alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Kiitos ja näkemiin :)

Kuten omassa blogissani olen jo maininnutkin, bloggausintoni on vähitellen hiipunut, eikä mitään järkevää sanottavaa oikein tahdo keksiä (vaikka eipä nuo kovin järkeviä juttuja ole tähänkään saakka olleet 😀 ). Tiedotteen tyyppisiä juttuja laitan kyllä yhä tuonne omaan blogiini, jos jotain ns. uutiskynnyksen ylittävää kerrottavaa joskus sattuisi ilmenemään, mutta Alaston kirjailija! -blogi saa tällä erää jäädä kokonaan. Varmasti tätä kuitenkin käyn edelleen lukemassa! 🙂

Kiitos ja hyvää jatkoa kanssabloggaajille sekä blogin lukijoille!


1 kommentti

Hahmojen salainen elämä

Elämää verrataan usein tiehen, jota pitkin matkataan syntymästä kuolemaan. Toisen määritelmän mukaan elämä on tarina, jota ihminen kertoo itselleen ja muille.
Tarinoiden kirjoittamisessa nämä kaksi yhdistyvät. Tarina on elämästä kertova tie, matka alusta loppuun, ja tapahtumat sekä henkilöt kohdataan matkan varrella. Tarinan kertomiselle on yhtä lukuisia tapoja kuin on kirjoittajia, yksi piirtää pikkutarkan kartan valmiiksi, joku vain astuu tielle ja lähtee matkalle.

Tämä jälkimmäinen tapa on minun tapani, sillä kokeiltuani kerran tai pari millipaperisuunnitelmia olen havainnut, että ne toimivat kohdallani kuin liian pieni ja heiveröinen aitaus lehmälauman ympärillä. Ensimmäisen yllätyksen kohdalla, oli se matalalta kurvaava pienlentokone tai lehmien kinttuja näykkimään säntäävä irtokoira, lauma rynnistää aidan säpäleiksi kuin tyhjää vaan ja laukkaa häntä pystyssä eri ilmansuuntiin.

Teen kyllä etukäteissuunnittelua ja taustatyötä aiheen puolesta, tapauksesta riippuen runsaastikin. Kirjaan myös talteen mahdollisia – ei kuitenkaan kiveenhakattuja – juonenkäänteitä, mutta muutoin tallustan polun alkupäähän aika pitkälti heinä suussa ja vihellellen. Henkilökaartista on tässä vaiheessa tiedossa vain keskeisimmät hahmot, ja hekin ovat usein vasta ideoita; jotain saattaa olla ylöskirjattuna (ja nekin asiat voivat tarinan edetessä muuttua), mutta en tee yksityiskohtaisia listoja ulkonäöstä, luonteenpiirteistä tai henkilöiden keskinäisistä suhteista.
Joskus toki käy niin, että tarina lähtee liikkeelle reippaan ja eläväisen hahmon vetämänä, mutta silloinkaan en saa käyttööni koko kaartia kerralla, vaan sivuroolit odottavat vielä ottajiaan.

Tarinamatkalla juoni kääriytyy esiin tienviittoina, hahmot puolestaan seisoskelevat pientareella joskus pitkäänkin kuin pahvista leikatut hahmot. Tekstin käyttökelpoisuudesta ei kerro oikeastaan mitään se, kuinka varsinainen kirjoittaminen etenee. Polku on välillä tasainen ja hyvä vaikka hölkätä, toisinaan taas kuoppainen ja kaikin puolin hankala kulkea, ja tätä vaihtelua on pitkin matkaa. Sujuvasti edenneet kohdat ovat usein sujuvaa tekstiä, mutta myös ne hiki otsalla punnerretut etapit harvemmin joutavat kokonaan roskikseen, ne vain vaativat hieman enemmän editointia.

Hahmot sen sijaan ovat minun kirjoittamiseni mittari. Tarina on pelkkiä kirjainmerkkejä jonossa, kunnes hahmot alkavat herätä eloon. Erityisen hyvin tämä ilmeni kirjoittaessani keväämmällä ilmestyvää romaania Ihon alaiset, jossa olen käyttänyt hieman peruskerronnasta poikkeavaa rakennetta. Ihon alaisissa on useita näkökulmahenkilöitä, ja kirjoittaminen oli aluksi lähinnä erilaisia kokeiluja, tämä pala sinne ja tuo tuonne, tälle kertojalle preesens ja tuolle ensimmäinen persoona. Pelasin palapeliä melko pitkäänkin, ja olin jo vähällä tuskastua, kun eräänä päivänä Jara irtosi pahvikehyksestään ja lähti astelemaan kanssani: hän puhui, käveli, nauroi, suuttui. Oli elossa. Ei enää se, vaan hän.
Pian Jaran jälkeen muut hahmot seurasivat hänen esimerkkiään. Inka pohti tulevaisuuttaan, PlastikPrincess tarrautui haaveeseen kauneudesta, joka toisi hyväksyntää ja rakkautta, Matiaksen sisällä roihusi aatteen palo teini-ikäisen kaikkitietävyydellä.

Herättyään henkiin hahmot elävät paljon, paljon enemmän kuin lukija saa koskaan tietää. He putkahtelivat mieleeni kävelylenkillä, nukkumaan mennessä, jopa leffaa katsoessa tai kirjaa lukiessa. Näin Jaran junassa katselemassa maisemia, mietin kuinka PlastikPrincessin koulupäivä tänään sujui. Vakoilin Inkaa luennolla ja Zeenaa sponsorimatkalla.

Tämän kirjan kohdalla tapahtui jotain muutakin: tarinan maailmasta tuli yksi päähenkilöistä. Toki esimerkiksi Syysmaa on minulle likimain todellinen paikka, maailma jossa olen tehnyt monia matkoja, mutta Ihon alaisten maailma tuntui valtaisalta, elävältä olennolta. Se lymysi hahmojen arkipäiviin naamioituneena, mutta kuitenkin vaikutti näkymättömänä ja ennen kaikkea tietoisena voimana tapahtumiin. Olenko luonut jumalan?

Ihon+alaiset+kansi


Jätä kommentti

30 vuoden perspektiivi kirjailijan työhön: Tuija Lehtisen juhlavuosihaastattelu

tuija_haastiskuva

Tuija Lehtisen esikoinen, Rosan talo, julkaistiin syksyllä 1984, ja tuorein romaani on puolestaan tänä syksynä ilmestynyt Armon aika. Lehtinen on tähän mennessä kirjoittanut 106 kirjaa, kaikki samalta kustantajalta.

Aivan ensinnä se klassinen kysymys: kuinka sinusta tuli kirjailija?

Kirjailijan ammatti ei ollut mikään nuoruuden haave, en edes kirjoittanut päiväkirjaa. Vasta kun opiskelin yliopistossa matematiikkaa ja tilastotiedettä, halusin kokeilla jotain uutta. Olen aina lukenut paljon ja monenlaista kirjallisuutta, oikeastaan aivan kaikkea paitsi runoja. Siitä se sitten lähti, osallistuin Kolmiokirjan Nyyrikki-lehden rakkausnovellikilpailuun kahdella novellilla, ja lehden päätoimittaja pyysi lähettämään lisääkin.

Kolmiokirja oli ”korkeakouluni”, jossa opin kirjoittamaan ammattimaisen kurinalaisesti, kustantaja alkoi luottaa minuun ja he pyysivät aina lisää tekstejä. Kirjoitin novelleja Kolmiokirjan lehtiin sekä pitempiä romanttisia tarinoita muun muassa Kulta-, Linna– ja Lääkäri-sarjoihin. Saatoin käydä Kolmiokirjan toimitiloissa etsimässä diavalikoimista kansikuvan, seuraavaksi mietin mainoslauseen ja vasta sitten aloin kirjoittaa. Näiden oppien pohjalta lähdin lopulta kirjoittamaan romaanimittaista tekstiä, josta tuli esikoiseni Rosan talo.

Kuinka vaikeaa tai helppoa oli saada esikoisromaanisi julkaistua? Miltä tuntui, kun se tapahtui?

Olin miettinyt etukäteen, mille kustantamolle käsikirjoitukseni lähettäisin. Jossakin lehtijutussa olin nähnyt Hannu Mäkelän sanovan, että Otava ottaa kaikkea kirjallisuutta, joka on omassa lajissaan hyvää. Tiesin Rosan talon olevan omassa lajissaan hyvä, joten lähetin sen Otavalle, jossa se hyväksyttiin kustannusohjelmaan. Olen pysynyt Otavan kirjailijana tähän päivään saakka.

Olihan se aivan huikeaa, kun sai tekijänkappaleet kotiin ja näki kirjan valmiina. Se oli minulle myös suuri ylpeyden ja ilon aihe, ja tavallaan uusi aluevaltaus, sillä suvussani tai tuttavapiirissäni ei ollut aiemmin ollut kirjailijoita. En toitottanut asiasta isommin etukäteen, joten kirjan ilmestyminen oli läheisille suuri yllätys.

Kuinka olet juhlistanut 30-vuotista kirjailijantaivaltasi?

Töitä tekemällä! No, kyllä sentään kotosalla syötiin ja juotiin hyvin Rosan kunniaksi syyskuussa. Esikoisen tarkkaa julkaisupäivää minulla ei valitettavasti ole muistissa, vaikka sen jälkeen ilmestyneistä romaaneista olen merkinnyt ilmestymispäivät ylös. Myös Otava tarjosi juhlapäivällisen ja antoi 30 ruusua.

Olet kirjoittanut valtavan määrän kirjoja. Mikä on tuotteliaisuutesi salaisuus?

Jarkko Laine sanoi kerran, että kirjoistani näkee kuinka suuri ilo kirjoittaminen minulle on. Se on totta – nautin suuresti työstäni. Tietenkin asiaa auttaa myös Kolmiokirjassa oppimani tiukan aikataulun pitäminen. Olen huomannut, että muillakin Kolmiokirjalle kirjoittaneilla se näyttää olevan yhä takaraivossa.

Kuinka ylläpidät työkykyäsi? Oletko koskaan harkinnut alanvaihtoa?

Into kirjoittamiseen pysyy itsestään yllä. Anna-Leena Härkönen on sanonut kirjoittamista taudiksi, ja se taitaa pitää paikkansa. Kun saan yhden tekstin valmiiksi, pidän pienen tauon, sen jälkeen ”tauti” taas iskee ja se on menoa.

En ole koskaan harkinnut lopettamista, en edes osaisi tehdä mitään muuta. Tarinoiden kautta olen päässyt tutustumaan monenlaisiin kiinnostaviin ammatteihin, kampaajasta eläinlääkäriin ja esimerkiksi tuoreimmassa Armon ajassa farmaseutin ammattiin, mutta en ehkä sillä perusteella ole vielä pätevä noihin töihin!

Millä tavoin kirjailijan työ on muuttunut 30 vuodessa?

Käytännön tasolla tekniikka on muuttunut paljon. Alkuaikojen mekaanisella kirjoituskoneella jyskyttäminen oli varsin työlästä, ja sähkökirjoituskone oli suuri harppaus. Sormia sai varoa, kun tela liikkui sata kilometriä tunnissa, mutta naputtelu oli kevyttä ja korjausteippinauha teki korjauksistakin helppoja ja nopeita. Insinöörimieheni on aina halunnut olla teknologian etulinjassa, joten tietokonekin tuli taloon jo vuonna 1985, se maksoi 21 600 markkaa. Olin Otavalla varmaankin ensimmäinen kirjailija, joka toi tekstit levykkeillä.

Muilta osin kirjailijan työ on muuttunut näkyvämmäksi, messuihin ja kaikenlaisiin kirjallisiin kissanristiäisiin meidän odotetaan osallistuvan enemmän, vaikka eihän sellaisiin pakko ole mennä. Ne voivat tosin olla antoisiakin, esimerkiksi kouluvierailuilla nuorisokirjailija pääsee tapaamaan todellista kohderyhmäänsä.

Kirjailijan ”brändäyksestä” puhutaan paljon, mutta mielestäni kirjan ja sen sisällön pitäisi olla numero yksi. Kirja on se jota rakastetaan ja vasta sen jälkeen kirjailija, ei niin päin että kirja alkaa kiinnostaa vain jos kirjailija hymyilee kauniina, rohkeana ja kuohkeana joka paikassa. Jos näkyy vaikkapa televisiossa jatkuvasti, voi muuttua pelleksi, jonka ensisijainen tehtävä on huvittaa kansaa ja vasta sen jälkeen kirjoittaa kirjoja.

Entä miten kustannusmaailma on sinun näkövinkkelistäsi muuttunut?

Minulla on ollut onni pitää sama kustannustoimittaja koko urani ajan, aluksi hän toimitti lanu-kirjojani ja nykyään myös aikuisille suunnatut kirjani. Meillä on hyvä ja luottamuksellinen suhde, joka ei enää nykyään ole itsestäänselvyys. Monet kirjailijat joutuvat elämään epävarmuudessa, kuka seuraavan kirjan käsittelee ja missä ajassa.

Kirjojen painosmäärissä puolestaan näkyy kirjamyynnin väheneminen, erityisesti nuortenkirjojen kohdalla. 1990–2000 -lukujen taitteessa ensimmäinen painos saattoi olla 8000–10 000 kappaletta, nyt ei mitenkään päästä samanlaisiin lukuihin. Toivottavasti niitä kuitenkin lainataan paljon kirjastoista.

Mitä mieltä olet nykypäivän kirjamarkkinoinnista?

Kustannusalalla otetaan nykyään johtotehtäviin usein kaupallisesti koulutettuja ihmisiä kirjallisuusihmisten sijaan. Ehkä siinä ei sentään mene kirja pesuveden mukana, mutta vähän parempaa paneutumista toivoisin. Kirjailija tulisi tuntea kustannustalossa ihmisenä, ei pelkkänä brändinä, ja pitäisi olla halua saada hänen uraansa eteenpäin.

Markkinointi on kasvanut ja monipuolistunut, on tullut esimerkiksi paljon agentteja jotka vievät kirjoja ulkomaille. Mutta ovatko ne markkinoidut kirjat sitten oikeasti parhaita? Keskinkertaisuuskin saadaan menestymään, kun sitä tarpeeksi markkinoidaan, ja todella hyvä voi jäädä katveeseen ilman markkinointia. Kirjallisuusmaailmassakin on monenlaisia tilanteita.

Mitkä ovat mielestäsi kirjailijan tärkeimpiä ominaisuuksia?

Mielikuvitusta pitää olla iso annos, jotta saa yhdestä kärpäsestä sata härkästä ja tarinan paisumaan. Kärsivällisyys on erittäin tärkeää, pitää pystyä istumaan ”sekatyön” äärellä eli muokkaamassa ja korjaamassa tekstiä, se voi viedä pitkiäkin aikoja. Pitää myös uskoa vahvasti omaan tekemiseensä.

Moni haaveilee kirjailijan ammatista. Kerro lopuksi vielä jokin kauhea totuus kustannusmaailmasta?

Julkaisukynnyksen ylittäminen on tuurista kiinni. Hyvin paljon riippuu siitä, kuka tekstin ottaa vastaan, sopiiko teksti kustannusohjelmaan, onko juuri sille lajityypille sillä hetkellä tilausta ja niin edelleen. Varsinkin jos tulee ”tyhjästä” ilman minkäänlaista taustaa, ei kannata odottaa riemunkiljahduksia. Jos myöntävä vastaus tulee, se on pieni ihme. Tämä koskee ensisijaisesti suuria kustantamoita; pienemmät kustantamot ottavat hanakammin esikoisia, mutta niiden kanssa kannattaa olla tarkkana. Täytyy osata vaatia kustannustoimittajaa sekä muuta asiaan kuuluvaa apua, sillä ne eivät aina ole itsestäänselvyys. Nyrkkipajojen kanssa voi päätyä jopa itse maksumieheksi.

Kirjoituskilpailuissa ja kirjallisuuspalkinnoilla kärkeen pääsyssä on myös sattuma suuressa osassa. Raadissa voi olla monta ihmistä, mutta kukaan ei lue kaikkia kirjoja, vaan urakkaa jaetaan. On täysin onnenkauppaa, kolahtaako oma teksti juuri sille lukijalle jonka silmien eteen se osuu, ja jos kyseinen lukija vaikkapa sattuu inhoamaan juuri sinun edustamaasi lajityyppiä tai tarinan aihetta, teksti hylätään armotta. Vastaava ilmiö näkyy esimerkiksi Nuorisokirjailijoiden Turun kirjamessuilla järjestämän kansikisan vastauksiin kirjoitetuissa perusteluissa; kirja ei houkuta jos kannessa on jokin elementti mistä ei itse tykkää, oli se sitten mopo, hevonen tai vaikka omat inhokkivärit.

Tuija Lehtinen on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja Turun kirjamessujen puuhanainen.

Tuija Lehtinen on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja Turun kirjamessujen puuhanainen.

Alaston kirjailija! -blogi onnittelee lämpimästi Tuija Lehtistä 30-vuotisesta kirjailijanurasta, ja toivottaa vähintään toisen mokoman lisää! 🙂


1 kommentti

Arvonta suoritettu!

Syyskuun alussa julistin kirja-arpajaiset, ja nyt on aika paljastaa voittaja.

arvonta1

Ensin kaikkien osallistujien nimet lappuihin.

arvonta2

Laput tiibetiläiseen kulhoon.

arvonta3

Hämmentelyä käpälällä…

arvonta4

… Tadaa! Onnea voittajalle! 🙂 Kerro vielä meilitse (anu.holopainen ÄT kolumbus piste fi) minne iteljooni saa kirjat toimittaa, sekä haluatko omistuskirjoitukset ja kenelle, niin loppuviikon aikana lähtee paketti matkaan!


17 kommenttia

Kirjasyksyn avaukseksi kirja-arvonta!

syyslaidun

Vielä on kesää jäljellä, kenties, mutta kirjasyksy on jo pyörähtänyt käyntiin. Sen kunniaksi arvon kirjapaketin, joka sisältää molemmat aikuisille suunnatut romaanini:

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti (Myllylahti 2014)

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti (Myllylahti 2014)

Ilmestyskirjan täti, keväällä ilmestynyt vakava hupailu työelämästä ja hankalista sukulaisista, sekä

Anu Holopainen: Ilmeetön mies (Karisto)

Anu Holopainen: Ilmeetön mies (Karisto)


Vuonna 2010 ilmestynyt Ilmeetön mies, joka kertoo ihmisen kyvystä kätkeä menneisyytensä – jopa itseltään.

Arvontaan osallistuminen on helppoa! Kirjoita 14.9. mennessä tähän postaukseen kommentti, jossa suosittelet muille lukijoille jotakin itsellesi mieluista kirjaa, niin olet mukana arvonnassa 🙂 Arvonnan tulos paljastetaan viikolla 38.


Jätä kommentti

Sisäinen persuni, eli paneelikeskustelun jälkirönsyilyä

Osallistuin lauantaina 12.7. Finncon-tapahtumassa paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli nuortenfantasia Suomessa. Muut keskustelijat olivat kirjastoalan ihmisiä: Sini Neuvonen sekä kirjavinkkarit Reetta Saine, Matti Karjalainen ja Markku Kesti. Paneelissa puhuttiin toki otsikon mukaisesti lähinnä nuorille suunnatusta fantasiakirjallisuudesta, mutta samoja asioita voisi pitkälti soveltaa nuortenkirjallisuuteen yleisesti.

Väistämättä esille nousi myös suomen kieli ja kuinka lukuharrastus sitä edistää. Olen henkilökohtaisesti sillä kannalla, että jokaisen ei ole pakko lukea, ihminen ei ole oletusarvoisesti typerys jos hän ei lue [kaunokirjallisuutta], ja mielestäni kaikki ei vain yksinkertaisesti sovi kaikille – ei edes lukeminen.
Näistä näkemyksistä huolimatta olen myös sitä mieltä (ja käsittääkseni myös erilaiset tutkimukset ja asiantuntijoiden havainnot vahvistavat asian, en nyt kuitenkaan hitaalla mokkulalla ryhdy google-savottaan), että kirjojen tai ylipäätään pitempien, keskittymistä vaativien tekstien lukeminen on monin tavoin hyödyksi paitsi ihmisen kielellisille taidoille, myös ajattelukyvylle noin yleensä. Vähintäänkin ajatuksensa pystyy välittämään toisille paremmin, kun on jonkinlaista käsitystä kuinka muotoilla ne sanoiksi ja sitä kautta johdonmukaiseksi viestiksi.

Internetin porinassa kielellisestä ilmaisusta huomauttelevat saavat herkästi ”Mitä välii!?!1! X-D ” -kommentteja. Netissä kevyesti rupatellessa on mielestäni ihan ookoo käyttää puhekieltä ja nettilyhenteitä, teen itsekin niin, ja saatan loikkia pitkän, perusteellisen, kirjakielisen kommentin vain silmäillen ylitse, sellaisen lukeminen näytöltä voi tuntua raskaalta, jos keskustelun aihe ei sinänsä kauheasti järisytä.
Mutta ”mitä välii?” -ihmiset sivuuttavat sen, että sitten kun aihe on tärkeä, ei enää olekaan toissijaista kuinka siitä keskustelee. Kielellisen ilmaisun ymmärrys ja hyvä hallinta ei ole pelkästään romaanien lukemista varten, vaan se on keskeinen osa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Jos haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, on tärkeää osata muotoilla oma viestinsä mahdollisimman hyvin, ja pyrkimys vastapuolen näkemysten ymmärtämiseen (jonka halukin toki kiihkeimmissä väännöissä joskus loistaa poissaolollaan) riippuu kyvystä lukea hänen viestinsä niin kuin hän sen tarkoittaa.

Hyvää kieltä ei siis ole pakko käyttää jos ei halua, mutta on hyvä että se on tarpeen tullen käytössä. ”Mitä välii?” -ihminenkin voi joskus haluta tulla ymmärretyksi, eikä kirjoitetun viestinnän merkitys yksittäiselle ihmiselle ole internetin aikakaudella vähäisempi, vaan päinvastoin entistä suurempi, kun keskustelut käydään pääosin tekstin varassa. Ja vaikka siirryttäisiin vähitellen esimerkiksi videokommentointiin, kieli ei ole pelkkää tekstiä, sitä myös puhutaan.

Kieli liittyy myös kulttuuriin. Matti Karjalainen (muistaakseni, pahoittelut jos se olikin joku toinen) vitsaili paneelissa jotakin persumaisesta lausunnostaan nostaessaan esiin kirjallisuuden ja kielen merkityksen suomalaiselle kulttuurille. Itsekään en kuulu niihin, joille suomalaisuus on jotakin ylitse muiden säilyttämisen arvoista pelkästään siksi, että se on suomalaista. Kuitenkin, laajemmassa mittakaavassa erilaiset kielet, ihmisryhmittäin vaihtelevat viestinnän sekä taiteellisen ilmaisun tavat kuvastavat mielestäni kauniisti ihmisyyden monia muotoja. Yksi ei ole arvokkaampi kuin toinen, mutta niiden muodostama moninainen kirjo tuntuu jollain tapaa hienolta ja merkitykselliseltä.

Lisäksi on vielä sellainen subjektiivinen sydämen asia, että rakastan suomen kieltä. Vaikka monessa muussa asiassa olen aika lailla halitulijallaa-ihminen, kieli on minulle vakava paikka. Tuntuu hirvittävältä, jos ns. oikean, ammattimaiseksi mieltämäni kustantajan julkaisema kirja on täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä, ehkä kaupan päälle vielä tyylillisesti kömpelö. Tällaista näkee jo toisinaan etenkin nuorille suunnatuissa käännössarjoissa, joita pitää saada kaupan hyllylle pikavauhdilla ja mielellään mahdollisimman halvalla. Silloin joko ammattikääntäjä ei ehdi kuin huitaista tekstin kerralla läpi, tai kenties lähdetään tv-puolella kaikesta päätellen jo käytössä olevalle ”Meidän 14-vuotias Pirjo on tosi hyvä englannissa, sehän voisi kääntää tämän taskurahalla!” -linjalle. Jos painetussakin kirjassa kielellinen taso on sivuseikka, voi olla hankalaa perustella lapselle ja nuorelle, miksi kielen hyvä hallinta on tärkeää.


Jätä kommentti

Hömppä haltuun!

Onko ”hömppä” positiivinen vai negatiivinen sana?
Mietitäänpä. Hömppä mielletään naiselliseksi jutuksi, joten mahtaako hömppään usein liitetty joutavanpäiväisyyden tuoksahdus olla lähtöisin siitä perinteikkäästä ajatuksesta, että oikeastaan melkeinpä kaikki naisten puuhat ovat toisarvoisia ja joutavia?
Naisille suunnattu viihdekirjallisuus sisältää usein ihmissuhteita ja niiden ongelmallisuutta, omien tunteiden käsittelyä sekä elämäntapahtumia, jotka koskettavat meistä useimpia – rakastuminen, rakastetun menettäminen, parisuhde, suhteet omiin lapsiin ja/tai vanhempiin, kaikkea sitä riemun ja kipinöivän kitkan vuoristorataa mitä ihmissuhteet elämäämme tuovat. Millä mittapuulla tällaiset asiat olisivat joutavaa, vähäpätöistä, kevyttä? Siksi, etteivät ne ole vain harvojen käsitettävissä, vaan suurin osa ihmisistä pystyy samaistumaan niihin?

Vai tuleeko hömppä-leima aiheen käsittelytavasta? Tottahan olen itsekin lukenut höyhenenkeveitä chikkareita, joissa pääosassa ovat merkkilaukut ja -kengät, ihmishahmot paperista leikattuja ja kaikki ongelmat ratkeavat muutaman perinteisen väärinkäsityksen kautta hassunhelposti parhain päin. Mutta olen lukenut myös ”hömpäksi” luokiteltuja romaaneja, joissa on monisävyisiä tunteita, koskettavia henkilöitä joiden toimille annetaan uskottavat motiivit, yksilöä suurempi kehyskertomus sekä taitavasti kirjoitettu kokonaisuus.

Kenties hömppyys riippuu kirjoittajasta? Luemmeko kirjoja erilaisista lähtökuopista, kun tiedämme kirjailijan sukupuolen? Tämä on toistuva ikuisuusaihe, joten en lähde perusteellisemmin sitä enää ruotimaan, mutta tämäkin kysymys kyllä liittyy hömpän pohdintaan. Olen nähnyt kirjallisuuskeskusteluissa esimerkiksi Jane Austenin ja Margaret Mitchellin teoksia nimitettävän ”hömpäksi”, kun taas F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu mainitaan lähes poikkeuksetta ”klassikoksi” (hauska poikkeus löytyi Hömpän helmet -blogista otsikolla Miehen kirjoittamaa hömppää).

Hömppä on tietenkin loppuviimein kokijan määriteltävissä, joten utelin ihmisiltä, mitä heille tulee sanasta mieleen:

* Hömppäviihde, eli romanttiset komediat tai muu sisällötön, mutta viihdyttävä materiaali.
* Typerät saippuasarjat, esim. Kauniit ja rohkeat. Huonot, romanttiset leffat.
* Rentous.
* …lähtökohtaisesti hömppä on negatiivinen termi ja viittaa vähemmän arvostettuun viihteeseen, mutta sitä voi käyttää myös positiivisena, mikäli tekee tietoisesti hömppää ja tarkoituskin on viihdyttää.
* Aivot narikkaan, voi olla tv-sarja, leffa tai kirja. Ei tarvi ajatella mitään, ei sen kummempaa sisältöä
* Muzak Siis musiikki, jota kuunnellessa ei liikahda mikään; ei tunne,ei ajatus, ei edes jalka vipata.
* 1. Ihmisestä: vähän hölmö ja mahdollisesti hajamielinenkin touhottaja.
2. Uskomuksista: pseudotieteellistä hölynpölyä.
3. Viihteestä: pinnallista mutta huvittavaa.
* Höhlä tms. Usein käytän sisarusten lapsista hömppä-nimitystä.
* Pinnallista, harmitonta viihdettä esim. hömppäromaanit, hömppäohjelmat tms.
* …jos kyse on kirjasta tai elokuvasta niin aivot narikkaan eli viihdettä, jota ei tarvitse hirveästi analysoida tai pohtia

Rentous kuulostaa positiiviselta, viihdyttävyyttä taas voi käyttää sekä kehuvana että väheksyvänä määreenä. Mutta muut: sisällötöntä, typerää, aivot narikkaan, pinnallista, huonoa!

Kauan sitten, herkkänahkaisena nuorena, otin vakavana moitteena kun fantasiasarjaani nimitettiin hömpäksi, mutta vuosien varrella suhtautumiseni on muuttunut – olen tunnustanut sekä lukevani että kirjoittavani hömppää, ja olen itsekin jo melko avoimesti juuri niin hömppä kuin olen 🙂 Tämä hömppäsopeutuma on hyväksi, etenkin nyt kun tuore romaanini on parillakin taholla ehditty nimetä hömpäksi, joten osaan ottaa sen positiivisesti.
Mielestäni hömpän tavoite on ilahduttaa, keventää mieltä ja jättää jälkeensä toiveikas olo (vaikka siihen kuljettaisiin vaikeuksien kautta). Hömppä on kevyttä; enkä nyt tarkoita tarinan sisältöä vaan vastaanotettavuutta, siis vastakohta raskassoutuiselle kerronnalle jota lukee [tai katsoo] ponnistellen käsittääkseen mistä ylipäätään on kyse. Hömppä voi kertoa vaikeistakin asioista helposti lähestyttävällä tavalla, silti koskettavasti ja vähättelemättä.

Jos jonkin asian äärellä ihminen tuntee sielunsa kevenevän, onko se todella joutavanpäiväistä? Jos hymy nousee huulille ja arkihuolet väistyvät, eikö se ole toisinaan suorastaan tarpeellinen henkireikä? Hömpällä on myös syvällisempi opetus: Kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti; ei edes itseään. Ja se on jokaisen hyvä muistaa, edes silloin tällöin 🙂

vappuhattu


Jätä kommentti

Runous voi näyttää tältäkin

Sumusateinen Helsingin ilta. Bar Felt Bayn ovi avautuu lämpimään hämärään. Tupakkakopperon tuoksahdus, tuoppi olutta. Lavalle nousee Kaaoskoneisto: runoilija Heli Slunga, kirjailija-laulaja Jaana Seppänen ja näyttelijä-laulaja Eeva-Maria Kauniskangas, lisävahvistuksina kosketinsoittaja-tulitaiteilija Katariina Alalääkkölä ja kitaristi Arto Pajukallio.

Laulua, tanssia, runoutta, burleskia, shamaanirummun maagista jytinää, Kaoottisia Pirkka-niksejä, kieppuvaa tulta. Intohimoa, tuskaa, rakkautta ja sen vaikeutta. Naiseutta; peilin edessä, kehonsa vankina, katseiden omaisuutena. Naisesta leivotaan vaimoa, 20 vuotta myöhemmin aviomiehen keski-iän leppoisuus järkkyy kun vaimo ostaa ruoskan. Kylän rempsein tyttö laulaa raitilla rakkauselämäänsä. Syntinen Lilith odottaa miestä hotellihuoneessa ja ryyppää votkaa.

No one can be told what Kaaoskoneisto is. You have to see it for yourself.

Käytössä oli pokkarikamera enkä halunnut välkyttää salamaa, joten kuvat ovat aika hämäriä – mutta toivottavasti edes rippunen tunnelmaa välittyy ruudun kautta. Jos saat tilaisuuden nähdä Kaaoskoneiston esityksen livenä, älä jätä väliin!

paperihame1

jaana1

shamaani1

tuli1

pirkkaniksi1

peili

kylantytto

mies_lavalla1

lilith

vaimo


Jätä kommentti

Vertailukohtia

Eräs viiden pennin elämänviisaus kuuluu: Älä vertaa itseäsi muihin. Lienee kuitenkin mahdotonta, että muiden ihmisten joukossa elävä ihminen ei pitäisi toisia vertailukohtana itseensä ja tekemisiinsä ainakin jossain määrin, yksi enemmän ja toinen vähemmän.
Ainahan sitä toivoo, että pystyisi keskittymään sataprosenttisesti vain kirjoittamiseen, piittaamatta hituakaan sellaisista pikkuseikoista kuin ulkoinen palaute ja mahdolliset vertailut toisiin kirjailijoihin. Myönnän kuitenkin olevani niin höhlä ja itsekeskeinen, että seurailen mitä omista kirjoistani sanotaan, ilahdun positiivisesta palautteesta ja koen ikäviä tunteita negatiivisesta, paitsi silloin kun se on rakentavaa ja siten oikeasti hyödyllistä. Ja oikein mahdottoman hyvää kirjaa lukiessa mieleen nousee haikeus, että osaisinpa itsekin kirjoittaa niin upeasti! 🙂

Jos omia kirjoja verrataan sellaisiin teoksiin, joita itsekin rakastaa, se tuntuu tietenkin hienolta. Aikoinaan Paula Havaste rinnasti Hesarissa Sinisilmä-fantasiaromaanini maailmaa Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieleen. Harvaa kai Lindgreniin vertaaminen ei ilahduttaisi, ja minäkin olin niin otettu, että tuo on yksi niistä kritiikeistä jotka ovat jääneet erityisen hyvin mieleen.
Ja kun Alaston bloggari Anne Leinonen mainitsi Molemmin jaloin -scifiromaanin yhteydessä Margaret Atwoodin, se tuntui kerrassaan hivelevältä, siitäkin huolimatta että vertaus liittyy ainoastaan aihepiiriin ja siihenkin vain väljästi (en toki uskottele olevani muutoin Atwoodin tasolla, onhan hän kirjallinen ikoni arkkienkeli jumala).

Mutta entäpä sitten, kun päätyy omien inhokkiensa joukkoon? En mielelläni moiti julkisesti toisten kirjailijoiden kirjoja, mutta onhan selvää että myös kirjailijoilla on omat suosikkinsa ja inhokkinsa, joista muutaman joudun nyt paljastamaan.
Osuin netissä sattumalta muutaman mutkan kautta sivustolle, jossa ihmiset listasivat kirjallisia suosikkejaan. Eräs kommentoija mainitsi minun kirjallisen tuotantoni, ja se oli tietenkin mukavaa. Mutta… hänen muita suosikkejaan olivat muun muassa Twilight-sarja, J.R. Wardin Rakastaja-sarja, Dan Brownin romaanit sekä muutamia muitakin jotka aiheuttavat minulle ärhäkän yökkäysreaktion.
Vaikka kyseessä ei ollut suoranainen vertaus kirjojen välillä, sain pienen hetken pureskella sitä, että teokseni oli ikään kuin niputettuna noiden henkilökohtaisten ällökkieni kanssa. Olen kirjoittanut tarinoita jollaisista itsekin pitäisin, ja oli hämmentävää huomata että niistä pitävän parhauslistalle mahtuu myös kirjoja, jotka minun mielestäni – anteeksi nyt vaan – ovat kamalaa kökköä. Ensimmäinen paniikkiajatus olikin se, että olenko huomaamattani kirjoittanut jollain tapaa samankaltaista kirjallisuutta!? Apua!

Mutta sellaisia me ollaan, lukijat, tämä kirja nappaa ja tuo toinen ei yhtään. Makuja on monenlaisia ja monipuolisia, ja jokaisen oma maku on itselle se sopivin. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin ilo siitä, että kirjani ylipäätään olivat jonkun suosikkilistalla! 🙂


4 kommenttia

Joululahjani kirjalliselle maailmalle: uusi sana!

Nyt on se aika vuodesta, kun ei kannata itkupotkusätkiä lattialla kaivelemassa navastaan kirjailijan turhautumia ja muuta napinanöyhtää. Tontut kiertelevät jo täyttä häkää kurkkimassa ikkunoista, ja joulukalenterista on avaamatta enää neljä luukkua.
(Vinkkaanpa muuten tännekin kummahtavan joulukalenteritarinan Adopt an Author, joka vahvistakoon poikkeuksena sitä omaa sääntöäni, etten koskaan kirjoita kirjailijoista 😉 )

Valitusvirsien sijasta paljastankin teille keksimäni sanan, nimittäin suomenkielisen vastineen chick lit -sanalle. Nyt kun itsekin astahdan ensimmäistä kertaa kyseisen genren alueelle, tuo otsikkokysymys on ehkä pyöriskellyt jonkin verran alitajuntani syövereissä, koska eräänä päivänä vastaus putkahti mieleeni aivan noin vain.

Ennen kuin paljastan tämän mahtavan uudissanani, mainittakoon että julistin ideani heti tuolloin Facebookissa. Siitä kehkeytyi jonkin verran keskustelua, ja kommenteissa mainittiin yhtenä vaihtoehtona mm. kanakirjallisuus. Sekin on hauska ja ilmeisen itseironinen, mutta olen kenties tässä asiassa vähän tosikko, koska mielestäni se kuulostaa turhan väheksyvältä. Suorana käännöksenä kanakirjallisuus on toki osuva, mutta omaan korvaani ”kana” viittaa lähinnä typerään naiseen, tyhjän kotkottajaan – ja chick litin sisälle mahtuu paljon, paljon muutakin kuin tyhjäpäistä hömpötystä. Paitsi tietysti jos sattuu olemaan sitä mieltä, että rakkaus, parisuhde, vanhemmuus ja muut ihmissuhteet ovat lähtökohtaisesti täysin merkityksetöntä ja pinnallista puuhastelua.

Vielä tarkempi käännös olisi tipukirjallisuus, ja tipu on jo positiivisempi sana, joskin se viittaa enemmän ikään ja ulkonäköön, ”hemaiseva tipu”. Tipu ei ole toimija vaan katseen ja arvioinnin kohde. Lisäksi chick litiä lukevat kaiken ikäiset ihmiset.

No, te rakkaat lukijat pakahdutte tietenkin jo jännityksestä kuulla tämän kerrassaan loistokkaan aivopier-myrskyni tuloksen:

Jos kerran detective story = dekkari, niin
chick literature = chikkari!

Vai pitäisikö sen olla peräti ”tsikkari”? Jospa otetaan vanha kunnon demokratia käytäntöön – kumpaa kirjoitusasua sinä kannatat, chikkari vai tsikkari?

Iloista joulun aikaa, tuokoon pukki paljon kirjapaketteja! 🙂


4 kommenttia

BRÄNDÄYS BRÄNDÄYS BRÄNDÄYS BRÄNDÄYS

anuvinkku

Hyi mikä sana, mutta aina se vain putkahtaa uudestaan esiin kirjojen (tai pikemminkin kirjailijan) markkinoinnista puhuttaessa. Brändäys, eli ihmisen polttomerkitseminen tietynlaiseksi, edistää kuulemma hurjasti maailmassa menestymistä ja siten myös kirjailijan uraa. Ehkä jopa paremmin kuin hyvien kirjojen kirjoittaminen!
Jokunen vuosi sitten asia nousi kirjallisuusmaailmassa räväkästi tapetille, kun WSOY:ssä vaikuttava ulkomaanelävä Jacques Eijkens töräytti markkinointiviisauksiaan toimittajalle:

Aikaisemmin kirjailija oli henkilö, joka tuotti kammiossaan tekstiä, jonka kustantaja paketoi kirjaksi ja myi lukijoille. Jatkossa kustantaminen keskittyy entistä enemmän kirjailijan persoonan ja brändin ympärille. Kirjailijan pitää olla läsnä mediassa, verkossa, kännykässä, livenä.

Tämä on toki vanha juttu ja aiheesta jauhettiin jo tuolloin suurella hartaudella, mutta ylläoleva lainaus on vain niin herkullinen, että se ansaitsee nousta näkyviin aina silloin tällöin. Kirjailijan pitää olla LÄSNÄ! Ei vain kirjojensa kautta, vaan PERSOONANA, livenä ja sähköisesti, kännykkää myöten!

No, leikitään että brändäyksestä voisi olla kovastikin hyötyä ihan jokaiselle tuikitavalliselle rivikirjailijalle. Itsensä brändäämiseen löytyy onneksi runsaasti opastusta. Koska katson yleissivistävää tv-ohjelmaa Huippumalli haussa, näin sattumoisin siinä helpon ja simppelin vinkin henkilöbrändin pohjaksi: pitää valita yksi itseä kuvaava sana ja rakentaa imago sen päälle.

Mutta sanaa ei saa keksiä itse, koska minähän katselen itseäni vain sisältäpäin. Sanan täytyy olla sellainen, joka kuvaa minua siten kuin ympäröivä maailma minut näkee. Tässä tulee avuksi brändääjän ykkösapuri, Facebook – pyysin kavereitani kertomaan yhden sanan, joka heidän mielestään parhaiten kuvaa minua. Tällaisia sanoja sieltä tupsahteli:

Simpsakka
Aito
Tehotyttö
Ihana
Hauska
Persoonallinen
Nuttura
Rohkeus
Kupliva/pirskahteleva
Valoisa

(Mainittakoon että pyysin kyllä rohkeasti kertomaan, vaikka ensimmäisenä mieleen juolahtava sana olisi negatiivinenkin, mutta silti listaan ei ilmestynyt uumoilemiani sanoja kuten itsekeskeinen, femakko, besserwisser, tunnekylmä, rääväsuu, valittaja tai läski. Ilmeisesti joko olen muiden silmissä tosi mahtava tyyppi, tai sitten kaverini ovat yltiökohteliaita. Tai kenties olen vain niin kamala, että kukaan ei uskalla sanoa minulle mitään negatiivista päin Facea.)

SIMPSAKKA, IHANA ja PERSOONALLINEN ovat oikein imartelevia sanoja, mutta hieman liian epämääräisiä brändin kivijalaksi.

AITO kirjailija? Sehän vihjaa, että muut ovat epäaitoja, ja vaikka tässä työssä joutuukin vähän kilpasille, niin kisakavereiden negaaminen ei mielestäni ole kovin myönteinen brändi.

TEHOTYTTÖ miellyttää itseäni kovasti, mutta valitettavasti tiedän sen valheelliseksi. Olen oman elämäni laiskiainen, vaikka tietyissä tilanteissa täytyykin nohevoitua ja silloin luikahdan helposti maaniseen tilaan, joka luultavasti ulospäin näyttääkin (yli)tehokkuudelta.

HAUSKA ja ROHKEA ovat jo niin monen hallussa, etten sentään halua sekoittua brändimassaan.

NUTTURA vaatii ehkä hieman selvennystä: kyseessä on sinkkuaikojeni Nutturakerho, joka koostui lystinpidosta nauttivista, itsenäisistä ja hieman itsepäisistäkin feministi-sinkkutytöistä. Sinänsä toimiva brändi, mutta ei oikein istu enää keski-ikäiseen parisuhteessa elävään tavis-tantteroiseen.

KUPLIVA / PIRSKAHTELEVA kuulostaa mukavalta, mutta sekin hitusen epämääräiseltä. Se taitaa viitata mieltymykseeni päihtyä keveästi ja iloisesti kuohuviinistä, joka ei liene kirjailijoiden joukossa silmiinpistävän poikkeuksellinen piirre.

VALOISA kirjailija? Se olisi ristiriidassa aika monen kirjani kanssa, ne kun eivät ole aina kovin valoisia, vaan pikemminkin synkkiä.

Onpas tämä nyt vaikeaa. Mutta onhan minulla sentään jo jonkinlainen leima peffassa, nimittäin fantasiakirjailijan leima. Ei järin yksilöllinen, näinä aikoina ei edes erityisen myyvä, mutta sitäkin sitkeämpi. Vaikkei minulla ole mitään fantasiaa vastaan, en halua sitoutua loppuiäkseni pelkästään sitä kirjoittamaan. Ja nyt kun keväällä on ilmestymässä aivan erityisen ei-fantasiaa, minun täytynee jatkaa tätä uusiobrändäysyritystä.
Hyviä vinkkejä otetaan vastaan! Miten sinä olet brändännyt itsesi?


4 kommenttia

Hullun hommaa? Eli erään kirjallisen projektin taustaa

Kesäkuussa 2012 olin mökillä viettämässä apurahakauden viimeistä kuukautta, ja kamppailin niskoittelevan romaanikäsikirjoituksen kanssa. Samalla tein jonkinlaista surutyötä Syysmaa-sarjan päättymisen tiimoilta, olinhan sentään seikkaillut Syysmaassa kuuden kirjan verran, ja jos yhdenkin kirjan kohdalla keskeisistä hahmoista voi tulla rakkaita, pitkässä sarjassa he muuttuvat melkein eläviksi ihmisiksi jotka täytyy hyvästellä.

Olin jo aiemmin pallotellut ajatusta, että sijoittaisin vielä joitakin novellimittaisia tarinoita Syysmaahan. Eräänä aurinkoisena päivänä sain kuitenkin vielä isomman idean klassiseen salamanisku-päähän -tyyliin: ZAP! Entä jos kirjoittaisin lyhyitä tarinoita sekä Syysmaasta että muistakin aiemmista kirjoistani, ja tekisin niistä joulukalenterin blogiini?

Ensimmäinen jatkoajatus: Aivan kreiziä, kuvittele mikä määrä työtä! Ja sitten voi käydä niin että kukaan ei edes lue niitä! Tai luetaan ja inhotaan!
Järki kuittaa: Sama voi käydä romaanin kohdalla, eikä se estä sinua niitä kirjoittamasta.

Toinen jatkoajatus: Hullut ideat ovat niitä parhaita! Ja sitten alkoi mieleen juolahdella tarinoiden aihioita. Syysmaa – ainakin päähenkilöiden taustoja, ehkä myös ”Mitä lopun jälkeen tapahtui?” -tyyppisiä juttuja. Pohjoistuuli – tässä sarjassa on matskua vaikka mihin. Korpin nuoruusvuodet? Tšeretan kirous? Monarthan lapsuus? Jatkoa Sinisilmälle?
Ja se rakkain kirjalapsi, esikoinen, Sonja-sarja, monien lukijoidenkin rakastama – oi, mikä ihana nostalgiamatka!
Ja niin edelleen. Tups, tups, tups, aloin kirjata alustavia ajatuksia sitä mukaa kuin niitä tupsahteli päähän.

Ennen varsinaisen kirjoittamistyön aloitusta oli kuitenkin (sen romaanin valmiiksi saattamisen lisäksi) edessä melkoinen proggis: lukea kaikki aiemmat kirjani ja tehdä niistä muistiinpanot. Syysmaa-sarjasta onneksi oli taustat pitkälti ylhäällä, mutta muut olivat täynnä pieniä unhoon painuneita yksityiskohtia, ja halusin välttää ainakin räikeimmät ristiriidat tarinoiden ja niiden maailmojen sisäisessä logiikassa.
Tämä oli itse asiassa aika kauhea paikka, olin suorastaan jännityksestä kippuralla ryhtyessäni luku-urakkaan. Onneksi se osoittautui kivuttomammaksi kuin pelkäsin – olisi ollut masentavaa huomata nolostelevansa omaa vanhempaa tekstiään. Tietenkin joitakin asioita tekisin tällä kokemuksella toisin, mutta viihdyin suorastaan mainiosti tarinoiden äärellä 🙂

Hain apurahoja projektille hyvissä ajoin, ja kaksi pientä apurahaa sainkin. Vuoden 2013 tammi-maaliskuun sekä kesä-elokuun paneuduin täysipäiväisesti joulukalenterin tarinoihin, muina aikoina kirjoitin, editoin, luin, editoin taas jne. leipätöiden ja kirjallisten rientojen lomassa.
Kun ajatellaan nippeleitä, joita tarinaa kirjoittaessa täytyy pitää mielessä, niin jos romaanin kohdalla näin hatusta vetäisten olisi vaikka 100 asiaa, niin 24 tarinan kohdalla niitä merkittäviä juttuja on vähintään tuhat. Pipo on ollut hetkittäin äyräitä myöten täynnä, ja öisiä ”APUA SIINÄ ON TAKUULLA KAMALA VIRHE!!” -paniikkiheräämisiä on tullut koettua keskimääräistä enemmän.

Lopulta oli valmiina 24 joulukalenterin luukun täytettä, marraskuu oli hurjaa rutistusta viimeisen editointikierroksen kanssa. Eikä siinä kaikki, teetin TeX-osaajalla tarinoista automaattikonvertteria laadukkaammat pdf-tiedostot, ja aivan viime metreillä oikolukutarkistuksessa huomasin, että rtf-tiedostojen siirrossa oli teksteistä mystisesti TIPAHDELLUT PISTEITÄ POIS!
Eilinen päivä meni oikolukiessa ja pdf:iä korjaillessa. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan hoksasin että joulukalenterin luukuissa pitää tietenkin olla kuvat, joten ei muuta kuin seulomaan sopivia kuvia omista luontokuvistani, joita onkin ehkä vain noin miljoona kappaletta.
Eilen illalla vietettiin pienellä porukalla kirjailijoiden ”duunipikkujouluja”, ja kun lähtöhössötyksessä sudin ripsiväriä ja lakkasin kynsiä, latailin samalla blogiini joulukalenterikamaa ja ajastin ensimmäiset luukut julkaistaviksi.
(Eikä SIINÄKÄÄN vielä kaikki, vaan erääseen tarinaan olen yhä hieman tyytymätön, joten yksi lisämuokkauskierros on vielä edessä.)

Minkäänlaista rahallista hyötyä Tarinajoulukalenterilla ei tietenkään ole edes tarkoitus tavoitella, ja vaikka sain työskentelyä varten nuo apurahat, tuntipalkka lienee korkeintaan jossain lainauskorvauksen tietämillä. Mutta on ollut ihanaa kirjoittaa kerrankin täysin ilman pientäkään takaraivossa kytevää ajatusta tekstin kaupallisesta menestyksestä (vaikkei sitä itsensä takia miettisi, onhan sillä kuitenkin kustantajalle jossain määrin merkitystä).

Ja tänään Tarinajoulukalenteri pyörähti käyntiin. Tekisinkö tämän kaiken uudestaan? No taatusti! 😀

PS: Ja se niskoitteleva romaanikin lopulta valmistui!


5 kommenttia

Erään novellin editointi

editointi

15 tulostettua liuskaa, lyijykynä ja pyyhekumi.

Otsikko? Se on vasta työnimi, mutta antaa vielä olla, päätän lopullisen nimen vasta kun teksti on kokonaan valmis.

Alkua on viilattu edellisellä editointikierroksella, se toimii yhä. Sovitan silti yhtä perussääntöäni ja jätän mielessäni ensimmäisen kappaleen pois, mutta kyllä se on ihan paikallaan.

Kolmas kappale, autereinen ja seesteinen kuulostaa aivan liian kesäiseltä ja muutenkin väärältä, raikas ja tyyni on parempi.

Sitten eteenpäin muutamia kappaleita, kunnes löytyy yksi joutavanpäiväinen sana, ja heti perään sanamuutos: tähyilen on parempi kuin tiirailen.

Verannan pois? Ei, ei sittenkään, pyyhekumi tänne.

Mukavaa tunnelmointia ja lauserakenteet ok, mutta autio-sana pitää vaihtaa vihreäksi.

Talvikäyttöinen…? Ei, talvikelpoinen kuulostaa oikeammalta.

Liikaa naksahduksia, täytyy vaihtaa lampun kohdalla ihan vain sammuttamiseksi.

Ai niin, ne pilvet katosivat yöksi, eli ne ovat palanneet eivätkä roikkuneet taivaalla koko ajan. Samalla lauseen muotoa vähän siistimmäksi.

Hiukan, hiukan, hieman, hiukan… Jospa tämmöisiä vähän vähemmän.

Airojen lavoista lipahtelevat pisarat? Lipahtelu on mukava sana, mutta kun edellisessä lauseessa jo liplattaa, kyllä ne pisarat nyt tällä kertaa tipahtelevat.

Kasvot ikkunassa? Ei silloin sanota että ei siinä ollutkaan mitään, vaan ketään.

Sitten, sitten, sitten. Näitäkin liikaa ja turhaan, pois pois.

Hämärä on saennut lähes pimeydeksi. No onpas ääliömäisesti ilmaistu, ehkä riittää jos se hämärä ihan vaan sakenee. Ja jos on vasta hämärää, tähdet ovat himmeitä ja niitä on vain keskitaivaalla.

Näe-erota, vaihdetaan erota-pysty näkemään. Jotenkin se vain kuulostaa järkevämmältä.

Ihan turha selittelevä lässytyslause, hus hus, viiva yli! Ja kohta pian silmiin osuu seuraava, asiasisältö tarvitaan mutta nuo kamalat löysät pois.

Jaha, preesens-kerronnan keskelle sitten livahtanut pari imperfektiä. Tyypillistä, toivottavasti nämä oli nyt viimeiset.

Hyyyi miten typerää paskanlänkätystä kokonaisen parin virkkeen verran, kuka tämmöistä kirjoittaa? POIS!

Dialogissa voisi olla pikkuisen puhekielisempi ilmaus.

Mitä minä tässä kohtaa olen ajatellut? Ei liity yhtään mihinkään, mutta jotain tähän tarvitaan, pieni viittaus edelliseen tapahtumaan.

Kirjoitusvirhe! Lukee möki kun pitäisi lukea mökin.

Ja taas, blaa blaa selostusta, viimeinen lause pois.

Jos se siima on jos leikelty silpuksi, sitä ei vedetä ulos kuin siimaa vaan siimanpätkinä.

Joutava kuvaus, eiköhän tätä kamaa ole jo enemmän kuin riittävästi. Kyllä tunnelmoinnillakin voi jonkunlaiset rajat pitää.

Luulen -> oletan.

Enää-sana on turha, se tulee ilmi jo edellisessä lauseessa.

Huonossa kunnossa? Ei, vaan rapistunut.

Melkein pimeää, se ei sovi mielikuvaan, jospa olisikin melko pimeää.

Pilkku pois, piste tilalle.

Kas, tästä on kadonnut kursiivi.

Turha sana, ja vähän matkan päässä toinen (SITTEN, voi hyvänen aika sentään). Ja kolmaskin (NYT, taas yksi salainen agentti joka yrittää pujahdella vähän joka väliin).

Jos kauhu on kivettänyt lihakseni, enhän minä pysty liikkumaan, vai mitä? Kauhu siis vain yrittää kivettää.

Loppu..? Se on ihan ookoo, mutta alkua ja loppua onkin mietitty tarkemmin jo aikaisemmissa vaiheissa.

Tämän novellin ja monia muita tarinoita voit lukea Tarinajoulukalenterissani 1.12. alkaen!


13 kommenttia

Voiko mieslukija fanittaa naiskirjailijan kirjoja?

Naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia kirjoja, miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja. Tämän kiertävän huhun tueksi on olemassa tilastotietoakin, joskaan ei kovin tarkasti ilmaistuna:

Sen sijaan yli puolet miehistä (ja kahdeksan prosenttia naisista) ilmoitti lukevansa enimmäkseen miesten kirjoittamia kirjoja.

”Yli puolet” voi periaatteessa olla 51 tai 98 prosenttia, mutta kyseisen tekstin alla oleva taulukko kertoo ehkä enemmän: miesten suosikkikirjailijoiden Top 10 -listalla 10/10 on miehiä, naisten suosikkilistalla naiskirjailijat vievät vain niukan voiton 6-4.

Olisi mukava saada selville, onko taustalla jokin yleispätevä syy. Selitys ei kuitenkaan enää voi olla se, että naiset kirjoittavat vain ”naisille suunnattua viihdettä” eli parisuhdekiemuroihin keskittyvää ns. kevyttä kirjallisuutta (ovatko ihmissuhteet väistämättä kevyitä aiheita, se onkin jo toinen kysymys, mutta mennään nyt näin karkealla yleistyksellä). Nykypäivän naiskirjailijat kirjoittavat sotahistoriaa, kauhua, tieteis- ja fantasiakirjallisuutta, dekkareita, kaikkea mitä mieskirjailijatkin.
Miehen näkökulmasta asiaa on itse asiassa pohtinut toinen Alaston kirjailija Jukka Laajarinne omassa blogissaan. Ilmeisesti yksi selittävä tekijä on (tai ollut ainakin pari vuotta sitten) naisten kirjoittamien kirjojen heikompi näkyvyys mediassa. Ei kuitenkaan tyhjentävä selitys, kuten Laajiskin myöntää, jo ihan sillä perusteella että naiset kuitenkin löytävät ilmeisen vaivatta naisten kirjoittamia kirjoja.

Eli jatketaan mietteitä, ja sitä varten on vedettävä jälleen mukaan Harry Potter. Sarjan räjähtäessä suursuosioon aika moni yllättyi suuresti kuullessaan, että J.K. Rowling onkin nainen – jostain syystä oletus tuntui olevan, että kyseessä on John eikä Joanne. ”Vahinko” oli kuitenkin jo tapahtunut, sarjaa fanittivat myös miespuoliset lukijat, nuoret ja varmasti vanhemmatkin, ympäri maailman.
Heitän villin arvauksen: asiaan saattaa vaikuttaa sekin, että sarjan päähenkilö on poika. Olisi kiintoisaa saada ihan mitattua tietoa siitä, minkä verran kirjan päähenkilön sukupuoli vaikuttaa miesten lukuvalintoihin. Jos voisi kurkistaa vaihtoehtotodellisuuteen, jossa Rowling olisi kirjoittanut Harriet Potterista, mitä siellä näkyisi – mahtaisiko sarja olla yhtä suosittu, ja olisiko edes kustantamo satsannut sen markkinointiin niin paljon?

Naisilla sen sijaan ei ole mitään vaikeuksia lukea mieskirjailijoiden teoksia mielin määrin ja tunnustaa avoimesti nauttivansa niistä. Esimerkiksi bloggaritoverillani Pasi Ilmari Jääskeläisellä on faneja jotka pukeutuvat päärynämekkoon, ottavat itsestään herkänkauniita valokuvia Pasin kirjojen kera ja tietenkin odottavat innolla aina seuraavaa kirjaa. Se on kerrassaan hienoa – fanitus on hauska, positiivinen ja suorastaan hyväätekevä harrastus. Fanitan itsekin monia asioita!

Kieltämättä olen kuitenkin hitusen kateellinen Pasille. Ei siksi, että pitäisin uskollisia naispuolisia lukijoitani mitenkään vähempiarvoisina kuin mieslukijoita (ja olen saanut hyvää palautetta vuosien varrella myös pojilta, mutta he muodostavat optimistisenkin arvauksen mukaan korkeintaan 2% lukijakunnastani), vaan koska olisi hienoa osata kirjoittaa tarinoita, jotka puhuttelevat ihmisiä sukupuolirajojen – ja tietysti muidenkin rajojen – ylitse. Tokihan ymmärrän, että esimerkiksi Syysmaa-sarjani lokerointi ”feministiseksi fantasiaksi” karkottaa tietyn tyyppiset tosikarjut, mutta eiköhän nykyaikana löydy muunkinlaisia miehiä.

Mutta jätän nyt omia kirjojani koskevat marinat sikseen ja muistutan vielä, että naiskirjailijat eivät kirjoita kaikki samanlaisia kirjoja, eivät läheskään kaikki edes ”naisista vain naisille” -tyyliin. Naiskirjailijoiden tuotannoista löytyy valtavasti valinnanvaraa, kokeiltavaa ja löydettävää – varmasti myös miehille. Kenties mieslukijan ja naiskirjailijan teoksen kohtaamista voi edistää sekin, että myös lukija uskaltautuu ylittämään omia rajojaan 🙂

No onhan minulla sentään yksi karumpaa sukupuolta edustava fani!

On minulla sentään yksi miessukupuolta edustava fani!


10 kommenttia

Mitä lukee miten lukee

anunaama
”Millä perusteella valitsit kirjan jota juuri luet?” -kysymykseen kuulee moninaisia vastauksia. Kaverit suositteli, aihe kiinnostaa, tykkään kirjailijan edellisistä kirjoista, lukupiirin valinta, tätä mainostetaan kovasti, kehuttiin kirjablogeissa, näin kirjailijan telkkarissa. Jos kirjasta kohistaan runsaan seksin, väkivallan tai muun sensaatiomaisen sisällön takia, yksi haluaa ehdottomasti lukea ja toinen ehdottomasti ei. Eräät jopa uskaltautuvat kokeilemaan umpimähkään kirjaston hyllystä täysin ennenkuulumattomia kirjoja, pelkän kansikuvan ja/tai takakannen perusteella.

Mikä sitten saa lukijan pitämään kirjasta? ”Se oli mielestäni hyvä kirja” on paras vastaus, ja olettaa voitaneen, että avatessaan kirjan ihminen noin keskimäärin on valmiudessa pitämään siitä. Kirjoja ei kuitenkaan lueta tyhjiössä, ja kokemusta värittävät myös ei-kirjalliset seikat: tärkein on varmaankin lukuhetkellä vallitseva oma mielentila (esimerkiksi hääaiheinen chick lit voi olla ankeaa luettavaa jos oma kihlaus on juuri purkautunut), lisäksi voivat vaikuttaa ennakko-odotus tai ennakkoluulo, mitä kaikkea tietää kirjailijasta ja onko lukenut tämän kirjoja aiemmin, romaaniin perustuva elokuva, ovatko muut ylistäneet vai moittineet kirjaa ja niin edelleen.

Sekin minua uteloittaa, minkä verran kustantamolla on merkitystä. Aina joskus olen havainnut näkemyksiä, joiden mukaan pienkustantamot ovat harrastelijamaisia ja vain isot ammattitaitoisia, tai kääntäen isoista suolletaan kaupallista massakökköä ja pienet kustantamot panostavat laatuun. Voivatko tällaiset ajatukset olla mukana kirjaan tartuttaessa?

Kustantamoista on kätevä hypätä mediahypetyksen vaikutukseen. Tarmokas markkinointi aivan kiistatta edistää kirjan myyntiä, mutta kokeeko lukija joka tuutista tunkevan kirjan paremmaksi kuin jos siitä ei olisi kuullut etukäteen mitään? Osaan lukijoista aggressiivinen markkinointi voi toimia päinvastoinkin – itse kuulun niihin ihmisiin, joiden on pakko odottaa hypetyksen laantumista ennen kuin voin lukea kirjan, tai katsoa elokuvan tai pelata pelin, koska yletön kohkaus saa minut helposti kyllästymään koko juttuun jo etukäteen (pois lukien asiat joita jo valmiiksi fanitan, ne on saatava heti, joskin liiallinen mediatykitys voi ajan kanssa tappaa myös fanituksen). Esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistuksen luin vasta kun pöly oli laskeutunut ja kirja löytyi sattumalta kirjaston hyllystä, 2-3 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ja kun sain lukea sen hypevapaassa tilassa, voin vilpittömästi sanoa että se on yksi parhaista romaaneista mitä olen lukenut, ja ansaitsi mielestäni kaiken saamansa huomion.
Päinvastoin taas on käynyt muutamien kestovouhotettujen kirjojen kanssa. Paulo Coelhon Alkemistista kuulee tasaiseen tahtiin ylistyslaulua: se on niin upean viisas, syvällinen, se muutti elämänkatsomukseni ja niin edelleen. Itse asiassa Alkemistin kohdalla ennakko-odotukseni oli varsin positiivinen, sillä pitkäikäiset kirjat aika usein ovat hyviä. Pieleen meni, samoin kuin Anthony de Mellon Havahtumisen kanssa. Molemmat olivat massiivisia pettymyksiä, enkä osaa varmuudella sanoa, olisinko pitänyt niistä enemmän ilman etukäteen kuulemaani hurmosta hipovaa suitsutusta. Ainakin Alkemistin olisin siinä tapauksessa voinut lukea pelkkänä tarinana, ilman odotuksia syvällisistä oivalluksista.

Yksilötason fanitus on eri juttu kuin markkinoilla kuohuva hypetys. Jos sarjaa kirjoittava kirjailija saa ensimmäisen osan haalimaan innokkaita faneja, he eivät hevillä sarjasta luovu ja rakastavat kiihkeästi jokaista osaa. Harry Pottereita jonotettiin pitkin yötä teltoissa kirjakauppojen edessä, ja ilmeisesti Harry Potterit ovatkin sekä hyvin kirjoitettuja että viihdyttäviä. Tietyn sarjan tai hahmon vankka fanipohja voi kuitenkin kääntyä kirjailijaa vastaan, etenkin jos hän haluaa tehdä tyylillisen täyskäännöksen. Olen lueskellut J.K. Rowlingin Paikka vapaana -romaanin arvioita, ja vaikka kirjaa ei suinkaan ole kautta linjan teilattu, erittäin monissa arvioissa oli ”Tämä ei tosiaankaan ole Harry Potteria” -tyyppisiä mainintoja, tai jopa myönnettiin Harry Pottereiden vaikuttavan jossain takaraivossa lukukokemukseen. Helen Fieldingille kävi vielä kehnommin, sillä Bridget Jones -fanien kerrottiin vallan raivostuneen Fieldingille viimeisimmän BJ-romaanin takia. Luultavasti mediassa kohistu yksittäinen juonipaljastus karsii Mad About the Boy -romaanilta lukijoita, vaikka tarina olisi muuten hyvä ja viihdyttävä.

Genreodotukset voivat toimia toisinkin päin: kirja kertoo vampyyreistä tai ihmissusista, tai se on dekkari, chick litiä tai kauhukirjallisuutta, joten se on väistämättä hyvä/huono. En huoli, en lue ellei ole pakko, ja jos on pakko niin inhoan periaatteesta. En voi väittää olevani itsekään ennakkoluuloista vapaa; olen kertakaikkisen allergisoitunut kaikenlaisille romanttisille yliluonnollisille hirviöille, mutta siitä huolimatta suunnittelen tässä jonakin päivänä vielä lukevani vampyyri- tai ihmissusiromaanin. Voihan olla, että yllätyn positiivisesti!

Tunnistatko (tai tunnustatko) sinä ulkoisia asioita, jotka vaikuttavat lukuvalintoihisi ja -kokemuksiisi?


Jätä kommentti

Alastomia kirjailijoita Helsingin kirjamessuilla

hginmessut_jpk1

JP Koskinen esiintyi messuilla useaan otteeseen kertoen Ystäväni Rasputin -romaanin lisäksi lasten- ja nuortenkirjoistaan Hallava Hevonen ja Haavekauppias. Tämä näpsäys on torstain haastattelusta, jossa kirjailija jutteli Ystäväni Rasputin -romaanin synnystä ja taustoista. Hän totesi, että historiallista romaania kirjoittaessa hahmoja tulee kunnioittaa aivan erityisesti, sillä he ovat olleet todellisia ihmisiä.
Ystäväni Rasputin -romaania varten JP Koskinen kertoi lukeneensa taustamateriaaleja lähes vuosikymmenen ajan. Rasputinin oma ääni on kuitenkin ollut Koskiselle selvillä alusta asti.

hginmessut_miina2

Myös Miina Supisella oli useampia esiintymisiä Säde-romaanin sekä Orvokki Leukaluun Urakirjan tiimoilta. Perjantaina hän keskusteli aikakauskirja Grantasta päätoimittaja Aleksi Pöyryn sekä Juha Itkosen ja Riikka Ala-Harjan kanssa. Ensimmäisen suomenkielisen Grantan teemana on ruoka, ja Supinen paljasti romaania kirjoittaessaan syövänsä varsin säilyke- ja karkkipainotteista ravintoa, mm. suklaamurot mainittiin muutamaankin otteeseen. Hän myös totesi, että nälkä auttaa kirjoittamisessa – taide tulee tuskasta, eikä työ välttämättä suju jos on liian kylläinen ja mukava olo.

Anne Leinosesta (Viivamaalari), Pasi Ilmari Jääskeläisestä (Sielut kulkevat sateessa) sekä Marisha Rasi-Koskisesta (Valheet) tallentui messuilla elävää kuvaa Ylen Aamun kirjassa. Vieraudesta, toiseudesta ja toisista maailmoista olivat keskustelemassa myös kirjailija Riikka Pelo sekä Aamun kirjan Seppo Puttonen ja Nadja Nowak.

Laajis2

Jukka Laajarinne oli sunnuntaina kertomassa romaanistaan 72. Toimintakuvaa lavalta ei valitettavasti saatu, mutta voin omasta kokemuksesta kertoa että kyseinen romaani värisyttää ja ravistelee!

Tiina

Tiina Raevaara messuili tällä kertaa haastattelijan ominaisuudessa. Raevaaran viimeisin romaani Hukkajoki ilmestyi viime vuonna, mutta ei sitäkään kannata ohittaa!


Jätä kommentti

Antaudu vieraalle kirjailijalle: Anun houkutukset

ilmeeton_houkutus2_pieni
Anu H
”Tavallinen nainen, sairaalan siivooja, elääkin siivosti. Syö yksin television ääressä, laittaa kauniita kynsiään, katsoo peilistä ikääntyviä kasvojaan.
Hiljainen mies, näkymätön kuulumaton, käy kävelyillään ja tuntee toisten sielut.
Nainen kohtaa miehen, kertoo kaiken, mies ei mitään. Viimein joku kuuntelee, naisen menneisyys saa äänen. Joskus hän oli, eli, teki… mitä?”

Ilmeetön mies (Karisto 2010) käsittelee äitimyyttiä, naisen kokemaa vihaa ja ihmisen kykyä kätkeä tuskalliset muistot itseltään. Mitä tapahtuu, kun viha ei löydä purkautumistietä? Mistä viha syntyy? Voivatko vihan synnyttäneet vääryydet olla vain väärinkäsityksiä, joita ei koskaan oikaistu, jotka ruokkivat syvällä kuohuvaa kaunaa vuodesta toiseen ja lopulta saavat tekemään kauheita tekoja? Kenen näkökulma on perimmäinen totuus?

Muisti ei ole valokuvauskone joka tallettaa tapahtumat objektiivisina ja autenttisina: yksittäiset muistot voivat kadota kokonaan, joskus ne vääristyvät tai muuttuvat kokonaan toisiksi.
Yksinäisyys voi olla turvallinen pakopaikka, jossa ei joudu peilaamaan itseään toisista, ei tarvitse pelätä heidän näkevän sen minkä itse haluaa itseltään kätkeä.
Kuitenkin ihmisellä on tarve kertoa tarinansa, ja tärkeintä silloin on se, että joku kuuntelee. Mutta olisiko joskus parempi vain pysyä vaiti ja unohtaa?

ilmeeton_kansi2

”Kirjan tapahtumat ja kerronta antoivat mahdollisuuden odottaa melkein mitä tapansa. Irman muistelu ja kertomukset paljastavat menneisyydestä yhä uusia asioita ja konkreettisestikin tapahtuu monenlaista. Tuntuu, että kirjailija johdattaa lukijaa vihjaten leikitellen erilaisista vaihtoehdoista. Kuitenkin kirjan loppuhuipentuma on yllätys.”
Merja Leppälahti / Kiiltomato