alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


2 kommenttia

Ensin leikki ja sitten työ

Monilla kirjailijoilla on sellainen ongelma, että he eivät halua tehdä pelkästään kirjoja,  vaan hyviä kirjoja. Ikävä kyllä ihminen ei pysty kirjoittamaan paremmin kuin osaa.

Miina_Supinen_1358_NataliaBAer_KEKSIKirjoittamista voi yrittää harjotella, jos se vaikka auttaisi, mutta itseään ei voi pakottaa kirjoittamaan sisulla hyvää kirjaa. Tämän asian murehtimiseen on kaatunut moni kaunis ura. Värään aikaa annosteltu itsekritiikki, itseinho, nolatuksi tulemisen pelko ja kaikki muu egoon liittyvä häiritsee ja joskus jopa tappaa taiteelijan mystisen fjongan elikkä jumalallisen innoituksen.

Luominen on nimittäin leikkiä. Taide on vapaan assosiaation, spontaaniuden, tuottamattomuuden, unelmoinnin, irrationaalisuuden ja mielihyvän valtakunta. Lapset eivät leiki hyvin tai huonosti. He vain leikkivät. Omassa huoneessa legoileva lapsi ei murehdi mitä kaverit ajattelisivat siitä miten palikka yhdistyy toiseen. Itse rakennelman suhteen lapsella voi olla suuriakin päämääriä, mutta ne liittyvät siihen, että rakennelmasta tulisi mahdollisimman upea ja kiva. Joskus lapset aloittavat yllättäen pitkän leikin, joka voi kestää vaikka koko kesäloman. Joskus syntyykin lyhyt ja kevyt leikki. Etukäteen ei voi tietää. Kaikkein parhaat leikit ovat useimmiten kaverusten yhteisiä salaisuuksia, joita piilotellaan aikuisilta ja toisilta lapsilta.

Tällaisen leikkisän taidekäsityksen liittäminen huolien painaman taiteen ammattilaisen arkeen on tietysti vaikeaa. On paradoksaalista kiirehtiä leikkimään, on paradoksaalista jättää tiskit ja paremmin rahoitetut hommat ja ruveta leikkimään, on paradoksaalista stressata leikkimisestä, ja ylipäänsä on erittäin syntistä, että työ on leikkiä. Varsinkin kun kansantalouskin horjuu ja ”kansa” ilmoittaa tuon tuosta, että moista leikkimistä ei tarvita, meillähän on jo Taistelevat metsot ja Tuntematon sotilas.

Uskon että persujen ja muiden vastaavien pöllöjen taidevihamielisyys johtuu siitä, että he aavistavat, että tuotteliaat ja hyvin toimivat taitelijat leikkivät joka päivä. Taiteilijat tietävät sen itsekin.  Taiteilijan arjessa ja taideteosten luomisessa on paljon työlästä, rutiininomaista ja ankeaa puurtamista, mutta taiteen  ytimessä on on myös jotakin vapaata, elävää ja huoletonta.

Taiteilijoille ja kaikille muillekin aikuisille pitäisi antaa leikkirauhaa, koska aikuisten leikkiminen uudistaa maailmaa ja saattaa vaikka hyvällä tuurilla pelastaa koko ihmiskunnan. Homo Sapiens on Homo Ludens eli leikkivä ihminen, laji, joka osaa leikkiä, puuhastella ja kuvitella vielä täysikasvuisenakin. Sen takia meillä on taidetta ja tiedettä, sinfonioita, kuolematonta kirjallisuutta ja kohta varmaan lennetään Marsiinkin. Jos aikuiset pakotetaan vain puurtamiseen ja asialliseen kärsimiseen, mikään ei koskaan liikahda.


4 kommenttia

Ideoiden parasta ennen -päiväys

Miina_Supinen_1358_NataliaBAer_KEKSIMonet kirjailijat suunnittelevat teoksensa etukäteen. He ajattelevat ensin teemaa ja aihetta, sitten he miettivät henkilöitä, juonta ja miljöötä ja suunnittelevat ehkä jopa luvut ja kohtaukset, kirjoittavat kaiken ylös  vihkoon, tiedostoon tai seinälle lappusiin. Ja vasta sitten alkaa varsinainen kirjoitus, joka noudattaa enemmän tai vähemmän näitä speksejä. Tällaista tapaa opetetaan myös kursseilla ja kirjoitusoppaissa ja se vaikuttaakin järkevältä.

Olen yrittänyt monta kertaa suunnitella novelleja ja romaaneja etukäteen, mutta se ei onnistu koskaan. Ideani  syntyvät sillä hetkellä kun kirjoitan ne. Henkilöt paljastavat luonteensa ja aikomuksensa vasta kun sormet ovat näppiksellä ja maisema laajenee sitä mukaa kun kirjoitan siitä. Välillä keskeytän kirjoittamisen päiväksi tai pariksi taustatiedon hankkimiseen ja kirjoituspäivien iltoina ajattelen sumuisesti seuraavan päivän kirjoitusetappia. Kirjan teema ja keskeinen idis paljastuvat yleensä suunnilleen ensimmäisen version kirjoittamisen puolessavälissä.

Ideani kuolevat usein sillä hetkellä kun kirjoitan ne ylös. Sen takia niitä voi käyttää vain kerra.  Jos teen synopsiksen, niin siinä se juttu sitten onkin – en löydä enää itsestäni sitä ihmistä, jota kiinnostaisi kirjoittaa sama asia uudestaan pidemmin.  Jos yritän kirjoittaa väkisin liian selvien sunnitelmien mukaan, tekstistä tulee elotonta. Keskeneräisistä teksteistä puhuminenkin on vaarallista. Olen joskus tehnyt sitä ja elvytysyritykset ovat olleet todella hankalia.

Ideat kuolevat myös usein omia aikojaan jos niitä ei pääse ajoissa kirjoittamaan tarinaan. Aloitin viime keväänä romaania, mutta kesäloman jälkeen minua kiinnostivatkin ihan muut teemat ja ideat. Nyt romaani on ottanut ihan uuden suunnan. Yritän kirjoittaa ensimmäistä versiota nopeasti, etteivät ajatukset ehdi eltaantua.

Minulla oli myös tarkoitus tappaa monta kärpästä yhdellä iskulla ja ja kirjoittaa samoista tyypeistä ja heidän kohtalostaan kuunnelma, romaani ja näytelmä. Mutta eihän siitä mitään tule. Olen kirjoittanut kuunnelman ensin, ja söisin mielummin matoja kuin kävisin läpi samat asiat romaanimuodossa.

Tällaisen kirjoitustavan haittapuoli on se, että ensimmäiset versiot ovat pelkkää sotkua ja editointi on suuri urakka. Mutta ainakaan ei ole tylsää.

 


4 kommenttia

Palautteen vastaanottamisen taito

Kuva otettu 03.02.2014 klo 14.12Luin jälleen kerran Stephen Kingin Kirjoittamisesta-kirjan. Siinä on muutamia todella hyviä ohjeita kirjoittajille. Yksi niistä on että kässäri pitäisi tehdä ensin ”ovi kiinni” ja sitten ”ovi auki”.

”Ovi kiinni” voi tarkoittaa työhuoneen suljettua ovea mutta myös henkistä tilaa, eli sitä että ei päästä kuviteltuja kriitikoita, kavereita, vihollisia ja äitejä kurkkimaan olan yli. Ensin saa  kirjoittaa vain itselleen. ”Ovi auki” -vaiheessa pitää ottaa jo lukijat huomioon. Ilman sitä ei tule sellaisia kirjoja, joista lukijat saisivat mitään irti. Viisas kirjailija arvostaa ateljeekriitikoitaan ja ottaa kaiken irti heidän palautteestaan.

Olen huomannut, että pelkkä tietoisuus siitä, että kohta näytän tekstin vieraille silmille,  auttaa ryhdistäytymään ja etääntymään tekstistä hyvälle editointietäisyydelle. Kuvittelen miltä teksti tuntuu ateljeekriitikkoni mielestä. Sen ajatuksen avulla pystyn monesti huomaamaan epäloogisuuksia ja hölmöyksiä. Joskus autan itseäni kirjoittamalla  saatesähköpostin valmiiksi (Tyyliin: ”Moi! Tässä on tämä novellini. Se kertoo kuinka jättiläismuurahaiset tulevat avaruuslaivoilla Telluksellemme ja perustivat nakkisämpyläkojun. Kaikki palaute on kullanarvoista. Kiitos etukäteen. t:Miina”) ja sitten editoin ja vasta sitten lisään liitetiedoston sähköpostiin ja lähtetän.

Joskus tulee kova kiusaus näyttää keskeneräistä tekstiä vähän kaikille, erityisesti jos on epävarma ja kaipaa kehuja ja vahvistusta. Mutta ihan ketä vaan ei pidä pyytää lukijaksi. Jos kommentaattori ei ole kiinnostunut tehtävästään ja hoitaa hommansa ylimalkaisesti, palaute on omiaan vain sekoittamaan kirjoittajaa entisestään. Palautetta ei myöskään kannata ottaa sataprosenttisen todesta vaikka kommentaattori olisi tosi fiksu. Ainoastaan kustannustoimittajan kommentteihin kannattaa suhtautua tosissaan. Kaikkien muiden mielipiteet antavat pikemminkin vihjeitä siitä mikä toimii ja mikä ei.  Useimmiten esilukijat bongaavat tekstistä ongelmakohdan, mutta heidän ehdotuksensa sen korjaamiseksi on pielessä. (Esim. ”Jättiläismuurahaisten nakkisämpyläkoju on paska idea. Muurhaaisten pitäisi myydä pizzaa.” tarkoittaa sitä, että nakkisämpyläkoju on jotenkin ongelmallinen, mutta niin olisi pizzakojukin. Kirjailijan täytyy itse oivaltaa mitä jättiläismuurahaisten pitäisi myydä, esim kuppikakkuja.)


2 kommenttia

Haahuillen maaliin

MiinaSupinen-mv-squareKauhukirjailija Marko Hautala kirjoittaa blogissaan (joka on ehkä kaikista Suomen kirjailijablogeista suosikkini) ihailustaan sellaisia kirjailijoita kohtaan, jotka osaavat suunnitella tarinansa etukäteen. Hän itse sen sijaan haahuilee ja piirtelee.

Minä kuulun myös haahuilijoiden koulukuntaan. Saan ideat kävellessä. Jos on pakko saada iso idea nopeasti, menen kiertämään Vanhankaupunginlahden, mutta muuten riittää että kävelen normaalit reitit kauppaan ja töihin yms. Marko piirtää, jos joutuu jumiin, ja minäkin teen sitä, ja joskus myös maalaan vesiväreillä. Toisinaan saatan kirjoittaa jotain sanojakin ylös, mutta lappuset katoavat ja unohdan katsoa vihkoihini. Löysin vähän aikaa sitten Säteen kirjoittamisen aikaisia muistiinpanoja. Vihkossa luki: ”Suomessa eli 1700-luvulla ihmisen painoinen monni.” En tiedä keksinkö sen itse vai onko se jotain wikipediasta kaivamaani kovaa faktaa. (Eikä minulla ole tietenkään mitään aavistusta miten monnia olisi muka pitänyt käyttää Säteessä.) Eräästä toisesta muistikirjasta löytyi tällainen muistiinpano: ”Pikkukakkosen KAIKKI OHJELMAT!!!!” Se oli alleviivattu kahteen kertaan.

Olen tappanut monet hyvät tarinat liialla ennakkosuunnitteluilla. Sain tästä taas opetuksen tänä syksynä, kun aloin kirjoittaa jatkokertomusta Me Naisiin. Rupesin ensin miettimään mitä oikeastaan haluaisin kirjoittaa ja mikä voisi toimia naistenlehdessä. Päätin kirjoittaa superseksikkään paranormaalin romanssin tyyliin Maria Kallio meets True Blood, ennen kuin sellaiset menevät täysin pois muodista. Rupesin sommittelemaan tarinaa vihkoon, tekemään mind mapia, numeroimaan kohtauksia ja kirjoittamaan ranskalaisilla viivoila mitä missäkin kohdassa tapahtuisi. Ajattelin, että sillä tavalla saan jäntevän tarinan aikaan maksimaalisella nopeudella ja insinöörimäisellä tehokkuudella.

Tarina näytti tosi hyvältä muistiinpanoina. Siinä oli sellainen salaperäinen Helsinki, jossa liikuskeli kaikenlaisia ihmeellisiä olentoja ja monisyinen sankaritar, jolla oli salaperäisiä voimia. Suomenlinnan luolissa oli peikkoja ja Eläintarhanlahdella oli merenneitoja, ja rakensin kokonaisen hienon maailmanselityksen joka selvitti miksi ne oudot olennot ovat täälllä. Siihen liittyi kvanttifysiikkaa ja taikoja. Juoni oli erittäin seksikäs&jännittävä. En päässyt itse kirjoitusvaiheessa koskaan viittä liuskaa pidemmälle. Kirjoitin oikeastaan vain muistiinpanot uudestaan. En saanut niihin elämää, koska minua kyllästytti jo koko juttu. Lopulta oli pakko luovuttaa. Angstasin pari päivää, koska tiesin, etten saisi mitään koskaan valmiiksi ja joutuisin köyhäintaloon.

Sitten ajattelin, että pakko kai kirjoittaa sillä tavalla kuin luovuuskoulutaja Julia Cameron neuvoo jossain kirjassaan, eli aloittaa siitä missä on. Olin erinäisistä syistä johtuen silloin todella väsynyt (tai oikeastaan se syy oli se että minulla oli mykoplasma) ja mieleeni tuli epämääräinen kuva naisesta joka matkustaa ystävänsä luo lepäämään. Se oli kai haaveeni. Aloin kirjoittaa mitä naiselle oikein tapahtui, kuka oli ystävä ja miksi nainen hän oli niin väsynyt. Ensimmäiset kappaleet olivat vähän haeskelua, mutta liuskan puoleen väliin mennessä tiesin että nainen on kuuluisan rokkibändin manageri, ja hän tuli Suomeen koska kiertueella on tapahtunut jotain kauheaa. Sitten kävi ilmi, että se kauhea liittyi johonkin tosi hyvännäköiseen rokkijumalaan jonka kanssa naisella oli ollut jotain ongelmia… ja sitten kävi ilmi että rokkijumala on kadonnut…. ja sitten tulikin jo ruumiita ja luurankoja ja salaisia rakastajia joka kaapista. Tarina aukesi minulle samaa tahtia kuin lukijallekin. Edittikierroksilla siivoilin turhia lankoja pois ja lisäsin tarvittavia kohtauksia, mutta juonensa ja henkilöidensä puolesta tarina kirjoitti oikeastaan itse itsensä. Näin siinä aina käy.


20 kommenttia

Voin lopettaa milloin vain

Kuva otettu 08.07.2013 klo 12.19 #6Tuskin olemme selvinneet Suomen Kuvalehden vessapaperista kun saimme jo toisen kirjallisen kohun. Se alkoi eilen facebook-seinälläni. Avaisin ketjun tähän, mutta en voi, koska osa keskustelusta oli hieman… miten sen nyt sanoisi… haavoittavaa. (Yksi tyyppi sanoi ”Sinulla Miina on vielä aikaa oppia tämän työn raadollinen puoli. Lopeta tuo romantisointi. Sinä olet kaukana taidekirjailijasta.” Se oli ehdottomasti toiseksi haavoittavinta, mitä minulle on koko kirjailijanurallani sanottu. Haavoittavinta on ”Kirja on niin hirvää paskaa, että sitä ei olisi koskaan pitänyt painaa.”) Totesimme alastoman kirjailijan Tiina Raevaaran kanssa, että ketju on runsaudensarvi, josta voimme  ammentaa aiheita tänne blogiimme vielä pitkään.

Ketju alkoi sellaista puolihuolimattomasta läpästä (älkää koskaan, toistan, koskaan, sanoko mitään läpällä) joka meni näin:

”Oletteko te muut kirjailijat aina niin varmoja siitä että haluatteko kirjoittaa kirjoja? Mä olen taas ihan elämän valinkauhassa. Kävin allekirjoittamassa yhden käännössopimuksen ja sitten ajattelin, että varmaan mun kannattaa kirjoittaa lisää kirjoja kun ne on niin hienoja että ulkomaassakin kohta luetaan. Sitten jouduin itsegooglaamaan eräästä työsyystä johtuen, ja nyt mua jotenkin vituttaa taas kaikki ja olen ihan että pitäkää tunkkinne, jos on niin vaikeaa. Kun tuntuu että mitä tahansa tekee, niin enimmäkseen vaan sanotaan että Liha tottelee kuria oli niin ihana ja harmi kun tää uus kirja ei ole Liha tottelee kuria.”

Siitä seurasi yli sata mielenkiintoista kommenttia, joissa käsiteltiin menestyneen esikoiskirjan aiheuttamia paineita, kaupallisuutta, taidetta ja palautteen merkitystä kirjailijalle jne tms. Moni kirjailija kirjoitti kauniisti omista motiiveistaan kirjoittaa: että se on viime kädessä kuin ilmaa tai luonnollista kuin mehiläiselle lento. Että se on vain sellainen ehdoton osa elämää.

Uskon että aika moni kirjailija kokee asian sillä tavalla. Se varmasti tavallaan helpotta asioita, tekee niistä yksinkertaisia.

En ole koskaan ajatellut, että minun on ”pakko” kirjoittaa tarinoita. Pystyn vielä muistamaan sen ihmisen, joka ei kirjoittanut kirjoja. Se tyyppi oli muistikuvieni mukaan ihan onnellinen ja hänen elämänsä oli joissain suhteissa paljon helpompaa kuin nykyisin. Luin silloin tosi paljon hyviä kirjoja ja kirjoitin uutisia. Aloitin keksittyjen juttujen tekemisen vasta lähempänä kolmeakymppiä. Rupesin kirjailijaksi päähänpistosta, samalla tavalla kuin joku keski-ikäinen plösö voi alkaa treenata maratonille vedonlyönnistä tai jotenkin oman ylitiöpäisyytensä hurmaamana.

Kukaan ei voi kirjoittaa romaania vahingossa, joten sitouduin hommaan tietysti hyvinkin syvällisesti. Samalla totuin siihen erityislaatuiseen tajunnan tilaan, joka kirjoittamisesta (joskus) seuraa, ja joka on rauhoittavampaa ja piristävämpää kuin oikeastaan mikään muu mitä olen koskaan kokeillut. Olen sittemmin tehnyt viisi kirjaa, viimeksi Säteen, ja jokainen niistä on ollut vaikea ja tärkeä projekti, ja olen niistä hyvin onnellinen. Mutta se oli vain päähänpisto ja kokeilu.

Monilla kollegoilla on aina joku käsis meneillään, mutta minulla ei. Aloitan jokaisen puhtaalta pöydältä. Tai sitten en aloita. Mietin joskus, että ehkä tämä on sellainen easy come, easy go -tyyppinen juttu. Ehkä se ei ole oikea kutsumus? Olen aina sanonut kirjoituskursseilla oppilaille, että kirjailijaksi saa ruveta mistä tahansa lähtökohdasta ja kukaan ei ole toista ”oikeampi” kirjailija. Mutta ehkä puhun aina ihan paskaa. Ehkä tämä ei voi pysyä. Ehkä tämän ei ole pakko pysyä.

Ja on tietysti myös mahdollista, että olen ihan nisti, joka vain sanoo itselleen ja muille että voi lopettaa milloin vain haluaa. En vain just nyt halua lopettaa. Teen ton seuraavan jutun ja sitten lopetan.