alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


3 kommenttia

Graalin malja

Oma tie, paras tie

Kun on kova kilpailu lukijoista, mediahuomiosta ja myyntiluvuista, joutuu väistämättä miettimään miksi kirjoittaa ja kenelle kirjoittaa. Tekeekö tekstejä sisäisestä tarpeesta vai toisten ehdoilla? Valitseeko aiheet koska haluaa niistä omista sisäsyntyisistä syistä johtuen sanoa jotakin, onko halu jättää jälkensä, vaikuttaa, saada yhteiskunnallista vaikuttuvuutta? Vai antaako massan, julkipuheen ja yleisen mielipiteen vaikuttaa tekemisiinsä. Helppo on tietenkin sanoa, että oikeat taiteilijat menevät omia latujaan ja mikä tahansa yritys miellyttää yleisöä on merkki siitä, että on vain huomion perässä – mutta ei se ihan näin ole.

Useimmilla kirjailijaksi haaveilevalla on kirjoitustarpeen lisäksi halu saada lukijoita. Jos pelkkä kirjoittaminen riittäisi, ei tekstejä tarvitsisi saattaa lukijoiden nähtäväksi, vaan ne voisi yhtä hyvin jättää pöytälaatikkoon. Tai niistä voisi painattaa yhden muistoteoksen itselleen ja tutkia sitä kuin valokuva-albumia. Maine ja kunnia kuuluvat kuvioon – kyllä kirjailija kaipaa myös arvostusta, ja sen puute on se, joka kaivertaa yllättävän paljon. Harva kykenee olemaan välittämättä siitä, mitä teksteistä ajatellaan – koska jo kustantamo toimii portinvartijana ja on joko suosiollinen tekstille tai jättää sen julkaisematta.

Kirjoittaminen on prosessi, jossa erilaiset impulssit vaikuttavat tekijään ja muovaavat lopputulosta. Usein joutuu tekemään myönnytyksiä. Aihe ei ole kypsä ja siihen ei kannata juuri sillä hetkellä paneutua. Käsittelytapaa voi olla syytä muuttaa. Luottolukijoilta tulee palautetta, joka vähitellen hivuttaa kokonaisuutta uuteen suuntaan. Jos kirjoittaa yleisölle, on myönnyttävä siihen, että ainakin osan yleisöstä täytyy saada teoksesta tolkku. Kirjoitettu uppoaa osaksi kirjallisuuden kenttää ja aiempaa keskustelua, ja jotta se löytäisi aidosti paikkansa massan keskeltä, siinä on oltava samanaikaisesti tunnistettavaa ja jotakin uutta: koukku, uusi kerrontatapa tai ajatelma, syvennys aiempaan keskusteluun.

Omia tavoitteitaan ja haluaan siitä, mitä kirjoittaa, ei oikeastaan voi myydä. Kannattaa pyrkiä tekemään omanlaistaan, sitkeästi, omin edellytyksin – jollakin tavalla se myös tulee julki lukijoille.

On myös hyväksyttävä, että kun tuotantoa tulee, osa aiemmin kirjoitetusta katoaa lukijoiden saatavilta ja tehdyn työn merkitys muuttuu myös itselle. Minä muutun ja suhtaudun aiemmin tekemääni eri tavoin, samoin asetan uusia tavoitteita. En pidä enää edes omaa kirjoittamistani itsestäänselvänä. Minun on nykyään helpompi saada voimaa siitä ajatuksesta, että voin lopettaa kirjoittamisen milloin tahansa – kirjoitan vapaaehtoisesti koska haluan kirjoittaa, ja voin sen puitteissa kehittää itseäni siihen suuntaan kuin haluan.

Kenties pelkäänkin eniten sitä, että kirjoittaminen muuttuu minulle merkityksettömäksi.

Oman tien löytäminen ja siinä pitäytyminen on vaikeaa, harha-askeleitakin tulee. Sivupolutkin täytyy vain hyväksyä ja sulauttaa omaan prosessiinsa. Edessä on oltava tähtäyspiste, ja ehkä sen täytyykin olla Graalin malja, saavuttamaton, aina käsistä karkaava.


Jätä kommentti

Kirjoittajaleirin kuhinaa

Yhdeksän kirjoittajaa ja viikonloppu. Mikä erinomainen tilaisuus jakaa informaatiota ja kokemuksia, keskustella aiheista jotka kutkuttavat taiteellista hermostoa – ja antaa kasvotusten palautetta käsikirjoituksista.

Nyt viikonloppuna luokseni kokoontui tällainen ryhmä. Osa oli toisilleen entuudestaan tuttuja, osa ei. Kaikkia yhdisti halu saada ja antaa palautetta proosasta. Keinotekoisia rajoja ei ollut: ei katsottu ikää eikä sukupuolta, ei käsikirjoituksen genreä tai kirjoittajan kokemusta alalta. Käsiteltävinä oli romaanien aloituksia, juonisynopsiksia, novellikokoelmia ja katkelmia, joista oli tarkoitus tehdä jotakin pidempää.

Erityisesti ideointivaiheessa toisten lukijoiden tarkentavista kysymyksistä on apua. Esimerkiksi laajaa romaania kirjoittaessa on kaikkien lankojen kasassa pitäminen välillä vaikeaa. On helpottavaa, kun joku esittää kysymyksiä, joihin on tiedettävä vastaus – tai keksittävä sellainen nopeasti. Miksi päähenkilösi käyttäytyy noin? Mitä hän tavoittelee? Eivätkö asiat tapahdu liian helposti? Miksi olet valinnut tällaisen kertojanäkökulman? Mitä haluat tällä kohtauksella kertoa lukijalle? Usein kommentoijat kysyvät samoja kysymyksiä mitä kirjoittajakin pohtii – mutta joita hän ei vielä ole kyennyt ääneen ajattelemaan.

Kokemus on kerta toisensa jälkeen kannustava ja samalla silmiä aukaiseva. Toisen kamppailevat ihan samanlaisten ongelmien kanssa. Oli kirjoittanut sitten vähän tai paljon, kohtaa aina jossakin vaiheessa sen epätoivon, kun tuntee, ettei tekeillä oleva kokonaisuus meinaa millään taipua oikeille raiteille. Palautekeskustelu pienryhmässä auttaa kummasti joka kerta. Ainakin hetkeksi oman tekemisen ääriviivat kirkastuvat, ja on kartalla.

Kunnes on aika taas eksyä metsään.


5 kommenttia

Kirjoituskilpailuja tulee tukea

Luulin Tamperetta kulttuurikaupungiksi. Siellä on kirjallisia tapahtumia ja ennen kaikkea kaksi tärkeää kirjoituskilpailua, Suomen tärkein tieteis- ja fantasiakirjoittajien kirjoituskilpailu eli Portin kirjoituskilpailu ja Pirkanmaan kirjoituskilpailu, joka nostaa valtakunnalliseen huomioon uusia prosaisteja ja runoilijoita.

Minun kirjoitushistoriaani tuntevat tietävät, että olen voittanut Portin kilpailun kahdesti ja sijoittunut useita kertoja myös muille palkintosijoille. Portti on ollut minun kirjoittamiseni korkeakoulu. Aloitin määrätietoisen kirjoittamisen siksi, että halusin tehdä parempia tekstejä kuin Portissa julkaistut novellit olivat.

Minusta ei ehkä olisi tullut kirjailijaa ilman Porttia. Moni muu suomalainen kirjailija on käynyt ottamassa Portista vauhtia uralleen ja kirjoittamiselleen. Pirkanmaan kilpailussa taas olen ilolla seurannut tuttujen kirjoittajakollegojen menestystä ja kapuamista kohti ammattilaisuutta.

Kirjoituskilpailuilla on merkittävää vaikuttavuutta. Ne kannustavat kirjoittajia määrätietoiseen työhön, ja kuten tiedämme, kirjoittaminen on terapeuttista. Itse tekeminen tuo jo hyvinvointia.

Nyt sitten huonoja uutisia: Tampereen kaupunki ei aio enää rahoittaa kumpaakaan (Ylen uutinen) (M.G. Soikkelin blogi). Kyse on yhteensä korkeintaan 25 000 eurosta (jos siitäkään, sillä Pirkanmaan kisaan saatetaan laskea myös tilavuokrat mukaan, ja nehän ovat momentilta toiselle siirrettäviä pelimerkkejä).

Lieneekö vikana se, että hyvinvointi jakautuu nyt valtakunnallisestikin, kun toiseen kisaan saa kuka tahansa osallistua, ja toisen alueellisuudestaan huolimatta kantaa tärkeän alkusysäyksen kansansvälisestikin tunnetuille suomalaisille kirjailijoille? Kehitys ja kilpailukyky eivät ole synonyymejä hyvinvoinnille ja menestyksellä, saati onnelle.

Tampereella tulee edelleen olemaan hienoja, kulttuurimyönteisiä ihmisiä ja taiteentekijöitä, kulttuuri ei ole rakenteita vaan ihmisiä. Mutta itse kaupungin virkamiesten kilpeen tuli likaisia tahroja. On lyhytnäköistä säästää pienistä yksittäisistä kohteiteista – kulttuurin ja taiteentekijöiden olojen supistaminen ja alasajo on aikamme ilmiö, ja kovin lyhytnäköistä. Kulttuuri luo hyvinvointia, ja on loppujen lopuksi aika edukas sijoituskohde.

Kun seuraavan kerran juna tuo Tampereelle, voi olla, että katselen uutta mustaa hotellia (ja hotelli Victorian tilalle tulevaa seuraavaa hotellia) ja ajattelen erästä Mordorin mustaa tornia… Toivon tietenkin, että päätöksen pyörretään ja kilpailujen tukeminen jatkuu.


1 kommentti

Hylsyjen anatomiaa

Olen pohdiskellut hylsyn saamisen logiikkaa ja vaikutuksia. Hylsy tuntuu olevan kirjailijoiden keskuudessa asia, joka edelleen aiheuttaa häpeän tunteita – kaikki niitä ovat joskus saaneet, mutta asiasta keskustellaan vain pienissä porukoissa, kollegalta kollegalle.

Hylsy on hylkäys, torjunta, kielto. Vaikka se kohdistuu tekstiin, kirjailija kokee sen väistämättä kohdistuvan itseensä (tai ainakin suurin osa kokee niin, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta niin). Kirjailija – kustantamosuhde on tilanteessa uudelleen arvioitavana. Oliko hylsy vain signaali siitä, että teksti ei tällä kertaa aidosti soveltunut kustannusohjelmaan, vai sisältyykö siihen muuta, piilomerkityksiä?

Muutama vuosi sitten kustantamoissa oli YT-neuvotteluja, joiden myötä monen luottotoimittaja lähti pois talosta – ja sen myötä arvokkaat kontaktit kustantamoon katkesivat. Nyt ankeat ajat näkyvät siinä, että kustantamot ovat kutistaneet julkaisulistojaan ja keskittyvät pienemmän volyymin markkinointiin ja tuotteistamiseen. Kirjailija, joka tarjoaa kymmenettä käsikirjoitustaan, ei enää välttämättä saakaan hengentuotettaan listalla. Ei, vaikka se olisi laadukas, kas kun teksti ei olekaan riittävän myyvä/potentiaalinen/markkinoitavissa. Ja ollaan nyt realistisia – kaikkien kaikki tekstit eivät millään mahdu kirjalliselle kentälle. Ammatti on vapaa, kuka tahansa voi kokeilla siipiään – ja esille ponnahtaa aina uusia tekijöitä. Jokainen teksti kilpailee satojen muiden kanssa elintilasta. Aiempi kokemus ei välttämättä olekaan myyntivaltti, vaan hidaste.

Kulttuuritekoja tehdään – kaikki isot yleiskustantamot tekevät myös tappiollisia teoksia – mutta bisneksessä kaikki ei voi olla vähälevikkistä, marginaalista, vain pienen piirin makua miellyttävää.

Mutta se kustantamosta, puhutaan kirjailijasta. Sitä joka saa ei-kuoren. Hylsy on isompi tai pienempi katastrofi, elämäntilanteesta ja kässäriin satsatusta energiasta riippuen.

Ensinnäkin se vituttaa. Tarmoa siitä voi saada, jos vitutuksen saa käännettyä positiiviseksi energiaksi, ”kyllä minä vielä näytän” tai ”ei tää paska ole, ne eivät nyt vain ymmärrä.” Jos kustantamon kanssa on kommunikaatio toiminut, niin hyvällä tuurilla kirjailijalla on tolkulliset perusteet hylsyyn ja kenties näkemys siitä, miten teksti pitää entrata. Hienointahan olisi, jos puhevälit säilyvät ja kustantamon kanssa voi edelleen asioida, jos ei saman tauhkan kanssa niin uusien juttujen merkeissä.

Sitten on päätettävä, jatkaako hylätyn työstämistä vai siirtyykö eteenpäin. Voihan vanhaan palata myöhemminkin, ei olisi ensimmäinen kerta, kun jokin teksti marinoituu odottaessaan paremmaksi. Kustantamoja on useita, joten tekstiä voi kierrättää muuallakin. Pienkustanne/omakustanne ei ole häpeä – onneksi on olemassa vaihtoehtoja, jos intoa riittää.

Mutta hylsy voi romahduttaa kaiken. Seuraavaa potentiaalista julkaisutilaisuutta ei ole näkyvissä. Apurahoittajille pitäisi todistaa, että myös julkaisuja on tullut, ei ole pelkästään työskennelty jonkun kuvitteellisen asian perässä. Koska julkaisuprosessi voi olla hyvin pitkä, hylsy voi tarkoittaa sitä, että seuraavaan pariin vuoteen ei mitään ilmesty.

Hylsy tarkoittaa sitä, että rahaa ei sitten tullutkaan. Kirjailijan työ rakentuu usein niin, että työ hyväksytään ja siitä maksetaan vasta jälkikäteen. Toki on kirjailijoita, joiden tekstiä odotetaan ja markkinointi rullaa jo ennen kuin sanaakaan on paperilla, mutta arvelisin, että valtaosa kirjailijoista etenee kustannussopimus kerrallaan, ja jokainen teksti katsotaan tapauskohtaisesti. Tekstiä ei tavallaan ole olemassa, ennen kuin se on tarpeeksi valmis ja edennyt prosessissa tuotteen asteelle. Kirjailijan kannalta kustannussopimus on tärkeä jo henkisesti, se antaa signaalin siitä, että kustantamo tosiaan haluaa teoksen itselleen. Toisekseen sillä on merkitystä taloudellisesti, sillä usein kirjailijalle maksetaan osa ennakosta siinä vaiheessa, kun sopimus allekirjoitetaan.

Pahinta hylsyssä on minusta kuitenkin se, että hylsyn myötä oman työn tarpeellisuus ja merkittävyys voi kadota. Kustantamon portinvartija estää tekstin pääsyn lukijoille, ja ilman lukijoita ei käsikirjoituksella ole funktiota. Harva ammattilainen jaksaa innostua kirjoittamisesta ilman yleisöä. Kirjailijuus näivettyy ilman motivoivia tekijöitä – julkaisut, lukijat, tekstin saama huomio, julkaisusta tihkuvat tulot motivoivat ja pönkittävät egoa.

Hylsy on julma, koska se iskee suoraan kirjailijan luovuuteen. Hylsy haavoittaa kirjailijan itsetuntoa, koska se on vihje siitä , että tehty työ ei ole julkaisemisen arvoinen. Negatiiviset ajatukset muodostavat kierteen, jota on hankala katkaista.

Kirjailijoille pitäisi olla koulutusta siitä, miten ottaa hylsy vastaan ja miten selviytyä hylsyn aiheuttamasta ahdistuksesta. Hylsyn ei tarvitsisi olla osoitus epäonnistumisesta, vaikka sellaiseksi sen helposti tulkitsee. Vaikka hylsystä ei saakaan bumtsibumnaminamia, niin ainakin sen kanssa voisi elää ja siirtyä eteenpäin.

*

Lopuksi on sanottava, että olen itsekin kirjoittanut hylsyjä, esimerkiksi verkkolehteen lähetetyistä novelleista. Ei se helppoa ole. Pitäisi perustella hylsy ja kannustaa jatkamaan, mutta toisaalta ei voi kehua tekstiä kattoon saakka – jos se olisi sitä, se olisi julkaistu. Harva hylsykirjeen saaja – jos hän ei ole kasvotuttu – edes kuittaa saamaansa hylsyä. Tuttu ihminen yleensä vastaa jotain. Hylsyn lähettäminen vie kolminkertaisestienergiaa positiiviseen kirjeeseen verrattuna. Sitä väistämättä miettii, miltä kirjoittajasta tuntuu – miltä itsestäni on tuntunut, kun olen saanut kielteisiä vastauksia. Mutta sitten muistan, että vielä ahdistavampaa on se jos kukaan ei koskaan vastaa – koska silloin sitä ei ole edes sen yhden viestin arvoinen.


2 kommenttia

Rikkuriteksti, ja mitä sille tekisi

annekuvaKun käsikirjoitus ei vain toimi, mitä sille pitäisi tehdä? Olen nyt pähkäillyt hylsykeräilijäkässäriäni ja sitä, miten sen kanssa toimisi. En haluaisi hylätä tarinaa kokonaan, toisaalta en tehdä siitä väkisin mitään mitä se ei ole. Selvästikin jotakin on pielessä, ja olen itsekin hahmottanut ongelmakohtia ja korjattavia asioita. Voisin kirjoittaa kässäristä noin puolet juonellisesti uusiksi nykyisistä rakennuspalikoista käsin, tai korjata sen  niin, että vaihdan kokonaan päähenkilöä ja painotuksia. Tarinassa on kolme kertojaa, senkin voi rikkoa keskittymällä vain yhteen kertojaan. Ja minä-muotoisesta näkökulmasta voisi luopua ja heittää kehiin kaikkitietävän kertojan. Valintoja, valintoja!

Yksi hyvä menetelmä on kuulemma semmoinen, että kässärin tekee kokonaan uusiksi sivuja selaillen – mutta alkuperäistä tiedostoa ei saa käyttää kirjoittamiseen. Silloin tulee kopioimisen sijaan väistämättä editoineeksi ja kirjoittaneeksi uutta. Ajatus houkuttelee, vaikka se työläältä kuulostaakin.

Ehkä voi olla viisainta ja selkeintä antaa tekstin vain olla, ja keskittyä kokonaan uusiin juttuihin. Onhan minullakin pöytälaatikon uumenissa yhtä sun toista, joka ei koskaan nähnyt päivänvaloa, eikä tarvitsekaan. Harmittaa kuitenkin se 172 sivua kässäriä ja monen vuoden ajalle jakaantunut työ, ei tekisi mieli luovuttaa, ei vieläkään (saisiko siitä novellin? raapaleen? näytelmän?).

Ehkä nämä henkilöt alkavat synnyttää uutta tarinaa. Yksi keskeisistä hahmoista vihjailee jo muutenkin, että voisi miehen sijaan rakastua naiseen. Vai onko se kuitenkin ihan eri tarinan siemen? Ota näistä nyt selvää.

Joskus suunta ei ole ollenkaan selkeä, ei edes paljon kirjoittaneella, silloin kun kyseessä on täysin omista kiinnostuksista kumpuava tarina, johon mikään ulkopuolinen taho ei aseta vaatimuksia.Kun kässäri sakkaa, siihen menee perusluottamus – en tällä hetkellä oikein tiedä mikä siinä on säilyttämisen arvoista ja onko mitään – vaikkakin lausuntojen perusteella siitä on  hyvääkin löydetty.

Selkeästikin tekstin kannattaa antaa nyt vain olla, ja keskittyä tekemään jotakin muuta. Mistä päästäänkin romaaniin, joka on snadisti jumissa…


Jätä kommentti

Suo siellä, pitkospuut täällä

annekuvaKipuilin jokin aikaa sitten, ettei kirjoittamisesta tule mitään, kun ei ole aikaa. Koko ajan on jotakin muuta hommia, perheellä omat vaatimuksensa (kaksi leikki-ikäistä), häslinkiä jos jonkinmoista. Ja sitten välillä kehtuuttaa, eikä teksti rullaa, vaikka minkä tekisi. Ruudulle tuleva teksti näyttää kehnolta.

Sitten aloin miettiä, mitä kaikkea olen tehnytkään samalla, kun teletapit pyörivät taustalla. Kirjoittanut ainakin lukuisia novelleja. Korjannut kustannustoimittajan merkintöjen mukaisesti. Kollegani Eijan kanssa kirjoitimme kokonaisen kirjasarjan raskaana tai lapsi käsivarsilla liekkumassa. En kirjoittanut suinkaan hiljaisuudessa vaan metelin ja elämän keskellä.

Kyse ei siis ole oikeasti omasta ajasta tai rauhasta. Kyse on tarinallisesta jumista, kenties siitä ettei vielä näe koko tarinaa, tai siitä, että mieluummin velloisi tarinan tunnelmissa kuin nakuttaisi asioita selkeiksi sanoiksi ja luvuiksi ja kohtauksiksi.

Oikeasti minua on siis rassannut se, että romaani on ollut jumissa siellä sivun 74 tienoilla (missä tarinani aina tuppaavat jumahtamaan), enkä ole päässyt suosta yli. Nyt otin itsestäni niskaotteen ja pakotin rakentamaan pitkospuut. Selkeät merkit, miten tarina etenee juonellisesti luku luvulta. Olkoon, ettei tällä tavoin organiseerattuna ole samanlainen fiilis kun tarinan intuitiivisen puolen suunnalla hengaillessa. Vaistoon voi luottaa, mutta jos vaeltelee pelkästään tarinan fiilistasolla, ei valmista tule ei sitten millään. Minun on turha vain nauttia tarinan ja maailman atmosfääristä, jos haluan joskus saada version 1 valmiiksi.

Työjärjestys siis on seuraava: versio 1 nakutetaan valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Sitten nopea editointikierros, jonka aikana pahimmat mokat pois ja täydennystä ohuiksi jääneisiin kohtauksiin ja latteisiin henkilöhahmoihin. Sitten teksti esilukijoille ja hautumaan, kunnes on aika ryhtyä tosissaan editoimaan kohti versiota 2. Sitä oikeaa tunnelmaa, vinkkien ja vihjeiden kerrostumista sekä kielikuvien runsautta ehdin pohtia sitten tuonnempana. Ainakin toivon niin!

Rakennan pitkospuut suon yli. Sitten voi vähitellen miettiä parempia reittejä, vaihtoehtoisia keinoja tai suon maisemointia.

Työrauhaa en saanut, mutta kenties mielenrauhan. Yritän kirjoittaa kaikissa pienissä rakosissa. Nyt onneksi teletapit ovat jo vaihtuneet Mimiin ja Kukuun, Anton Siiliseen ja Oktonautteihin.

 


2 kommenttia

Hylsyn jälkeen

annekuvaSain hylsyn. Kalevalainen fantasiaromaanini, jota olen rakkaudella vaalinut, sai hylsyn. Se on syössyt minut oleellisten asioiden äärelle. Kyllä, kässäri on keskeneräinen ja vaatii työtä. Sitä työtä tekisin mielelläni ammattitaitoisessa ohjauksessa, en yksin.

Hylsy sinällään ei minua masenna. Se ei ole ensimmäinen. Se oli hyvin perusteltu ja kannustava. Suurempi huolenaiheeni on kustannusalan murros: se onko minun genrelläni ja valinnoillani julkaisuohjelmissa tilaa jatkossa, kun kustannusohjelmat kutistuvat? Onko minulla ja nuortenromaanilla sijaa maailmassa? Mitä teen seuraavaksi?

Olen hahmotellut mielessäni useita nuortenromaanin aihioita, mutta kuten aina, tunnun kulkevan sellaiseen suuntaan, joka ei ole se kaikkein kaupallisin tai ehkä sulavin vaihtoehto. Tiedän, miten tarinoita pitää kirjoittaa, mutta en välttämättä kirjoita niitä niin, vaan pullikoin vastaan. Juuri nyt haaveilen aikuisille suunnatusta fantasiasta tyyliin Sapkowskin Noituri, eeppistä kamaa, jota ei ihan noin vain Suomessa julkaista. Siksi että semmoisen kirjoittaminen on todella vaikeaa, ja kliseisiin sortuminen enemmän kuin mahdollista. Silti haluan kokeilla jotain niin isoa. Haaveilen myös kaikenlaisesta muusta… päässäni on hahmotelmat viidestä eri romaanista. En osaa päättää, mitä tehdä. Pöytälaatikkoon en kirjoita.

Pakenin näytelmien ja dialogien maailmaan. Se on jotakin uutta. Haastetta. Riski ja mahdollisuus täydelliseen epäonnistumiseen (eri tavoin kuin saamalla hylsyn). Näytelmä on epämukavuusalueellani. Kirjoitan sitä, koska vain riskejä ottamalla kehittyy, ja juuri itseni kehittymistä kaipaan. Tuntuu, että tekemällä asioita kuten ennenkin poljen paikallani. Haluan raivata minun ja tarinan välillä olevat esteet tykkänään pois. Olen ehkä myös hieman raivostunut – sille, että olen antanut kustannusalan negatiivisten signaaleiden heijastua itseeni ja mielialaani. Nyt en enää anna. Ihan sama, kuka julkaisee vai julkaiseeko kukaan – minä kirjoitan tai olen kirjoittamatta, mutta päätän sen itse. Ja jos en osaa päättää, otan senkin kiitollisuudella vastaan.


Jätä kommentti

Yhdessä pitkospuita pitkin

annekuvaJos meinaa saada kirjoittamisensa suhteen jotakin aikaiseksi, on istuttava yksikseen tietokoeen äärellä ja kirjoitettava. Tai istuttava muistikirja sylissä ja kirjoitettava. Kukaan ei tee sitä puolestani. Jokainen sana, lause ja kappale on koverrettava kovasta sydänpuusta. Ensimmäiset sanat ovat usein hankalaa sarkaa kynnettäväksi. Tai eivät ne ihan ensimmäiset, vaan ne jotka tulevat alkuinnostuksen jälkeen, kun into jumahtaa ja edessä on pitkä matka hyllyvän suon yli, ja osa pitkospuista on kadonnut.

Parasta lääkettä uuvahtamiseen ovat toiset kirjoittajat ja ajatusten vaihto. Se, kun kuulee toisen kertovan omasta kirjoittamisestaan. Se, kun saa kertoa jollekulle toiselle omasta tarinastaan. Yhtäkkiä vain solmut alkavat aueta. Toisen tarinan käänteet resonoivat oman idean kanssa. Toisen motivoitunut olotila nostattaa omaa intoa, toisen kirjoitusahdinko nostattaa pintaan oman myötätunnon ja samalla tule käsitellyksi sitä samaa kirjoituslihaksissa piinaavaa jumia, jota itsekin kantaa.

Siksi olen jo vuosia kutsunut toisia kirjoittajia kotiini viettämään kirjoittajien viikonloppua. Puhumme kustannusalasta ja kaunokirjallisuudesta. Luemme ristiin toistemme tekstejä ja annamme ateljeekritiikkiä. Istumme nuotiolla ja kerromme toisillemme tarinoita. Nevan yli muodostuu uusia pitkospuita ja tukikeppejä.  Tunnemme hetken yhteenkuuluvuutta kirjoittajien suureen, yhteiseen heimoon ja spefistien perheeseen, kunnes taas kukin menemme omaan kirjoituskammioon ja käperrymme omien sanojen ääreen.

Ja pienet digitaaliset piipahdukset pitävät liekkiä yllä seuraavaan tapaamiseen.


2 kommenttia

Joskus pitää olla itselleen ankara

annekuvaOlen koko talven ajan kiusannut itseäni erilaisilla kyseenalaistuksilla koskien kirjailijuuttani, ja turhautunutkin välillä. Olen sanonut, että se johtuu yleisestä ilmapiiristä, mutta oikeasti se johtuu minusta itsestäni.

Olen tyytymätön kirjailijuuteeni.

En sillä tavalla, että harmittelisin tai katuisin kirjoittamiani tekstejä. Ei niin, että taustalla olisi mitään suurta pettymystä tai virhearviota. Turhautumiseni on luonteeltaan luovaa. Minulta kesti kyllä jokin aika huomata se, että kulotetussa maassa kytee vielä, ja aivan uudenlaisia siemeniä on varissut maahan.

Samanlainen olotila minulla oli joskus 15 vuotta sitten, kun olin jo pitkään kirjoittanut, mutta en oikein saanut mitään mistään läpi. Puskin vain sinnikkäästi, värkkäsin ja yritin tulkita viestejä. Vasta pakollinen tauko aukaisi näkymiä. Eikä edes niin, että heti tauon jälkeen olisin huomannut maailman jotenkin muuttuneen. Muutos on usein luonteeltaan sellainen, ettei sitä edes huomaa, koska on täysin sen sisällä ja alituisessa liikkeessä itsekin.

Tänään ilmestyneessä Kirjailija-lehdessä oli kirjailija/kustantaja Ville Hytösen haastattelu. Pistin merkille erityisesti kohdan, jossa Ville kertoi kustantamon perustamisesta abivuotena. Joillakin on uskallusta ja rohkeutta, sekä visio, jota lähdetään uhkarohkeasti toteuttamaan. Siitä huolimatta, että niin voi myös mätkähtää mahalleen maahan, sillä ilman riskiä ei ole uskallusta.

Jokaisella on oma tapansa toimia. Olen ymmärtänyt asiat niin, että minun kirjoittamiseni tarina ei muodostu nopeista pyrähdyksistä tai yllättävistä käänteistä, vaan se on luonteeltaan myyrämäistä tunnelin kaivamista. Jos joskus putkahtaa pinnalle, on niin maanalisen sokeuttama, ettei ymmärrä valonkaan kaikkia ominaisuuksia. Mutta voin tehdä toisinkin, tai ainakin kokeilla.

Ajattelin nyt kaivaa muistivihkon esiin, ja kirjoittaa sen sivuille ranskalaisin viivoin asioita. Mistä haluan kirjoittaa? Mitä haluan kirjoittaa? Miten haluan kirjoittaa? Voisin piirtää muutaman kaavionkin. Enkä pyri olemaan realistinen, vaan irrottelemaan. Ehkä jopa asettamaan huikentelevaisia tavoitteita.

Unelmia pitää olla, ja vaikka arki ja työ ja kaikki vaakasateessa kasvoihin lentävä ajatusräntä lannistaisikin, pitää ajatella Unelmia.


Jätä kommentti

Merkitykselliset yksityiskohdat

Luku 8. Toimittaja istuu päähenkilön kanssa kahviossa, he juttelevat tarinan kannalta keskeisestä tragediasta – vanhasta selvittämättömästä murhasta. Päähenkilö ei halua nimeään artikkeliin, koska asia on edelleen arka, muutenkin hän on joutunut haastatteluun puolivahingossa.

Minä kirjoittajana olen siinä tilanteessa, että voin tehdä kaksi asiaa: toimittaja joko jättää käyntikorttinsa tai ei jätä. Tai jos jättääkin, päähenkilö joko ottaa sen vastaan tai heittää vilkaisematta roskiin.

Tällaisessa tilanteessa toimittaja oikeasti tarjoaisi yhteystietonsa, jotta haastateltava voisi tarkistaa sanomisensa. Mutta nyt ollaan proosan maailmassa. Vaikka henkilöt toimivat mielellään kuten reaalimaailmassa, tekoihin liittyy merkityksiä, jotka on pakko huomioida.

Jos toimittaja antaa yhteystietonsa / päähenkilö ottaa yhteystiedon vastaan, minun on käytettävä toimittajaa myöhemmin tarinassa. Päähenkilön on otettava häneen yhteyttä, koska muutoin olen jättänyt tarinaan irrallisen langanpätkän, eikä semmoisia ärsykkeitä ole hyvä ainakaan tähän tarinaan ripotella. Toisaalta olen kirjoittanut toimittajan tarinaan vain peilaajaksi, jonka avulla saan päähenkilön pohtimaan luontevasti kyseistä tapahtumasarjaa. Toimittaja itsessään ei ole tärkeä henkilö, vain hänen edustamansa asia: uteliaisuus.

Tällä hetkellä en tiedä, miten tässä käy. Tiedän, että päähenkilö tulee olemaan vaarassa, mutta soittaisiko hän siinä tilanteessa ventovieraalle toimittajalle, jonka on vain kerran tavannut kahvilassa? Vai olisiko toimittajalla tietoja, joita päähenkilö itse tarvitsee? Toisaalta toimittaja voisi kenties sekaantua kerrontaan perusteellisemmin, ja päästä hengestään. Sen uteliaisuuden kanssa ei pidä mennä herättämään uinuvaa lohikäärmettä.

Toistaiseksi tässä kohdin tekstiä lukee, että mies ei jättänyt käyntikorttiaan. Tuhma, tuhma toimittaja!

Taidan ottaa toisen runebergintortun ja jättää tämän asian hautumaan.


1 kommentti

Kaaoskirjoittamista

 

annekuvaEn ole maailman systemaattisin kirjoittaja. Tilannetta kuvastaa hyvin se, että olen suhteellisen solmussa romaanikäsikirjoitukseni kanssa. Silti taon sitä eteenpäin muutaman sivun päivävauhtia ja yritän olla mahdollisimman luova.

Romaanin ensimmäiset 40 liuskaa on kirjoitettu kesällä 2012. Nyt, kun pitkän tauon jälkeen tartuin tekstin ja ajattelin pykäistä siitä kasaan version nro 1, olen suhteellisen syvällä suossa. En saa selvää kaikista muistiinpanoistani. Osa kirjoittamistani ideoista ei sovi samaan kasaan. Osa tuntuu tutuilta, mutta eivät oikein matsaa kuitenkaan. Joistakin syntyy häiritsevän mielenkiintoisia mielleyhtymiä, jotka vievät tarinaa hieman eri suuntaan kuin oli ajatus. Minulla oli lukusuunnitelma ja henkilöhahmojen motiivit on kirjattu paperille ylös, mutta juonirakenne on vielä hieman aukkoinen.

Olen naputellut ja täydentänyt alkupuoliskoa, ja sitten yrittänyt muistilappujen avulla jäsentää tekstin lukujakoa. Tuntuu siltä, että keskeltä romaania puuttuu noin 70 sivua. Olenko suunnitellut kaiken näin huonosti, vai ainoastaan ahtanut alkulukuihin aivan liikaa materiaalia?

En vanno inspiraation nimeen, enkä jää odottamaan sitä. Siksi en unelmoi hetkestä jolloin homma luistaisi tai sanan säilä olisi terävimmillään. Pakotan itseni kirjoittamaan, ja pienen alkukankeuden jälkeen sieltä tulee tavaraa ulos. Sitä voi sitten myöhemmin halunsa mukaan sensuroida ja muokata ehyemmäksi.

Vuoron perään kirjoitan kohtauksia auki ja yritän tehdä uutta lukujakoa. Päähenkilön nimi on nyt pysynyt samana, mutta paikkakunnan nimeä on vaihdettava. Olisi ilmeisesti piirrettävä kartta! Ja käsikirjoituksen nimikin vaihtui juuri, ja tulee varmasti vaihtumaan vielä uudestaan. Materiaalia ei ehkä ole riittämiin, mutta en ole läheskään kaikkea kirjoittanut auki, hipaissut vain.

Joka toinen päivä tuntuu, että olen tekemässä todella hienoa tekstiä, joka toinen päivä juttu tuntuu totaaliselta paskalta. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tästä kaaoksesta syntyy vielä ehyt käsikirjoitus. Ja muistin juuri, että juuri tämä on sitä mistä kirjoittamisessa eniten pidän: kun asiat sitten jossakin vaiheessa vain loksahtavat kohdilleen. Sitä odotellessa annan tekstin olla itsensä kanssa umpisolmussa!


Jätä kommentti

Vanhaa, plääh (prosessin alkunihkeyttä)

Vanhaan tekstiin kiinni pääseminen on yllättävän vaikeaa. Teksti suorastaan kasvattaa jalat ja juoksee karkuun, kun siihen yrittää tarttua.

Olisi tarkoitus työstää eteenpäin romaania, jonka kirjoittamisen olen aloittanut vuonna 2012. Sitä on noin 40 liuskaa kirjoitettu, ja muistikirjassa on erilaisia luonnoksia, ajatuksia ja teemapähkäilyjä. (Tai, jos totta puhutaan, koko muistiinpanosysteemikin on täysin levällään kolmessa eri muistikirjassa ja tietokoneella olevissa tiedostoissa) Olin kirjoittaessani hyvin sisällä tarinassa ja innostunut siitä, mutta kaikkea muuta tuli eteen, ja romaani jäi seisomaan.

Kirjoittamattomuus tekee kyllä sinänsä hyvää, sillä ajatukset kypsyvät ja ilmeisimmät mokat karsiutuvat kuin itsestään. Tauon jälkeen on vain yllättävän vaikeaa päästä kiinni tekstin tunnelmaan ja ajatuksiin. Tarina  tuntuu etäiseltä, kylmältä, jopa vastenmieliseltä. Aiemmin tehdyt ratkaisut maistuvat tylsiltä ja tavanomaisilta. Ehkä kyse on ennen kaikkea siitä, että näen miten paljon tekstissä on vielä työtä jäljellä. Ei millään viitsisi kahlata sitä koko matkaa alusta saakka, eikö tämä voisi olla jo harjakorkeudessa?

Ei pidä tulkita väärin: kun jutun punainen lanka löytyy ja se imaisee mukaansa, olen sen sisällä innostuneena ja tekstiä syntyy. Flow tulee (toivottavasti) ja jokainen ratkaistu tarinallinen ongelma on elämys. Flow ei vain tule sormia pyörittämällä, vaan sen parhaiten kohtaa siten, että aloittaa vain työt, maistui sitten miten pliisulle tahansa. Itsekritiikki kannattaa sammuttaa kokonaan, sillä sen jäkätystä kuunnellessa ei synny yhtään mitään.

Henkilöhahmot olen onneksi suunnitellut niin, että ne odottavat malttamattomina paikoillaan toimintaa. Minun olisi vain pidettävä huoli siitä, että ne singahtavat tarinallisesti järkevään suuntaan. Ei auta muu kuin ottaa post it –laput käteen ja miettiä tarinan rakenne oikein ison kaavan mukaan. Eiköhän se tästä käynnisty.


1 kommentti

Tauko tekee hyvää

annekuvaTaisin viettää ensimmäisen oikean joululoman omasta kirjoittamisesta sitten kymmeneen vuoteen. Tähän saakka on jouluisin ollut joko kirjan kirjoittamista, novellin tuunaamista tai oikovedoksien lukemista. Aikataulut napsahtelivat kerrankin kohdilleen niin, että saatoin keskittyä pitämään loman lomana. Hämmentävää.

Yhtään kirjaa en silti lukenut. Jotenkin tunsin tarpeen tehdä jotakin aivan muuta Ulkoilin. Neuloin. Rupattelin.

Nyt arki on koittanut, ja rapsuttelin erästä vanhaa käsikirjoitustani. Kuin olisi katsellut jotakin ihan uutta  ja ihmeellistä. Tekstimaailmaan oli helppo sukeltaa, ja kaupassa käydessä ja kahvilassa istuessa oli hyvin epätodellinen olotila. Kirjalliset nuuskija-anturit olivat valmiina rekisteröimään asioita, ja yhdistelemään niitä päässä myllertäviin tarina-aihioihin.

Tauko on hyvä voimavara, kun vain semmoista malttaa pitää. Aikoinaan vähän yli parikymppisenä olin nelisen vuotta lähes kirjoittamatta proosaa. Kehityin sinä aikana enemmän kuin koskaan aiemmin. Uskaltaisikohan sitä nyt tässä tilanteessa pitää vaikka puolen vuoden tai vuoden taukoa?

Nyt en kuitenkaan taukoile. Nyt paahdan täysillä, nautin jokaisesta ideasta, tarinasäikeestä, veistelen, kudon ja tökin sanoja niin että tyrät rytkyy! Ja alkuvuodesta jo ilmestyy romaanikin, se on hyvissä ajoin tuunattu ja puunattu ja viime vuoden puolella painoon saatettu. Siitä saa voimaa käynnistää kirjoittamisen vuosi 2014.


12 kommenttia

Ilman kirjastoja en olisi minä

Minusta ei olisi tullut kirjailijaa ilman kirjastoja, Minusta ei olisi tullut nykyisenlaista ihmistä, persoonaa, minää ilman kirjastoja.

Lapsuudenkodissani ei ollut kirjahyllyjä. Kirjoja omistin muutamia, lähinnä muutamia joululahjaksi saamiani. Kyse ei ollut siitä, etteikö lukeneisuutta olisi arvostettu – ei ollut varaa, eikä vanhemmillani aikaa lukea. Sanomalehdistä, radiosta ja televisiosta sai tarvittavan tiedon, kirjat olivat ylellisyyttä.

Mutta minua lukeminen kiinnosti. Kirjoissa oli kokonaan uusia ihmisiä, maailmoja, maailmankaikkeuksia. Kirjojen tarinat veivät minut jännittäviin tilanteisiin, paikkoihin ja aikoihin. Tutustuin ikäisteni lasten elämään Walesissa ja Saksassa. Ihmettelen muskettisotureiden seikkailuja. Matkustin Helliconiaan. Kuvitin tarinat mielessäni, seikkailin: otin sanat mukaani metsään, bussimatkalle, hiihtolenkille. Tähtitaivaalla näin Ludon tähtihevosineen; metsässä asuivat Robin Hood ja Ivanhoe.

Elämäni kirjastoja oli kolme. Alakoulussa keittiön takana oli pieni huone, jonka seiniltä Pertsa ja Kilu, Pekka Töpöhäntä ja Kolme etsivää matkustivat kotiini. Kirjastoon sai mennä tiettyinä päivinä tuntien jälkeen. Kirjastoauto toi kerran viikossa koulun pihaan sarjakuvia: Valerian, Asterix, Lucky Luke, Punanahka. Usein samat albumit, koska edellisen koulun väki oli tyhjännyt laarit ja vienyt parhaat kirjat. Juvan kunnan kirjastossa uskaltauduin aikuisten hyllyyn. Leena Krohnista tai Olli Jalosesta en vielä ymmärtänyt mitään, mutta A.C Clarke ja Octavia Butler vetivät puoleensa.

Luin, luin ja luin. Täytin yksinäisyyden tarinoilla, tulin niistä kylläiseksi, aloin itsekin kirjoittaa. Teokset nostattivat minut ilmaan.

Ilman kirjastoja en olisi lukenut yhtään noista teoksista.
Ilman kirjastoja en olisi kokenut sitä valtaisaa määrää rakkautta, intohimoa, surua, ylevöitymistä.
Ilman kirjastoja en tietäisi erilaisista ihmisistä ja suvaitsemisesta niin paljon kuin nyt.
Ilman kirjastoja olisin jäänyt todella yksin.

On surullista, että yhteiskuntamme suhtautuu vapaaseen kirjastolaitokseen nurjamielisesti. Jostakin on pakko tinkiä, mutta kirjastot ovat niitä viimeisiä paikkoja, joista saisi säästökuurilla rokottaa. Kirjastot ovat kaikkien käytettävissä sosiaaliseen asemaan, taloudelliseen tilaan tai ikään katsomatta. Ne auttavat syrjäytymisen ehkäisyssä. Kirjastot pelastavat ihmisiä.

Mitä voimme tehdä? Puhua kirjastojen puolesta aina kuin mahdollista – omille kuntapäättäjille, kansanedustajille. Pitää kirjastotilojen ja työntekijöiden puolta. Kyse on lopulta jokaisen meidän perushyvästämme: oikeudesta itsensä sivistämiseen.

 


4 kommenttia

Lopputulema

annekuvaSain oikovedoksen luettua loppuun saakka. Löysin jonkin verran tautologiaa ja hassuja sanavalintoja, muutama poisto oli aiheellinen nyt kun katsoo tekstiä kauempaa kuin normaalisti. Se on sitten siinä. Paketti lähtee kustannustoimittajalle, ja hän vielä kyselee mahdollisesti jotakin, ja esittää omat huomionsa ennen painamista.

Kun edellisestä lukukerrasta on kulunut kuukausia, pystyin katsomaan kokonaisuutta hieman kauempaa. Teos alkaa verkkaisesti, kuten niin usein kirjoittamilleni pidemmille teksteille käy. Iso käännekohta tapahtuu vasta hieman puolen välin jälkeen. Jotenkin tämä rakenne tuntuu silti juuri tälle tarinalle ominaiselta. Alussa esitettyihin asioiden palataan uudella kierteellä. Monet hahmoista kehittyvät, osa jumahtaa poteroihinsa. Alun pohjustus on tarpeellinen, koska maailma rakentuu pala palalta, ja päähenkilön valinnat saavat pontta siitä taustasta, johon voi verrata.

Analysoin myös tapaani kerrostaa tarinaa. Tietyt motiivit (kuten koira ja lipas) toistuvat kerronnan aikana. Käytän paljon luontokuvausta henkilöiden mielenliikkeiden kuvastimena. Romaanimittaan mahtuu myös paljon henkilökohtaisia upotuksia, asioita joihin lukija tuskin kiinnittää huomiotaan, mutta jotka minulle ovat olleet tärkeitä. Yksityiskohtia, sanoja, lauseita. Ehkä niihin palaan uudestaan joissakin teksteissä, sillä niissä voi piillä useamman tarinan siemen.

Kun teostaan pystyy jo katsomaan uusin silmin, on selvästikin päässyt tarinan ja maailman yli. Napanuora on katkennut. Pian kirja lähtee painoon. Se on siinä!


3 kommenttia

En koskaan enää lue tätä tekstiä

annekuvaRyhdistäydyn, tuijotan sanoja, maistelen niitä. Kynä huojuu paperin yläpuolella ja piirtää merkintöjä. Pilkku on liikaa. Pois. Tautologiaa: samassa kappaleessa kolme kertaa sana vaari. Vai voiko kuitenkin käyttää, kun se on vähän samassa merkityksessä kuin erisnimi olisi? Onko tuo verbi nyt taivutettu oikein vai ei? Kielikorva sanoo että on, mutta silti epäilyttää. Alleviivaan sen silti. Kustannustoimittaja saa päättää.

Onneksi on kustannustoimittaja. Muuten hirvittäisi. On joku, joka lukee vielä tarkemmin kuin minä ja sanoo viimeisen sanan. Tämä on se vaihe, joka kruunaa kaiken. Oikovedosvaihe. Välillä tekee mieli pitkittää lukemista, oikein makustella sanoja, pyörittää niitä suussaan. Sitten toivoo, että tämä olisi jo ohi, viimeinen sivu olisi kääntynyt, pinon voisi laittaa eteenpäin kustantamoon ja unohtaa tulevan kirjan odotustilaan.

Tämä on viimeinen kerta, kun luen tätä tekstiä.

Tätä hetkeä on edeltänyt lukemattomat työstövaiheet. Ainakin kolmekymmentä eri versiota. Useita ateljeekriitikkojen kierrosta ja palautetta, jonka perusteella olen hionut ja hinkannut. Vuosia on kulunut kolmetoista. Teksti on lojunut käsikirjoitusteni jäteläjässä, odottanut kustantamon lukujonossa, herkistynyt öisten kirjoitussessioiden aikana, venynyt, vanunut ja karsiutunut. Vieläkään kaikki kohdat eivät tunnu täydellisiltä. Eivät ne sitä voi ollakaan. Olen kirjoittajana epätäydellinen, vaikka pyrin aina parempaan. Osa tekstin kohdista hymyilyttää minua, ah kuinka hienosti sanottu! Oi miten veikeä sana tuohon kohtaan on etsiytynyt. Tuossa taas tarina on paljaimmillaan, teema piirtyy tarkkaavaisen lukijan tajuntaan kuin huomaamatta. Saakohan lukija tästä sen mitä toivon hänen saavan? Innostuuko hän tästä niin kuin minäkin?

Luen tekstin vielä kerran, ja sitten en halua enää uppoutua näihin tutuiksi kaluttuihin sanoihin. Tai niin ainakin luulen. Ehkä jossakin esiintymistilaisuudessa luen ääneen teoksesta muutamia kappaleita. Ehkä palaan kurkistamaan jotakin tiettyä kohtausta, kun en enää muista, ja kohtaukseen liittyen minulta on jotakin kysytty. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua luen tämän kannesta kanteen ja ihmettelen, mitä olen kirjoittanut.

Vielä pitäisi jatkaa, vaikka luonto haraa vastaan. Oikovedosvaihe on totisesti minulle kirjoittamisessa vaikeinta. Se pitäisi tehdä huolella, jos suinkin jaksaa, sillä jokainen sivuille jäänyt virhe kyllä harmittaa.


13 kommenttia

Murrosikäinen kirjailija messukriisissä

annekuvaKirjailijaminä on kriisissä. Voi olla, että se on keski-ikäistymistä, oman kuolevaisuuden yhä vääjäämätöntä tajuamista, väsymistä samankaltaisten asioiden tekemiseen. Mutta eniten arvelen sen johtuvan siitä, että olen tullut kirjailijana murrosikään.

Tarinoita olen kirjoittanut lähes siitä saakka, kun opin ylipäänsä kirjoittamaan, mutta kirjailijanurani alkoi vuonna 2000, kun minun ja Eijan esikoisromaani Lokkeja rakastava veli ilmestyi. Nyt alkavana vuonna 2014 tulen siis kirjailijana rapsakkaan neljäntoista vuoden ikään. Se on vähän, mutta samaan aikaan se on paljon. Tuohon aikaan mahtuu kokonainen tuotanto, niin yhdessä kuin yksin kirjoitettuja teoksia. Romaaneja ja novelleja. Realistista proosaa ja spekulatiivista fiktiota. Atorox-palkintoja kolme, Portti-voittoja kaksi. Yksi Finlandia Junior –ehdokkuus kollegan kanssa. Kokonainen trilogia, huikea maailma, sukellus rohkeasti tuntemattomaan.

Tuotannon ja julkaisujen suhteen minulla ei ole valitettavaa.  Tiedän, mitä haluan kirjoittaa. Saan edelleen nautintoa tekstin työstämisestä ja ideoimisesta. Kirjailijuuteen liittyy kuitenkin kaikenlaisia lieveilmiöitä: on ratkaistava suhde omaan marginaalisuuteen, kaupallisuuteen, taiteilijoihin usein iskevään angstiin ja oheistoimintaan, joka on pois itse kirjoittamiselta.

Messuhumun ja kirjakauppavierailujen keskellä huomaan yhä useammin miettiväni, mitä ihmettä minä teen täällä. Aikaa on vähän, elämä on lyhyt, minun pitäisi kirjoittaa eikä vain puhua kirjoittamisesta. Messut ja kirjakauppavierailut ovat kohdaltani olleet useimmiten pettymyksiä: useimmiten paikalla seuraamassa minun esitystäni on kourallinen ihmisiä, harvemmin kukaan kysyy tai kommentoi mitään. Tilaisuuksista jää vahva epäilys, että se on kuuluisaa veden kantamista kaivoon. Esiinnyn mielelläni, jos tilanteella on selkeästi havaittava merkitys, mutta onko messulavalla kaiken muun ohjelman keskellä piipahtamisessa sitä jotakin? Onko kirjailijan tehtävä tulla lukijan ja teoksen väliin selittämään valintojaan?

Minä en tietenkään voi tietää, vaikka hyllyn taakse piiloutunut kirjakaupan asiakas olisikin vaikuttunut kuulemastaan. On ollut virkistäviä kohtaamisia, yleisöäkin. Virtaa saa vaikka siitä, kun joku entuudestaan tuntematon tulee Finnconissa tervehtimään ja kertoo pitäneensä trilogiasta. (Finnconissa salissa onkin sata ihmistä kuuntelemassa paneelikeskustelua). Voimaa saa jopa siitä, kun tuttu kirjastoalan toimija sanoo, ettei pitänyt trilogian avauskirjasta. Teossarja on huomattu, se edes noteerataan!

Silti en voi välttyä tuntemukselta, että näissä markkinointitapahtumissa olen näytteille asetettu sirkuseläin, jolla ei ole varsinaista viihdearvoa. Ihan kuin jotakin olisi pielessä. Ei kirjailijan ja lukijan kohtaamisen ihan tällaista pitäisi olla: karkuunjuoksemista ja tyhjille seinille puhumista. Kirjoitan tekstejä lukijoille, ensin itselleni, sitten muille lukijoille. Palaute on tervetullutta, sitä mielellään ottaisi vastaan, mutta kanavia on muitakin kuin messulavan autius. Kirjallisuuspiirejä, blogi, sähköposti. Ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista raahata kirjailijaa (tai niitä kaikkia juuri julkaisseita kirjailijoita) vartiksi lavalle, jos tapahtuma on muutenkin pullollaan ohjelmaa. On ymmärrettävää, että jokainen messuile tuotu kirjailija ei ole suurten massojen suosikki, joka vetää magneetin lailla yleisöä puoleensa. Kirjailijan oletetaan osallistuvan kirjansa markkinointiin parhaansa mukaan, mutta entä jos ei jaksa, ja haluaisi mieluummin keskittyä tekstiin?

En ole messuvihamielinen, en kritisoi muiden messuilua tai esiintymisiä. Joskus jopa harmitti, kun omalle kohdalle ei keikkaa sattunutkaan. Yrityksestäni huolimatta en onnistunut tänä vuonna välttymään Turun tai Helsingin messuilta. Sen verran olen kuitenkin kuunnellut itseäni, että olen onnistunut sanomaan osalle keikoista ei. En tänä vuonna mene arkena esiintymismatkoille, koska arkena reissaaminen vaatii erikoisjärjestelyjä. Jätin väliin parikin erinomaiselta vaikuttavaa seminaaria – ehkä niiden aika on myöhemmin.

Kriisiytynyttä minääni olen päättänyt hoivata kirjoittamalla lisää juuri sitä mitä haluan kirjoittaa, ja etsimällä uusia tavoitteita (mielellään toteuttamiskelpoisia) pitämään omaan motivaatiota yllä. Ehkä täysi-ikäisyys tuo mukanaan uusia tuulia ja tuoreita tapoja kohdata lukija.


9 kommenttia

Kun kirjailija pelkää hylsyä

annekuvaKirjailijana joutuu tottumaan pettymyksiin ja jännitystilanteisiin. Kirjoittaminen on luovaa työtä, jossa paperille laitetaan sanojen lisäksi myös paljon omaa minuutta. Omat kokemukset, unelmat, toiveet, ja pelot – persoona – ovat mukana teksteissä. Joissakin töissä enemmän, toisissa vähemmän. Toki materiaali suodattuu monen filtterin läpi, mutta kirja on luova taiteellinen teos (se viihteellisinkin työ!) ja sitä synnytetään paikoin kuin lasta. Totta kai jälkikasvun kohtalo maailmalla koskettaa, huolettaa, ja sen eteen haluaa tehdä töitä.

Teos altistuu kritiikille välittömästi kun se siirtyy painokoneelta maailmalle. Mutta arvotettavaksi ja analysoitavaksi se joutuu jo aiemmin. Ensin tekstin on läpäistävä kirjailijan sisäinen seula: tarinan on oltava kertomisen arvoinen ja tekijän on uskottava siihen, koska muutoin tekstiin käytetty aika muuttuu ajanhukaksi tai harjoitteluksi. Seuraavaksi tekstin on saatava ateljeekriitikkojen hyväksyvää murahtelua, mikä pönkittää kirjailijan halua jatkaa pitkäksikin venyvää työtä. Ja sitten tekstin on läpäistävä kustantajan seula. Sille on oltava kanava, jonka kautta se voi nähdä maailman ja lukijat. Muuten teos ei ole kokonainen.

Kustantamon vakuuttaminen on minusta kaikkein pelottavin näistä kolmesta. En kuulu siihen onnellisten ja valittujen myyntitykkien joukkoon, niihin joille kustannussopimukset kirjoitetaan automaattisesti ennakkoon. Jokainen minulta kustantamoon lähtevä teksti käy läpi saman pohdintaprosessin kuin kenen tahansa esikoisen teos. Jokainen käsikirjoitus arvioidaan omana kokonaisuutenaan, ja jokaisen käsikirjoituksen kanssa on ihan yhtä vereslihalla. Kelpaako se, onko se riittävän hyvä?

Kirjailija pelkää hylsyä. Minä pelkään hylsyä. Miksi en pelkäisi: voihan käsikirjoituksen hylkääminen tehdä tyhjäksi vuosien työn. Hylkääminen nostaa pintaan kiusallisia kysymyksiä. Miksi kirjoitan, jos tekstiä ei julkaistakaan? Kenelle olen tämän sitten kirjoittanut? Mutta olen opetellut elämään epävarmuuden kanssa, siihen tässä ammatissa on pakko tottua. Aina ei teksti täytä kriteereitä tai kolahda oikeaan osoitteeseen. Aina eivät kemiat kohtaa. Joskus ei onnistu, vaikka kuinka yrittäisi ja parhaansa tekisi.

Syitä tekstin hylkäämiseen:

– Käsikirjoituksen laatu ei riitä, eikä kustantaja usko, että siitä tulee hinkkaamalla tarpeeksi hyvä.
– Käsikirjoituksen tarina/teema ei vain nappaa.
– Teokselle ei nähdä myyntipotentiaalia, eikä se ole muutenkaan niin hottis, jotta sitä kannattaisi kulttuuritekona julkaista.
– Teoksen genre/kohderyhmä ovat vääriä kustantamon kannalta.
– Markkinoilla on samanlaisia teoksia useita.
– Kirjailijan katsotaan jämähtäneen liian tutuille raiteille.
– Kustannustoimittaja ei vain innostu, vaikka haluaisi.
– Tuttu ja turvallinen kustannustoimittaja on vaihtunut, ja uusi kustannustoimittaja ei innostu, kemiat eivät välttämättä kohtaa.
– Teksti jää kustantamon sisäisten henkilösuhteiden jalkoihin: osa talosta puoltaa, osa ei.
– Kustantamossa on niin kiire, että päätöksenteko hidastuu ja kirjailija odottelee löysässä hirressä vastauksia.
– Joku jätti toimituksen vessassa pyyhkeet väärään asentoon.
Jne, listaa voi jatkaa.

Hylsypelko saattaa aiheuttaa kummallisia lieveilmiöitä. Käsikirjoitukseen takertuu ja sen lähettämistä kustantamoon pitkittää niin kauan kuin mahdollista. Sitä alkaa tarkkailla kustantamon väkeä ja analysoida, milloin olisi otollinen hetki lähestyä ja miten. Tekee ehkä jotakin pöhköjä rituaaleja. Kollegojen mahdollisesti samaa aihetta liippaavat teokset aiheuttavat ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Kulttuurisivuja tuskin uskaltaa aukaista.

Koska kirjailijan uralla mitä todennäköisimmin jokainen joutuu kohtaamaa hylsyn, useammankin, on kehiteltävä toimintastrategioita ja vastatoimia. Olisi kyettävä erottamaan toisistaan teksti ja tekijä, vaikka se välillä vaikeaa onkin. Jos teos hylätään, se ei tarkoita sitä että kirjailija on hylätty. (Mutta ah niin usein on niin helppo ajatella, että minusta ei pidetä.) Huhujen ja epäluulojen määrä kasvaa, jos kustantaja kiertelee, välttelee tai viivyttelee. Kirjailijan pitäisi saada suoraa palautetta, aikatauluja ja täsmällisiä vastauksia, jotta paniikki ei nouse pintaan. Kirjailijan kannattaa vaatia selkeitä vastauksia, jotta saisi hermonsa pidettyä kurissa, tai siedättää itsensä kuukausien odotuskausiin.

Kustantamatta jättämisen pelko voi aiheuttaa semmoistakin myyräntyötä, että kirjailija alkaa sensuroida itseään, tai muokata töitään helpommin sulatettavaan muotoon. Lukija/yleisö on jossakin määrin huomioitava, mutta pelko ei saa johtaa terää tylsistyttävään latteuteen. Sain itseni joskus kiinni ajatuksesta, jossa pohdin mitä kustantajalle kannattaisi tarjota, jotta menestys olisi taattu. Nitistin moiset ajatukset nopeasti. On kestämätöntä kirjoittaa jonkun toisen, usein oletetun henkilön ehdoilla.

Sen sijaan olen kehittänyt monen munan ja korin menetelmän: teen samanaikaisesti useaa käsikirjoitusta, jotka ovat eri vaiheissa. Jos yksi teksti ei löydä kotipaikkaa, voin laittaa sen syrjään hautumaan ja tarttua toiseen. Tai voin lähestyä toista tahoa, tai kolmatta. Jos jotain tekstiä ei uskalla näyttää, voi sitä koeponnistaa ateljeekriitikoilla, ja kasvattaa omaa sietokykyään. Kun tekstin laittaa kustantamoon, on oltava varautunut hylsyyn.

Vaikka mukavaa (ja selkeää) olisi olla talouskollinen, on alalla yhä useampia kirjailijoita, jotka tekevät töitä samanaikaisesti monen kustantamon kanssa. Eri tyylilajit ja kohderyhmille suunnatut tekstit eri taloihin. Minusta se on jopa tervettäkin, kysyntä ja tarjonta kohtaavat paremmin, kun on vaihtelua ja yhteistyötä useaan suuntaan.

Oma/pienkustantaminen on yhtä lailla mahdollinen väylä, vaikka sen kohdalla joutuukin olemaan tarkka:  omista tavoitteista ja laatukriteereistä on pyrittävä pitämään kiinni.

Pidän rohkeina niitä kirjailijoita, jotka vetävät käsikirjoituksensa mieluummin pois kun ryhtyvät muokkaamaan tekstiä toisenlaiseksi ulkokirjallisten syiden vuoksi. Olisi vain osattava erottaa tarpeellinen ja tarpeeton palaute toisistaan. Joskus siinä auttaa vain aika, pöytälaatikko, jossa käsikirjoitusta hauduttaa.