimeinen lause jää mieleen ihan eri tavalla kuin keskivaiheen lause.

On myös olennaista ymmärtää, että eri tekstilajit vaativat erilaisen lopun. Kirjoitan romaaneja, novelleja, pienoisnovelleja (kuuden, 55 ja sadan sanan), näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Kaikkiin näistä sopivat erilaiset loput.

Tavallisessa novellissa pelivaraa on mielestäni ehkä eniten. Novellissa mahdollisia muotoja on paljon, eikä novellin aina tarvitse olla edes perinteinen tarina. Siten mahdollisia lopetuksiakin on hyvin paljon.

Ja koska emotionaalinen ja ajallinen investointi tekstiin ei ole yhtä suurta, novellin lukija ei revi pelihousujaan yhtä herkästi kuin romaanin, jos loppu on liian avoin tai muuten ei miellytä. Se ei tietysti tarkoita, ettei lopun tarvitsisi olla hyvä, mutta kaikkia ei yleensä pysty miellyttämään.

Pienoisnovellissa taas loppu on usein vähän niin kuin vitsin punchline: viimeinen rivi saattaa kääntää kaiken päälaelleen tai ainakin muuttaa lukijan tulkintaa siitä. Juuri mihinkään muuhun tekstilajiin tämä ei sitten sovikaan, tavallisiin novelleihinkin aika harvoin. Siinäkin pitää tietysti tietää mitä tekee, jotta ei tee novellista Ujo piimä -vitsiä tai latista hyvää tarinaa jasittenheräsin-lopulla.

Kun olen siirtänyt romaanejani näyttämölle, yleensä niissä on eniten muuttunut aivan loppu. Vaikka tarina päättyisikin periaatteessa samoin, yleensä vähintään lopun dramatisointitapa vaihtuu. Romaanin loppu on monesti osittain pään sisällä, näytelmän ei voi olla.

Leffakäsikseni loppuu eri lailla kuin mikään muu tekstini: se sekä palaa alkuun – joka leffoissa on hyvin tavallista – että on visuaalinen ja symbolinen. Muissa genreissä sama ei toimisi.

Joidenkin romaanieni loput ovat jakaneet lukijoiden mielipiteet. Esikoiseni Marian ilmestyskirjan loppua jotkut ovat pitäneet ”novellimaisena”. Se loppuu kuulemma liian äkisti – vaikka mielestäni asiat on kuitenkin ratkottu. Tästä olen yrittänyt ottaa opikseni, vaikka moni muu pitikin lopusta.

Makuuhaavoja loppuu jossain määrin epätavallisesti siinä mielessä, että viimeisellä rivillä on eräänlainen pienoiskäänne. Se ei varsinaisesti muuta tulkintaa aiemmasta, vaan enemmänkin aloittaisi toisen tarinan. Mietin pitkään, voiko näin tehdä. Ei tullut mieleen toista samanlaista loppua. Toistaiseksi tästä lopusta ei kuitenkaan ole tullut valituksia.

Myös Häpeämättömän loppua  on pidetty liian avoimena. Sen voin sinänsä myöntää, avoimuus on hyvin olennainen osa romaania. Sitä en voisi muuttaa. Palsamoitu loppuu jossain määrin avoimesti, mutta ehkä vähiten romaaneistani. Siitä ei ole tullut palautetta suuntaan tai toiseen. Sisimmäisen loppua on toistaiseksi yksi lukija kritisoinut ”epälopuksi”, vaikka se onkin melko perinteinen.

Käsikirjoitusvaiheessa oleva romaanini lopetus on sekin jakanut mielipiteitä. Yhden koelukijan mielestä loppu oli okei, toisen mielestä liian avoin, kolmannen mielestä avoimuudessaan loistava. Niin, kaikkiahan ei voinut miellyttää. Onko parempi, että loppu on ”jees”, vai yhden mielestä kökkö ja toisesta mahtava?

Kuten tästä huomaa, minulla on taipumus avoimiin loppuihin, erityisesti romaaneissa. Kun oma ilmaus kehittyy ja kasvaa, kun tekee toistuvasti samoja ratkaisuja, niitä tietysti miettii paljon. Mitkä ovat motiivit niiden takana ja toimiiko lähestymistapa vai ei, pitäisikö jotain muuttaa.

Uusimmissa romaaneissani on ollut jännäri- ja dekkarivaikutteita. Dekkarissa olennaista on aina tietää, kuka teki murhan. Jos sitä ei lainkaan kerrottaisi, kyseistä teosta tuskin voisi edes kutsua dekkariksi. (Varmaan jokunen tälläinenkin löytyy.)

Olen tullut siihen tulokseen, että minä en yksinkertaisesti, ainakaan tällä hetkellä, välttämättä halua kertoa tarinoita, joissa on selkeä, yksiselitteinen loppu. Se ei vain tunnu minun jutultani.

Mainokset

Kirjoittaja: Maija Haavisto

Kolmikymppinen kauno-, tieto- ja näytelmäkirjailija

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s