Alastomat kirjailijat messuilla 2014

Blogin kirjoittajia voi käydä tänäkin vuonna bongaamassa Helsingin Kirjamessuilta. Messut siis pidetään 23. – 26. lokakuuta Helsingin Messukeskuksessa. Tässä alastomien aikatauluja:

Maija Haavisto

Pe 24.10.
Klo 16.30: Osuuskumman/Robustoksen osasto (6e131)
Klo 17.30: RADIUM-kirjojen osasto (7b5)

Anu Holopainen

Su 26.10.
Klo 12.30: Myllylahden osasto (7e59)

Jukka Laajarinne

Su 26.10.
Klo 13.30: Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa Jarkko Tontti, Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Takauma

Anne Leinonen

Pe 24.10.
17.00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa. Kullervo

La 25.10.2014
Klo 10:00 Ilottomien ihmisten kylä. Louhi
Klo 12:00 Mitä on suomikumma? Takauma

Tiina Raevaara

To 23.10.
Klo 16.00: Laukaisu. Katri Vala
Klo 16.30: Paasilinnan osasto (6b81)

Pe 24.10.
Klo 19: Hyvä vai huono tiedeuutinen. Hauska paneelikeskustelu. Takauma

Su 26.10.
Klo 12.00: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Keskustelemassa Kaari Utrio ja Tiina Raevaara. Takauma

Marisha Rasi-Koskinen

To 23.10.
Klo 14.00: Novellistit haastattelussa. Mika Waltari

Mainokset

Suo siellä, pitkospuut täällä

Kipuilin jokin aikaa sitten, ettei kirjoittamisesta tule mitään, kun ei ole aikaa. Koko ajan on jotakin muuta hommia, perheellä omat vaatimuksensa (kaksi leikki-ikäistä), häslinkiä jos jonkinmoista. Ja sitten välillä kehtuuttaa, eikä teksti rullaa, vaikka minkä tekisi. Ruudulle tuleva teksti näyttää kehnolta.

Sitten aloin miettiä, mitä kaikkea olen tehnytkään samalla, kun teletapit pyörivät taustalla. Kirjoittanut ainakin lukuisia novelleja. Korjannut kustannustoimittajan merkintöjen mukaisesti. Kollegani Eijan kanssa kirjoitimme kokonaisen kirjasarjan raskaana tai lapsi käsivarsilla liekkumassa. En kirjoittanut suinkaan hiljaisuudessa vaan metelin ja elämän keskellä.

Kyse ei siis ole oikeasti omasta ajasta tai rauhasta. Kyse on tarinallisesta jumista, kenties siitä ettei vielä näe koko tarinaa, tai siitä, että mieluummin velloisi tarinan tunnelmissa kuin nakuttaisi asioita selkeiksi sanoiksi ja luvuiksi ja kohtauksiksi.

Oikeasti minua on siis rassannut se, että romaani on ollut jumissa siellä sivun 74 tienoilla (missä tarinani aina tuppaavat jumahtamaan), enkä ole päässyt suosta yli. Nyt otin itsestäni niskaotteen ja pakotin rakentamaan pitkospuut. Selkeät merkit, miten tarina etenee juonellisesti luku luvulta. Olkoon, ettei tällä tavoin organiseerattuna ole samanlainen fiilis kun tarinan intuitiivisen puolen suunnalla hengaillessa. Vaistoon voi luottaa, mutta jos vaeltelee pelkästään tarinan fiilistasolla, ei valmista tule ei sitten millään. Minun on turha vain nauttia tarinan ja maailman atmosfääristä, jos haluan joskus saada version 1 valmiiksi.

Työjärjestys siis on seuraava: versio 1 nakutetaan valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Sitten nopea editointikierros, jonka aikana pahimmat mokat pois ja täydennystä ohuiksi jääneisiin kohtauksiin ja latteisiin henkilöhahmoihin. Sitten teksti esilukijoille ja hautumaan, kunnes on aika ryhtyä tosissaan editoimaan kohti versiota 2. Sitä oikeaa tunnelmaa, vinkkien ja vihjeiden kerrostumista sekä kielikuvien runsautta ehdin pohtia sitten tuonnempana. Ainakin toivon niin!

Rakennan pitkospuut suon yli. Sitten voi vähitellen miettiä parempia reittejä, vaihtoehtoisia keinoja tai suon maisemointia.

Työrauhaa en saanut, mutta kenties mielenrauhan. Yritän kirjoittaa kaikissa pienissä rakosissa. Nyt onneksi teletapit ovat jo vaihtuneet Mimiin ja Kukuun, Anton Siiliseen ja Oktonautteihin.

 

Hylsyn jälkeen

Sain hylsyn. Kalevalainen fantasiaromaanini, jota olen rakkaudella vaalinut, sai hylsyn. Se on syössyt minut oleellisten asioiden äärelle. Kyllä, kässäri on keskeneräinen ja vaatii työtä. Sitä työtä tekisin mielelläni ammattitaitoisessa ohjauksessa, en yksin.

Hylsy sinällään ei minua masenna. Se ei ole ensimmäinen. Se oli hyvin perusteltu ja kannustava. Suurempi huolenaiheeni on kustannusalan murros: se onko minun genrelläni ja valinnoillani julkaisuohjelmissa tilaa jatkossa, kun kustannusohjelmat kutistuvat? Onko minulla ja nuortenromaanilla sijaa maailmassa? Mitä teen seuraavaksi?

Olen hahmotellut mielessäni useita nuortenromaanin aihioita, mutta kuten aina, tunnun kulkevan sellaiseen suuntaan, joka ei ole se kaikkein kaupallisin tai ehkä sulavin vaihtoehto. Tiedän, miten tarinoita pitää kirjoittaa, mutta en välttämättä kirjoita niitä niin, vaan pullikoin vastaan. Juuri nyt haaveilen aikuisille suunnatusta fantasiasta tyyliin Sapkowskin Noituri, eeppistä kamaa, jota ei ihan noin vain Suomessa julkaista. Siksi että semmoisen kirjoittaminen on todella vaikeaa, ja kliseisiin sortuminen enemmän kuin mahdollista. Silti haluan kokeilla jotain niin isoa. Haaveilen myös kaikenlaisesta muusta… päässäni on hahmotelmat viidestä eri romaanista. En osaa päättää, mitä tehdä. Pöytälaatikkoon en kirjoita.

Pakenin näytelmien ja dialogien maailmaan. Se on jotakin uutta. Haastetta. Riski ja mahdollisuus täydelliseen epäonnistumiseen (eri tavoin kuin saamalla hylsyn). Näytelmä on epämukavuusalueellani. Kirjoitan sitä, koska vain riskejä ottamalla kehittyy, ja juuri itseni kehittymistä kaipaan. Tuntuu, että tekemällä asioita kuten ennenkin poljen paikallani. Haluan raivata minun ja tarinan välillä olevat esteet tykkänään pois. Olen ehkä myös hieman raivostunut – sille, että olen antanut kustannusalan negatiivisten signaaleiden heijastua itseeni ja mielialaani. Nyt en enää anna. Ihan sama, kuka julkaisee vai julkaiseeko kukaan – minä kirjoitan tai olen kirjoittamatta, mutta päätän sen itse. Ja jos en osaa päättää, otan senkin kiitollisuudella vastaan.

Yhdessä pitkospuita pitkin

Jos meinaa saada kirjoittamisensa suhteen jotakin aikaiseksi, on istuttava yksikseen tietokoeen äärellä ja kirjoitettava. Tai istuttava muistikirja sylissä ja kirjoitettava. Kukaan ei tee sitä puolestani. Jokainen sana, lause ja kappale on koverrettava kovasta sydänpuusta. Ensimmäiset sanat ovat usein hankalaa sarkaa kynnettäväksi. Tai eivät ne ihan ensimmäiset, vaan ne jotka tulevat alkuinnostuksen jälkeen, kun into jumahtaa ja edessä on pitkä matka hyllyvän suon yli, ja osa pitkospuista on kadonnut.

Parasta lääkettä uuvahtamiseen ovat toiset kirjoittajat ja ajatusten vaihto. Se, kun kuulee toisen kertovan omasta kirjoittamisestaan. Se, kun saa kertoa jollekulle toiselle omasta tarinastaan. Yhtäkkiä vain solmut alkavat aueta. Toisen tarinan käänteet resonoivat oman idean kanssa. Toisen motivoitunut olotila nostattaa omaa intoa, toisen kirjoitusahdinko nostattaa pintaan oman myötätunnon ja samalla tule käsitellyksi sitä samaa kirjoituslihaksissa piinaavaa jumia, jota itsekin kantaa.

Siksi olen jo vuosia kutsunut toisia kirjoittajia kotiini viettämään kirjoittajien viikonloppua. Puhumme kustannusalasta ja kaunokirjallisuudesta. Luemme ristiin toistemme tekstejä ja annamme ateljeekritiikkiä. Istumme nuotiolla ja kerromme toisillemme tarinoita. Nevan yli muodostuu uusia pitkospuita ja tukikeppejä.  Tunnemme hetken yhteenkuuluvuutta kirjoittajien suureen, yhteiseen heimoon ja spefistien perheeseen, kunnes taas kukin menemme omaan kirjoituskammioon ja käperrymme omien sanojen ääreen.

Ja pienet digitaaliset piipahdukset pitävät liekkiä yllä seuraavaan tapaamiseen.

Joskus pitää olla itselleen ankara

Olen koko talven ajan kiusannut itseäni erilaisilla kyseenalaistuksilla koskien kirjailijuuttani, ja turhautunutkin välillä. Olen sanonut, että se johtuu yleisestä ilmapiiristä, mutta oikeasti se johtuu minusta itsestäni.

Olen tyytymätön kirjailijuuteeni.

En sillä tavalla, että harmittelisin tai katuisin kirjoittamiani tekstejä. Ei niin, että taustalla olisi mitään suurta pettymystä tai virhearviota. Turhautumiseni on luonteeltaan luovaa. Minulta kesti kyllä jokin aika huomata se, että kulotetussa maassa kytee vielä, ja aivan uudenlaisia siemeniä on varissut maahan.

Samanlainen olotila minulla oli joskus 15 vuotta sitten, kun olin jo pitkään kirjoittanut, mutta en oikein saanut mitään mistään läpi. Puskin vain sinnikkäästi, värkkäsin ja yritin tulkita viestejä. Vasta pakollinen tauko aukaisi näkymiä. Eikä edes niin, että heti tauon jälkeen olisin huomannut maailman jotenkin muuttuneen. Muutos on usein luonteeltaan sellainen, ettei sitä edes huomaa, koska on täysin sen sisällä ja alituisessa liikkeessä itsekin.

Tänään ilmestyneessä Kirjailija-lehdessä oli kirjailija/kustantaja Ville Hytösen haastattelu. Pistin merkille erityisesti kohdan, jossa Ville kertoi kustantamon perustamisesta abivuotena. Joillakin on uskallusta ja rohkeutta, sekä visio, jota lähdetään uhkarohkeasti toteuttamaan. Siitä huolimatta, että niin voi myös mätkähtää mahalleen maahan, sillä ilman riskiä ei ole uskallusta.

Jokaisella on oma tapansa toimia. Olen ymmärtänyt asiat niin, että minun kirjoittamiseni tarina ei muodostu nopeista pyrähdyksistä tai yllättävistä käänteistä, vaan se on luonteeltaan myyrämäistä tunnelin kaivamista. Jos joskus putkahtaa pinnalle, on niin maanalisen sokeuttama, ettei ymmärrä valonkaan kaikkia ominaisuuksia. Mutta voin tehdä toisinkin, tai ainakin kokeilla.

Ajattelin nyt kaivaa muistivihkon esiin, ja kirjoittaa sen sivuille ranskalaisin viivoin asioita. Mistä haluan kirjoittaa? Mitä haluan kirjoittaa? Miten haluan kirjoittaa? Voisin piirtää muutaman kaavionkin. Enkä pyri olemaan realistinen, vaan irrottelemaan. Ehkä jopa asettamaan huikentelevaisia tavoitteita.

Unelmia pitää olla, ja vaikka arki ja työ ja kaikki vaakasateessa kasvoihin lentävä ajatusräntä lannistaisikin, pitää ajatella Unelmia.

Merkitykselliset yksityiskohdat

Luku 8. Toimittaja istuu päähenkilön kanssa kahviossa, he juttelevat tarinan kannalta keskeisestä tragediasta – vanhasta selvittämättömästä murhasta. Päähenkilö ei halua nimeään artikkeliin, koska asia on edelleen arka, muutenkin hän on joutunut haastatteluun puolivahingossa.

Minä kirjoittajana olen siinä tilanteessa, että voin tehdä kaksi asiaa: toimittaja joko jättää käyntikorttinsa tai ei jätä. Tai jos jättääkin, päähenkilö joko ottaa sen vastaan tai heittää vilkaisematta roskiin.

Tällaisessa tilanteessa toimittaja oikeasti tarjoaisi yhteystietonsa, jotta haastateltava voisi tarkistaa sanomisensa. Mutta nyt ollaan proosan maailmassa. Vaikka henkilöt toimivat mielellään kuten reaalimaailmassa, tekoihin liittyy merkityksiä, jotka on pakko huomioida.

Jos toimittaja antaa yhteystietonsa / päähenkilö ottaa yhteystiedon vastaan, minun on käytettävä toimittajaa myöhemmin tarinassa. Päähenkilön on otettava häneen yhteyttä, koska muutoin olen jättänyt tarinaan irrallisen langanpätkän, eikä semmoisia ärsykkeitä ole hyvä ainakaan tähän tarinaan ripotella. Toisaalta olen kirjoittanut toimittajan tarinaan vain peilaajaksi, jonka avulla saan päähenkilön pohtimaan luontevasti kyseistä tapahtumasarjaa. Toimittaja itsessään ei ole tärkeä henkilö, vain hänen edustamansa asia: uteliaisuus.

Tällä hetkellä en tiedä, miten tässä käy. Tiedän, että päähenkilö tulee olemaan vaarassa, mutta soittaisiko hän siinä tilanteessa ventovieraalle toimittajalle, jonka on vain kerran tavannut kahvilassa? Vai olisiko toimittajalla tietoja, joita päähenkilö itse tarvitsee? Toisaalta toimittaja voisi kenties sekaantua kerrontaan perusteellisemmin, ja päästä hengestään. Sen uteliaisuuden kanssa ei pidä mennä herättämään uinuvaa lohikäärmettä.

Toistaiseksi tässä kohdin tekstiä lukee, että mies ei jättänyt käyntikorttiaan. Tuhma, tuhma toimittaja!

Taidan ottaa toisen runebergintortun ja jättää tämän asian hautumaan.

Kaaoskirjoittamista

 

En ole maailman systemaattisin kirjoittaja. Tilannetta kuvastaa hyvin se, että olen suhteellisen solmussa romaanikäsikirjoitukseni kanssa. Silti taon sitä eteenpäin muutaman sivun päivävauhtia ja yritän olla mahdollisimman luova.

Romaanin ensimmäiset 40 liuskaa on kirjoitettu kesällä 2012. Nyt, kun pitkän tauon jälkeen tartuin tekstin ja ajattelin pykäistä siitä kasaan version nro 1, olen suhteellisen syvällä suossa. En saa selvää kaikista muistiinpanoistani. Osa kirjoittamistani ideoista ei sovi samaan kasaan. Osa tuntuu tutuilta, mutta eivät oikein matsaa kuitenkaan. Joistakin syntyy häiritsevän mielenkiintoisia mielleyhtymiä, jotka vievät tarinaa hieman eri suuntaan kuin oli ajatus. Minulla oli lukusuunnitelma ja henkilöhahmojen motiivit on kirjattu paperille ylös, mutta juonirakenne on vielä hieman aukkoinen.

Olen naputellut ja täydentänyt alkupuoliskoa, ja sitten yrittänyt muistilappujen avulla jäsentää tekstin lukujakoa. Tuntuu siltä, että keskeltä romaania puuttuu noin 70 sivua. Olenko suunnitellut kaiken näin huonosti, vai ainoastaan ahtanut alkulukuihin aivan liikaa materiaalia?

En vanno inspiraation nimeen, enkä jää odottamaan sitä. Siksi en unelmoi hetkestä jolloin homma luistaisi tai sanan säilä olisi terävimmillään. Pakotan itseni kirjoittamaan, ja pienen alkukankeuden jälkeen sieltä tulee tavaraa ulos. Sitä voi sitten myöhemmin halunsa mukaan sensuroida ja muokata ehyemmäksi.

Vuoron perään kirjoitan kohtauksia auki ja yritän tehdä uutta lukujakoa. Päähenkilön nimi on nyt pysynyt samana, mutta paikkakunnan nimeä on vaihdettava. Olisi ilmeisesti piirrettävä kartta! Ja käsikirjoituksen nimikin vaihtui juuri, ja tulee varmasti vaihtumaan vielä uudestaan. Materiaalia ei ehkä ole riittämiin, mutta en ole läheskään kaikkea kirjoittanut auki, hipaissut vain.

Joka toinen päivä tuntuu, että olen tekemässä todella hienoa tekstiä, joka toinen päivä juttu tuntuu totaaliselta paskalta. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tästä kaaoksesta syntyy vielä ehyt käsikirjoitus. Ja muistin juuri, että juuri tämä on sitä mistä kirjoittamisessa eniten pidän: kun asiat sitten jossakin vaiheessa vain loksahtavat kohdilleen. Sitä odotellessa annan tekstin olla itsensä kanssa umpisolmussa!