alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


3 kommenttia

Onko kirjailijuus ammatti?

Jukka L

Eräs ystäväni totesi, että miettii vähän väliä ammatin vaihtoa.
Vastasin: ”Niin minäkin.”
Hän: ”Älä yritä kusettaa. Ei tuo kirjailijana oleminen ole sinun ammattisi.”

Hän oli oikeassa. Kirjoittaminen on työni muttei ammattini. Olen ennemminkin ammattimaista jälkeä tekevä amatööri. Sana juontaa latinan verbistä amare, rakastaa. Teen työtäni rakkaudesta, en rahasta, ja tekisin jotakin vastaavanlaista luovaa työtä, vaikkei siitä maksettaisi ollenkaan.

Se, että töitäni julkaistaan ja luetaan, ja se että joku katsoo ne niin arvokkaiksi, että minulle kannattaa maksaa tekemisistäni, antaa kirjoittamiselleni kuitenkin jonkinlaisen oikeutuksen. Minun halutaan kirjoittavan, joten saan tehdä sitä, mitä haluan. Saan käyttää kirjoittamiseen aikaa, saan hioa välineitäni ja ajatteluani yhä täydellisemmiksi. Aika ajoin jotakin julkaisemalla lunastan sitten paikkani yhteiskunnassa.

Olen rakastajan asenteeseeni enemmän kuin tyytyväinen. Kun vertaan mielentilaani niiden kollegojen puheisiin ja kirjoituksiin, joiden ajattelussa korostuvat myynti ja menestys, en ole yhtään kateellinen: onnettomilta ja pettyneiltä vaikuttavat, enimmäkseen.

Mainokset


1 kommentti

Kirjoittamisen yksinäisyydestä

Jukka L

Jukka L

En ollut lapsena mikään joukkuepallopelaaja. Futis oli ikävää ja ahdistavaa, ja on tunnustettava, että tiimityö etenkin luovan ilmaisun alueella tuottaa minulle edelleen monenlaisia vaikeuksia. Ne kompromissit. Meneminen sinne, minne joku toinen haluaa. Luopuminen yksinvaltiaasta auteur-asenteesta.

Olen kuitenkin ollut usean kuvakirjan toisena tekijänä, ja monesti meiltä on kysytty, millaista yhteistyömme on ollut. Prosessit ovat vaihdelleet, mutta pääsääntöisesti olemme edenneet kompromisseja tekemättä. Minä olen kirjoittanut käsikirjoituksen, joka on toki sisältänyt kuvitus- ja dramatisointiohjeitakin, mutta sen pidemmälle en ole mennyt kuvittajan tontille (ja jos olen yrittänyt, kuvittajat ovat tönineet minut takaisin): piirrostyyli, hahmojen ulkonäkö ja sen semmoiset seikat eivät ole minun asiani sen enempää kuin sanavalintani kuvittajan. Jotain juttuja olemme toki ideoineet yhdessäkin, mutta kummallakin on ollut oma vastuualueensa, jolla on saanut mellastaa niin paljon kuin haluaa. Ja se on hyvä. Komitean mietintö on eri asia kuin taideteos.

Olen kuitenkin muutamaan otteeseen yrittänyt kirjoittaa kokonaisia kirjoja yhteistyössä jonkun muun kanssa.

Pari kertaa on käynyt näin: Kun hanketta on hahmoteltu yhdessä ennen ensimmäisenkään sanan kirjoittamista, olemme molemmat suorastaan pursuneet ideoita. Sitten kun varsinainen työskentely on käynnistynyt, toinen osapuoli onkin yhtäkkiä tyrehtynyt. Hänellä ei olekaan ollut aikaa, jaksamista tai rohkeutta kirjoittaa jotain muun tyyppistä kuin aiemmin. Ja kirjat ovatkin jääneet minun kirjoitettavikseni. Näissä tapauksissa en ole edes päsmäröinyt päälle tai ollut – tietääkseni – vaikea. Juttu vain on kaatunut minulle, ja olen yleensä ottanut sen siinä vaiheessa ilomielin vastaan.

Tällä hetkellä olen osana kolmen hengen romaanitiimiä. Kaikilla kolmella kirjoittajalla on omat vahvuutemme, ja jos ne saadaan yhdistettyä, saatamme saada aiheestamme aikaan jotain parempaa, kuin mitä kukaan meistä yksin saisi. Tällä kertaa ongelmalliselta on tuntunut, että kun vastuu on jakautunut, sitä on vaikea kantaa. Olenkin ollut itse se aikaansaamaton vetelys, huomannut, että toisen kirjoittaman rungon sisään oman kirjoittaminen on vaikeaa. Kotoa käsin en ole pystynyt tekemään kässärille mitään, mutta kun olemme kokoontuneet yhteen kirjoittamaan, on alkanut syntyä. Sama juttu erään työn alla olevan draamakäsikirjoituksen kanssa. Yhteiskirjoitussessiot ovat olleet kuin bändissä soittamista: hauskaa, sosiaalista, hillitöntä, piristävää. Aivan toista kuin yksin kotona näpyteleminen. Ja tuotteliasta.

Yksi yhteistyön muodoista on ateljeekritiikin antaminen ja vastaanottaminen. Luen silloin tällöin kollegojeni käsikirjoituksia ja he minun. Kriittinen, täsmälliseen palautteeseen kykenevä lukija on usein tärkeä ja huippuhyödyllinen osa prosessia. Auttaa näkemään mahdollisia ongelmia ja joskus ratkaisujakin. Ateljeekriitikko huomaa useita sellaisista mokauksista, joita loppukuluttajakin, ja muutamia muita sen lisäksi.

Kustannustoimittajan kanssa käydyt keskustelut ovat sitten se lopullinen yhteistyökyvyn tai -kyvyttömyyden testi. Kustarilla on – toivottavasti – aikaa ja rahkeita tekstiin perehtymiseen enemmän kuin ateljeekriitikoilta. Lisäksi hänen palautteeseensa on suhtauduttava erityisellä vakavuudella, koska hänellä on käsikirjoituksen suhteen myös valtaa. Kommunikaation on toimittava hyvin, kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä on vallittava syvä luottamus. Minunlaiselleni sooloilijalle palautteen pureskeleminen voi joskus olla vaikeaa; hampaat kirskuvat ja leukaperät kipeytyvät, mutta jos ei syö, kuolee nälkään. Tai jotain. Keksikää itse vähemmän kliseinen ja ennen kaikkea toimivampi metafora.

En tiedä, päteekö tämä kaikkiin, mutta uskallan arvata, että useimpiin: vaikka kirjailija olisi minkälainen Zlatan, hän on osa joukkuetta.


2 kommenttia

Kirjoittaja in situ: Hyvin rullaa

Jukka L

Jukka L

Vaihdan esseekokoelmasta romaanikäsikirjoitukseen tai toisin päin suunnilleen puolentoista kuukauden välein. Toinen jää siksi aikaa sivuun ja alkaa kasata painetta, ja kun paine on liian kova, on päästävä purkamaan se tietokoneelle. Siinä vaiheessa tuntuukin jo hyvältä ottaa lomaa siitä toisesta käsikirjoituksesta.

Työpöydälläni on ollut oikeastaan aina suunnilleen kaksi käsikirjoitusta, joskus kolmekin. Mahdollisimman erilaisia, jotta niiden välillä vaihtaminen on todella tuntunut vaihtamiselta. Ei tule pitkiä jumituskausia ainakaan siksi, että pitäisi odotella inspiraatiota tai uutta ideaa.

Kuten olen kertonut, nyt kesken olevan romaanikäsikirjoitukseni ensimmäisen luonnoksen kirjoitin kynällä muistikirjaan. Menetelmä tuntui alkuinnostuksen laannuttua kankealta, tuotti tekstiin yksiselitteisen huonoja ratkaisuja ja johti minut luovuttamaan hieman ennen viimeisiä lukuja: kaikki oli luonnoksessa jo niin pahasti rempallaan, ettei jatkaminen tuntunut mielekkäältä. Nyt, toisella kierroksella tuo töhertely kantaa hedelmää. Olen jo joutunut ajattelemaan kaiken kunnolla läpi; miten homman kuuluu edetä ja miten ei. Se tuntuu johtavan rennompaan ja varmempaan kirjoitusotteeseen, aiempaa rikkaampaan ja elävämpään tekstiin. Nautin tekemisestä.

Yhtä asiaa jouduin kuitenkin taas ajattelemaan, kun luin Saara Cantellin kirjoituksen tasa-arvoisesta elokuvasta. Nimittäin Cantellin ensimmäistä kysymystä: Kenen tunnetta ja tahtotilaa seurataan? En pidä välttämättömänä, että asioita tarvitsisi jokaisessa teoksessa tarkastella kaikkien mahdollisten sukupuolten näkökulmista. Miehen valitseminen näkökulmahenkilöksi on tullut teokseeni aika ajattelematta ja luonnostaan. Cantellin havahduttamana tajusin kuitenkin, että keskeisen naishenkilön olisi kuitenkin hyvä saada oma äänensä. Tuon mieshenkilön ymmärrys hänestä on kuitenkin niin kovin rajoittunutta. Sitä paitsi: näkökulman lisäämällä myös tuo miespäähenkilö näkyy hieman toisessa valossa. Lukijan ei tervitse niin paljon arvailla, mistä kaikesta kaikessa on kysymys.

Todettakoon lopuksi, että hellekelit ovat tehostaneet ajankäyttöäni ja lisänneet kirjoitustarmoani. Minähän olen asettanut itselleni kiintiön: normityöpäivänä on saatava ainakin yksi liuska tekstiä aikaan. Joskus työn välttelemisessä ja inspiraation etsimisessä menee koko aamupäivä. Vasta kun oma rauhallinen aika on lähestymässä loppuaan, olen saanut ryhdyttyä. Aurinko, ulkoilma ja kesämaisemat ovat kuitenkin niin houkuttelevia ilmiötä, että kiintiöt ovat täyttyneet usein jo yhdeksän aikoihin aamulla, kun on ollut kiire päästä pois työhuoneesta. Luonnon suureen avokonttoriin!


2 kommenttia

Uskonnollisesta kielestä ja kuvista

72kansiHuomaan kumpaankin keskeneräiseen teokseeni ilmestyneen vanhatestamentillisia hahmoja ja kertomuksia, toisessa puhutaan myös parista kreikkalaisesta jumalasta. Hahmot ja kertomukset eivät ole minulle pelkkiä kerronnan pelinappuloita vaan kantavat sisällään jotakin olennaista: luen heidän kertomuksiinsa isoja universaaleja teemoja. Koska lähestymistapani ei ole ensisijaisesti ironinen eikä etäännyttävä, pysähdyin hetkeksi empimään: mitä, jos minua aletaan pitää uskonnollisena kirjailijana? Empiminen on tapojeni vastaista. Yleensä en kirjoittaessani piittaa yhtään mitään siitä, mitä minusta tai teoksestani ajatellaan. Piittaamisen aika on vasta, kun teos on julkaistu, ja silloinkin vain, koska en pysty parempaan.

Mutta tällä kertaa aloin miettiä. Ensimmäiseksi päätin edelleen olla piittaamatta siitä, miltä mikään näyttää, mutta samalla huomasin uskonnollisten teemojen olleen tuotannossani aivan keskeisessä osassa. Jäisissä jumalissa liikuskelin tiibetinbuddhalaisuuden maisemissa, Kehyksessä Jeesus, ortodoksinen ikonimaalari ja Gautama mahtuvat samaan romaaniin, 72 törmäyttää islamia ja katolisia pyhimystarinoita. Muumit ja olemisen arvoitus on saanut osakseen hyppysellisen protestanttista Kierkegaardia. Ja nyt olen sitten saapunut Vanhan Testamentin pariin. Tämä kaikki siitä huolimatta, etteivät tuonpuolinen ja ylimaalliset henkiolennot kiinnosta minua oikeastaan juuri lainkaan.

Suuret myyttiset tarinat ja myös vähemmän tarinalliset uskonnolliset tekstit ja kielenkäyttö vetävät minua puoleensa ennen kaikkea kahdesta syystä, jotka eivät luultavasti ole erotettavissa toisistaan:

1) Uskonnollisessa kuvastossa näkyy historiallisia ratkaisuyrityksiä joihinkin inhimillisen olemisen perustavimpiin kysymyksiin: Mikä on maailma? Mikä olen minä? Miten täällä tulisi elää? Mikä tämän kaiken merkitys oikein on? Uskonnollisen kielen ja kuvien tarjoamat ratkaisut eivät selvästikään ole objektiivisesti tosia, mutta subjektiivisesti niissä näyttäisi olevan voimaa, ja subjektiivisesti ne näyttävät olevan monille juuri niitä oikeita vastauksia, joista he haluavat pitää kiinni. Se, että nuo ikivanhat tarinat vaikuttavat moniin edelleen niin voimakkaasti, kertoo jotakin olennaista ihmisestä ja inhimillisestä tavasta hahmottaa paikkaansa maailmankaikkeudessa.

2) Se, että uskonnolliset kertomukset ovat eläneet niin pitkään ja niin keskeisinä, on vaikuttanut kaikkiin kulttuureihin aivan käsittämättömän laajasti. Myyttisten kertomuksien rakenteet ja sisällöt ovat näkyvissä kaikkialla. Kertomukset ovat, paitsi hyvin tunnettuja, myös tulkinnallisesti joustavia ja mahdollisuuksille avoimia. Ja edelleen: voimakkaita ja puhuttelevia. Tekee suorastaan mieli väittää, että mitä suositumpi populäärikulttuurin tuote, sitä enemmän se on velkaa vanhoille myyttisille kertomuksille. Harry Potter, Taru Sormusten Herrasta, Tähtien Sota… antiikin draamojen ja uskonnollisten ainesten kierrätystä ja uudelleendramatisointia. Tämä on klise, mutta sanottakoon se silti: jotta voisi tuntea nykyistä kulttuuria, on tunnettava se kulttuuri, joka sen on synnyttänyt.

Kyllä: otan uskonnolliset ja muut myyttiset tekstit vakavasti. En uskoen, mutta tulkiten, pohdiskellen ja ymmärrystä etsien. Sillä jos ei ymmärrä uskonnollista ajattelua, ei oikeastaan voi ymmärtää suurinta osaa ihmiskunnan jäsenistä.


3 kommenttia

Kirjoittaja in situ

Jukka L

Jukka L

Aloitan nyt eräänlaisen prosessikuvaussarjan. Kun joudun oikein tosissani miettimään jotakin kirjoittamiseen liittyvää kysymystä, mietin sitä täällä ääneen. Ehkä blogimme lukijoille aukenee tätäkin kautta jotakin kirjailijan arjesta.

Kirjoitin romaanini luonnoksen käsin paperille yksikön kolmannessa persoonassa. Moni kerrontaratkaisu muotoutui sen mukaan. Tänään, kun aloitin naputella tekstiä tietokoneella, kaikki tuntui sujuvan kuin unelma. Ensimmäisen sivun tuotettuani pysähdyin. Hups. Olin alkanut kirjoittaa yksikön ensimmäisessä. Nyt olen sitten miettimistauolla.

Yksikön ensimmäinen asettaa ehkä joitakin rajoituksia joidenkin pikkunäppärien temppujen kuten lukujen cliffhanger-lopetuksille, joilla olin ajatellut härnätä lukijaani ja rakentaa jännitettä. Yksikön ensimmäinen ei voi ehkä aivan samalla tavalla jättää oivalluksiaan tai löytöjään roikkumaan ilmaan, ilman että temppu näyttää todella teennäiseltä. Tämä on pikkujuttu, mutta juttu kuitenkin.

Mutta miten yksikön ensimmäinen suhtautuu kirjan muihin kerrontalinjoihin? Erään sivuhenkilön näkökulma tuntuisi edelleen luontevalta pitää yksikön kolmannessa, mutta sitä ei kirjaan ole tulossa kuin pari lukua. Hyppäisivätkö nuo luvut nyt silmille jotenkin vääränlaisina? Entä millaiseksi muodostuu päähenkilön preesensin minämuotoisen kerronnan ja hänen aiempien kirjallisten töidensä niinikään minämuotoisen kerronnan välinen suhde? Tyylien välinen kontrasti loivenisi ikävällä tavalla.

Vaistoni veivät minut tänään kuitenkin yksikön ensimmäiseen. Tuntuu siltä, että sen avulla pääsen syvemmälle päähenkilööni. Onko vastaava intiimiys mahdollista yksikön kolmannessa, vai jääkö siinä ratkaisussa väliimme eräänlainen etäännyttävä kalvo? Tekstin rakenne tuntuisi kuitenkin vaativan sitä.

Valintoja, valintoja… Juuri kun oli hyvä pössis.


10 kommenttia

Scrivener

Jukka L

Jukka L

Markus Leikola esitteli vuosi sitten kirjailijan työkaluja Helsingin Kirjailijat ry:n kokouksen yhteydessä. Jo pari ensimmäistä kuvaruutunäkymää Scrivener-nimisestä ohjelmasta saivat ihoni pupillini laajenemaan ja poskeni punoittamaan. Olin yhdellä kertaa järkyttynyt ja rakastunut. Järkyttynyt olin siitä, että olen kaikki nämä vuodet viettänyt aikaani tavallisten tekstinkäsittelyohjelmien parissa. Olisinko viimeisintä romaaniani kirjoittaessani säästänyt 50 vaiko 100 työtuntia, jos olisin kirjoittanut sen Scrivenerillä? Ja mitenkähän se olisi näkynyt tekstin laadussa? Rakastunut olin näkemiini mahdollisuuksiin, tuleviin työskentelytapoihini.

Mikä Scrivener siis on? Tekstinkäsittelyohjelma. Kirjoittajan kehittämä tekstinkäsittelyohjelma pitkien tekstien epälineaarista kirjoittamista varten. Ohjelma, kuten kaikki tekstinkäsittelyohjelmat, sisältää kaikenlaisia pikku hienouksia, joita valtaosa käyttäjistä ei koskaan opettele. Unohdetaan ne. Ohjelman hienous ei piile niissä. Juju on tavassa, jolla ohjelma lähestyy kirjan kirjoittamista: samalla tavalla kuin moni kirjailijakin.

Kirjan kirjoittamiseen liittyy monenlaisia työvaiheita: Aineiston hakua, muistiinpanojen tekemistä, kohtauksien ja rakenteen hahmottelua. Ja mikä olennaisinta, kirjat kirjoitetaan nykyään vain harvoin alusta loppuun. Tai vaikka kirjoitettaisiinkin, palaset eivät luultavasti ole ensiyrittämällä oikeassa järjestyksessä. On leikeltävä ja liimailtava, purettava ja rakennettava uudelleen, korjailtava klaffivirheet. Kompleksisen kokonaisuuden hahmottaminen saattaa jossain vaiheessa muuttua lähes mahdottomaksi, ja sitten koko olohuoneen lattiapinta-ala saattaakin olla paperinippujen peitossa: saako tähän jotakin järjestystä?

Minulle Scrivenerissä keskeisintä on, että ohjelma lähestyy tekstiä lukuina, alalukuina, fragmentteina. Muistiinpanoina, lähdeteksteinä. Ruutunäkymässä on sisällysluettelona toimiva sarake, jossa tekstin senhetkinen järjestys näkyy: otsikoituja palasia hakemistossa ja alahakemistoissa. Ohjelma muistaa kursorin viimeisimmän paikan jokaisessa fragmentissa: voin jatkaa tekstin minkä osan tahansa kirjoittamista siitä, mihin viimeksi jäin. Fragmentteja voi yhdistää isommiksi osiksi tai pilkkoa pienemmiksi. Palasten uudelleenjärjesteleminen on kevyttä puuhaa yhtenäisen kirjakässärin leikkaa ja liimaa -operaatioihin verrattuna: sisällysluettelosarakkeesta oikean paikan hahmottaa helposti samoin kuin kulloisenkin kokonaisrakenteen.

Scrivener

Scrivener-ikkunan olennaisin osa.

 
Tämän lisäksi luvuista voi kirjoittaa synopsiksia, niihin voi tägätä värikoodeja läpäisevien teemojen, henkilöhahmojen taikka vaikka valmiusasteen mukaan. Yhteenvedot muodostavat kortiston, jonka saa jälleen yleiskuvan hahmottamista helpottavaksi korkkitaulunäkymäksi. Taustamateriaalin – kuvat, filmit, nettilinkit, pdf:t, tekstifileet – saa kasattua saman ohjelman alaisuuteen, vain yhden klikkauksen päähän siitä, mitä on itse kirjoittamassa. Ruudun voi jakaa osiin, niin että voi editoida samalla kertaa ainakin kahta toisiinsa liittyvää osaa.

Ja lopuksi – kun sen aika on – Scrivener luonnollisestikin muodostaa palasista yhtenäisen tiedoston kustantajalle lähetettäväksi. Jossakin tavallisessa formaatissa.

Ymmärrän, että tämä vaahtoamiseni näyttää mainokselta. Kukaan ei kuitenkaan ole maksanut siitä minulle. Olen vain niin tavattoman tyytyväinen. Scrivenerin löytäminen tuntuu minusta jokseenkin yhtä suurelta edistysaskeleelta kuin miltä siirtyminen sähkökirjoituskoneesta tekstinkäsittelyohjelmiin aikoinaan tuntui.

P.S. Tämän blogauksen kirjoitin Pages-ohjelmalla. Scrivenerin edut alkavat näkyä vasta, kun hallittavana on kymmenien tai satojen sivujen mittainen kokonaisuus.


Jätä kommentti

Monta rautaa (tilanneraportti)

Jukka L

Jukka L

Kun lopulta joulukuussa sain Hesarilta ja Parnassolta vapauttavat tuomiot edellisestä romaanistani, tunsin kirjoittamista härinneiden lukkojen avautuvan, ja mieleni alkoi hamuta uusien tehtävien kimppuun. Seuraavan romaanin lähtökohdat ovat olleet mielessäni jo ehkä kuuden vuoden ajan, ja olen nyt raapustanut sitä 150 käsin kirjoitetun sivun verran (vastannee 80 liuskaa).

Kynän ja paperin ääressä kokemani alkuinnostus on vaihtunut joksikin muuksi. Ei ole helppoa tuottaa romaanimittaista tekstiä, jonka tietää päätyvän lopulta kokonaisuudessaan roskakoriin. Yksikään kirjoitettu sana, lause, kappale tai luku ei ole se, joka jää lopulliseen teokseen. Olen kuitenkin säätänyt päätäni uuteen ajattelutapaan: kirjoitan luonnosta, en romaania. Ei Gallen-Kallelakaan maalannut teoksiaan suoraan lopulliselle kankaalle, vaan niitä edeltää koko joukko hahmotelmia ja yritelmiä ja versioita, jotka on kaikki täytynyt tuottaa (materiaalisella tasolla) alkutekijöistään.

Kirjoitan romaaniani lähinnä kodin ulkopuolella. Siihen muistikirja ja kynä ovat mitä otollisimpia välineitä.

Kotona koneen äärellä kirjoitan esseekokoelmaa. En ole vielä valmis näin julkisesti kertomaan sen aiheesta, mutta tajusin puuhastelleeni senkin parissa jo vuosia. Tällä hetkellä tarttumiskynnys esseisiin tuntuu kaikkein alhaisimmalta. Työvälineenäni käytän Scrivener-nimistä ohjelmaa, josta on kenties kirjoitettava aivan oma blogauksensa jossakin vaiheessa.

Sitten. Ryhmätyö. Meillä on kolmen hengen tiimi, jolla yritämme synnyttää jotakin… Tästäkään en voi kertoa paljon enempää, sillä en ole kysynyt tiimin muilta jäseniltä, paljonko tässä vaiheessa voi kertoa. Ehkä kuitenkin sen verran, että kuohuviinillä viritetyt palaverimme ovat olleet hilpeitä ja häpeämättömiä.

Sitten Ninni pyysi minua käsikirjoittamaan sarjakuvaa. Auh, ensimmäinen deadline alkaakin lähestyä.

WSOY:lle lupasin kuvakirjakässärin, joka on pyörinyt toistaiseksi pelkästään päässäni. Täytyy ratkoa pari ongelmaa, ennen kuin voin naputella jotakin kuvaruudulle.

Töitä siis riittää. Eniten mieltä rassaa aikaansaamattomuuden tunne. Jos yhtä juttua kirjoittaa, muut eivät etene. Työpöytäni on yhtä pirstaleina kuin minä itse. Mutta hitaasti, hitaasti, kaikki nuo aihiot ja luonnokset ja kirjoitukset kasvavat ja muuttavat muotoaan. Mitähän niistä tänään ruokkisin?