alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


3 kommenttia

Onko kirjailijuus ammatti?

Jukka L

Eräs ystäväni totesi, että miettii vähän väliä ammatin vaihtoa.
Vastasin: ”Niin minäkin.”
Hän: ”Älä yritä kusettaa. Ei tuo kirjailijana oleminen ole sinun ammattisi.”

Hän oli oikeassa. Kirjoittaminen on työni muttei ammattini. Olen ennemminkin ammattimaista jälkeä tekevä amatööri. Sana juontaa latinan verbistä amare, rakastaa. Teen työtäni rakkaudesta, en rahasta, ja tekisin jotakin vastaavanlaista luovaa työtä, vaikkei siitä maksettaisi ollenkaan.

Se, että töitäni julkaistaan ja luetaan, ja se että joku katsoo ne niin arvokkaiksi, että minulle kannattaa maksaa tekemisistäni, antaa kirjoittamiselleni kuitenkin jonkinlaisen oikeutuksen. Minun halutaan kirjoittavan, joten saan tehdä sitä, mitä haluan. Saan käyttää kirjoittamiseen aikaa, saan hioa välineitäni ja ajatteluani yhä täydellisemmiksi. Aika ajoin jotakin julkaisemalla lunastan sitten paikkani yhteiskunnassa.

Olen rakastajan asenteeseeni enemmän kuin tyytyväinen. Kun vertaan mielentilaani niiden kollegojen puheisiin ja kirjoituksiin, joiden ajattelussa korostuvat myynti ja menestys, en ole yhtään kateellinen: onnettomilta ja pettyneiltä vaikuttavat, enimmäkseen.


1 kommentti

Kirjoittamisen yksinäisyydestä

Jukka L

Jukka L

En ollut lapsena mikään joukkuepallopelaaja. Futis oli ikävää ja ahdistavaa, ja on tunnustettava, että tiimityö etenkin luovan ilmaisun alueella tuottaa minulle edelleen monenlaisia vaikeuksia. Ne kompromissit. Meneminen sinne, minne joku toinen haluaa. Luopuminen yksinvaltiaasta auteur-asenteesta.

Olen kuitenkin ollut usean kuvakirjan toisena tekijänä, ja monesti meiltä on kysytty, millaista yhteistyömme on ollut. Prosessit ovat vaihdelleet, mutta pääsääntöisesti olemme edenneet kompromisseja tekemättä. Minä olen kirjoittanut käsikirjoituksen, joka on toki sisältänyt kuvitus- ja dramatisointiohjeitakin, mutta sen pidemmälle en ole mennyt kuvittajan tontille (ja jos olen yrittänyt, kuvittajat ovat tönineet minut takaisin): piirrostyyli, hahmojen ulkonäkö ja sen semmoiset seikat eivät ole minun asiani sen enempää kuin sanavalintani kuvittajan. Jotain juttuja olemme toki ideoineet yhdessäkin, mutta kummallakin on ollut oma vastuualueensa, jolla on saanut mellastaa niin paljon kuin haluaa. Ja se on hyvä. Komitean mietintö on eri asia kuin taideteos.

Olen kuitenkin muutamaan otteeseen yrittänyt kirjoittaa kokonaisia kirjoja yhteistyössä jonkun muun kanssa.

Pari kertaa on käynyt näin: Kun hanketta on hahmoteltu yhdessä ennen ensimmäisenkään sanan kirjoittamista, olemme molemmat suorastaan pursuneet ideoita. Sitten kun varsinainen työskentely on käynnistynyt, toinen osapuoli onkin yhtäkkiä tyrehtynyt. Hänellä ei olekaan ollut aikaa, jaksamista tai rohkeutta kirjoittaa jotain muun tyyppistä kuin aiemmin. Ja kirjat ovatkin jääneet minun kirjoitettavikseni. Näissä tapauksissa en ole edes päsmäröinyt päälle tai ollut – tietääkseni – vaikea. Juttu vain on kaatunut minulle, ja olen yleensä ottanut sen siinä vaiheessa ilomielin vastaan.

Tällä hetkellä olen osana kolmen hengen romaanitiimiä. Kaikilla kolmella kirjoittajalla on omat vahvuutemme, ja jos ne saadaan yhdistettyä, saatamme saada aiheestamme aikaan jotain parempaa, kuin mitä kukaan meistä yksin saisi. Tällä kertaa ongelmalliselta on tuntunut, että kun vastuu on jakautunut, sitä on vaikea kantaa. Olenkin ollut itse se aikaansaamaton vetelys, huomannut, että toisen kirjoittaman rungon sisään oman kirjoittaminen on vaikeaa. Kotoa käsin en ole pystynyt tekemään kässärille mitään, mutta kun olemme kokoontuneet yhteen kirjoittamaan, on alkanut syntyä. Sama juttu erään työn alla olevan draamakäsikirjoituksen kanssa. Yhteiskirjoitussessiot ovat olleet kuin bändissä soittamista: hauskaa, sosiaalista, hillitöntä, piristävää. Aivan toista kuin yksin kotona näpyteleminen. Ja tuotteliasta.

Yksi yhteistyön muodoista on ateljeekritiikin antaminen ja vastaanottaminen. Luen silloin tällöin kollegojeni käsikirjoituksia ja he minun. Kriittinen, täsmälliseen palautteeseen kykenevä lukija on usein tärkeä ja huippuhyödyllinen osa prosessia. Auttaa näkemään mahdollisia ongelmia ja joskus ratkaisujakin. Ateljeekriitikko huomaa useita sellaisista mokauksista, joita loppukuluttajakin, ja muutamia muita sen lisäksi.

Kustannustoimittajan kanssa käydyt keskustelut ovat sitten se lopullinen yhteistyökyvyn tai -kyvyttömyyden testi. Kustarilla on – toivottavasti – aikaa ja rahkeita tekstiin perehtymiseen enemmän kuin ateljeekriitikoilta. Lisäksi hänen palautteeseensa on suhtauduttava erityisellä vakavuudella, koska hänellä on käsikirjoituksen suhteen myös valtaa. Kommunikaation on toimittava hyvin, kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä on vallittava syvä luottamus. Minunlaiselleni sooloilijalle palautteen pureskeleminen voi joskus olla vaikeaa; hampaat kirskuvat ja leukaperät kipeytyvät, mutta jos ei syö, kuolee nälkään. Tai jotain. Keksikää itse vähemmän kliseinen ja ennen kaikkea toimivampi metafora.

En tiedä, päteekö tämä kaikkiin, mutta uskallan arvata, että useimpiin: vaikka kirjailija olisi minkälainen Zlatan, hän on osa joukkuetta.


Jätä kommentti

Alastomat kirjailijat messuilla 2014

Blogin kirjoittajia voi käydä tänäkin vuonna bongaamassa Helsingin Kirjamessuilta. Messut siis pidetään 23. – 26. lokakuuta Helsingin Messukeskuksessa. Tässä alastomien aikatauluja:

Maija Haavisto

Pe 24.10.
Klo 16.30: Osuuskumman/Robustoksen osasto (6e131)
Klo 17.30: RADIUM-kirjojen osasto (7b5)

Anu Holopainen

Su 26.10.
Klo 12.30: Myllylahden osasto (7e59)

Jukka Laajarinne

Su 26.10.
Klo 13.30: Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa Jarkko Tontti, Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Takauma

Anne Leinonen

Pe 24.10.
17.00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa. Kullervo

La 25.10.2014
Klo 10:00 Ilottomien ihmisten kylä. Louhi
Klo 12:00 Mitä on suomikumma? Takauma

Tiina Raevaara

To 23.10.
Klo 16.00: Laukaisu. Katri Vala
Klo 16.30: Paasilinnan osasto (6b81)

Pe 24.10.
Klo 19: Hyvä vai huono tiedeuutinen. Hauska paneelikeskustelu. Takauma

Su 26.10.
Klo 12.00: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Keskustelemassa Kaari Utrio ja Tiina Raevaara. Takauma

Marisha Rasi-Koskinen

To 23.10.
Klo 14.00: Novellistit haastattelussa. Mika Waltari


2 kommenttia

Kirjoittaja in situ: Hyvin rullaa

Jukka L

Jukka L

Vaihdan esseekokoelmasta romaanikäsikirjoitukseen tai toisin päin suunnilleen puolentoista kuukauden välein. Toinen jää siksi aikaa sivuun ja alkaa kasata painetta, ja kun paine on liian kova, on päästävä purkamaan se tietokoneelle. Siinä vaiheessa tuntuukin jo hyvältä ottaa lomaa siitä toisesta käsikirjoituksesta.

Työpöydälläni on ollut oikeastaan aina suunnilleen kaksi käsikirjoitusta, joskus kolmekin. Mahdollisimman erilaisia, jotta niiden välillä vaihtaminen on todella tuntunut vaihtamiselta. Ei tule pitkiä jumituskausia ainakaan siksi, että pitäisi odotella inspiraatiota tai uutta ideaa.

Kuten olen kertonut, nyt kesken olevan romaanikäsikirjoitukseni ensimmäisen luonnoksen kirjoitin kynällä muistikirjaan. Menetelmä tuntui alkuinnostuksen laannuttua kankealta, tuotti tekstiin yksiselitteisen huonoja ratkaisuja ja johti minut luovuttamaan hieman ennen viimeisiä lukuja: kaikki oli luonnoksessa jo niin pahasti rempallaan, ettei jatkaminen tuntunut mielekkäältä. Nyt, toisella kierroksella tuo töhertely kantaa hedelmää. Olen jo joutunut ajattelemaan kaiken kunnolla läpi; miten homman kuuluu edetä ja miten ei. Se tuntuu johtavan rennompaan ja varmempaan kirjoitusotteeseen, aiempaa rikkaampaan ja elävämpään tekstiin. Nautin tekemisestä.

Yhtä asiaa jouduin kuitenkin taas ajattelemaan, kun luin Saara Cantellin kirjoituksen tasa-arvoisesta elokuvasta. Nimittäin Cantellin ensimmäistä kysymystä: Kenen tunnetta ja tahtotilaa seurataan? En pidä välttämättömänä, että asioita tarvitsisi jokaisessa teoksessa tarkastella kaikkien mahdollisten sukupuolten näkökulmista. Miehen valitseminen näkökulmahenkilöksi on tullut teokseeni aika ajattelematta ja luonnostaan. Cantellin havahduttamana tajusin kuitenkin, että keskeisen naishenkilön olisi kuitenkin hyvä saada oma äänensä. Tuon mieshenkilön ymmärrys hänestä on kuitenkin niin kovin rajoittunutta. Sitä paitsi: näkökulman lisäämällä myös tuo miespäähenkilö näkyy hieman toisessa valossa. Lukijan ei tervitse niin paljon arvailla, mistä kaikesta kaikessa on kysymys.

Todettakoon lopuksi, että hellekelit ovat tehostaneet ajankäyttöäni ja lisänneet kirjoitustarmoani. Minähän olen asettanut itselleni kiintiön: normityöpäivänä on saatava ainakin yksi liuska tekstiä aikaan. Joskus työn välttelemisessä ja inspiraation etsimisessä menee koko aamupäivä. Vasta kun oma rauhallinen aika on lähestymässä loppuaan, olen saanut ryhdyttyä. Aurinko, ulkoilma ja kesämaisemat ovat kuitenkin niin houkuttelevia ilmiötä, että kiintiöt ovat täyttyneet usein jo yhdeksän aikoihin aamulla, kun on ollut kiire päästä pois työhuoneesta. Luonnon suureen avokonttoriin!


2 kommenttia

Uskonnollisesta kielestä ja kuvista

72kansiHuomaan kumpaankin keskeneräiseen teokseeni ilmestyneen vanhatestamentillisia hahmoja ja kertomuksia, toisessa puhutaan myös parista kreikkalaisesta jumalasta. Hahmot ja kertomukset eivät ole minulle pelkkiä kerronnan pelinappuloita vaan kantavat sisällään jotakin olennaista: luen heidän kertomuksiinsa isoja universaaleja teemoja. Koska lähestymistapani ei ole ensisijaisesti ironinen eikä etäännyttävä, pysähdyin hetkeksi empimään: mitä, jos minua aletaan pitää uskonnollisena kirjailijana? Empiminen on tapojeni vastaista. Yleensä en kirjoittaessani piittaa yhtään mitään siitä, mitä minusta tai teoksestani ajatellaan. Piittaamisen aika on vasta, kun teos on julkaistu, ja silloinkin vain, koska en pysty parempaan.

Mutta tällä kertaa aloin miettiä. Ensimmäiseksi päätin edelleen olla piittaamatta siitä, miltä mikään näyttää, mutta samalla huomasin uskonnollisten teemojen olleen tuotannossani aivan keskeisessä osassa. Jäisissä jumalissa liikuskelin tiibetinbuddhalaisuuden maisemissa, Kehyksessä Jeesus, ortodoksinen ikonimaalari ja Gautama mahtuvat samaan romaaniin, 72 törmäyttää islamia ja katolisia pyhimystarinoita. Muumit ja olemisen arvoitus on saanut osakseen hyppysellisen protestanttista Kierkegaardia. Ja nyt olen sitten saapunut Vanhan Testamentin pariin. Tämä kaikki siitä huolimatta, etteivät tuonpuolinen ja ylimaalliset henkiolennot kiinnosta minua oikeastaan juuri lainkaan.

Suuret myyttiset tarinat ja myös vähemmän tarinalliset uskonnolliset tekstit ja kielenkäyttö vetävät minua puoleensa ennen kaikkea kahdesta syystä, jotka eivät luultavasti ole erotettavissa toisistaan:

1) Uskonnollisessa kuvastossa näkyy historiallisia ratkaisuyrityksiä joihinkin inhimillisen olemisen perustavimpiin kysymyksiin: Mikä on maailma? Mikä olen minä? Miten täällä tulisi elää? Mikä tämän kaiken merkitys oikein on? Uskonnollisen kielen ja kuvien tarjoamat ratkaisut eivät selvästikään ole objektiivisesti tosia, mutta subjektiivisesti niissä näyttäisi olevan voimaa, ja subjektiivisesti ne näyttävät olevan monille juuri niitä oikeita vastauksia, joista he haluavat pitää kiinni. Se, että nuo ikivanhat tarinat vaikuttavat moniin edelleen niin voimakkaasti, kertoo jotakin olennaista ihmisestä ja inhimillisestä tavasta hahmottaa paikkaansa maailmankaikkeudessa.

2) Se, että uskonnolliset kertomukset ovat eläneet niin pitkään ja niin keskeisinä, on vaikuttanut kaikkiin kulttuureihin aivan käsittämättömän laajasti. Myyttisten kertomuksien rakenteet ja sisällöt ovat näkyvissä kaikkialla. Kertomukset ovat, paitsi hyvin tunnettuja, myös tulkinnallisesti joustavia ja mahdollisuuksille avoimia. Ja edelleen: voimakkaita ja puhuttelevia. Tekee suorastaan mieli väittää, että mitä suositumpi populäärikulttuurin tuote, sitä enemmän se on velkaa vanhoille myyttisille kertomuksille. Harry Potter, Taru Sormusten Herrasta, Tähtien Sota… antiikin draamojen ja uskonnollisten ainesten kierrätystä ja uudelleendramatisointia. Tämä on klise, mutta sanottakoon se silti: jotta voisi tuntea nykyistä kulttuuria, on tunnettava se kulttuuri, joka sen on synnyttänyt.

Kyllä: otan uskonnolliset ja muut myyttiset tekstit vakavasti. En uskoen, mutta tulkiten, pohdiskellen ja ymmärrystä etsien. Sillä jos ei ymmärrä uskonnollista ajattelua, ei oikeastaan voi ymmärtää suurinta osaa ihmiskunnan jäsenistä.


3 kommenttia

Kirjoittaja in situ

Jukka L

Jukka L

Aloitan nyt eräänlaisen prosessikuvaussarjan. Kun joudun oikein tosissani miettimään jotakin kirjoittamiseen liittyvää kysymystä, mietin sitä täällä ääneen. Ehkä blogimme lukijoille aukenee tätäkin kautta jotakin kirjailijan arjesta.

Kirjoitin romaanini luonnoksen käsin paperille yksikön kolmannessa persoonassa. Moni kerrontaratkaisu muotoutui sen mukaan. Tänään, kun aloitin naputella tekstiä tietokoneella, kaikki tuntui sujuvan kuin unelma. Ensimmäisen sivun tuotettuani pysähdyin. Hups. Olin alkanut kirjoittaa yksikön ensimmäisessä. Nyt olen sitten miettimistauolla.

Yksikön ensimmäinen asettaa ehkä joitakin rajoituksia joidenkin pikkunäppärien temppujen kuten lukujen cliffhanger-lopetuksille, joilla olin ajatellut härnätä lukijaani ja rakentaa jännitettä. Yksikön ensimmäinen ei voi ehkä aivan samalla tavalla jättää oivalluksiaan tai löytöjään roikkumaan ilmaan, ilman että temppu näyttää todella teennäiseltä. Tämä on pikkujuttu, mutta juttu kuitenkin.

Mutta miten yksikön ensimmäinen suhtautuu kirjan muihin kerrontalinjoihin? Erään sivuhenkilön näkökulma tuntuisi edelleen luontevalta pitää yksikön kolmannessa, mutta sitä ei kirjaan ole tulossa kuin pari lukua. Hyppäisivätkö nuo luvut nyt silmille jotenkin vääränlaisina? Entä millaiseksi muodostuu päähenkilön preesensin minämuotoisen kerronnan ja hänen aiempien kirjallisten töidensä niinikään minämuotoisen kerronnan välinen suhde? Tyylien välinen kontrasti loivenisi ikävällä tavalla.

Vaistoni veivät minut tänään kuitenkin yksikön ensimmäiseen. Tuntuu siltä, että sen avulla pääsen syvemmälle päähenkilööni. Onko vastaava intiimiys mahdollista yksikön kolmannessa, vai jääkö siinä ratkaisussa väliimme eräänlainen etäännyttävä kalvo? Tekstin rakenne tuntuisi kuitenkin vaativan sitä.

Valintoja, valintoja… Juuri kun oli hyvä pössis.


8 kommenttia

On lottovoitto syntyä palkintoehdokkaaksi

Finlandia Junior -palkintaehdokkaat ovat tänä vuonna seuraavat:

Marja Björk: Poika (Like)
Ville Hytönen & Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi, apinahiisi (Tammi)
Jukka Laajarinne & Timo Mänttäri: Isä vaihtaa vapaalle (WSOY)
Heli Laaksonen & Elina Warsta: Aapine (Otava)
Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa (Otava)
Ville Tietäväinen & Aino Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY)

Menivät näemmä tasan Otava- ja Bonnier-konsernien välillä. Valintalautakunnan perustelut löydät täältä.

Tekijät kirjan takana.

Tekijät kirjan takana.

Kun Finlandia Junior -ehdokkuus osui kohdalleni ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten, olin ällikällä lyöty ja aivan täpinöissäni. Moni veikkasi Ruokosen Martin kuvittamaa kirjaani Madonluvut voittajaksi, enkä, vastoin järkeni ääntä välttynyt toiveikkuuden tartunnalta. Palkinto meni jollekulle muulle, ja muistelisin korkeiden odotusten vaihtuneen melko suureksikin pettymyksen tunteeksi.

Olen sittemmin kirjoittanut monta ainakain omasta mielestäni parempaa teosta. Joskus olen saanut teoksilleni melko suurtakin medianäkyvyyttä ja joitakin palkintoja, mutta samalla mielessäni on vahvistunut kuva jonkinlaisista arpajaisista. Teos, joka omissa silmissäni on erityisen merkityksellinen, uutta luova ja nerokas, saattaa jättää avainlukijat ja palkintoraadit kylmiksi – tai innostumaan – jokseenkin ennakoimattomalla tavalla. Raadeilla, kriitikoilla ja tuomareilla on valintoihinsa hyvät syyt, mutta aina ne ovat lopulta subjektiivisia ja tulevat näkyville vasta valinnan yhteydessä jos silloinkaan.

Vanha toiveikkuus valtaa minut luonnollisesti aina, kun olen julkaissut jotain uutta. ”Tämä 72 saa varmasti näkyvyyttä!” Palkintojen suhteen luulen sentään jo oppineeni jotakin. Seuraan ehdokasasetteluja ennen kaikkea uteliaana, korkeintaan ihan vähän jännittäen. Sillä todennäköisesti arpa ei lankea minulle.

Nyt, kun iloiseksi yllätykseksemme agenttikirjamme pääsikin framille, on entistä aiheellisempaa pitää pää kylmänä. Ja entistä helpompaa. Kyseessä on yksittäinen valitsija, yksittäinen näkökulma. En lainkaan tunne Jarpin mieltymyksiä, joten todennäköisyylaskenta on harvinaisen helppoa. P = 1:6. Jos asiaa haluaa pohtia voittosumman kautta, on osakseni lankeavan rahasumman odotusarvo 2 500 €. Ei sen vuoksi kannata mielenrauhaansa menettää.

Ja jottei muiltakaan menisi suhteellisuudentaju, kannattaa lukea, miten asia on uutisoitu Ilta-Sanomissa.


Jätä kommentti

Alastomia kirjailijoita Helsingin kirjamessuilla

hginmessut_jpk1

JP Koskinen esiintyi messuilla useaan otteeseen kertoen Ystäväni Rasputin -romaanin lisäksi lasten- ja nuortenkirjoistaan Hallava Hevonen ja Haavekauppias. Tämä näpsäys on torstain haastattelusta, jossa kirjailija jutteli Ystäväni Rasputin -romaanin synnystä ja taustoista. Hän totesi, että historiallista romaania kirjoittaessa hahmoja tulee kunnioittaa aivan erityisesti, sillä he ovat olleet todellisia ihmisiä.
Ystäväni Rasputin -romaania varten JP Koskinen kertoi lukeneensa taustamateriaaleja lähes vuosikymmenen ajan. Rasputinin oma ääni on kuitenkin ollut Koskiselle selvillä alusta asti.

hginmessut_miina2

Myös Miina Supisella oli useampia esiintymisiä Säde-romaanin sekä Orvokki Leukaluun Urakirjan tiimoilta. Perjantaina hän keskusteli aikakauskirja Grantasta päätoimittaja Aleksi Pöyryn sekä Juha Itkosen ja Riikka Ala-Harjan kanssa. Ensimmäisen suomenkielisen Grantan teemana on ruoka, ja Supinen paljasti romaania kirjoittaessaan syövänsä varsin säilyke- ja karkkipainotteista ravintoa, mm. suklaamurot mainittiin muutamaankin otteeseen. Hän myös totesi, että nälkä auttaa kirjoittamisessa – taide tulee tuskasta, eikä työ välttämättä suju jos on liian kylläinen ja mukava olo.

Anne Leinosesta (Viivamaalari), Pasi Ilmari Jääskeläisestä (Sielut kulkevat sateessa) sekä Marisha Rasi-Koskisesta (Valheet) tallentui messuilla elävää kuvaa Ylen Aamun kirjassa. Vieraudesta, toiseudesta ja toisista maailmoista olivat keskustelemassa myös kirjailija Riikka Pelo sekä Aamun kirjan Seppo Puttonen ja Nadja Nowak.

Laajis2

Jukka Laajarinne oli sunnuntaina kertomassa romaanistaan 72. Toimintakuvaa lavalta ei valitettavasti saatu, mutta voin omasta kokemuksesta kertoa että kyseinen romaani värisyttää ja ravistelee!

Tiina

Tiina Raevaara messuili tällä kertaa haastattelijan ominaisuudessa. Raevaaran viimeisin romaani Hukkajoki ilmestyi viime vuonna, mutta ei sitäkään kannata ohittaa!


2 kommenttia

Luulosairas romaani?

Jukka L

Jukka L

Suomen kuvalehdessä esiteltiin syitä siihen, miksi romaani ei enää(?) kiinnosta, ja miksi se on ajan myötä menettänyt merkitystään. Haastatellut ovat usein keskenään ristiriitaisia: joku toivoo modernismista ja realismista irrottautumista, joku toivoo paluuta vanhan ajan kantaaottavuuteen ja joku haluaisi suojautua viihteellisyydeltä.

Käsittelen tässä jutun alkupuolta, negatiivisena ajattelijana keskityn lähinnä niihin kohtiin, joista olen hieman eri mieltä. Niillee väittämille, joihin yhdyn, hymistelen hiljaa mielessäni. Jutun loppupuolen jätän myöhempään ajankohtaan tai ehkä sikseen – kenties jonkun muun täydennettäväksi.

1. Kansakunnan synty

”Runouden puolella käytiin ytimiin menevä keskustelu jo vuosia sitten. Henkisiltä mustelmilta ei vältytty, mutta runous uudistui – se irtautui modernismista. Miksi vastaavasta keskustelusta ei ole proosan puolella tietoakaan?” Riitta Kylänpää kysyy. Ja minä ihmettelen. Olen kuvitellut lukevani postmodernia romaanikirjallisuutta jo pitkään: Tuuve Aro, Kari Hotakainen ja Jaakko Yli-Juonikas juolahtavat etsimättä mieleen, omasta tuotannostani puhumattakaan. Pitäisikö kirjoittamisen lisäksi vielä keskustella? Vai ymmärsinkö kysymyksen väärin?

”’Vielä 1960-luvulla kirjallisuus oli keskeinen yhteiskunnallisen muutoksen eteenpäin viejä’, kriitikko ja tietokirjailija Pekka Tarkka sanoo. ’Kokeneet kirjailijat halusivat esittää yhteiskunnasta oman tulkintansa. Sen jälkeen kirjallisuus alkoi menettää yhteiskunnallista merkitystään.’

Eikö Tarkka lue yhteiskunnallista nykykirjallisuutta? Vika saattaakin silloin olla lukijassa itsessään. Anja Snellman, Terhi Rannela, Tommi Melender, Johanna Sinisalo, Pirkko Saisio, Kari Hotakainen, ja niin edelleen, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Romaanitaide on edelleen yhteiskunnallista.

Suurta yhtenäiskulttuuria ei enää ole, kuten artikkelissa todetaan, ja kirjallisuuden kenttä on pirstoutunut, mutta kertooko se enemmän yhteiskunnallisen merkityksen katoamisesta vai sittenkin lähinnä keskustelun desentralisoitumisesta? Muuhunhan kirjallisuus ei kieltämättä kykene kuin keskustelemiseen. Juuri pirstaloituneessa todellisuudessa, jos jossakin, kirjallisuudella luulisi olevan merkitystä. Yhtenäiskulttuurissa, mikäli sellaista koskaan on ollut, kaikki tiesivät muutenkin, miten maassa elettiin.

Putte Wilhelmsson on pahasti harhateillä kuvitellessaan, että kirjoittamisesta olisi tullut lähinnä toimeentuloa tavoittelevaa työtä. Kirjailijaliitto ja muutamat yksittäiset kirjailijat korostavat toimeentulokysymystä juuri päinvastaisesta syystä: kirjojen kirjoittaminen on vain harvan kirjailijan varsinainen toimeentulon lähde. Kuten Miina Supinen näyttää eilen messuilla todenneen: ”Menestyneetkään kirjailijat eivät voi kirjoittaa Suomessa rahasta. Meillä kirjoitetaan rakkaudesta kirjallisuuteen.”

Varmasti poikkeuksiakin on. Mutta tekeekö se automaattisesti kirjallisuudesta huonompaa? Dostojevski kirjoitti monet teoksistaan nimenomaan rahasta, eikä myöskään inspiraation määrä ole ennenkään määritellyt hyvää kirjaa tai hyvää oikein mitäkään. Kirjoituskoneen tai tietokoneen hakkaaminen on aina ollut ensisijaisesti perspiraatiota. Ei Perecin Elämä käyttöohjekaan inspiraatiosta ole syntynyt.

Tai mitä nyt inspiraatiolla tarkoitetaankaan.

2. Tuhat romaania vuodessa

Kuten Jouni Tossavainen minulle osoitti, kirjoituksen toinen luku perustui massiiviseen virheeseen:
”Rojola on kaivanut tuekseen tilastoja. 1920-luvulla romaaneja ilmestyi parisataa vuodessa. Vielä 1960-luvun alussa lukijan valinta oli kohtuullisen helppo: kotimaisia romaaneja ilmestyi kuutisensataa vuodessa. Viime vuosina niitä on julkaistu parisentuhatta joka vuosi.”

Todellisuudessa aikuisten romaaneja julkaistaan kolmisen sataa vuosittain, nuorten kirjoja alle sata. Rojola on laskenut romaanitaiteen alle kaiken kaunokirjallisuuden.

Tai sitten toimittaja on kuunnellut väärin. Pointtinsa Rojolalla kuitenkin on. Kotimaisen kaunokirjallisuuden vuosittain julkaistavan kirjallisuuden nimekemäärä on 60-luvulta noin nelinkertaistunut, samalla kun kirjojen myynti on vain noin kaksinkertaistunut. Mikäli myynti on linjassa kirjojen lukemisen kanssa, on yksittäisen kirjan merkitys kvantitatiivisessa mielessä todella pienentynyt. Mutta siinäkin tapauksessa on huomattava, että kirjallisuuden merkitys ei ole pienentynyt vaan kaksinkertaistunut. En ole löytänyt nimenomaan romaanien määrän kehittymistä koskevaa tilastoa, mutta koska artikkeliin haastateltu tutkijakaan ei sellaiseen vedonnut jätän tarkemman tilastollisen pohdinnan tähän.

Kirjailijan kannalta yksittäisen teoksen lukijamäärän keskimääräinen puolittuminen voidaan nähdä tilanteen heikentymisenä. Kirjan kirjoittamiseen menee kuitenkin edelleen aivan yhtä pitkään kuin ennenkin.

Nimikemäärien kasvu voi kertoa julkaisukynnyksen ja siten myös laadun alenemisesta. Välttämättä niin ei kuitenkaan ole. Uskallan arvata, että desentralisoitunut kirjallisuus on ennen kaikkea monimuotoisempaa kuin mitä se oli 60-luvulla.

3. Mälvätyt tunteet

Tähän lukuun tahdon ainoastaan todeta, että niin pitkään kuin itse muistan – 80-luvun alkupuolelta asti – viihteelliset teokset ovat olleet näkyvintä ja siksi arvatenkin myös myydyintä kirjallisuutta. Olen käynyt Alistair MacLeanin haudalla Sveitsissä, jonne tuo upporikas kirjamiljonääri pakeni verottajaa. En tunnista häntä olennaisesti korkeakirjallisemmaksi toimijaksi kuin mitä vaikkapa Ilkka Remes on.

4. Haukotus ja vastarinta

Jos William Faulknerin kerrontatekniikkojen arkistunut käyttö tekee nykykirjailijasta ”monistuskoneen”, kuten Tommi Melender provosoi, tekeekö Faulkneria ennen yleisesti käytössä olleiden kerrontatekniikkojen käyttö häntä edeltävistä kirjailijoista monistuskoneita?


2 kommenttia

Aihe ja tekijä

Jukka L

Jukka L

Joku on joskus vihjannut jotakin siihen suuntaan, että lähes jokaisen kirjailijan teoksia lukemalla olisi hahmotettavissa kyseisen kirjailijan oma aihe, tuotannon kokoava tematiikka. En tiedä, hahmottavatko arvon kollegani omista tuotannoistaan sellaista, mutta minä hahmotan.

Yksilön ja yhteisön välinen jännite on se aihe, joka tuntuu valinneen minut, aivan ensimmäisestä teoksestani lähtien. Jopa hyperaktiivisen näköisestä uusiutumisestani – kaavoihin kangistuminen on ehkä suurin pelkoni elämässä – huolimatta törmään jokaisen teokseni kohdalla, suppeimpia lastenkirjojani lukuunottamatta, päätyneeni aina samaan ongelmaan. Mikä on ihmisen osa yhteisössä? Missä määrin elämme toisillemme ja toisistamme? Miten paljon yhteisö vaikuttaa yksilön ajatteluun? Missä määrin voimme olla itsenäisiä subjekteja?

Joka kirjan jälkeen kuvittelen aloittavani jotakin aivan muuta, siirtyväni aivan uusille alueille, mutta siellä se taas odottaa. Sama kysymys. Vanha tuttu, jonka kanssa välit eivät koskaan näytä tulevan selviksi.


1 kommentti

Lämpöpaperille

Jukka L

Jukka L

Aloin kirjoittaa romaania ensimmäisen kerran joskus kymmenen tai yhdentoista ikäisenä. Monenlaiset mielikuvitukselliset seikkailukertomukset olivat antaneet minulle paljon, ja tuntui luontevalta tehdä vastaavaa hyvää lähimmäisilleni. Annoin kavereideni lukea pari ensimmäistä lukua ja sain rohkaisevaa palautetta: ”Todella jännä. Ja mä nauroin monessa kohdassa. Jos tämä tulee kirjakauppoihin, minä ainakin ostan!”

Palautteen perusteella kirjoitin hyvää ja viihdyttävää tekstiä, jolla olisi kaupallista potentiaalia. Ehkä alalla olisi ansaintamahdollisuuksia? Laskeskelin, että jos yhden kirjan hinta on noin 30 € (hinta muunnettu vastaamaan vuoden 2013 tilannetta), ja kirjan ostaa edes joka sadas suomalainen, mitä pidin varsin realistisena arviona, ovat kirjan myyntitulot suunnilleen 1 500 000 €. Vaikka joutuisinkin jakamaan rahat puoliksi kirjakauppa-alan kanssa, jäisi omaankin taskuuni melko sievä summa.

Raha ei valitettavasti ole koskaan ollut isoin kannustin kirjoittamiselleni. Romaani jäi kesken, huimat tekijäpalkkiot saamatta.

Olin kirjoittamiseeni käyttänyt Brother-merkkistä sähkökirjoituskonetta. Siinä käytettiin lämpöpaperia, samantapaista kuin se, jolle kauppojen kuitit tulostetaan.

En silloin vielä ymmärtänyt, että olin kirjoittanut ikuiseksi tarkoittamani seikkailut näkymättömäksi muuttuvalla musteella.