alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


1 kommentti

”Kun isä antaa vauhtia, tuntuu kuin lentäisi. Tennarit osuvat puiden oksiin, oksat hipovat poskia.”

DSC_0198 (2)Kerran kun olin kertomassa kirjastani yleisölle, minulta kysyttiin haluanko parantaa maailmaa. Hankala juttu. Kukapa ei haluaisi, mutta mitkä ovat kaunokirjallisuuden keinot tehdä se. Antaa ääni kertojille jotka muuten vaikenisivat? Kyllä. Valita tärkeä aihe? Niinkin. Parhaimmillaan lukukokemus on sitä, että tarinan ja lukijan kohdatessa syntyy jotain mitä ei ennen ollut olemassa. Lukija on hiukan, edes aavistuksen, eri ihminen lukemisen jälkeen. Näkee hiukan toisin, näkee toisen silmillä.

Uusin teokseni Vaaleanpunainen meri on kirja isälle. Isyydelle. Isänä olemiselle. Se on kokoelma tarinoita isistä ja isien lapsista, aikuisista lapsista ja vanhenevista isistä, isien lapsista jotka ovat isiä jo itsekin, lapsista isien kanssa ja heistä erossa.

”Isä sanoi että ne olivat hallakiviä, saaren kivet. Jättiläinen oli nostellut ne siihen, poiminut kämmeniinsä syvältä järvenpohjasta ja asetellut keoksi. Siksi pellolla oli niin kylmä öisin. Lauri uskoi. Ja kun isä kevätaamuisin seisoi ikkunassa ja tähyili pellolta nousevaa usvaa, Lauri seisoi hänen vierellään.”

Kaikki alkoi kuvasta. Näin kuvan lehdessä kauan ennen kuin kirjoitin kirjani tai edes tiesin kirjoittavani sen. Katso sitä. Kuvassa on mies sängyn reunalla kasvot käsiin painettuna. Muuta ei ole. Talo on tyhjä, ja jos siellä jotain onkin, niin se on merkityksetöntä, koska se millä on väliä, on poissa. Artikkelissa miehet kertoivat kadottaneensa yhteyden lapsiinsa. Eivät omasta tahdostaan, vaan siksi, ettei heidän annettu tavata. Näiden miesten kohdalla isänpäivät tulivat ja menivät, tulivat joulut. Ja menivät. He eivät surreet menetettyä kumppania, eivät kadotettua rakkautta, he surivat lapsiaan. Eikä se ollut tarinaa, noille isille se oli todellisuutta. Ristiriidoille on syynsä, mutta on myös menetyksiä, joiden syynä ei ole mikään minkä ihminen olisi itse aiheuttanut. Joskus tapahtuu asioita joilla ei ole muuta syytä kuin se ettei kaksi ihmistä näe toisiaan ja toistensa tunteita, katsovat ohi.

”Jos äitisi vain olisi kertonut minulle. Jos olisin tiennyt, että ilta on viimeinen, olisin viettänyt sen kanssasi.”

Paljon myöhemmin katselin omaa lastani liikuntasalin ikkunan takana, hän oli siellä tanssimassa, yksi tanssija tanssivien lasten meressä. Oli ihan tavallinen maanantai-ilta, kulutin aikaa, olin tullut hakemaan lasta liian aikaisin. En ollut ainoa, oli siellä muitakin. Katsellessani lapsiaan odottelevia vanhempia tulin ajatelleeksi mitä jos. Mitä jos joku noista miehistä tai naisista vain teeskentelee olevansa lastansa vastassa. Jos onkin niin että joku heistä on menettänyt yhteyden lapseensa, näkee hänet vain täällä, maanantaisin, tanssimassa ikkunan takana. Katselin heitä, heidän kasvojaan. Se voisi olla totta. Ja niin oli avautunut ikkuna johonkin, syntynyt toinen maailma. Kasvoi tarina ja tarinan ympärille toinen. Ja kolmas. Kaikkiaan niitä syntyi seitsemän erilaista. Isistä. Ja lapsista.

”Isä opetti Sallan soutamaan. Monta rauhallista kesäpäivää vene tanssi lahdella, puski siksakkia rannalta toiselle tai pyöri ympyrää. Isä heitti virvelillä, uistin lensi järven pintaa hipoen kuin sillä olisi ollut siivet. Kalat lähtivät liikkeelle parvina puiden lomasta, vilistivät ohi ja pääsivät aina karkuun. Isä kelasi siiman ja nauroi. Sanoi että lapset toivat onnea, mutta vain kaloille.”

Palataan alkuun ja kysymykseen yleisöstä. Vastasin kysyjälle, että pienikin muutos riittää. Ei tarvitse siirtää vuoria, riittää että saa aikaan liikahduksen yhdessä ihmisessä. Tapahtuman jälkeen yksi lukijoista tuli juttelemaan kanssani. Hän kertoi että hänelle oli käynyt niin. Hän oli lukenut novellini lapsensa menetystä surevasta isästä. Sanoi olevansa kuin tuo tarinan nainen ja vasta nyt ajattelee ensimmäistä kertaa, miltä hänen entisestä miehestään oli mahdollisesti tuntunut. Sellainen liikahdus. Liikahdutti minuakin.

”Isä on siitä hyvä, ettei se kysy enempää. Se tietää milloin Joona ei halua vastata, osaa olla hiljaa jos niin on parempi.”

Hyvää isänpäivää omalle isälleni, lasteni isälle ja ihan kaikille isille. Olette tärkeitä!

Ps. Kursivoidut kohdat ovat sitaatteja novelleistani.

Mainokset


2 kommenttia

Vaaleanpunainen meri myrskyää

Kolmas kaunokirjallinen teokseni Vaaleanpunainen meri ilmestyy tänään WSOY:ltä. Se on kokoelma novelleja toden ja kuvitellun rajalta, kertomuksia isistä ja heidän lapsistaan, läheisyyden kaipuusta ja äärimmäisestä rakkaudesta hajoavassa maailmassa.

Työnnä vene vesille, souda kauemmas selälle, löydä maailmat.

Marisha Rasi-Koskinen.

***

Tiedäthän sinä että järvi on elävä, Salla sanoo Lennille, elävä kuin eläin. Kun järvi hengittää sisään, se imee kaiken veden kaivoihin, niitä on järven pohjassa tusina tusinaa. Uloshengityksellä se työntää rannalle risuja, loputtomasti lahopuuta ja mustuneiden hirsien paloja. Kun Lenni kysyy mitä puuta se on, Salla vastaa että talopuuta, vanhojen talojen seinää ja kattoparruja. Kun Lenni kysyy miksi talopuu on nokista ja mustaa, Salla sanoo, ettei tiedä vaikka tietää. Ei halua ajatella nokea ja tahallaan sytytettyjen tulipalojen savua.

*** DSC_0544 (2) (800x533)

Elsa. Kun me olimme nuoria, sinä kuljit aina ensin. Minä katsoin sinua. Katsoin kun tanssit. Et sinä minua huomannut, olin vasta poika, vain yksi poika tanssilavan reunalla, poikien kuhisevassa ryhmässä. En uskaltanut hakea ketään, en edes katsoa silmiin. Ja sitten yhtäkkiä näit minut. Sinä näit minut ja kun se tapahtui, olit pelkkää tulta ja valoa ja niin tulta ja valoa sinä olit, että olin vähällä lähteä karkuun. Ajattele Elsa, minä olin vähällä lähteä karkuun. Eikä mitään olisi silloin ollut.

***

Keskellä sänkyä on kohouma, niin pieni, että katonrajasta sen hädin tuskin näkee. Se on valkoinen vuori valkoisessa laaksossa, maisema vanhasta maailmasta. Peitto on sileä kuin ruumiin ylle silitetty. Mutta ei se ole ruumis. Se on keho. Keho niin kuin keho on keho, kun veri virtaa suonissa ja kuljettaa happea ja ravinteita sormenpäihin ja varpaidenkärkiin ikään kuin niitä yhä tarvittaisiin siellä. Ikään kuin tämä keho voisi koska tahansa nousta pystyyn, avata silmät, pyyhkäistä niitä, heittää lapsenjalkansa sängynlaidan yli ja juosta ulos. Peitteen päällä on käsi, liikkumaton ja valkoinen. Kasvoja ei näy, ne ovat melkein kokonaan maskin alla. Vain sinisuoniset luomet näkyvät ja päälaki. Tukka on alkanut jo kasvaa takaisin leikkaushaavan ympärille. Jos ihoa koskettaisi, tuntisi sormenpäissään ohuen sängen. Jos katsoo tarkkaan, voi nähdä peiton nousevan ja laskevan, pienten keuhkojen järisyttävän valkoista maailmaa kuin pehmeänä hehkuva punainen ydin jäisen maankuoren sisällä.

***

WP_20140405_066 Hän on kantanut ullakolle hiekkaa ja suuria kiviä. Maalannut kattoon sinisiä pilviä ja auringolle hymynaaman, niin kuin lapset ennen maalasivat. Yhdessä lapsen kanssa hän on leikannut kukkia vanhojen kuvalehtien sivuista, ripustanut seinälle pitkiä, vihreitä kangassuikaleita. Lapsen ei voi antaa hengittää ulkoilmaa eikä se ole hänellekään hyväksi. Ullakko on heidän pihamaansa. Seinät ovat metsä. Katto on taivas.

***

Vaaleanpunamekkoiset enkelit tanssivat salissa Panteraa. Rumpujen rytmi hakkaa. Vaaleanpunainen tylli lainehtii. Lasin takana. Valon sisällä. Minä olen lasin pimeällä puolella. Minä ja Pantera. Musiikki on vain minun korvissani. Tulen ikkunaan joka maanantai. Seison pimeässä, jotta et näkisi minua. On siellä muitakin. Äitejä. Ja isiä. Hajamielisiä hymyjä. Vilkaisuja kelloon. Kännykän naputtelua. Tyhjää puhetta. Voisin lyödä niitä, niiden välinpitämättömiä naamoja. Kuinka ne voivat näyttää tuollaisilta, vaikka niillä on kaikki? Ja kaiken voi menettää milloin vain.

***

DSC_0315 (800x536)Kotona kaikki jatkuu ennallaan. Vesi valuu, äiti laulaa, vauva itkee ja Tommi nukkuu. Vain Joona puuttuu, hän ei ole siellä enää, hän on pikakelannut rappukäytävään. Hän loikkii portaat alas kaksi kerrallaan ja ala-aulasta pihalle, varmuuden vuoksi takaoven kautta. Varjo on pitkä ja kapea, kun se vilahtaa talojen välisessä solassa. Joona pysähtyy vasta kun ei varmasti ole enää näkyvissä viidennen kerroksen ikkunoista, ei edes 27x-optisella zoomilla.

***

MIES: Eivät ne pistä sinua.
POIKA: …
MIES: Dani, kuuletko sinä.
POIKA: Kuulen.
MIES: Ne eivät pistä jos olet rauhallinen.
POIKA: Ja jos en ole?
MIES: Ne pistävät.
POIKA: Ja mistä ne tietävät etten ole rauhallinen.
MIES: Ne haistavat sen, kuulevat pelkosi. Muistatko mitä kerroin sinulle mehiläissavusta. Mehiläisille hajut ovat puhetta.
POIKA: Olen aivan rauhallinen. Olen aivan rauhallinen. Olen aivan…
MIES: Oletko valmiina?
POIKA: (epävarmasti) Olen.
(Hetkeä myöhemmin)
ÄÄNI YLEISÖSTÄ: Mitä siellä tapahtuu?
MIES: Kaikki kunnossa (ja hiljaa) Dani. Pikku ongelma.
POIKA: Niin?
MIES: Hyttyshattuni sisällä on mehiläinen.
POIKA: Isä, ne eivät pistä jos olet aivan rauhallinen.

***

Ps. Kuvat sivulla ovat omiani.


2 kommenttia

Maailmojen synnystä eli sattuman merkitys ja alitajunnan oikut

Usein tarina syntyy sattumalta. Jokin suuri alkaa pienestä asiastaDSC_1256 (2) (640x640). Lauseesta. Ajatuksesta joka nousee mieleen eikä sitten lähdekään pois. Pienestä kappaleesta musiikkia. Ohikulkijasta jonka näkee linja-auton ikkunasta kerran eikä enää koskaan uudestaan. Pienet tapahtumat, kuvat tai ajatukset törmäävät toisiinsa ja maailmat alkavat kasvaa. Rakentuvat kerros kerrokselta ja keräävät yhä uusia merkityksiä. Tietysti on paljon aiheitakin, sellaisia joista haluaisi tai on ajatellut kirjoittaa tai tietää vielä joskus kirjoittavansa, mutta ne ovat mahdollisuuksia enemmän kuin lähtökohtia. Itse tarinan synty on alitajuinen tapahtuma, sitä en edes halua liikaa hallita.

Kerron muutamia esimerkkejä. On poika joka päätyi keräilemään hukattuja autonavaimia koska olin kadottanut omani, ja hänen pakomatkansa pikkusiskonsa kanssa syntyi musiikista, joka vaati kirjoittamaan kohti peruuttamattoman tapahtuman jälkeistä pysähtynyttä hetkeä (romaanissa Katariina, 2011). Erään nuorisojoukon horjumaton usko siihen, että mikä tahansa on sallittua, kunhan tarkoitus on hyvä, oli olemassa, mutta itse tarina sai alkusysäyksen satunnaisesta kertosäkeestä, jonka kuulin radiosta väärin (romaanista Valheet, 2013). Kokonainen kylä vajoaa, koska lapsena luin unohtumattoman artikkelin Eläinmaailmasta ja myöhemmin päädyin telttoineni omituisen järven rannalle, jossa haisi levältä ja kuolleelta kalalta (novellikokoelmasta Vaaleanpunainen meri, syksy 2014). Puhumattakaan siitä, että vielä kehitteillä olevan romaanini lähtökohtana on lehti-ilmoitus vuosikymmenien takaa. Luin sen sattumalta. Olisin aivan yhtä hyvin voinut olla näkemättä sitä.

Valmiista tarinasta sen alkupistettä ei enää tunnista. Silti tarina ei olisi sama, jos olisinkin juuri sillä hetkellä katsonut toiseen suuntaan, kävellyt ohi, vaihtanut kanavaa, löytänyt avaimet. Kenties juuri sitä tarinaa ei olisi koskaan syntynytkään.

Aika pelottavaa.

Ja toisaalta. Jos maailma ei olisi auennut näin, olisi auennut jokin toinen. Kun luottaa sattumaan ja tiedostamattomaan, välillä tajuttomaankin mieleen, kirjoittamisessa on aina mukana ripaus taikaa. Se on sukeltamista siinä missä pysyttelyä pinnallakin, vajoamista ja kohoamista samaan aikaan. Niin kauan kuin kirjoittaminen on ja saa olla seikkailu, niin kauan kirjoitan.

Marisha

Ps. Joskus alitajuntaa voi huijata. Tässä on ohje pieneen kepposeen, jonka voi tehdä omalle alitajunnalleen. Kokeilkaapa: Musiikista voi tehdä jännittäviä asioita. Kuten aikakapselin. Jos malttaa luopua, lakata kuuntelemasta tiettyä musiikkia, sellaista jota on ensin kuunnellut paljon. Jos sinetöi sen ja laittaa piiloon, sulkee kuoreen kuin kirjeen tulevalle itselleen. Kun sen sitten pitkän ajan päästä ottaa esiin (kuinka pitkän, se riippuu siitä miten aika kenellekin kulkee, jollekin riittää puoli vuotta, toiselle vuosi tai kymmenen) ja jälleen kuuntelee, ovat tunteet tallella vaikka sanat ja tapahtumat ovat jo aikaa kadonneet. Se on sanaton kirje menneisyydestä ja juuri sellaisena se ei sido mihinkään mitä on ollut. Siksi siitä voi syntyä jotain aivan uutta. Siitä voi syntyä vaikka kirja.

 


2 kommenttia

Ei tullut tutkijaa. Tuli kirjailija.

DSC_1256 (2) (640x640)

”Näissä läntisen kulttuurin tiedemiehissä ja filosofeissa ja ihmisissä, joilla on hallussaan tieto ja valta, tuntuu olevan jotain samaa. Kukaan heistä ei tunnu sietäneen pimeyttä, eikä epäilystä ja epävarmuutta. Eikä ratkaisemattomia ristiriitoja omassa sisimmässään. Ja siksi he ovat yrittäneet eliminoida ne.” –Peter Hoeg-

Jos elämä on sarja sattumia, joista elämäntarina rakennetaan, niin tarinoita on monta. Erilaisia eri tilanteissa, valikoituja, muistettuja ja unohdettuja, yhtä tosia ja aitoja silti kaikki. Tämä on yksi niistä.

Minusta oli ihan vähällä tulla tutkija. Puolivälissä psykologian opintoja ajatteluni muuttui peruuttamattomasti, kun sivuaineopintojen myötä astuin sisälle sosiaaliseen konstruktionismiin, tieteenfilosofiaan jonka mukaan todellisuus on sosiaalisesti ja kielellisesti rakentunut. Kokemus oli niin voimakas, että pääaine oli vaihtua siinä rytäkässä. Perinteinen psykologinen ajattelu, erityisesti kokeellisen, luonnontieteitä lähestyvän ns. objektiivisen tutkimuksen ideaali, tuntui ahtaalta kuutiolta, jossa tutkijan taustoja ja ennakkoluuloja ei kriittisesti tarkasteltu. Siihen en enää halunnut asettua.

Kun innostus opintoihin katosi, gradu pelasti. Sitä tehdessä saatoin vapaasti ammentaa tieteenaloista, jotka eniten kiinnostivat ja silti valmistua psykologiksi. Ostin gradua varten käytetyn kannettavan säästöilläni, muistan kuinka seisoin kassalla setelinippu kädessäni ja ajattelin, että tällä rahalla pääsisi Tshekkiin ainakin kuukaudeksi. Mutta sittenkin: gradu oli melkein hauskinta mitä yliopiston aikana tapahtui. Se oli ilolla ja vimmalla tehty tutkielma minuuden fragmentaarisuudesta, nuorten naisten lukuisista tavoista kertoa itsensä suhteessa erilaisiin toisiin. Ammensin taustaa sosiaalitieteiden ja kirjallisuudentutkimuksen rajapinnalta ja feministisestä tutkimuksesta, löysin epävirallisen graduohjaajan silloiselta naistutkimuksen laitokselta ja väittelin kiivaasti virallisen ohjaajani, psykologian laitoksen professorin kanssa menetelmistä ja tieteenfilosofisista kysymyksistä. Luin lähes tauotta ja kun en lukenut, kirjoitin puhtaaksi ja analysoin yli seitsemänsataa liuskaa päiväkirjatekstejä. Suunnittelin ryhtymistä tutkijaksi.

Lopputulos oli niin sanotusti perinteinen. Naistutkimuksen laitoksella tutkielmaan uskottiin, mutta psykologian laitoksella sitä ei osattu lukea. Koko tieteenfilosofinen lähtökohta jäi ymmärtämättä ja keskustelu jämähti menetelmätasolle. Naistutkimuksen laitoksen tarjousta toisesta tarkastajasta ei hyväksytty. Edes keskinkertainen arvosana ei ollut niin suuri pettymys kuin törmääminen vakiintuneiden tutkimusmenetelmien ja maailman näkemistapojen seinään. Avuttomuus, kun vallankäyttäjä, tässä tapauksessa laitoksen vakiintunut tutkimusperinne, määritteli maailman puolestasi ja asetti ehdot oikealle tavalle nähdä se ja kertoa siitä. En hakenut tutkijakouluun enkä ottanut vastaan kutsua osallistua poikkitieteelliseen tutkijaryhmään. En edes lukenut graduani vuosiin, oikeastaan en ole lukenut sitä vieläkään. Voisi sanoa että luovutin. Että annoin periksi silloin kun olisi pitänyt taistella.

Mutta unelmien raunioilla kasvaa useimmiten jotain uutta. Olin niin iloisesti hurahtanut gradun tekemiseen, etten edes ajatellut luovaa kirjoittamista, en tiedä olisinko ajatellut myöhemminkään, jos olisin ryhtynyt tutkijaksi. Sen sijaan ryhdyttyäni tekemään konkreettista psykologintyötä ihmisten parissa, jotain vapautui. Fiktiiviset tarinat alkoivat kasvaa ja aloin ensimmäistä kertaa kirjoittaa romaanikäsikirjoitusta. Muutamia vuosia siitä ja julkaisin esikoiskirjani. Se olisi voinut mennä toisin. Sen olisi voinut myös selittää toisin. Mutta tässä tarinassa se meni näin. Luovan kirjoittamisen maailmassa olen omillani. Ei tarvitse enää väitellä siitä, mikä on oikea tapa nähdä maailma ja kertoa siitä. Nyt luon itse maailmani (monikossa) ja niiden lait eikä mikään aihe ole liian vähäinen ollakseen tarinan arvoinen.