alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


9 kommenttia

Kiitospäivän demonit kirjailijan olkapäällä

Pasi I J

Pasi I J

Joskus sitä on näkevinään kirjailijoita, jotka ovat hirmuisen kiitollisia kaikesta siitä hyvästä, mitä ovat saaneet, vaikka eivät olisi saaneet ulkopuolisen silmin katsottuna juuri mitään, ihan vain siksi että saavat esim. kirjoittaa nälkäpalkalla kirjoja, joilla on noin sata lukijaa jossain Kiteellä, ja hekin kaikki omia sukulaisia, jotka eivät edes oikeasti kirjaa lue vaan selailevat sieltä täältä ja kehuvat sitten että kosketti niin syvältä. Nämä kirjailijat ovat kiitollisia, nöyriä ja omistautuneita luomistyölleen. Koskaan eivät he katkeroitse mistään, kadehdi, turhaudu – tai jos tuollaisia tuntemuksia tuleekin, he menevät luontoon karhukoiransa kanssa, keräävät pari kantarellia, kuuntelevat tovin räkättirastaiden laulua ja palaavat sitten työnsä ääreen uudistuneina ja puhdistuneina.

Nämä kirjailijat saattavat myös käydä kommentoimassa vähemmän valaistuneen kirjailijan some-nillityksiä, joko lämpimän rohkaisevasti, sillä tavalla kuin kypsä olento rohkaisee semmoista epäkypsää ihmisen raakiletta, tai sitten järkyttyneenä nuhdellen: niin paljon olet saanut ja noin kiittämätön olet.

Kirjailijana on helppo olla tyytymätön. Omiin kykyihin ja kirjoihin on pakko uskoa, jotta jaksaisi kirjoja kirjoittaa. On siis kehitettävä jonkinmoinen kirjailijan ego. Sellainen, joka sanoo: Minä osaan, olen hyvä, kirjani ovat hyviä, ne ansaitsevat lisää lukijoita. Ja tietty kunnianhimokin lienee paikallaan, joskin terveellisimmässä tapauksessa se kohdistuu itse kirjoitustyöhön eikä niinkään kirjan vastaanottoon ja menestymiseen – mutta kirjailijan ego kyllä tuonkin osaston asioita osaa odottaa ja pettyä, jos homma ei kulje niin kuin fantasioissa etukäteen.

Tyytymättömyys lienee aika normaalia ja toisinaan hyödyksikin. Täysin tyytyväinen ihminen ei vie evoluutiota eteenpäin vaan istahtaa alkumeren rannalle hymyilemään. Mutta kiittämättömyys on tietysti ongelma. Jos kirjailijan on sallittua haluta asioita ja pettyä, jos ne jäävät tavoittamatta, on hänen tärkeää myös osata iloita (kaiken valittamisen ja nillittämisen ohessa) siitä hyvästä, mitä hän on saanut (koska aika harvoja asioita voi kirjallisuuden kentällä ihan puhtaasti omilla ansioillaan ottaa – aina me kirjailijat olemme lopulta menestyksemme suhteen toisten ihmisten armoilla).

Mietin tuossa eilen amerikkalaisten kiitospäivää ja sitä, mistä kaikesta tunnen kiitollisuutta kirjailijana. Tiedän kyllä, mikä minua kirjailijana turhauttaa (kaikki kunnon palkinnot menevät aina toisille kirjailijoille, kaikki näkyvyys menee aina toisille kirjailijoille, kaikenlaiset – lukemattakin – keskinkertaiset räpellykset sitä hypetystä osakseen keräävätkin, myyntiluvut ovat epäreilun pienet, lehtiarvostelujakaan ei tule tarpeeksi tai jos tuleekin, on kriitikko ammattitaidoton lortti joka ei ymmärrä teoksen Suurta Nerokkuutta, sitä yhtä hakemaani apurahaakaan ei tippunut vaikka Kaikille Muille Kirjailijoille sataa jänttejä ja muita rahasäkkejä jne jne), mutta tekee hyvää välillä miettiä niitä kiitollisuudenkin aiheita. Tässä siis (satunnaisessa järjestyksessä) muutama asia, joista itse kirjailijana olen kiitollinen:

puukasvaakirjasta

1) Ne lukijat joita olen saanut. Erityisesti ne, jotka fanittavat kirjojani ja odottavat yhden luettuaan mustin uskollisuudella seuraavaa. Ja nekin tietysti, jotka olivat vähän että njääh, mutta lukivat silti loppuun.

2) Kirjastoapurahat, joita olen saanut joka vuosi. Ilman niitä olisin varmaan jo lopettanut kirjoittamisen – ne sysäävät kivasti sen pahimman kevätturhautumisen yli ja antavat sen vaikutelman, että joku jossain arvostaa ihan rahallisestikin, vaikka kirjailijan tulot jäävät muuten melko olemattomiksi.

3) Kirjabloggaajat. Antavat kirjoilleni sitä näkyvyyttä, joka on kirjan eloonjäämiselle elintärkeää.

4) Se, että kirjojani yleensä julkaistaan. Ei kaikkia hyviäkään käsiksiä koskaan julkaista, onnea on aina oltava matkassa.

5) Kustantamon kivat ihmiset. Eivät kiusaa, välttele tai vähättele. Erityisesti kustannustoimittaja on tärkeä.

6) Agentti. Nykyään kultaakin arvokkaampi voimavara kirjailijalle, joka haluaa (kukapa ei haluaisi) kirjojaan myös käännettävän.

7) Ne viisi maata, joihin esikoisromaani on jo myyty, eli Englanti, Saksa, Espanja, Italia, Tsekki. (Ja se kuudes, josta ei vielä saa tiedottaa.)

8) Se, että englanninkielinen versio esikoisromaanistani näyttäytyi Amazon.uk:n bestseller-listoillakin, ei nyt sentään sillä kaiket kirjat käsittävällä, mutta tietyissä sarjoissa:  bongasin ainakin sijan 43 contemporary horrorissa ja sijan 31 horror fantasyssa.

9) The Rabbit Back Literaturen hyvät arvostelut SFX-lehdessä (viisi tähteä), Financial Timesissä ja joillakin nettisivustoilla.

10) Esikoisromaanista (yhä) tekeillä oleva elokuva/tv-sarja (jonka optio tosin umpeutuu ensi kesän lopussa eli saas nähdä).

11) Se, että muutamakin ihminen on netissä ilmaissut minun kuuluvan heidän mielikirjailijoihinsa, aika kapeaan kärkeenkin.

12) Se, että kirjailijana olen saanut mahdollisuuden tutustua moniin muihin kirjailijoihin.

13) Ne pienehköt mutta ilahduttavat kohdeapurahat, joita sain kahden edellisen romaanin kirjoittamiseen.

14) Se, että olen menestynyt kirjailijana riittävän hyvin, jotta voin ihan tosissani haaveilla kokopäiväisestä kirjailijuudesta. (Vaikka sellaisen mahdollisuuden toteutuminen onkin vielä hyvin hyvin kaukana.)

15) Se, että sain käydä radiossa höpöttämässä uusimmasta romaanistani Nadjan kanssa.

16) Kaikki aiempien kirjojen tiimoilta tehdyt radio- ja tv-keikat.

17) Se, että joissakin kirjakaupoissa uusi kirjani on ollut hyvin esillä – erityisesti Jyväskylän Suomalaisessa, missä Susa asetteli sitä ikkunaan oikein näkyvästi ihmisten huomattavaksi.

18) Kaikki ne kiitosviestit, joita olen lukijoilta vuosien varrella saanut.

19) Kaikki ne asiat, jotka tulevat mieleen vasta kun olen noussut tietokoneelta ja lähtenyt ajamaan kohti päivätyötä.

Mainokset


6 kommenttia

Tuntemattomien kirjailijoiden maa

pushkin 013sepiaTervo, Hotakainen, Sofi Oksanen, Riikka Pulkkinen, Leena Lehtolainen, Laila Hirvisaari, Pirjo Hassinen, Anna-Leena Härkönen, Anja Snellman jne. Siinä joitakin tunnettuja suomalaisia nykykirjailijoita. Niitä, joita myydään ja luetaan ja jotka mainitaan ja muistetaan siellä, missä on kyse suomalaisesta kirjallisuudesta. Näitä laajalti tunnettuja suomalaisia kirjailijoita on lopulta aika vähän. Ehkä kaksi tusinaa. Pinnan alla riittää kuitenkin populaa. On niitä, joiden nimi ei soita ihan jokaisen kirjoja joskus lukevan kelloja, ja niitä, joita ei taida tuntea oikein kukaan. Kun heidän nimensä pomppaa jossain esille kirjailija-etuliitteellä varustettuna, mieleen tulee, että jaa-a, joku uusi kirjailija taas. Ja sitten kun googlettaa, löytyykin kymmenien kaunokirjallisten teosten pituinen bibliografia ja maininta, että uusi teos julkaistiin vastikään. Eikä siihen ole lehtiä laajasti lukeva ja kirjallisuuden kenttää aktiivisesti seuraavakaan törmännyt missään. Sellainen on jotenkin hirvittävää, masentavaa, murheellista ja samalla synkeän hupaisaa.

Enemmän tai vähemmän kattavaa listaa suomalaisista kirjailijoista voi käydä lukemassa esim. Wikipediassa. J-kirjaimen kohdalta alkaa tällainen lista:

J

J jatkuu

Mukana on menneitä ja nykyisiä kirjailijoita. Montako heistä tunnistat? Kuinka monen teoksia olet lukenut? Itse tunnistin 11 nimeä (omani mukaan luettuna) ja kaikkiaan neljää olen lukenut (omat teokseni mukaan luettuina). Väkisinkin tulee miettineeksi, moniko nykyihmisistä poimii esimerkiksi minun nimeni tuosta listasta ja toteaa, että juu, tuttu, ja kuinka monelle Pasi Ilmari Jääskeläinen on yhtä tuntematon kuin vaikkapa nimi Terttu Järvilehto tai Arvi Järventaus minulle. Ja muuttuuko tilanne? Tulenko minä tai tulevatko jotakuinkin samassa asemassa olevat tutut kirjailijakollegani vielä nousemaan tunnettuuslistalla ylemmäksi, niin että meitä luetaan ja ostetaan ja meidät mainitaan siellä, missä aletaan puhua suomalaisesta kirjallisuudesta?

Olin eilen Kuopion Kirjakantissa haastateltavana. Minua ennen salissa esiteltiin Savonia-palkinnon ehdokkaat. Ehdokkaina olivat Antti Heikkinen teoksella Pihkatappi, Inka Nousiainen teoksella Kirkkaat päivä ja ilta, Asko Sahlberg teoksella Herodes, Marja-Leena Tiainen teoksella Khao Lakin sydämet, Sinikka Tirkkonen runokokoelmalla Pimeän halki, valon halki ja Jouni Tossavainen teoksella Kesäpäivä. Paikalla oli suurin osa tästä porukasta. käsittääkseni Sahlberg ja Tossavainen puuttuivat. Yleisöä oli jonkin verran, salissa oli kuitenkin turhan paljon tyhjää tilaa joka puolella, jotta olisi päässyt syntymään vaikutelma yleisöryntäyksestä. Odotin omaa vuoroani vähän skeptisenä. Ennen haastatteluani oli väliaika ja yleisö poistui salista. Kun minua alettiin haastatella, paikalla oli vielä hiukan vähemmän väkeä kuin edellisen esityksen aikana. Tuollaisissa tyhjillä paikoilla täytetyissä saleissa saattaa kokea muunlaisiakin tunteita kuin esiintymisen iloa, esittää itselleen kysymyksen No miksipä tänne olisikaan koko Kuopio vaivautunut, eiväthän ne teoksiani tunne, tai minua, enkä ole edes ehdolla millekään palkinnolle, saati että olisin sellaista saanut. Toisaalta paikalla oli ihmisiä, ei ehkä kovin paljon, mutta jotkut olivat siellä nimenomaan minun vuokseni, ja muutamat kertoivat kirjojani lukeneensa ja niistä nauttineensa, mistä tietysti olin otettu. Pienempikin sali olisi kyllä riittänyt tuolle kohtaamiselle.

voikukkaMinua haastatellut kirjabloggaaja Amma viittasi uuden romaanini Lukija-hahmoon Nomiin ja kysyi, mitä lukijat minulle merkitsevät. Kirjailijat etsivät itselleen koko ajan yleisöä, uusia lukijoita, kaikenlaisin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Lukijoita ei ole koskaan liikaa. Lukijat ovat kirjallisuuden elinehto. Ilman lukijaa kirja olisi kuollut esine. Kerroin tämän, ja taisin puhua jotain myös siitä, kuinka kirjailijoilla on hieman kummallinen tarve levittää omaa tajunnansisältöään mahdollisimman moneen ulkopuoliseen tajuntaan, hieman laajentumishaluisten sotapäälliköiden tapaan. Niin; kirjailijat etsivät itselleen koko ajan uusia lukijoita, koska lukijoita ei voi koskaan olla liikaa, mutta monetkaan lukijat eivät etsi itselleen koko ajan uusia kirjailijoita – heille riittävät ne vanhat ja tutut. Uuteen kirjailijaan tutustuminen on pieni ponnistus, riski hukata rajallista aikaa. Ja millä perusteella lukija tarttuu uuden kirjailijan teokseen? Koska ystävät suosittelivat. Koska kirjailija puhui hyvin televisiossa tai radiossa. Koska hänestä kirjoitettiin lehdessä. Koska kirja on tullut vastaan kaikkialla mediassa ja se on saanut jonkin palkinnon tai ainakin on päässyt ehdolle. Koska kirja on näkyvällä paikalla kaupassa.

Ystävien suositukset tietysti vaikuttavat vain silloin kun ne ystävät ovat ensin tulleet tarttuneeksi uuden kirjailijan teokseen. Suosio tuo tässä suosiota. Kirjailijan ja kirjan medianäkyvyys kasvattavat myös ruohonjuuritason viidakkorumpumenestystä. Mutta mediaan mahtuu kerrallaan vain kourallinen kirjailijoita. Näkymättömyys on kirjailijoiden enemmistön superkyky, jolle pitäisi keksiä ehdottomasti jotain hyötykäyttöä. Suurin osa kirjailijoista on pysyvästi suurimmalle osalle lukijoista yksi tuntematon nimi muiden joukossa. Kirjailija Se-Ja-Se. Kirjailija Joku-Mikä-Se-Nyt-Olikaan. Kirjailja Kirjoittanut-Kai-Jotain. Mikä tietysti tietää heikkoa lukuvaloa myös kirjailijoiden teoksille. Ja kun lukematon kirja ei elä, Suomi on kitukasvuisen kirjallisuuden luvattu maa. Maaperä vain ei mahdollista riittävää kasvua suurimmalle osalle kirjoitetusta ja julkaistusta kirjallisuudesta.

Mitä omaan tilanteeseeni tulee, mitään kovin radikaalia näkyvyyden ja lukijakunnan kasvua ei ole vielä näköpiirissä – ei Suomen alueella. Esikoisromaanin englanninkielinen käännös on kuitenkin julkaistu pari päivää sitten ja se on huomioitu monissakin lehdissä. Hyvät arvostelut saattavat houkutella englanninkielisiä lukijoita PIJ-kirjallisuuden pariin. Ja kun myös saksan-, espanjan-, italian- ja tsekinkieliset käännökset ovat tulossa, jonkinlaista lukijakunnan laajenemista väistämättä on tapahtuva koko maailman tasolla. Ja täällä Suomessakin tuntuisin saaneen uusia lukijoita Sielujen myötä. Muutamia ainakin. Saa sitten nähdä, miten tilanne täällä kehittyy – nousenko kolmannella romaanillani astetta ylempään sarjaan vai jäänkö tälle tunnettuuden ja lukijamäärän tasolle. Tällä hetkellä olen oikeastaan kiinnostuneempi siitä, mitä ulkomailla tapahtuu. Ihan uusi ja oma pelinsä, se joka siellä on käynnissä.  Ehkä proosalleni voisi olla jopa enemmän kysyntää ulkomailla kuin tässä tuhansien tuntemattomien kirjailijoiden karussa maassa.


5 kommenttia

Onkohan tämä nyt sitä ”menestystä”…?

pushkin 013sepiaAlussa oli Pasi, joka opetteli harrastusmielessä joskin kunnianhimoisesti kirjoittamaan novelleja ja käytti motivaattorina Portin scifi- ja fantasianovellien kirjoituskilpailua. Kun eka kerran tuli jaettu 2. sija ja rahulia muutama satanen, se Pasi oli aika riemuissaan. Joi vähän vodkaakin tapauksen kunniaksi. Kun sitten tuli eräitäkin ekoja palkintoja (ja 10 000 mk) samassa kisassa ja Atorox-pystejä, isä sanoi kesätöissä että eihän sitä tiedä vaikka jonain päivänä olisit ammattinimikkeeltäsi kirjailija. Pasi sanoi että njääh, kaukana on sellainen haave.

Siitä on aikaa lähemmäs kaksi vuosikymmentä. Se on pitkä aika.

Mitä sen jälkeen on sitten tapahtunut: on julkaistu eka oma kirja (Portti-kirjojen kustantama novellikokoelma), eka romaani, sitten sen jälkeen vielä uusiksi laitettu novellikokoelma ja kaksi muuta romaania (Harjukaupungin salakäytävät ja Sielut kulkevat sateessa). Ja nyt esikoisromaani on käännetty englanniksi ja julkaistaan nimellä The Rabbit Back Literature Society Pushkin Pressin toimesta muutaman päivän sisällä ja lisäksi agenttini on myynyt kirjan neljään muuhun maahan: Saksaan, Italiaan, Espanjaan ja Tsekkiin.

Kaikenlaista siis on sattunut. Hyviä asioita. Ensinnäkin se on jo ilon aihe, että olen julkaissut kolme romaania. En jämähtänyt yhteen tai edes kahteen, vaan kolmaskin tuli tänä syksynä, enkä näe mitään syytä epäillä neljännen tulemista, sitten kun sen aika on. Ensimmäisestä on tekeillä kotimainen tv-sarja (on ollut jo 5 vuoden ajan, eli hitaastihan projekti näköjään etenee). Olen oppinut kirjoittamaan romaaneja, luotan ammattitaitooni sillä saralla. Kiittäviä arvostelujakin on tullut. Ja palkintoja, tosin niitä painoarvoltaan pienehköjä, eli kaksi Kuvastaja-palkintoa Lumikosta ja Harjukaupungista. Esikoisromaani oli ehdolla Tiiliskivi-palkinnolle, mutta näiden arvokkaampien palkintojen – siis Finlandian ja Runebergin – lyhytlistalle teokseni eivät ole (vielä) yltäneet. Mistä päästäänkin otsaryppynäkökulmaan: Myyntiluvutkaan eivät ole olleet kovin mittavia, muutamia tuhansia, bestseller-listoilla kirjojani ei ole näkynyt. Ilman F-voittoa (tai edes ehdokkuutta) tai suurta naistenlehtijulkisuutta Suomessa on vaikea läpäistä sitä tiettyä lasikattoa, joka pitää valtaosan kirjallisuudesta muutaman tuhannen kappaleen myyntiluvuissa, vaikka saisi kuinka kiittäviä arvosteluja. Jos mediapeli ei lähde käyntiin, lukijakunnat kasvavat kovin hitaasti. Myynti kasautuu muutamalle harvalle, se on pelin henki. Valivali. Mutta näkyvyyttä pitäisi saada lisää, muuten ei PIJ-kirjojen seurakunta kasva.

Mutta kuulkaas: minulla on agentti! Se on yksi menestyksen mittari ja samalla ehto. Ilman agenttia on vaikea päästä ulkomaiden markkinoille. Ja agentin saaminen on vaikeaa. Joillakin kustantamoilla on omat ulkomaanosastonsa, joiden teho kaiketi vaihtelee kovasti kirjailijastakin riippuen. Kun edustaa kaikkia, edustaako silloin kunnolla ketään? Suomessa lienee kaksi tai ehkä kolme varsinaista kirjallisuusagenttia, jotka oletettavasti ovat aika työllistettyjä. Yhden kanssa neuvottelin diilistä Lumikon ilmestyttyä mutta hänen mielenkiintonsa lopahti Harjukaupungin ilmestyttyä. Onneksi kuitenkin sain oman agenttini vähän sen jälkeen, hän tosin on ruotsalainen. Ulkomailta asti siis piti agentti etsiä, kun kotimaasta ei sellaista minulle löytynyt.

Kuten todettu, agenttini on ollut ahkera ja myynyt esikoisromaanini tällä hetkellä jo viiteen maahan. Lisää lienee tulossa. Romaani on myös saanut jo ennen varsinaista julkaisuaan mukavia arvosteluja, mikä lupaa hyvää kirjalle: SFX, The Financial Times, Whimsies &Words, The List… The Sunday Telegraph kuulemma julkaisee arvostelun joulukuun 1. päivänä.

Jos olisin kaiken tämän tiennyt saavuttavani ryhtyessäni opettelemaan novellin kirjoittamista, olisin ollut haltioissani. Useita julkaistuja teoksia! Käännöksiä! Palkintoja! Oma agentti! Tv-sarja! (Joka tietysti on todellisuutta vasta sitten kun sitä aletaan kuvata ja rahat tupsahtavat tililleni, mutta onpahan vireillä ainakin.) Kirjastoapurahoja!

Mutta olenko haltioissani nyt?

sateenvarjoklovni

Iloitsen toki kaikesta kohdalleni osuneesta hyvästä. Moni lahjakkaampi on joutunut tyytymään vähempään. Mutta olenko tyytyväinen? En. Kun jollain uralla etenee, tavoitteet muuttuvat koko ajan suuremmiksi ja siirtyvät samalla kauemmaksi. Alussa kirjoittaminen oli minulle rakas harrastus. Nyt vihaan kirjoittamista. Minulle on tärkeää saada valmiiksi kirjoja, mutta niiden kirjoittaminen päivätyön ohessa on tappavaa puuhaa. Lomien uhraaminen ei ole kestävä ratkaisu. On pakko ruveta vähitellen ottamaan kirjoitusvapaata päivätyöstä ja käyttää lepäämiseen tarkoitetut lomat lepäämiseen eikä pakkotahtiseen kirjoitusurakointiin, kuten tähän saakka. Olen luvannut itselleni, että neljännen romaanin kirjoittamiseen otan jonkin verran vapaata. Kirjojen kirjoittaminen ei nimittäin enää ole harrastus vaan työtä. Työtä, jota oikeastaan haluaisin tehdä päätoimisesti. Jos sillä vain eläisi ja ansaitsisi riittävästi kaikkien kertyneiden velvoitteiden hoitamiseksi.

Harvapa Suomessa kirjoittamalla elää, ainakaan antautumatta samalla köyhyydelle ja epävarmuudelle. Silti päätoiminen kirjailijuus on se varsinainen tavoitteeni. En ehkä tavoita sitä ennen eläkeikää, mutta yhtä kaikki se on se piste, johon pyrin: mahdollisuus olla kirjailija, kirjoittaa työkseen kirjoja ja saada niitä myydyksi riittävän paljon, jotta ansaitsen työlläni vähintään saman kuin nyt lukion lehtorina. Kaiken tämän saavuttaminen vaatisi tietysti läpimurtoa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Ulkomaan myynneistä – näin käännetyt kirjailijat ovat minulle kertoneet – tulee lopulta varsin vähän rahaa, mikä johtuu osittain pienistä rojalteista (ja siitä, että kirjat maksavat ulkomailla vähemmän kuin Suomessa) ja toisaalta ilmeisesti suht pieniksi jäävistä myyntiluvuista. Ja Suomessa taas pitäisi kirjaa mennä nopeasti arvioiden noin 15 000 kpl (ja uusi kirja julkaista kerran vuodessa), jotta silä hommalla nykyistä päivätyötä pystyisi korvaamaan. Ja uskallan olettaa, ettei Suomen kaltaisessa maassa minun kirjoillani koskaan sellaiseen myyntiin tulla pääsemään. Kaikki toivo on siis ulkomailla…

Aloittelevan Pasin näkökulmasta nykyhetken Pasi on varsin menestyvä kirjailija. On oma, laajeneva lukijakunta ja vaikka mitä, mistä iloita. Nykyhetken Pasin näkökulmasta homma kuitenkin on pahasti vaiheessa. Ei voi olla menestyvä kirjailija ennen kuin voi elää kirjoitustyöllään – elää ja elättää ne, jotka omalla vastuulla ovat. Aloitteleva Pasi ihmettelee nyky-Pasin nurinaa (Jumalauta jätkä, katso nyt mitä kaikkea olet saavuttanut!), mutta kun harrastuksesta tulee (sivu)työ, näin siinä saattaa käydä. Laskeskelen jo, montako kirjaa ehdin elämäni aikana kirjoittaa, jos pystyn kirjoittamaan vain kesälomilla ja viikonloppuisin, silloin kun päivätyöstä ja arjen ruljanssista sattuu jäämään voimia. Liian vähän. Elämä on lyhyt, jos laskee jäljellä olevat vuodet ja lähtee siitä, että kirjoja tulee jatkossa kolmen-neljän vuoden välein. Ajatus turhauttaa. Menestymisen tarve kasvaa. Haluaisin omistautua kirjoittamiselle. Olla sellainen kirjailija, jonka jokainen uusi teos on Tapaus, joka noteerataan laajalti. Jonka kirjoja ei tarvitse etsiä kirjakaupoista kirjakoiran kanssa, jostain alahyllyn perälaudan takaa, tai tilata netistä, kun kirjaa ei kaupoista löydykään, vaan jonka teokset kuuluvat selviösti jokaisen Prisman ja Citymarketin kirjaosaston valikoimiin. Jonka ei tarvitse muuttaa asumaan pahvilaatikkoon ja ryhtyä elämään hiekkakakuilla voidakseen kirjoittaa päätoimisesti – ihan niin paljon en kirjailijuutta rakasta, että sen vuoksi krooniselle köyhyydelle suostuisin alistumaan, kokeilin rahattomuutta jo vuosia sitten enkä suuremmin pitänyt siitä.

Tämän nälkäni kanssa en tietenkään ole yksin – samanlaisia päätoimisuudesta ja kunnollisista myyntiluvuista haaveilevia kirjailijoita on suorastaan naurettavan paljon. Onnen kantamoisten varassa me keikumme ja otsa rypyssä tutkimme kustantajan keväällä lähettämää selvitystä myyntiluvuista. Lievästi ärtyneinä seuraamme teostemme unohtumista ehdokaslistoilta ja muutaman valokeilaan sattuneen kollegan esiintymistä jokaisessa aikakauslehdessä ja tv-ohjelmassa. Hullun hommaa, tämä kirjailijuus. Sitä voi vain tehdä parhaansa, ja lopusta heittävät sarkastiset jumalat noppaa.


4 kommenttia

Ovatko kirjailijat psyyken pornotähtiä?

Pasi I J

Pasi I J

Yksi tärkeä askel kirjoittamaan oppimisessa – tai ei, vaan kirjailijaksi oppimisessa – on oppia kirjoittamaan häpeilemättä. Lopettaa sen ajattelu, mitä ihmiset sanovat, jos menen tällaista tai tuollaista kirjaan laittamaan. Merkillisyyksiä, seksuaalisuutta, päähänpälkähdyksiä, mieleenjuolahduksia, alitajunnan hälyä ja helmiä. Pitää oppia riisuutumaan yleisön edessä, paljastamaan psyykensä kummallisimmatkin osaset, heiluttelemaan niitä lukijoiden edessä ylpeänä ja kauhistuneena yhtä aikaa.

Ei kirjailija itseään tarinan tasolla välttämättä paljasta. Jos päähenkilö murhaa jonkun, se ei tarkoita, että kirjailija olisi murhannut, tai edes tosissaan halunnut murhata jonkun. Se tarkoittaa kuitenkin, että kirjailija on leikkinyt ajatuksella. Millaista olisi murhata joku, ottaa henki, sammuttaa elämä, kuinka sen tekisin ja kuinka yrittäisin välttyä kiinnijäämiseltä, mitä tuntisin jälkeenpäin, voisinko jatkaa elämää? Tai jos kirjailija laittaa tarinaansa henkilön, jonka sukupuoli ei ole täysin selvä, mitä se sitten tarkoittaa? Tuskinpa sitä, että kirjailija itse olisi muuta kuin aika täysiverinen mies. Ehkä kirjailja on kuitenkin miettinyt, millaista olisi, jos olisikin sattunut löytämään jalkovälistään lapsena kikkelin sijasta jotain muuta, olematta kuitenkaan sisäisesti muuta kuin poika. Tai päinvastoin. Jostain se samastumisprosessi kuitenkin pitää aloittaa. Kirjailijat ovat ihmisiä, jotka miettivät tuollaisia asioita, ja kummallisempiakin – ja yrittävät ymmärtää, joskus kaikkein pahimpiakin henkilöhahmojaan, etsien sisältään niitä impulsseja, jotka voisivat jossain kuviteltavassa tilanteessa ajaa tekemään jotain outoa, ehkä jopa häiritsevän kammottavaa. Kirjailjan pitää uskaltaa vastata kysymykseen Mikä on kaikkein pahin teko, minkä voit kuvitella kaikkein pahimman mahdollisen ihmisen tekevän, ja sen jälkeen samastua sellaiseen ihmiseen, joka on tuollaisen teon tehnyt, ymmärtää vaikkei hyväksyisikään.

Kirjailijat tietysti varastavat toisilta ihmisiltä kokemuksia ja elämäntilanteita. Jollain tasolla kuitenkin kaikki, mitä ns. vapaasti kirjoitetussa kirjassa on (erotuksena sellaisiin, jotka kirjoitetaan syystä tai toisesta tilauksesta, tarkkoja ohjeita noudattaen), on kirjailijan psyyken heijastuma. Hallittu, osittain tietoisesti ja osittain alitajuisesti rakennettu tekstuaalinen uni. Itsehän laitan kirjoihini elementtejä omista unistani, joskus aika raakanakin, sepittäen sitten niiden ympärille tarinaa. Jollain tasolla minua hermostuttaa, kun näen jonkun lukevan kirjaani. Koen seisovani hänen edessään tietyllä tavalla psyykkisesti alastomana. Mietin, missä määrin olen paljastanut itsestäni jotain – vaikka jokainen kirjoitettu tarina samalla tietysti myös peittää asioita, niin että lopullinen teksti on valheen ja toden epämääräinen sekoitus, jonka suhde on tekijälleenkin lopulta arvoitus.

Sielut kulkevat sateessa sisältää uskonnollisia pohdiskeluja. Voin paljastaa, ettei yksikään kirjan hahmoista ole suoraan alter egoni tämän kysymyksen suhteen. Olen hajottanut oman ajatusmaailmani useamman henkilön piirteiksi. Ateisti Moreau edustaa kyynisintä puoltani, hän suorastaan inhoaa uskontoja niiden vallankäytöllisen luonteen vuoksi. Agnostikko Judit on se osa minua, joka ei edes halua päättää, mihin lopulta uskoo – vakaumuksellisessa mielessä hän ehkä haluaa sekä syödä kakun että säästää sen. Fundamentalisteihin minun on vaikeampi samastua, joskin arvelen ymmärtäväni heidänkin tapaansa ajatella ja syitä siihen, ja romaanissa pohdiskelujani jossain määrin purankin.

Uskonto oli yksityisasia. Oli vaikea keksiä arkaluontoisempaa ja vaivaannuttavampaa keskustelunaihetta. Oletko muuten kokeillut anaaliseksiä olisi ystävien kesken esitettynä kuulostanut vähemmän tungettelevalta keskustelunavaukselta kuin Milloin muuten olet rukoillut viimeksi. (Romaanista Sielut kulkevat sateessa)

kirjailijapornotähtiMyönnän empineeni jonkin aikaa ennen kuin aloin kirjoittaa uskonnollisuutta ja ateismia käsittelevää romaania. Näissä asioissa tavallaan menee pitemmälle kuin seksikohtauksissa, joissa väkisinkin pelkää paljastavansa jotain itsestään – jos nyt ei sentään omista seksuaalisista tavoistaan tai fantasiositaan, niin ainakin… niin, mistä? Jos kuvittelen ihmisen, joka en ole minä, ja hänet tekemään asioita, joita en ehkä itse tekisi, niin missä määrin kuitenkin kysymys on minusta? Mitä lopulta itsestäni paljastan, kun sepitän seksikohtausta?

Joka tapauksessa väitän, että romaanin lukeminen on vähän sama asia kuin lähtisi kävelylle kirjailijan psyyken maisemiin. Siellä ovat kaikki ne asiat,joita kirjailijan päässäkin on. Kokemukset, mieleen jääneet jutut, toisillekin tapahtuneet asiat, joista on tullut osa tapauksesta kuulleen tajunnansisältöä. Kun lukee kirjailijan teoksia, oppii jollain tasolla väkisinkin tuntemaan kirjailijaa. Ei suoraan, mutta kukapa ihmisenäkään itsestään kaikkea suoraan paljastaisi. Jokainen toiselle ihmiselle paljastettu asia on tarkoitettu samalla kätkemään, rakentamaan tietynlaista kuvaa paljastajasta. Ainoa tapa kertoa itsestään rehellisesti on vuotaa tajuntansa sisältöjä – tuntemuksia, kokemuksia, fantasioita – sellaisenaan, pukematta niitä tarinoiksi (tällaista itsensä rujoa paljastamista käsittelen esikoisromaanissani Lumikko ja yhdeksän muuta, jossa kirjailijat pelaavat vampyyripeliksi kutsumaansa kirjailijoiden salaista peliä). Sellaista ei kuitenkaan voi tehdä aiheuttamatta itselleen suurta vahinkoa. Eivät kameran edessä seksiä harrastavat pornotähdetkään kaikkea itsestään paljasta, ainoastaan sen, mitä heistä kameralla voi tallentaa: ihon, vartalon muodot, sukuelimet, takapuolen näppylät… Psyyke jää silti piiloon, se on pukeutunut lihaan. Voi olla, että kirjailija paljastaa lopulta enemmän, itsestään, psyykestään. Ei suoraan, mutta jos osaava psykoanalyytikko lukee kirjailijan koko tuotannon, hän osannee tehdä aika osuvia päätelmiä monistakin asioista. Riisua kirjailjan suojakseen nostamat tarinalliset vaatteet, purkaa hämäävät, keinotekoisesti rakennetut suojaukset ja katsoa suoraan alastomaan kirjailijaan.

Hermostuttava ajatus sinänsä. Paitsi että ehkä kirjailijat ovat vapautuneita psyykensä paljastajia? Vai ehkä sittenkin psyykkisesti jollain tapaa vaurioituneita olentoja, jotka paljastelevat tajuntansa intiimejä sisältöjä osana traumansa oireilua?


4 kommenttia

(Tämä ei ole) vastine kriitikolle

Pasi I J

Pasi I J

Siitä lähtien kun olin kirjailijana vasta vauva, minua on kasvatettu hyväksymään yksi asia: kriitikoiden pitää antaa kritisoida rauhassa. Heidän sanoihinsa ei tule puuttua eikä niitä pidä julkisesti kommentoida. Etenkin vastineen kirjoittamista kritiikkiin jotkut kirjailijat muistelevat kauhuissaan suurena munauksena, jonka tekivät kirjailijavauvoina. Itse en ole koskaan vastinetta kirjani kritiikkiin kirjoittanut, mutta blogeissani olen kyllä kritiikkejä kommentoinut yksinpuhelun hengessä, avaten niiden olemusta ja samalla omia reaktioitani – ihan noin niin kuin tarjotakseni kurkistusikkunan kirjailijan päähän, en missään nimessä väittääkseni vastaan kriitikolle tai antaakseni ymmärtää, että kriitikko oli väärässä. (Joskin joskus sellaiselle on nähtävissä perusteitakin, kuten Marko Leinon uutuusromaanin jokseenkin moralistisessa totaalilyttäyksessä HS:ssa taannoin).

Niinpä en nytkään kirjoita vastinetta kirjani lehtikritiikkiin. Hyväksyn kriitikon oikeuden näkemykseensä ja tapaansa kirjoittaa niin minun kuin muidenkin kirjoista. Olisi typerää väittää vastaan. Jokainen lukee kirjan omista lähtökohdistaan, jokainen reaktio on subjektiivisena totuutena hyväksyttävä.

Tuon kuitenkin esille niitä odotuksia, joita kirjailijana lehtikriitiikkeihin kohdistan, ja niitä ajatuksia, joita tietynlainen lehtikritiikki minussa (ja usein muissakin) herättää. Erityisesti aloittelevien kriitikoiden kannattaa huomioida tietyt tosiasiat, jotta he kehittyisivät työssään taitaviksi ja ymmärtäisivät tehtävänsä perimmäiseen luonteen – sekä vapautensa että sen vastuun, joka vapaudesta väistämättä seuraa.

Uusin romaanini Sielut kulkevat sateessa (aion mainita kirjan nimen vielä monta kertaa iskostaakseni sen tätä lukevien tajuntaan) julkaistiin aivan hiljattain. Se on saanut joitakin melkoisen kiittäviä kirjabloggauksia ja yhden lehtikritiikin. Sen on kirjoittanut Eija Komu ja se julkaistiin ensin Keskisuomalaisessa ja sen jälkeen vielä Karjalaisessa. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, sama kritiikki julkaistaan vielä ainakin yhdessä maakuntalehdessä. Nykyäänhän lehdet säästävät sillä tavalla, ettei jokaiseen maakuntalehteen sentään omaa kritiikkiään julkaista, vaan yhden kriitikon teksti hyväksytään totuudeksi jokaiseen – ja samalla kriitikkoa riistetään, koska käsittääkseni tästä tekstin kierrätyksessä ei makseta lisää. Kriitikoiden puolesta harmittaa, mutta kirjailijan näkökulmasta ongelma on siinä, että yksi ja sama kirjoitus saa suhteettomankin suuren merkityksen kun se tavoittaa useamman maakuntalehden lukijakunnat. Varsinkin jos kritiikki on sävyltään kielteinen.

Ja totta kai kriitikolla on oikeus ja suorastaan velvollisuus kirjoittaa kirjasta kielteiseen sävyyn, jos hän sen puutteelliseksi arvioi. Jos kirja on tematiikaltaan mitätön, rakenteeltaan kiikkerä, kieleltään vajavainen ja juoneltaan epäuskottava tai kliseinen, asiain tila kuuluu tuoda kritiikissä esille. Samoin kuin tietysti myös onnistuneet elementit. Perusteluineen. Arvottavan osuuden lisäksi tarvitaan kuvailevaa osuutta, eli osuva ja ytimekäs selvitys siitä, millainen kirja oikein onkaan kyseessä. Taito luonnehtia kaunokirjallisen tekstin olemusta niin, että siitä saa selkeän kuvan, on jo lukiotasollakin kirjallisuudesta kirjoittamisen perusvaatimuksia.

Voisin siis listata seuraavat asiat toivelistalle, kun puhutaan kirjailijoiden kritiikkeihin kohdistamista odotuksista:

1) Kriitikon tulee antaa kirjan olemuksesta selkeä kuva lukijoilleen. Jos kirja on tummasävyinen dekkari, joka käyttää dekkarin konventioita perinteitä kunnioittaen, se ilmaistakoon. Tai jos kirja on syvällisyyteen pyrkivä kasvuromaani, joka sisältää pornografisia aineksia ja graafista väkivaltaa ja jonka juoni sisältää fantastisia elementtejä, se ilmaistakoon. Kritiikin kuvaileva osa on siksi tärkeä, että sen avulla lukija pystyy arvioimaan, kiinnostaako kirja häntä itseään, vaikka kriitikko toteaisikin arvottavassa osuudessa kirjailijan jossain määrin epäonnistuneen siinä, mitä on ilmeisesti yrittänyt, tai arvioisi kirjan taiteellisen arvon vähäiseksi. On kuitenkin tärkeää, ettei kriitikko spoilaa lukukokemusta paljastamalla juonesta sellaisia asioita, joiden on tarkoitus tulla lukijalle yllätyksenä.

2) Kriitikon tulee arvioida teoksen taiteellista arvoa ja sitä, missä määrin kirjailija on hänen nähdäkseen onnistunut pyrkimyksissään rakentaa tietynlainen teos (esimerkiksi lajityyppiä uudistava, syväpsykologinen kehityskertomus nuoren pojan odysseiasta). Tämä sisältää esimerkiksi sellaisia asioita kuin teoksen rakenne, juoni, henkilögalleria, henkilökuvaus, dialogi, tyyli, kerronnalliset ratkaisut ja genre-elementit. Kriitikon pitäisi kuvata näiden tasojen onnistuneisuutta ja jos niissä on jotain huomautettavaa, mielellään perustella, missä vika piilee. Arvottavissa osuuksissa kriitikko voi tietysti esittää rankkaakin kritiikkiä, mutta tietty kunnioitus kirjailijan ehkä useammankin vuoden työtä kohtaan on syytä säilyttää.

Hyvä kritiikki siis sekä kuvailee teosta analyyttisen oivaltavasti että arvioi sen onnistuneisuutta taideteoksena tai ainakin kirjallisena oman lajinsa edustajana.

Kriitikko joutuu tietysti tekemään kompromisseja, koska usein kritiikin pituus on tarkasti säännelty asia. Olennainen pitää sanoa tietyn merkkimäärän puitteissa, mikä johtaa väkisin perustelujen karsiutumiseen ja kokonaisnäkemyksen yksinkertaistumiseen ja jopa vääristymiseen. Tiedän tämän myös omasta kokemuksesta, sillä joitakin vuosia sitten kirjoittelin itsekin joitakin kirjakritiikkejä. Luovuin siitä pitkälti siksi, että kirjailijana en pysty suhtautumaan kollegoiden teoksiin riittävän objektiivisesti tai en ainakaan ole kovin uskottava, koska kilpailen arvioimieni teosten kanssa lukijoista omilla kirjoillani.

Kun katson Keskisuomalaisessa ja Karjalaisessa julkaistua Sielut kulkevat sateessa –arvostelua, en oikein ole varma, millä tavalla se vaikuttaa mainitun kirjani kiinnostavuuteen niiden silmissä, jotka muodostavat käsityksensä siitä yksinomaan arvostelun pohjalta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kritiikki ei tavoita kirjani henkeä. Se kuvailee kirjaa listaamalla kirjani tarinallisia elementtejä, spoilaa jonkin verran juonta (paljastamalla asioita, jotka kirjoitusvaiheessa suunnittelin yllätyksiksi tiettyihin kohtiin tarinaa), esittää arvioita joidenkin asioiden onnistumisesta ja toisten puutteellisuudesta. Oma vaikutelmani on, että kirjasta saa jossain määrin väärän kuvan kritiikin perusteella. Kritiikin kuvausta voisi verrata tilanteeseen, jossa ihmistä kuvaillaan kertomalla, millaisia vaatteita hänen yllään on ja määrittelemällä häntä jollain perustelemattomalla adjektiivilla (tässä tapauksessa dialogi on määritelty tasapaksuksi), mutta ihmisen luonteesta ei oikein kerrota mitään.

Hyvää tuossa kritiikissä on se, että se on lähtökohtaisesti analyyttinen, vaikka alussa listaakin liikaa näkyviin sellaisia asioita, joita en tarkoittanut lukijan silmiin ennen aikojaan. Siinä mainitaan sisäkkäistarinat, unijaksot, dialogi, kertoja ja taideviitteet. Kuten sanottu, merkkimäärärajoitukset pakottanevat kriitikot jättämään monet asiat vaille tarkkoja perusteluita. Se vähentää kritiikin hyötyä kirjailijalle: on vaikea ottaa opikseen arvottavasta toteamuksesta, jota ei perustella tai havainnollisteta mitenkään. Listaan tässä kritiikin arvottavat väittämät ja arvioin niiden avautumista itselleni tai muille kritiikin lukijoille:

1) Ajoittain teos kaventuu erilaisten näkemysten esittelyksi. Tässä ei liene mitään epäselvää. Kriitikko toteaa havainneensa romaanissa osuuksia, joissa kaunokirjallinen ote ohenee ja uskontoon ja ateismiin liittyvien näkemysten avaaminen nousevat liikaakin pääasiaksi.

2) Sisäkkäistarinoissa on saarnaava ote,

3) mutta runsaan aineiston lukuisat sivujuonteet viedään loppuun,

4) joskin loppupuolella harppomalla ja mustan huumorin kierroksia kiihdyttäen.

Kohdat 3 ja 4 eivät jätä mitään epäselväksi, mutta kohta 2 mietityttää: millä tavalla romaanin sisäkkäistarinoissa on saarnaava ote? Ne valaisevat henkiöhahmojen lapsuutta ja osittain yhteistä menneisyyttä tarjoten taustoja nykyhetken toiminnalle, mutta saarnaavuus ei väitteenä oikein minulle avaudu.

5) Unijaksojen liittymäkohdat ovat osoittelevia,

6) ja dialogi on tasapaksua.

Kohta 5 sinällään lienee melko selvä. Romaanissa on joitakin unijaksoja, ja tietysti ne liittyvät alkaessaan ja loppuessaan muuhun kerrontaan. Osoittelevuus lienee tarkoittaa sitä, että liittymäkohdat voisivat olla vähemmän rautalangasta väännettyjä. Kohta 6 vaikuttaa selvältä, mutta silti joudun miettimään, mitä dialogin tasapaksuus tarkoittaa. Mielenkiinnottomuutta? Draaman puutetta? Repliikkien pituuden tasapaksuutta? Koen, että ajatus dialogin tasapaksuudesta on jossain määrin suhteellinen, sillä toisaalla dialogiani on kiiteltykin. Subjektiivisena vaikutelmana se tietysti on kiistämätön ja tosi: kehittymishaluisena kirjailijana olisi vain kiinnostavaa tietää, mitkä tekstin objektiivisesti havaittavat piirteet lopulta ovat tämän arvion taustalla.

7) Raamatun lauseita mekaanisesti hokeva lintu on liiankin alleviivatusti velkaa Edgar Allan Poen synkkiä ennustuksia raakkuvalle korpille,

8) mutta muiden klassikkohahmojen esiinmarssi huipentaa persoonallisesti teoksen parodisen aineksen. Tämä kerrostuma onkin teoksen vahvinta antia – -.

Kohdan 7 väite ei mielestäni ole kovin perusteltu. Poen korpin ainoa repliikki tietääkseni (saatan muistaa väärinkin) on huudahdus nevermore. Romaanini lintu – pyhämaina – sen sijaan siteeraa sujuvasti useitakin pyhiä kirjoituksia. Ymmärrän, että kahden pahaenteisen linnun välillä voi helposti nähdä yhteyden, mutta onko yhteys todella niin alleviivattu, että sen kritisoimiselle kannattaa antaa tilaa lyhyessä arviossa? Kohdassa 8 esitetään positiivinen arvio, joskin sana parodisuus saattaa johtaa jotkut lukijat harhaan: romaani on tietyllä tavalla ironinen (kuten aiemmatkin teokseni) mutta mitään varsinaisesti parodista en siihen koe kirjoittaneeni.

9) Musiikki- ja kuvataideviitteet ovat vaisumpia – -.

Tämän väittämän kanssa minulla ei ole ymmärrysongelmia. Osittain olen jopa samaa mieltä, ainakin Led Zeppelinin kappaleen kohdalla. Mutta mitä vaisua on viittauksessa Francis Baconiin? No, arvio on subjektiivinen ja sellaisena jälleen kiistämätön ja tosi.

Tällä tavalla siis itse lähestyin tätä laajalle leviävää kritiikkiä. Se ei nähdäkseni arvioi teosta epäonnistuneeksi, joskaan ei myöskään kiistattoman ansiokkaaksi, mikä on luonnollista: harvat teokset todella ovat joko selkeästi epäonnistuneita tai läpeensä onnistuneita. Jos yritän hahmottaa tekstin kautta kriitikkolukijan suhtautumista romaaniin, arvioisin sen olevan melko innoton – ja kirjalleen hyviä myyntilukuja toivovana kirjailijana tietysti toivon, ettei tämä innottomuuden vaikutelma siirry potentiaalisten lukijoiden käsitykseksi kirjan olemuksesta. Mutta kuten sanottu, kriitikolla on kiistämätön oikeus joko innostua tai olla innostumatta. Kritiikki antaa teoksesta muuten suht selkeän kuvan, joskin teoksen sielu tuntuu jäävän tekstissä käsittelemättä. Se on tietenkin ymmärrettävää, jos ja kun teos ei erityisemmin puhutellut kriitikkoa. Mutta juuri tästä syystä saman kritiikin julkaiseminen useammassa lehdessä on ongelmallista: joku toinen kriitikko voisi hyvinkin kokea teoksen äärellä innostumista, jopa haltioitumista (kuten jotkut kriitikot aiempien teoksieni äärellä), jolloin erilaisten legitiimien mielipiteiden kirjo tekisi oikeutta sekä teokselle että sille tosiasialle, että kaunokirjallisten teosten täysin objektiivinen arvottaminen on jotakuinkin mahdotonta.

Kaikki teokseni ovat saaneet mukavan paljon lehtiarvosteluja. Se ei ole selviö nykyään, ja olen siitä iloinen. Teokseni ovat myös saaneet paljon kiittäviä arvosteluja, jos kohta joitakin nuivempiakin – kuten asiaan kuuluu. Jotkut arviot ovat olleet oivaltavia, analyyttisiä ja hyvin perusteltuja, toiset – kiittävätkin – teksteinä aika löperöitä ja hutaistun oloisia. Jos kirjaa ei ehdi lukea tai arvioida kunnolla ja silti haluaa arvostelun kirjoittaa ja julkaista, on tietysti reilumpaa kehua kuin haukkua, koska lonkalta heitetty lyttäys voi pahimmillaan tehdä suurta tuhoa kirjailijan uralle. Oma lukunsa ovat analyyttiset ja oivaltavat arvostelut, joissa syystä tai toisesta on selkeän naljaileva tai muuten asenteellisen tuntuinen ote. Kirjailijana tietysti on joskus vaikea arvioida, onko tietty vaikutelma omaa kuvitelmaa vai todellakin kriitikon asenteen heijastuma.

Oma ”suosikkini” ikäväksi kokemissani arvosteluissa on Turun Sanomissa julkaistu Harjukaupungin salakäytävien kritiikki. En taaskaan kiistä kriitikon oikeutta harjoittaa naljailua ja ymmärrän sellaisen viehätyksenkin, joskaan itse en sellaista sävyä haluaisi ottaa varsinkaan kotimaisia teoksia arvioidessani (jos jostain syystä päätyisin kirjoittamaan jälleen kirjakritiikkejä). Kritiikin ärsyttävyys syntynee siitä, että sen kirjoittaja alkaa romaanin sijasta kommentoida sen kirjoittajaa, intentioitani arvaillen ja todellakin naljailevaan sävyyn: Jääskeläinen näyttää tulleen siihen tulokseen, että realismi on mälsää. ( – – ) Jääskeläinen ei tunnu tajuavan, että Olli on hehkeimmillään peiliin tuijottaessaan, toista naista kaivatessaan ja työpaikalla tyhjää jauhaessaan. (- – ) Kirjailija hukkaa hahmonsa jo ennen puoltaväliä. Kun lukija ei enää piittaa olemassaolonsa ehdoista vieraantuneesta päähenkilöstä, on samantekevää onko loppuratkaisuja kaksi vai viisitoista. Kriitikon havainnot ovat sinänsä asiallisia, joskin subjektiivisuudessaan myös suhteellisia (toiset kriitikot ovat olleet samoista asioista eri mieltä, kuten luonnollista on), mutta kriitikko näyttää tulleen siihen tulokseen, että romaanin kirjailijaa kunnioittava arvioiminen on mälsää, ja kun kriitikko ei enää piittaa siitä faktasta, että hän on arvioimassa toisen ihmisen parin vuoden työn tulosta, ja alkaa leikitellä omalla nokkeluudellaan, hän hukkaa oman uskottavuutensa kauan ennen kritiikin loppua. (Mikä tietysti vie uskottavuutta hänen negatiivisilta huomioiltaan antaessaan kriitikosta tietyssä mielessä pahansuovan mielikuvan ja palvelee näin ollen lopulta kirjailijan asiaa.)

Lopuksi voisin kai todeta, että kirjallisuuskriitikolla on haastava tehtävä: pitäisi tehdä oikeutta arvioimilleen kirjoille niin hyvässä kuin pahassakin, kunnioittaa kirjailijan työtä sitä lytätessäänkin, nähdä sekä ansiot että puutteet huolimatta omasta haltioitumisestaan tai tympääntymisestään (ja siitä kiireestä, joka huonosti palkattuun ja aikaa vievään työtehtävään väkisinkin sisältyyy), varoa houkutusta heittäytyä nokkelaksi teoksen asiallisen arvioimisen kustannuksella ja antaa jokaisesta teoksesta sellainen kuva, että myös kriitikon kanssa eri mieltä oleva lukija voi arvioida mahdollista omaa kiinnostuneisuuttaan käsiteltyä teosta kohtaan. Kriitikon tehtävä ei ole heilua teoksen ja sen potentiaalisen lukijan välissä ilveillen, moralisoiden, kikkaillen, omaa nokkeluuttaan korostaen tai pätien, vaan esitellä teos, osoittaa sen piirteitä ja arvioida niiden onnistuneisuutta mahdollisuuksien mukaan perustellen ja oman subjektiivisuutensa samalla ymmärtäen.


4 kommenttia

Kirjailijana kehittymisestä ja (kauhistuksesta nimeltään välityö)

Pasi I J

Pasi I J

Esikoisen julkaiseminen on suuri tapahtuma. Sitten pitää kirjoittaa se toinen teos. Monet juhlitutkaan esikoiskirjailijat eivät saa koskaan sellaista aikaiseksi. Joko kirjaa ei vain synny, tai sitten kustantamo ei haluakaan jatkaa suhdetta kirjailijaan. Siinä on jotain pelottavaa. Vuoden 1996 paras kotimainen esikoisromaani oli Helsingin Sanomien raadin mukaan Juha K. Tapion Frankensteinin muistikirja. Pidin kirjasta kovasti ja jäin odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut.

Toisen kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen eivät siis ole selviö. Toiseen kirjaan kohdistuu melkoisia paineita, ja jos kirjailija saa sen kirjoitetuksi ja julkaistuksikin, sitä totta kai verrataan esikoiseen. Perin pelottava on sellainen kohtalo, että esikoisteos jää kirjailijan parhaaksi teokseksi ja loppu-ura on pelkkää alamäkeä, seuraavat teokset pettymyksiä. Yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani on Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, johon omaakin esikoistani on verrattu. Hänen toinen romaaninsa Pikku ystävä ei yltänyt läheskään samaan. Tästä koko maailma lienee yhtä mieltä. Kun Tarttin esikoisteos ilmestyi 1992, on sillä ja kirjailijan kolmannella romaanilla The Goldfinch melkoinen väli. Sitä en ole vielä lukenut, mutta pelkäänpä että D.T. on tyhjentänyt luovuuden pajatsonsa siihen ensimmäiseen romaaniinsa – vaikka toivonkin, että tämä uusi olisi sen veroinen tai vielä parempi, sekä kollegiaalisesta tsemppihengestä että ihan itseni takia, lukijana ja fanina.

Viime aikoina olen seurannut kirjabloggaajien keskustelua siitä, mikä Haruki Murakamin teoksista on paras ja mitkä taas vähemmän hyviä. En osaa ottaa kantaa asiaan itse, sillä en ole lukenut Murakamilta muuta kuin 1Q84-romaanin ensimmäistä osaa jonkin matkaa. (Se ei johdu Murakamista vaan minusta: pakkotahtisen kirjoitusurakan jälkeen olen jokseenkin kyvytön lukemaan kovin pitkiä tekstejä.)  Jos käy onnellisesti, tällaiset kysymykset jakavat lukijoita, ja jokainen teos saa omat kannattajansa; ehkä ideaalitilanne kuitenkin se, että eniten kannatusta saa kirjailijan uusin teos. Kirjailijahan kehittyy koko ajan, tai ainakin meidän pitäisi kehittyä. Taantuminen on surullista, monessakin mielessä, ja paikoillaan polkeminenkin epämiellyttävä ajatus. Ja vaikkei varsinaista paremmaksi muuttumista tapahtuisikaan, tietty uudistuminen lienee edellytys sille, että kirjailija pysyy kiinnostavana.

kirjoituskoneKukaan tuskin voi väittää, että Harjukaupungin salakäytävät olisi ollut samanlainen romaani kuin esikoiseni Lumikko ja yhdeksän muuta. Se, kumpi on parempi, jakaa mielipiteitä – mikä on hyvä asia. Monet olivat Harjukaupunkiin pettyneitä, koska odottivat toista Lumikkoa tai koska se oli heistä yksinkertaisesti huonompi. Harjukaupungin romanttinen ironia ei viehättänyt kaikkia, ja kun joku piti realistisesta alusta ja vieroksui fantastisempia elementtejä, joku toinen taas olisi halunnut karsia realismia ja keskittyä fantastiseen. Lopputulema kuitenkin oli, että tiesin kirjoittaneeni kokonaan toisen romaanin, omanlaisena, ja että se sai omat ystävänsä, vaikkei kaikkia miellyttänytkään.

Mutta kolmas romaani oli haaste. Tunsin, että minuun alkoi jo kohdistua odotuksia. Uutta Harjukaupunkia en aikonut kirjoittaa, ja hieman pelkäsin, että päätyisin kirjoittamaan tahtomattanikin toisen Lumikon. Tietyistä asetelmista kun kirjailija ei välttämättä pääse koskaan eroon. Lisäksi arvelin, että kolmannen romaanin kohdalla pitäisi ylittää se ensimmäinen, joka kahdesta edellisestä kuitenkin tuntui saaneen enemmän varauksetonta kiitosta ja jota olin päätynyt pitämään onnistuneempana teoksena (semminkin kun ensimmäinen kirja-agenttiehdokkaani ei lämmennyt Harjukaupungin mahdollisuuksille kansainvälisillä markkinoilla, vaikka Lumikosta innostuikin). Kun on kirjoittanut ja julkaissut kaksi romaania, sitä alkaa itsekin olla sitä mieltä, että kolmannessa pitäisi jo näkyä jonkinlaista kehitystä. Itse kirjoitusprosessi tietenkin sisälsi paljon epävarmuutta ja epäilyksiä, mutta lopulta koin onnistuneeni kahdessa asiassa: 1) kirjoittamaan jotain uutta ja 2) ylittämään itseni.

Omille mielipiteille ei tietenkään kannata antaa liiaksi painoarvoa, kuten ei lopulta muidenkaan. Mutta mitä Sielut kulkevat sateessa -romaanin uudenlaisuuteen tulee, ensimmäisten lukijapalautteiden perusteella todellakin onnistuin uudistumaan sen kohdalla. Oksan hyllyltä toteaa:

”…50 sivun jälkeen voin todeta, että Sielut kulkevat sateessa ei ole Lumikko, se ei ole Harjukaupunki, se on jotain aivan muuta.”

Lisäksi sain viestin eräältä bloggaajalta, joka on maininnut minun kuuluvan mielikirjailijoihinsa:

”Vuorokauden vaihtuessa yön pimeydessä luin viimeiset sivut ja sanat kirjasta Sielut kulkevat sateessa. Ehdottomasti paras romaanisi!!

Lisäksi Jussi K. Niemelä toteaa kirjablogissaan:

”Sielut kulkevat sateessa sekä ylittää että uudistaa kirjailijan aiemman tuotannon ja on selvää, että kirjasta tullaan puhumaan vielä pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla.”

Tässä vaiheessa, vaikka suurin osa arvioista onkin tietysti vielä tulossa, voin siis huokaista helpotuksesta: riittävän moni selvästi arvostelukykyinen ja riittävän täysipäinen ihminen on nähnyt kehitystä ja uudistumista tapahtuneen kahden ensimmäisen romaanin ja tämän kolmannen välillä, jolloin voin sallia itsenikin ajatella, että olen onnistunut ainakin jossain määrin siinä, mitä pidin 3. romaania aloittaessani suurimpana haasteenani.

Seuraava iso kysymys onkin tietysti se neljäs romaani. Mitä filosofisiin ulottuvuuksiin tulee, koen tyhjentäneeni pääni joksikin aikaa. Lumikko käsittelee kirjallisuuden luomisen problematiikkaa, Harjukaupungissa tutkaillaan elokuvan ja arjen suhdetta ja Sielut hoitaa uskonnolliset kysymykset pois päiväjärjestyksestä. Mitä jää jäljelle? Rock’n roll? Onko neljäs PIJ-romaani rock-romaani? Käsittelenkö siinä ehkä punk-aikoja, kenties osittain omaelämäkerrallisestikin, tietysti omaan tyyliini? Vampyyreitä, seksiä, punkkareita, skinejä, hurjia pakomatkoja Joensuussa Ilosaari-rockin jälkieen kun perässä tuli koko öisen torin junttiarmeija ja omat maihinnousukengät eivät olleet varsinaiset juoksukengät? Tai ehkä kirjoitan jotain aivan muuta. Välityön…

Mietin, voiko välitöitä välttää. Pari päivää sitten luin jostain, että Tervon Koljatti oli selkeä välityö. En haluaisi julkaista mitään sellaista, jota laajalti pidettäisiin pelkkänä välityönä. Oikeastaan minulla ei ole aikaa kirjoittaa sellaisia. Niin kauan kuin elätän itseni ja jälkeläiseni päivätyöllä ja kirjoitan ”siinä sivussa” (maailmat tosiaan luodaankin ”siinä sivussa”), en voi käyttää kirjoitusaikaani välitöiden tekemiseen. Minun on pakko tarkoittaa jokaista teosta. Vasta sitten, jos joskus voin jättäytyä ns. päätoimiseksi kirjailijaksi, voin sallia itseni kirjoittaa välitöitä. Sikäli kuin kukaan kirjailija sellaisia tarkoituksellisesti luo. Mikä välityö yleensä on? Vähemmän kunnianhimoinen kuin kirjailijan muut työt? Olen kyllä kirjoittanut novelleja, jotka ovat selkeitä välitöitä. Vai epäonnistuneempi kuin kirjailijat muut työt, tasoltaan matalampi? Jostain luin, että koska Suomessa kirjat myyvät pääsääntöisesti vähän ja päätoimiset kirjailijat ovat riippuvaisia apurahoista, kirjailijat julkaisevat liian tiuhaan tahtiin, niin että joukossa on sellaisiakin kirjoja, jotka olisi pitänyt kirjoittaa vielä pari kertaa tai jättää kokonaan julkaisematta. Kun kirja myy kyllin hyvin, kirjailijalla on ehkä paremmin varaa käyttää aikaa seuraavan teoksen kirjoittamiseen – kuten Donna Tartt on tehnyt. Vai unohduksen pelkoko meidät ajaa julkaisemaan tiuhempaan kuin kannattaisi? Tai tietoisuus ajan rajallisuudesta – jossain vaiheessa kun iskee vanhuuden se vaihe, joka himmentää maailman ympäriltä ja sisältä ja pakottaa luopumaan kunnianhimostakin…

Ei, välityötä en halua kirjoittaa. Mutta jos sellainen on tullakseen, tulkoon. Kynnystäkään ei saa päästää nousemaan liian korkeaksi. Pitää silti yrittää ylittää aiempaa itseään ja tehdä jotain riittävän uutta.

*****