alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


3 kommenttia

Graalin malja

Oma tie, paras tie

Kun on kova kilpailu lukijoista, mediahuomiosta ja myyntiluvuista, joutuu väistämättä miettimään miksi kirjoittaa ja kenelle kirjoittaa. Tekeekö tekstejä sisäisestä tarpeesta vai toisten ehdoilla? Valitseeko aiheet koska haluaa niistä omista sisäsyntyisistä syistä johtuen sanoa jotakin, onko halu jättää jälkensä, vaikuttaa, saada yhteiskunnallista vaikuttuvuutta? Vai antaako massan, julkipuheen ja yleisen mielipiteen vaikuttaa tekemisiinsä. Helppo on tietenkin sanoa, että oikeat taiteilijat menevät omia latujaan ja mikä tahansa yritys miellyttää yleisöä on merkki siitä, että on vain huomion perässä – mutta ei se ihan näin ole.

Useimmilla kirjailijaksi haaveilevalla on kirjoitustarpeen lisäksi halu saada lukijoita. Jos pelkkä kirjoittaminen riittäisi, ei tekstejä tarvitsisi saattaa lukijoiden nähtäväksi, vaan ne voisi yhtä hyvin jättää pöytälaatikkoon. Tai niistä voisi painattaa yhden muistoteoksen itselleen ja tutkia sitä kuin valokuva-albumia. Maine ja kunnia kuuluvat kuvioon – kyllä kirjailija kaipaa myös arvostusta, ja sen puute on se, joka kaivertaa yllättävän paljon. Harva kykenee olemaan välittämättä siitä, mitä teksteistä ajatellaan – koska jo kustantamo toimii portinvartijana ja on joko suosiollinen tekstille tai jättää sen julkaisematta.

Kirjoittaminen on prosessi, jossa erilaiset impulssit vaikuttavat tekijään ja muovaavat lopputulosta. Usein joutuu tekemään myönnytyksiä. Aihe ei ole kypsä ja siihen ei kannata juuri sillä hetkellä paneutua. Käsittelytapaa voi olla syytä muuttaa. Luottolukijoilta tulee palautetta, joka vähitellen hivuttaa kokonaisuutta uuteen suuntaan. Jos kirjoittaa yleisölle, on myönnyttävä siihen, että ainakin osan yleisöstä täytyy saada teoksesta tolkku. Kirjoitettu uppoaa osaksi kirjallisuuden kenttää ja aiempaa keskustelua, ja jotta se löytäisi aidosti paikkansa massan keskeltä, siinä on oltava samanaikaisesti tunnistettavaa ja jotakin uutta: koukku, uusi kerrontatapa tai ajatelma, syvennys aiempaan keskusteluun.

Omia tavoitteitaan ja haluaan siitä, mitä kirjoittaa, ei oikeastaan voi myydä. Kannattaa pyrkiä tekemään omanlaistaan, sitkeästi, omin edellytyksin – jollakin tavalla se myös tulee julki lukijoille.

On myös hyväksyttävä, että kun tuotantoa tulee, osa aiemmin kirjoitetusta katoaa lukijoiden saatavilta ja tehdyn työn merkitys muuttuu myös itselle. Minä muutun ja suhtaudun aiemmin tekemääni eri tavoin, samoin asetan uusia tavoitteita. En pidä enää edes omaa kirjoittamistani itsestäänselvänä. Minun on nykyään helpompi saada voimaa siitä ajatuksesta, että voin lopettaa kirjoittamisen milloin tahansa – kirjoitan vapaaehtoisesti koska haluan kirjoittaa, ja voin sen puitteissa kehittää itseäni siihen suuntaan kuin haluan.

Kenties pelkäänkin eniten sitä, että kirjoittaminen muuttuu minulle merkityksettömäksi.

Oman tien löytäminen ja siinä pitäytyminen on vaikeaa, harha-askeleitakin tulee. Sivupolutkin täytyy vain hyväksyä ja sulauttaa omaan prosessiinsa. Edessä on oltava tähtäyspiste, ja ehkä sen täytyykin olla Graalin malja, saavuttamaton, aina käsistä karkaava.

Mainokset


Jätä kommentti

Kirjoittajaleirin kuhinaa

Yhdeksän kirjoittajaa ja viikonloppu. Mikä erinomainen tilaisuus jakaa informaatiota ja kokemuksia, keskustella aiheista jotka kutkuttavat taiteellista hermostoa – ja antaa kasvotusten palautetta käsikirjoituksista.

Nyt viikonloppuna luokseni kokoontui tällainen ryhmä. Osa oli toisilleen entuudestaan tuttuja, osa ei. Kaikkia yhdisti halu saada ja antaa palautetta proosasta. Keinotekoisia rajoja ei ollut: ei katsottu ikää eikä sukupuolta, ei käsikirjoituksen genreä tai kirjoittajan kokemusta alalta. Käsiteltävinä oli romaanien aloituksia, juonisynopsiksia, novellikokoelmia ja katkelmia, joista oli tarkoitus tehdä jotakin pidempää.

Erityisesti ideointivaiheessa toisten lukijoiden tarkentavista kysymyksistä on apua. Esimerkiksi laajaa romaania kirjoittaessa on kaikkien lankojen kasassa pitäminen välillä vaikeaa. On helpottavaa, kun joku esittää kysymyksiä, joihin on tiedettävä vastaus – tai keksittävä sellainen nopeasti. Miksi päähenkilösi käyttäytyy noin? Mitä hän tavoittelee? Eivätkö asiat tapahdu liian helposti? Miksi olet valinnut tällaisen kertojanäkökulman? Mitä haluat tällä kohtauksella kertoa lukijalle? Usein kommentoijat kysyvät samoja kysymyksiä mitä kirjoittajakin pohtii – mutta joita hän ei vielä ole kyennyt ääneen ajattelemaan.

Kokemus on kerta toisensa jälkeen kannustava ja samalla silmiä aukaiseva. Toisen kamppailevat ihan samanlaisten ongelmien kanssa. Oli kirjoittanut sitten vähän tai paljon, kohtaa aina jossakin vaiheessa sen epätoivon, kun tuntee, ettei tekeillä oleva kokonaisuus meinaa millään taipua oikeille raiteille. Palautekeskustelu pienryhmässä auttaa kummasti joka kerta. Ainakin hetkeksi oman tekemisen ääriviivat kirkastuvat, ja on kartalla.

Kunnes on aika taas eksyä metsään.


5 kommenttia

Kirjoituskilpailuja tulee tukea

Luulin Tamperetta kulttuurikaupungiksi. Siellä on kirjallisia tapahtumia ja ennen kaikkea kaksi tärkeää kirjoituskilpailua, Suomen tärkein tieteis- ja fantasiakirjoittajien kirjoituskilpailu eli Portin kirjoituskilpailu ja Pirkanmaan kirjoituskilpailu, joka nostaa valtakunnalliseen huomioon uusia prosaisteja ja runoilijoita.

Minun kirjoitushistoriaani tuntevat tietävät, että olen voittanut Portin kilpailun kahdesti ja sijoittunut useita kertoja myös muille palkintosijoille. Portti on ollut minun kirjoittamiseni korkeakoulu. Aloitin määrätietoisen kirjoittamisen siksi, että halusin tehdä parempia tekstejä kuin Portissa julkaistut novellit olivat.

Minusta ei ehkä olisi tullut kirjailijaa ilman Porttia. Moni muu suomalainen kirjailija on käynyt ottamassa Portista vauhtia uralleen ja kirjoittamiselleen. Pirkanmaan kilpailussa taas olen ilolla seurannut tuttujen kirjoittajakollegojen menestystä ja kapuamista kohti ammattilaisuutta.

Kirjoituskilpailuilla on merkittävää vaikuttavuutta. Ne kannustavat kirjoittajia määrätietoiseen työhön, ja kuten tiedämme, kirjoittaminen on terapeuttista. Itse tekeminen tuo jo hyvinvointia.

Nyt sitten huonoja uutisia: Tampereen kaupunki ei aio enää rahoittaa kumpaakaan (Ylen uutinen) (M.G. Soikkelin blogi). Kyse on yhteensä korkeintaan 25 000 eurosta (jos siitäkään, sillä Pirkanmaan kisaan saatetaan laskea myös tilavuokrat mukaan, ja nehän ovat momentilta toiselle siirrettäviä pelimerkkejä).

Lieneekö vikana se, että hyvinvointi jakautuu nyt valtakunnallisestikin, kun toiseen kisaan saa kuka tahansa osallistua, ja toisen alueellisuudestaan huolimatta kantaa tärkeän alkusysäyksen kansansvälisestikin tunnetuille suomalaisille kirjailijoille? Kehitys ja kilpailukyky eivät ole synonyymejä hyvinvoinnille ja menestyksellä, saati onnelle.

Tampereella tulee edelleen olemaan hienoja, kulttuurimyönteisiä ihmisiä ja taiteentekijöitä, kulttuuri ei ole rakenteita vaan ihmisiä. Mutta itse kaupungin virkamiesten kilpeen tuli likaisia tahroja. On lyhytnäköistä säästää pienistä yksittäisistä kohteiteista – kulttuurin ja taiteentekijöiden olojen supistaminen ja alasajo on aikamme ilmiö, ja kovin lyhytnäköistä. Kulttuuri luo hyvinvointia, ja on loppujen lopuksi aika edukas sijoituskohde.

Kun seuraavan kerran juna tuo Tampereelle, voi olla, että katselen uutta mustaa hotellia (ja hotelli Victorian tilalle tulevaa seuraavaa hotellia) ja ajattelen erästä Mordorin mustaa tornia… Toivon tietenkin, että päätöksen pyörretään ja kilpailujen tukeminen jatkuu.


1 kommentti

Hylsyjen anatomiaa

Olen pohdiskellut hylsyn saamisen logiikkaa ja vaikutuksia. Hylsy tuntuu olevan kirjailijoiden keskuudessa asia, joka edelleen aiheuttaa häpeän tunteita – kaikki niitä ovat joskus saaneet, mutta asiasta keskustellaan vain pienissä porukoissa, kollegalta kollegalle.

Hylsy on hylkäys, torjunta, kielto. Vaikka se kohdistuu tekstiin, kirjailija kokee sen väistämättä kohdistuvan itseensä (tai ainakin suurin osa kokee niin, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta niin). Kirjailija – kustantamosuhde on tilanteessa uudelleen arvioitavana. Oliko hylsy vain signaali siitä, että teksti ei tällä kertaa aidosti soveltunut kustannusohjelmaan, vai sisältyykö siihen muuta, piilomerkityksiä?

Muutama vuosi sitten kustantamoissa oli YT-neuvotteluja, joiden myötä monen luottotoimittaja lähti pois talosta – ja sen myötä arvokkaat kontaktit kustantamoon katkesivat. Nyt ankeat ajat näkyvät siinä, että kustantamot ovat kutistaneet julkaisulistojaan ja keskittyvät pienemmän volyymin markkinointiin ja tuotteistamiseen. Kirjailija, joka tarjoaa kymmenettä käsikirjoitustaan, ei enää välttämättä saakaan hengentuotettaan listalla. Ei, vaikka se olisi laadukas, kas kun teksti ei olekaan riittävän myyvä/potentiaalinen/markkinoitavissa. Ja ollaan nyt realistisia – kaikkien kaikki tekstit eivät millään mahdu kirjalliselle kentälle. Ammatti on vapaa, kuka tahansa voi kokeilla siipiään – ja esille ponnahtaa aina uusia tekijöitä. Jokainen teksti kilpailee satojen muiden kanssa elintilasta. Aiempi kokemus ei välttämättä olekaan myyntivaltti, vaan hidaste.

Kulttuuritekoja tehdään – kaikki isot yleiskustantamot tekevät myös tappiollisia teoksia – mutta bisneksessä kaikki ei voi olla vähälevikkistä, marginaalista, vain pienen piirin makua miellyttävää.

Mutta se kustantamosta, puhutaan kirjailijasta. Sitä joka saa ei-kuoren. Hylsy on isompi tai pienempi katastrofi, elämäntilanteesta ja kässäriin satsatusta energiasta riippuen.

Ensinnäkin se vituttaa. Tarmoa siitä voi saada, jos vitutuksen saa käännettyä positiiviseksi energiaksi, ”kyllä minä vielä näytän” tai ”ei tää paska ole, ne eivät nyt vain ymmärrä.” Jos kustantamon kanssa on kommunikaatio toiminut, niin hyvällä tuurilla kirjailijalla on tolkulliset perusteet hylsyyn ja kenties näkemys siitä, miten teksti pitää entrata. Hienointahan olisi, jos puhevälit säilyvät ja kustantamon kanssa voi edelleen asioida, jos ei saman tauhkan kanssa niin uusien juttujen merkeissä.

Sitten on päätettävä, jatkaako hylätyn työstämistä vai siirtyykö eteenpäin. Voihan vanhaan palata myöhemminkin, ei olisi ensimmäinen kerta, kun jokin teksti marinoituu odottaessaan paremmaksi. Kustantamoja on useita, joten tekstiä voi kierrättää muuallakin. Pienkustanne/omakustanne ei ole häpeä – onneksi on olemassa vaihtoehtoja, jos intoa riittää.

Mutta hylsy voi romahduttaa kaiken. Seuraavaa potentiaalista julkaisutilaisuutta ei ole näkyvissä. Apurahoittajille pitäisi todistaa, että myös julkaisuja on tullut, ei ole pelkästään työskennelty jonkun kuvitteellisen asian perässä. Koska julkaisuprosessi voi olla hyvin pitkä, hylsy voi tarkoittaa sitä, että seuraavaan pariin vuoteen ei mitään ilmesty.

Hylsy tarkoittaa sitä, että rahaa ei sitten tullutkaan. Kirjailijan työ rakentuu usein niin, että työ hyväksytään ja siitä maksetaan vasta jälkikäteen. Toki on kirjailijoita, joiden tekstiä odotetaan ja markkinointi rullaa jo ennen kuin sanaakaan on paperilla, mutta arvelisin, että valtaosa kirjailijoista etenee kustannussopimus kerrallaan, ja jokainen teksti katsotaan tapauskohtaisesti. Tekstiä ei tavallaan ole olemassa, ennen kuin se on tarpeeksi valmis ja edennyt prosessissa tuotteen asteelle. Kirjailijan kannalta kustannussopimus on tärkeä jo henkisesti, se antaa signaalin siitä, että kustantamo tosiaan haluaa teoksen itselleen. Toisekseen sillä on merkitystä taloudellisesti, sillä usein kirjailijalle maksetaan osa ennakosta siinä vaiheessa, kun sopimus allekirjoitetaan.

Pahinta hylsyssä on minusta kuitenkin se, että hylsyn myötä oman työn tarpeellisuus ja merkittävyys voi kadota. Kustantamon portinvartija estää tekstin pääsyn lukijoille, ja ilman lukijoita ei käsikirjoituksella ole funktiota. Harva ammattilainen jaksaa innostua kirjoittamisesta ilman yleisöä. Kirjailijuus näivettyy ilman motivoivia tekijöitä – julkaisut, lukijat, tekstin saama huomio, julkaisusta tihkuvat tulot motivoivat ja pönkittävät egoa.

Hylsy on julma, koska se iskee suoraan kirjailijan luovuuteen. Hylsy haavoittaa kirjailijan itsetuntoa, koska se on vihje siitä , että tehty työ ei ole julkaisemisen arvoinen. Negatiiviset ajatukset muodostavat kierteen, jota on hankala katkaista.

Kirjailijoille pitäisi olla koulutusta siitä, miten ottaa hylsy vastaan ja miten selviytyä hylsyn aiheuttamasta ahdistuksesta. Hylsyn ei tarvitsisi olla osoitus epäonnistumisesta, vaikka sellaiseksi sen helposti tulkitsee. Vaikka hylsystä ei saakaan bumtsibumnaminamia, niin ainakin sen kanssa voisi elää ja siirtyä eteenpäin.

*

Lopuksi on sanottava, että olen itsekin kirjoittanut hylsyjä, esimerkiksi verkkolehteen lähetetyistä novelleista. Ei se helppoa ole. Pitäisi perustella hylsy ja kannustaa jatkamaan, mutta toisaalta ei voi kehua tekstiä kattoon saakka – jos se olisi sitä, se olisi julkaistu. Harva hylsykirjeen saaja – jos hän ei ole kasvotuttu – edes kuittaa saamaansa hylsyä. Tuttu ihminen yleensä vastaa jotain. Hylsyn lähettäminen vie kolminkertaisestienergiaa positiiviseen kirjeeseen verrattuna. Sitä väistämättä miettii, miltä kirjoittajasta tuntuu – miltä itsestäni on tuntunut, kun olen saanut kielteisiä vastauksia. Mutta sitten muistan, että vielä ahdistavampaa on se jos kukaan ei koskaan vastaa – koska silloin sitä ei ole edes sen yhden viestin arvoinen.


2 kommenttia

Rikkuriteksti, ja mitä sille tekisi

annekuvaKun käsikirjoitus ei vain toimi, mitä sille pitäisi tehdä? Olen nyt pähkäillyt hylsykeräilijäkässäriäni ja sitä, miten sen kanssa toimisi. En haluaisi hylätä tarinaa kokonaan, toisaalta en tehdä siitä väkisin mitään mitä se ei ole. Selvästikin jotakin on pielessä, ja olen itsekin hahmottanut ongelmakohtia ja korjattavia asioita. Voisin kirjoittaa kässäristä noin puolet juonellisesti uusiksi nykyisistä rakennuspalikoista käsin, tai korjata sen  niin, että vaihdan kokonaan päähenkilöä ja painotuksia. Tarinassa on kolme kertojaa, senkin voi rikkoa keskittymällä vain yhteen kertojaan. Ja minä-muotoisesta näkökulmasta voisi luopua ja heittää kehiin kaikkitietävän kertojan. Valintoja, valintoja!

Yksi hyvä menetelmä on kuulemma semmoinen, että kässärin tekee kokonaan uusiksi sivuja selaillen – mutta alkuperäistä tiedostoa ei saa käyttää kirjoittamiseen. Silloin tulee kopioimisen sijaan väistämättä editoineeksi ja kirjoittaneeksi uutta. Ajatus houkuttelee, vaikka se työläältä kuulostaakin.

Ehkä voi olla viisainta ja selkeintä antaa tekstin vain olla, ja keskittyä kokonaan uusiin juttuihin. Onhan minullakin pöytälaatikon uumenissa yhtä sun toista, joka ei koskaan nähnyt päivänvaloa, eikä tarvitsekaan. Harmittaa kuitenkin se 172 sivua kässäriä ja monen vuoden ajalle jakaantunut työ, ei tekisi mieli luovuttaa, ei vieläkään (saisiko siitä novellin? raapaleen? näytelmän?).

Ehkä nämä henkilöt alkavat synnyttää uutta tarinaa. Yksi keskeisistä hahmoista vihjailee jo muutenkin, että voisi miehen sijaan rakastua naiseen. Vai onko se kuitenkin ihan eri tarinan siemen? Ota näistä nyt selvää.

Joskus suunta ei ole ollenkaan selkeä, ei edes paljon kirjoittaneella, silloin kun kyseessä on täysin omista kiinnostuksista kumpuava tarina, johon mikään ulkopuolinen taho ei aseta vaatimuksia.Kun kässäri sakkaa, siihen menee perusluottamus – en tällä hetkellä oikein tiedä mikä siinä on säilyttämisen arvoista ja onko mitään – vaikkakin lausuntojen perusteella siitä on  hyvääkin löydetty.

Selkeästikin tekstin kannattaa antaa nyt vain olla, ja keskittyä tekemään jotakin muuta. Mistä päästäänkin romaaniin, joka on snadisti jumissa…


Jätä kommentti

Suo siellä, pitkospuut täällä

annekuvaKipuilin jokin aikaa sitten, ettei kirjoittamisesta tule mitään, kun ei ole aikaa. Koko ajan on jotakin muuta hommia, perheellä omat vaatimuksensa (kaksi leikki-ikäistä), häslinkiä jos jonkinmoista. Ja sitten välillä kehtuuttaa, eikä teksti rullaa, vaikka minkä tekisi. Ruudulle tuleva teksti näyttää kehnolta.

Sitten aloin miettiä, mitä kaikkea olen tehnytkään samalla, kun teletapit pyörivät taustalla. Kirjoittanut ainakin lukuisia novelleja. Korjannut kustannustoimittajan merkintöjen mukaisesti. Kollegani Eijan kanssa kirjoitimme kokonaisen kirjasarjan raskaana tai lapsi käsivarsilla liekkumassa. En kirjoittanut suinkaan hiljaisuudessa vaan metelin ja elämän keskellä.

Kyse ei siis ole oikeasti omasta ajasta tai rauhasta. Kyse on tarinallisesta jumista, kenties siitä ettei vielä näe koko tarinaa, tai siitä, että mieluummin velloisi tarinan tunnelmissa kuin nakuttaisi asioita selkeiksi sanoiksi ja luvuiksi ja kohtauksiksi.

Oikeasti minua on siis rassannut se, että romaani on ollut jumissa siellä sivun 74 tienoilla (missä tarinani aina tuppaavat jumahtamaan), enkä ole päässyt suosta yli. Nyt otin itsestäni niskaotteen ja pakotin rakentamaan pitkospuut. Selkeät merkit, miten tarina etenee juonellisesti luku luvulta. Olkoon, ettei tällä tavoin organiseerattuna ole samanlainen fiilis kun tarinan intuitiivisen puolen suunnalla hengaillessa. Vaistoon voi luottaa, mutta jos vaeltelee pelkästään tarinan fiilistasolla, ei valmista tule ei sitten millään. Minun on turha vain nauttia tarinan ja maailman atmosfääristä, jos haluan joskus saada version 1 valmiiksi.

Työjärjestys siis on seuraava: versio 1 nakutetaan valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Sitten nopea editointikierros, jonka aikana pahimmat mokat pois ja täydennystä ohuiksi jääneisiin kohtauksiin ja latteisiin henkilöhahmoihin. Sitten teksti esilukijoille ja hautumaan, kunnes on aika ryhtyä tosissaan editoimaan kohti versiota 2. Sitä oikeaa tunnelmaa, vinkkien ja vihjeiden kerrostumista sekä kielikuvien runsautta ehdin pohtia sitten tuonnempana. Ainakin toivon niin!

Rakennan pitkospuut suon yli. Sitten voi vähitellen miettiä parempia reittejä, vaihtoehtoisia keinoja tai suon maisemointia.

Työrauhaa en saanut, mutta kenties mielenrauhan. Yritän kirjoittaa kaikissa pienissä rakosissa. Nyt onneksi teletapit ovat jo vaihtuneet Mimiin ja Kukuun, Anton Siiliseen ja Oktonautteihin.

 


2 kommenttia

Hylsyn jälkeen

annekuvaSain hylsyn. Kalevalainen fantasiaromaanini, jota olen rakkaudella vaalinut, sai hylsyn. Se on syössyt minut oleellisten asioiden äärelle. Kyllä, kässäri on keskeneräinen ja vaatii työtä. Sitä työtä tekisin mielelläni ammattitaitoisessa ohjauksessa, en yksin.

Hylsy sinällään ei minua masenna. Se ei ole ensimmäinen. Se oli hyvin perusteltu ja kannustava. Suurempi huolenaiheeni on kustannusalan murros: se onko minun genrelläni ja valinnoillani julkaisuohjelmissa tilaa jatkossa, kun kustannusohjelmat kutistuvat? Onko minulla ja nuortenromaanilla sijaa maailmassa? Mitä teen seuraavaksi?

Olen hahmotellut mielessäni useita nuortenromaanin aihioita, mutta kuten aina, tunnun kulkevan sellaiseen suuntaan, joka ei ole se kaikkein kaupallisin tai ehkä sulavin vaihtoehto. Tiedän, miten tarinoita pitää kirjoittaa, mutta en välttämättä kirjoita niitä niin, vaan pullikoin vastaan. Juuri nyt haaveilen aikuisille suunnatusta fantasiasta tyyliin Sapkowskin Noituri, eeppistä kamaa, jota ei ihan noin vain Suomessa julkaista. Siksi että semmoisen kirjoittaminen on todella vaikeaa, ja kliseisiin sortuminen enemmän kuin mahdollista. Silti haluan kokeilla jotain niin isoa. Haaveilen myös kaikenlaisesta muusta… päässäni on hahmotelmat viidestä eri romaanista. En osaa päättää, mitä tehdä. Pöytälaatikkoon en kirjoita.

Pakenin näytelmien ja dialogien maailmaan. Se on jotakin uutta. Haastetta. Riski ja mahdollisuus täydelliseen epäonnistumiseen (eri tavoin kuin saamalla hylsyn). Näytelmä on epämukavuusalueellani. Kirjoitan sitä, koska vain riskejä ottamalla kehittyy, ja juuri itseni kehittymistä kaipaan. Tuntuu, että tekemällä asioita kuten ennenkin poljen paikallani. Haluan raivata minun ja tarinan välillä olevat esteet tykkänään pois. Olen ehkä myös hieman raivostunut – sille, että olen antanut kustannusalan negatiivisten signaaleiden heijastua itseeni ja mielialaani. Nyt en enää anna. Ihan sama, kuka julkaisee vai julkaiseeko kukaan – minä kirjoitan tai olen kirjoittamatta, mutta päätän sen itse. Ja jos en osaa päättää, otan senkin kiitollisuudella vastaan.