Vertailukohtia

Eräs viiden pennin elämänviisaus kuuluu: Älä vertaa itseäsi muihin. Lienee kuitenkin mahdotonta, että muiden ihmisten joukossa elävä ihminen ei pitäisi toisia vertailukohtana itseensä ja tekemisiinsä ainakin jossain määrin, yksi enemmän ja toinen vähemmän.
Ainahan sitä toivoo, että pystyisi keskittymään sataprosenttisesti vain kirjoittamiseen, piittaamatta hituakaan sellaisista pikkuseikoista kuin ulkoinen palaute ja mahdolliset vertailut toisiin kirjailijoihin. Myönnän kuitenkin olevani niin höhlä ja itsekeskeinen, että seurailen mitä omista kirjoistani sanotaan, ilahdun positiivisesta palautteesta ja koen ikäviä tunteita negatiivisesta, paitsi silloin kun se on rakentavaa ja siten oikeasti hyödyllistä. Ja oikein mahdottoman hyvää kirjaa lukiessa mieleen nousee haikeus, että osaisinpa itsekin kirjoittaa niin upeasti! 🙂

Jos omia kirjoja verrataan sellaisiin teoksiin, joita itsekin rakastaa, se tuntuu tietenkin hienolta. Aikoinaan Paula Havaste rinnasti Hesarissa Sinisilmä-fantasiaromaanini maailmaa Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieleen. Harvaa kai Lindgreniin vertaaminen ei ilahduttaisi, ja minäkin olin niin otettu, että tuo on yksi niistä kritiikeistä jotka ovat jääneet erityisen hyvin mieleen.
Ja kun Alaston bloggari Anne Leinonen mainitsi Molemmin jaloin -scifiromaanin yhteydessä Margaret Atwoodin, se tuntui kerrassaan hivelevältä, siitäkin huolimatta että vertaus liittyy ainoastaan aihepiiriin ja siihenkin vain väljästi (en toki uskottele olevani muutoin Atwoodin tasolla, onhan hän kirjallinen ikoni arkkienkeli jumala).

Mutta entäpä sitten, kun päätyy omien inhokkiensa joukkoon? En mielelläni moiti julkisesti toisten kirjailijoiden kirjoja, mutta onhan selvää että myös kirjailijoilla on omat suosikkinsa ja inhokkinsa, joista muutaman joudun nyt paljastamaan.
Osuin netissä sattumalta muutaman mutkan kautta sivustolle, jossa ihmiset listasivat kirjallisia suosikkejaan. Eräs kommentoija mainitsi minun kirjallisen tuotantoni, ja se oli tietenkin mukavaa. Mutta… hänen muita suosikkejaan olivat muun muassa Twilight-sarja, J.R. Wardin Rakastaja-sarja, Dan Brownin romaanit sekä muutamia muitakin jotka aiheuttavat minulle ärhäkän yökkäysreaktion.
Vaikka kyseessä ei ollut suoranainen vertaus kirjojen välillä, sain pienen hetken pureskella sitä, että teokseni oli ikään kuin niputettuna noiden henkilökohtaisten ällökkieni kanssa. Olen kirjoittanut tarinoita jollaisista itsekin pitäisin, ja oli hämmentävää huomata että niistä pitävän parhauslistalle mahtuu myös kirjoja, jotka minun mielestäni – anteeksi nyt vaan – ovat kamalaa kökköä. Ensimmäinen paniikkiajatus olikin se, että olenko huomaamattani kirjoittanut jollain tapaa samankaltaista kirjallisuutta!? Apua!

Mutta sellaisia me ollaan, lukijat, tämä kirja nappaa ja tuo toinen ei yhtään. Makuja on monenlaisia ja monipuolisia, ja jokaisen oma maku on itselle se sopivin. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin ilo siitä, että kirjani ylipäätään olivat jonkun suosikkilistalla! 🙂

Vuosi pulkassa!

JP Koskinen

Tänään minulla oli vuoden viimeinen keikka! Kävin Tapani Baggen kanssa levittämässä kirjallisuuden ilosanomaa Myllymäen ala-asteella n. 200 oppilaalle. Kun vielä illalla/yöllä teen viimeiset muutokset juuri valmistuneeseen romaaniini ja laitan sen kustannustoimittajalle, kirjallinen vuosi alkaa olla paketissa.

Tämä vuosi oli yksi kiireisimmistä vuosistani. Onnistuin saamaan julkaistuksi kolme kirjaa, joista Hallava hevonen ilmestyi helmikuussa, Ystäväni Rasputin toukokuussa ja Haavekauppias elokuussa. Kirjailijan aina toivomaa huomiotakin tuli ennennäkemättömän paljon. Ystäväni Rasputin oli peräti Finlandia-ehdokkaana ja lisäksi Haavekauppias on Arvid Lydecken-palkintoehdokkaana! Ehdokkuudet tulevat taivaasta kuten vesi ja lumi eikä niille kirjan kädestä laskettuaan voi mitään, mutta kyllähän ne aina piristävät mieltä. Tulee tunne, että kyllä nämä kirjat kiinnostavat muitakin ja joku oikeasti lukee niitä.

Eräästä toteutuneesta projektista olin erityisen onnellinen. Vihdoin ja viimein sain pystyyn KultTV:n, jota olin suunnitellut jo monta vuotta. Eihän se ehkä ole suuri, eikä aina kauniskaan, mutta se on oma juttu omilla ehdoilla. On ihmeellistä, että loistava juontajapari Kimmo Miettinen löytyi lopulta ihan kävelymatkan päästä. Uusia avauksia pitää aina tehdä, ettei ihan rämety.

Vuosi 2014 on taas täysi arvoitus. Yhtään kustannussopimusta ei ole allekirjoitettuna. Aavistus on, että Koskisen nimellä ilmestyisi yksi romaani ja yksi lastenkirja. Muitakin virityksiä on tehty, mutta saa nähdä, kuinka niiden kanssa käy. Kirjailijan työ on epävarmempaa kuin luistinradan jäädytys marraskuussa.

Sen verran aikojen saatossa olen oppinut, että elämä yllättää aina. Olipa suunnitelmat mitkä hyvänsä, kohtalo voi ajaa rekalla kylkeen tai lykätä taskuun kasan timantteja. Kun tekee itse parhaansa, ei kannata sen enempää kantaa huolta huomisesta. Jokaisella päivällä on omat omituiset murheensa.

Kiitän tästä vuodesta kaikkia kollegoja, jotka ovat tukeneet minua aallonpohjassa ja iloinneet kanssani huippuhetkillä. Lukijoita kiitän erityisesti, sillä heille näitä kirjoja tehdään. Tänä vuonna minulla oli ilo tavata monta onnellista lukijaa! Ja vaikka moni kustantaja on varmasti kironnut silloin tällöin, että Koskinen on hankala kaveri, kiitän teitä kärsivällisyydestä. Tiedän, mitä teen, vaikka se ei aina siltä näytäkään.

Adios!   

Odotuksiin en vastaa

Tiina

Eräs varsin vaikea asia kirjojen kirjoittamisessa on vastaamattomuus odotuksiin. Ainakin minulle. Monet muut kirjailijat ovat varmasti parempia asiassa. Lisäksi kyvyssä olla vastaamatta odotuksiin on ajallista heittelyä. Joskus se on helppoa, joskus vaikeaa.

Odotuksiin vastaamattomuudella tarkoitan siis sitä, että kirjailijan tekemiset eivät saisi ohjautua ulkoapäin. Maailma on täynnä ohjeita, hyväntahtoisia neuvoja, kritiikkejä, moitteita, vinkkejä, toiveita, kaikenlaisia vaikutteita. Niistä ei saa välittää.

Kirjoitusmotivaation ja varmuuden siitä, mitä kirjoittaa, pitää olla sisäsyntyisiä asioita. Kirjailijan pitää olla narsistinen olento, joka kirjoittaa ennen kaikkea itselleen ja omista syistään, muita kuuntelematta.

Ehkä muotoilen asian turhan provosoivasti, mutta suunnilleen näin ajattelen. Tokihan esimerkiksi kirjan editointiprosessissa nimenomaan kuunnellaan muitakin ja ajatellaan kirjaa lukijan kannalta. Yritän siksi rajata ajatukseni koskemaan kirjan synnyn ensihetkiä: aihevalintaa, muotoa, ensimmäisen version työstämistä.

Itse olen ainakin turhan herkkä odotuksille ja vaikutteille. Pohjalla on varmaankin halu miellyttää – tai joskus halu näyttää. Muistan, että opiskeluaikoina törmäsin lehdessä uutiseen, jossa kritisoitiin naisia siitä, etteivät he hakeudu johtotehtäviin. Päätin, että minä ainakin olen kiltti ja hakeudun johtotehtäviin. Ala-asteen luokanvalvoja taas sanoi, etteivät naiset voi ryhtyä lentäjiksi. Päätin ryhtyä lentäjäksi. Laiskuus on pelastanut monelta ryhtymiseltä.

Kirjoittamisen parissa ryhtyminen on valitettavasti helpompaa. Kun kriitikko sanoo “Raevaaran tapa kuvata ihmisen sisäistä maailmaa on tarkasti oivaltava. On hieno lukea tekstiä, joka malttaa viipyä mielentiloissa ja sävyissä”, ajattelen helposti, että jatkossakin ihmisen sisäisen maailman kuvaaminen pitää olla suuressa roolissa kirjoissani.

Tai jos kriitikko kirjoittaa “hän on terävimmillään luontokuvaajana”, päädyn ajatukseen, että luontokuvailu on vahvuuteni, joka kannattaa säilyttää. Mutta kun arvostelussa sanotaan, että “tuloksena on kirja, josta voi olla vähän vaikea saada otetta”, päätän kirjoittaa selvemmin ja yksinkertaisempia kirjoja.

Kritiikkien välttely ei toimi lääkkeenä, sillä maailma on täynnä odotuksia. Ystäväni mies sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa myyvempiä kirjoja. Kirjailijakollegoiden facebook-keskustelussa taas päädytään lopputulokseen, että yritys kirjoittaa nimenomaan myyvä kirja päätyy takuuvarmasti huonoon lopputulokseen. Ystävä kehottaa kirjoittamaan sodasta – sota tuntuu kiinnostavan suomalaisia. Toisaalta naispuolisesta robotista kertova novellini jaksaa kiinnostaa vuodesta toiseen, ja ehkä minun pitäisikin kirjoittaa kokonainen romaani aiheesta. Novellikokoelmani sai kaikkiaan parempaa vastakaikua kuin romaanini: olisi siis aika palata novelleihin. Toisia lukijoita fantasiaelementit tuntuvat pelottavan, ehkä siis luovun niistä kokonaan.

Odotuksiin vastaaminen on loputon suo, mahdottomuus, paradoksi. Luonto- ja ihmiskuvaukseen painottuva selväjuoninen ja realistinen, myyvä mutta epäkaupalliseksi tarkoitettu sotanovellikokoelmani, jonka pääosassa on naisrobotti, ei tule koskaan toteutumaan.

Pään täytyy pysyä kylmänä. Kirjan täytyy syntyä hiljalleen ja neitseellisesti. Ulkomaailman sanelemat motiivit ovat vääriä motiiveja, koska niistä syntyvät kirjat ovat kammottavia kimairoita, joita kirjailija ei myöhemmin edes tunnista omikseen.

Eniten pelkään kuitenkin sitä, etten tunnista omia motiivejani. Entä jos jokin omaksi halukseni luulemani tunne onkin tosiasiassa vastaamista muiden odotuksiin? Seuraavassa kirjassani (tammikuussa ilmestyvässä Laukaisussa) ei esimerkiksi ole yhtäkään fantasiaelementtiä. Entä jos olen vahingossa vastannut odotuksiin? Joudun puolustelemaan tekoani itselleni: Tarinaan sellaiset eivät kuuluneet. Kirjoitin tarinan ehdoilla. Jokainen tarina on omanlaisensa.

Ei auta kuin pysyä lujana. Ja lohduttautua sillä, että kirjoittamisen hektisimmän vaiheen aikana minua ei kiinnosta pätkääkään, mitä muut ajattelevat tekemisistäni.

FE2013!

JP Koskinen

Yllätykset eivät aina ole ikäviä. Olin juuri viestitellyt kustannustoimittajalleni uuden kirjani aikatauluja, kun hän soitti minulle takaisin. Tietysti oletin, että aikatauluissani on jotakin vikaa, olen kirjani kanssa myöhässä tai sitten sitä ei kaivata vielä lainkaan. Puhelu ei koskenutkaan uutta kirjaa, vaan sitä wanhaa, jo puoli vuotta sitten ilmestynyttä.

Tietysti olin totaalisen yllättynyt. Ystäväni Rasputin Finlandia-ehdokkaana 2013! Tarkistin ainakin seitsemän kertaa, ettei kysessää ollut hauska pila. Ei ollut. Oli pakko istua alas.

Joskus vuosia sitten seurasin palkintorulettia tarkemmin. Vuosi 2006 oli käännekohta. Minulta ilmestyi Savurenkaita, joka oli arvostelumenestys ja se myös hupeni kaupoista nopeasti. Pasilta ilmestyi Lumikko ja yhdeksän muuta, joka oli valtava arvostelumenestys ja josta myös itse pidin erittäin paljon. Olin aika varma, että ainakin toinen näistä kirjoista ilmestyy arvostetuille ehdokaslistoille. Eivät ilmestyneet.

Vuoden 2006 jälkeen otin opikseni. On turha odottaa mitään, mihin itse ei enää voi vaikuttaa. Finlandia-ehdokkaita julkistettiin ja joskus huomasin jutut vasta pahasti jälkijunassa, joskus en ollenkaan. En oikein tiennyt, mitä raadit arvostavat, enkä ollut siitä kyllä enää kiinnostunutkaan. Painelin omia polkujani, kuten olin painellut ennenkin.

Café Ekbergin yläkerrassa tapahtui jotakin outoa. Kirjailija Koskinen ohjattiin nopeasti piiloon lehdistön katseilta, ettei salaisuus paljastu liian aikaisin. Ahtaassa odotustilassa istuivat jo Kjell Westö, Hannu Raittila, Riikka Pelo ja Leena Krohn. Asko Sahlberg oli estynyt, sen tiesin jo etukäteen. Onnittelin kaikki ja istui rivin päähän. Ilmastointi humisi. Seremoniamestari selitti, miten tilaisuus etenee. Join kuohuviinini ja kuuntelin. Ensimmäisenä tuleen. Ei haittaa, siihen olen tottunut.

Kulutimme aikaa puhumalla ikkunoiden kittauksista ja edellisistä ehdokkuuksista. Ajatukseni harhaili menneisiin vuosiin, hajonneisiin kirjoituskoneisiin, murtuneilla sormilla kirjoittamiseen. Mietin, onko vuorokaudessa yhtään tuntia, jolloin en olisi kirjoittanut. Ei ole, olosuhteiden pakosta on kaikki keinot käytetty, moneen kertaan.

Vaimeat taputukset kuuluivat salista ilmastoinnin huminan yli. Puheet oli pidetty, oli ehdokkaiden vuoro astua esiin. Olin tyytyväinen piikkipaikasta. Ensimmäisenä puhtaaseen tilaan. Astelin paikalleni, käännyin kohti ahneita kameroita ja kuuntelin raadin perustelut. Olin iloinen, että Ystäväni Rasputin nousi kuolleista.

Ehdokkuuden nostattamia ajatuksia voi kuunnella ja katsella myös täältä.

Kirjailijana kehittymisestä ja (kauhistuksesta nimeltään välityö)

Pasi I J

Esikoisen julkaiseminen on suuri tapahtuma. Sitten pitää kirjoittaa se toinen teos. Monet juhlitutkaan esikoiskirjailijat eivät saa koskaan sellaista aikaiseksi. Joko kirjaa ei vain synny, tai sitten kustantamo ei haluakaan jatkaa suhdetta kirjailijaan. Siinä on jotain pelottavaa. Vuoden 1996 paras kotimainen esikoisromaani oli Helsingin Sanomien raadin mukaan Juha K. Tapion Frankensteinin muistikirja. Pidin kirjasta kovasti ja jäin odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut.

Toisen kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen eivät siis ole selviö. Toiseen kirjaan kohdistuu melkoisia paineita, ja jos kirjailija saa sen kirjoitetuksi ja julkaistuksikin, sitä totta kai verrataan esikoiseen. Perin pelottava on sellainen kohtalo, että esikoisteos jää kirjailijan parhaaksi teokseksi ja loppu-ura on pelkkää alamäkeä, seuraavat teokset pettymyksiä. Yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani on Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, johon omaakin esikoistani on verrattu. Hänen toinen romaaninsa Pikku ystävä ei yltänyt läheskään samaan. Tästä koko maailma lienee yhtä mieltä. Kun Tarttin esikoisteos ilmestyi 1992, on sillä ja kirjailijan kolmannella romaanilla The Goldfinch melkoinen väli. Sitä en ole vielä lukenut, mutta pelkäänpä että D.T. on tyhjentänyt luovuuden pajatsonsa siihen ensimmäiseen romaaniinsa – vaikka toivonkin, että tämä uusi olisi sen veroinen tai vielä parempi, sekä kollegiaalisesta tsemppihengestä että ihan itseni takia, lukijana ja fanina.

Viime aikoina olen seurannut kirjabloggaajien keskustelua siitä, mikä Haruki Murakamin teoksista on paras ja mitkä taas vähemmän hyviä. En osaa ottaa kantaa asiaan itse, sillä en ole lukenut Murakamilta muuta kuin 1Q84-romaanin ensimmäistä osaa jonkin matkaa. (Se ei johdu Murakamista vaan minusta: pakkotahtisen kirjoitusurakan jälkeen olen jokseenkin kyvytön lukemaan kovin pitkiä tekstejä.)  Jos käy onnellisesti, tällaiset kysymykset jakavat lukijoita, ja jokainen teos saa omat kannattajansa; ehkä ideaalitilanne kuitenkin se, että eniten kannatusta saa kirjailijan uusin teos. Kirjailijahan kehittyy koko ajan, tai ainakin meidän pitäisi kehittyä. Taantuminen on surullista, monessakin mielessä, ja paikoillaan polkeminenkin epämiellyttävä ajatus. Ja vaikkei varsinaista paremmaksi muuttumista tapahtuisikaan, tietty uudistuminen lienee edellytys sille, että kirjailija pysyy kiinnostavana.

Kukaan tuskin voi väittää, että Harjukaupungin salakäytävät olisi ollut samanlainen romaani kuin esikoiseni Lumikko ja yhdeksän muuta. Se, kumpi on parempi, jakaa mielipiteitä – mikä on hyvä asia. Monet olivat Harjukaupunkiin pettyneitä, koska odottivat toista Lumikkoa tai koska se oli heistä yksinkertaisesti huonompi. Harjukaupungin romanttinen ironia ei viehättänyt kaikkia, ja kun joku piti realistisesta alusta ja vieroksui fantastisempia elementtejä, joku toinen taas olisi halunnut karsia realismia ja keskittyä fantastiseen. Lopputulema kuitenkin oli, että tiesin kirjoittaneeni kokonaan toisen romaanin, omanlaisena, ja että se sai omat ystävänsä, vaikkei kaikkia miellyttänytkään.

Mutta kolmas romaani oli haaste. Tunsin, että minuun alkoi jo kohdistua odotuksia. Uutta Harjukaupunkia en aikonut kirjoittaa, ja hieman pelkäsin, että päätyisin kirjoittamaan tahtomattanikin toisen Lumikon. Tietyistä asetelmista kun kirjailija ei välttämättä pääse koskaan eroon. Lisäksi arvelin, että kolmannen romaanin kohdalla pitäisi ylittää se ensimmäinen, joka kahdesta edellisestä kuitenkin tuntui saaneen enemmän varauksetonta kiitosta ja jota olin päätynyt pitämään onnistuneempana teoksena (semminkin kun ensimmäinen kirja-agenttiehdokkaani ei lämmennyt Harjukaupungin mahdollisuuksille kansainvälisillä markkinoilla, vaikka Lumikosta innostuikin). Kun on kirjoittanut ja julkaissut kaksi romaania, sitä alkaa itsekin olla sitä mieltä, että kolmannessa pitäisi jo näkyä jonkinlaista kehitystä. Itse kirjoitusprosessi tietenkin sisälsi paljon epävarmuutta ja epäilyksiä, mutta lopulta koin onnistuneeni kahdessa asiassa: 1) kirjoittamaan jotain uutta ja 2) ylittämään itseni.

Omille mielipiteille ei tietenkään kannata antaa liiaksi painoarvoa, kuten ei lopulta muidenkaan. Mutta mitä Sielut kulkevat sateessa -romaanin uudenlaisuuteen tulee, ensimmäisten lukijapalautteiden perusteella todellakin onnistuin uudistumaan sen kohdalla. Oksan hyllyltä toteaa:

”…50 sivun jälkeen voin todeta, että Sielut kulkevat sateessa ei ole Lumikko, se ei ole Harjukaupunki, se on jotain aivan muuta.”

Lisäksi sain viestin eräältä bloggaajalta, joka on maininnut minun kuuluvan mielikirjailijoihinsa:

”Vuorokauden vaihtuessa yön pimeydessä luin viimeiset sivut ja sanat kirjasta Sielut kulkevat sateessa. Ehdottomasti paras romaanisi!!

Lisäksi Jussi K. Niemelä toteaa kirjablogissaan:

”Sielut kulkevat sateessa sekä ylittää että uudistaa kirjailijan aiemman tuotannon ja on selvää, että kirjasta tullaan puhumaan vielä pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla.”

Tässä vaiheessa, vaikka suurin osa arvioista onkin tietysti vielä tulossa, voin siis huokaista helpotuksesta: riittävän moni selvästi arvostelukykyinen ja riittävän täysipäinen ihminen on nähnyt kehitystä ja uudistumista tapahtuneen kahden ensimmäisen romaanin ja tämän kolmannen välillä, jolloin voin sallia itsenikin ajatella, että olen onnistunut ainakin jossain määrin siinä, mitä pidin 3. romaania aloittaessani suurimpana haasteenani.

Seuraava iso kysymys onkin tietysti se neljäs romaani. Mitä filosofisiin ulottuvuuksiin tulee, koen tyhjentäneeni pääni joksikin aikaa. Lumikko käsittelee kirjallisuuden luomisen problematiikkaa, Harjukaupungissa tutkaillaan elokuvan ja arjen suhdetta ja Sielut hoitaa uskonnolliset kysymykset pois päiväjärjestyksestä. Mitä jää jäljelle? Rock’n roll? Onko neljäs PIJ-romaani rock-romaani? Käsittelenkö siinä ehkä punk-aikoja, kenties osittain omaelämäkerrallisestikin, tietysti omaan tyyliini? Vampyyreitä, seksiä, punkkareita, skinejä, hurjia pakomatkoja Joensuussa Ilosaari-rockin jälkieen kun perässä tuli koko öisen torin junttiarmeija ja omat maihinnousukengät eivät olleet varsinaiset juoksukengät? Tai ehkä kirjoitan jotain aivan muuta. Välityön…

Mietin, voiko välitöitä välttää. Pari päivää sitten luin jostain, että Tervon Koljatti oli selkeä välityö. En haluaisi julkaista mitään sellaista, jota laajalti pidettäisiin pelkkänä välityönä. Oikeastaan minulla ei ole aikaa kirjoittaa sellaisia. Niin kauan kuin elätän itseni ja jälkeläiseni päivätyöllä ja kirjoitan ”siinä sivussa” (maailmat tosiaan luodaankin ”siinä sivussa”), en voi käyttää kirjoitusaikaani välitöiden tekemiseen. Minun on pakko tarkoittaa jokaista teosta. Vasta sitten, jos joskus voin jättäytyä ns. päätoimiseksi kirjailijaksi, voin sallia itseni kirjoittaa välitöitä. Sikäli kuin kukaan kirjailija sellaisia tarkoituksellisesti luo. Mikä välityö yleensä on? Vähemmän kunnianhimoinen kuin kirjailijan muut työt? Olen kyllä kirjoittanut novelleja, jotka ovat selkeitä välitöitä. Vai epäonnistuneempi kuin kirjailijat muut työt, tasoltaan matalampi? Jostain luin, että koska Suomessa kirjat myyvät pääsääntöisesti vähän ja päätoimiset kirjailijat ovat riippuvaisia apurahoista, kirjailijat julkaisevat liian tiuhaan tahtiin, niin että joukossa on sellaisiakin kirjoja, jotka olisi pitänyt kirjoittaa vielä pari kertaa tai jättää kokonaan julkaisematta. Kun kirja myy kyllin hyvin, kirjailijalla on ehkä paremmin varaa käyttää aikaa seuraavan teoksen kirjoittamiseen – kuten Donna Tartt on tehnyt. Vai unohduksen pelkoko meidät ajaa julkaisemaan tiuhempaan kuin kannattaisi? Tai tietoisuus ajan rajallisuudesta – jossain vaiheessa kun iskee vanhuuden se vaihe, joka himmentää maailman ympäriltä ja sisältä ja pakottaa luopumaan kunnianhimostakin…

Ei, välityötä en halua kirjoittaa. Mutta jos sellainen on tullakseen, tulkoon. Kynnystäkään ei saa päästää nousemaan liian korkeaksi. Pitää silti yrittää ylittää aiempaa itseään ja tehdä jotain riittävän uutta.

*****

Tekosiaan pohtiva kriitikko ja esikoiskirjailijan pettymys

Tiina

Tapahtui jotain merkillistä.

Esikoisromaanini aikoinaan Helsingin Sanomiin arvostellut kriitikko Jussi Ahlroth kirjoitti tuoreessa kolumnissaan, että kaikista kirjoittamistaan kritiikeistä häntä on jäänyt mietityttämään juuri se, jonka hän kirjoitti esikoisestani.

Esikoisromaanini Eräänä päivänä tyhjä taivas ilmestyi vuonna 2008, ja Ahlrothin arvio siitä oli, noh, nuiva. “Tunnelmallisen kehittelyn jälkeen lopun tieteiskirjallinen ratkaisu ampuu korkealta yli. Tapahtumat jäävät sen myötä ulkokohtaisiksi, johonkin merkilliseen metsään, jossain.”

Ei arvio mikään karmeista karmein lyttäys ollut, mutta kyllähän se kertoo, ettei kirja tehnyt kyseiseen lukijaan oikein minkäänlaista vaikutusta. Huolella rakentamani metaforisuus ei auennut kriitikolle. Eikä kirjassa edes ollut mitään tieteiskirjallista ratkaisua! Tai jos oli, niin se oli hyvin perusteltu… Kriitikko ei tajunnut!

En aio valehdella: otin aikoinaan Ahlrothin arvion varsin raskaasti. Esikoiskirjailijalle tilanne on uusi, enkä etukäteen millään tavalla voinut valmistautua vaikkapa siihen, millaista on odottaa ja lukea kritiikkejä. En tiennyt, miten itse reagoisin. Kaikki oli pelottavaa, enkä vielä tuntenut kirjailijakollegoita niin hyvin, että olisin saanut arvokasta vertaistukea. Nykyään nimenomaan vertaistuki kantaa monen vaikeuden yli.

Kirjani ilmestyi elokuun puolivälissä, ja odotin HS:n arviota kuumeisesti yli kaksi kuukautta. Pettymys oli kova. Muistan itkeneeni. Kustannustoimittajani soitti lohdullisen puhelun.

Kirjani sai oikein hyviäkin arvioita, ja oli seuraavana keväänä ehdokkaana Tiiliskivi-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Jostain syystä Helsingin Sanomien kritiikki on kuitenkin kirjailijakunnalle yleisesti se kaikkein odotetuin. Myönnän, että asia on noin omalla kohdallanikin, mutta en ole ihan varma syistä.

Esikoiskirjailija joutuu Helsingin Sanomien kohdalla odottamaan kritiikin lisäksi tietoa siitä, onko kirja päässyt mukaan HS:n esikoiskirjakilpailun noin 12 finalistin joukkoon. Minä en mukana ollut – minkä toki ymmärsin heti kritiikin luettuani.

Esikoiskirjan vastaanoton odottaminen vei minulta kokonaan keskittymiskyvyn. Olin jättäytynyt tutkijantöistä vapaaksi kirjoittajaksi noin puolitoista vuotta aiemmin, ja syksystä 2008 kevääseen 2009 sain töitä tehdyksi todella huonosti. Rahani loppuivat ja sorruin kulutusluottoon. Keväällä sain onneksi kirjastoapurahan ja pääsin taloudellisesti kuiville. Keskittymiskykykin palasi vähitellen ja aloin työskennellä seuraavien kirjojen parissa.

Esikoissyksystäni opin, että siinä vaiheessa kun kirja on valmis ja julkaistu, seuraavan kirjan täytyy olla jo aktiivisessa kirjoitusvaiheessa. Ajatusten ja keskittymisen täytyy kohdistua uuden luomiseen – ei kritiikkien odottamiseen. Kun päässä pyörii vahvassa vaiheessa oleva uusi tarina, ilmestyvät kritiikit eivät kasva liian merkityksellisiksi.

Mutta olisivatko asiat menneet jotenkin toisin omalla kohdallani, jos Helsingin Sanomien kritiikki olisi silloin syksyllä 2008 ollut kehuva?

Ei aavistustakaan. Olisiko parempi kritiikki tehnyt minusta kerralla vaikkapa menestyneemmän kirjailijan? Kirjojani myydään turhan huonosti enkä kuulu naistenlehtien vakio- tai edes vierailijakasvoihin. Toisen kirjani voittama Runeberg-palkinto ei sekään juuri tuntunut lisäävän myyntiä tai näkyvyyttä. Mikä merkitys yksittäisellä kriitikillä voisi olla?

Kai HS:n nuivan arvion merkitys oli suurta, tai edes jonkinlaista, vain kirjailijanurani ensimmäisen puolen vuoden kohdalla. Olisin saattanut olla aavistuksen itsevarmempi, muutama itku olisi ehkä jäänyt itkemättä. Tai sitten ei.

Muistan silti hyvin epävarmuuteni ja jonkinlaisen sivullisuuden tunteen. Siksi olen yrittänyt miettiä, miltä Jussi Ahlrothin kolumnin “paljastus” minusta tuntuu. Tuntuuko se anteeksipyynnöltä? Hyvittääkö se jotain? Vai ryhtyisinkö katkeraksi, kun kriitikko on juuri minun kohdallani kirjoittanut kritiikin, joka ei vuosia myöhemmin miellytä edes häntä itseään?

Minulla on ihan hyvä suhde esikoiskirjaani. Se oli ehkä pateettinen ja kömpelö – olihan se ensimmäinen kirjoittamani romaani. Teknisesti en varmastikaan pystynyt siihen, mitä tavoittelin, mutta kirjoitin rehellisesti, huolella ja kunnianhimoisesti. Tein kirjaa suhteellisen vaativissa oloissa: yhden vaippaikäisen äitinä, toista lasta odottaessa ja tutkijantöiden ohessa.

Olen kirjasta ylpeä.

Onkohan minusta tullut kyyninen, kun olen lähinnä tyytyväinen siitä, että viisi vuotta vanha kirja nostetaan hetkeksi ylös haudastaan?

Kaksi ensimmäistä arvostelua

Pasi I J

Tänään sain luettavakseni kaksi ensimmäistä arvostelua Sielut kulkevat sateessa -romaanista. Ensimmäinen julkaistiin Keskisuomalaisessa, kriitikkona Eija Komu:

Onko sielua ja tuonpuoleista olemassa? Jyväskyläläisen Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa lähestyy kuoleman mysteeriä osittain samoin aineksin kuin Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini (1983, suom. 1989).

En kuitenkaan suosittele lukemaan Keskisuomalaisen arvostelua jos aikoo kirjan varmasti lukea; arvostelu nimittäin spoilaa jonkin verran juonenkäänteitä listatessaan tiettyjä tarinan elementtejä, joiden on tarkoitus tulla lukijalle yllätyksenä. Yleissävy ei ole negatiivinen, joskaan ei selkeästi positiiivinenkaan. Arvio herättänee kiinnostuksen joissakin ja toisaalta karkottanee joitakin.

Toisen tämänpäiväisistä arvosteluista on kirjoittanut Jussi K. Niemelä blogiinsa Kannesta kanteen, sivuista sivuille:

Jääskeläisen aiempiin romaaneihin verrattuna uusin on selkeästi askel kaupallisempaan suuntaan, mutta tämä ei todellakaan tarkoita, etteikö kirjailija olisi tehnyt aivan oikean ratkaisun. Vaikka romaanin alkupuoli on viihdyttävä ja helppolukuinen, sen lopussa avautuva pohjaton taiteellisuus ja moniselitteisyys häikäisee. Juuri tällaisista aineksista kirjallisuuden historian suuret romaanit tehdään ja Jääskeläinen on onnistunut työssään loistavasti. Sielut kulkevat sateessa sekä ylittää että uudistaa kirjailijan aiemman tuotannon ja on selvää, että kirjasta tullaan puhumaan vielä pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla. Käännöksiä odotellessa.

Niemelä analysoi teosta ja tuntuu tavoittaneen aika täydellisesti sen, mitä kirjailija kirjaan pyrki laittamaankin. Yleissävy on melko lailla ylistävä. (Which is nice.) Erityisesti ilahduttaa se, että Niemelä on havainnut ne rakenteelliset ja filosofiset viritelmät, joiden eteen paiskin kovasti työtä, ja kokee ne onnistuneiksi.

Tiedän kyllä kirjoittaneeni romaanin, joka tulee jakamaan lukijoita. Siinä on paljon ns. kirjallisuudellista kokeellisuutta mukana, vaikka pyrin myös viihdyttämään lukijaa – en usko tylsyyden (ns. tavallisen lukijan kokeman) ja taiteellisuuden erottamattomuuteen. Kaikista teoksistani tämä on ehdottomasti kunnianhimoisin, ja jokainen lukija saa tietysti arvoida itse, missä määrin se himoitsemani kunnia on saavutettu, olipa kriitikko, kirjabloggaaja tai ns. rivilukija.

P.S. Myös taiteilija Nora Luoto tykkäsi (sitaatti hänen FB-päivityksestään):

Nyt ne kaikki yli 500 sivua on luettu ja oh, tämän enempää Sielut kulkevat sateessa-kirjaa analysoimatta (teidän täytyy lukea se itse) totean, että RAKASTAN SITÄ. Enkä ihan heti keksi suurempaa kunniaa kuin se, että pääsee tauluineen ja lintuolentoineen hahmoksi tällaiseen kirjaan. Pasille kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot tästä nyt heti ja sitten vielä sellainen pienempi ja vaatimattomampi mitali, jossa lukee ”Noran lempikirjailija forever”. Ja jottei menisi ihan imeläksi tämä, mainittakoon että seuraava kirja voisi sitten tulla vähän nopeammin, kiitos. (ja tähän vielä tosi paljon sydämiä)