alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


6 kommenttia

Kirjailijan työhyvinvointi

JP Koskinen

JP Koskinen

Viime viikolla auringon jo hiukan kurkatessa synkkien pilvien lomasta kirjailijat kokoontuivat Kirjailijaliiton kutsumina työhyvinvointipäivään Villa Kivessä . Itse olin paikalla kaksoisroolissa, kuuntelemassa sekä puhumassa.

Minun puheenvuoroni käsitteli kirjailijoiden kipupisteitä kirja-alalla. Kokosin aineiston alkuvuoden aikana pienen kirjailijakyselyn avulla, joten tulokset ovat tuoreita. Aineisto on sekä hyvä että huono. Hyvä siinä mielessä, että se löysi kentällä vallitsevien huolten pääkohdat, huono siinä mielessä että se osoitti niiden laajuuden yli kustantamorajojen.

Keskustelu oli vilkasta ja minusta hyvin realistista. Kirjailijat eivät suinkaan ole tyhmiä, he ymmärtävät myös talouden ja kiireen aiheuttamat paineet. Mutta he ymmärtävät myös sen, että ilman kirjailijoita ei olisi kustantamoita ja kirjakaupatkin voisivat suosiolla muuttaa nimensä paperikaupoiksi.

Kyselyn ylivoimaisesti polttavimmaksi ongelmaksi koettiin kirjailijoiden kastijako kustantamoissa. Tämän asian myös Antti Majander nostaa esiin lauantaiesseessään, ehkä hän salakuunteli esitystäni Villa Kivessä. On turha miettiä sitä, onko tämä jako tietoista vai tiedostamatonta, se on todellinen ongelma ja sellaisena se myös kirjailijoiden keskuudessa koetaan. Tämä jako tietysti heijastuu läpi ongelmien ketjun aina kirjakaupan tapaan asettaa kirjat esille.

Toinen mieltä laajasti askarruttava seikka oli markkinointi. Tässä asiassa moni kirjailija tuntuu jäävän jalkoihin niin, ettei mistään markkinoinnista oikeastaan voida puhua. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että lehtimainoksiin ei tuhlata rahaa, vaan kirjailijalle ei hankita esiintymisiä messuille, kirjakauppoihin tai muihin kustantajan vaikutuspiirissä oleviin tilaisuuksiin. Monet kokevat juuri tämän vuoksi, että he joutuvat tekemään liikaa itse. Kirjan myynti on aika hyvin sidoksissa julkisuuteen, jota sitten kukin yrittää hankkia itse haalimalla esiintymisiä, olemalla esillä somessa jne. Kaikki tuo on tietysti pois varsinaisesta kirjoittamisesta.

kirjoituskoneKolmas mieltä kääntävä asia oli yhteydenpito kirjailija-kustantaja -akselilla. Kirjailijathan eivät tosiaan istu tehtaassa kirjoittamassa kirjojaan kustantajan valvovan silmän alla, eivät kokoonnu kahvipöytään rupattelemaan mukavia tai poikkea jaloittelutauoilla työnantajan huoneessa. Yhteydenpito tapahtuu usein sähköpostilla ja/tai puhelimitse. Valitettavan usein kirjailijat kokevat, etteivät he saa mitään tietoa kustantamoista elleivät itse älyä kysyä. Jopa kirjojen julkaisuaikataulut saattavat siirtyvä ilman että kukaan on muistanut kertoa siitä kirjailijalle. Kysymyksiinkään ei aina kovin ripeästi vastata, joihinkin ei koskaan.  Jokainen varmasti ymmärtää, ettei näissä olosuhteissa kirjailija tunne itseään kovin tärkeäksi.

Yksi ikuisuusaihe, joka nousee aina esiin, on tekijänpalkkiot. Ne eivät ole kovin häävit, kun muistetaan esimerkki, jonka kirjoitin auki apurahapostauksessani aikaisemmin. Tässä asiassa täytyy nyt muistaa se, että kirjailijalla ei ole tukevaa työyhteisöä vaan hän on sopimusneuvotteluissa aina yksin. Tietysti Kirjailijaliitto auttaa juridisesti sopimusasioissa, mutta kirjailija on se, joka nimensä paperiin laittaa. Jos syntyy tunne, että jonkin asian vaatiminen estää kirjan julkaisun, on moni kirjailija aika heikoilla jäillä. Vaatiako se kolmaskin leipä vuoden ruokavarastoihin sillä riskillä, ettei saa yhtään vai tyytyäkö suosiolla kahteen? Idealismi toimii aina parhaiten silloin, kun oma toimeentulo ei ole vaakalaudalla.

Kaikki yllä luetellut seikat aiheuttavat sekä taloudellista- että henkistä epävarmuutta. Kirjailija voi laskea budjettinsa sen varaan, että vuonna 2014 ilmestyy romaani josta saa ennakot ja vuonna 2015 lisää rahaa. Jos kirja siirtyy syksyyn 2015, laskutikku kuumenee aika nopeasti. Henkisesti voi olla raskasta tehdä työtä, jonka lopputuloksen julkitulo ei ole omissa käsissä. Hyväkin romaani voi jäädä julkaisematta, tai jos se julkaistaan, se lipuu jään alle ilman mitään mediahuomiota. Näissä tapauksissa itsetunto ja työn mielekkäänä kokeminen ovat kovilla.

Ehkä pahinta tässä tilanteessa on se, että kirjailijat kokevat kamppailevansa kollegoitaan vastaan. Se aiheuttaa tietysti jollakin tasolla kateutta, joka minun, ja Villa Kivessä käydyn keskustelun perusteellakaan, ei ole henkilökohtaista vaan kohdistuu lähinnä vallitsevaan tilaan. Kulttuurialalla kilpailuasetelma tässä laajuudessa ei ole millään tavalla optimitilanne.

Oli mukava käydä keskustelua kollegoiden kanssa näistä asioista, jotka koimme yhteisiksi. Ratkaisuja mietittiin laajasti ja yksi tärkeä seikka nousi esiin. Kirjailijoiden on pidettävä yhteyttä toisiinsa. Kaikkia alaan liittyviä ongelmia on hyvä kysyä kollegoilta. Itse olen aina pulmatilanteissa kysynyt itseäni viisaammilta neuvoja, eikä kukaan ole koskaan jättänyt vastaamatta minulle mihinkään kysymykseen. Myös Kirjailijaliitto auttaa aina, jos se suinkin voi. Ei pidä arastella ottaa yhteyttä liittoon missään olosuhteissa.

Lopuksi on vielä sanottava, että kirjailijat ymmärtävät myös sen, että kustantamotkaan eivät elä tällä hetkellä missään paratiisissa. Taloudellinen ahdinko ja supistukset ovat nostaneet työkuormaa myös heillä ja meistä jokainen sen myös ymmärtää. On kuitenkin joitakin asioita, joita voidaan korjata kun yhdessä istutaan alas ja keskustellaan asioista. Ystävällisyys ja toisen kunnioittaminen eivät maksa mitään, puolin ja toisin.

Lue lisää aiheesta:
Tiina Raevaara: Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet
Laura Honkasalo: Kirjailijan työhyvinvoinnista
Antti Majander: Kustantajaa kuristaa, kirjailijaa hirvittää

PS. Tämä on näillä näkymin viimeinen juttuni tässä blogissa. Kiitän kollegoita tästä mukavasta matkasta ja toivotan vilkasta keskustelua ja hyvää jatkoa alastomille kirjailijoille!


3 kommenttia

Ilman apurahoitusta suomalainen taide kuihtuisi

JP Koskinen

JP Koskinen

Suomalaisen kulttuurin tilasta on kirjoitettu paljon. Erityisesti huomiota on kiinnitetty taiteilijoiden toimeentuloon, eikä syyttä. Ilman perustoimeentuloa epävarmoja hankkeita, jollaisia kaikki taidehankkeet ovat, ei voi kovin pitkään toteuttaa. Riskinotto vähenee ja luominen on riskinoton kuningaslaji.

Kirjailijoiden rahapurot muodostuvat seuraavasti. Kustannusohjelmaan hyväksytystä romaanista maksetaan ennakkoa, joka yleensä vastaa sitä rahamäärä, jonka kirjailija saisi, jos painoksesta myytäisiin puolet. Tätä rahaa ei tarvitse maksaa takaisin, vaikka myynti ei tuohon odotusarvoon yltäisikään. Luonnollisesti raha alkaa juosta uudestaan, kun tekijänpalkkio ylittää maksetun ennakon.

Tekijänpalkkio on prosenttiosuus arvonlisäverottomasta nettomyyntihinnasta. Jos kirja lähtee kustantamosta ulos 15€ hinnalla ja kirjailijan tekijänpalkkioprosentti on vaikkapa 23%, kertyy kirjasta kirjailijan kukkaroon 3,45 euroa. Eli, kun kirjakauppa myy kirjaa vaikka hintaan 29,95 euroa, tuosta rahasta päätyy muihin käsiin 26,50 euroa. Tekijänpalkkio tilitetään kirjailijalle kerran vuodessa.

Lainauskorvaus on uusi ja tervetullut lisä kirjailijan tuloihin. Lainauskorvaus maksetaan lainausmäärien mukaan, eli kaikkien kirjailijan teosten lainausmäärät lasketaan yhteen ja korvaus määräytyy sen mukaan. Tämän rahan suuruus riippuu vuosittaisesta kokonaismäärärahasta, mikä ei Suomessa ole suuri, ja lainausmääristä. Nykyään yksi lainaus tuottaa noin 4-6 senttiä kirjailijan kassaan. Lainauskorvausta on maksettu Suomessa vasta vuodesta 2007 lähtien, kun pohjolan toinen paha poika otti korvauksen käyttöön 1954.

Kirjailijavierailut, jotka on hoidettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, tuottavat myös kirjailijoille lisätuloja. Yksittäisen pistokeikan tuotto on 250 euroa ja tästä mennään sitten ylöspäin eri vaihtoehtojen mukaan.

Pakinat, kolumnit ja muut pienet jutut tuottavat jonkin verran lisätuloja. Näitä vakituisia pakinapaikkoja on tietenkin lehdissä rajallisesti ja ainakaan minä en ole niistä hirveästi tienannut. Joskus parempina aikoina tein Air Finlandin asiakaslehteen novelleja ja se oli kyllä kohtuullisen tuottoisaa. Säännöllisesti sain novellista 450 euroa, olisiko ollut neljä kertaa vuodessa. Pakinatuloissa jään kyllä nykyään johonkin 1000 euron tietämiin vuositasolla.

Kirjoittamisen opettaminen on myös muutamien kirjailijoidemme tulonlähde. Opettamisesta pitäisi pääsääntöisesti maksaa ihan hyvin, mutta käytännöt tässäkin vaihtelevat. Itse en alle 50€/h opeta missään, mutta aika vähän minulla noita keikkoja onkin ollut. Tuollakin hinnalla vaiva on lähes kohtuuton, laskuttamattomia tunteja kertyy huomaamatta, kun aina haluaa lukea tarkemmin ja miettiä enemmän oppilaiden tekstejä, jotta palaute olisi mahdollisimman hyödyllistä.

Nämä yllämainitut tulonkeräämistavat, joista siis kaikista maksetaan luonnollisesti myös verot, ovat minulle tuttuja ja ne miellän kuuluvaksi kirjailijan ydinosaamiseen. Mutta jos ollaan alastoman rehellisiä, nuo purot eivät yhdessäkään muodosta kovin suurta virtaa.

 Jos kirjoitan romaanin vuodessa, mikä on raju tahti myös lääkärini mukaan, näyttää vuoteni kutakuinkin tältä:
– Ennakko, noin 3000€
– Myynti edellisen vuoden kirjasta, tyypillisesti 1500kpl (Rasputin tosin tulee olemaan omaa luokkaansa) , ennakon ylittämä määrä noin 1000 -1500€ alennusmyynneistä riippuen
– Lainauskorvaukset, noin 1300€
– Pakinat yms., 1000€
– Keikat, noin 2000€
– Opetukset, 500€, teen niin harvoin, että tuskin joka vuosi.

Yhteensä rahaa kertyy kassaan noin 9000 euroa (miinus verot). Kuulostaa vähältä, mutta tietääkseni minulla homma sujuu keskimääräistä paremmin. Ja täytyy muistaa, että näistä tuloista ns. kirjoittamista estäviä ovat keikat ja opetukset.

Perheellinen ei selviä globaalissa markkinataloudessa 750 euron bruttokuukausiansioilla. Huoli toimeentulosta ei välttämättä tapa luovuutta, mutta pitkässä juoksussa se kyllä tappaa luojan, näin se vain on. Palkkatyö on pakko hankkia ja se syö pois aikaa, jolloin kirjailija kirjoittaa öisin. Se on tappavaa touhua, kirjaimellisesti. Hitaasti mutta varmasti keho alkaa protestoida neljän tunnin yöunia vastaan. Tiedän tämän kokemuksesta.

Tässä kuvaan astuu apurahoitus. Vuosiapuraha, jonka suuruus esimerkiksi Suomen Kulttuurirahaston jakamana on 22 000 euroa, muodostaa kohdalle osuessaan kirjailijan tuloista huomattavan osan, varsinkin kun apuraha on veroton noin 1700 euroon/kuukausi saakka. Päästäkseen samaan ilman apurahoitusta kirjailijan pitäisi nelinkertaistaa kaikki tekosensa, joita edellä luettelin. Onhan se mahdollista, mutta aika vaikeaa.

Mitä tästä voidaan päätellä? Suomalaisen kirjailijan elämä on kovaa. Pieni kielialue ja kirjakauppojen monopolisoituminen ei auta kirjamyyntiä, päinvastoin. Myynti laskee, jolloin kirjailijan ydinosaaminen tuottaa entistä vähemmän. Tosin uskon, että pian mennään taas parempaan suuntaa, mutta varmaahan se ei ole.

Ilman apurahoitusta suomalainen kirjallisuus ei ehkä olisi kuollut, mutta kovin sairas se olisi. Siksi on tärkeää myöntää tosiseikat. Yksi kirjailijan tärkeimmistä taidoista on osata anoa apurahoja ja pitää ne lupaukset, joita hakemusta tehdessä on antanut.

Tässä vielä loppukevennys. Näin siis täytetään menestyksekkäästi apurahahakemus. Kiitos!


Jätä kommentti

Asennevamman äärellä

JP Koskinen

JP Koskinen

Jos olen rehellinen itselleni, voin myöntää olevani perusluonteeltani puoliksi kusipää. Kaikki ne päänsisäiset keskustelut, joita käyn itseni kanssa, johtaisivat normaalissa ihmisten välisessä sosiaalisessa kanssakäymisessä katastrofiin. Kun Juha ja Pekka miettivät yhdessä tulevia töitään, muutama erittäin rasittava piirre nousee esiin.

1) Kaikki lopputulosta estävät syyt ovat tekosyitä
Jollakin tasolla tämä varmasti on totta. Mutta kun olen deadlinen lähestyessä maannut kuumessa tai käteni on ollut murtunut tai elämä on muuten vaatinut poissaoloa tekstin äärestä, Pekka on nauranut Juhalle ivallisesti. Ketä lopulta kiinnostaa, miksi jätin työn tekemättä? Syyt tekemättömyyteen unohtuvat aina, vain valmiit työt jäävät eloon. Näillä ohjeilla Pekka on saanut Juhankin motivoitua 20-tuntisiin (t)yöpäiviin, joista langennut velka maksetaan myöhemmin. Kiitos vain.

2) Muut ja heidän tekemisensä eivät kiinnosta (minua)
Olen usein kuullut, ettei kukaan ole tehnyt asioita kuten minä, ettei kukaan muu olisi kestänyt sitä ja tätä. Moisesta puheesta Pekka saa hepulin. Pekkaa ei kiinnosta tippaakaan muut ja heidän ongelmansa. Pekan mielihokema on, että jos kaikki muut hyppäisivät kaivoon, hyppäisitkö sinäkin. Tai jos kaikki muut voittaisivat lotossa miljoonan, mitä helvetin iloa sinulle siitä olisi? Ärsyttävää!

image001

3) Periaatteista ei tingitä
Olen itse usein sanonut, että autoa on helpompi ohjata, jos nousee sen kyytiin. Pekka taas ei nouse periaatteesta autoon, joka on väärän värinen, merkkinen tai kulkee väärään suuntaan väärällä vauhdilla. Pekkaa vituttaa suuresti se, että Juha yrittää saada asiat toimimaan joustamalla. Pekan mielestä on parempi taistella viimeiseen veripisaraan asiansa puolesta liikahtamatta senttiäkään. Eikä Pekka usko, että sotia voitetaan pysymällä hengissä, ei kuolemalla. Tällä tavalla ne hommat etenevät, joopa joo.

4) Kirjallisuus on taidetta, joka tavoittelee mieluummin yhtä viisasta kuin sataa tavallista lukijaa
En muista, kumman idea tämä alkujaan oli, Juhan vai Pekan. Asia on paljon monisyisempi mutta tähän se aina lopulta kärjistyy. Miksi luovut tuosta takaumasta ja intertekstuaalisesta viitteestä, tästähän tulee nyt viihdettä! Eikö kirja ole parhaimillaan kun se tuottaa iloa mahdollisimman monelle? Jos haluat miellyttää monia, kylvä sokeria muurahaispesään. Kirjakauppojen pitäisi kuitenkin saada myytyä kirjaa, jotta olisi leipää mitä syödä. jne. jne.jne.  Ja sitä rataa, todella kehittävää.

Näistä (ja monista muista) aiheista en julkisesti keskustele kenenkään kanssa. Jos kohtelisin muita ihmisiä kuten Pekka Juhaa, en varmaan olisi enää edes hengissä. En ole koskaan tavannut luonnossa ketään niin vittumaista ihmistä, kuin Pekka on Juhalle. Ja tässä seurassa pitäisi kirjoittaa kirjoja!


2 kommenttia

Kun tein kuolemaa

JP Koskinen

JP Koskinen

Erehdyin naamakirjassa pohtimaan julkisesti kirjoittamisen mielekkyyttä. Kirjailijalle romaanin kirjoittaminen ei enää ole se suurin ponnistus tekstin tuottamisen muodossa. Jos on vähänkin enemmän aktiviteetteja eri tahoille, kuten teatteriin, toiseen kustantamoon, keikkojen järjestäjiin yms. hyvä osa ajasta hupenee sähköpostien, tekstiviestien ja puheluiden parissa.

Jos kaikki sujuisi sutjakkaasti, mitään ongelmaa ei olisi. Kirjailija voisi laatia jonkinlaisen aikataulun siitä, mitä tekee milloinkin ja hahmotelman siitä, kuinka paljon mistäkin projektista jää käteen. Mutta yleensä homma menee niin, että kaikki projektit laahaavat. Jokaisen projektin perään pitää huudella, kysyä ja varmistella moneen kertaan, että ollaan vielä samalla sivulla, kartalla tai edes planeetalla. Sopimukset syntyvät, kun työ on jo tehty. Mikään ei takaa sitä, etteikö vastapuoli viime metreillä muuta mieltään. Siinähän hioit kässäriä, tollo.

Kaikkia asioita pitäisi lähestyä tyynesti ja analyyttisesti. Jos lähdemme purkamaan tätä ongelmaa vanhalla miksi miksi miksi -metodilla, päästään ehkä ongelman syntylähteille. Tai niinhän sitä voisi kuvitella…

Miksi kustantamoissa on niin vaikea saada projekteja eteenpäin sutjakasti?
Koska henkilökunnalla ei ole aikaa vastailla kaikkiin kysymyksiin kaiken aikaa.
Miksi heillä ei ole aikaa?
Koska henkilökuntaa kustantamoissa on liian vähän työkuormaan nähden.
Miksi henkilökuntaa on liian vähän?
Koska rahaa ei ole tarpeeksi.
Miksi rahaa ei ole tarpeeksi?
Koska kirjoja ei myydä tarpeeksi.
Miksi kirjoja ei myydä tarpeeksi?
Koska niille ei ole kysyntää.
Miksi niille ei ole kysyntää?
Koska ne ovat liian kalliita.
Miksi ne ovat liian kalliita?
Koska kakun jakajia on niin monta.

Nyt pysähdytään vetämään henkeä ja katsotaan tarkemmin tätä. Kun asiaa tutkittiin 2004, jakautui kirjan hinta näin. Verotus on muuttunut ja varmasti kakku on muutenkin nahistunut, mutta suuret suuntaviivat pitävät yhä. Jos hintaa halutaan alas, on suurin kärsijä suurimman siivun omistaja. Jakajia tuskin saadaan vähennettyä.

Mutta huomasitte varmasti, että miksi-ketju voisi haarautua. Vaikkapa tässä:
Miksi kirjoja ei myydä tarpeeksi?
Koska niitä ei ole saatavilla helposti.
Miksi niitä ei ole saatavilla helposti?
Koska kirjakaupoissa on suppeat valikoimat.
Miksi niissä on suppeat valikoimat?
Koska tilanpuutteen vuoksi varmat nimikkeet vievät suuren myyntitilan. Tai, mistä minä tiedän!

Entäs jos haara meneekin näin:
Miksi kirjoja ei myydä tarpeeksi?
Koska kirjat eivät kiinnosta ihmisiä.
Miksi kirjat eivät kiinnosta ihmisiä?
Koska ne ovat huonoja.
Miksi kirjat ovat huonoja?
Koska kirjailijat eivät kirjoita hyviä kirjoja.
Miksi kirjailijat eivät kirjoita hyviä kirjoja?
Koska he haluavat miellyttää palkintoraateja, joiden maku on keskivertolukijan kirjallisen maun yläpuolella, noin 3,5 kilometriä.
Miksi kirjailijat haluavat miellyttää palkintoraateja?
Koska he haluavat palkintoja.
Miksi he haluavat palkintoja?
Koska palkinnot tuovat rahaa.
Miksi he haluavat rahaa?
Koska silloin he voivat rauhassa kirjoittaa juuri sellaisen kirjan kuin haluavat.

Taas raha, miten siitä ei päästä eroon? Ja haarautumia on vielä monta, tämähän on loputon metsä!

Joskus muinoin, kun rahasta oli tiukkaa, järjestettiin talkoita ja katsottiin mitä voidaan tehdä. Ne ajat ovat tietysti ohi, mutta pitäisikö koko kirja-alan pitää pieni pow-wow ja tuumia yhdessä, mitä pitää tehdä. Kirjailijat kustantajien kanssa ja sitten yhdessä kirjakauppiaiden kanssa? Katsottaisiin, mikä hiertää vai hiertääkö mikään ja mitä voidaan yhdessä, siis yhdessä, tehdä. Kustantajien niskaan tätä on turha kaataa, kyllä sielläkin venytään päivästä toiseen.

Tai ihan sama, mennään näillä. Huomenna on päivä uusi.


Jätä kommentti

Matka sielun keskipisteeseen

JP Koskinen

JP Koskinen

Olen aloittamassa uutta matkaa uuden kirjan myötä. Jos joku kuvittelee, että minulla on hieno seinälakana, jossa juonilangat kulkevat nurkasta nurkkaan, hän erehtyy raskaasti. On vain mustia pilviä, jotka salamoivat uhkaavasti. Tiedän, ettei pilvissä ole vettä vaan rakeita. Muuta en vielä tiedä.

Kirjailijalla on monia tuskia. Yksi niistä on epäsynkroni lukijoiden kanssa. Minulla on vielä Ystäväni Rasputin -kirjaan liittyviä keikkoja tiedossa. Samaan aikaan kustannustoimittajalla on jo seuraava romaanini (BH) luettavana. Mutta minä olen jo nostamassa kaivon kantta, jotta voisin laskeutua pimeyteen. Sillä pimeys siellä on, syvä pimeys. Tiedän jo nyt, että ehkä odotuksiin ei vastata. Tiedän, että moni kysyy, miksi, mitä tämä tarkoittaa, etkö olisi voinut… Hyviä kysymyksiä kaikki. Mutta ei minulle.

Kirjoittamisen kipinä on omituinen. Joskus sen puhaltaminen saa liekit leimuamaan, joskus se miltei sammuu. Tulella on oma sielu, palamisen halu. Se loistaa ja leimuaa parhaiten, kun sille antaa tilaa. Toisin kuin tuli, kirjoittamisen kipinä on hyvä isäntä mutta huono renki. Käskien se nokeaa kaiken, mustuttaa, polttaa ehkä pieniä reikiä mutta ei pala kauniilla liekillä.

Matka on alussa. Voi olla, että en pääse koskaan perille. Voi olla, että eksyn matkalla. Mutta tämäkin matka minun on tehtävä. Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestani. Vain minä tiedän, minne olen menossa. Ja ehkä jonakin päivänä joku lukija sulkee kirjan, jota ei vielä ole, hymyilee, silittää kansipapereita ja toteaa itsekseen: ”Kiitos matkasta. Kiitos, että sain jakaa sen kanssasi.”


2 kommenttia

Vuosi pulkassa!

JP Koskinen

JP Koskinen

Tänään minulla oli vuoden viimeinen keikka! Kävin Tapani Baggen kanssa levittämässä kirjallisuuden ilosanomaa Myllymäen ala-asteella n. 200 oppilaalle. Kun vielä illalla/yöllä teen viimeiset muutokset juuri valmistuneeseen romaaniini ja laitan sen kustannustoimittajalle, kirjallinen vuosi alkaa olla paketissa.

Tämä vuosi oli yksi kiireisimmistä vuosistani. Onnistuin saamaan julkaistuksi kolme kirjaa, joista Hallava hevonen ilmestyi helmikuussa, Ystäväni Rasputin toukokuussa ja Haavekauppias elokuussa. Kirjailijan aina toivomaa huomiotakin tuli ennennäkemättömän paljon. Ystäväni Rasputin oli peräti Finlandia-ehdokkaana ja lisäksi Haavekauppias on Arvid Lydecken-palkintoehdokkaana! Ehdokkuudet tulevat taivaasta kuten vesi ja lumi eikä niille kirjan kädestä laskettuaan voi mitään, mutta kyllähän ne aina piristävät mieltä. Tulee tunne, että kyllä nämä kirjat kiinnostavat muitakin ja joku oikeasti lukee niitä.

Eräästä toteutuneesta projektista olin erityisen onnellinen. Vihdoin ja viimein sain pystyyn KultTV:n, jota olin suunnitellut jo monta vuotta. Eihän se ehkä ole suuri, eikä aina kauniskaan, mutta se on oma juttu omilla ehdoilla. On ihmeellistä, että loistava juontajapari Kimmo Miettinen löytyi lopulta ihan kävelymatkan päästä. Uusia avauksia pitää aina tehdä, ettei ihan rämety.

Vuosi 2014 on taas täysi arvoitus. Yhtään kustannussopimusta ei ole allekirjoitettuna. Aavistus on, että Koskisen nimellä ilmestyisi yksi romaani ja yksi lastenkirja. Muitakin virityksiä on tehty, mutta saa nähdä, kuinka niiden kanssa käy. Kirjailijan työ on epävarmempaa kuin luistinradan jäädytys marraskuussa.

Sen verran aikojen saatossa olen oppinut, että elämä yllättää aina. Olipa suunnitelmat mitkä hyvänsä, kohtalo voi ajaa rekalla kylkeen tai lykätä taskuun kasan timantteja. Kun tekee itse parhaansa, ei kannata sen enempää kantaa huolta huomisesta. Jokaisella päivällä on omat omituiset murheensa.

Kiitän tästä vuodesta kaikkia kollegoja, jotka ovat tukeneet minua aallonpohjassa ja iloinneet kanssani huippuhetkillä. Lukijoita kiitän erityisesti, sillä heille näitä kirjoja tehdään. Tänä vuonna minulla oli ilo tavata monta onnellista lukijaa! Ja vaikka moni kustantaja on varmasti kironnut silloin tällöin, että Koskinen on hankala kaveri, kiitän teitä kärsivällisyydestä. Tiedän, mitä teen, vaikka se ei aina siltä näytäkään.

Adios!   


7 kommenttia

Jään alta

JP KoskinenJuhlat on juhlittu ja paperi on taas valkoista kuin lumi. Finlandia-huumasta huolimatta kukaan ei tullut auttamaan minua uuden kirjan kirjoittamisessa vaan jouduin tekemään sen yksin. Kurja juttu.

Ystäväni Rasputin teki sen, missä Rasputin oli muutoinkin hyvä. Kevään kirjana se ei suostunutkaan kuolemaan kiltisti elokuussa vaan sinnitteli tänne jouluun asti. Kirja keräsi vielä tukun hienoja uusia arvosteluja, mikä tuntui erityisen hyvältä. Hieno juttu.

Käytän kirjoittamiseen konetta, joka ei ole netissä. Nettikoneeni, joka pitää minut kiinni maailmassa, otti ja hajosi. Tietotekniikka on todella ihmeellistä ja hienoa. Kun ostin uutta konetta, myyjäkin totesi, että kyllä sillä viisi vuotta taas mennään. Olemme siis luovuttaneet ja hyväksyneet sen, että kalliit vehkeet hajoavat nopeasti. Kurja juttu.

Pelkäsin hiukan tämän kaiken keskellä, että kirjoittamiseni sekoaa ja hajoaa käsiin. Ehdokkuus oli luonnollisesti loistava asia tehdyn kirjan osalta, mutta helkkarin huono tekeillä olevan kirjan osalta. Tietysi kirjailija mielellään esittelee Aamun kirjassa uusinta romaaniaan, mutta pientä aivosäätöä vaatii ponkaista paikalle keskeneräisen romaanin äärestä. Haastattelun alkaessa oli kulunut 8 tuntia siitä, kun painin vielä uuden kirjan kanssa. Sain pidettyä kuitenkin pääni kasassa. Hieno juttu.

Kirjailija on tietysti juuri niin hyvä, kuin viimeisin romaani. Paikoilleen ei voi jäädä, jos aikoo kirjoittamisella leipää tienata. Suomessa romaani viiden vuoden välein on ylellisyys, johon tuskin kellään on varaa. Harvassa ovat ne myynnilliset jättipotit, jotka takaisivat työrauhan vuosiksi eteenpäin. Kirjoittaessa kuitenkin tarina ottaa aikansa mistään piittaamatta. Jos se ajaa teoksen kustannusohjelmissa vuodesta toiseen, se on vain kärsittävä nahoissaan. Kurja juttu.

Talvi tulee. Lunta on maassa. Jos mielin uimaan, on Aulangonjärven jäähän hakattava avanto. Pitkään minusta tuntui, kuin olisin kirjoillani luiskahtanut jään alle. Kirkkaan jään läpi näin kirjalliset juhlat ja riennot, niin lähellä, niin kaukana. Olin läsnä mutta poissa silmistä. Nyt tuntuu siltä, että olisin päässyt pois jään alta. Ehkä luiskahdan vielä takaisin, mutta sainpahan vedettyä vähän henkeä. Hieno juttu.