alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


1 kommentti

Kirjailija voi olla arvokas keskustelija

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Aamun Helsingin Sanomissa oli ajatuksia herättävä kirjoitus Suna Vuorelta. Hän pohti taiteilijan asemaa yhteiskunnallisena suunnannäyttäjänä.

”Talouskurin ja bisnesjärjestyksen vastapainoksi” Vuori kaipasi Suomeen analyyttisia näkijöitä, profeettoja, jotka kykenisivät ymmärtämään monenlaisia elämänalueita, olisivat ”ajattelultaan avaria” ja ”ilmaisultaan teräviä”.

Vuoren mielestä sellaisia voisi löytyä taitelijoiden joukosta.

Ajatuksessa ei ole mitään uutta: taiteilijat, esimerkiksi juuri kirjailijat, ovat olleet aina kysyttyjä ajattelijoita muuallakin kuin kaunokirjallisuuden kartalla. Heidän on ajateltu aistivan maailmasta muille näkymättömiä virtauksia, kykenevän pohtimaan ja analysoimaan erityisen syvällisesti.

Sanankäyttäjänä kirjailija osaisi ehkä myös pukea yhteiskunnalliset ajatuksensa ymmärrettävään muotoon. Kirjailijoita pyydetään pitämään puheita, kirjoittamaan kolumneja ja osallistumaan vaikkapa paneelikeskusteluihin.

Esimerkkitapaukseksi ”näkijästä” Suna Vuori tarjosi Pirkko Saisiota. Kirjailijan tuore näytelmä Slava on tehnyt hänet julkisuudessa nyky-Venäjän asiantuntijan.

Voiko kirjailija olla asiantuntija sillä perusteella, että on kirjoittanut kaunokirjallisuutta jostain tietystä aiheesta?

Se on kovin tapauskohtaista. Usein kirjailijan toiminta tuotantonsa takana jää julkisuudelta näkymättömäksi. Tapa, jolla kirjailija on aiheeseensa perehtynyt, ei tule näkyviin.

Silti aina on jokin syy, miksi kirjailija on valinnut aiheensa. Syy voi olla perimmiltään vaikkapa se, että hänellä on tutkinto alalta, hän on tehnyt siitä tutkimusta, hän on asunut kyseisessä paikassa tai hänen sukulaisensa ovat sieltä kotoisin, hän on tehnyt kirjallista taustatutkimusta vuosien ajan – tai aivan mitä tahansa.

Kirjailijan asiantuntemus perustuu johonkin muuhun kuin kaunokirjaan itseensä. Siksi kirjailijan asiantuntemusta ei kannata perehtymättä vähätellä.

Joka tapauksessa itse pyrin suosimaan keskustelija-termiä asiantuntija-termin sijaan. Esimerkiksi Saisio ei ehkä käy Venäjä-asiantuntijasta, mutta keskustelijasta kyllä.

Itsellenikin tulee paljon pyyntöjä puhua milloin mistäkin. Minulle on tärkeää erotella, milloin voin toimia aiheessa todella asiantuntijana – ja milloin olen nimenomaan keskustelija. Voin toimia asiantuntijana vaikkapa tiedejournalismin, kirjan kirjoittamisen, koiran evoluution tai perinnöllisyystieteen saralla. Keskustelijana voin toimia paljon laveammalla alueella.

En halua vähätellä keskustelijan roolia. Perustellut, hyvin sanallistetut ja analyyttiset näkemykset eri näkökulmista ovat todella tärkeitä. Juuri sellaiseen kirjailija parhaimmillaan pystyy. Hyvistä argumenteista on aina pula.

Joskus keskustelija sitä paitsi on asiantuntijaakin tärkeämpi: asiantuntijat kaivetaan monesti esiin vasta sitten, kun aihe on saatu pinnalle hyvillä puheenvuoroilla.

Ja jos kirjailijalle – tai kelle tahansa – annetaan mahdollisuus käyttää puheenvuoroja julkisuudessa, ne pitää käyttää huolella. Arvostan todella taiteilijoita, jotka nostavat näkyvyytensä avulla itselleen tärkeitä teemoja keskusteluun. Esimerkiksi Sofi Oksanen on käyttänyt julkisuutensa loistavasti tärkeiksi kokemiensa asioiden puimiseen.

Äänen saaminen kuuluviin on etuoikeus.


3 kommenttia

Graalin malja

Oma tie, paras tie

Kun on kova kilpailu lukijoista, mediahuomiosta ja myyntiluvuista, joutuu väistämättä miettimään miksi kirjoittaa ja kenelle kirjoittaa. Tekeekö tekstejä sisäisestä tarpeesta vai toisten ehdoilla? Valitseeko aiheet koska haluaa niistä omista sisäsyntyisistä syistä johtuen sanoa jotakin, onko halu jättää jälkensä, vaikuttaa, saada yhteiskunnallista vaikuttuvuutta? Vai antaako massan, julkipuheen ja yleisen mielipiteen vaikuttaa tekemisiinsä. Helppo on tietenkin sanoa, että oikeat taiteilijat menevät omia latujaan ja mikä tahansa yritys miellyttää yleisöä on merkki siitä, että on vain huomion perässä – mutta ei se ihan näin ole.

Useimmilla kirjailijaksi haaveilevalla on kirjoitustarpeen lisäksi halu saada lukijoita. Jos pelkkä kirjoittaminen riittäisi, ei tekstejä tarvitsisi saattaa lukijoiden nähtäväksi, vaan ne voisi yhtä hyvin jättää pöytälaatikkoon. Tai niistä voisi painattaa yhden muistoteoksen itselleen ja tutkia sitä kuin valokuva-albumia. Maine ja kunnia kuuluvat kuvioon – kyllä kirjailija kaipaa myös arvostusta, ja sen puute on se, joka kaivertaa yllättävän paljon. Harva kykenee olemaan välittämättä siitä, mitä teksteistä ajatellaan – koska jo kustantamo toimii portinvartijana ja on joko suosiollinen tekstille tai jättää sen julkaisematta.

Kirjoittaminen on prosessi, jossa erilaiset impulssit vaikuttavat tekijään ja muovaavat lopputulosta. Usein joutuu tekemään myönnytyksiä. Aihe ei ole kypsä ja siihen ei kannata juuri sillä hetkellä paneutua. Käsittelytapaa voi olla syytä muuttaa. Luottolukijoilta tulee palautetta, joka vähitellen hivuttaa kokonaisuutta uuteen suuntaan. Jos kirjoittaa yleisölle, on myönnyttävä siihen, että ainakin osan yleisöstä täytyy saada teoksesta tolkku. Kirjoitettu uppoaa osaksi kirjallisuuden kenttää ja aiempaa keskustelua, ja jotta se löytäisi aidosti paikkansa massan keskeltä, siinä on oltava samanaikaisesti tunnistettavaa ja jotakin uutta: koukku, uusi kerrontatapa tai ajatelma, syvennys aiempaan keskusteluun.

Omia tavoitteitaan ja haluaan siitä, mitä kirjoittaa, ei oikeastaan voi myydä. Kannattaa pyrkiä tekemään omanlaistaan, sitkeästi, omin edellytyksin – jollakin tavalla se myös tulee julki lukijoille.

On myös hyväksyttävä, että kun tuotantoa tulee, osa aiemmin kirjoitetusta katoaa lukijoiden saatavilta ja tehdyn työn merkitys muuttuu myös itselle. Minä muutun ja suhtaudun aiemmin tekemääni eri tavoin, samoin asetan uusia tavoitteita. En pidä enää edes omaa kirjoittamistani itsestäänselvänä. Minun on nykyään helpompi saada voimaa siitä ajatuksesta, että voin lopettaa kirjoittamisen milloin tahansa – kirjoitan vapaaehtoisesti koska haluan kirjoittaa, ja voin sen puitteissa kehittää itseäni siihen suuntaan kuin haluan.

Kenties pelkäänkin eniten sitä, että kirjoittaminen muuttuu minulle merkityksettömäksi.

Oman tien löytäminen ja siinä pitäytyminen on vaikeaa, harha-askeleitakin tulee. Sivupolutkin täytyy vain hyväksyä ja sulauttaa omaan prosessiinsa. Edessä on oltava tähtäyspiste, ja ehkä sen täytyykin olla Graalin malja, saavuttamaton, aina käsistä karkaava.


Jätä kommentti

Kirjoittajaleirin kuhinaa

Yhdeksän kirjoittajaa ja viikonloppu. Mikä erinomainen tilaisuus jakaa informaatiota ja kokemuksia, keskustella aiheista jotka kutkuttavat taiteellista hermostoa – ja antaa kasvotusten palautetta käsikirjoituksista.

Nyt viikonloppuna luokseni kokoontui tällainen ryhmä. Osa oli toisilleen entuudestaan tuttuja, osa ei. Kaikkia yhdisti halu saada ja antaa palautetta proosasta. Keinotekoisia rajoja ei ollut: ei katsottu ikää eikä sukupuolta, ei käsikirjoituksen genreä tai kirjoittajan kokemusta alalta. Käsiteltävinä oli romaanien aloituksia, juonisynopsiksia, novellikokoelmia ja katkelmia, joista oli tarkoitus tehdä jotakin pidempää.

Erityisesti ideointivaiheessa toisten lukijoiden tarkentavista kysymyksistä on apua. Esimerkiksi laajaa romaania kirjoittaessa on kaikkien lankojen kasassa pitäminen välillä vaikeaa. On helpottavaa, kun joku esittää kysymyksiä, joihin on tiedettävä vastaus – tai keksittävä sellainen nopeasti. Miksi päähenkilösi käyttäytyy noin? Mitä hän tavoittelee? Eivätkö asiat tapahdu liian helposti? Miksi olet valinnut tällaisen kertojanäkökulman? Mitä haluat tällä kohtauksella kertoa lukijalle? Usein kommentoijat kysyvät samoja kysymyksiä mitä kirjoittajakin pohtii – mutta joita hän ei vielä ole kyennyt ääneen ajattelemaan.

Kokemus on kerta toisensa jälkeen kannustava ja samalla silmiä aukaiseva. Toisen kamppailevat ihan samanlaisten ongelmien kanssa. Oli kirjoittanut sitten vähän tai paljon, kohtaa aina jossakin vaiheessa sen epätoivon, kun tuntee, ettei tekeillä oleva kokonaisuus meinaa millään taipua oikeille raiteille. Palautekeskustelu pienryhmässä auttaa kummasti joka kerta. Ainakin hetkeksi oman tekemisen ääriviivat kirkastuvat, ja on kartalla.

Kunnes on aika taas eksyä metsään.


2 kommenttia

Ensin leikki ja sitten työ

Monilla kirjailijoilla on sellainen ongelma, että he eivät halua tehdä pelkästään kirjoja,  vaan hyviä kirjoja. Ikävä kyllä ihminen ei pysty kirjoittamaan paremmin kuin osaa.

Miina_Supinen_1358_NataliaBAer_KEKSIKirjoittamista voi yrittää harjotella, jos se vaikka auttaisi, mutta itseään ei voi pakottaa kirjoittamaan sisulla hyvää kirjaa. Tämän asian murehtimiseen on kaatunut moni kaunis ura. Värään aikaa annosteltu itsekritiikki, itseinho, nolatuksi tulemisen pelko ja kaikki muu egoon liittyvä häiritsee ja joskus jopa tappaa taiteelijan mystisen fjongan elikkä jumalallisen innoituksen.

Luominen on nimittäin leikkiä. Taide on vapaan assosiaation, spontaaniuden, tuottamattomuuden, unelmoinnin, irrationaalisuuden ja mielihyvän valtakunta. Lapset eivät leiki hyvin tai huonosti. He vain leikkivät. Omassa huoneessa legoileva lapsi ei murehdi mitä kaverit ajattelisivat siitä miten palikka yhdistyy toiseen. Itse rakennelman suhteen lapsella voi olla suuriakin päämääriä, mutta ne liittyvät siihen, että rakennelmasta tulisi mahdollisimman upea ja kiva. Joskus lapset aloittavat yllättäen pitkän leikin, joka voi kestää vaikka koko kesäloman. Joskus syntyykin lyhyt ja kevyt leikki. Etukäteen ei voi tietää. Kaikkein parhaat leikit ovat useimmiten kaverusten yhteisiä salaisuuksia, joita piilotellaan aikuisilta ja toisilta lapsilta.

Tällaisen leikkisän taidekäsityksen liittäminen huolien painaman taiteen ammattilaisen arkeen on tietysti vaikeaa. On paradoksaalista kiirehtiä leikkimään, on paradoksaalista jättää tiskit ja paremmin rahoitetut hommat ja ruveta leikkimään, on paradoksaalista stressata leikkimisestä, ja ylipäänsä on erittäin syntistä, että työ on leikkiä. Varsinkin kun kansantalouskin horjuu ja ”kansa” ilmoittaa tuon tuosta, että moista leikkimistä ei tarvita, meillähän on jo Taistelevat metsot ja Tuntematon sotilas.

Uskon että persujen ja muiden vastaavien pöllöjen taidevihamielisyys johtuu siitä, että he aavistavat, että tuotteliaat ja hyvin toimivat taitelijat leikkivät joka päivä. Taiteilijat tietävät sen itsekin.  Taiteilijan arjessa ja taideteosten luomisessa on paljon työlästä, rutiininomaista ja ankeaa puurtamista, mutta taiteen  ytimessä on on myös jotakin vapaata, elävää ja huoletonta.

Taiteilijoille ja kaikille muillekin aikuisille pitäisi antaa leikkirauhaa, koska aikuisten leikkiminen uudistaa maailmaa ja saattaa vaikka hyvällä tuurilla pelastaa koko ihmiskunnan. Homo Sapiens on Homo Ludens eli leikkivä ihminen, laji, joka osaa leikkiä, puuhastella ja kuvitella vielä täysikasvuisenakin. Sen takia meillä on taidetta ja tiedettä, sinfonioita, kuolematonta kirjallisuutta ja kohta varmaan lennetään Marsiinkin. Jos aikuiset pakotetaan vain puurtamiseen ja asialliseen kärsimiseen, mikään ei koskaan liikahda.


1 kommentti

Hahmojen salainen elämä

Elämää verrataan usein tiehen, jota pitkin matkataan syntymästä kuolemaan. Toisen määritelmän mukaan elämä on tarina, jota ihminen kertoo itselleen ja muille.
Tarinoiden kirjoittamisessa nämä kaksi yhdistyvät. Tarina on elämästä kertova tie, matka alusta loppuun, ja tapahtumat sekä henkilöt kohdataan matkan varrella. Tarinan kertomiselle on yhtä lukuisia tapoja kuin on kirjoittajia, yksi piirtää pikkutarkan kartan valmiiksi, joku vain astuu tielle ja lähtee matkalle.

Tämä jälkimmäinen tapa on minun tapani, sillä kokeiltuani kerran tai pari millipaperisuunnitelmia olen havainnut, että ne toimivat kohdallani kuin liian pieni ja heiveröinen aitaus lehmälauman ympärillä. Ensimmäisen yllätyksen kohdalla, oli se matalalta kurvaava pienlentokone tai lehmien kinttuja näykkimään säntäävä irtokoira, lauma rynnistää aidan säpäleiksi kuin tyhjää vaan ja laukkaa häntä pystyssä eri ilmansuuntiin.

Teen kyllä etukäteissuunnittelua ja taustatyötä aiheen puolesta, tapauksesta riippuen runsaastikin. Kirjaan myös talteen mahdollisia – ei kuitenkaan kiveenhakattuja – juonenkäänteitä, mutta muutoin tallustan polun alkupäähän aika pitkälti heinä suussa ja vihellellen. Henkilökaartista on tässä vaiheessa tiedossa vain keskeisimmät hahmot, ja hekin ovat usein vasta ideoita; jotain saattaa olla ylöskirjattuna (ja nekin asiat voivat tarinan edetessä muuttua), mutta en tee yksityiskohtaisia listoja ulkonäöstä, luonteenpiirteistä tai henkilöiden keskinäisistä suhteista.
Joskus toki käy niin, että tarina lähtee liikkeelle reippaan ja eläväisen hahmon vetämänä, mutta silloinkaan en saa käyttööni koko kaartia kerralla, vaan sivuroolit odottavat vielä ottajiaan.

Tarinamatkalla juoni kääriytyy esiin tienviittoina, hahmot puolestaan seisoskelevat pientareella joskus pitkäänkin kuin pahvista leikatut hahmot. Tekstin käyttökelpoisuudesta ei kerro oikeastaan mitään se, kuinka varsinainen kirjoittaminen etenee. Polku on välillä tasainen ja hyvä vaikka hölkätä, toisinaan taas kuoppainen ja kaikin puolin hankala kulkea, ja tätä vaihtelua on pitkin matkaa. Sujuvasti edenneet kohdat ovat usein sujuvaa tekstiä, mutta myös ne hiki otsalla punnerretut etapit harvemmin joutavat kokonaan roskikseen, ne vain vaativat hieman enemmän editointia.

Hahmot sen sijaan ovat minun kirjoittamiseni mittari. Tarina on pelkkiä kirjainmerkkejä jonossa, kunnes hahmot alkavat herätä eloon. Erityisen hyvin tämä ilmeni kirjoittaessani keväämmällä ilmestyvää romaania Ihon alaiset, jossa olen käyttänyt hieman peruskerronnasta poikkeavaa rakennetta. Ihon alaisissa on useita näkökulmahenkilöitä, ja kirjoittaminen oli aluksi lähinnä erilaisia kokeiluja, tämä pala sinne ja tuo tuonne, tälle kertojalle preesens ja tuolle ensimmäinen persoona. Pelasin palapeliä melko pitkäänkin, ja olin jo vähällä tuskastua, kun eräänä päivänä Jara irtosi pahvikehyksestään ja lähti astelemaan kanssani: hän puhui, käveli, nauroi, suuttui. Oli elossa. Ei enää se, vaan hän.
Pian Jaran jälkeen muut hahmot seurasivat hänen esimerkkiään. Inka pohti tulevaisuuttaan, PlastikPrincess tarrautui haaveeseen kauneudesta, joka toisi hyväksyntää ja rakkautta, Matiaksen sisällä roihusi aatteen palo teini-ikäisen kaikkitietävyydellä.

Herättyään henkiin hahmot elävät paljon, paljon enemmän kuin lukija saa koskaan tietää. He putkahtelivat mieleeni kävelylenkillä, nukkumaan mennessä, jopa leffaa katsoessa tai kirjaa lukiessa. Näin Jaran junassa katselemassa maisemia, mietin kuinka PlastikPrincessin koulupäivä tänään sujui. Vakoilin Inkaa luennolla ja Zeenaa sponsorimatkalla.

Tämän kirjan kohdalla tapahtui jotain muutakin: tarinan maailmasta tuli yksi päähenkilöistä. Toki esimerkiksi Syysmaa on minulle likimain todellinen paikka, maailma jossa olen tehnyt monia matkoja, mutta Ihon alaisten maailma tuntui valtaisalta, elävältä olennolta. Se lymysi hahmojen arkipäiviin naamioituneena, mutta kuitenkin vaikutti näkymättömänä ja ennen kaikkea tietoisena voimana tapahtumiin. Olenko luonut jumalan?

Ihon+alaiset+kansi


6 kommenttia

Olisi helppoa palaa loppuun

Olen ollut vähällä kirjoittaa itseni loppuun.

Syy on aivan omani. Olen kahminut liikaa tekemistä, innostunut liian monesta, kieltäytynyt liian vähän. Pitäisi osata rauhoittua, rauhoittaa ja keskittyä.

Kansi: Anders Carpelan

Kansi: Anders Carpelan

Työnteko on toki tuottanut tulosta: ihan piakkoin ilmestyy uusi romaanini Yö ei saa tulla.

Se yhdistelee dekkarimaista juonta E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-tarinasta kummuneisiin näkymiin. (Nukkumatti on suomennettu myös nimellä Nukuttaja.)

Odotan suurella mielenkiinnolla, millaista palautetta kirjasta tulee. Se on aika erilainen kuin aiemmat kirjani. Itselleni kaikkein poikkeuksellisinta kirjassa on silti se, että aion kirjoittaa sille jatkoa. Päähenkilö siirtyy tarinasta toiseen.

Huhtikuun lopussa ilmestyy puolestaan kevään toinen kirja, jossa olen mukana.

Linnut palaavat aina -teoksen  toinen tekijä on luontokuvaaja Ilkka Korhonen, ja kirjassa minun novellini lomittuvat Korhosen upeisiin lintu- ja saaristokuviin. Projekti oli oikein mielenkiintoinen, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Ja siinähän ongelmani tuli jo todettua: työt ovat liian mielenkiintoisia. Haluan kirjoittaa romaaneja, osallistua poikkitaiteellisiin projekteihin, kirjoittaa blogauksia, kolumneja ja tietokirjoja.

Taiteilijan elanto on maailmalla levällään, ja sen saa sieltä kyllä kerättyä, mutta työtä pitää tehdä. Siksi on ollut vaikea kieltäytyä myös tarjotuista opetus- ja luentokeikoista. Tosin niissäkin on se vika, että ne ovat mielenkiintoisia ja houkuttelevia! Rakastan puhua tieteestä, tiedeviestinnästä ja tieteen ja taiteen suhteesta.

Kun työtä on liikaa, aika alkaa loppua kesken. Tein töitä käytännössä koko joulun, myös jouluaattona. En tunne itseäni kovin onnistuneeksi äidiksi, kun lapset ovat joutuneet tottumaan siihen, että jokaisena päivänä on hetki, jolloin äiti tekee töitä.

Kun aikaa ei ole, tingin liikunnasta ja yöunista. Varsinkin unen puute osoittautui syksyllä kovin konkreettiseksi ongelmaksi. Huonosti levänneillä aivoilla ei kerta kaikkiaan luo mitään uutta. Kaikki tekemiseni perustuvat siihen, että kykenen ajattelemaan kunnolla, assosioimaan, inspiroitumaan, keksimään uusia yhteyksiä asioiden välille. Kun aivot väsyvät, väsyy mielialakin. Stressaantuneena olen kova ahdistumaan ja unohtelen arkisia tekemisiä. Prosessointitila loppuu. Jätin väliin kaikki loppuvuoden pikkujoulut ja muut sosiaaliset tapahtumat: en vain jaksanut enää lähteä minnekään, miettiä aikatauluja tai lastenhoitoa.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aivojen työkyky palautui nopeasti. Yhdetkin kunnon yöunet tekivät selvästi hyvää.

Liikunnan puutteeseen on ollut vaikeampi tarttua. En ole ihmistyyppiä, joka tekee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt on ollut melkein pakko tehdä. Lisää liikuntaa siis tälle taiteilijalle! Pitkiä metsälenkkejä koiran kanssa, sählyä, uimista sekä selkää kuntouttavaa jumppaa ainakin, kiitos!

Toimivan elämän, varsinkin taiteilijaelämän, perusteet ovat selvästi nämä:

1) Liiku paljon

2) Syö hyvin

3) Nuku tarpeeksi

Niin yksinkertaista – ja niin vaikeaa toteuttaa käytännössä.

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen


1 kommentti

”Kun isä antaa vauhtia, tuntuu kuin lentäisi. Tennarit osuvat puiden oksiin, oksat hipovat poskia.”

DSC_0198 (2)Kerran kun olin kertomassa kirjastani yleisölle, minulta kysyttiin haluanko parantaa maailmaa. Hankala juttu. Kukapa ei haluaisi, mutta mitkä ovat kaunokirjallisuuden keinot tehdä se. Antaa ääni kertojille jotka muuten vaikenisivat? Kyllä. Valita tärkeä aihe? Niinkin. Parhaimmillaan lukukokemus on sitä, että tarinan ja lukijan kohdatessa syntyy jotain mitä ei ennen ollut olemassa. Lukija on hiukan, edes aavistuksen, eri ihminen lukemisen jälkeen. Näkee hiukan toisin, näkee toisen silmillä.

Uusin teokseni Vaaleanpunainen meri on kirja isälle. Isyydelle. Isänä olemiselle. Se on kokoelma tarinoita isistä ja isien lapsista, aikuisista lapsista ja vanhenevista isistä, isien lapsista jotka ovat isiä jo itsekin, lapsista isien kanssa ja heistä erossa.

”Isä sanoi että ne olivat hallakiviä, saaren kivet. Jättiläinen oli nostellut ne siihen, poiminut kämmeniinsä syvältä järvenpohjasta ja asetellut keoksi. Siksi pellolla oli niin kylmä öisin. Lauri uskoi. Ja kun isä kevätaamuisin seisoi ikkunassa ja tähyili pellolta nousevaa usvaa, Lauri seisoi hänen vierellään.”

Kaikki alkoi kuvasta. Näin kuvan lehdessä kauan ennen kuin kirjoitin kirjani tai edes tiesin kirjoittavani sen. Katso sitä. Kuvassa on mies sängyn reunalla kasvot käsiin painettuna. Muuta ei ole. Talo on tyhjä, ja jos siellä jotain onkin, niin se on merkityksetöntä, koska se millä on väliä, on poissa. Artikkelissa miehet kertoivat kadottaneensa yhteyden lapsiinsa. Eivät omasta tahdostaan, vaan siksi, ettei heidän annettu tavata. Näiden miesten kohdalla isänpäivät tulivat ja menivät, tulivat joulut. Ja menivät. He eivät surreet menetettyä kumppania, eivät kadotettua rakkautta, he surivat lapsiaan. Eikä se ollut tarinaa, noille isille se oli todellisuutta. Ristiriidoille on syynsä, mutta on myös menetyksiä, joiden syynä ei ole mikään minkä ihminen olisi itse aiheuttanut. Joskus tapahtuu asioita joilla ei ole muuta syytä kuin se ettei kaksi ihmistä näe toisiaan ja toistensa tunteita, katsovat ohi.

”Jos äitisi vain olisi kertonut minulle. Jos olisin tiennyt, että ilta on viimeinen, olisin viettänyt sen kanssasi.”

Paljon myöhemmin katselin omaa lastani liikuntasalin ikkunan takana, hän oli siellä tanssimassa, yksi tanssija tanssivien lasten meressä. Oli ihan tavallinen maanantai-ilta, kulutin aikaa, olin tullut hakemaan lasta liian aikaisin. En ollut ainoa, oli siellä muitakin. Katsellessani lapsiaan odottelevia vanhempia tulin ajatelleeksi mitä jos. Mitä jos joku noista miehistä tai naisista vain teeskentelee olevansa lastansa vastassa. Jos onkin niin että joku heistä on menettänyt yhteyden lapseensa, näkee hänet vain täällä, maanantaisin, tanssimassa ikkunan takana. Katselin heitä, heidän kasvojaan. Se voisi olla totta. Ja niin oli avautunut ikkuna johonkin, syntynyt toinen maailma. Kasvoi tarina ja tarinan ympärille toinen. Ja kolmas. Kaikkiaan niitä syntyi seitsemän erilaista. Isistä. Ja lapsista.

”Isä opetti Sallan soutamaan. Monta rauhallista kesäpäivää vene tanssi lahdella, puski siksakkia rannalta toiselle tai pyöri ympyrää. Isä heitti virvelillä, uistin lensi järven pintaa hipoen kuin sillä olisi ollut siivet. Kalat lähtivät liikkeelle parvina puiden lomasta, vilistivät ohi ja pääsivät aina karkuun. Isä kelasi siiman ja nauroi. Sanoi että lapset toivat onnea, mutta vain kaloille.”

Palataan alkuun ja kysymykseen yleisöstä. Vastasin kysyjälle, että pienikin muutos riittää. Ei tarvitse siirtää vuoria, riittää että saa aikaan liikahduksen yhdessä ihmisessä. Tapahtuman jälkeen yksi lukijoista tuli juttelemaan kanssani. Hän kertoi että hänelle oli käynyt niin. Hän oli lukenut novellini lapsensa menetystä surevasta isästä. Sanoi olevansa kuin tuo tarinan nainen ja vasta nyt ajattelee ensimmäistä kertaa, miltä hänen entisestä miehestään oli mahdollisesti tuntunut. Sellainen liikahdus. Liikahdutti minuakin.

”Isä on siitä hyvä, ettei se kysy enempää. Se tietää milloin Joona ei halua vastata, osaa olla hiljaa jos niin on parempi.”

Hyvää isänpäivää omalle isälleni, lasteni isälle ja ihan kaikille isille. Olette tärkeitä!

Ps. Kursivoidut kohdat ovat sitaatteja novelleistani.


Jätä kommentti

Alastomat kirjailijat messuilla 2014

Blogin kirjoittajia voi käydä tänäkin vuonna bongaamassa Helsingin Kirjamessuilta. Messut siis pidetään 23. – 26. lokakuuta Helsingin Messukeskuksessa. Tässä alastomien aikatauluja:

Maija Haavisto

Pe 24.10.
Klo 16.30: Osuuskumman/Robustoksen osasto (6e131)
Klo 17.30: RADIUM-kirjojen osasto (7b5)

Anu Holopainen

Su 26.10.
Klo 12.30: Myllylahden osasto (7e59)

Jukka Laajarinne

Su 26.10.
Klo 13.30: Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa Jarkko Tontti, Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Takauma

Anne Leinonen

Pe 24.10.
17.00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa. Kullervo

La 25.10.2014
Klo 10:00 Ilottomien ihmisten kylä. Louhi
Klo 12:00 Mitä on suomikumma? Takauma

Tiina Raevaara

To 23.10.
Klo 16.00: Laukaisu. Katri Vala
Klo 16.30: Paasilinnan osasto (6b81)

Pe 24.10.
Klo 19: Hyvä vai huono tiedeuutinen. Hauska paneelikeskustelu. Takauma

Su 26.10.
Klo 12.00: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Keskustelemassa Kaari Utrio ja Tiina Raevaara. Takauma

Marisha Rasi-Koskinen

To 23.10.
Klo 14.00: Novellistit haastattelussa. Mika Waltari


1 kommentti

Hylsyjen anatomiaa

Olen pohdiskellut hylsyn saamisen logiikkaa ja vaikutuksia. Hylsy tuntuu olevan kirjailijoiden keskuudessa asia, joka edelleen aiheuttaa häpeän tunteita – kaikki niitä ovat joskus saaneet, mutta asiasta keskustellaan vain pienissä porukoissa, kollegalta kollegalle.

Hylsy on hylkäys, torjunta, kielto. Vaikka se kohdistuu tekstiin, kirjailija kokee sen väistämättä kohdistuvan itseensä (tai ainakin suurin osa kokee niin, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta niin). Kirjailija – kustantamosuhde on tilanteessa uudelleen arvioitavana. Oliko hylsy vain signaali siitä, että teksti ei tällä kertaa aidosti soveltunut kustannusohjelmaan, vai sisältyykö siihen muuta, piilomerkityksiä?

Muutama vuosi sitten kustantamoissa oli YT-neuvotteluja, joiden myötä monen luottotoimittaja lähti pois talosta – ja sen myötä arvokkaat kontaktit kustantamoon katkesivat. Nyt ankeat ajat näkyvät siinä, että kustantamot ovat kutistaneet julkaisulistojaan ja keskittyvät pienemmän volyymin markkinointiin ja tuotteistamiseen. Kirjailija, joka tarjoaa kymmenettä käsikirjoitustaan, ei enää välttämättä saakaan hengentuotettaan listalla. Ei, vaikka se olisi laadukas, kas kun teksti ei olekaan riittävän myyvä/potentiaalinen/markkinoitavissa. Ja ollaan nyt realistisia – kaikkien kaikki tekstit eivät millään mahdu kirjalliselle kentälle. Ammatti on vapaa, kuka tahansa voi kokeilla siipiään – ja esille ponnahtaa aina uusia tekijöitä. Jokainen teksti kilpailee satojen muiden kanssa elintilasta. Aiempi kokemus ei välttämättä olekaan myyntivaltti, vaan hidaste.

Kulttuuritekoja tehdään – kaikki isot yleiskustantamot tekevät myös tappiollisia teoksia – mutta bisneksessä kaikki ei voi olla vähälevikkistä, marginaalista, vain pienen piirin makua miellyttävää.

Mutta se kustantamosta, puhutaan kirjailijasta. Sitä joka saa ei-kuoren. Hylsy on isompi tai pienempi katastrofi, elämäntilanteesta ja kässäriin satsatusta energiasta riippuen.

Ensinnäkin se vituttaa. Tarmoa siitä voi saada, jos vitutuksen saa käännettyä positiiviseksi energiaksi, ”kyllä minä vielä näytän” tai ”ei tää paska ole, ne eivät nyt vain ymmärrä.” Jos kustantamon kanssa on kommunikaatio toiminut, niin hyvällä tuurilla kirjailijalla on tolkulliset perusteet hylsyyn ja kenties näkemys siitä, miten teksti pitää entrata. Hienointahan olisi, jos puhevälit säilyvät ja kustantamon kanssa voi edelleen asioida, jos ei saman tauhkan kanssa niin uusien juttujen merkeissä.

Sitten on päätettävä, jatkaako hylätyn työstämistä vai siirtyykö eteenpäin. Voihan vanhaan palata myöhemminkin, ei olisi ensimmäinen kerta, kun jokin teksti marinoituu odottaessaan paremmaksi. Kustantamoja on useita, joten tekstiä voi kierrättää muuallakin. Pienkustanne/omakustanne ei ole häpeä – onneksi on olemassa vaihtoehtoja, jos intoa riittää.

Mutta hylsy voi romahduttaa kaiken. Seuraavaa potentiaalista julkaisutilaisuutta ei ole näkyvissä. Apurahoittajille pitäisi todistaa, että myös julkaisuja on tullut, ei ole pelkästään työskennelty jonkun kuvitteellisen asian perässä. Koska julkaisuprosessi voi olla hyvin pitkä, hylsy voi tarkoittaa sitä, että seuraavaan pariin vuoteen ei mitään ilmesty.

Hylsy tarkoittaa sitä, että rahaa ei sitten tullutkaan. Kirjailijan työ rakentuu usein niin, että työ hyväksytään ja siitä maksetaan vasta jälkikäteen. Toki on kirjailijoita, joiden tekstiä odotetaan ja markkinointi rullaa jo ennen kuin sanaakaan on paperilla, mutta arvelisin, että valtaosa kirjailijoista etenee kustannussopimus kerrallaan, ja jokainen teksti katsotaan tapauskohtaisesti. Tekstiä ei tavallaan ole olemassa, ennen kuin se on tarpeeksi valmis ja edennyt prosessissa tuotteen asteelle. Kirjailijan kannalta kustannussopimus on tärkeä jo henkisesti, se antaa signaalin siitä, että kustantamo tosiaan haluaa teoksen itselleen. Toisekseen sillä on merkitystä taloudellisesti, sillä usein kirjailijalle maksetaan osa ennakosta siinä vaiheessa, kun sopimus allekirjoitetaan.

Pahinta hylsyssä on minusta kuitenkin se, että hylsyn myötä oman työn tarpeellisuus ja merkittävyys voi kadota. Kustantamon portinvartija estää tekstin pääsyn lukijoille, ja ilman lukijoita ei käsikirjoituksella ole funktiota. Harva ammattilainen jaksaa innostua kirjoittamisesta ilman yleisöä. Kirjailijuus näivettyy ilman motivoivia tekijöitä – julkaisut, lukijat, tekstin saama huomio, julkaisusta tihkuvat tulot motivoivat ja pönkittävät egoa.

Hylsy on julma, koska se iskee suoraan kirjailijan luovuuteen. Hylsy haavoittaa kirjailijan itsetuntoa, koska se on vihje siitä , että tehty työ ei ole julkaisemisen arvoinen. Negatiiviset ajatukset muodostavat kierteen, jota on hankala katkaista.

Kirjailijoille pitäisi olla koulutusta siitä, miten ottaa hylsy vastaan ja miten selviytyä hylsyn aiheuttamasta ahdistuksesta. Hylsyn ei tarvitsisi olla osoitus epäonnistumisesta, vaikka sellaiseksi sen helposti tulkitsee. Vaikka hylsystä ei saakaan bumtsibumnaminamia, niin ainakin sen kanssa voisi elää ja siirtyä eteenpäin.

*

Lopuksi on sanottava, että olen itsekin kirjoittanut hylsyjä, esimerkiksi verkkolehteen lähetetyistä novelleista. Ei se helppoa ole. Pitäisi perustella hylsy ja kannustaa jatkamaan, mutta toisaalta ei voi kehua tekstiä kattoon saakka – jos se olisi sitä, se olisi julkaistu. Harva hylsykirjeen saaja – jos hän ei ole kasvotuttu – edes kuittaa saamaansa hylsyä. Tuttu ihminen yleensä vastaa jotain. Hylsyn lähettäminen vie kolminkertaisestienergiaa positiiviseen kirjeeseen verrattuna. Sitä väistämättä miettii, miltä kirjoittajasta tuntuu – miltä itsestäni on tuntunut, kun olen saanut kielteisiä vastauksia. Mutta sitten muistan, että vielä ahdistavampaa on se jos kukaan ei koskaan vastaa – koska silloin sitä ei ole edes sen yhden viestin arvoinen.


2 kommenttia

Rikkuriteksti, ja mitä sille tekisi

annekuvaKun käsikirjoitus ei vain toimi, mitä sille pitäisi tehdä? Olen nyt pähkäillyt hylsykeräilijäkässäriäni ja sitä, miten sen kanssa toimisi. En haluaisi hylätä tarinaa kokonaan, toisaalta en tehdä siitä väkisin mitään mitä se ei ole. Selvästikin jotakin on pielessä, ja olen itsekin hahmottanut ongelmakohtia ja korjattavia asioita. Voisin kirjoittaa kässäristä noin puolet juonellisesti uusiksi nykyisistä rakennuspalikoista käsin, tai korjata sen  niin, että vaihdan kokonaan päähenkilöä ja painotuksia. Tarinassa on kolme kertojaa, senkin voi rikkoa keskittymällä vain yhteen kertojaan. Ja minä-muotoisesta näkökulmasta voisi luopua ja heittää kehiin kaikkitietävän kertojan. Valintoja, valintoja!

Yksi hyvä menetelmä on kuulemma semmoinen, että kässärin tekee kokonaan uusiksi sivuja selaillen – mutta alkuperäistä tiedostoa ei saa käyttää kirjoittamiseen. Silloin tulee kopioimisen sijaan väistämättä editoineeksi ja kirjoittaneeksi uutta. Ajatus houkuttelee, vaikka se työläältä kuulostaakin.

Ehkä voi olla viisainta ja selkeintä antaa tekstin vain olla, ja keskittyä kokonaan uusiin juttuihin. Onhan minullakin pöytälaatikon uumenissa yhtä sun toista, joka ei koskaan nähnyt päivänvaloa, eikä tarvitsekaan. Harmittaa kuitenkin se 172 sivua kässäriä ja monen vuoden ajalle jakaantunut työ, ei tekisi mieli luovuttaa, ei vieläkään (saisiko siitä novellin? raapaleen? näytelmän?).

Ehkä nämä henkilöt alkavat synnyttää uutta tarinaa. Yksi keskeisistä hahmoista vihjailee jo muutenkin, että voisi miehen sijaan rakastua naiseen. Vai onko se kuitenkin ihan eri tarinan siemen? Ota näistä nyt selvää.

Joskus suunta ei ole ollenkaan selkeä, ei edes paljon kirjoittaneella, silloin kun kyseessä on täysin omista kiinnostuksista kumpuava tarina, johon mikään ulkopuolinen taho ei aseta vaatimuksia.Kun kässäri sakkaa, siihen menee perusluottamus – en tällä hetkellä oikein tiedä mikä siinä on säilyttämisen arvoista ja onko mitään – vaikkakin lausuntojen perusteella siitä on  hyvääkin löydetty.

Selkeästikin tekstin kannattaa antaa nyt vain olla, ja keskittyä tekemään jotakin muuta. Mistä päästäänkin romaaniin, joka on snadisti jumissa…


4 kommenttia

Ideoiden parasta ennen -päiväys

Miina_Supinen_1358_NataliaBAer_KEKSIMonet kirjailijat suunnittelevat teoksensa etukäteen. He ajattelevat ensin teemaa ja aihetta, sitten he miettivät henkilöitä, juonta ja miljöötä ja suunnittelevat ehkä jopa luvut ja kohtaukset, kirjoittavat kaiken ylös  vihkoon, tiedostoon tai seinälle lappusiin. Ja vasta sitten alkaa varsinainen kirjoitus, joka noudattaa enemmän tai vähemmän näitä speksejä. Tällaista tapaa opetetaan myös kursseilla ja kirjoitusoppaissa ja se vaikuttaakin järkevältä.

Olen yrittänyt monta kertaa suunnitella novelleja ja romaaneja etukäteen, mutta se ei onnistu koskaan. Ideani  syntyvät sillä hetkellä kun kirjoitan ne. Henkilöt paljastavat luonteensa ja aikomuksensa vasta kun sormet ovat näppiksellä ja maisema laajenee sitä mukaa kun kirjoitan siitä. Välillä keskeytän kirjoittamisen päiväksi tai pariksi taustatiedon hankkimiseen ja kirjoituspäivien iltoina ajattelen sumuisesti seuraavan päivän kirjoitusetappia. Kirjan teema ja keskeinen idis paljastuvat yleensä suunnilleen ensimmäisen version kirjoittamisen puolessavälissä.

Ideani kuolevat usein sillä hetkellä kun kirjoitan ne ylös. Sen takia niitä voi käyttää vain kerra.  Jos teen synopsiksen, niin siinä se juttu sitten onkin – en löydä enää itsestäni sitä ihmistä, jota kiinnostaisi kirjoittaa sama asia uudestaan pidemmin.  Jos yritän kirjoittaa väkisin liian selvien sunnitelmien mukaan, tekstistä tulee elotonta. Keskeneräisistä teksteistä puhuminenkin on vaarallista. Olen joskus tehnyt sitä ja elvytysyritykset ovat olleet todella hankalia.

Ideat kuolevat myös usein omia aikojaan jos niitä ei pääse ajoissa kirjoittamaan tarinaan. Aloitin viime keväänä romaania, mutta kesäloman jälkeen minua kiinnostivatkin ihan muut teemat ja ideat. Nyt romaani on ottanut ihan uuden suunnan. Yritän kirjoittaa ensimmäistä versiota nopeasti, etteivät ajatukset ehdi eltaantua.

Minulla oli myös tarkoitus tappaa monta kärpästä yhdellä iskulla ja ja kirjoittaa samoista tyypeistä ja heidän kohtalostaan kuunnelma, romaani ja näytelmä. Mutta eihän siitä mitään tule. Olen kirjoittanut kuunnelman ensin, ja söisin mielummin matoja kuin kävisin läpi samat asiat romaanimuodossa.

Tällaisen kirjoitustavan haittapuoli on se, että ensimmäiset versiot ovat pelkkää sotkua ja editointi on suuri urakka. Mutta ainakaan ei ole tylsää.

 


3 kommenttia

Onko sosiaalinen media kirjailijaa varten?

Tiina

Tiina

Onko sosiaalisesta mediasta hyötyä kirjailijalle?

Kysymykseen on niin monenlaisia näkökulmia, että vastaamiseen voisi käyttää viikon.

On työntekonäkökulma: työtään tekevä kirjailija löytää somen kautta tarvitsemiaan tietoja, saa yhteyden kollegoihin (joita ei välttämättä muuten kovin usein näe) ja kollegoiden neuvoihin ja vertaistukeen. Pää pysyy ainakin minulla terveempänä, kun maailmassa on edes jonkinlainen työyhteisö, johon kuulun. Lisäksi somekanavien kautta tulee työtarjouksia ja esiintymispyyntöjä.

On palautteensaamisnäkökulma: lukijoilta ei ainakaan minulle ole koskaan tullut vanhanaikaista postia ja puhelinsoittojakin on tullut vain muutama – mutta Facebookin, Twitterin ja blogieni kautta olen saanut paljon suoraa palautetta lukijoilta, ulkomaita myöten. Se on arvokasta.

Mutta onko yhteys arvokasta molempiin suuntiin? Saako lukija jotain lisäarvoa siitä, että kirjailija löytyy sosiaalisesta mediasta?

Yritän kuvitella itseni välillä puhtaasti lukijan asemaan. Ja kyllä: minä todella pidän siitä, että muutama lempikirjailijani löytyy esimerkiksi Twitteristä ja Facebookista.

Hyvä esimerkkki on Margaret Atwood, jonka moniulotteista tuotantoa olen aina ihaillut. Hänellä on aktiiviset profiilit ainakin Facebookissa ja Twitterissä. Atwood linkittää someen haastatteluitaan ja tuotantoaan koskevia lehtijuttuja, mutta paljon muutakin: esimerkiksi nyt olympialaisten aikaan hän on ottanut useasti kantaa Venäjän ihmisoikeustilanteen puolesta.

Atwoodista somessa piirtyvä kuva vahvistaa aiempia käsityksiäni: hän on älykäs ja hauska, mutta tarvittaessa tiukka. Hänen arvonsa sopivat omiini. Someaktiivisuus voi siis olla jonkinlaista mielikuvan vahvistamista, imagonrakennusta.

Minua ei kiinnostaisi, jos Atwood syöttäisi nettiin vain kirjojensa mainoksia tai lehtijuttuja ilman minkäänlaista persoonallista saatetta. Arvostan sitä, että Atwoodilla on tekemisessään vastavuoroinen ja henkilökohtainen ote. Somesta etsitään sisältöä, ei mainoksia.

Mutta tuoko sosiaalinen media lisää lukijoita? Löytääkö joku Margaret Atwoodin kirjat, koska törmää hänen twiittauksiinsa ja huomaa kiinnostuvansa kirjailijan ajattelusta? Monella someen lähteneellä kirjailijalla on takaraivossaan toive, että näkyvyys sosiaalisessa mediassa korvaisi puuttuvan tai vähäisen mainonnan ja uupumaan jääneet naistenlehtihaastattelut.

Voi toki olla näin, mutta ehkä sosiaalinen media toimii enemmänkin eräänlaisena sitouttajana: lukija, joka tuntee kirjailijan teoksia jo ennestään, ryhtyy seuraamaan hänen päivityksiään, huomaa uusien kirjojen julkaisun, osallistuu keskusteluun ja ehkä jakaa kirjailijan linkkejä tai päivityksiä edelleen.

Somen avulla lukija muistaa kirjailijan ja puhuu hänestä. Pelkän nimen sijaan kirjailijasta tulee ihminen – mikä ei ehkä kaikkien mielestä ole hyvä asia.

Ja voihan kaikessa keskustelussa käydä niinkin, että kirjailija paljastuu raivostuttavaksi jankkaajaksi tai vähintäänkin mystisyyden viitta rakoilee.

Suomalaisista kirjailijoista Facebookissa on saanut suosiota ainakin Sofi Oksanen. Hänellä on paljon seuraajia, yli 13 000 (Atwoodilla on 98 000). Oksanen on myös melko aktiivinen Twitterissä, mutta siellä hän on ollut sen verran vähän aikaa, ettei seuraajia ole vielä kovin paljon ehtinyt kertyä.

Myös Oksasen some-tyyli miellyttää minua – ja se muistuttaa monipuolisuudessaan ja kantaaottavuudessaan Atwoodia.

Sosiaaliseen mediaan lähteminen ei välttämättä ole kirjailijalle helppoa. Moni on nimenomaan halunnut jättäytyä pois. Kiivas tahti ei miellytä, kirjoittaminen vaatii eristäytymistä jatkuvasta keskustelusta ja mediavirrasta.

Toiset taas ajattelevat, että somessa kirjailija joutuu mainostamaan itseään tavalla, joka ei kirjailijalle sovi. “Miksi?” kysyi eräs kirjailijakollega, kun perustin oman FB-kirjailijasivuni pari vuotta sitten. Hänen mielestään sellaisten perustaminen ei ole kirjailijan hommaa.

Niin, miksi sitten? Ehkä kirjailijan kannattaa miettiä ennen kaikkea omaa viihtymistään ja tekemisen mielekkyyttä. Minä viihdyn somessa, mutta kaikki eivät.

Kirjailijuuden muoto kannattaa kunkin rakentaa itselleen parhaiten sopivaksi.


4 kommenttia

Palautteen vastaanottamisen taito

Kuva otettu 03.02.2014 klo 14.12Luin jälleen kerran Stephen Kingin Kirjoittamisesta-kirjan. Siinä on muutamia todella hyviä ohjeita kirjoittajille. Yksi niistä on että kässäri pitäisi tehdä ensin ”ovi kiinni” ja sitten ”ovi auki”.

”Ovi kiinni” voi tarkoittaa työhuoneen suljettua ovea mutta myös henkistä tilaa, eli sitä että ei päästä kuviteltuja kriitikoita, kavereita, vihollisia ja äitejä kurkkimaan olan yli. Ensin saa  kirjoittaa vain itselleen. ”Ovi auki” -vaiheessa pitää ottaa jo lukijat huomioon. Ilman sitä ei tule sellaisia kirjoja, joista lukijat saisivat mitään irti. Viisas kirjailija arvostaa ateljeekriitikoitaan ja ottaa kaiken irti heidän palautteestaan.

Olen huomannut, että pelkkä tietoisuus siitä, että kohta näytän tekstin vieraille silmille,  auttaa ryhdistäytymään ja etääntymään tekstistä hyvälle editointietäisyydelle. Kuvittelen miltä teksti tuntuu ateljeekriitikkoni mielestä. Sen ajatuksen avulla pystyn monesti huomaamaan epäloogisuuksia ja hölmöyksiä. Joskus autan itseäni kirjoittamalla  saatesähköpostin valmiiksi (Tyyliin: ”Moi! Tässä on tämä novellini. Se kertoo kuinka jättiläismuurahaiset tulevat avaruuslaivoilla Telluksellemme ja perustivat nakkisämpyläkojun. Kaikki palaute on kullanarvoista. Kiitos etukäteen. t:Miina”) ja sitten editoin ja vasta sitten lisään liitetiedoston sähköpostiin ja lähtetän.

Joskus tulee kova kiusaus näyttää keskeneräistä tekstiä vähän kaikille, erityisesti jos on epävarma ja kaipaa kehuja ja vahvistusta. Mutta ihan ketä vaan ei pidä pyytää lukijaksi. Jos kommentaattori ei ole kiinnostunut tehtävästään ja hoitaa hommansa ylimalkaisesti, palaute on omiaan vain sekoittamaan kirjoittajaa entisestään. Palautetta ei myöskään kannata ottaa sataprosenttisen todesta vaikka kommentaattori olisi tosi fiksu. Ainoastaan kustannustoimittajan kommentteihin kannattaa suhtautua tosissaan. Kaikkien muiden mielipiteet antavat pikemminkin vihjeitä siitä mikä toimii ja mikä ei.  Useimmiten esilukijat bongaavat tekstistä ongelmakohdan, mutta heidän ehdotuksensa sen korjaamiseksi on pielessä. (Esim. ”Jättiläismuurahaisten nakkisämpyläkoju on paska idea. Muurhaaisten pitäisi myydä pizzaa.” tarkoittaa sitä, että nakkisämpyläkoju on jotenkin ongelmallinen, mutta niin olisi pizzakojukin. Kirjailijan täytyy itse oivaltaa mitä jättiläismuurahaisten pitäisi myydä, esim kuppikakkuja.)


2 kommenttia

Ei tullut tutkijaa. Tuli kirjailija.

DSC_1256 (2) (640x640)

”Näissä läntisen kulttuurin tiedemiehissä ja filosofeissa ja ihmisissä, joilla on hallussaan tieto ja valta, tuntuu olevan jotain samaa. Kukaan heistä ei tunnu sietäneen pimeyttä, eikä epäilystä ja epävarmuutta. Eikä ratkaisemattomia ristiriitoja omassa sisimmässään. Ja siksi he ovat yrittäneet eliminoida ne.” –Peter Hoeg-

Jos elämä on sarja sattumia, joista elämäntarina rakennetaan, niin tarinoita on monta. Erilaisia eri tilanteissa, valikoituja, muistettuja ja unohdettuja, yhtä tosia ja aitoja silti kaikki. Tämä on yksi niistä.

Minusta oli ihan vähällä tulla tutkija. Puolivälissä psykologian opintoja ajatteluni muuttui peruuttamattomasti, kun sivuaineopintojen myötä astuin sisälle sosiaaliseen konstruktionismiin, tieteenfilosofiaan jonka mukaan todellisuus on sosiaalisesti ja kielellisesti rakentunut. Kokemus oli niin voimakas, että pääaine oli vaihtua siinä rytäkässä. Perinteinen psykologinen ajattelu, erityisesti kokeellisen, luonnontieteitä lähestyvän ns. objektiivisen tutkimuksen ideaali, tuntui ahtaalta kuutiolta, jossa tutkijan taustoja ja ennakkoluuloja ei kriittisesti tarkasteltu. Siihen en enää halunnut asettua.

Kun innostus opintoihin katosi, gradu pelasti. Sitä tehdessä saatoin vapaasti ammentaa tieteenaloista, jotka eniten kiinnostivat ja silti valmistua psykologiksi. Ostin gradua varten käytetyn kannettavan säästöilläni, muistan kuinka seisoin kassalla setelinippu kädessäni ja ajattelin, että tällä rahalla pääsisi Tshekkiin ainakin kuukaudeksi. Mutta sittenkin: gradu oli melkein hauskinta mitä yliopiston aikana tapahtui. Se oli ilolla ja vimmalla tehty tutkielma minuuden fragmentaarisuudesta, nuorten naisten lukuisista tavoista kertoa itsensä suhteessa erilaisiin toisiin. Ammensin taustaa sosiaalitieteiden ja kirjallisuudentutkimuksen rajapinnalta ja feministisestä tutkimuksesta, löysin epävirallisen graduohjaajan silloiselta naistutkimuksen laitokselta ja väittelin kiivaasti virallisen ohjaajani, psykologian laitoksen professorin kanssa menetelmistä ja tieteenfilosofisista kysymyksistä. Luin lähes tauotta ja kun en lukenut, kirjoitin puhtaaksi ja analysoin yli seitsemänsataa liuskaa päiväkirjatekstejä. Suunnittelin ryhtymistä tutkijaksi.

Lopputulos oli niin sanotusti perinteinen. Naistutkimuksen laitoksella tutkielmaan uskottiin, mutta psykologian laitoksella sitä ei osattu lukea. Koko tieteenfilosofinen lähtökohta jäi ymmärtämättä ja keskustelu jämähti menetelmätasolle. Naistutkimuksen laitoksen tarjousta toisesta tarkastajasta ei hyväksytty. Edes keskinkertainen arvosana ei ollut niin suuri pettymys kuin törmääminen vakiintuneiden tutkimusmenetelmien ja maailman näkemistapojen seinään. Avuttomuus, kun vallankäyttäjä, tässä tapauksessa laitoksen vakiintunut tutkimusperinne, määritteli maailman puolestasi ja asetti ehdot oikealle tavalle nähdä se ja kertoa siitä. En hakenut tutkijakouluun enkä ottanut vastaan kutsua osallistua poikkitieteelliseen tutkijaryhmään. En edes lukenut graduani vuosiin, oikeastaan en ole lukenut sitä vieläkään. Voisi sanoa että luovutin. Että annoin periksi silloin kun olisi pitänyt taistella.

Mutta unelmien raunioilla kasvaa useimmiten jotain uutta. Olin niin iloisesti hurahtanut gradun tekemiseen, etten edes ajatellut luovaa kirjoittamista, en tiedä olisinko ajatellut myöhemminkään, jos olisin ryhtynyt tutkijaksi. Sen sijaan ryhdyttyäni tekemään konkreettista psykologintyötä ihmisten parissa, jotain vapautui. Fiktiiviset tarinat alkoivat kasvaa ja aloin ensimmäistä kertaa kirjoittaa romaanikäsikirjoitusta. Muutamia vuosia siitä ja julkaisin esikoiskirjani. Se olisi voinut mennä toisin. Sen olisi voinut myös selittää toisin. Mutta tässä tarinassa se meni näin. Luovan kirjoittamisen maailmassa olen omillani. Ei tarvitse enää väitellä siitä, mikä on oikea tapa nähdä maailma ja kertoa siitä. Nyt luon itse maailmani (monikossa) ja niiden lait eikä mikään aihe ole liian vähäinen ollakseen tarinan arvoinen.

 


Jätä kommentti

Monta rautaa (tilanneraportti)

Jukka L

Jukka L

Kun lopulta joulukuussa sain Hesarilta ja Parnassolta vapauttavat tuomiot edellisestä romaanistani, tunsin kirjoittamista härinneiden lukkojen avautuvan, ja mieleni alkoi hamuta uusien tehtävien kimppuun. Seuraavan romaanin lähtökohdat ovat olleet mielessäni jo ehkä kuuden vuoden ajan, ja olen nyt raapustanut sitä 150 käsin kirjoitetun sivun verran (vastannee 80 liuskaa).

Kynän ja paperin ääressä kokemani alkuinnostus on vaihtunut joksikin muuksi. Ei ole helppoa tuottaa romaanimittaista tekstiä, jonka tietää päätyvän lopulta kokonaisuudessaan roskakoriin. Yksikään kirjoitettu sana, lause, kappale tai luku ei ole se, joka jää lopulliseen teokseen. Olen kuitenkin säätänyt päätäni uuteen ajattelutapaan: kirjoitan luonnosta, en romaania. Ei Gallen-Kallelakaan maalannut teoksiaan suoraan lopulliselle kankaalle, vaan niitä edeltää koko joukko hahmotelmia ja yritelmiä ja versioita, jotka on kaikki täytynyt tuottaa (materiaalisella tasolla) alkutekijöistään.

Kirjoitan romaaniani lähinnä kodin ulkopuolella. Siihen muistikirja ja kynä ovat mitä otollisimpia välineitä.

Kotona koneen äärellä kirjoitan esseekokoelmaa. En ole vielä valmis näin julkisesti kertomaan sen aiheesta, mutta tajusin puuhastelleeni senkin parissa jo vuosia. Tällä hetkellä tarttumiskynnys esseisiin tuntuu kaikkein alhaisimmalta. Työvälineenäni käytän Scrivener-nimistä ohjelmaa, josta on kenties kirjoitettava aivan oma blogauksensa jossakin vaiheessa.

Sitten. Ryhmätyö. Meillä on kolmen hengen tiimi, jolla yritämme synnyttää jotakin… Tästäkään en voi kertoa paljon enempää, sillä en ole kysynyt tiimin muilta jäseniltä, paljonko tässä vaiheessa voi kertoa. Ehkä kuitenkin sen verran, että kuohuviinillä viritetyt palaverimme ovat olleet hilpeitä ja häpeämättömiä.

Sitten Ninni pyysi minua käsikirjoittamaan sarjakuvaa. Auh, ensimmäinen deadline alkaakin lähestyä.

WSOY:lle lupasin kuvakirjakässärin, joka on pyörinyt toistaiseksi pelkästään päässäni. Täytyy ratkoa pari ongelmaa, ennen kuin voin naputella jotakin kuvaruudulle.

Töitä siis riittää. Eniten mieltä rassaa aikaansaamattomuuden tunne. Jos yhtä juttua kirjoittaa, muut eivät etene. Työpöytäni on yhtä pirstaleina kuin minä itse. Mutta hitaasti, hitaasti, kaikki nuo aihiot ja luonnokset ja kirjoitukset kasvavat ja muuttavat muotoaan. Mitähän niistä tänään ruokkisin?

 


3 kommenttia

10 vaikuttavinta

Jukka L

Jukka L

Tuolla facebookin puolella kiertää taas meemi, jossa ihmisiä pyydetään luettelemaan kymmenen vaikuttavinta lukemaansa kirjaa. En vastaa haasteeseen siellä vaan täällä. Eikä kuulemma pidä miettiä liian pitkään. Antaa tulla vaan.

Aina vain luutuneempaan mieleeni on yhä vaikeampi tehdä lähtemätöntä vaikutusta, mikä näkyy lopputuloksessa: suurimman vaikutuiksen tehneet kirjat olen lukenut enimmäkseen verrattain nuorena.

Ennen kaikkea listalle päätyneet ovat teoksia, jotka ovat tavalla tai toisella näyttäytyneet minulle ihanteina, jonakin, jonka tasolle pitäisi pyrkiä. Jokainen on tavalla tai toisella räjäyttänyt tajuntani, ja muutama on herättänyt oivalluksia myös kirjallisuutta koskien: Näinkin voi ja saa kirjoittaa!

Ja tältä listani näyttää:

Daniil Harms: Sattumia
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha
Kari Hotakainen: Bronks
Philip K. Dick: A Scanner Darkly
Michel Tournier: Perjantai
Iain Banks: Ampiaistehdas
René Girard: Väkivalta ja pyhä
Anja Kauranen: Pelon maantiede
John Fowles: Jumalten naamiot

Vaan miltä näyttävät teidän muiden listat?


Jätä kommentti

Kirjoittaisinko pornoa?

Jukka L

Jukka L

Aina välillä joku kollega sanoo, että pitäisi varmaan kirjoittaa pornoa. (Sitä ennen on kenties puhuttu kirjailijan toimeentulosta tms.) Ja sitten aletaan kehitellä enemmän tai vähemmän kummallisia konsepteja, joiden varaan pornokirjan voisi rakentaa.

Kun aihetta on viime kuukausien aikana lähestytty muutamaankin otteeseen, olen alkanut miettiä kysymystä tosissani. Pornon kirjoittaminen voisi tosiaan olla hauskaa, onhan hyvän sellaisen lukeminenkin. Ja kun eräät menestystarinat osoittavat, että lajityypille on tosiaan olemassa laajat markkinat, niin miksikä ei?

Ryhtymisen esteeksi on muodostunut, että haluan ennen kaikkea kirjoittaa hyvää kirjallisuutta. Pelkkä hyvä viihde ei riitä motivoimaan minua kuukausiksi tai vuosiksi käsikirjoitusta takomaan, enkä kirjoittajana löydä pornoon riittävän kunnianhimoista tai itseäni kiinnostavaa tulokulmaa. Millainen se voisi olla?

Internetissä on paljon kertomuksia, jotka ovat yhtaikaa vaivaannuttavan huonoa kirjallisuutta ja yhtä huonoa pornoa, ja jonkin verran kertomuksia, jotka edustavat hyvää pornoa mutta ovat huonoa kirjallisuutta. Kovin harvinaisilta vaikuttavat ne tekstit, jotka täyttävät sekä hyvän pornon kriteerit (kiihottavuus) sekä ainakin minimivaatimukset sille, että voidaan puhua viihteen lisäksi oikeasta kirjallisuudesta. Historian saatossa sellaisiakin kirjoja on toki kirjoitettu; esimerkkeinä mainittakoon Emmanuelle Arsanin Emmanuelle ja Pauline Réagen O:n tarina. Näissä pornografiset kohtaukset ovat sekä temaattisesti että määrällisesti keskeisiä kaunokirjallisen teoksen osia. Emmanuelle on haastanut ainakin oman aikansa moraalikäsityksiä, O:n tarinan esittämät kysymykset lienevät ikuisia.

Mutta miten voisi kirjoittaa hyvää kaunokirjallista pornoa nykyaikana? En keksi. Mielikuvitukseni ei tunnu riittävän; ideoita etsiessäni löydän päästäni yhä uudelleen pelkän joko-tai-asetelman. Joko kiihottavaa tai ajatuksia haastavaa. Eikö seksuaalisiin fantasioihin uppoutuminen ole perimmäiseltä olemukseltaan nimenomaan eskapistista toimintaa?

Tämä ongelma on ratkaistava.


9 kommenttia

Kiitospäivän demonit kirjailijan olkapäällä

Pasi I J

Pasi I J

Joskus sitä on näkevinään kirjailijoita, jotka ovat hirmuisen kiitollisia kaikesta siitä hyvästä, mitä ovat saaneet, vaikka eivät olisi saaneet ulkopuolisen silmin katsottuna juuri mitään, ihan vain siksi että saavat esim. kirjoittaa nälkäpalkalla kirjoja, joilla on noin sata lukijaa jossain Kiteellä, ja hekin kaikki omia sukulaisia, jotka eivät edes oikeasti kirjaa lue vaan selailevat sieltä täältä ja kehuvat sitten että kosketti niin syvältä. Nämä kirjailijat ovat kiitollisia, nöyriä ja omistautuneita luomistyölleen. Koskaan eivät he katkeroitse mistään, kadehdi, turhaudu – tai jos tuollaisia tuntemuksia tuleekin, he menevät luontoon karhukoiransa kanssa, keräävät pari kantarellia, kuuntelevat tovin räkättirastaiden laulua ja palaavat sitten työnsä ääreen uudistuneina ja puhdistuneina.

Nämä kirjailijat saattavat myös käydä kommentoimassa vähemmän valaistuneen kirjailijan some-nillityksiä, joko lämpimän rohkaisevasti, sillä tavalla kuin kypsä olento rohkaisee semmoista epäkypsää ihmisen raakiletta, tai sitten järkyttyneenä nuhdellen: niin paljon olet saanut ja noin kiittämätön olet.

Kirjailijana on helppo olla tyytymätön. Omiin kykyihin ja kirjoihin on pakko uskoa, jotta jaksaisi kirjoja kirjoittaa. On siis kehitettävä jonkinmoinen kirjailijan ego. Sellainen, joka sanoo: Minä osaan, olen hyvä, kirjani ovat hyviä, ne ansaitsevat lisää lukijoita. Ja tietty kunnianhimokin lienee paikallaan, joskin terveellisimmässä tapauksessa se kohdistuu itse kirjoitustyöhön eikä niinkään kirjan vastaanottoon ja menestymiseen – mutta kirjailijan ego kyllä tuonkin osaston asioita osaa odottaa ja pettyä, jos homma ei kulje niin kuin fantasioissa etukäteen.

Tyytymättömyys lienee aika normaalia ja toisinaan hyödyksikin. Täysin tyytyväinen ihminen ei vie evoluutiota eteenpäin vaan istahtaa alkumeren rannalle hymyilemään. Mutta kiittämättömyys on tietysti ongelma. Jos kirjailijan on sallittua haluta asioita ja pettyä, jos ne jäävät tavoittamatta, on hänen tärkeää myös osata iloita (kaiken valittamisen ja nillittämisen ohessa) siitä hyvästä, mitä hän on saanut (koska aika harvoja asioita voi kirjallisuuden kentällä ihan puhtaasti omilla ansioillaan ottaa – aina me kirjailijat olemme lopulta menestyksemme suhteen toisten ihmisten armoilla).

Mietin tuossa eilen amerikkalaisten kiitospäivää ja sitä, mistä kaikesta tunnen kiitollisuutta kirjailijana. Tiedän kyllä, mikä minua kirjailijana turhauttaa (kaikki kunnon palkinnot menevät aina toisille kirjailijoille, kaikki näkyvyys menee aina toisille kirjailijoille, kaikenlaiset – lukemattakin – keskinkertaiset räpellykset sitä hypetystä osakseen keräävätkin, myyntiluvut ovat epäreilun pienet, lehtiarvostelujakaan ei tule tarpeeksi tai jos tuleekin, on kriitikko ammattitaidoton lortti joka ei ymmärrä teoksen Suurta Nerokkuutta, sitä yhtä hakemaani apurahaakaan ei tippunut vaikka Kaikille Muille Kirjailijoille sataa jänttejä ja muita rahasäkkejä jne jne), mutta tekee hyvää välillä miettiä niitä kiitollisuudenkin aiheita. Tässä siis (satunnaisessa järjestyksessä) muutama asia, joista itse kirjailijana olen kiitollinen:

puukasvaakirjasta

1) Ne lukijat joita olen saanut. Erityisesti ne, jotka fanittavat kirjojani ja odottavat yhden luettuaan mustin uskollisuudella seuraavaa. Ja nekin tietysti, jotka olivat vähän että njääh, mutta lukivat silti loppuun.

2) Kirjastoapurahat, joita olen saanut joka vuosi. Ilman niitä olisin varmaan jo lopettanut kirjoittamisen – ne sysäävät kivasti sen pahimman kevätturhautumisen yli ja antavat sen vaikutelman, että joku jossain arvostaa ihan rahallisestikin, vaikka kirjailijan tulot jäävät muuten melko olemattomiksi.

3) Kirjabloggaajat. Antavat kirjoilleni sitä näkyvyyttä, joka on kirjan eloonjäämiselle elintärkeää.

4) Se, että kirjojani yleensä julkaistaan. Ei kaikkia hyviäkään käsiksiä koskaan julkaista, onnea on aina oltava matkassa.

5) Kustantamon kivat ihmiset. Eivät kiusaa, välttele tai vähättele. Erityisesti kustannustoimittaja on tärkeä.

6) Agentti. Nykyään kultaakin arvokkaampi voimavara kirjailijalle, joka haluaa (kukapa ei haluaisi) kirjojaan myös käännettävän.

7) Ne viisi maata, joihin esikoisromaani on jo myyty, eli Englanti, Saksa, Espanja, Italia, Tsekki. (Ja se kuudes, josta ei vielä saa tiedottaa.)

8) Se, että englanninkielinen versio esikoisromaanistani näyttäytyi Amazon.uk:n bestseller-listoillakin, ei nyt sentään sillä kaiket kirjat käsittävällä, mutta tietyissä sarjoissa:  bongasin ainakin sijan 43 contemporary horrorissa ja sijan 31 horror fantasyssa.

9) The Rabbit Back Literaturen hyvät arvostelut SFX-lehdessä (viisi tähteä), Financial Timesissä ja joillakin nettisivustoilla.

10) Esikoisromaanista (yhä) tekeillä oleva elokuva/tv-sarja (jonka optio tosin umpeutuu ensi kesän lopussa eli saas nähdä).

11) Se, että muutamakin ihminen on netissä ilmaissut minun kuuluvan heidän mielikirjailijoihinsa, aika kapeaan kärkeenkin.

12) Se, että kirjailijana olen saanut mahdollisuuden tutustua moniin muihin kirjailijoihin.

13) Ne pienehköt mutta ilahduttavat kohdeapurahat, joita sain kahden edellisen romaanin kirjoittamiseen.

14) Se, että olen menestynyt kirjailijana riittävän hyvin, jotta voin ihan tosissani haaveilla kokopäiväisestä kirjailijuudesta. (Vaikka sellaisen mahdollisuuden toteutuminen onkin vielä hyvin hyvin kaukana.)

15) Se, että sain käydä radiossa höpöttämässä uusimmasta romaanistani Nadjan kanssa.

16) Kaikki aiempien kirjojen tiimoilta tehdyt radio- ja tv-keikat.

17) Se, että joissakin kirjakaupoissa uusi kirjani on ollut hyvin esillä – erityisesti Jyväskylän Suomalaisessa, missä Susa asetteli sitä ikkunaan oikein näkyvästi ihmisten huomattavaksi.

18) Kaikki ne kiitosviestit, joita olen lukijoilta vuosien varrella saanut.

19) Kaikki ne asiat, jotka tulevat mieleen vasta kun olen noussut tietokoneelta ja lähtenyt ajamaan kohti päivätyötä.


6 kommenttia

Tuntemattomien kirjailijoiden maa

pushkin 013sepiaTervo, Hotakainen, Sofi Oksanen, Riikka Pulkkinen, Leena Lehtolainen, Laila Hirvisaari, Pirjo Hassinen, Anna-Leena Härkönen, Anja Snellman jne. Siinä joitakin tunnettuja suomalaisia nykykirjailijoita. Niitä, joita myydään ja luetaan ja jotka mainitaan ja muistetaan siellä, missä on kyse suomalaisesta kirjallisuudesta. Näitä laajalti tunnettuja suomalaisia kirjailijoita on lopulta aika vähän. Ehkä kaksi tusinaa. Pinnan alla riittää kuitenkin populaa. On niitä, joiden nimi ei soita ihan jokaisen kirjoja joskus lukevan kelloja, ja niitä, joita ei taida tuntea oikein kukaan. Kun heidän nimensä pomppaa jossain esille kirjailija-etuliitteellä varustettuna, mieleen tulee, että jaa-a, joku uusi kirjailija taas. Ja sitten kun googlettaa, löytyykin kymmenien kaunokirjallisten teosten pituinen bibliografia ja maininta, että uusi teos julkaistiin vastikään. Eikä siihen ole lehtiä laajasti lukeva ja kirjallisuuden kenttää aktiivisesti seuraavakaan törmännyt missään. Sellainen on jotenkin hirvittävää, masentavaa, murheellista ja samalla synkeän hupaisaa.

Enemmän tai vähemmän kattavaa listaa suomalaisista kirjailijoista voi käydä lukemassa esim. Wikipediassa. J-kirjaimen kohdalta alkaa tällainen lista:

J

J jatkuu

Mukana on menneitä ja nykyisiä kirjailijoita. Montako heistä tunnistat? Kuinka monen teoksia olet lukenut? Itse tunnistin 11 nimeä (omani mukaan luettuna) ja kaikkiaan neljää olen lukenut (omat teokseni mukaan luettuina). Väkisinkin tulee miettineeksi, moniko nykyihmisistä poimii esimerkiksi minun nimeni tuosta listasta ja toteaa, että juu, tuttu, ja kuinka monelle Pasi Ilmari Jääskeläinen on yhtä tuntematon kuin vaikkapa nimi Terttu Järvilehto tai Arvi Järventaus minulle. Ja muuttuuko tilanne? Tulenko minä tai tulevatko jotakuinkin samassa asemassa olevat tutut kirjailijakollegani vielä nousemaan tunnettuuslistalla ylemmäksi, niin että meitä luetaan ja ostetaan ja meidät mainitaan siellä, missä aletaan puhua suomalaisesta kirjallisuudesta?

Olin eilen Kuopion Kirjakantissa haastateltavana. Minua ennen salissa esiteltiin Savonia-palkinnon ehdokkaat. Ehdokkaina olivat Antti Heikkinen teoksella Pihkatappi, Inka Nousiainen teoksella Kirkkaat päivä ja ilta, Asko Sahlberg teoksella Herodes, Marja-Leena Tiainen teoksella Khao Lakin sydämet, Sinikka Tirkkonen runokokoelmalla Pimeän halki, valon halki ja Jouni Tossavainen teoksella Kesäpäivä. Paikalla oli suurin osa tästä porukasta. käsittääkseni Sahlberg ja Tossavainen puuttuivat. Yleisöä oli jonkin verran, salissa oli kuitenkin turhan paljon tyhjää tilaa joka puolella, jotta olisi päässyt syntymään vaikutelma yleisöryntäyksestä. Odotin omaa vuoroani vähän skeptisenä. Ennen haastatteluani oli väliaika ja yleisö poistui salista. Kun minua alettiin haastatella, paikalla oli vielä hiukan vähemmän väkeä kuin edellisen esityksen aikana. Tuollaisissa tyhjillä paikoilla täytetyissä saleissa saattaa kokea muunlaisiakin tunteita kuin esiintymisen iloa, esittää itselleen kysymyksen No miksipä tänne olisikaan koko Kuopio vaivautunut, eiväthän ne teoksiani tunne, tai minua, enkä ole edes ehdolla millekään palkinnolle, saati että olisin sellaista saanut. Toisaalta paikalla oli ihmisiä, ei ehkä kovin paljon, mutta jotkut olivat siellä nimenomaan minun vuokseni, ja muutamat kertoivat kirjojani lukeneensa ja niistä nauttineensa, mistä tietysti olin otettu. Pienempikin sali olisi kyllä riittänyt tuolle kohtaamiselle.

voikukkaMinua haastatellut kirjabloggaaja Amma viittasi uuden romaanini Lukija-hahmoon Nomiin ja kysyi, mitä lukijat minulle merkitsevät. Kirjailijat etsivät itselleen koko ajan yleisöä, uusia lukijoita, kaikenlaisin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Lukijoita ei ole koskaan liikaa. Lukijat ovat kirjallisuuden elinehto. Ilman lukijaa kirja olisi kuollut esine. Kerroin tämän, ja taisin puhua jotain myös siitä, kuinka kirjailijoilla on hieman kummallinen tarve levittää omaa tajunnansisältöään mahdollisimman moneen ulkopuoliseen tajuntaan, hieman laajentumishaluisten sotapäälliköiden tapaan. Niin; kirjailijat etsivät itselleen koko ajan uusia lukijoita, koska lukijoita ei voi koskaan olla liikaa, mutta monetkaan lukijat eivät etsi itselleen koko ajan uusia kirjailijoita – heille riittävät ne vanhat ja tutut. Uuteen kirjailijaan tutustuminen on pieni ponnistus, riski hukata rajallista aikaa. Ja millä perusteella lukija tarttuu uuden kirjailijan teokseen? Koska ystävät suosittelivat. Koska kirjailija puhui hyvin televisiossa tai radiossa. Koska hänestä kirjoitettiin lehdessä. Koska kirja on tullut vastaan kaikkialla mediassa ja se on saanut jonkin palkinnon tai ainakin on päässyt ehdolle. Koska kirja on näkyvällä paikalla kaupassa.

Ystävien suositukset tietysti vaikuttavat vain silloin kun ne ystävät ovat ensin tulleet tarttuneeksi uuden kirjailijan teokseen. Suosio tuo tässä suosiota. Kirjailijan ja kirjan medianäkyvyys kasvattavat myös ruohonjuuritason viidakkorumpumenestystä. Mutta mediaan mahtuu kerrallaan vain kourallinen kirjailijoita. Näkymättömyys on kirjailijoiden enemmistön superkyky, jolle pitäisi keksiä ehdottomasti jotain hyötykäyttöä. Suurin osa kirjailijoista on pysyvästi suurimmalle osalle lukijoista yksi tuntematon nimi muiden joukossa. Kirjailija Se-Ja-Se. Kirjailija Joku-Mikä-Se-Nyt-Olikaan. Kirjailja Kirjoittanut-Kai-Jotain. Mikä tietysti tietää heikkoa lukuvaloa myös kirjailijoiden teoksille. Ja kun lukematon kirja ei elä, Suomi on kitukasvuisen kirjallisuuden luvattu maa. Maaperä vain ei mahdollista riittävää kasvua suurimmalle osalle kirjoitetusta ja julkaistusta kirjallisuudesta.

Mitä omaan tilanteeseeni tulee, mitään kovin radikaalia näkyvyyden ja lukijakunnan kasvua ei ole vielä näköpiirissä – ei Suomen alueella. Esikoisromaanin englanninkielinen käännös on kuitenkin julkaistu pari päivää sitten ja se on huomioitu monissakin lehdissä. Hyvät arvostelut saattavat houkutella englanninkielisiä lukijoita PIJ-kirjallisuuden pariin. Ja kun myös saksan-, espanjan-, italian- ja tsekinkieliset käännökset ovat tulossa, jonkinlaista lukijakunnan laajenemista väistämättä on tapahtuva koko maailman tasolla. Ja täällä Suomessakin tuntuisin saaneen uusia lukijoita Sielujen myötä. Muutamia ainakin. Saa sitten nähdä, miten tilanne täällä kehittyy – nousenko kolmannella romaanillani astetta ylempään sarjaan vai jäänkö tälle tunnettuuden ja lukijamäärän tasolle. Tällä hetkellä olen oikeastaan kiinnostuneempi siitä, mitä ulkomailla tapahtuu. Ihan uusi ja oma pelinsä, se joka siellä on käynnissä.  Ehkä proosalleni voisi olla jopa enemmän kysyntää ulkomailla kuin tässä tuhansien tuntemattomien kirjailijoiden karussa maassa.


2 kommenttia

Haahuillen maaliin

MiinaSupinen-mv-squareKauhukirjailija Marko Hautala kirjoittaa blogissaan (joka on ehkä kaikista Suomen kirjailijablogeista suosikkini) ihailustaan sellaisia kirjailijoita kohtaan, jotka osaavat suunnitella tarinansa etukäteen. Hän itse sen sijaan haahuilee ja piirtelee.

Minä kuulun myös haahuilijoiden koulukuntaan. Saan ideat kävellessä. Jos on pakko saada iso idea nopeasti, menen kiertämään Vanhankaupunginlahden, mutta muuten riittää että kävelen normaalit reitit kauppaan ja töihin yms. Marko piirtää, jos joutuu jumiin, ja minäkin teen sitä, ja joskus myös maalaan vesiväreillä. Toisinaan saatan kirjoittaa jotain sanojakin ylös, mutta lappuset katoavat ja unohdan katsoa vihkoihini. Löysin vähän aikaa sitten Säteen kirjoittamisen aikaisia muistiinpanoja. Vihkossa luki: ”Suomessa eli 1700-luvulla ihmisen painoinen monni.” En tiedä keksinkö sen itse vai onko se jotain wikipediasta kaivamaani kovaa faktaa. (Eikä minulla ole tietenkään mitään aavistusta miten monnia olisi muka pitänyt käyttää Säteessä.) Eräästä toisesta muistikirjasta löytyi tällainen muistiinpano: ”Pikkukakkosen KAIKKI OHJELMAT!!!!” Se oli alleviivattu kahteen kertaan.

Olen tappanut monet hyvät tarinat liialla ennakkosuunnitteluilla. Sain tästä taas opetuksen tänä syksynä, kun aloin kirjoittaa jatkokertomusta Me Naisiin. Rupesin ensin miettimään mitä oikeastaan haluaisin kirjoittaa ja mikä voisi toimia naistenlehdessä. Päätin kirjoittaa superseksikkään paranormaalin romanssin tyyliin Maria Kallio meets True Blood, ennen kuin sellaiset menevät täysin pois muodista. Rupesin sommittelemaan tarinaa vihkoon, tekemään mind mapia, numeroimaan kohtauksia ja kirjoittamaan ranskalaisilla viivoila mitä missäkin kohdassa tapahtuisi. Ajattelin, että sillä tavalla saan jäntevän tarinan aikaan maksimaalisella nopeudella ja insinöörimäisellä tehokkuudella.

Tarina näytti tosi hyvältä muistiinpanoina. Siinä oli sellainen salaperäinen Helsinki, jossa liikuskeli kaikenlaisia ihmeellisiä olentoja ja monisyinen sankaritar, jolla oli salaperäisiä voimia. Suomenlinnan luolissa oli peikkoja ja Eläintarhanlahdella oli merenneitoja, ja rakensin kokonaisen hienon maailmanselityksen joka selvitti miksi ne oudot olennot ovat täälllä. Siihen liittyi kvanttifysiikkaa ja taikoja. Juoni oli erittäin seksikäs&jännittävä. En päässyt itse kirjoitusvaiheessa koskaan viittä liuskaa pidemmälle. Kirjoitin oikeastaan vain muistiinpanot uudestaan. En saanut niihin elämää, koska minua kyllästytti jo koko juttu. Lopulta oli pakko luovuttaa. Angstasin pari päivää, koska tiesin, etten saisi mitään koskaan valmiiksi ja joutuisin köyhäintaloon.

Sitten ajattelin, että pakko kai kirjoittaa sillä tavalla kuin luovuuskoulutaja Julia Cameron neuvoo jossain kirjassaan, eli aloittaa siitä missä on. Olin erinäisistä syistä johtuen silloin todella väsynyt (tai oikeastaan se syy oli se että minulla oli mykoplasma) ja mieleeni tuli epämääräinen kuva naisesta joka matkustaa ystävänsä luo lepäämään. Se oli kai haaveeni. Aloin kirjoittaa mitä naiselle oikein tapahtui, kuka oli ystävä ja miksi nainen hän oli niin väsynyt. Ensimmäiset kappaleet olivat vähän haeskelua, mutta liuskan puoleen väliin mennessä tiesin että nainen on kuuluisan rokkibändin manageri, ja hän tuli Suomeen koska kiertueella on tapahtunut jotain kauheaa. Sitten kävi ilmi, että se kauhea liittyi johonkin tosi hyvännäköiseen rokkijumalaan jonka kanssa naisella oli ollut jotain ongelmia… ja sitten kävi ilmi että rokkijumala on kadonnut…. ja sitten tulikin jo ruumiita ja luurankoja ja salaisia rakastajia joka kaapista. Tarina aukesi minulle samaa tahtia kuin lukijallekin. Edittikierroksilla siivoilin turhia lankoja pois ja lisäsin tarvittavia kohtauksia, mutta juonensa ja henkilöidensä puolesta tarina kirjoitti oikeastaan itse itsensä. Näin siinä aina käy.