alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Synnytystuskia ja kasvukipuja

hanna_riikka kuisma

Hanna-Riikka

Pienin lapseni ei ole vielä pysyvästi jättänyt pesää, mutta se on matkoilla, eräänlaisissa pääsykokeissa. En tiedä vielä varmuudella sen kohtaloa. Se on vaiheessa, jossa se hakee sitä itse. Luotan kyllä siihen, koska tiedän sen olevan turvallisessa paikassa, jossa siitä pidetään huolta. Samalla tiedän, että se voi tulla kotiin pettyneenä. Mitä en toivo, koska se on valitettavasti hyvin rasittava olio symbioottisessa suhteessamme, etenkin kiukutellessaan.

En tiedä onko imartelua vai kirous, että se valitsi minut kaikkien kirjailijoiden joukosta äidikseen, pakotti synnyttämään, halusin tai en. Se on ollut erittäin hankala ja poikkeuksellisen vaativa vauva, vienyt kaiken aikani kuluneet kaksi vuotta niin, että olen hädin tuskin ehtinyt hengittää. Kun olen yrittänyt pitää lomaa, se on tunkenut mukaan, oli sitten joulu tai juhannus, se on ollut ajatuksissani, unissani, jopa kehossani tartuttaen kaikki mahdolliset stressioireet kasvukivuissaan ihottumista yöllisiin kauhukohtauksiin. Toisaalta, sen siemenet kylvettiin jo kauan sitten, olen ollut raskaana siitä kauemmin kuin olen tiennyt. Oli vain ajan kysymys, milloin se on pakko synnyttää.

Tapasin sen vuosien varrella monessa muodossa monta kertaa, mutta en ollut vielä valmis. Tiesin sen olevan lapseni, mutta tiesin myös sen pahamaineisuuden, joten annoin sen olla varjossa, piileskellä jossakin munasarjojen ja unien siimeksissä. Edellisen lapseni lähdettyä vatsani oli jo kasvanut niin suureksi, että oli myöhäistä tehdä mitään muuta kuin pulpauttaa ulos rääkyvä, veren ja liman peittämä möykky, josta piti alkaa tehdä olentoa kylmään maailmaan.

Sen synnytys oli pääosin samanlaista kuin aikaisempien lasteni, eli kaivoin vatsasta sisälmyksiä ja alitajunnasta mitä erilaisimpia kasvustoja ja sommittelin ne Frankensteinin hirviöksi. Tosin tällä kertaa on pitänyt tonkia syvemmältä. Lasta on myös pitänyt opettaa, kasvattaa ja pukea vähän rajummin kuin muita. Enemmän kellareissa kuin julkisissa lastentarhoissa. Jotkut kirjailijat kasvattavat lapsensa ihmisten ilmoilla, minun ovat sen verran herkkiä, että kasvavat kieroon ja menevät kesken, jos niitä esittelee ennen aikojaan.

En minä niin julma ole ollut, että olisin pelkästään kellareissa pitänyt. On se päässyt välillä leikkimään aidatulle pihalle, myös naamioituneena käymään kanssani kaupungilla, jopa matkoilla. Taannoin esittelin sen joillekin heistä, joille olen näyttänyt edellisetkin keskenkasvuiset lapseni. Nämä kummit totesivat, että kyllä se sen verran kasvanut on, että minun on päästettävä irti. Laitettava se kulkuvälineeseen, varmistettava, että pääsee perille ja olla ajattelematta koko olentoa jonkin aikaa.

Vaikka se on ollut pääsykoematkallaan vasta hetken, olen jo muistanut kuinka hengitetään. Olen alkanut nähdä luontoa ja maisemia, koska se ei ole ollut koko ajan helmoissani kiinni vaatimassa huomiota. Maailma on saanut värit takaisin kuin Rikoksen ja rangaistuksen lopussa. Olen piirtänyt mangahahmoja ja mandaloita, askarrellut unensiepparia ja koruja, järjestellyt vaatekaappia ja tehnyt sinne asukokonaisuuksia, leiponut ja ommellut ja mitä vielä. Olen myös pystynyt lukemaan toisten lapsia ilman, että etsin niistä muutakin kuin pelkkää murrosikäistä lastani. Jättämäänsä henkistä aukkoa olen paikannut meditoimalla, jotta muistaisin, että en ole lapseni, vaan myös itsenäinen persoona.

Kutsun lapsiani käsikirjoituksiksi siihen asti, kun ne eivät pärjää ilman minua. Yksi minulta on menehtynyt ennen aikojaan, kuten mainitsin, mutta siitä olen kirjoittanut tänne aiemmin. Muista olen ylpeä. Kun ne ovat lopullisesti pois vaikutuspiiristäni, niillä on uusi nimi, joka on kirja. Katsotaan, tapaatteko te (tällä hetkellä keskenkasvuisen) lapseni silloin kun oletan. Nyt en ajattele sitä, toivon että se ei ajattele minua. Ei kaipaa kotiin, vaan uskaltaa olla rauhassa siellä, missä on nyt. Vaikka omat siivet eivät vielä täysin kanna, vaikka en tiedä missä kunnossa se tulee kotiin, en ole huolissani, koska se on vain käymässä ja meillä on vielä yhteistä aikaa ennen kuin siitä tulee hän, joka ennemmin tai myöhemmin lähtee omilleen kokonaan.

Mainokset


8 kommenttia

Kirjasyksyni 2014

kirjasyksy

Kirjasyksyni 2014, kuvan lähde tuntematon

Olen kirjoitusprosessissani vaiheessa, jossa kaikki aihepiiriä sivuava on erittäin vereslihaista, menee ihon alle. Kirjoittaminen ja lukeminen. Varjelen aina keskeneräisiä käsikirjoituksiani kuin jotakin sisäelintä, jonka irti repimisestä seuraisi tuskallinen kuolema. Eli en edes uskalla kertoa (muille kuin miehelleni) mitä luen, ettei kukaan vaan ”päättele siitä mitään” Operaatiosta X. Olen myös pitänyt sosiaalisessa mediassa notkumista minimissä. En lopettanut kokonaan, koska nämä hommat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta ainoa yhteyteni kollegoihin. Ei täältä Porista oikein tule lähdettyä kahville Helsinkiin, tulee kupilliselle hintaa, vaikka seura olisi kuinka houkuttelevaa.

Uskoisin, että tämä on ollut monelle kirjailijalle eräässä mielessä koettelevampi kirjasyksy kuin aikoihin. Syynä on se, että Frankfurtin Suurilla Messuilla on tänä syksynä teemamaana Suomi. Sen vuoksi tänä syksynä on karkeasti ilmaistuna kahden kastin suomalaisia ammattikirjailijoita: heitä, jotka ovat Valittuja ja meitä, jotka emme ole. Ymmärrän asian omalla kohdallani, koska valitettavasti minulta ei ole käännetty kokonaista kirjaa. Enkä ikävä kyllä ehdi kotimaisille messuille, vaikka kerrankin on pyydetty useampaan esiintymiseen, koska Operaatio X on hauras, hankala, vaativa ja vie kaiken aikani. Tätäkin kirjoittaessa hahmot huutavat huomiota. Loppuvuosi pitää elää rivien välissä, sanoissa, huutavassa hiljaisuudessa. Ensi vuottakin, kuka tietää.

Mitä tulee laimeaan harmiin siitä, että kirjojani ei ole (vielä) käännetty ja en ole mm. siksi Valittujen joukossa: ihminen ei ilmeisesti vaan ole tyytyväinen otus. Nälkä kasvaa syödessä. Kirjoittamiseni syvin motivaatio ei tietenkään ole maine ja mammona. Jos olisi, kannattaisi tehdä jotain ihan muuta. Mutta valehtelisin, jos väittäisin etten ole kunnianhimoinen. Olen tietenkin. Pysyen silti itsepintaisen rehellisenä taiteelleni ja itselleni, eli kunnianhimoni ei ole kirjaimellisesti himoa kunniaan, vaan tahdon haastaa itseni kirjailijana. Eräät eivät ainoastaan suostu yrittämään yli siitä, mistä aita on korkein, vaan kohdasta, jossa on aidan sijasta muuri.

Muistan vielä ajan, jolloin pidin kustannussopimuksen saamista Oikealta Kustantamolta lottovoiton kaltaisena ihmeenä. En toki ollut ainoa, kävin (tähän kuulumattomista syistä) vuosituhannen vaihteen jälkeen läpi psykologiset testit. Kirjoittelin siihen aikaan esikoisteokseni novelleja. Se, että olin sanonut testaajalle, että minusta tulee 100% varmasti kirjailija, sai aikaan sen, että psykologi kirjasi minulla olevan ”grandioottisia suuruusharhoja”. Nauroin olemattomaan partaani pari vuotta myöhemmin, mehevästi. Kaikki on suhteellista.

On toki ohimeneviä hetkiä, jolloin on vaikea seurata vierestä kuinka joku muu nauttii niistä pitkän työn hedelmistä. Esimerkiksi siinä kohtaa, kun itse on kotiverkkareissa eikä oikein muista mikä päivä on ja koska on viimeksi syönyt/nukkunut/käynyt ulkona, koska on kirjoittanut aamuun asti ja pohdiskelee, että mitäköhän tästä taas tulee vai tuleeko, mikä nimeni onkaan jne. Sellaisena aamuna, aamuyön tuntien suden hetkenä ei missään nimessä kannata avata Facebookia ja Twitteriä ja kirjallisuussivustoja ja törmätä toisten hehkutuksiin käännös- ja elokuvasopimuksista, palkintoehdokkuuksista, ylipäänsä ns. Amerikan hommista jne jne jne. Kannattaa laittaa kone kiinni ja mennä nukkumaan. Tai katsoa jotakin aivoja syövyttävää hömppäsarjaa, ja/tai mennä lenkille ja syödä hyvin. Ja huom. mennä sitten nukkumaan. Huomenna on aina uusi päivä, kunnes ei ole. Ja se kai tapahtuu vain kerran eikä sillä enää sitten ole niin väliä.

Vaikka kirjoittaminen on vain ja ainoastaan kilpailua itseään vastaan, on ravihevosilla silti syystä silmälaput juoksun aikana: älä katsele sivuille, viittaa kintaalla muiden tekemisille, usko siihen, että vaikka mielikuvitushenkilöiden parissa eläminen vaikuttaa hullun hommalta, se ei ole sitä. Tiedän sen tämän projektin kohdalla jo nyt, vaikka en julkisesti myönnäkään. Satakuntalainen ei nimittäin itseään kehu. Täällä otetaan luulot pois jo kohdussa.


3 kommenttia

Selfie alastomasta sielusta

hr

Hanna-Riikka

Eri kirjailijoiden näkökulmasta ammattiamme käsittelevä blogi on nähdäkseni sitä vahvempi, mitä enemmän tuomme esiin kirjoittamisen ja kirjailijuuden eri vaiheita. Niitä hauraitakin. Siksi päivitän tätä nyt, siitä huolimatta että olen niin syvällä romaanikäsikirjoituksessani, että blogimaailma tuntuu vieraalta, uutiset vielä etäisemmiltä kuin tavallisesti, ja arkikin näyttäytyy merkillisenä sekoituksena vaistonvaraisuutta ja taianomaisuutta.

Olen tietoisesti vältellyt esim. suomalaista kirjallisuuskeskustelua. Pinnalla on ollut kaikenlaisia lehtiartikkeleja ja kolumneja ja bloggauksia, jotka kommunikoivat keskenään. Minulle kaikki tuo on juuri nyt sanahelinää, jonka en koe (valitettavasti vai onneksi?) koskevan millään tavalla keskeneräistä taiteellista prosessiani. En ole pinnalla, olen syvällä. Minä kirjoitan nyt, ja se tarkoittaa sitä, että minun pitää kirjoittaa eikä miettiä kirjoja esineinä tai bisnestä niiden ympärillä.

Olen tekstissäni jonkin vaikeamman äärellä kuin koskaan aikaisemmin. Tosin mieheni sanoo, että niin sinä aina väität jokaisen projektin kohdalla. Ilmeisesti se on aina yhtä vaikeaa, vaikka jälkikäteen tuntuu kuin olisin kirjoittanut kaiken Pegasoksen siivestä tehdyllä sulkakynällä, hurmiossa ja varmana onnistumisesta. Paskat. Nimittäin mies tietää mistä puhuu, koska hän on kulkenut rinnallani melkein koko aktiivisen urani ajan, poissulkien ensimmäisen vuoteni esikoiskirjailijana, jolloin olin lievästi sanottuna tuuliajolla. Kulkenut, siis myös kuunnellut.

Joka tapauksessa, olen vaiheessa, jossa sanapari ”hajamielinen professori” tuntuu aliarvioinnilta. Olen pöllämystynyt ja pöhkö, en ymmärrä esim. virastojen asiakaspalvelijoita, vaikka he selittäisivät jotakin asiaa kolmatta kertaa selkokielellä. Elän vähintään kahta rinnakkaiselämää. En yleensä kerro etukäteen mistä kirjoitan, mutta otetaan esimerkiksi se, että käsikirjoitukseni kulkee nyt (toisin kuin aluksi suunnittelin) eri vuodenajassa kuin minä. Olin aivan pihalla kevätpäiväntasauksen suhteen, koska vastahan kesä loppui ja syksy alkoi. Siellä. Heillä. Varjomaailmassani. Olen ulkona ja sisällä samaan aikaan. Pakenen sitä kohti mitä pakenen.

Monella kirjailijalla on toinen työ, lapset tai jotakin sosiaalisia harrastuksia. Kun minä menen pitkän tekstin sisään, elän siellä ihan yhtä paljon kuin ns. tässäkin, täälläkin, en tiedä miten se pitäisi ilmaista. Näen unta silmät auki. Ja tosiaan, vähintään yhdessä maailmassa, koska sen lisäksi on tietenkin nukkuessa koetut unet, jotka kumpuavat alitajunnasta hieman eri tavalla kuin kirjoitukset. Ja kun lempiharrastuksina on ruuanlaiton ja liikunnan kaltaisten itsestäänselvyyksien lisäksi mm. lukeminen, elokuvat, tv-sarjat, musiikin kuuntelu, kuvataide jne., ei ole mikään ihme, jos en tässä elämäntilanteessa koe uutisia Krimiltä tai muualta mitenkään omaa todellisuuttani koskettavina.

Tällä hetkellä ei ole kolumneja, taidekritiikkejä tai muita säännöllisiä töitä, joten ajaudun pääni kanssa entistä syvemmälle jonkinlaiseen abjektioon tai ainakin toiseuteen. Dalia lainatakseni: ainoa ero minun ja hullun välillä on se, että minä en ole hullu. (Ainakaan varsinaisesti, ainakaan psykoottinen.) Juuri tässä vaiheessa projektia olen kuitenkin ajan ja ajankohtaisuuden ulkopuolella. Huomaan olevani kiinnostuneempi jostakin uneni viestistä kuin kansainvälisistä konflikteista. Ja toisaalta, luen innokkaammin artikkeleja esim. Wikipediasta kuin ajankohtaislehdistä.

Onneksi en elä yksin, tai olisin aivan varmasti Dalin mainitseman rajan toisella puolella. Minulla on etuoikeus ja kunnia jakaa elämäni kumppanin kanssa, joka sen lisäksi että on elämäni valo ja ilo ja kauneus, pitää minut edes jotenkin kiinni todellisuudessa. Ja oudolla tavalla juuri nyt elän enemmän päivän ja hetken kerrallaan kuin koskaan ennen. Mutta se olisi toisen bloggauksen aihe. Kukaties innostun päivittämään omaakin blogiani. Siellä on ollut vähän hiljaista. Beethovenmaista tyyntä myrskyn edellä? Tai sitten ei. Se jää nähtäväksi, sillä elämä on nyt, nyt, nyt.


6 kommenttia

Överiä, tasotonta ja kuvottavaa

Hanna-Riikka Tampereella

Hanna-Riikka Tampereella

Olin viime viikonloppuna Tampereella Elävän Kirjallisuuden Festivaaleilla. Ainoa negatiivinen asia reissussa oli se, että kamera unohtui kotiin, joten ohessa olevat kuvat on otettu kännykällä, jossa on kameran sijasta ”kamera”. Yritin kaivaa kuvankäsittelyohjelmalla esiin edes jotakin etäisesti tunnistettavaa, kummallisia värejä ja heijastuksia kaapanneesta pikselisutusta.

Monelle kirjailijalle on varmasti ihan tuttu juttu nähdä paljon kollegoja ja noin, mutta minua ei liian usein kutsuta em. kaltaisiin tapahtumiin, ainakaan siten, että lähtemisestä olisi jotakin hyötyä, joten tapahtuma piristi mukavasti synkähköä stressitalvea. Tosin viime viikolle kasautui sekä positiivisia että negatiivisia uutisia ja tapahtumia kerralla paljon, kuten tapana on. Eli välillä on pitkään tasaisen harmaata, ja sitten räiskähtelee kaikki kerralla. Sitä paitsi olen niin hermoheikko, että positiiviset uutiset järkyttävät vähintään yhtä paljon kuin negatiiviset. Ehkä uusi vuoteni alkoikin tällä kertaa vasta kiinalaisesta vastaavasta. Onhan nyt hevosen vuosi, jollaisena olen myös syntynyt.

Tampereesta vielä. Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja mukavan rento ja intiimi verrattuna siihen tunteeseen isoilla messuilla, että hukkuu massaan. Tuli myös tehtyä loistolöytöjä, mieheni osti kasan Mark Twainia ja minä Virginia Woolfia.
Varsinainen asia sinne oli kuitenkin groteski-paneeli otsikolla Överiä, tasotonta ja kuvottavaa – Mitä on groteski ja miten se näkyy kotimaisessa nykykirjallisuudessa ja -lyriikassa?, joka veti auditorion täyteen ja meni kai hyvin.
Groteskia - Joose, Pasi, H-R ja Irma

Groteskia – Joose, Pasi, H-R ja Irma
15.2. 2014 Tampereella

Vaikea arvioida itse. Olen esiintymisissä aina ensin hieman jännittynyt, mutta hyvin nopeasti oma, purskahteleva itseni. Melkein helpommin kotonani lavalla kuin muissa sosiaalisissa tilanteissa, joihin osallistuu yli kaksi ihmistä…
En toisaalta koe olevani varsinaisesti mikään puhuja, mutta onnistuuhan tuo pakon edessä, vaikka ensisijainen ammattitaitoni kohdistuu näiden mustien merkkien suoltamiseen. Harmi etten ehtinyt kuunnella muita keskusteluja, aiheet olivat kiinnostavia. Ja kun puhutaan ruumiista ja ruumiin ja ruumiillisuuden kuvauksesta suomalaisessa kirjallisuudessa, olisin ollut vähän pettynyt, jos minua ei olisi pyydetty puhumaan mistään.
Kuvassa vilahdus paneelin vetäjästä Irma Perttulasta itseni, Pasi Ilmari Jääskeläisen ja Joose Keskitalon lisäksi.


3 kommenttia

Myönnän epäonnistuneeni!

hanna_riikka kuisma

Hanna-Riikka

Yksi kirjailijoiden kesken julkisuudessa melko vaiettu asia on epäonnistuneet kirjaprojektit. Anne bloggasi tänne aiheesta aiemmin, se oli rohkea avaus. Kuvittelin nuorempana, että kaikki julkaisseet kirjailijat saavat jokaisen ideansa julki. Totuus on toisenlainen. Kysyin kerran eräältä menestyneeltä kirjailijalta, onko hänellä ollut epäonnistuneita projekteja. Kuulemma joka toinen. Se oli oudon helpottavaa. Tiedän toki heitäkin, jotka eivät ole kokeneet hylsyn hylsyä, poikkeus vahvistaa aina säännön.

 Jos lasketaan uran alkaneen esikoisteoksesta, kuten minä teen, on kirjailijuuteni kahdeksan ja puolen vuoden ikäinen. Siihen mahtuu yksi suuri epäonnistuminen. Olin julkaissut ensimmäisen novellikokoelmani Elinkautisen (2005) ja ensimmäisen romaanini Käärmeenpesän (2007). Pari kuukautta jälkimmäisen ilmestymisen jälkeen pääsin eroon alkoholista, eli en ole lipsunut juomaan sittemmin. (Jos joku sitä ei tiedä, niin hei, olen Hanna-Riikka ja olen alkoholisti.)

Kun revin itseni alkoholista irti kuudentoista vuoden surkean ja ylipitkän teini-iän jälkeen, olin 29, eli kypsää kauraa kolmenkympin kriisille. Korvasin alkoholin joogalla ja ahmimalla kaikenlaista mystiikkaa käsitteleviä kirjoja. Satuin saamaan lahjaksi tarot-kortit, joista tuli hysteerinen inspiraatiolähde kirjoittamiseen. Käännyin myös kasvissyöjästä täydeksi vegaaniksi, lopetin tupakoinnin, hyvä jos kahvia join. Eli pieni mieleni ajatteli, että jos en juo, pitää minun muutenkin muuttua kaikilla tavoin hyväksi ihmiseksi. Pähkäilin, että silloinhan on epäeettistä ja arveluttavaa kirjoittaa synkistä aiheista. Positiivinen pitää olla, bumtsi bum vaikka väkisin!

Ei liene tarpeen sanoa, että se ei ole minulle taiteilijana varsinaisesti luonteenomaista. Olen toistaiseksi parhaimmillani ihmisluonnon ja yhteiskunnan pimeän puolen kuvaajana. Ensiraittiuden hybriksessä kuitenkin kehittelin alitajunnassa muhineesta fantasiamaailmasta suureellisen ja monipolkuisen kertomuksen, joka sisälsi kymmeniä tai satoja hahmoja. En muista tarkalleen, koska en ole pystynyt lukemaan sitä sen koommin.

Ok, jokaisen kirjailijan uraan kuuluu epäonnistumisia, mutta surkea lisä oli vielä se, että se oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kerta, kun olen saanut joltakin taholta kokovuotisen apurahan. Voitte kuvitella, paljonko se hävetti jälkikäteen. Kirjoitin hypomaanisena reippaasti yli viisisataasivuiseksi paisuvaa fantasiakäsikirjoitusta puolitoista vuotta. Olin siihen täysin koukussa, en ajatellut mitään muuta; siitä tuli siirtymäobjekti alkoholille. Sain olla muissa maailmoissa ja elää ”hyvän ihmisen” fantasiaelämääni kaikessa rauhassa. Olen sanonut myöhemmin haastatteluissa, että se oli minun AA:ni. (Kumppanin tuen ohella.)

Kun olin saanut raakaversion valmiiksi, eli jouduin eroamaan siitä/ pääsin eroon, ensimmäiset epäilykset hiipivät mieleeni. Eihän tämä ole yhtään minua. Sitten ajattelin, että no, jospa olen muuttunut, ehkä vain olen tällainen ilman alkoholia. Ateljeekriitikkoni (jotka ovat olleet joka kerta oikeassa sen suhteen, mikä teksti toimii ja kuinka paljon) suhtautuivat penseästi. ”Onhan tässä tietysti hyvin kirjoitettuja kohtia, mutta…” Seuraavaksi juttuun tutustui eräs kustannustoimittaja. Hän oli yhtä hämmentynyt kuin esilukijani. Että tuota, ei tästä nyt oikein millään, vaikka miten päin ajattelisi.

Luin koko höskän uudestaan, sulattelin asiaa. Tajusin pian, että kokonaisuus on hirveää paskaa eikä sillä ole mitään tekemistä minun tai tyylini kanssa. Aivan kuin olisin havahtunut hereille unesta. Häpesin. En lähettänyt sitä mihinkään muualle. Hautasin sen välittömästi iäksi. Ja näin en yleensä toimi, jos joku muu ei usko tekstiin. Esimerkiksi Käärmeenpesä ei sopinut suosikkikustantamoni silloiseen kustannusohjelmaan. Tiesin, että se on siitä huolimatta hyvä, lähetin sen joka paikkaan ja sain puhelun viikon päästä, että loistavaa kamaa, poikkeuksellisen valmis paketti, julkaisemme tämän. Mutta sitä fantasiapökälettä en todellakaan lähettänyt mihinkään, en ole pahemmin edes puhunut siitä muuta kuin sivulauseissa sen koommin. Tämä bloggaus on yritystä vihdoin päästä vuosien takaisesta häpeästä, tekemällä siitä julkista.

Nyt pääsen vasta tekstin pointtiin. Niin nolo ja typerryttävä kuin kokemus olikin, siitä seurasi jotakin hyvää. Lyhyen morkkiksen jälkeen mieleeni tuli lapsena monta kertaa lukemani tyttökirjaklassikko Pikku naisia. Kirjassa Jo oli kirjoittanut teennäisen tekstin venetsialaisista naamiohuveista. Alaa tunteva setämiehen hahmo ei pitänyt tarinasta ja antoi ohjeen, että kirjoita siitä mistä tiedät! Siinä tapauksessa lopputulos oli siis ko. Pikku naisia.

Kun muistin tuon, aloin välittömästi kirjoittaa. Fantasiajutussa minulla oli ollut suuret suunnitelmat ja yksityiskohtaiset synopsikset, sen jälkeen päätin vain kirjoittaa vapaasti, lopputulosta miettimättä. Ainoana temaattisena ohjenuorana oli se, että kirjoitan elämästä joka on lähellä, asioista jotka tunnen. Ajattelin Mike Leighin tapaa tehdä elokuvia. Keksin henkilöhahmot, heitin ne näyttämölle eli kotikaupunkini kaduille ja katsoin, mitä tapahtuu! Kirjoitin fantasiapökäleen jälkilämmöllä käsikirjoituksen, josta tuli Sydänvarjo (2011).

Sen myötä tajusin myös, että ei minun tarvitse esittää erilaista ihmistä, jos en juo. Olen sama kuin ennenkin, mutta en käytä alkoholia. Ei se sen kummempaa ole. Koska se ihan pelkästään muuttaa elämää jo niin paljon, että ei siihen päälle lisämuutoksia tarvita. (Tosin sitten sairastuin, mutta se on toinen juttu eikä liity tähän.)

Jälkikäteen ajateltuna epäonnistumisesta oli siis hyötyä niin ihmisenä kuin kirjailijanakin. Työskentelytapani on sittemmin ollut siltä väliltä, suunnittelen kyllä jonkin verran, mutta en lyö lukkoon, annan tarinan ja hahmojen viedä sinne, mihin suuntaan ne tuntuvat haluavan kulkea. Eikä se apurahakaan lopulta hukkaan mennyt, koska ison, kreisin projektin jälkilämmöstä syntyi juuri se prosessi, jonka tarvitsin onnistuakseni.

Pelkäänkö uutta epäonnistumista? Totta kai, kuka ei. Esimerkiksi tällä hetkellä kesken olevassa projektissa menen hieman mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta teksti on kuitenkin keskeneräisenäkin minua ja kuulostaa minulta! Eikä taatusti ole fantasiaa… Jota vastaan minulla ei sinänsä ole mitään, mutta se on kirjallisuudenlaji, joka ei ole minulle suunnattu edes lukijana, saati kirjoittajana. Huh. Siihen suuntaan en mene enää ikinä, korkeintaan joskus flirttailen vaatimattomasti maagisen realismin kanssa. Mikä yleensä minun tyylissäni onnistuneimmillaan on väline, ei itseisarvo.

Taannoin oli iljettävän suosittua puhua jenkkityylisesti epäonnistumisistaan yritysmaailman valmentajien tms. keskuudessa. Tämä ei ole minkäänlainen ele sinne suuntaan. Ainoastaan pieni kertomus siitä, että ei kannata lannistua! Moni piti minua hulluna, kun olin tehnyt puolestatoista kahteen vuoteen töitä ja tuhosin lopputuloksen. Aloitin heti uutta. En esim. irrottanut kässäristä osia novelleiksi, vaikka sieltä varmasti olisi tietyntyylisiä juttuja irronnut.

Joskus on nöyrryttävä ja myönnettävä tappionsa. Sitä paitsi olen taiteilijana varsin ehdoton, en suostu julkaisemaan kansien välissä mitään, mihin en usko sataprosenttisesti.

Ai niin, tämän myötä toivotan myös onnellista vuotta 2014 jokaiselle lukijalle! T: Hanna-Riikka


42 kommenttia

Köyhyys kulttuurialalla: julkinen salaisuus?

hanna_riikka kuisma

Hanna-Riikka

 Olen kirjoittanut tästä omaan blogiini melkein vuosi sitten, mutta tartun teemaan uudestaan vähän laajemmin. Koska itse asia ei ole muuttunut miksikään, tuskin muuttuukaan.

Tuntuu olevan jonkinlainen julkinen salaisuus, että osa kulttuurialojen ihmisistä on köyhiä. Ei pienituloisia, vaan kaikkien suomalaisten ja eurooppalaisten köyhyysrajojen alapuolella. Eikä se välttämättä ole kokonaan sidoksissa menestykseen. Jos otetaan esimerkki omalta alaltani, keskimääräinen tulo tämän päivän suomalaisen kirjan myynnistä on tekijälle 2000 euroa. Siis ei esim. 2000 € kuukaudessa, vaan per kirja. Mutta entä näkyvyys, paljon saatte haastattelusta? Se on useimmiten oman työnsä promotointia, joten sillä hetkellä nolla. Kun pidin nuorena taidenäyttelyn, joku kysyi paljon tienaat? Suurin osa gallerianäyttelyistä maksaa kyllä, mutta taiteilijalle itselleen. Ja kyse ei todellakaan ole nimellisistä summista.

Eniten häiritsee se, että usein kun kulttuuriväki keskustelee syrjäytyneiden, köyhien ja huono-osaisten tilanteesta, asetelma on: mitä me voisimme tehdä auttaaksemme heitä, niitä. Toisia. Hieno homma, mutta oksennan vähän suuhuni enkä kehtaa sanoa mitään, koska häpeä on niin syvällä. (Kuten jokainen joko köyhyydestä tuleva, tai köyhyydessä edes ajoittain, saati pysyvästi elävä tietää.) Stereotypia esim. 2000-luvun kirjailijasta on vahvasti keskiluokkainen, ellei ylempää keskiluokkaa. Eikä ihme, monella tuntuu menevän mukavasti, ja hyvä niin. Mutta johtuuko vääristymä siitä, että lehtijuttuihin kertovat tai sosiaaliseen mediaan päivittävät omasta arjestaan enemmän ne taiteilijat, joille ylelliset juhlat ja ulkomaanmatkailu on arkipäivää? Köyhät ovat hiljaa tai juttelevat mieluummin asioista tai taiteesta yleisellä tasolla tms. Koska eihän sitä kehtaa sanoa, että jos käy kerran vuodessa teatterissa, tarkoittaa se sitä, että joutuu kirjaimellisesti kärsimään. Esimerkiksi olemaan kipeän hampaan kanssa, kun yksi ainoa huvitus vuodessa verottaa lääkärirahat. (teatteri = konsertti, hammas = selkä, lääkäri = hieroja. Tämä on sitä etäännyttämistä.)

Koska taiteen/kirjojen/musiikin myynnillä elää Suomessa vain muutama ja tekijöitä on verrattain enemmän, on ihmisillä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Moni taiteilija käy muun alan palkkatyössä kattaakseen elämiskulunsa ja on tästä syystä taloudellisesti hyvinvoiva. Ja henkisesti terveiden kirjoissa eli siltäkin osin hyväosainen, koska pystyy kahteen raskaaseen työhön. Sitten on tietysti niitä, joiden osa elämässä on ollut syntyä tai naida rikkaaseen sukuun. Eikä siinä mitään. Kyse ei tässä kirjoituksessa ole kateudesta. Tunnen ja tiedän monia hyvin toimeentulevia taiteilijoita, kuin myös totaalisen persaukisia ja kaikkea siltä väliltä. Se ei tietenkään korreloi teosten laadun tai ihmisen mukavuuden kanssa, kuten eivät nuo kaksi viimeistäkään. No, ääripäiden sijasta suurin osa lienee jossain siinä keskiluokkaisen ja köyhän välissä, prekariaattia, joka keräilee murusia sieltä täältä ja koettaa saada omaan alaan liittyviä sirpaletöitä sen Oikean Taiteen sivuun.

Silti jokin tässä vaivaa, välillä tuntuu jopa tabulta sanoa, että on olemassa kulttuurialojen kurjalisto: luovia ja uutteria, jopa alallaan kohtalaisesti menestyviä, mutta materian ja terveyden suhteen vähäosaisia taiteilijoita, joille syrjäytyneet ja köyhät eivät ole niitä toisia, vaan sellaisia löytyy peilistä ja/tai lähipiiristä. Ja miksi ko. ihmiset eivät pidä siitä meteliä? Koska köyhyys on leima, joka valitettavasti liitetään tänä päivänä tässä osassa maailmaa laiskuuteen ja tyhmyyteen. (Keskustelupalstoilta löydät lisää sanastoa.) Vaikka taustalla voi olla minkälainen tarina, joka sisältää ahkeraa yritystä vielä monien pettymyksien ja murskautuneiden haaveiden jälkeenkin. Siinä sitä todellista sisua! Oman elämänsä tuntemattomien sotilaiden tarinoissa riittää kirjoittamista useammaksikin ihmisiäksi, enkä puhu enää pelkistä taiteilijoista…

Ja itsestäänselvyys, mutta totta kai Suomen mittarilla köyhyydestä ja muusta kurjuudesta kärsivä on eri asemassa kuin kehitysmaissa. Afrikka-korttia voi aina käyttää, jos yleensä kukaan suomalainen valittaa yhtään mistään. Mutta onnettomuus pitää suhteuttaa ajan ja paikan oloihin, köyhyyskin on suhteellista. Köyhyys voi olla monella tavalla tuhoisaa, se esim. eristää. Jos ei ole joutunut räpiköimään pohjalla, voi olla vaikea ymmärtää köyhyyden syvyyttä ja olemusta. Sitä miten monesta asiasta se koostuu. Suomalaiselle kokonaisvaltaiselle kurjuudelle ei ole edes sanaa, koska syrjäytyneisyys on orwellilaisen uuskielen keinoin luokiteltu koskemaan vain nuoria ja nuoria aikuisia. Siksi puhun välillä syrjäytetyistä, ei ole edes sanaa.

Köyhyys on toiseutta. Köyhyys on abjekti. Ja jos ihminen on laitettu siihen lokeroon eikä sovi, yhteiskunnassa jokin mitätön ratas pysähtyy pieneksi hetkeksi, ymmärrys ei riitä. Tiedän esim. useamman kuin yhden tapauksen, joissa mielenterveysalan ammattilaiset ovat ihmetelleet miten kummassa moniongelmainen pystyy luomaan säännöllisesti onnistuneita teoksia ja vielä esiintymään julkisesti. Ja epäluuloja, miten ihmeessä herra tai rouva tai neiti Taiteilija muka on niin varaton, että joutuu käymään tavallisten kuolevaisten kanssa hoidattamassa sairauksiaan julkisella puolella. hän liittyen oli vasta kohua lehdissä, kun suositun yhtyeen laulaja kertoi kuinka oli hakenut hänelle laillisesti kuuluvia sosiaalietuuksia, ja saanut niiden sijasta v:ttuilua virkailijalta.

Mitä tulee mielenterveyteen: lehdissä on toki juttuja taiteilijoiden korkeammista mielisairaustilastoista ja itsemurhista. Kun vain vielä ihmiset ymmärtäisivät, että taiteilija ei ole ”hullu” tai ”köyhä”, jos on, vaan ihan todella hullu ja köyhä ilman glamourisia lainausmerkkejä. Joka sortin liimanhaistelupäiväkirjat ja paljon vanhemmatkin tekeleet ovat saaneet jotkut kuvittelemaan, että taiteilijan rappio on jotenkin hienompaa kuin se, jos tuntematon spurgu tulee viereen istumaan ja oksentaa paskat housuissa. Samalta se haisee meilläkin. Ja yhtä noloa se on. (Varmaan vielä nolompaa, jos siitä lukee lehdessä.) Ja ihan samalla tavalla köyhä taiteilija joutuu pokkuroimaan ja nöyristelemään virastoissa kuin kuka muu tahansa, ellei enemmän. Nyt jo toistan itseäni. Vähemmästäkin.

Ja jos tällaisiin ajatuksiin ei joku typerys sano, että ottaisivat itseään niskasta kiinni tai menisivät oikeisiin töihin, saattaa joku lempeä sielu koettaa lohduttaa, että no mutta Van Gogh ja Aleksis Kivi. Kauhean kaunis ajatus, mutta eipä se paljon heitä elämänsä aikana lohduttanut. Eikä ajatus siitä, että ehkä joku joskus jossain lämmitä, jos ei ole varaa polttopuihin.


4 kommenttia

Taas saa hävetä… – ajatuksia häpeästä ja taiteesta

Hanna-Riikka

Hanna-Riikka

Häpeämättömyys sanana on totuttu yhdistämään julkeuteen ja epäkohteliaisuuteen. Tahdon tarkastella asiaa vähän eri näkökulmasta. Häpeä on vaarallisimmillaan rampauttava ja jopa tuhoava voima. Olen toki myös kohteliaan käytöksen kannattaja, vuosi vuodelta enemmän. Pääväitteeni tässä kirjoituksessa on se, että pahoja tekojaan voi ja pitää hävetä, itseään ei.*** Ja koska hyvä taide heijastaa tavalla tai toisella rehellisesti jotakin itsen puolia, olivatpa ne kuinka kauheita tahansa, se ei voi olla noloa tai väärin. Eli hyvässä taiteessa ei voi olla mitään hävettävää. Häpeä on taiteilijalle kuolemaksi, puhumattakaan siitä montako hyvää taiteilijaa jää häpeän takia syntymättä. Mutta häpeä ei tarkoita samaa kuin itsekritiikki. Jälkimmäinen aiheuttaa välillä järkevää ja ansaittua häpeää. Sen puute sen sijaan kelvotonta taidetta. 

***(Paitsi jos koet sisäisesti olevasi esim. pedofiilisarjamurhaaja tms., hanki apua. Heti. 112. Älälue kuin tämä kohta, koska mikään muu kirjoituksessa ei koske sinua.)

On hieman surullista, että taiteilijoita jää ikuiseen pöytälaatikkoon pölyttymään häpeän vuoksi. Mutta se on mitätöntä verrattuna siihen, moniko häpeään liittyen masentuu, sairastuu jollain muulla tavalla mieleltään tai/ja tappaa itsensä. Häpeä ja (usein irrationaalinen) syyllisyydentunne limittyvät toisiinsa saumattomasti vakavassa masennuksessa, joka voi purkautua syömishäiriönä, päihdeongelmana, viiltelynä ja vielä suorempana itsetuhona eli itsemurhana.

Häpeä on luonnollinen tunne, jonka perusesimerkki on nähtävissä vaikkapa pikkulapsen ”vierastamisessa”. Vahingollista se on silloin, kun aikuinen häpeää omaa itseään, ei tekojaan. Tai, jos häpeää tekojaan kohtuuttomasti, eli vatvoo mielessään pieniä epäonnistumisia, joilla ei todellisuudessa ole helvetinkään väliä. Jokainen epäonnistuu. Nykyajan suorituskeskeisyys saa aikaan sen, että ainoa todellinen onnistuja voi olla tyyppi, joka muistuttaa robottia. Joka ehkä itkee yksin öisin tukahdutettuja tunteitaan, tai kanavoi tukahtuneisuutensa mitä merkillisimpiin addiktioihin. Tästä löytyisi varmasti mielenkiintoisia esimerkkejä Japanista, jota mainitsematta häpeää käsittelevää juttua on vaikea kirjoittaa. Siellä kasvojen menettäminen on, kuten kaikki tiedämme, hyväksytty syy suorittaa seppuku. Siitä on vaikea löytää mitään positiivista. Ilmankos samurai-ihannointi on jäänyt minulle aina vieraaksi. Ilmankos jotkut nuoret vetäytyvät hikikomoreiksi.

Onnistunut taide vaatinee tiettyä etäisyyttä oravanpyöräksikin kutsuttuun koneistoon ja kunkin ajan ja kulttuurin konventionaaliseen ajatteluun. Etenkin se edellyttää häpeäntunteen ohittamista. Pitää ottaa epäonnistumisen riski, se, että mahdollisesti häpäisee itsensä, menettää kasvonsa, nolaa itsensä, tekee itsensä täysin typeräksi yleisön edessä. Paljastaa sen, mikä on ihmisessä kauneinta ja kauheinta. Ja ottaa sen riskin, että joku nauraa sille. Että kaikki nauravat sille.

Aloin hahmottaa häpeän ja taiteen suhdetta harrastaessani näyttelemistä teini-ikäisenä. Lyhytpinnaisena kakarana pitkien näytelmien sijasta suosikkini oli improvisaatio. Ja siinä ei voi pärjätä, jos ei suostu nolaamaan itseään. Ja teininähän muutenkin lähes kaikki on noloa, joten jos haluaa tosissaan olla hyvä, se voi olla iso kynnys ylitettäväksiSeuraavan annoksen sain taidekoulussa. Meillä oli joka kuukausi kurssin päätyttyä kritiikki, jossa esiteltiin vuorotellen jokaisen aikaansaannokset, ja joskus opettajat repivät jonkun palasiksi, joskus nostivat jalustalle. Se riski oli otettava. Aika moni käsitteli töissään hyvin henkilökohtaisia alueita seksuaalisuudesta mielisairauksien kautta kuolemaan. Häpeilemättä. Ja se oli minusta niin suunnattoman kaunista, että vieläkin henki salpautuu joidenkin teoksia ja vaiheita muistellessa. Omiakin. Varsinkin, koska koulun seula oli niin korkea, että sinne ei pahemmin lahjattomia sisään eksynyt. Eli kyse ei ollut minkään terapiakerhon piirtelystä.

Valitsin lopulta taidemuodon, jossa on vielä maalauksia suurempi etäisyys minun ja kokijan välillä, näyttelemisestä puhumattakaan. Se on kirjaa lukiessa näennäistä, mutta samalla konkreettista. Olen läsnä sepittämissäni tarinoissa, hahmojen tunteissa, ilmeissä ja rivien välissä. Mutta se ei ole lukijan kannalta olennaista, että se olen juuri minä, jonkun toisen sijasta. Henkilöpalvonta on perseestä, taide ensin. Vaikka tosin pyörryin, kun kuulin Lou Reedin kuolemasta. Ja olen keski-ikäinen, en hysteerinen teini.

Valehtelisin, jos väittäisin ettei minussa ole häpeää. Osaa käsittelen ironialla, osaa en mitenkään, koska kaikkea ei edes tiedosta. Siihen menee jo puolet ihmisiästä, että myöntää kaikki rajoituksensa ja mitkä niistä kannattaa hyväksyä ja mitä ei. Mutta taiteessa yritän sinnikkäästi voittaa häpeäntunteen. Ehkä se on yksi syy, miksi kirjoitan nimenomaan fiktiota. Toinen on se, että uskon (joitakin onnistuneita poikkeuksia luk.ott.) etäännyttämiseen, jotta raaka tunne muuttuu terapiakirjoittamisesta kaunokirjallisuudeksi.

Tämän tekstin voisi tiivistää siihen, että älkää hävetkö turhaan. Pahoja tekoja voi hävetä aikansa, mutta älkää hävetkö itseänne. Tietenkin ensin pitää tuntea itsensä. Se vaatii sen, että uskaltaa katsoa peiliin, rehellisesti. Yleensä takaisin katsoo monella tapaa nolo ja typerä tyyppi, mutta älkää ihmeessä hävetkö sitä. Se on ainutlaatuinen. Teitpä mitä tahansa, et voi maineella tai mammonalla peittää sitä, että se olet sinä. Ja sinä olet erityinen. Mitä enemmän kiellät sen, sitä rumemmaksi muutut. Ja sitä enemmän häpeät. Jos sinussa on syvällä sisällä jotain niin pimeää tai kauheaa, että pelkäät itseäsi, pura se. Älä pura sitä muihin ihmisiin tai vahingoita itseäsi. Käytä työkaluina mitä tahansa taiteen muotoa tai terapiaa. Mahdollisesti molempia, mutta älä häpeä. (Vielä kun itse muistaisi tämän…)

Elämässä en ole voittanut häpeää vielä, taiteessa mielestäni melko hyvin. Vaikka jälkimmäistä hävettää myöntää. Ohjeeni taiteilijaksi haluavalle on, että ole ahkera ja rehellinen itsellesi, sekä arvioita teoksiasi useammalla asiantuntijalla. Jos kaikki tahot ovat toistuvista yrityksistäsi huolimatta sitä mieltä, että et ole lahjakas, unohda taiteellinen ura. Mutta älä silti häpeä itseäsi tai tekemisiäsi, pidä taidemuotosi itseilmaisun keinona ja tärkeänä harrastuksena. Jos taas edes yksikin asiantunteva taho uskoo sinuun, jatka tekemistä niin kauan, että sinua ei enää voida jättää huomiotta.

Lopputulema tähän tekstiin voisi olla, että häpeä tappaa. Häpeä rakentaa pikkuporvarillisia linnoja, joiden kellareihin on suljettu kidutettuja tyttöjä. Häpeä on sielullinen vamma, joka estää todellisen vuorovaikutuksen ja empatian. Älä kutista itseäsi tyngäksi. Älä välitä mitä muut ajattelevat. Ole iloinen siitä, että tällä kielellä kirjoitettuna on vielä aika hyvä sananvapaus, verrattuna moneen maahan. Käytä sitä. Älä kuitenkaan tee asioita, jotka aiheuttavat sinulle syitä hävetä. Käytä lahjojasi itsesi kehittämiseen, älä muiden alas painamiseen.

Ja minä? En tosiaan henkilökohtaisen elämäni suhteen ole mikään paras esimerkki mistään. Mitä julkiseen kuvaan tulee… Voi olla, että tässä esittelemäni taidekäsitys,jossa tekninen taitavuus yhdistyy aina johonkin olennaiseen sisäiseen oivallukseen, on naiivi tai vanhanaikainen. Voi olla, että tämä blogiteksti on itsestäänselvyyksien luettelemista. Siitä huolimatta painan parin sekunnin päästä lähetä-nappulaa. Häpeämättömästi.