alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Kiitos ja näkemiin :)

Kuten omassa blogissani olen jo maininnutkin, bloggausintoni on vähitellen hiipunut, eikä mitään järkevää sanottavaa oikein tahdo keksiä (vaikka eipä nuo kovin järkeviä juttuja ole tähänkään saakka olleet 😀 ). Tiedotteen tyyppisiä juttuja laitan kyllä yhä tuonne omaan blogiini, jos jotain ns. uutiskynnyksen ylittävää kerrottavaa joskus sattuisi ilmenemään, mutta Alaston kirjailija! -blogi saa tällä erää jäädä kokonaan. Varmasti tätä kuitenkin käyn edelleen lukemassa! 🙂

Kiitos ja hyvää jatkoa kanssabloggaajille sekä blogin lukijoille!

Mainokset


1 kommentti

Hahmojen salainen elämä

Elämää verrataan usein tiehen, jota pitkin matkataan syntymästä kuolemaan. Toisen määritelmän mukaan elämä on tarina, jota ihminen kertoo itselleen ja muille.
Tarinoiden kirjoittamisessa nämä kaksi yhdistyvät. Tarina on elämästä kertova tie, matka alusta loppuun, ja tapahtumat sekä henkilöt kohdataan matkan varrella. Tarinan kertomiselle on yhtä lukuisia tapoja kuin on kirjoittajia, yksi piirtää pikkutarkan kartan valmiiksi, joku vain astuu tielle ja lähtee matkalle.

Tämä jälkimmäinen tapa on minun tapani, sillä kokeiltuani kerran tai pari millipaperisuunnitelmia olen havainnut, että ne toimivat kohdallani kuin liian pieni ja heiveröinen aitaus lehmälauman ympärillä. Ensimmäisen yllätyksen kohdalla, oli se matalalta kurvaava pienlentokone tai lehmien kinttuja näykkimään säntäävä irtokoira, lauma rynnistää aidan säpäleiksi kuin tyhjää vaan ja laukkaa häntä pystyssä eri ilmansuuntiin.

Teen kyllä etukäteissuunnittelua ja taustatyötä aiheen puolesta, tapauksesta riippuen runsaastikin. Kirjaan myös talteen mahdollisia – ei kuitenkaan kiveenhakattuja – juonenkäänteitä, mutta muutoin tallustan polun alkupäähän aika pitkälti heinä suussa ja vihellellen. Henkilökaartista on tässä vaiheessa tiedossa vain keskeisimmät hahmot, ja hekin ovat usein vasta ideoita; jotain saattaa olla ylöskirjattuna (ja nekin asiat voivat tarinan edetessä muuttua), mutta en tee yksityiskohtaisia listoja ulkonäöstä, luonteenpiirteistä tai henkilöiden keskinäisistä suhteista.
Joskus toki käy niin, että tarina lähtee liikkeelle reippaan ja eläväisen hahmon vetämänä, mutta silloinkaan en saa käyttööni koko kaartia kerralla, vaan sivuroolit odottavat vielä ottajiaan.

Tarinamatkalla juoni kääriytyy esiin tienviittoina, hahmot puolestaan seisoskelevat pientareella joskus pitkäänkin kuin pahvista leikatut hahmot. Tekstin käyttökelpoisuudesta ei kerro oikeastaan mitään se, kuinka varsinainen kirjoittaminen etenee. Polku on välillä tasainen ja hyvä vaikka hölkätä, toisinaan taas kuoppainen ja kaikin puolin hankala kulkea, ja tätä vaihtelua on pitkin matkaa. Sujuvasti edenneet kohdat ovat usein sujuvaa tekstiä, mutta myös ne hiki otsalla punnerretut etapit harvemmin joutavat kokonaan roskikseen, ne vain vaativat hieman enemmän editointia.

Hahmot sen sijaan ovat minun kirjoittamiseni mittari. Tarina on pelkkiä kirjainmerkkejä jonossa, kunnes hahmot alkavat herätä eloon. Erityisen hyvin tämä ilmeni kirjoittaessani keväämmällä ilmestyvää romaania Ihon alaiset, jossa olen käyttänyt hieman peruskerronnasta poikkeavaa rakennetta. Ihon alaisissa on useita näkökulmahenkilöitä, ja kirjoittaminen oli aluksi lähinnä erilaisia kokeiluja, tämä pala sinne ja tuo tuonne, tälle kertojalle preesens ja tuolle ensimmäinen persoona. Pelasin palapeliä melko pitkäänkin, ja olin jo vähällä tuskastua, kun eräänä päivänä Jara irtosi pahvikehyksestään ja lähti astelemaan kanssani: hän puhui, käveli, nauroi, suuttui. Oli elossa. Ei enää se, vaan hän.
Pian Jaran jälkeen muut hahmot seurasivat hänen esimerkkiään. Inka pohti tulevaisuuttaan, PlastikPrincess tarrautui haaveeseen kauneudesta, joka toisi hyväksyntää ja rakkautta, Matiaksen sisällä roihusi aatteen palo teini-ikäisen kaikkitietävyydellä.

Herättyään henkiin hahmot elävät paljon, paljon enemmän kuin lukija saa koskaan tietää. He putkahtelivat mieleeni kävelylenkillä, nukkumaan mennessä, jopa leffaa katsoessa tai kirjaa lukiessa. Näin Jaran junassa katselemassa maisemia, mietin kuinka PlastikPrincessin koulupäivä tänään sujui. Vakoilin Inkaa luennolla ja Zeenaa sponsorimatkalla.

Tämän kirjan kohdalla tapahtui jotain muutakin: tarinan maailmasta tuli yksi päähenkilöistä. Toki esimerkiksi Syysmaa on minulle likimain todellinen paikka, maailma jossa olen tehnyt monia matkoja, mutta Ihon alaisten maailma tuntui valtaisalta, elävältä olennolta. Se lymysi hahmojen arkipäiviin naamioituneena, mutta kuitenkin vaikutti näkymättömänä ja ennen kaikkea tietoisena voimana tapahtumiin. Olenko luonut jumalan?

Ihon+alaiset+kansi


Jätä kommentti

30 vuoden perspektiivi kirjailijan työhön: Tuija Lehtisen juhlavuosihaastattelu

tuija_haastiskuva

Tuija Lehtisen esikoinen, Rosan talo, julkaistiin syksyllä 1984, ja tuorein romaani on puolestaan tänä syksynä ilmestynyt Armon aika. Lehtinen on tähän mennessä kirjoittanut 106 kirjaa, kaikki samalta kustantajalta.

Aivan ensinnä se klassinen kysymys: kuinka sinusta tuli kirjailija?

Kirjailijan ammatti ei ollut mikään nuoruuden haave, en edes kirjoittanut päiväkirjaa. Vasta kun opiskelin yliopistossa matematiikkaa ja tilastotiedettä, halusin kokeilla jotain uutta. Olen aina lukenut paljon ja monenlaista kirjallisuutta, oikeastaan aivan kaikkea paitsi runoja. Siitä se sitten lähti, osallistuin Kolmiokirjan Nyyrikki-lehden rakkausnovellikilpailuun kahdella novellilla, ja lehden päätoimittaja pyysi lähettämään lisääkin.

Kolmiokirja oli ”korkeakouluni”, jossa opin kirjoittamaan ammattimaisen kurinalaisesti, kustantaja alkoi luottaa minuun ja he pyysivät aina lisää tekstejä. Kirjoitin novelleja Kolmiokirjan lehtiin sekä pitempiä romanttisia tarinoita muun muassa Kulta-, Linna– ja Lääkäri-sarjoihin. Saatoin käydä Kolmiokirjan toimitiloissa etsimässä diavalikoimista kansikuvan, seuraavaksi mietin mainoslauseen ja vasta sitten aloin kirjoittaa. Näiden oppien pohjalta lähdin lopulta kirjoittamaan romaanimittaista tekstiä, josta tuli esikoiseni Rosan talo.

Kuinka vaikeaa tai helppoa oli saada esikoisromaanisi julkaistua? Miltä tuntui, kun se tapahtui?

Olin miettinyt etukäteen, mille kustantamolle käsikirjoitukseni lähettäisin. Jossakin lehtijutussa olin nähnyt Hannu Mäkelän sanovan, että Otava ottaa kaikkea kirjallisuutta, joka on omassa lajissaan hyvää. Tiesin Rosan talon olevan omassa lajissaan hyvä, joten lähetin sen Otavalle, jossa se hyväksyttiin kustannusohjelmaan. Olen pysynyt Otavan kirjailijana tähän päivään saakka.

Olihan se aivan huikeaa, kun sai tekijänkappaleet kotiin ja näki kirjan valmiina. Se oli minulle myös suuri ylpeyden ja ilon aihe, ja tavallaan uusi aluevaltaus, sillä suvussani tai tuttavapiirissäni ei ollut aiemmin ollut kirjailijoita. En toitottanut asiasta isommin etukäteen, joten kirjan ilmestyminen oli läheisille suuri yllätys.

Kuinka olet juhlistanut 30-vuotista kirjailijantaivaltasi?

Töitä tekemällä! No, kyllä sentään kotosalla syötiin ja juotiin hyvin Rosan kunniaksi syyskuussa. Esikoisen tarkkaa julkaisupäivää minulla ei valitettavasti ole muistissa, vaikka sen jälkeen ilmestyneistä romaaneista olen merkinnyt ilmestymispäivät ylös. Myös Otava tarjosi juhlapäivällisen ja antoi 30 ruusua.

Olet kirjoittanut valtavan määrän kirjoja. Mikä on tuotteliaisuutesi salaisuus?

Jarkko Laine sanoi kerran, että kirjoistani näkee kuinka suuri ilo kirjoittaminen minulle on. Se on totta – nautin suuresti työstäni. Tietenkin asiaa auttaa myös Kolmiokirjassa oppimani tiukan aikataulun pitäminen. Olen huomannut, että muillakin Kolmiokirjalle kirjoittaneilla se näyttää olevan yhä takaraivossa.

Kuinka ylläpidät työkykyäsi? Oletko koskaan harkinnut alanvaihtoa?

Into kirjoittamiseen pysyy itsestään yllä. Anna-Leena Härkönen on sanonut kirjoittamista taudiksi, ja se taitaa pitää paikkansa. Kun saan yhden tekstin valmiiksi, pidän pienen tauon, sen jälkeen ”tauti” taas iskee ja se on menoa.

En ole koskaan harkinnut lopettamista, en edes osaisi tehdä mitään muuta. Tarinoiden kautta olen päässyt tutustumaan monenlaisiin kiinnostaviin ammatteihin, kampaajasta eläinlääkäriin ja esimerkiksi tuoreimmassa Armon ajassa farmaseutin ammattiin, mutta en ehkä sillä perusteella ole vielä pätevä noihin töihin!

Millä tavoin kirjailijan työ on muuttunut 30 vuodessa?

Käytännön tasolla tekniikka on muuttunut paljon. Alkuaikojen mekaanisella kirjoituskoneella jyskyttäminen oli varsin työlästä, ja sähkökirjoituskone oli suuri harppaus. Sormia sai varoa, kun tela liikkui sata kilometriä tunnissa, mutta naputtelu oli kevyttä ja korjausteippinauha teki korjauksistakin helppoja ja nopeita. Insinöörimieheni on aina halunnut olla teknologian etulinjassa, joten tietokonekin tuli taloon jo vuonna 1985, se maksoi 21 600 markkaa. Olin Otavalla varmaankin ensimmäinen kirjailija, joka toi tekstit levykkeillä.

Muilta osin kirjailijan työ on muuttunut näkyvämmäksi, messuihin ja kaikenlaisiin kirjallisiin kissanristiäisiin meidän odotetaan osallistuvan enemmän, vaikka eihän sellaisiin pakko ole mennä. Ne voivat tosin olla antoisiakin, esimerkiksi kouluvierailuilla nuorisokirjailija pääsee tapaamaan todellista kohderyhmäänsä.

Kirjailijan ”brändäyksestä” puhutaan paljon, mutta mielestäni kirjan ja sen sisällön pitäisi olla numero yksi. Kirja on se jota rakastetaan ja vasta sen jälkeen kirjailija, ei niin päin että kirja alkaa kiinnostaa vain jos kirjailija hymyilee kauniina, rohkeana ja kuohkeana joka paikassa. Jos näkyy vaikkapa televisiossa jatkuvasti, voi muuttua pelleksi, jonka ensisijainen tehtävä on huvittaa kansaa ja vasta sen jälkeen kirjoittaa kirjoja.

Entä miten kustannusmaailma on sinun näkövinkkelistäsi muuttunut?

Minulla on ollut onni pitää sama kustannustoimittaja koko urani ajan, aluksi hän toimitti lanu-kirjojani ja nykyään myös aikuisille suunnatut kirjani. Meillä on hyvä ja luottamuksellinen suhde, joka ei enää nykyään ole itsestäänselvyys. Monet kirjailijat joutuvat elämään epävarmuudessa, kuka seuraavan kirjan käsittelee ja missä ajassa.

Kirjojen painosmäärissä puolestaan näkyy kirjamyynnin väheneminen, erityisesti nuortenkirjojen kohdalla. 1990–2000 -lukujen taitteessa ensimmäinen painos saattoi olla 8000–10 000 kappaletta, nyt ei mitenkään päästä samanlaisiin lukuihin. Toivottavasti niitä kuitenkin lainataan paljon kirjastoista.

Mitä mieltä olet nykypäivän kirjamarkkinoinnista?

Kustannusalalla otetaan nykyään johtotehtäviin usein kaupallisesti koulutettuja ihmisiä kirjallisuusihmisten sijaan. Ehkä siinä ei sentään mene kirja pesuveden mukana, mutta vähän parempaa paneutumista toivoisin. Kirjailija tulisi tuntea kustannustalossa ihmisenä, ei pelkkänä brändinä, ja pitäisi olla halua saada hänen uraansa eteenpäin.

Markkinointi on kasvanut ja monipuolistunut, on tullut esimerkiksi paljon agentteja jotka vievät kirjoja ulkomaille. Mutta ovatko ne markkinoidut kirjat sitten oikeasti parhaita? Keskinkertaisuuskin saadaan menestymään, kun sitä tarpeeksi markkinoidaan, ja todella hyvä voi jäädä katveeseen ilman markkinointia. Kirjallisuusmaailmassakin on monenlaisia tilanteita.

Mitkä ovat mielestäsi kirjailijan tärkeimpiä ominaisuuksia?

Mielikuvitusta pitää olla iso annos, jotta saa yhdestä kärpäsestä sata härkästä ja tarinan paisumaan. Kärsivällisyys on erittäin tärkeää, pitää pystyä istumaan ”sekatyön” äärellä eli muokkaamassa ja korjaamassa tekstiä, se voi viedä pitkiäkin aikoja. Pitää myös uskoa vahvasti omaan tekemiseensä.

Moni haaveilee kirjailijan ammatista. Kerro lopuksi vielä jokin kauhea totuus kustannusmaailmasta?

Julkaisukynnyksen ylittäminen on tuurista kiinni. Hyvin paljon riippuu siitä, kuka tekstin ottaa vastaan, sopiiko teksti kustannusohjelmaan, onko juuri sille lajityypille sillä hetkellä tilausta ja niin edelleen. Varsinkin jos tulee ”tyhjästä” ilman minkäänlaista taustaa, ei kannata odottaa riemunkiljahduksia. Jos myöntävä vastaus tulee, se on pieni ihme. Tämä koskee ensisijaisesti suuria kustantamoita; pienemmät kustantamot ottavat hanakammin esikoisia, mutta niiden kanssa kannattaa olla tarkkana. Täytyy osata vaatia kustannustoimittajaa sekä muuta asiaan kuuluvaa apua, sillä ne eivät aina ole itsestäänselvyys. Nyrkkipajojen kanssa voi päätyä jopa itse maksumieheksi.

Kirjoituskilpailuissa ja kirjallisuuspalkinnoilla kärkeen pääsyssä on myös sattuma suuressa osassa. Raadissa voi olla monta ihmistä, mutta kukaan ei lue kaikkia kirjoja, vaan urakkaa jaetaan. On täysin onnenkauppaa, kolahtaako oma teksti juuri sille lukijalle jonka silmien eteen se osuu, ja jos kyseinen lukija vaikkapa sattuu inhoamaan juuri sinun edustamaasi lajityyppiä tai tarinan aihetta, teksti hylätään armotta. Vastaava ilmiö näkyy esimerkiksi Nuorisokirjailijoiden Turun kirjamessuilla järjestämän kansikisan vastauksiin kirjoitetuissa perusteluissa; kirja ei houkuta jos kannessa on jokin elementti mistä ei itse tykkää, oli se sitten mopo, hevonen tai vaikka omat inhokkivärit.

Tuija Lehtinen on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja Turun kirjamessujen puuhanainen.

Tuija Lehtinen on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja Turun kirjamessujen puuhanainen.

Alaston kirjailija! -blogi onnittelee lämpimästi Tuija Lehtistä 30-vuotisesta kirjailijanurasta, ja toivottaa vähintään toisen mokoman lisää! 🙂


1 kommentti

Arvonta suoritettu!

Syyskuun alussa julistin kirja-arpajaiset, ja nyt on aika paljastaa voittaja.

arvonta1

Ensin kaikkien osallistujien nimet lappuihin.

arvonta2

Laput tiibetiläiseen kulhoon.

arvonta3

Hämmentelyä käpälällä…

arvonta4

… Tadaa! Onnea voittajalle! 🙂 Kerro vielä meilitse (anu.holopainen ÄT kolumbus piste fi) minne iteljooni saa kirjat toimittaa, sekä haluatko omistuskirjoitukset ja kenelle, niin loppuviikon aikana lähtee paketti matkaan!


17 kommenttia

Kirjasyksyn avaukseksi kirja-arvonta!

syyslaidun

Vielä on kesää jäljellä, kenties, mutta kirjasyksy on jo pyörähtänyt käyntiin. Sen kunniaksi arvon kirjapaketin, joka sisältää molemmat aikuisille suunnatut romaanini:

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti (Myllylahti 2014)

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti (Myllylahti 2014)

Ilmestyskirjan täti, keväällä ilmestynyt vakava hupailu työelämästä ja hankalista sukulaisista, sekä

Anu Holopainen: Ilmeetön mies (Karisto)

Anu Holopainen: Ilmeetön mies (Karisto)


Vuonna 2010 ilmestynyt Ilmeetön mies, joka kertoo ihmisen kyvystä kätkeä menneisyytensä – jopa itseltään.

Arvontaan osallistuminen on helppoa! Kirjoita 14.9. mennessä tähän postaukseen kommentti, jossa suosittelet muille lukijoille jotakin itsellesi mieluista kirjaa, niin olet mukana arvonnassa 🙂 Arvonnan tulos paljastetaan viikolla 38.


Jätä kommentti

Sisäinen persuni, eli paneelikeskustelun jälkirönsyilyä

Osallistuin lauantaina 12.7. Finncon-tapahtumassa paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli nuortenfantasia Suomessa. Muut keskustelijat olivat kirjastoalan ihmisiä: Sini Neuvonen sekä kirjavinkkarit Reetta Saine, Matti Karjalainen ja Markku Kesti. Paneelissa puhuttiin toki otsikon mukaisesti lähinnä nuorille suunnatusta fantasiakirjallisuudesta, mutta samoja asioita voisi pitkälti soveltaa nuortenkirjallisuuteen yleisesti.

Väistämättä esille nousi myös suomen kieli ja kuinka lukuharrastus sitä edistää. Olen henkilökohtaisesti sillä kannalla, että jokaisen ei ole pakko lukea, ihminen ei ole oletusarvoisesti typerys jos hän ei lue [kaunokirjallisuutta], ja mielestäni kaikki ei vain yksinkertaisesti sovi kaikille – ei edes lukeminen.
Näistä näkemyksistä huolimatta olen myös sitä mieltä (ja käsittääkseni myös erilaiset tutkimukset ja asiantuntijoiden havainnot vahvistavat asian, en nyt kuitenkaan hitaalla mokkulalla ryhdy google-savottaan), että kirjojen tai ylipäätään pitempien, keskittymistä vaativien tekstien lukeminen on monin tavoin hyödyksi paitsi ihmisen kielellisille taidoille, myös ajattelukyvylle noin yleensä. Vähintäänkin ajatuksensa pystyy välittämään toisille paremmin, kun on jonkinlaista käsitystä kuinka muotoilla ne sanoiksi ja sitä kautta johdonmukaiseksi viestiksi.

Internetin porinassa kielellisestä ilmaisusta huomauttelevat saavat herkästi ”Mitä välii!?!1! X-D ” -kommentteja. Netissä kevyesti rupatellessa on mielestäni ihan ookoo käyttää puhekieltä ja nettilyhenteitä, teen itsekin niin, ja saatan loikkia pitkän, perusteellisen, kirjakielisen kommentin vain silmäillen ylitse, sellaisen lukeminen näytöltä voi tuntua raskaalta, jos keskustelun aihe ei sinänsä kauheasti järisytä.
Mutta ”mitä välii?” -ihmiset sivuuttavat sen, että sitten kun aihe on tärkeä, ei enää olekaan toissijaista kuinka siitä keskustelee. Kielellisen ilmaisun ymmärrys ja hyvä hallinta ei ole pelkästään romaanien lukemista varten, vaan se on keskeinen osa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Jos haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, on tärkeää osata muotoilla oma viestinsä mahdollisimman hyvin, ja pyrkimys vastapuolen näkemysten ymmärtämiseen (jonka halukin toki kiihkeimmissä väännöissä joskus loistaa poissaolollaan) riippuu kyvystä lukea hänen viestinsä niin kuin hän sen tarkoittaa.

Hyvää kieltä ei siis ole pakko käyttää jos ei halua, mutta on hyvä että se on tarpeen tullen käytössä. ”Mitä välii?” -ihminenkin voi joskus haluta tulla ymmärretyksi, eikä kirjoitetun viestinnän merkitys yksittäiselle ihmiselle ole internetin aikakaudella vähäisempi, vaan päinvastoin entistä suurempi, kun keskustelut käydään pääosin tekstin varassa. Ja vaikka siirryttäisiin vähitellen esimerkiksi videokommentointiin, kieli ei ole pelkkää tekstiä, sitä myös puhutaan.

Kieli liittyy myös kulttuuriin. Matti Karjalainen (muistaakseni, pahoittelut jos se olikin joku toinen) vitsaili paneelissa jotakin persumaisesta lausunnostaan nostaessaan esiin kirjallisuuden ja kielen merkityksen suomalaiselle kulttuurille. Itsekään en kuulu niihin, joille suomalaisuus on jotakin ylitse muiden säilyttämisen arvoista pelkästään siksi, että se on suomalaista. Kuitenkin, laajemmassa mittakaavassa erilaiset kielet, ihmisryhmittäin vaihtelevat viestinnän sekä taiteellisen ilmaisun tavat kuvastavat mielestäni kauniisti ihmisyyden monia muotoja. Yksi ei ole arvokkaampi kuin toinen, mutta niiden muodostama moninainen kirjo tuntuu jollain tapaa hienolta ja merkitykselliseltä.

Lisäksi on vielä sellainen subjektiivinen sydämen asia, että rakastan suomen kieltä. Vaikka monessa muussa asiassa olen aika lailla halitulijallaa-ihminen, kieli on minulle vakava paikka. Tuntuu hirvittävältä, jos ns. oikean, ammattimaiseksi mieltämäni kustantajan julkaisema kirja on täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä, ehkä kaupan päälle vielä tyylillisesti kömpelö. Tällaista näkee jo toisinaan etenkin nuorille suunnatuissa käännössarjoissa, joita pitää saada kaupan hyllylle pikavauhdilla ja mielellään mahdollisimman halvalla. Silloin joko ammattikääntäjä ei ehdi kuin huitaista tekstin kerralla läpi, tai kenties lähdetään tv-puolella kaikesta päätellen jo käytössä olevalle ”Meidän 14-vuotias Pirjo on tosi hyvä englannissa, sehän voisi kääntää tämän taskurahalla!” -linjalle. Jos painetussakin kirjassa kielellinen taso on sivuseikka, voi olla hankalaa perustella lapselle ja nuorelle, miksi kielen hyvä hallinta on tärkeää.