alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Johonkin pitää lopettaa

Marian ilmestyskirja -kansiTarinoiden lopettaminen on oma taitolajinsa. Loppuja on erilaisia, sekä rakenteeltaan että muulta tyypiltään – avoin loppu, kaiken yhteen sitova loppu, alkuun palava loppu, onneton ja onnellinen, sun muut variaatiot. Eri genreihin kuuluvat omat lopputyyppinsä ja lopuista on toki myös yhtä monta eri mieltymystä kun on lukijaakin.

Lopussa hyvin tärkeää on paitsi se, mitä tapahtuu, miten se kirjoitetaan. Itsestäänselvyys ja koskee tietysti kaikkea muutakin, mutta esimerkiksi taidokas – tai kökkö – viimeinen lause jää mieleen ihan eri tavalla kuin keskivaiheen lause.

On myös olennaista ymmärtää, että eri tekstilajit vaativat erilaisen lopun. Kirjoitan romaaneja, novelleja, pienoisnovelleja (kuuden, 55 ja sadan sanan), näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Kaikkiin näistä sopivat erilaiset loput.

Tavallisessa novellissa pelivaraa on mielestäni ehkä eniten. Novellissa mahdollisia muotoja on paljon, eikä novellin aina tarvitse olla edes perinteinen tarina. Siten mahdollisia lopetuksiakin on hyvin paljon.

Ja koska emotionaalinen ja ajallinen investointi tekstiin ei ole yhtä suurta, novellin lukija ei revi pelihousujaan yhtä herkästi kuin romaanin, jos loppu on liian avoin tai muuten ei miellytä. Se ei tietysti tarkoita, ettei lopun tarvitsisi olla hyvä, mutta kaikkia ei yleensä pysty miellyttämään.

Pienoisnovellissa taas loppu on usein vähän niin kuin vitsin punchline: viimeinen rivi saattaa kääntää kaiken päälaelleen tai ainakin muuttaa lukijan tulkintaa siitä. Juuri mihinkään muuhun tekstilajiin tämä ei sitten sovikaan, tavallisiin novelleihinkin aika harvoin. Siinäkin pitää tietysti tietää mitä tekee, jotta ei tee novellista Ujo piimä -vitsiä tai latista hyvää tarinaa jasittenheräsin-lopulla.

Kun olen siirtänyt romaanejani näyttämölle, yleensä niissä on eniten muuttunut aivan loppu. Vaikka tarina päättyisikin periaatteessa samoin, yleensä vähintään lopun dramatisointitapa vaihtuu. Romaanin loppu on monesti osittain pään sisällä, näytelmän ei voi olla.

Leffakäsikseni loppuu eri lailla kuin mikään muu tekstini: se sekä palaa alkuun – joka leffoissa on hyvin tavallista – että on visuaalinen ja symbolinen. Muissa genreissä sama ei toimisi.

Joidenkin romaanieni loput ovat jakaneet lukijoiden mielipiteet. Esikoiseni Marian ilmestyskirjan loppua jotkut ovat pitäneet ”novellimaisena”. Se loppuu kuulemma liian äkisti – vaikka mielestäni asiat on kuitenkin ratkottu. Tästä olen yrittänyt ottaa opikseni, vaikka moni muu pitikin lopusta.

Makuuhaavoja loppuu jossain määrin epätavallisesti siinä mielessä, että viimeisellä rivillä on eräänlainen pienoiskäänne. Se ei varsinaisesti muuta tulkintaa aiemmasta, vaan enemmänkin aloittaisi toisen tarinan. Mietin pitkään, voiko näin tehdä. Ei tullut mieleen toista samanlaista loppua. Toistaiseksi tästä lopusta ei kuitenkaan ole tullut valituksia.

Myös Häpeämättömän loppua  on pidetty liian avoimena. Sen voin sinänsä myöntää, avoimuus on hyvin olennainen osa romaania. Sitä en voisi muuttaa. Palsamoitu loppuu jossain määrin avoimesti, mutta ehkä vähiten romaaneistani. Siitä ei ole tullut palautetta suuntaan tai toiseen. Sisimmäisen loppua on toistaiseksi yksi lukija kritisoinut ”epälopuksi”, vaikka se onkin melko perinteinen.

Käsikirjoitusvaiheessa oleva romaanini lopetus on sekin jakanut mielipiteitä. Yhden koelukijan mielestä loppu oli okei, toisen mielestä liian avoin, kolmannen mielestä avoimuudessaan loistava. Niin, kaikkiahan ei voinut miellyttää. Onko parempi, että loppu on ”jees”, vai yhden mielestä kökkö ja toisesta mahtava?

Kuten tästä huomaa, minulla on taipumus avoimiin loppuihin, erityisesti romaaneissa. Kun oma ilmaus kehittyy ja kasvaa, kun tekee toistuvasti samoja ratkaisuja, niitä tietysti miettii paljon. Mitkä ovat motiivit niiden takana ja toimiiko lähestymistapa vai ei, pitäisikö jotain muuttaa.

Uusimmissa romaaneissani on ollut jännäri- ja dekkarivaikutteita. Dekkarissa olennaista on aina tietää, kuka teki murhan. Jos sitä ei lainkaan kerrottaisi, kyseistä teosta tuskin voisi edes kutsua dekkariksi. (Varmaan jokunen tälläinenkin löytyy.)

Olen tullut siihen tulokseen, että minä en yksinkertaisesti, ainakaan tällä hetkellä, välttämättä halua kertoa tarinoita, joissa on selkeä, yksiselitteinen loppu. Se ei vain tunnu minun jutultani.

Mainokset


Jätä kommentti

Kun tekee mieli luovuttaa

Sisimmäinen-kansiEn todellakaan ole luovuttajatyyppiä. Muutaman novellin ja yhden romaanikäsiksen (noin vuonna 2001) olen jättänyt kesken, mutta yleensä teen kaiken loppuun.

Viimeksi kirjoittamani romaanikäsis oli järjestyksessä kymmenes valmistunut ja ylivoimaisesti kaikkein vaikein. Luulisi, että romaanien kirjoittaminen tulisi ajan myötä helpommaksi, mutta tuntuu kuin asia olisi melkein päinvastoin.

Osaltaan asiaan vaikutti ehkä se, että olin fyysisesti erittäin huonossa kunnossa kun naputtelin kirjan ensimmäisen version toissa marraskuun NaNoWriMossa, kuten myös editoinnin aikana. Mutta ei se ollut ainoa syy.

Sisimmäinen perustuu vuosina 2011-2012 kirjoittamaani noin 5 000 sanan englanninkieliseen novelliin, joka käsitteli lampaiden älyä. Se oli pisin novellini ikinä ja kun kerroin aikovani kirjoittaa siitä kokonaisen romaanin, useampi lukija sanoi, että oli ajatellutkin sen sopivan siihen.

Novellin muokkaaminen romaaniksi on kuitenkin petollisen näennäisen helppoa. Siinä on runko, mutta se on vain pieni osa tapahtumista, ja sitäkin voi joutua muuttamaan. Novelli loppui noin puoliväliin romaanini tarinaa. Loppupuoli onkin se, joka romaanissani on eniten muuttunut matkan varrella.

Tämä oli myös aika erilainen romaani kuin aiempani. Siinä oli dekkari- ja jännärivaikutteita, joita olin kerran kokeillut, mutta paljon vähemmässä määrin.

NaNoWriMon 2013 jälkeen minusta tuntui, että olin onnistunut kirjoittamaan romaaninmittaisen tekstin, jossa ei ollut juonta, henkilöitä eikä tunnelmaa. Melkoinen saavutus. Siinä ei toki ole mitään uutta, että ensimmäinen versio on kökkö, mutta tämä oli aivan ennätyksellisen kökkö.

Olinko tehnyt pahan virheen alkaessani kirjoittaa koko romaania? Kyllähän julkaistutkin kirjailijat joskus mokaavat ja kirjoittavat julkaisukelvottoman tekstin. Mistä tietää, milloin on syytä haudata koko projekti?

Annoin tekstin minimaalisesti editoituna luettavaksi ihmiselle, joka aiemmin koeluki tekstini ensimmäisenä. Hänestä se ei ollut huono. Jatkoin muokkausta, vaikka se tuntui tervanjuonnilta ja melkein koko ajan tuntui siltä, että pitäisi luovuttaa, viime metreille asti.

Kirja kulki usealla koelukijalla, joilta sain arvokasta palautetta. Lähetin paljon jatkokysymyksiä. Pahimmillaan ne olivat, että pitäisikö tässä tapahtua a, b, c, d, e, f vai jotain ihan muuta.

Silti epäilytti. Ajattelin, että tällä ei kyllä ainakaan lohkea isompaa kustantajaa, jollaista olin vuosia havitellut.

Sitten eräänä päivänä soi puhelin, että eihän tuo sinun blogissasi eilen mainitsema kustannussopimus ole romaanille. Sanoin, että ei, se oli lastenkirjalle.

Kesällä editoin kässäriä vielä lisää useita viikkoja kustannustoimittajan neuvojen mukaan. Ne neuvot olivat kullanarvoisia, lopulta kaikki alkoi oikeasti loksahdella paikoilleen ja viimeisetkin langanpätkät solmiutuivat yhteen.

Nyt Sisimmäinen on ilmestynyt Myllylahdelta ja olen helkkarin iloinen, että en luovuttanut. Olen kirjaan tyytyväinen – ja sen seuraajan kirjoittaminen on ollut paljon vähemmän tervanjuontia.

Toisaalta mietin, että jos oikeasti tulevaisuudessa vastaan tulee projekti, jonka kohdalla kannattaisi laittaa hanskat naulaan, niin nyt kynnys on entistä korkeampi, kun ”toivottomastakin” tekstistä on tullut romaani.


2 kommenttia

Muotoa muuttavat tekstit

Marian ilmestykset -näytelmästäViime vuosina olen tehnyt kirjoittaessa paljon jotain, joka aiemmin oli minulle lähestulkoon vierasta: olen siirtänyt tarinoita uusiin muotoihin, lähinnä romaaneja näytelmiksi ja novelleja romaaneiksi. Joskus vuosia sitten olen kyllä muokannut tavallisesta novellista kuusisanaisen(!) tarinan.

Kun kirjoittaa omia tekstejään uusiksi, se tuntuu vähän siltä kuin loihtisi fanficiä omista tuotoksistaan. Tarinat, henkilöt ja varsinkin loput voivat muuttua eri medioiden välillä. Muokatessani romaaneistani näytelmiä kummassakin aivan loppu on pantu uuteen uskoon ja yhden henkilön ammatti on vaihtunut. Päähenkilö voi kirjassa tykätä yhdestä asiasta ja näytelmässä tehdä sitä, vaikka ei tykkääkään. Novellin siskosta tulee romaanin ex-tyttöystävä.

Ensimmäinen näytelmäni, maaliskuussa ensi-iltansa saanut Marian ilmestykset (kuvassa) perustui esikoisromaaniini Marian ilmestyskirja. Siinä muodosti haasteensa myös se, että vaikka romaani ei kovin pitkä olekaan, se sijoittui yli kymmenen vuoden ajanjaksolle, kahdelle aikatasolle ja siinä oli noin 60 eri kohtausta. Kolmesta lukemastani näytelmänkirjoitusoppaasta yksikään ei käsittele romaanin tai novellin siirtämistä lavalle.

Päädyin yhteen, kronologiseen aikatasoon. Sitten piti miettiä, mitä kaikkea jätän pois. Paljon jäikin. Näytelmän ensimmäinen versio oli silti peräti 114 liuskaa, mutta sain sitä onneksi lyhennettyä selvästi.

Nyt kirjoitan näytelmää, joka pohjautuu toiseen romaaniini Makuuhaavoja. Siinäkin on sama pulma: mitä jätän pois. Tätä en ole täysin saanut ratkottua, vaikka aloin suunnitella näytelmää yli vuosi sitten ja kirjoittaa keväällä. Päähenkilö on vuoteenoma ja suurin osa tapahtumista sijoittuu joko hänen menneisyyteensä tai mielikuvitukseensa.

Suurin osa kaikista romaanin jutuista on ainakin toistaiseksi jäänyt pois, mukaan lukien kaksi aivan tärkeimmistä: päähenkilön stand up -komiikkaharrastus sekä hänen Ikea-”fanituksensa”.

Yhdessä vaiheessa editointia huomasin, että päähenkilön toisella puolella maata asuvalla äidillä, jonka kanssa hän juttelee enemmän tai vähemmän mielikuvituksessaan, oli enää yksi repliikki jäljellä. Sinne meni sitten äitikin, vaikka hän edelleen tärkeää roolia näytteleekin (no pun intended).

Edellinen ja tämänhetkinen romaanikäsikirjoitukseni perustuvat novelleihini. Toinen ei tosin koskaan valmistunut, kun päätinkin tehdä siitä romaanin. Jos jotain viime kerrasta opin niin sen, että yritä unohtaa koko alkuperäinen novelli. Samoin näytelmien kanssa on vaarassa jäädä jumiin alkutekstiin.

Tästä tämänhetkisestä romaanista oli tarkoitus kirjoittaa ensin näytelmä, mutta en ehtinyt. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten se toimisi niin päin. Eniten huolestutti, jäisikö tarinalle tilaa laajeta kompleksimmaksi romaania varten.

Kun kirjoitan näytelmää tai elokuvakäsistä, hahmoni puhuvat aina heti alkuunkin paljon elävämmin kuin romaanissa – vaikka se perustuisi romaaniini. Romaanissa taas koen helpommaksi luoda hahmoille taustaa, että heillä on myös tämänhetkisten tapahtumien ulkopuolella historiaa ja asioita, jotka tekevät kaikesta elävämpää.

Tarkoitus olisi vielä laajentaa eräs raapale eli sadan sanan novelli pidemmäksi novelliksi sekä tehdä tästä työn alla olevasta romaanista näytelmän lisäksi myös leffakäsis. Erästä ikivanhaa romaanikäsistäni olen yrittänyt typistää proosarunoksi.

En yhtään ihmettelisi, vaikka joskus vielä vääntäisin raapaleesta romaanin. Se olisi varmaan helpompaa kuin täysimittaisen novellin pohjalta kirjoittaminen.


2 kommenttia

Yhdestoista toden sanoo

Maija HaavistoBlogasin viime kuun lopussa osallistumisestani NaNoWriMo-kirjoituskuukauteen. Nyt kolme viikkoa myöhemmin on seitsemäs NaNo-voitto plakkarissa, eli yhden romaanikäsikirjoituksen ensimmäinen versio valmiina.

Edellisen käsiksen, kymmenenteni, kanssa olin jatkuvasti lähellä luovuttaa. Tuli sellainen olo, että enkö ihan oikeasti ole oppinut aiemmista romaaneistani mitään. Miten ihminen voi olla näin solmussa, miten kymmenes romaani voi muka olla vaikein kirjoittaa. Eikö sen pitäisi tulla kerta kerralta helpommaksi? Eihän siinä ollut edes mitään huikean kompleksia, kuten eri aikatasoja sekaisin, suoraviivaista tarinankerrontaa vain.

Kun aloitin työstää tätä uutta Adenoa, pinnalla ollut suurin toive oli: toivottavasti tämä ei ole yhtä vaikeaa kuin viimeksi. Onneksi ei ole ollut.

Kirjoittaessani Adenon ensimmäistä versiota ymmärsin, että todella opin edellisen kässärin kirjoittamisesta, etenkin tarinan muodostamisesta, hyvin paljon, enemmän kuin minkään aiemman romaanini kohdalla. Se oli ensimmäinen dekkari/jännärisävytteinen tekstini (vaikka numero seiskaankin aikoinaan hain vähän tällaisia elementtejä). On yllättävän eri asia kirjoittaa jännittävää tarinaa yleisesti kuin jännärityyppistä jännittävää tarinaa.

Nyt ymmärrän tätä ”genreä” jo paljon, paljon paremmin. Inhottava prosessi ei siis mennyt missään määrin hukkaan. Varmasti kertyneet opit tulevat näkymään myös editointivaiheessa.

Viimeksi kirjoittamani ja ensi vuoden alussa ilmestyvä kässäri kässäri pohjautui 5 000-sanaiseen englanninkieliseen novelliini. Tämä tuntui olevan toinen kompastuskivi: en tiennyt miten novelli laajennetaan romaaniksi. Adenossakin minulla on pohjana keskeneräinen novelli, mutta tiedän nyt, mitä ei kannata tehdä. Olen siis jättänyt novellin lähes huomiotta kirjoittaessani.

Adenossa tarinan komponentit ovat usein loksahdelleet kohdalleen kuin itsestään. Motivaatioiden kanssa on välillä ollut ongelmia, kun olen muuttanut hieman juonta suunnitelmaan verrattuna, eivätkä pohditut motiivit olekaan enää sopineet, mutta nekin olen saanut ratkottua. Etenkin olen tyytyväinen runsaaseen foreshadingiin (mitä tuollainen vihjeistys onkaan suomeksi), jota on jo ensimmäisestä kohtauksesta asti.

Onhan tässäkin toki haasteita ollut. Loppukohtaus ja siihen johtavat langanpäät ovat vielä yhtä solmua. Tässä vaiheessa iskee helposti epäusko ja se pieni sisäinen ääni naureskelee, että et kai nyt oikeasti kuvittele, että tästä tulisi jotain. Sucker!

En ole aiemmin kirjoittanut scifiä kuin novelleina, joista minulla on kyllä ainakin 15 vuoden kokemus. Tieteisromaani on aivan eri asia kuin tieteisnovelli, joka näyttää maailmastaan usein vain pienen siivun. Ja nyt piti luoda se maailma melkein kokonaan. Scifissä on lähes kaikki perinteisen romaanin kompastuskivet ja vielä paljon muita.

Tästä seuraavan romaanini on tarkoitus olla scifiä senkin, joskin vähän erilaista. Toivottavasti siis tämän romaanin haasteet helpottavat työtä seuraavan kanssa. Tuskin tästä liian helppoa koskaan tulee.


3 kommenttia

Ihana kamala marraskuu

Maija Haavisto NaNoWriMo on ainakin kaunokirjallisuutta kirjoittaville yleensä tuttu sana. Se viittaa National Novel Writing Month -tapahtumaan, jossa kirjoitetaan marraskuun aikana (editoimaton) romaani, tai ainakin ensimmäiset 50 000 sanaa. Englanniksihan tuo määrä on enemmänkin pienoisromaani, mutta suomeksi ihan kunnon, lyhyehkö romaani, 200-250 sivua.

Minä hurahdin NaNoWriMoon vuonna 2008. Sen vuoden tuotokseni, viides romaanikässärini Elinkelpoinen ei päätynyt kansien väliin, mutta seuraavat viisi NaNo-tekstiäni ovat löytäneet kustantajan – toki pitkällisen muokkausurakan jälkeen.

Huomenna ryhdyn hommiin seitsemättä kertaa, tällä kertaa ensimmäisellä tieteisromaanillani. Tämä on aina innostava, jännittävä ja vähän hirvittäväkin vuodenaika.

Itselläni viime vuosien osallistumista on varjostanut uusi (aiempien lisäksi tullut), vaikea krooninen sairaus. Moni ihmetteleekin, mieheni mukaan lukien, että pakkoko siihen on mennä mukaan, jos voimia kerran on vähän. Minulle NaNo on kuitenkin tärkeä asia ja varmistaa, että saan sen romaanin ensimmäisen version tosiaan kasaan.

Jotkut ammattikirjoittajat karsastavat NaNoa. Siinähän ei ole mitään laatukriteereitä, ainoastaan määrä. Osa pelkää, että kustantajien ja agenttien postilaatikot täyttyvät puolivillaisista hutaisuista heti joulukuussa. Että kuka tahansa kuvittelee voivansa kirjoittaa romaanin. Suurin osa osallistujista on amatöörejä, joista osa haikailee julkaisua, mutta suurin osa kirjoittaa vain omaksi ilokseen. Ei se tarkoita, ettei ammattilainen sopisi mukaan.

Yksi suosituimpia NaNo-genrejä on fanfic eli fanifiktio, joissa vaikkapa Harry Potterin tai tuttujen animesarjojen hahmot päätyvät uusiin seikkailuihin. Toiset kirjoittavat hulvattoman insidehuumorin ja kavereiden merkillisimpien päähänpistojen sävyttämiä pläjäyksiä, joissa vain mielikuvitus on rajana.

Toisaalta NaNossa on kirjoitettu useita menestyskirjoja, kenties tunnetuimpana leffaksikin siirtynyt Sara Gruenin Water for Elephants. Suomessakin useita julkaistuja ja pian julkaistavia romaaneja (muitakin kuin omiani) on saanut alkunsa NaNossa, etenkin nuortenkirjoja. Muutenkin tuntuu, että nuortenkirjailijat nanottavat erityisen paljon.

Vielä Suomessa asuessani kävin muutamissa Helsingin seudun NaNo-tapaamisissa. Suurin osa tuntui silloin kirjoittavan fanficiä tai fantasiaa. Harva tähtäsi julkaisuun, missä tietenkään ei ole mitään vikaa.

Amsterdamin miiteissä käy vähän erilaista porukkaa. Vuoden ympäri jo useita vuosia tavannut NaNo-porukkamme sisältää mm. nuorten fantasiaromaaninsa Yhdysvaltoihin myyneen kirjoittajan ja erään, joka julkaisi NaNo-romaaninsa omalla kustantamollaan. Hyvistä kavereistani toinen tähtää nyt julkaisuun humoristisella tieteisromaanillaan, toinen lastenkirjallaan.

Ehkä parasta NaNossa onkin tämä yhteisöllisyys. Kirjailijan työ on yksinäistä puurtamista, mutta kerran vuodessa voi tuntea, että kirjoittaa muiden kanssa. Omat ja kaverien sanamäärät näkyvät ruudulla, foorumille postataan nanoismeja eli hämärimpiä lauseita ja ”kilautetaan kaverille” kun taustatyö tai inspiraatio tyssää, miitissä saatetaan takoa näppistä vaikka kilpaa. NaNossa on lupa olla surkea, se mikä monelle on kaikkein vaikeinta.

Perille pääsy on mahtavaa, mutta onhan se matkakin hauska. Jotkut kirjailijat sanovat, etteivät niin pidä itse kirjoitusprosessista. Minusta kirjoittaminen on kuitenkin suurimman osan ajasta tosi kivaa. Eikä sen aina tarvitse olla niin ryppyotsaista puuhaa.


2 kommenttia

Kansi kuvaa

Palsamoitu-kansi

Julkaisin aikoinaan useita omakustannekirjoja, niin tieto- kuin kaunokirjojakin. Taitoin ne itse, mutta ei tullut mieleenkään, että olisin tehnyt niille itse kannet. Onneksi eräs kaveri, kanadalainen ammattisuunnittelija Stephen Caissie, suostui tekemään tämän ilmaiseksi (ei ole toki reilua käyttää ammattilaisten palveluita ilmaiseksi, mutta budjettia tähän ei olisi ollut). Olen tosi tyytyväinen hänen tekemiinsä kansiin.

Myös varsinaisen esikoisromaanini kansikuva (linkin takaa myös muut kanteni) löytyi tuttavapiiristä, saksalainen taiteilija Reinhard Schmid, jonka häikäisevä 1,5-metrinen lasin väärälle puolelle maalattu taulu löytyy Marian ilmestyskirjan kannesta. Seuraavan Makuuhaavoja-romaanini kannen tilasin jälleen Stephen Caissielta, tosin tällä kertaa maksua vastaan.

Moni voi ehkä ihmetellä, että miksi kirjailija hommaa teoksiinsa kannet, eihän se ole hänen työtään. Kustantajani on kuitenkin pieni enkä luottanut heidän graafikkovalintoihinsa. Useimmat tietävät, miltä pienten kustantajien kirjat pahimmillaan näyttävät. En halunnut sellaista. (Toki isoilla kustantamoillakin on aika ajoin epäonnistuneita kansia.)

Häpeämätön-romaaniin halusin tehdä kannen itse. Se on aika epätavallinen kirjan kansi, ehkä jonkun mielestä outo ja sekavakin, mutta kuvaa täydellisesti itse kirjaa monilla eri tavoilla.

Päätin tehdä itse kannen myös uuteen romaaniini Palsamoituun. Oli alusta asti selvää, että kirjan kanteen tarvittaisiin muinaista Egyptiä. Saman tien voisin valita sen itse. Olisin halunnut kanteen Metropolitan-museon kuvan muumiokääreestä, mutta museolla oli liian korkeat vaatimukset lisenssimaksun suhteen.

Lopulta päädyin tähän kuvaan, jossa on Isis/Hathor. Patsas esitti alun perin imetystä, mutta lapsi on kadonnut ja nyt se kuvastaa hyvin kirjan aihetta. Halusin kannesta melko modernin ja minimalistisen, taustan väri kuvaa Egyptiä.

Onhan maailmalla toki kirjailijoita, jotka suunnittelevat itse kantensa. Tunnetuin on Chip Kidd, joka tunnetaan tosin paremmin kansistaan kuin romaaneistaan. Häntä pitäisikin ehkä ennemmin kutsua graafiseksi suunnittelijaksi, joka kirjoittaa myös fiktiota. Monilla kirjailijoilla on jopa kustannussopimuksessa, että Kiddin pitää suunnitella kirjan kansi.

Suomessa omiin romaaninkansiinsa on kädenjälkensä (myös kirjaimellisesti) jättänyt ainakin tieteiskirjailija J. Pekka Mäkelä. Myös Osuuskumma-kustannuksella useampi kirjailija on tehnyt myös kansia.

Omien kansikuvien tekemisellä on omat hyvät ja huonot puolensa. En ole ammattisuunnittelija. En osaa piirtää, en ole kovin edistynyt Photoshopin käyttäjä. Voin tehdä kannen, joka näyttää hyvältä, mutta en sellaista, joka on upea, huikaiseva, nerokas tai visuaalisesti taidokas. Sellaisia on tosin harvalle luvassa muutenkaan.

Toisaalta on omalla tavallaan hienoa, jos pääsee valitsemaan kirjansa kannen, oli se oma tai jonkun toisen teos. Isojen kustantajien kanssa se on harvemmin mahdollista.

Kun kirjoitin viimeisintä tietokirjaani Uusia hoitoja autoimmuunisairauksiin, pyysin kustantajalta kanteen ”jotain räväkkää, vaikka salamoita”. Sainkin sellaisen kannen ja olen siihen tyytyväinen. Edellisen tietokirjani kanssa minulla oli visio, mutta en maininnut siitä – ja silloinen suunnittelija teki silti sellaisen kannen kuin ajattelin.

Periaatteessa luotan kyllä ammattilaisten työhön, enkä koe tarvetta siihen puuttua. Graafisen suunnittelun ammattilaisia on kuitenkin erilaisia, eivätkä kaikki ole samantasoisia tai -tyylisiä.

Minulla on nyt hieman isompi romaanikustantaja, enkä varmaan jatkossa enää tee omien kirjojeni kansia. Seuraavasta kansikuvasta ollaan jo käyty keskusteluja ja odotan innolla lopputulosta, jonka pitäisi valmistua pian. Onneksi molemmille osapuolille oli hyvin selkeää, mitä kannessa pitää olla. Nimittäin lammas.

Miten paljon teillä muilla kirjailijoilla on ollut päätäntävaltaa omiin kansiinne? Oletteko koskaan suunnitelleet omia kansianne, tai ainakin harkinneet tai haaveilleet tekevänne niin?


Jätä kommentti

Liikaa on sopivasti

Maija HaavistoKirjoitan aika paljon kirjoja. Asiaa ihmetteleviä muistutan siitä, että se on minun työni. Useampana vuonna minulta on ilmestynyt sekä tietokirja että romaani, yhteensä seitsemän teosta vuoden 2009 jälkeen. En osaisi kirjoittaa yhtä romaania kymmentä vuotta. Jos niin joskus vielä pääsee käymään, sen rinnalla syntynee kymmenkunta muuta kirjaa samalla.

Ei ole vielä varmaa, ehtiikö minun ja toisen tekijän yhteinen tietokirja ulos jouluksi, mutta muinaisen Egyptin teemoja henkivä romaani Palsamoitu minulta on joka tapauksessa menossa painoon ja ilmestymässä lokakuussa. Heti vuoden vaihduttua minulta tuleekin jo aivan toisenlainen romaani toiselta kustantamolta ja helmikuussa ensimmäinen lastenkirjani.

Joka tapauksessa on todennäköistä, että minulta tulee puolen vuoden aikana ulos neljä eri kirjaa neljältä eri kustantamolta. Sattumaahan moinen suma on. Romaanit on kirjoitettu vuoden välein, tietokirjaa on tehty vuodesta 2011 ja lastenkirjan teksti valmistui jo 2012.

Ja siinä on muuten ihan riittävästi hommaa. Editointia, kansien miettimistä ja suunnittelua (Palsamoidun kannen jopa suunnittelin itse), takakansitekstien laatimista, oikolukua, toki myös markkinointi. Tässä vaiheessa alkaa tuntua melkoiselta pyöritykseltä, kun samana päivänä saatan työstää kolmea opusta. Lisäksi pitää suunnitella romaania, jota alan pian kirjoittaa.

No, kun hurlumhei on lopulta ohitse – ja vikkelästihän aika kulkee kun on tuhat rautaa tulessa – sitten se on ohi, ja moista sumaa tuskin tulee enää toista kertaa. Tuntuisi hassulta valittaa julkaisujen liian suuresta määrästä, kun vielä muutama vuosi sitten murehti, että pääsenkö ikinä romaaneillani kansien väliin. Ehkä olen enemmänkin pöllämystynyt.

Eräs toimittaja oli tekemässä minusta lehtijuttua ja kyseli kirjojani kirjastosta. Kirjastonhoitaja epäili, että osa kirjoista olisi jonkun samannimisen – ei kai nyt sama tyyppi voi olla julkaissut näitä kaikkia. Se kuulosti hassulta, onhan tämän bloginkin kirjoittajissa useita sekä tieto- että kaunorintamalla ja useilla eri aloilla kunnostautuneita kirjailijoita.

Nora Roberts julkaisee neljä romaania vuodessa. Se menee minulta jo yli ymmärryksen.