alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


3 kommenttia

Onko kirjailijuus ammatti?

Jukka L

Eräs ystäväni totesi, että miettii vähän väliä ammatin vaihtoa.
Vastasin: ”Niin minäkin.”
Hän: ”Älä yritä kusettaa. Ei tuo kirjailijana oleminen ole sinun ammattisi.”

Hän oli oikeassa. Kirjoittaminen on työni muttei ammattini. Olen ennemminkin ammattimaista jälkeä tekevä amatööri. Sana juontaa latinan verbistä amare, rakastaa. Teen työtäni rakkaudesta, en rahasta, ja tekisin jotakin vastaavanlaista luovaa työtä, vaikkei siitä maksettaisi ollenkaan.

Se, että töitäni julkaistaan ja luetaan, ja se että joku katsoo ne niin arvokkaiksi, että minulle kannattaa maksaa tekemisistäni, antaa kirjoittamiselleni kuitenkin jonkinlaisen oikeutuksen. Minun halutaan kirjoittavan, joten saan tehdä sitä, mitä haluan. Saan käyttää kirjoittamiseen aikaa, saan hioa välineitäni ja ajatteluani yhä täydellisemmiksi. Aika ajoin jotakin julkaisemalla lunastan sitten paikkani yhteiskunnassa.

Olen rakastajan asenteeseeni enemmän kuin tyytyväinen. Kun vertaan mielentilaani niiden kollegojen puheisiin ja kirjoituksiin, joiden ajattelussa korostuvat myynti ja menestys, en ole yhtään kateellinen: onnettomilta ja pettyneiltä vaikuttavat, enimmäkseen.


1 kommentti

Kirjoittamisen yksinäisyydestä

Jukka L

Jukka L

En ollut lapsena mikään joukkuepallopelaaja. Futis oli ikävää ja ahdistavaa, ja on tunnustettava, että tiimityö etenkin luovan ilmaisun alueella tuottaa minulle edelleen monenlaisia vaikeuksia. Ne kompromissit. Meneminen sinne, minne joku toinen haluaa. Luopuminen yksinvaltiaasta auteur-asenteesta.

Olen kuitenkin ollut usean kuvakirjan toisena tekijänä, ja monesti meiltä on kysytty, millaista yhteistyömme on ollut. Prosessit ovat vaihdelleet, mutta pääsääntöisesti olemme edenneet kompromisseja tekemättä. Minä olen kirjoittanut käsikirjoituksen, joka on toki sisältänyt kuvitus- ja dramatisointiohjeitakin, mutta sen pidemmälle en ole mennyt kuvittajan tontille (ja jos olen yrittänyt, kuvittajat ovat tönineet minut takaisin): piirrostyyli, hahmojen ulkonäkö ja sen semmoiset seikat eivät ole minun asiani sen enempää kuin sanavalintani kuvittajan. Jotain juttuja olemme toki ideoineet yhdessäkin, mutta kummallakin on ollut oma vastuualueensa, jolla on saanut mellastaa niin paljon kuin haluaa. Ja se on hyvä. Komitean mietintö on eri asia kuin taideteos.

Olen kuitenkin muutamaan otteeseen yrittänyt kirjoittaa kokonaisia kirjoja yhteistyössä jonkun muun kanssa.

Pari kertaa on käynyt näin: Kun hanketta on hahmoteltu yhdessä ennen ensimmäisenkään sanan kirjoittamista, olemme molemmat suorastaan pursuneet ideoita. Sitten kun varsinainen työskentely on käynnistynyt, toinen osapuoli onkin yhtäkkiä tyrehtynyt. Hänellä ei olekaan ollut aikaa, jaksamista tai rohkeutta kirjoittaa jotain muun tyyppistä kuin aiemmin. Ja kirjat ovatkin jääneet minun kirjoitettavikseni. Näissä tapauksissa en ole edes päsmäröinyt päälle tai ollut – tietääkseni – vaikea. Juttu vain on kaatunut minulle, ja olen yleensä ottanut sen siinä vaiheessa ilomielin vastaan.

Tällä hetkellä olen osana kolmen hengen romaanitiimiä. Kaikilla kolmella kirjoittajalla on omat vahvuutemme, ja jos ne saadaan yhdistettyä, saatamme saada aiheestamme aikaan jotain parempaa, kuin mitä kukaan meistä yksin saisi. Tällä kertaa ongelmalliselta on tuntunut, että kun vastuu on jakautunut, sitä on vaikea kantaa. Olenkin ollut itse se aikaansaamaton vetelys, huomannut, että toisen kirjoittaman rungon sisään oman kirjoittaminen on vaikeaa. Kotoa käsin en ole pystynyt tekemään kässärille mitään, mutta kun olemme kokoontuneet yhteen kirjoittamaan, on alkanut syntyä. Sama juttu erään työn alla olevan draamakäsikirjoituksen kanssa. Yhteiskirjoitussessiot ovat olleet kuin bändissä soittamista: hauskaa, sosiaalista, hillitöntä, piristävää. Aivan toista kuin yksin kotona näpyteleminen. Ja tuotteliasta.

Yksi yhteistyön muodoista on ateljeekritiikin antaminen ja vastaanottaminen. Luen silloin tällöin kollegojeni käsikirjoituksia ja he minun. Kriittinen, täsmälliseen palautteeseen kykenevä lukija on usein tärkeä ja huippuhyödyllinen osa prosessia. Auttaa näkemään mahdollisia ongelmia ja joskus ratkaisujakin. Ateljeekriitikko huomaa useita sellaisista mokauksista, joita loppukuluttajakin, ja muutamia muita sen lisäksi.

Kustannustoimittajan kanssa käydyt keskustelut ovat sitten se lopullinen yhteistyökyvyn tai -kyvyttömyyden testi. Kustarilla on – toivottavasti – aikaa ja rahkeita tekstiin perehtymiseen enemmän kuin ateljeekriitikoilta. Lisäksi hänen palautteeseensa on suhtauduttava erityisellä vakavuudella, koska hänellä on käsikirjoituksen suhteen myös valtaa. Kommunikaation on toimittava hyvin, kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä on vallittava syvä luottamus. Minunlaiselleni sooloilijalle palautteen pureskeleminen voi joskus olla vaikeaa; hampaat kirskuvat ja leukaperät kipeytyvät, mutta jos ei syö, kuolee nälkään. Tai jotain. Keksikää itse vähemmän kliseinen ja ennen kaikkea toimivampi metafora.

En tiedä, päteekö tämä kaikkiin, mutta uskallan arvata, että useimpiin: vaikka kirjailija olisi minkälainen Zlatan, hän on osa joukkuetta.


2 kommenttia

Kirjoittaja in situ: Hyvin rullaa

Jukka L

Jukka L

Vaihdan esseekokoelmasta romaanikäsikirjoitukseen tai toisin päin suunnilleen puolentoista kuukauden välein. Toinen jää siksi aikaa sivuun ja alkaa kasata painetta, ja kun paine on liian kova, on päästävä purkamaan se tietokoneelle. Siinä vaiheessa tuntuukin jo hyvältä ottaa lomaa siitä toisesta käsikirjoituksesta.

Työpöydälläni on ollut oikeastaan aina suunnilleen kaksi käsikirjoitusta, joskus kolmekin. Mahdollisimman erilaisia, jotta niiden välillä vaihtaminen on todella tuntunut vaihtamiselta. Ei tule pitkiä jumituskausia ainakaan siksi, että pitäisi odotella inspiraatiota tai uutta ideaa.

Kuten olen kertonut, nyt kesken olevan romaanikäsikirjoitukseni ensimmäisen luonnoksen kirjoitin kynällä muistikirjaan. Menetelmä tuntui alkuinnostuksen laannuttua kankealta, tuotti tekstiin yksiselitteisen huonoja ratkaisuja ja johti minut luovuttamaan hieman ennen viimeisiä lukuja: kaikki oli luonnoksessa jo niin pahasti rempallaan, ettei jatkaminen tuntunut mielekkäältä. Nyt, toisella kierroksella tuo töhertely kantaa hedelmää. Olen jo joutunut ajattelemaan kaiken kunnolla läpi; miten homman kuuluu edetä ja miten ei. Se tuntuu johtavan rennompaan ja varmempaan kirjoitusotteeseen, aiempaa rikkaampaan ja elävämpään tekstiin. Nautin tekemisestä.

Yhtä asiaa jouduin kuitenkin taas ajattelemaan, kun luin Saara Cantellin kirjoituksen tasa-arvoisesta elokuvasta. Nimittäin Cantellin ensimmäistä kysymystä: Kenen tunnetta ja tahtotilaa seurataan? En pidä välttämättömänä, että asioita tarvitsisi jokaisessa teoksessa tarkastella kaikkien mahdollisten sukupuolten näkökulmista. Miehen valitseminen näkökulmahenkilöksi on tullut teokseeni aika ajattelematta ja luonnostaan. Cantellin havahduttamana tajusin kuitenkin, että keskeisen naishenkilön olisi kuitenkin hyvä saada oma äänensä. Tuon mieshenkilön ymmärrys hänestä on kuitenkin niin kovin rajoittunutta. Sitä paitsi: näkökulman lisäämällä myös tuo miespäähenkilö näkyy hieman toisessa valossa. Lukijan ei tervitse niin paljon arvailla, mistä kaikesta kaikessa on kysymys.

Todettakoon lopuksi, että hellekelit ovat tehostaneet ajankäyttöäni ja lisänneet kirjoitustarmoani. Minähän olen asettanut itselleni kiintiön: normityöpäivänä on saatava ainakin yksi liuska tekstiä aikaan. Joskus työn välttelemisessä ja inspiraation etsimisessä menee koko aamupäivä. Vasta kun oma rauhallinen aika on lähestymässä loppuaan, olen saanut ryhdyttyä. Aurinko, ulkoilma ja kesämaisemat ovat kuitenkin niin houkuttelevia ilmiötä, että kiintiöt ovat täyttyneet usein jo yhdeksän aikoihin aamulla, kun on ollut kiire päästä pois työhuoneesta. Luonnon suureen avokonttoriin!


2 kommenttia

Uskonnollisesta kielestä ja kuvista

72kansiHuomaan kumpaankin keskeneräiseen teokseeni ilmestyneen vanhatestamentillisia hahmoja ja kertomuksia, toisessa puhutaan myös parista kreikkalaisesta jumalasta. Hahmot ja kertomukset eivät ole minulle pelkkiä kerronnan pelinappuloita vaan kantavat sisällään jotakin olennaista: luen heidän kertomuksiinsa isoja universaaleja teemoja. Koska lähestymistapani ei ole ensisijaisesti ironinen eikä etäännyttävä, pysähdyin hetkeksi empimään: mitä, jos minua aletaan pitää uskonnollisena kirjailijana? Empiminen on tapojeni vastaista. Yleensä en kirjoittaessani piittaa yhtään mitään siitä, mitä minusta tai teoksestani ajatellaan. Piittaamisen aika on vasta, kun teos on julkaistu, ja silloinkin vain, koska en pysty parempaan.

Mutta tällä kertaa aloin miettiä. Ensimmäiseksi päätin edelleen olla piittaamatta siitä, miltä mikään näyttää, mutta samalla huomasin uskonnollisten teemojen olleen tuotannossani aivan keskeisessä osassa. Jäisissä jumalissa liikuskelin tiibetinbuddhalaisuuden maisemissa, Kehyksessä Jeesus, ortodoksinen ikonimaalari ja Gautama mahtuvat samaan romaaniin, 72 törmäyttää islamia ja katolisia pyhimystarinoita. Muumit ja olemisen arvoitus on saanut osakseen hyppysellisen protestanttista Kierkegaardia. Ja nyt olen sitten saapunut Vanhan Testamentin pariin. Tämä kaikki siitä huolimatta, etteivät tuonpuolinen ja ylimaalliset henkiolennot kiinnosta minua oikeastaan juuri lainkaan.

Suuret myyttiset tarinat ja myös vähemmän tarinalliset uskonnolliset tekstit ja kielenkäyttö vetävät minua puoleensa ennen kaikkea kahdesta syystä, jotka eivät luultavasti ole erotettavissa toisistaan:

1) Uskonnollisessa kuvastossa näkyy historiallisia ratkaisuyrityksiä joihinkin inhimillisen olemisen perustavimpiin kysymyksiin: Mikä on maailma? Mikä olen minä? Miten täällä tulisi elää? Mikä tämän kaiken merkitys oikein on? Uskonnollisen kielen ja kuvien tarjoamat ratkaisut eivät selvästikään ole objektiivisesti tosia, mutta subjektiivisesti niissä näyttäisi olevan voimaa, ja subjektiivisesti ne näyttävät olevan monille juuri niitä oikeita vastauksia, joista he haluavat pitää kiinni. Se, että nuo ikivanhat tarinat vaikuttavat moniin edelleen niin voimakkaasti, kertoo jotakin olennaista ihmisestä ja inhimillisestä tavasta hahmottaa paikkaansa maailmankaikkeudessa.

2) Se, että uskonnolliset kertomukset ovat eläneet niin pitkään ja niin keskeisinä, on vaikuttanut kaikkiin kulttuureihin aivan käsittämättömän laajasti. Myyttisten kertomuksien rakenteet ja sisällöt ovat näkyvissä kaikkialla. Kertomukset ovat, paitsi hyvin tunnettuja, myös tulkinnallisesti joustavia ja mahdollisuuksille avoimia. Ja edelleen: voimakkaita ja puhuttelevia. Tekee suorastaan mieli väittää, että mitä suositumpi populäärikulttuurin tuote, sitä enemmän se on velkaa vanhoille myyttisille kertomuksille. Harry Potter, Taru Sormusten Herrasta, Tähtien Sota… antiikin draamojen ja uskonnollisten ainesten kierrätystä ja uudelleendramatisointia. Tämä on klise, mutta sanottakoon se silti: jotta voisi tuntea nykyistä kulttuuria, on tunnettava se kulttuuri, joka sen on synnyttänyt.

Kyllä: otan uskonnolliset ja muut myyttiset tekstit vakavasti. En uskoen, mutta tulkiten, pohdiskellen ja ymmärrystä etsien. Sillä jos ei ymmärrä uskonnollista ajattelua, ei oikeastaan voi ymmärtää suurinta osaa ihmiskunnan jäsenistä.


3 kommenttia

Kirjoittaja in situ

Jukka L

Jukka L

Aloitan nyt eräänlaisen prosessikuvaussarjan. Kun joudun oikein tosissani miettimään jotakin kirjoittamiseen liittyvää kysymystä, mietin sitä täällä ääneen. Ehkä blogimme lukijoille aukenee tätäkin kautta jotakin kirjailijan arjesta.

Kirjoitin romaanini luonnoksen käsin paperille yksikön kolmannessa persoonassa. Moni kerrontaratkaisu muotoutui sen mukaan. Tänään, kun aloitin naputella tekstiä tietokoneella, kaikki tuntui sujuvan kuin unelma. Ensimmäisen sivun tuotettuani pysähdyin. Hups. Olin alkanut kirjoittaa yksikön ensimmäisessä. Nyt olen sitten miettimistauolla.

Yksikön ensimmäinen asettaa ehkä joitakin rajoituksia joidenkin pikkunäppärien temppujen kuten lukujen cliffhanger-lopetuksille, joilla olin ajatellut härnätä lukijaani ja rakentaa jännitettä. Yksikön ensimmäinen ei voi ehkä aivan samalla tavalla jättää oivalluksiaan tai löytöjään roikkumaan ilmaan, ilman että temppu näyttää todella teennäiseltä. Tämä on pikkujuttu, mutta juttu kuitenkin.

Mutta miten yksikön ensimmäinen suhtautuu kirjan muihin kerrontalinjoihin? Erään sivuhenkilön näkökulma tuntuisi edelleen luontevalta pitää yksikön kolmannessa, mutta sitä ei kirjaan ole tulossa kuin pari lukua. Hyppäisivätkö nuo luvut nyt silmille jotenkin vääränlaisina? Entä millaiseksi muodostuu päähenkilön preesensin minämuotoisen kerronnan ja hänen aiempien kirjallisten töidensä niinikään minämuotoisen kerronnan välinen suhde? Tyylien välinen kontrasti loivenisi ikävällä tavalla.

Vaistoni veivät minut tänään kuitenkin yksikön ensimmäiseen. Tuntuu siltä, että sen avulla pääsen syvemmälle päähenkilööni. Onko vastaava intiimiys mahdollista yksikön kolmannessa, vai jääkö siinä ratkaisussa väliimme eräänlainen etäännyttävä kalvo? Tekstin rakenne tuntuisi kuitenkin vaativan sitä.

Valintoja, valintoja… Juuri kun oli hyvä pössis.


10 kommenttia

Scrivener

Jukka L

Jukka L

Markus Leikola esitteli vuosi sitten kirjailijan työkaluja Helsingin Kirjailijat ry:n kokouksen yhteydessä. Jo pari ensimmäistä kuvaruutunäkymää Scrivener-nimisestä ohjelmasta saivat ihoni pupillini laajenemaan ja poskeni punoittamaan. Olin yhdellä kertaa järkyttynyt ja rakastunut. Järkyttynyt olin siitä, että olen kaikki nämä vuodet viettänyt aikaani tavallisten tekstinkäsittelyohjelmien parissa. Olisinko viimeisintä romaaniani kirjoittaessani säästänyt 50 vaiko 100 työtuntia, jos olisin kirjoittanut sen Scrivenerillä? Ja mitenkähän se olisi näkynyt tekstin laadussa? Rakastunut olin näkemiini mahdollisuuksiin, tuleviin työskentelytapoihini.

Mikä Scrivener siis on? Tekstinkäsittelyohjelma. Kirjoittajan kehittämä tekstinkäsittelyohjelma pitkien tekstien epälineaarista kirjoittamista varten. Ohjelma, kuten kaikki tekstinkäsittelyohjelmat, sisältää kaikenlaisia pikku hienouksia, joita valtaosa käyttäjistä ei koskaan opettele. Unohdetaan ne. Ohjelman hienous ei piile niissä. Juju on tavassa, jolla ohjelma lähestyy kirjan kirjoittamista: samalla tavalla kuin moni kirjailijakin.

Kirjan kirjoittamiseen liittyy monenlaisia työvaiheita: Aineiston hakua, muistiinpanojen tekemistä, kohtauksien ja rakenteen hahmottelua. Ja mikä olennaisinta, kirjat kirjoitetaan nykyään vain harvoin alusta loppuun. Tai vaikka kirjoitettaisiinkin, palaset eivät luultavasti ole ensiyrittämällä oikeassa järjestyksessä. On leikeltävä ja liimailtava, purettava ja rakennettava uudelleen, korjailtava klaffivirheet. Kompleksisen kokonaisuuden hahmottaminen saattaa jossain vaiheessa muuttua lähes mahdottomaksi, ja sitten koko olohuoneen lattiapinta-ala saattaakin olla paperinippujen peitossa: saako tähän jotakin järjestystä?

Minulle Scrivenerissä keskeisintä on, että ohjelma lähestyy tekstiä lukuina, alalukuina, fragmentteina. Muistiinpanoina, lähdeteksteinä. Ruutunäkymässä on sisällysluettelona toimiva sarake, jossa tekstin senhetkinen järjestys näkyy: otsikoituja palasia hakemistossa ja alahakemistoissa. Ohjelma muistaa kursorin viimeisimmän paikan jokaisessa fragmentissa: voin jatkaa tekstin minkä osan tahansa kirjoittamista siitä, mihin viimeksi jäin. Fragmentteja voi yhdistää isommiksi osiksi tai pilkkoa pienemmiksi. Palasten uudelleenjärjesteleminen on kevyttä puuhaa yhtenäisen kirjakässärin leikkaa ja liimaa -operaatioihin verrattuna: sisällysluettelosarakkeesta oikean paikan hahmottaa helposti samoin kuin kulloisenkin kokonaisrakenteen.

Scrivener

Scrivener-ikkunan olennaisin osa.

 
Tämän lisäksi luvuista voi kirjoittaa synopsiksia, niihin voi tägätä värikoodeja läpäisevien teemojen, henkilöhahmojen taikka vaikka valmiusasteen mukaan. Yhteenvedot muodostavat kortiston, jonka saa jälleen yleiskuvan hahmottamista helpottavaksi korkkitaulunäkymäksi. Taustamateriaalin – kuvat, filmit, nettilinkit, pdf:t, tekstifileet – saa kasattua saman ohjelman alaisuuteen, vain yhden klikkauksen päähän siitä, mitä on itse kirjoittamassa. Ruudun voi jakaa osiin, niin että voi editoida samalla kertaa ainakin kahta toisiinsa liittyvää osaa.

Ja lopuksi – kun sen aika on – Scrivener luonnollisestikin muodostaa palasista yhtenäisen tiedoston kustantajalle lähetettäväksi. Jossakin tavallisessa formaatissa.

Ymmärrän, että tämä vaahtoamiseni näyttää mainokselta. Kukaan ei kuitenkaan ole maksanut siitä minulle. Olen vain niin tavattoman tyytyväinen. Scrivenerin löytäminen tuntuu minusta jokseenkin yhtä suurelta edistysaskeleelta kuin miltä siirtyminen sähkökirjoituskoneesta tekstinkäsittelyohjelmiin aikoinaan tuntui.

P.S. Tämän blogauksen kirjoitin Pages-ohjelmalla. Scrivenerin edut alkavat näkyä vasta, kun hallittavana on kymmenien tai satojen sivujen mittainen kokonaisuus.


Jätä kommentti

Monta rautaa (tilanneraportti)

Jukka L

Jukka L

Kun lopulta joulukuussa sain Hesarilta ja Parnassolta vapauttavat tuomiot edellisestä romaanistani, tunsin kirjoittamista härinneiden lukkojen avautuvan, ja mieleni alkoi hamuta uusien tehtävien kimppuun. Seuraavan romaanin lähtökohdat ovat olleet mielessäni jo ehkä kuuden vuoden ajan, ja olen nyt raapustanut sitä 150 käsin kirjoitetun sivun verran (vastannee 80 liuskaa).

Kynän ja paperin ääressä kokemani alkuinnostus on vaihtunut joksikin muuksi. Ei ole helppoa tuottaa romaanimittaista tekstiä, jonka tietää päätyvän lopulta kokonaisuudessaan roskakoriin. Yksikään kirjoitettu sana, lause, kappale tai luku ei ole se, joka jää lopulliseen teokseen. Olen kuitenkin säätänyt päätäni uuteen ajattelutapaan: kirjoitan luonnosta, en romaania. Ei Gallen-Kallelakaan maalannut teoksiaan suoraan lopulliselle kankaalle, vaan niitä edeltää koko joukko hahmotelmia ja yritelmiä ja versioita, jotka on kaikki täytynyt tuottaa (materiaalisella tasolla) alkutekijöistään.

Kirjoitan romaaniani lähinnä kodin ulkopuolella. Siihen muistikirja ja kynä ovat mitä otollisimpia välineitä.

Kotona koneen äärellä kirjoitan esseekokoelmaa. En ole vielä valmis näin julkisesti kertomaan sen aiheesta, mutta tajusin puuhastelleeni senkin parissa jo vuosia. Tällä hetkellä tarttumiskynnys esseisiin tuntuu kaikkein alhaisimmalta. Työvälineenäni käytän Scrivener-nimistä ohjelmaa, josta on kenties kirjoitettava aivan oma blogauksensa jossakin vaiheessa.

Sitten. Ryhmätyö. Meillä on kolmen hengen tiimi, jolla yritämme synnyttää jotakin… Tästäkään en voi kertoa paljon enempää, sillä en ole kysynyt tiimin muilta jäseniltä, paljonko tässä vaiheessa voi kertoa. Ehkä kuitenkin sen verran, että kuohuviinillä viritetyt palaverimme ovat olleet hilpeitä ja häpeämättömiä.

Sitten Ninni pyysi minua käsikirjoittamaan sarjakuvaa. Auh, ensimmäinen deadline alkaakin lähestyä.

WSOY:lle lupasin kuvakirjakässärin, joka on pyörinyt toistaiseksi pelkästään päässäni. Täytyy ratkoa pari ongelmaa, ennen kuin voin naputella jotakin kuvaruudulle.

Töitä siis riittää. Eniten mieltä rassaa aikaansaamattomuuden tunne. Jos yhtä juttua kirjoittaa, muut eivät etene. Työpöytäni on yhtä pirstaleina kuin minä itse. Mutta hitaasti, hitaasti, kaikki nuo aihiot ja luonnokset ja kirjoitukset kasvavat ja muuttavat muotoaan. Mitähän niistä tänään ruokkisin?

 


3 kommenttia

10 vaikuttavinta

Jukka L

Jukka L

Tuolla facebookin puolella kiertää taas meemi, jossa ihmisiä pyydetään luettelemaan kymmenen vaikuttavinta lukemaansa kirjaa. En vastaa haasteeseen siellä vaan täällä. Eikä kuulemma pidä miettiä liian pitkään. Antaa tulla vaan.

Aina vain luutuneempaan mieleeni on yhä vaikeampi tehdä lähtemätöntä vaikutusta, mikä näkyy lopputuloksessa: suurimman vaikutuiksen tehneet kirjat olen lukenut enimmäkseen verrattain nuorena.

Ennen kaikkea listalle päätyneet ovat teoksia, jotka ovat tavalla tai toisella näyttäytyneet minulle ihanteina, jonakin, jonka tasolle pitäisi pyrkiä. Jokainen on tavalla tai toisella räjäyttänyt tajuntani, ja muutama on herättänyt oivalluksia myös kirjallisuutta koskien: Näinkin voi ja saa kirjoittaa!

Ja tältä listani näyttää:

Daniil Harms: Sattumia
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha
Kari Hotakainen: Bronks
Philip K. Dick: A Scanner Darkly
Michel Tournier: Perjantai
Iain Banks: Ampiaistehdas
René Girard: Väkivalta ja pyhä
Anja Kauranen: Pelon maantiede
John Fowles: Jumalten naamiot

Vaan miltä näyttävät teidän muiden listat?


Jätä kommentti

Kirjoittaisinko pornoa?

Jukka L

Jukka L

Aina välillä joku kollega sanoo, että pitäisi varmaan kirjoittaa pornoa. (Sitä ennen on kenties puhuttu kirjailijan toimeentulosta tms.) Ja sitten aletaan kehitellä enemmän tai vähemmän kummallisia konsepteja, joiden varaan pornokirjan voisi rakentaa.

Kun aihetta on viime kuukausien aikana lähestytty muutamaankin otteeseen, olen alkanut miettiä kysymystä tosissani. Pornon kirjoittaminen voisi tosiaan olla hauskaa, onhan hyvän sellaisen lukeminenkin. Ja kun eräät menestystarinat osoittavat, että lajityypille on tosiaan olemassa laajat markkinat, niin miksikä ei?

Ryhtymisen esteeksi on muodostunut, että haluan ennen kaikkea kirjoittaa hyvää kirjallisuutta. Pelkkä hyvä viihde ei riitä motivoimaan minua kuukausiksi tai vuosiksi käsikirjoitusta takomaan, enkä kirjoittajana löydä pornoon riittävän kunnianhimoista tai itseäni kiinnostavaa tulokulmaa. Millainen se voisi olla?

Internetissä on paljon kertomuksia, jotka ovat yhtaikaa vaivaannuttavan huonoa kirjallisuutta ja yhtä huonoa pornoa, ja jonkin verran kertomuksia, jotka edustavat hyvää pornoa mutta ovat huonoa kirjallisuutta. Kovin harvinaisilta vaikuttavat ne tekstit, jotka täyttävät sekä hyvän pornon kriteerit (kiihottavuus) sekä ainakin minimivaatimukset sille, että voidaan puhua viihteen lisäksi oikeasta kirjallisuudesta. Historian saatossa sellaisiakin kirjoja on toki kirjoitettu; esimerkkeinä mainittakoon Emmanuelle Arsanin Emmanuelle ja Pauline Réagen O:n tarina. Näissä pornografiset kohtaukset ovat sekä temaattisesti että määrällisesti keskeisiä kaunokirjallisen teoksen osia. Emmanuelle on haastanut ainakin oman aikansa moraalikäsityksiä, O:n tarinan esittämät kysymykset lienevät ikuisia.

Mutta miten voisi kirjoittaa hyvää kaunokirjallista pornoa nykyaikana? En keksi. Mielikuvitukseni ei tunnu riittävän; ideoita etsiessäni löydän päästäni yhä uudelleen pelkän joko-tai-asetelman. Joko kiihottavaa tai ajatuksia haastavaa. Eikö seksuaalisiin fantasioihin uppoutuminen ole perimmäiseltä olemukseltaan nimenomaan eskapistista toimintaa?

Tämä ongelma on ratkaistava.


8 kommenttia

On lottovoitto syntyä palkintoehdokkaaksi

Finlandia Junior -palkintaehdokkaat ovat tänä vuonna seuraavat:

Marja Björk: Poika (Like)
Ville Hytönen & Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi, apinahiisi (Tammi)
Jukka Laajarinne & Timo Mänttäri: Isä vaihtaa vapaalle (WSOY)
Heli Laaksonen & Elina Warsta: Aapine (Otava)
Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa (Otava)
Ville Tietäväinen & Aino Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY)

Menivät näemmä tasan Otava- ja Bonnier-konsernien välillä. Valintalautakunnan perustelut löydät täältä.

Tekijät kirjan takana.

Tekijät kirjan takana.

Kun Finlandia Junior -ehdokkuus osui kohdalleni ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten, olin ällikällä lyöty ja aivan täpinöissäni. Moni veikkasi Ruokosen Martin kuvittamaa kirjaani Madonluvut voittajaksi, enkä, vastoin järkeni ääntä välttynyt toiveikkuuden tartunnalta. Palkinto meni jollekulle muulle, ja muistelisin korkeiden odotusten vaihtuneen melko suureksikin pettymyksen tunteeksi.

Olen sittemmin kirjoittanut monta ainakain omasta mielestäni parempaa teosta. Joskus olen saanut teoksilleni melko suurtakin medianäkyvyyttä ja joitakin palkintoja, mutta samalla mielessäni on vahvistunut kuva jonkinlaisista arpajaisista. Teos, joka omissa silmissäni on erityisen merkityksellinen, uutta luova ja nerokas, saattaa jättää avainlukijat ja palkintoraadit kylmiksi – tai innostumaan – jokseenkin ennakoimattomalla tavalla. Raadeilla, kriitikoilla ja tuomareilla on valintoihinsa hyvät syyt, mutta aina ne ovat lopulta subjektiivisia ja tulevat näkyville vasta valinnan yhteydessä jos silloinkaan.

Vanha toiveikkuus valtaa minut luonnollisesti aina, kun olen julkaissut jotain uutta. ”Tämä 72 saa varmasti näkyvyyttä!” Palkintojen suhteen luulen sentään jo oppineeni jotakin. Seuraan ehdokasasetteluja ennen kaikkea uteliaana, korkeintaan ihan vähän jännittäen. Sillä todennäköisesti arpa ei lankea minulle.

Nyt, kun iloiseksi yllätykseksemme agenttikirjamme pääsikin framille, on entistä aiheellisempaa pitää pää kylmänä. Ja entistä helpompaa. Kyseessä on yksittäinen valitsija, yksittäinen näkökulma. En lainkaan tunne Jarpin mieltymyksiä, joten todennäköisyylaskenta on harvinaisen helppoa. P = 1:6. Jos asiaa haluaa pohtia voittosumman kautta, on osakseni lankeavan rahasumman odotusarvo 2 500 €. Ei sen vuoksi kannata mielenrauhaansa menettää.

Ja jottei muiltakaan menisi suhteellisuudentaju, kannattaa lukea, miten asia on uutisoitu Ilta-Sanomissa.


2 kommenttia

Luulosairas romaani?

Jukka L

Jukka L

Suomen kuvalehdessä esiteltiin syitä siihen, miksi romaani ei enää(?) kiinnosta, ja miksi se on ajan myötä menettänyt merkitystään. Haastatellut ovat usein keskenään ristiriitaisia: joku toivoo modernismista ja realismista irrottautumista, joku toivoo paluuta vanhan ajan kantaaottavuuteen ja joku haluaisi suojautua viihteellisyydeltä.

Käsittelen tässä jutun alkupuolta, negatiivisena ajattelijana keskityn lähinnä niihin kohtiin, joista olen hieman eri mieltä. Niillee väittämille, joihin yhdyn, hymistelen hiljaa mielessäni. Jutun loppupuolen jätän myöhempään ajankohtaan tai ehkä sikseen – kenties jonkun muun täydennettäväksi.

1. Kansakunnan synty

”Runouden puolella käytiin ytimiin menevä keskustelu jo vuosia sitten. Henkisiltä mustelmilta ei vältytty, mutta runous uudistui – se irtautui modernismista. Miksi vastaavasta keskustelusta ei ole proosan puolella tietoakaan?” Riitta Kylänpää kysyy. Ja minä ihmettelen. Olen kuvitellut lukevani postmodernia romaanikirjallisuutta jo pitkään: Tuuve Aro, Kari Hotakainen ja Jaakko Yli-Juonikas juolahtavat etsimättä mieleen, omasta tuotannostani puhumattakaan. Pitäisikö kirjoittamisen lisäksi vielä keskustella? Vai ymmärsinkö kysymyksen väärin?

”’Vielä 1960-luvulla kirjallisuus oli keskeinen yhteiskunnallisen muutoksen eteenpäin viejä’, kriitikko ja tietokirjailija Pekka Tarkka sanoo. ’Kokeneet kirjailijat halusivat esittää yhteiskunnasta oman tulkintansa. Sen jälkeen kirjallisuus alkoi menettää yhteiskunnallista merkitystään.’

Eikö Tarkka lue yhteiskunnallista nykykirjallisuutta? Vika saattaakin silloin olla lukijassa itsessään. Anja Snellman, Terhi Rannela, Tommi Melender, Johanna Sinisalo, Pirkko Saisio, Kari Hotakainen, ja niin edelleen, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Romaanitaide on edelleen yhteiskunnallista.

Suurta yhtenäiskulttuuria ei enää ole, kuten artikkelissa todetaan, ja kirjallisuuden kenttä on pirstoutunut, mutta kertooko se enemmän yhteiskunnallisen merkityksen katoamisesta vai sittenkin lähinnä keskustelun desentralisoitumisesta? Muuhunhan kirjallisuus ei kieltämättä kykene kuin keskustelemiseen. Juuri pirstaloituneessa todellisuudessa, jos jossakin, kirjallisuudella luulisi olevan merkitystä. Yhtenäiskulttuurissa, mikäli sellaista koskaan on ollut, kaikki tiesivät muutenkin, miten maassa elettiin.

Putte Wilhelmsson on pahasti harhateillä kuvitellessaan, että kirjoittamisesta olisi tullut lähinnä toimeentuloa tavoittelevaa työtä. Kirjailijaliitto ja muutamat yksittäiset kirjailijat korostavat toimeentulokysymystä juuri päinvastaisesta syystä: kirjojen kirjoittaminen on vain harvan kirjailijan varsinainen toimeentulon lähde. Kuten Miina Supinen näyttää eilen messuilla todenneen: ”Menestyneetkään kirjailijat eivät voi kirjoittaa Suomessa rahasta. Meillä kirjoitetaan rakkaudesta kirjallisuuteen.”

Varmasti poikkeuksiakin on. Mutta tekeekö se automaattisesti kirjallisuudesta huonompaa? Dostojevski kirjoitti monet teoksistaan nimenomaan rahasta, eikä myöskään inspiraation määrä ole ennenkään määritellyt hyvää kirjaa tai hyvää oikein mitäkään. Kirjoituskoneen tai tietokoneen hakkaaminen on aina ollut ensisijaisesti perspiraatiota. Ei Perecin Elämä käyttöohjekaan inspiraatiosta ole syntynyt.

Tai mitä nyt inspiraatiolla tarkoitetaankaan.

2. Tuhat romaania vuodessa

Kuten Jouni Tossavainen minulle osoitti, kirjoituksen toinen luku perustui massiiviseen virheeseen:
”Rojola on kaivanut tuekseen tilastoja. 1920-luvulla romaaneja ilmestyi parisataa vuodessa. Vielä 1960-luvun alussa lukijan valinta oli kohtuullisen helppo: kotimaisia romaaneja ilmestyi kuutisensataa vuodessa. Viime vuosina niitä on julkaistu parisentuhatta joka vuosi.”

Todellisuudessa aikuisten romaaneja julkaistaan kolmisen sataa vuosittain, nuorten kirjoja alle sata. Rojola on laskenut romaanitaiteen alle kaiken kaunokirjallisuuden.

Tai sitten toimittaja on kuunnellut väärin. Pointtinsa Rojolalla kuitenkin on. Kotimaisen kaunokirjallisuuden vuosittain julkaistavan kirjallisuuden nimekemäärä on 60-luvulta noin nelinkertaistunut, samalla kun kirjojen myynti on vain noin kaksinkertaistunut. Mikäli myynti on linjassa kirjojen lukemisen kanssa, on yksittäisen kirjan merkitys kvantitatiivisessa mielessä todella pienentynyt. Mutta siinäkin tapauksessa on huomattava, että kirjallisuuden merkitys ei ole pienentynyt vaan kaksinkertaistunut. En ole löytänyt nimenomaan romaanien määrän kehittymistä koskevaa tilastoa, mutta koska artikkeliin haastateltu tutkijakaan ei sellaiseen vedonnut jätän tarkemman tilastollisen pohdinnan tähän.

Kirjailijan kannalta yksittäisen teoksen lukijamäärän keskimääräinen puolittuminen voidaan nähdä tilanteen heikentymisenä. Kirjan kirjoittamiseen menee kuitenkin edelleen aivan yhtä pitkään kuin ennenkin.

Nimikemäärien kasvu voi kertoa julkaisukynnyksen ja siten myös laadun alenemisesta. Välttämättä niin ei kuitenkaan ole. Uskallan arvata, että desentralisoitunut kirjallisuus on ennen kaikkea monimuotoisempaa kuin mitä se oli 60-luvulla.

3. Mälvätyt tunteet

Tähän lukuun tahdon ainoastaan todeta, että niin pitkään kuin itse muistan – 80-luvun alkupuolelta asti – viihteelliset teokset ovat olleet näkyvintä ja siksi arvatenkin myös myydyintä kirjallisuutta. Olen käynyt Alistair MacLeanin haudalla Sveitsissä, jonne tuo upporikas kirjamiljonääri pakeni verottajaa. En tunnista häntä olennaisesti korkeakirjallisemmaksi toimijaksi kuin mitä vaikkapa Ilkka Remes on.

4. Haukotus ja vastarinta

Jos William Faulknerin kerrontatekniikkojen arkistunut käyttö tekee nykykirjailijasta ”monistuskoneen”, kuten Tommi Melender provosoi, tekeekö Faulkneria ennen yleisesti käytössä olleiden kerrontatekniikkojen käyttö häntä edeltävistä kirjailijoista monistuskoneita?


Jätä kommentti

Alaston kirjailija! Helsingin kirjamessuilla

Alaston kirjailija! on tavoitettavissa Helsingin kirjamessuilla seuraavasti:

Torstai 24.10.

Eino Leino -lava klo 16:30
Juha-Pekka Koskinen: Ystäväni Rasputin

Perjantai 25.10

Louhi-lava klo 11:00
Juha-Pekka Koskinen: Haavekauppias

Mika Waltari -lava klo 12:30
Miina Supinen: kirjallinen aikakauskirja Granta.

Lastenlava klo 13:30
Juha-Pekka Koskinen: Hallava hevonen

Lauantai 26.10.

Katri Vala -lava klo 10:30
Miina Supinen: Säde ja Orvokki Leukaluun Urakirja

WSOYn ja Tammen osasto 6f83 klo 12:30
Miina Supinen: Säde ja Orvokki Leukaluun Urakirja, esiintymisen jälkeen signeerausta

Yle-lava klo 13:00
Anne Leinonen ja Pasi Ilmari Jääskeläinen käyvät Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen kanssa Kauhukuva-keskustelun

Atenan osasto 6a89 klo 14:00
Anne Leinonen ja Pasi Ilmari Jääskeläinen signeeraavat

Sunnuntai 27.10.

Rosebudin osasto 6b109 klo 13:30
Jukka Laajarinne: 72. Haastattelijana Ida Simes

Katri Vala -lava klo 15:30
Jukka Laajarinne: 72. Haastattelijana Laura niemi-Pynttäri

Atenan osasto 6a89 klo 16:00
Jukka Laajarinne signeeraa

Kirjakahvila klo 16:00
Juha-Pekka Koskinen: Kuun pimeä puoli


2 kommenttia

Aihe ja tekijä

Jukka L

Jukka L

Joku on joskus vihjannut jotakin siihen suuntaan, että lähes jokaisen kirjailijan teoksia lukemalla olisi hahmotettavissa kyseisen kirjailijan oma aihe, tuotannon kokoava tematiikka. En tiedä, hahmottavatko arvon kollegani omista tuotannoistaan sellaista, mutta minä hahmotan.

Yksilön ja yhteisön välinen jännite on se aihe, joka tuntuu valinneen minut, aivan ensimmäisestä teoksestani lähtien. Jopa hyperaktiivisen näköisestä uusiutumisestani – kaavoihin kangistuminen on ehkä suurin pelkoni elämässä – huolimatta törmään jokaisen teokseni kohdalla, suppeimpia lastenkirjojani lukuunottamatta, päätyneeni aina samaan ongelmaan. Mikä on ihmisen osa yhteisössä? Missä määrin elämme toisillemme ja toisistamme? Miten paljon yhteisö vaikuttaa yksilön ajatteluun? Missä määrin voimme olla itsenäisiä subjekteja?

Joka kirjan jälkeen kuvittelen aloittavani jotakin aivan muuta, siirtyväni aivan uusille alueille, mutta siellä se taas odottaa. Sama kysymys. Vanha tuttu, jonka kanssa välit eivät koskaan näytä tulevan selviksi.


1 kommentti

Lämpöpaperille

Jukka L

Jukka L

Aloin kirjoittaa romaania ensimmäisen kerran joskus kymmenen tai yhdentoista ikäisenä. Monenlaiset mielikuvitukselliset seikkailukertomukset olivat antaneet minulle paljon, ja tuntui luontevalta tehdä vastaavaa hyvää lähimmäisilleni. Annoin kavereideni lukea pari ensimmäistä lukua ja sain rohkaisevaa palautetta: ”Todella jännä. Ja mä nauroin monessa kohdassa. Jos tämä tulee kirjakauppoihin, minä ainakin ostan!”

Palautteen perusteella kirjoitin hyvää ja viihdyttävää tekstiä, jolla olisi kaupallista potentiaalia. Ehkä alalla olisi ansaintamahdollisuuksia? Laskeskelin, että jos yhden kirjan hinta on noin 30 € (hinta muunnettu vastaamaan vuoden 2013 tilannetta), ja kirjan ostaa edes joka sadas suomalainen, mitä pidin varsin realistisena arviona, ovat kirjan myyntitulot suunnilleen 1 500 000 €. Vaikka joutuisinkin jakamaan rahat puoliksi kirjakauppa-alan kanssa, jäisi omaankin taskuuni melko sievä summa.

Raha ei valitettavasti ole koskaan ollut isoin kannustin kirjoittamiselleni. Romaani jäi kesken, huimat tekijäpalkkiot saamatta.

Olin kirjoittamiseeni käyttänyt Brother-merkkistä sähkökirjoituskonetta. Siinä käytettiin lämpöpaperia, samantapaista kuin se, jolle kauppojen kuitit tulostetaan.

En silloin vielä ymmärtänyt, että olin kirjoittanut ikuiseksi tarkoittamani seikkailut näkymättömäksi muuttuvalla musteella.