alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


7 kommenttia

Ensimmäinen kirjatrailerini – ja niin kaunis!

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Nyt se on täällä – eli ensimmäinen kirjatrailerini koskaan! Yö ei saa tulla löytyy nyt siis myös YouTubesta.

Olen pitkään ollut hieman epävarma kirjatrailereiden suhteen. Minusta on sääli, jos kirjat eivät riitä sellaisenaan, vaan niistä pitää muokata jotain elokuvamaista, että yleisö kiinnostuisi.

En pidä liian mainosmaisista kirjatrailereista. Toisaalta en pidä liian kotikutoisistakaan: niiden anti saattaa jäädä kovin vähäiseksi. En oikein ole ollut varma, mikä kirjatrailerin tarkoitus on.

Alkukeväästä kuitenkin päätin, että haluan trailerin. Ja koska itse en osaa sellaista tehdä, etsin hommaan oikean osaajan. Sellaiseksi valikoitui Mikaela Välipakka, joka on aiemmin tehnyt muun muassa runovideoita ja saanut niistä palkintoja. Ideoimme traileria yhdessä, mutta Mikaela oli lopulta vastuussa käsikirjoituksesta, toteutuksesta, äänimaisemasta, kuvauksesta ja leikkauksesta. Kaikesta siis.

Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Traileri on kaunis, hieman surrealistinen, tyylikäs. Kirjatrailerit ovat varsin tuore ”taiteenala”, eikä niiden muoto tai sisältö ole vielä vakiintunut. Halusin melko pitkän trailerin – pituutta on yli 3 minuuttia, kun yleensä ne ovat alle kaksiminuuttisia – koska mielestäni tunnelmalle pitää antaa tilaa.

En halunnut liian mainosmaista enkä toisaalta sellaista, että kirjan tapahtumia ”kuvitettaisiin” liikaa. En pidä siitä, ettei lukijan mielikuvitukselle anneta tilaa. Kirjallisuuden tärkeimpiä ominaisuuksia on minulle ollut juuri se, että lukijana saan itse kuvittaa kaiken.

Nykypäivää on kuitenkin se, että kirjankin kannattaa jollain tapaa näkyä monessa eri median kanavassa. Odotan mielenkiinnolla, millaista muuta videosisältöä kirjoista voisi tehdä.


1 kommentti

Kirjailija voi olla arvokas keskustelija

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Aamun Helsingin Sanomissa oli ajatuksia herättävä kirjoitus Suna Vuorelta. Hän pohti taiteilijan asemaa yhteiskunnallisena suunnannäyttäjänä.

”Talouskurin ja bisnesjärjestyksen vastapainoksi” Vuori kaipasi Suomeen analyyttisia näkijöitä, profeettoja, jotka kykenisivät ymmärtämään monenlaisia elämänalueita, olisivat ”ajattelultaan avaria” ja ”ilmaisultaan teräviä”.

Vuoren mielestä sellaisia voisi löytyä taitelijoiden joukosta.

Ajatuksessa ei ole mitään uutta: taiteilijat, esimerkiksi juuri kirjailijat, ovat olleet aina kysyttyjä ajattelijoita muuallakin kuin kaunokirjallisuuden kartalla. Heidän on ajateltu aistivan maailmasta muille näkymättömiä virtauksia, kykenevän pohtimaan ja analysoimaan erityisen syvällisesti.

Sanankäyttäjänä kirjailija osaisi ehkä myös pukea yhteiskunnalliset ajatuksensa ymmärrettävään muotoon. Kirjailijoita pyydetään pitämään puheita, kirjoittamaan kolumneja ja osallistumaan vaikkapa paneelikeskusteluihin.

Esimerkkitapaukseksi ”näkijästä” Suna Vuori tarjosi Pirkko Saisiota. Kirjailijan tuore näytelmä Slava on tehnyt hänet julkisuudessa nyky-Venäjän asiantuntijan.

Voiko kirjailija olla asiantuntija sillä perusteella, että on kirjoittanut kaunokirjallisuutta jostain tietystä aiheesta?

Se on kovin tapauskohtaista. Usein kirjailijan toiminta tuotantonsa takana jää julkisuudelta näkymättömäksi. Tapa, jolla kirjailija on aiheeseensa perehtynyt, ei tule näkyviin.

Silti aina on jokin syy, miksi kirjailija on valinnut aiheensa. Syy voi olla perimmiltään vaikkapa se, että hänellä on tutkinto alalta, hän on tehnyt siitä tutkimusta, hän on asunut kyseisessä paikassa tai hänen sukulaisensa ovat sieltä kotoisin, hän on tehnyt kirjallista taustatutkimusta vuosien ajan – tai aivan mitä tahansa.

Kirjailijan asiantuntemus perustuu johonkin muuhun kuin kaunokirjaan itseensä. Siksi kirjailijan asiantuntemusta ei kannata perehtymättä vähätellä.

Joka tapauksessa itse pyrin suosimaan keskustelija-termiä asiantuntija-termin sijaan. Esimerkiksi Saisio ei ehkä käy Venäjä-asiantuntijasta, mutta keskustelijasta kyllä.

Itsellenikin tulee paljon pyyntöjä puhua milloin mistäkin. Minulle on tärkeää erotella, milloin voin toimia aiheessa todella asiantuntijana – ja milloin olen nimenomaan keskustelija. Voin toimia asiantuntijana vaikkapa tiedejournalismin, kirjan kirjoittamisen, koiran evoluution tai perinnöllisyystieteen saralla. Keskustelijana voin toimia paljon laveammalla alueella.

En halua vähätellä keskustelijan roolia. Perustellut, hyvin sanallistetut ja analyyttiset näkemykset eri näkökulmista ovat todella tärkeitä. Juuri sellaiseen kirjailija parhaimmillaan pystyy. Hyvistä argumenteista on aina pula.

Joskus keskustelija sitä paitsi on asiantuntijaakin tärkeämpi: asiantuntijat kaivetaan monesti esiin vasta sitten, kun aihe on saatu pinnalle hyvillä puheenvuoroilla.

Ja jos kirjailijalle – tai kelle tahansa – annetaan mahdollisuus käyttää puheenvuoroja julkisuudessa, ne pitää käyttää huolella. Arvostan todella taiteilijoita, jotka nostavat näkyvyytensä avulla itselleen tärkeitä teemoja keskusteluun. Esimerkiksi Sofi Oksanen on käyttänyt julkisuutensa loistavasti tärkeiksi kokemiensa asioiden puimiseen.

Äänen saaminen kuuluviin on etuoikeus.


10 kommenttia

Neuvoja uuden ajan kirjailijalle

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen

Palasin juuri kirjamessuilta kotiin. Itselleni osui tänä vuonna esiintymisiä kolmelle päivälle. Pääsin katsastamaan messuhulinaa sekä viikolla että viikonloppuna, aamulla ja illalla.

Messumeiningin kyllästämänä päätin koota neuvoja modernille kirjailijalle. Maailmahan on toki jo täynnä ohjeita kirjoittajille, mutta ehkäpä tämä aika kirjamessuhulinoineen, huomiotalouksineen, someineen ja median murroksineen kaipaa aivan uudenlaisia neuvoja.

Täältä siis pesee:

 

1. Valitse iso aiheesi.

Yhdellä kantavalla aiheella pärjää vaikka koko kirjailijanuran. Mediassa kirjailija muuttuu aiheensa edustajaksi – hän ei anna haastatteluja kirjoistaan, vaan niiden aiheesta. Samasta aiheesta hän kirjoittaa kolumneja ja esseitä, pitää puheita, esiintyy televisiossa.

2. Opettele journalistin ohjeet ja sananvapautta koskeva lainsäädäntö.

Kirjailija pannaan usein kirjoittamaan kolumneja ja blogauksia. Ne ovat tyyliltään usein kärkevämpiä kuin varsinaiset artikkelit – eikä esimerkiksi blogauksia välttämättä kukaan muu lue ennen julkaisua. Ota siis selvää, mitä saa kirjoittaa ja mikä on kirjoittajan vastuu.

3. Valitse kengät hyvin.

Kun esiinnyt, etualalla ovat aina kengät. Kirjamessuilla hienoimmat kengät löytyvät aina kirjailijoiden jaloista.

Jos et katso tarpeelliseksi panostaa kenkiin, voit aina yrittää erottua joukosta vaikka hassulla hatulla tai kampauksella.

4. Opettele meikkaamaan.

Jokainen kirjailija joutuu poseeraamaan kameran edessä vähintääkin kirjan liepeitä ja kustantajan nettisivuja varten. Sen lisäksi kuvia tarvitaan kolumneihin ja haastatteluihin, räpsitään palkintojenjakotilaisuuksissa, kirjastokeikoilla ja messuilla.Yleensä kirjailija joutuu meikkaamaan itse – paitsi jos hän erityisesti haluaa esiintyä naturellina kaikkien kauniiksi tuunattujen ihmisten keskellä.

Edes televisioesiintymisiä varten ei aina meikata talon puolesta: jos kuvaus tapahtuu muualla kuin studiossa, haastateltava joutuu yleensä itse huolehtimaan ulkoasustaan.

Tämän kohdan voi hyvin ulottaa koskettamaan myös mieskirjailijoita.

5. Opettele puhumaan hauskasti.

Kirjailijat ovat erilaisten visailuohjelmien vakiokalustoa. Vähän tuntemattomammatkin kirjailijat joutuvat elämään hauskuusoletuksen kanssa. Opettele esimerkiksi pitämään noin viiden minuutin koskettava mutta hauska puhe.

6. Huolla ääntäsi ja paranna esiintymistaitoja.

Kirjailijat joutuvat esiintymään niin paljon, että on jo hieman ihme, ettei esimerkiksi Kirjailijaliitto juuri järjestä esiintymiskoulutusta. Äänenhuollon perusteet, esiintymisjännityksen kanssa eläminen tai kouluvierailun sisällön rakentaminen ovat asioita, joita jokaisen kirjailijan kannattaisi käydä läpi.

 * * *

Ohjeeni ovat toki kärjistettyjä, mutta vähintääkin totuuden siemen niissä silti piilee. Esimerkiksi kohdissa 2 ja 6 olen täysin tosissani.

Ohjeet eivät myöskään ole kettuilua yhdellekään hassuhattuiselle tai meikistään huolehtivalle kirjailijalle. Esillä oleminen on stressaavaa, eikä kauniin hameen tuoma itsevarmuus ole koskaan pahitteeksi. Itse valitsin messuille tänä vuonna kullanväriset kengät.

Ensimmäisessä ohjeessa olen kaikkein vähiten tosissani. Yhdenkään kirjailijan ei tarvitse sitoutua vain yhteen aiheeseen. Ohje sisältää kuitenkin huomion maailmasta: näkyvät kirjailijat ovat todella muuttuneet aiheensa edustajiksi. Hyvää asiassa on se, että kirjailijat pystyvät todella tuomaan keskusteluun itse tärkeäksi kokemiaan asioita.

Silloin tällöin törmää henkilöihin, joiden mielestä kirjailijoiden ei pitäisi lainkaan esiintyä julkisuudessa. Kirjailijan pitäisi heidän mielestään pelkästään kirjoittaa.

Kaikesta ulkokirjallisesta kieltäytyminen ei kuitenkaan tuo yhtään mitään lisäarvoa kirjailijalle tai kirjallisuudelle. Jos kirjailijalla on esittää teräviä huomioita maailmasta, sanokoon ne julkisuudessa. Sellainen on arvokasta. Muutenkin kirjallisuus kannattaa pitää kaikin puolin kiinnostava alueena. Kirjallisuuden onnistuminen bisneksenä on pidemmän päälle sen säilymisen ehto.

Lopuksi kannattaa muistaa, ettei julkisuutta riitä kaikille kirjailijoille. Keikkakenkiä ei pääse miettimään, jos ei ole keikkojakaan. Julkisuuden kiroista valittavan kirjailijan kannattaa miettiä niitä kollegoita, joiden kirja ei pääse lainkaan näkyviin messuilla tai lehtien sivuilla.


Jätä kommentti

Alastomat kirjailijat messuilla 2014

Blogin kirjoittajia voi käydä tänäkin vuonna bongaamassa Helsingin Kirjamessuilta. Messut siis pidetään 23. – 26. lokakuuta Helsingin Messukeskuksessa. Tässä alastomien aikatauluja:

Maija Haavisto

Pe 24.10.
Klo 16.30: Osuuskumman/Robustoksen osasto (6e131)
Klo 17.30: RADIUM-kirjojen osasto (7b5)

Anu Holopainen

Su 26.10.
Klo 12.30: Myllylahden osasto (7e59)

Jukka Laajarinne

Su 26.10.
Klo 13.30: Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa Jarkko Tontti, Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Takauma

Anne Leinonen

Pe 24.10.
17.00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa. Kullervo

La 25.10.2014
Klo 10:00 Ilottomien ihmisten kylä. Louhi
Klo 12:00 Mitä on suomikumma? Takauma

Tiina Raevaara

To 23.10.
Klo 16.00: Laukaisu. Katri Vala
Klo 16.30: Paasilinnan osasto (6b81)

Pe 24.10.
Klo 19: Hyvä vai huono tiedeuutinen. Hauska paneelikeskustelu. Takauma

Su 26.10.
Klo 12.00: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Keskustelemassa Kaari Utrio ja Tiina Raevaara. Takauma

Marisha Rasi-Koskinen

To 23.10.
Klo 14.00: Novellistit haastattelussa. Mika Waltari


6 kommenttia

Kirjailijan työhyvinvointi

JP Koskinen

JP Koskinen

Viime viikolla auringon jo hiukan kurkatessa synkkien pilvien lomasta kirjailijat kokoontuivat Kirjailijaliiton kutsumina työhyvinvointipäivään Villa Kivessä . Itse olin paikalla kaksoisroolissa, kuuntelemassa sekä puhumassa.

Minun puheenvuoroni käsitteli kirjailijoiden kipupisteitä kirja-alalla. Kokosin aineiston alkuvuoden aikana pienen kirjailijakyselyn avulla, joten tulokset ovat tuoreita. Aineisto on sekä hyvä että huono. Hyvä siinä mielessä, että se löysi kentällä vallitsevien huolten pääkohdat, huono siinä mielessä että se osoitti niiden laajuuden yli kustantamorajojen.

Keskustelu oli vilkasta ja minusta hyvin realistista. Kirjailijat eivät suinkaan ole tyhmiä, he ymmärtävät myös talouden ja kiireen aiheuttamat paineet. Mutta he ymmärtävät myös sen, että ilman kirjailijoita ei olisi kustantamoita ja kirjakaupatkin voisivat suosiolla muuttaa nimensä paperikaupoiksi.

Kyselyn ylivoimaisesti polttavimmaksi ongelmaksi koettiin kirjailijoiden kastijako kustantamoissa. Tämän asian myös Antti Majander nostaa esiin lauantaiesseessään, ehkä hän salakuunteli esitystäni Villa Kivessä. On turha miettiä sitä, onko tämä jako tietoista vai tiedostamatonta, se on todellinen ongelma ja sellaisena se myös kirjailijoiden keskuudessa koetaan. Tämä jako tietysti heijastuu läpi ongelmien ketjun aina kirjakaupan tapaan asettaa kirjat esille.

Toinen mieltä laajasti askarruttava seikka oli markkinointi. Tässä asiassa moni kirjailija tuntuu jäävän jalkoihin niin, ettei mistään markkinoinnista oikeastaan voida puhua. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että lehtimainoksiin ei tuhlata rahaa, vaan kirjailijalle ei hankita esiintymisiä messuille, kirjakauppoihin tai muihin kustantajan vaikutuspiirissä oleviin tilaisuuksiin. Monet kokevat juuri tämän vuoksi, että he joutuvat tekemään liikaa itse. Kirjan myynti on aika hyvin sidoksissa julkisuuteen, jota sitten kukin yrittää hankkia itse haalimalla esiintymisiä, olemalla esillä somessa jne. Kaikki tuo on tietysti pois varsinaisesta kirjoittamisesta.

kirjoituskoneKolmas mieltä kääntävä asia oli yhteydenpito kirjailija-kustantaja -akselilla. Kirjailijathan eivät tosiaan istu tehtaassa kirjoittamassa kirjojaan kustantajan valvovan silmän alla, eivät kokoonnu kahvipöytään rupattelemaan mukavia tai poikkea jaloittelutauoilla työnantajan huoneessa. Yhteydenpito tapahtuu usein sähköpostilla ja/tai puhelimitse. Valitettavan usein kirjailijat kokevat, etteivät he saa mitään tietoa kustantamoista elleivät itse älyä kysyä. Jopa kirjojen julkaisuaikataulut saattavat siirtyvä ilman että kukaan on muistanut kertoa siitä kirjailijalle. Kysymyksiinkään ei aina kovin ripeästi vastata, joihinkin ei koskaan.  Jokainen varmasti ymmärtää, ettei näissä olosuhteissa kirjailija tunne itseään kovin tärkeäksi.

Yksi ikuisuusaihe, joka nousee aina esiin, on tekijänpalkkiot. Ne eivät ole kovin häävit, kun muistetaan esimerkki, jonka kirjoitin auki apurahapostauksessani aikaisemmin. Tässä asiassa täytyy nyt muistaa se, että kirjailijalla ei ole tukevaa työyhteisöä vaan hän on sopimusneuvotteluissa aina yksin. Tietysti Kirjailijaliitto auttaa juridisesti sopimusasioissa, mutta kirjailija on se, joka nimensä paperiin laittaa. Jos syntyy tunne, että jonkin asian vaatiminen estää kirjan julkaisun, on moni kirjailija aika heikoilla jäillä. Vaatiako se kolmaskin leipä vuoden ruokavarastoihin sillä riskillä, ettei saa yhtään vai tyytyäkö suosiolla kahteen? Idealismi toimii aina parhaiten silloin, kun oma toimeentulo ei ole vaakalaudalla.

Kaikki yllä luetellut seikat aiheuttavat sekä taloudellista- että henkistä epävarmuutta. Kirjailija voi laskea budjettinsa sen varaan, että vuonna 2014 ilmestyy romaani josta saa ennakot ja vuonna 2015 lisää rahaa. Jos kirja siirtyy syksyyn 2015, laskutikku kuumenee aika nopeasti. Henkisesti voi olla raskasta tehdä työtä, jonka lopputuloksen julkitulo ei ole omissa käsissä. Hyväkin romaani voi jäädä julkaisematta, tai jos se julkaistaan, se lipuu jään alle ilman mitään mediahuomiota. Näissä tapauksissa itsetunto ja työn mielekkäänä kokeminen ovat kovilla.

Ehkä pahinta tässä tilanteessa on se, että kirjailijat kokevat kamppailevansa kollegoitaan vastaan. Se aiheuttaa tietysti jollakin tasolla kateutta, joka minun, ja Villa Kivessä käydyn keskustelun perusteellakaan, ei ole henkilökohtaista vaan kohdistuu lähinnä vallitsevaan tilaan. Kulttuurialalla kilpailuasetelma tässä laajuudessa ei ole millään tavalla optimitilanne.

Oli mukava käydä keskustelua kollegoiden kanssa näistä asioista, jotka koimme yhteisiksi. Ratkaisuja mietittiin laajasti ja yksi tärkeä seikka nousi esiin. Kirjailijoiden on pidettävä yhteyttä toisiinsa. Kaikkia alaan liittyviä ongelmia on hyvä kysyä kollegoilta. Itse olen aina pulmatilanteissa kysynyt itseäni viisaammilta neuvoja, eikä kukaan ole koskaan jättänyt vastaamatta minulle mihinkään kysymykseen. Myös Kirjailijaliitto auttaa aina, jos se suinkin voi. Ei pidä arastella ottaa yhteyttä liittoon missään olosuhteissa.

Lopuksi on vielä sanottava, että kirjailijat ymmärtävät myös sen, että kustantamotkaan eivät elä tällä hetkellä missään paratiisissa. Taloudellinen ahdinko ja supistukset ovat nostaneet työkuormaa myös heillä ja meistä jokainen sen myös ymmärtää. On kuitenkin joitakin asioita, joita voidaan korjata kun yhdessä istutaan alas ja keskustellaan asioista. Ystävällisyys ja toisen kunnioittaminen eivät maksa mitään, puolin ja toisin.

Lue lisää aiheesta:
Tiina Raevaara: Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet
Laura Honkasalo: Kirjailijan työhyvinvoinnista
Antti Majander: Kustantajaa kuristaa, kirjailijaa hirvittää

PS. Tämä on näillä näkymin viimeinen juttuni tässä blogissa. Kiitän kollegoita tästä mukavasta matkasta ja toivotan vilkasta keskustelua ja hyvää jatkoa alastomille kirjailijoille!


29 kommenttia

Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet

Tiina

Tiina

Aamun Helsingin Sanomissa oli suomalaista kirjabisnestä käsittelevä, Antti Majanderin kirjoittama essee. Se sisälsi paljon totuuksia ja oli kaikessa raadollisuudessaan suorastaan ihailtava.

Kirjojen myynti laskee himpun verran joka vuosi. Satoja tuhansia myyvien bestsellerien aika on ohi: tilastoista näkee, että kaikkein myyydyimpiä kirjoja myydään aina vain vähemmän.

Uutinen voisi olla hyväkin, jos se tarkoittaisi, että myynti jakaantuisi aiempaa tasaisemmin kirjojen kesken. Näin asia ei kuitenkaan ole. Käytännössä bestsellerien laskeva myynti merkitsee, että kustantamoille jää aiempaa vähemmän rahaa kustantaa muita kuin kelvollisesti myyviä kirjoja.

Osuvimmillaan Majanderin lauantaiessee on kuvaillessaan kirjailijoiden jakoa kahteen kastiin: “jonkin verran on niitä, jotka kuka tahansa kustantaja nappaisi mieluusti listoilleen, sekä isompi joukko niitä, joita siedetään vaivoin”.

Asetelman tunnistaa jokainen kirjailija. Jos joku ei tunnista, hän kuuluu ensimmäiseen ryhmään ja on vastuuttoman huono havainnoimaan kollegoidensa tilannetta.

Kirjailijan on vaikea välttää katkeruutta, jos “omasta” kustamosta vastataan sähköposteihin kovin hitaasti, julkaisupäätökset venyvät, kirjojen välillä ei pidetä mitään yhteyttä, kirjaa ei mainosteta lainkaan eikä kirjailijalle järjesty messuesiintymisiä tai kirjakauppaesittelyitä.

Samaan aikaan kirjailija ei voi olla huomaamatta, kuinka saman kustantamon toista kirjailijaa kohdellaan aivan eri tavalla: puolivalmis käsikirjoitus revitään käsistä, kirjalle varataan kustannusohjelmasta paikka ennen kuin siitä on kirjoitettu riviäkään, sellaisina vuosina kun kirjaa ei ole tulossa, kirjailijalta pyydellään vaikkapa lastenkirjaa tai kirjoituskokoelmaa, yhteyttä pidetään ja lounaita tarjotaan, keikkoja järjestetään kalenteri täyteen, kirjoille järjestetään agentti ulkomaanmyyntiä varten, valokuvausta varten kirjailija viedään kampaajalle ja maskeeraukseen – ja niitä kuvia otetaankin usein ja paljon.

Mieleen tulee kaikenlaisia johtopäätöksiä.

Näkyvyyttä saavan kirjailijan takana on muitakin kuin kustantamo: häneen satsaavat rahallisesti myös kirjakaupat. Nekin järjestävät yleisötilaisuuksia ja kampanjoita, joissa kirjoja mainostetaan vaikkapa ulkomaanmatkan arvonnalla. Rivikirjailija ei voi kuin hämmästellä.

Miten kirjailijan pitäisi suhtautua tähän kaikkeen?

Kaikilla kirjoilla ei tietysti olekaan suurta kaupallista potentiaalia. Kaikki kirjailijat eivät halua suurta henkilökohtaista näkyvyyttä. Kirjajulkisuus on ehdottomasti henkilöitymässä: kuulin, että jopa Ylen kirjallisuusohjelmien tekijöille on luotu aiempaa enemmän paineita käsitellä kirjoja tekijän persoonan kautta.

Väitän, että kustantamot hukkaavat suuren määrän kaupallista potentiaalia sillä, että osa kirjoista jää ilman kunnon panostusta. Asiahan ei mene niin, että julkisuutta saisivat poikkeuksellisen hyvät kirjat: julkaisulistoilta löytyy paljon aivan yhtä hyviä kirjoja, joita ei syystä tai toisesta nosteta esiin. Tai toisinpäin sanottuna: eivät paljon näkyvyyttä saavat kirjat aina niin kovin loistavia ole. Näkyvyydessä ja myynnissä on kyse paljon muustakin kuin kaunokirjallisesta onnistumisesta.

Syytän asiasta kustantamoiden henkilökunnan aikapulaa sekä eräänlaista mielikuvituksettomuutta. Omiin kirjailijoihin ei tutustuta kunnolla, heidän profiiliaan ei mietitä, heidän mahdollisuuksiaan ei käydä kunnolla läpi. Kustantamon markkinoinnista ja tiedotuksesta vastaavat henkilöt eivät osaa hyödyntää heidän ominaisuuksiaan.

Ehkä tämä piilevä potentiaali tulee jollain tapaa havainnollistettua Finlandia-palkinnon kohdalla: palkinto nostaa toisinaan esiin kirjoja, jotka normaalisti olisivat jääneet ilman suurta näkyvyyttä ja myyneet huonosti. Palkinnon tuoma myynti osoittaa, että kaupallista potentiaalia riittää kirjavalikoimassa. Pitäisi vain olla muitakin keinoja nostaa se esiin kuin yksittäinen palkinto.

Antti Majander kirjoittaa: “Kustantaja unelmoi siitä, että hän löytäisi suomalaisen prosaistin, joka julkaisee luettavan ja korkeatasoisen romaanin joka toinen vuosi. Lisäksi hän toivoo listalleen uskottavaa dekkaristia, joka julkaisisi joka vuosi. Työn iloa tuottaa, kun kustantaja näkee, miten nuoresta runoilijasta kehittyy taitava prosaisti, joka julkaisee säännöllisesti, ottaa osaa julkiseen keskusteluun ja löytää aiheikseen kiintoisia uusia näkemyksiä.

Tällaisia kirjailijoita olisi lähes joka kustantamossa, kun heidän mahdollisuutensa vain nähtäisiin. Millä keinoin kirjailija ottaa osaa julkiseen keskusteluun, jos hänellä ei ole mitään kanavaa siihen? Miten kirjailija voi julkaista säännöllisesti, jos käsikirjoitus roikkuu kustantamossa puoli vuotta ilman minkäänlaista vastakaikua?

Kustantamot eivät hoida hommaansa kunnolla kaikkien kirjailijoiden osalta. Jos kirjailijan halutaan vaikuttavan yhteiskunnalliselta keskustelijalta, kustantamon kannattaa markkinoida häntä sellaisena. Enkä tarkoita tällä ison rahan mainostamista, vaan pienempää käytännön pr-työtä, verkostojen hyödyntämistä.

Haluja on ehkä parempaan: “Alan mantra kuuluukin nyt: tehdään vähemmän mutta paremmin. Paremmin tarkoittaa tässä sitä, että julkaistuilla teoksilla olisi edes mahdollisuus tavoittaa yleisö”, kirjoittaa Majander. “Kustantamoissa on notkistuttava tekemään sitä, mitä omakustantajat ovat tehneet koko ajan, jalkautumaan erilaisiin tilaisuuksiin. On tavoitettava pienet erikoisyleisöt, kun suurien massojen koskettaminen käy yhä vaikeammaksi.”

Myös kirjailijat tarvitsevat monenlaista asenteen petraamista. Maailma muuttuu, kirjailijan pitää muuttua mukana. Korkeakirjallisuuden edustajalla ei ole varaa halveksua elämäntaito-oppaiden kirjoittajia, sillä niiden tuotoilla pidetään pystyssä kustantamoita. Viihdenäkyvyyttä ei kannata halveksua: kirjallisuus taistelee elintilasta kaiken muun tuotetun sisällön kanssa.

Jos kustantamon pitää tehdä paremmin, notkistua, jalkautua tilaisuuksiin ja tavoittaa pienet erikoisyleisöt, kirjailijankin täytyy yrittää. Nykyajan kirjailijan pitää olla aktiivinen, suunnitelmallinen ja ennen kaikkea tietoinen mekanismeista.

Se ei ole helppoa, ja joskus se vaatii astumista alas taiteilijuuden korokkeelta.


3 kommenttia

Onko sosiaalinen media kirjailijaa varten?

Tiina

Tiina

Onko sosiaalisesta mediasta hyötyä kirjailijalle?

Kysymykseen on niin monenlaisia näkökulmia, että vastaamiseen voisi käyttää viikon.

On työntekonäkökulma: työtään tekevä kirjailija löytää somen kautta tarvitsemiaan tietoja, saa yhteyden kollegoihin (joita ei välttämättä muuten kovin usein näe) ja kollegoiden neuvoihin ja vertaistukeen. Pää pysyy ainakin minulla terveempänä, kun maailmassa on edes jonkinlainen työyhteisö, johon kuulun. Lisäksi somekanavien kautta tulee työtarjouksia ja esiintymispyyntöjä.

On palautteensaamisnäkökulma: lukijoilta ei ainakaan minulle ole koskaan tullut vanhanaikaista postia ja puhelinsoittojakin on tullut vain muutama – mutta Facebookin, Twitterin ja blogieni kautta olen saanut paljon suoraa palautetta lukijoilta, ulkomaita myöten. Se on arvokasta.

Mutta onko yhteys arvokasta molempiin suuntiin? Saako lukija jotain lisäarvoa siitä, että kirjailija löytyy sosiaalisesta mediasta?

Yritän kuvitella itseni välillä puhtaasti lukijan asemaan. Ja kyllä: minä todella pidän siitä, että muutama lempikirjailijani löytyy esimerkiksi Twitteristä ja Facebookista.

Hyvä esimerkkki on Margaret Atwood, jonka moniulotteista tuotantoa olen aina ihaillut. Hänellä on aktiiviset profiilit ainakin Facebookissa ja Twitterissä. Atwood linkittää someen haastatteluitaan ja tuotantoaan koskevia lehtijuttuja, mutta paljon muutakin: esimerkiksi nyt olympialaisten aikaan hän on ottanut useasti kantaa Venäjän ihmisoikeustilanteen puolesta.

Atwoodista somessa piirtyvä kuva vahvistaa aiempia käsityksiäni: hän on älykäs ja hauska, mutta tarvittaessa tiukka. Hänen arvonsa sopivat omiini. Someaktiivisuus voi siis olla jonkinlaista mielikuvan vahvistamista, imagonrakennusta.

Minua ei kiinnostaisi, jos Atwood syöttäisi nettiin vain kirjojensa mainoksia tai lehtijuttuja ilman minkäänlaista persoonallista saatetta. Arvostan sitä, että Atwoodilla on tekemisessään vastavuoroinen ja henkilökohtainen ote. Somesta etsitään sisältöä, ei mainoksia.

Mutta tuoko sosiaalinen media lisää lukijoita? Löytääkö joku Margaret Atwoodin kirjat, koska törmää hänen twiittauksiinsa ja huomaa kiinnostuvansa kirjailijan ajattelusta? Monella someen lähteneellä kirjailijalla on takaraivossaan toive, että näkyvyys sosiaalisessa mediassa korvaisi puuttuvan tai vähäisen mainonnan ja uupumaan jääneet naistenlehtihaastattelut.

Voi toki olla näin, mutta ehkä sosiaalinen media toimii enemmänkin eräänlaisena sitouttajana: lukija, joka tuntee kirjailijan teoksia jo ennestään, ryhtyy seuraamaan hänen päivityksiään, huomaa uusien kirjojen julkaisun, osallistuu keskusteluun ja ehkä jakaa kirjailijan linkkejä tai päivityksiä edelleen.

Somen avulla lukija muistaa kirjailijan ja puhuu hänestä. Pelkän nimen sijaan kirjailijasta tulee ihminen – mikä ei ehkä kaikkien mielestä ole hyvä asia.

Ja voihan kaikessa keskustelussa käydä niinkin, että kirjailija paljastuu raivostuttavaksi jankkaajaksi tai vähintäänkin mystisyyden viitta rakoilee.

Suomalaisista kirjailijoista Facebookissa on saanut suosiota ainakin Sofi Oksanen. Hänellä on paljon seuraajia, yli 13 000 (Atwoodilla on 98 000). Oksanen on myös melko aktiivinen Twitterissä, mutta siellä hän on ollut sen verran vähän aikaa, ettei seuraajia ole vielä kovin paljon ehtinyt kertyä.

Myös Oksasen some-tyyli miellyttää minua – ja se muistuttaa monipuolisuudessaan ja kantaaottavuudessaan Atwoodia.

Sosiaaliseen mediaan lähteminen ei välttämättä ole kirjailijalle helppoa. Moni on nimenomaan halunnut jättäytyä pois. Kiivas tahti ei miellytä, kirjoittaminen vaatii eristäytymistä jatkuvasta keskustelusta ja mediavirrasta.

Toiset taas ajattelevat, että somessa kirjailija joutuu mainostamaan itseään tavalla, joka ei kirjailijalle sovi. “Miksi?” kysyi eräs kirjailijakollega, kun perustin oman FB-kirjailijasivuni pari vuotta sitten. Hänen mielestään sellaisten perustaminen ei ole kirjailijan hommaa.

Niin, miksi sitten? Ehkä kirjailijan kannattaa miettiä ennen kaikkea omaa viihtymistään ja tekemisen mielekkyyttä. Minä viihdyn somessa, mutta kaikki eivät.

Kirjailijuuden muoto kannattaa kunkin rakentaa itselleen parhaiten sopivaksi.


2 kommenttia

Vuosi pulkassa!

JP Koskinen

JP Koskinen

Tänään minulla oli vuoden viimeinen keikka! Kävin Tapani Baggen kanssa levittämässä kirjallisuuden ilosanomaa Myllymäen ala-asteella n. 200 oppilaalle. Kun vielä illalla/yöllä teen viimeiset muutokset juuri valmistuneeseen romaaniini ja laitan sen kustannustoimittajalle, kirjallinen vuosi alkaa olla paketissa.

Tämä vuosi oli yksi kiireisimmistä vuosistani. Onnistuin saamaan julkaistuksi kolme kirjaa, joista Hallava hevonen ilmestyi helmikuussa, Ystäväni Rasputin toukokuussa ja Haavekauppias elokuussa. Kirjailijan aina toivomaa huomiotakin tuli ennennäkemättömän paljon. Ystäväni Rasputin oli peräti Finlandia-ehdokkaana ja lisäksi Haavekauppias on Arvid Lydecken-palkintoehdokkaana! Ehdokkuudet tulevat taivaasta kuten vesi ja lumi eikä niille kirjan kädestä laskettuaan voi mitään, mutta kyllähän ne aina piristävät mieltä. Tulee tunne, että kyllä nämä kirjat kiinnostavat muitakin ja joku oikeasti lukee niitä.

Eräästä toteutuneesta projektista olin erityisen onnellinen. Vihdoin ja viimein sain pystyyn KultTV:n, jota olin suunnitellut jo monta vuotta. Eihän se ehkä ole suuri, eikä aina kauniskaan, mutta se on oma juttu omilla ehdoilla. On ihmeellistä, että loistava juontajapari Kimmo Miettinen löytyi lopulta ihan kävelymatkan päästä. Uusia avauksia pitää aina tehdä, ettei ihan rämety.

Vuosi 2014 on taas täysi arvoitus. Yhtään kustannussopimusta ei ole allekirjoitettuna. Aavistus on, että Koskisen nimellä ilmestyisi yksi romaani ja yksi lastenkirja. Muitakin virityksiä on tehty, mutta saa nähdä, kuinka niiden kanssa käy. Kirjailijan työ on epävarmempaa kuin luistinradan jäädytys marraskuussa.

Sen verran aikojen saatossa olen oppinut, että elämä yllättää aina. Olipa suunnitelmat mitkä hyvänsä, kohtalo voi ajaa rekalla kylkeen tai lykätä taskuun kasan timantteja. Kun tekee itse parhaansa, ei kannata sen enempää kantaa huolta huomisesta. Jokaisella päivällä on omat omituiset murheensa.

Kiitän tästä vuodesta kaikkia kollegoja, jotka ovat tukeneet minua aallonpohjassa ja iloinneet kanssani huippuhetkillä. Lukijoita kiitän erityisesti, sillä heille näitä kirjoja tehdään. Tänä vuonna minulla oli ilo tavata monta onnellista lukijaa! Ja vaikka moni kustantaja on varmasti kironnut silloin tällöin, että Koskinen on hankala kaveri, kiitän teitä kärsivällisyydestä. Tiedän, mitä teen, vaikka se ei aina siltä näytäkään.

Adios!   


4 kommenttia

BRÄNDÄYS BRÄNDÄYS BRÄNDÄYS BRÄNDÄYS

anuvinkku

Hyi mikä sana, mutta aina se vain putkahtaa uudestaan esiin kirjojen (tai pikemminkin kirjailijan) markkinoinnista puhuttaessa. Brändäys, eli ihmisen polttomerkitseminen tietynlaiseksi, edistää kuulemma hurjasti maailmassa menestymistä ja siten myös kirjailijan uraa. Ehkä jopa paremmin kuin hyvien kirjojen kirjoittaminen!
Jokunen vuosi sitten asia nousi kirjallisuusmaailmassa räväkästi tapetille, kun WSOY:ssä vaikuttava ulkomaanelävä Jacques Eijkens töräytti markkinointiviisauksiaan toimittajalle:

Aikaisemmin kirjailija oli henkilö, joka tuotti kammiossaan tekstiä, jonka kustantaja paketoi kirjaksi ja myi lukijoille. Jatkossa kustantaminen keskittyy entistä enemmän kirjailijan persoonan ja brändin ympärille. Kirjailijan pitää olla läsnä mediassa, verkossa, kännykässä, livenä.

Tämä on toki vanha juttu ja aiheesta jauhettiin jo tuolloin suurella hartaudella, mutta ylläoleva lainaus on vain niin herkullinen, että se ansaitsee nousta näkyviin aina silloin tällöin. Kirjailijan pitää olla LÄSNÄ! Ei vain kirjojensa kautta, vaan PERSOONANA, livenä ja sähköisesti, kännykkää myöten!

No, leikitään että brändäyksestä voisi olla kovastikin hyötyä ihan jokaiselle tuikitavalliselle rivikirjailijalle. Itsensä brändäämiseen löytyy onneksi runsaasti opastusta. Koska katson yleissivistävää tv-ohjelmaa Huippumalli haussa, näin sattumoisin siinä helpon ja simppelin vinkin henkilöbrändin pohjaksi: pitää valita yksi itseä kuvaava sana ja rakentaa imago sen päälle.

Mutta sanaa ei saa keksiä itse, koska minähän katselen itseäni vain sisältäpäin. Sanan täytyy olla sellainen, joka kuvaa minua siten kuin ympäröivä maailma minut näkee. Tässä tulee avuksi brändääjän ykkösapuri, Facebook – pyysin kavereitani kertomaan yhden sanan, joka heidän mielestään parhaiten kuvaa minua. Tällaisia sanoja sieltä tupsahteli:

Simpsakka
Aito
Tehotyttö
Ihana
Hauska
Persoonallinen
Nuttura
Rohkeus
Kupliva/pirskahteleva
Valoisa

(Mainittakoon että pyysin kyllä rohkeasti kertomaan, vaikka ensimmäisenä mieleen juolahtava sana olisi negatiivinenkin, mutta silti listaan ei ilmestynyt uumoilemiani sanoja kuten itsekeskeinen, femakko, besserwisser, tunnekylmä, rääväsuu, valittaja tai läski. Ilmeisesti joko olen muiden silmissä tosi mahtava tyyppi, tai sitten kaverini ovat yltiökohteliaita. Tai kenties olen vain niin kamala, että kukaan ei uskalla sanoa minulle mitään negatiivista päin Facea.)

SIMPSAKKA, IHANA ja PERSOONALLINEN ovat oikein imartelevia sanoja, mutta hieman liian epämääräisiä brändin kivijalaksi.

AITO kirjailija? Sehän vihjaa, että muut ovat epäaitoja, ja vaikka tässä työssä joutuukin vähän kilpasille, niin kisakavereiden negaaminen ei mielestäni ole kovin myönteinen brändi.

TEHOTYTTÖ miellyttää itseäni kovasti, mutta valitettavasti tiedän sen valheelliseksi. Olen oman elämäni laiskiainen, vaikka tietyissä tilanteissa täytyykin nohevoitua ja silloin luikahdan helposti maaniseen tilaan, joka luultavasti ulospäin näyttääkin (yli)tehokkuudelta.

HAUSKA ja ROHKEA ovat jo niin monen hallussa, etten sentään halua sekoittua brändimassaan.

NUTTURA vaatii ehkä hieman selvennystä: kyseessä on sinkkuaikojeni Nutturakerho, joka koostui lystinpidosta nauttivista, itsenäisistä ja hieman itsepäisistäkin feministi-sinkkutytöistä. Sinänsä toimiva brändi, mutta ei oikein istu enää keski-ikäiseen parisuhteessa elävään tavis-tantteroiseen.

KUPLIVA / PIRSKAHTELEVA kuulostaa mukavalta, mutta sekin hitusen epämääräiseltä. Se taitaa viitata mieltymykseeni päihtyä keveästi ja iloisesti kuohuviinistä, joka ei liene kirjailijoiden joukossa silmiinpistävän poikkeuksellinen piirre.

VALOISA kirjailija? Se olisi ristiriidassa aika monen kirjani kanssa, ne kun eivät ole aina kovin valoisia, vaan pikemminkin synkkiä.

Onpas tämä nyt vaikeaa. Mutta onhan minulla sentään jo jonkinlainen leima peffassa, nimittäin fantasiakirjailijan leima. Ei järin yksilöllinen, näinä aikoina ei edes erityisen myyvä, mutta sitäkin sitkeämpi. Vaikkei minulla ole mitään fantasiaa vastaan, en halua sitoutua loppuiäkseni pelkästään sitä kirjoittamaan. Ja nyt kun keväällä on ilmestymässä aivan erityisen ei-fantasiaa, minun täytynee jatkaa tätä uusiobrändäysyritystä.
Hyviä vinkkejä otetaan vastaan! Miten sinä olet brändännyt itsesi?


7 kommenttia

Jään alta

JP KoskinenJuhlat on juhlittu ja paperi on taas valkoista kuin lumi. Finlandia-huumasta huolimatta kukaan ei tullut auttamaan minua uuden kirjan kirjoittamisessa vaan jouduin tekemään sen yksin. Kurja juttu.

Ystäväni Rasputin teki sen, missä Rasputin oli muutoinkin hyvä. Kevään kirjana se ei suostunutkaan kuolemaan kiltisti elokuussa vaan sinnitteli tänne jouluun asti. Kirja keräsi vielä tukun hienoja uusia arvosteluja, mikä tuntui erityisen hyvältä. Hieno juttu.

Käytän kirjoittamiseen konetta, joka ei ole netissä. Nettikoneeni, joka pitää minut kiinni maailmassa, otti ja hajosi. Tietotekniikka on todella ihmeellistä ja hienoa. Kun ostin uutta konetta, myyjäkin totesi, että kyllä sillä viisi vuotta taas mennään. Olemme siis luovuttaneet ja hyväksyneet sen, että kalliit vehkeet hajoavat nopeasti. Kurja juttu.

Pelkäsin hiukan tämän kaiken keskellä, että kirjoittamiseni sekoaa ja hajoaa käsiin. Ehdokkuus oli luonnollisesti loistava asia tehdyn kirjan osalta, mutta helkkarin huono tekeillä olevan kirjan osalta. Tietysi kirjailija mielellään esittelee Aamun kirjassa uusinta romaaniaan, mutta pientä aivosäätöä vaatii ponkaista paikalle keskeneräisen romaanin äärestä. Haastattelun alkaessa oli kulunut 8 tuntia siitä, kun painin vielä uuden kirjan kanssa. Sain pidettyä kuitenkin pääni kasassa. Hieno juttu.

Kirjailija on tietysti juuri niin hyvä, kuin viimeisin romaani. Paikoilleen ei voi jäädä, jos aikoo kirjoittamisella leipää tienata. Suomessa romaani viiden vuoden välein on ylellisyys, johon tuskin kellään on varaa. Harvassa ovat ne myynnilliset jättipotit, jotka takaisivat työrauhan vuosiksi eteenpäin. Kirjoittaessa kuitenkin tarina ottaa aikansa mistään piittaamatta. Jos se ajaa teoksen kustannusohjelmissa vuodesta toiseen, se on vain kärsittävä nahoissaan. Kurja juttu.

Talvi tulee. Lunta on maassa. Jos mielin uimaan, on Aulangonjärven jäähän hakattava avanto. Pitkään minusta tuntui, kuin olisin kirjoillani luiskahtanut jään alle. Kirkkaan jään läpi näin kirjalliset juhlat ja riennot, niin lähellä, niin kaukana. Olin läsnä mutta poissa silmistä. Nyt tuntuu siltä, että olisin päässyt pois jään alta. Ehkä luiskahdan vielä takaisin, mutta sainpahan vedettyä vähän henkeä. Hieno juttu.


3 kommenttia

FE2013!

JP Koskinen

JP Koskinen

Yllätykset eivät aina ole ikäviä. Olin juuri viestitellyt kustannustoimittajalleni uuden kirjani aikatauluja, kun hän soitti minulle takaisin. Tietysti oletin, että aikatauluissani on jotakin vikaa, olen kirjani kanssa myöhässä tai sitten sitä ei kaivata vielä lainkaan. Puhelu ei koskenutkaan uutta kirjaa, vaan sitä wanhaa, jo puoli vuotta sitten ilmestynyttä.

Tietysti olin totaalisen yllättynyt. Ystäväni Rasputin Finlandia-ehdokkaana 2013! Tarkistin ainakin seitsemän kertaa, ettei kysessää ollut hauska pila. Ei ollut. Oli pakko istua alas.

Joskus vuosia sitten seurasin palkintorulettia tarkemmin. Vuosi 2006 oli käännekohta. Minulta ilmestyi Savurenkaita, joka oli arvostelumenestys ja se myös hupeni kaupoista nopeasti. Pasilta ilmestyi Lumikko ja yhdeksän muuta, joka oli valtava arvostelumenestys ja josta myös itse pidin erittäin paljon. Olin aika varma, että ainakin toinen näistä kirjoista ilmestyy arvostetuille ehdokaslistoille. Eivät ilmestyneet.

Vuoden 2006 jälkeen otin opikseni. On turha odottaa mitään, mihin itse ei enää voi vaikuttaa. Finlandia-ehdokkaita julkistettiin ja joskus huomasin jutut vasta pahasti jälkijunassa, joskus en ollenkaan. En oikein tiennyt, mitä raadit arvostavat, enkä ollut siitä kyllä enää kiinnostunutkaan. Painelin omia polkujani, kuten olin painellut ennenkin.

Café Ekbergin yläkerrassa tapahtui jotakin outoa. Kirjailija Koskinen ohjattiin nopeasti piiloon lehdistön katseilta, ettei salaisuus paljastu liian aikaisin. Ahtaassa odotustilassa istuivat jo Kjell Westö, Hannu Raittila, Riikka Pelo ja Leena Krohn. Asko Sahlberg oli estynyt, sen tiesin jo etukäteen. Onnittelin kaikki ja istui rivin päähän. Ilmastointi humisi. Seremoniamestari selitti, miten tilaisuus etenee. Join kuohuviinini ja kuuntelin. Ensimmäisenä tuleen. Ei haittaa, siihen olen tottunut.

Kulutimme aikaa puhumalla ikkunoiden kittauksista ja edellisistä ehdokkuuksista. Ajatukseni harhaili menneisiin vuosiin, hajonneisiin kirjoituskoneisiin, murtuneilla sormilla kirjoittamiseen. Mietin, onko vuorokaudessa yhtään tuntia, jolloin en olisi kirjoittanut. Ei ole, olosuhteiden pakosta on kaikki keinot käytetty, moneen kertaan.

Vaimeat taputukset kuuluivat salista ilmastoinnin huminan yli. Puheet oli pidetty, oli ehdokkaiden vuoro astua esiin. Olin tyytyväinen piikkipaikasta. Ensimmäisenä puhtaaseen tilaan. Astelin paikalleni, käännyin kohti ahneita kameroita ja kuuntelin raadin perustelut. Olin iloinen, että Ystäväni Rasputin nousi kuolleista.

YR FE2013

Ehdokkuuden nostattamia ajatuksia voi kuunnella ja katsella myös täältä.


8 kommenttia

On lottovoitto syntyä palkintoehdokkaaksi

Finlandia Junior -palkintaehdokkaat ovat tänä vuonna seuraavat:

Marja Björk: Poika (Like)
Ville Hytönen & Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi, apinahiisi (Tammi)
Jukka Laajarinne & Timo Mänttäri: Isä vaihtaa vapaalle (WSOY)
Heli Laaksonen & Elina Warsta: Aapine (Otava)
Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa (Otava)
Ville Tietäväinen & Aino Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY)

Menivät näemmä tasan Otava- ja Bonnier-konsernien välillä. Valintalautakunnan perustelut löydät täältä.

Tekijät kirjan takana.

Tekijät kirjan takana.

Kun Finlandia Junior -ehdokkuus osui kohdalleni ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten, olin ällikällä lyöty ja aivan täpinöissäni. Moni veikkasi Ruokosen Martin kuvittamaa kirjaani Madonluvut voittajaksi, enkä, vastoin järkeni ääntä välttynyt toiveikkuuden tartunnalta. Palkinto meni jollekulle muulle, ja muistelisin korkeiden odotusten vaihtuneen melko suureksikin pettymyksen tunteeksi.

Olen sittemmin kirjoittanut monta ainakain omasta mielestäni parempaa teosta. Joskus olen saanut teoksilleni melko suurtakin medianäkyvyyttä ja joitakin palkintoja, mutta samalla mielessäni on vahvistunut kuva jonkinlaisista arpajaisista. Teos, joka omissa silmissäni on erityisen merkityksellinen, uutta luova ja nerokas, saattaa jättää avainlukijat ja palkintoraadit kylmiksi – tai innostumaan – jokseenkin ennakoimattomalla tavalla. Raadeilla, kriitikoilla ja tuomareilla on valintoihinsa hyvät syyt, mutta aina ne ovat lopulta subjektiivisia ja tulevat näkyville vasta valinnan yhteydessä jos silloinkaan.

Vanha toiveikkuus valtaa minut luonnollisesti aina, kun olen julkaissut jotain uutta. ”Tämä 72 saa varmasti näkyvyyttä!” Palkintojen suhteen luulen sentään jo oppineeni jotakin. Seuraan ehdokasasetteluja ennen kaikkea uteliaana, korkeintaan ihan vähän jännittäen. Sillä todennäköisesti arpa ei lankea minulle.

Nyt, kun iloiseksi yllätykseksemme agenttikirjamme pääsikin framille, on entistä aiheellisempaa pitää pää kylmänä. Ja entistä helpompaa. Kyseessä on yksittäinen valitsija, yksittäinen näkökulma. En lainkaan tunne Jarpin mieltymyksiä, joten todennäköisyylaskenta on harvinaisen helppoa. P = 1:6. Jos asiaa haluaa pohtia voittosumman kautta, on osakseni lankeavan rahasumman odotusarvo 2 500 €. Ei sen vuoksi kannata mielenrauhaansa menettää.

Ja jottei muiltakaan menisi suhteellisuudentaju, kannattaa lukea, miten asia on uutisoitu Ilta-Sanomissa.


26 kommenttia

Olen tehnyt suuria virheitä

JP Koskinen

JP Koskinen

Kirjailijan pitää ajatella imagoaan. Kun esikoiskirjailija ponnistaa jään alta hyisestä avannosta ihmisten ilmoille tuore romaani kainalossaan, ensimmäiset hetket ratkaisevat kaiken. Kirjalliset kätilöt ja synnytyslääkärit tutkivat tulokkaan ja laittavat ranteeseen lapun. Tämä on dekkaristi, humoristi, viihdekirjailija, lanu-kirjailija, runoilija tai wakawan proosan mahtawa takoja. Tunniste on liimattu, ilman rälläkkää tai amputaatiota siitä ei pääse eroon.

Mikään ei ole kustantamolle helpompaa, kuin markkinoida kunnon tuotetta. Maito on maitoa ja juusto juustoa. Jos kirjailijalta odotetaan huumoria, huumoria sen pitää oleman, sillä muutoin lukija pettyy uuden kirjan äärellä. Onhan uusi kirja hyvä, mutta se ei ole huumoria. Markkinoinitosasto pettyy. Saavutettu lukijakunta on menetetty ja uudesta ei ole tietoakaan. Kuinka markkinoida kirjailijaa, joka voi tehdä mitä tahansa?

SeuraJP Ensimmäinen julkaistu tekstini ilmestyi 1978. Se oli runo. Sitten tein gradun, hieno teksti sekin. Seuraavana oli vuorossa novelli, josta minulle maksettiin 10000 markkaa ja naamani ilmestyi Seuraan. Raha tuntui sormissa niin mukavalta, että jatkoin novellien tekemistä eri kisoihin, genreistä piittaamatta. Se oli virhe. Sitten ilmestyi esikoisromaanini, historiallinen sellainen. Jatkoin samaa rataa vähän aikaa. Sitten ilmestyi novellikokoelma. Toinen gradu. Tietokirja. Tavallinen kirja. Dekkari. Lastenkirja. Kauhutrilleri historiallisin kääntein. Nuortenkirja. Virhe virheen jälkeen.

Jossakin välissä kustantajanikin kyllästyi. Mitä Koskinen nyt edustaa? Mitä? Omasta mielestäni ensisijaiseti hyviä kirjoja. Kustantajalle se ei ollut tarpeeksi kattava selitys. Kustantamo vaihtui. Tai ei voi sanoa, että vaihtui, niille toisille kirjoille löytyi ihan uusia kustantamoja.

Ymmärsin itsekin, että olisi ollut huomattavasti helpompaa keskittyä yhteen genreen. Kuinka helppoa olisi markkinoida uutta sitä samaa, joka tuli viimeksikin. Eikä se olisi minulle ollut ongelma, jos pääni ei olisi päättänyt toisin. Olen antanut ideoiden viedä, tarinoiden valita genrensä, en ole pakottanut tarinaa genreen. Eeppinen virhe.

Etel%E4-Suomen Sanomat 29.7.2011 osa 1Kuvittelin joskus, että kirja-alalla myydään hyviä kirjoja. Siksi halusin kirjoittaa hyviä kirjoja, joiden lukijat eivät piittaa, eikä heidän tarvitsekaan piitata, kirjailijasta. Taas virhe. Toki kirjakaupoissa myydään hyviä kirjoja, mutta pääsääntöisesti siellä myydään hyviä kirjaillijoita. Hän kirjoitti kerran hyvän romaanin, tämäkin on varmasti ihan hyvä. Hän taas, no esikoinen oli sitä, mitä en halua lukea, joten kai tämä on samaa. Turha huutaa, että on olemassa vain hyviä tai huonoja kirjoja, ei hyviä tai huonoja kirjailijoita.

Kunniakirjat Olen lentänyt kukasta kukkaan, kirjallisessa mielessä. Työhuoneeni motivaatiopäädystä löytyy kunniakirjoja laidasta laitaan, dekkareista scifiin, kovasta proosasta tv-käsikirjoituksiin. Minulla on ollut hauskaa ja niin on ollut lukijoillakin. Nimimerkkikilpailuissa häröily ei ole haitannut, ei ole kättä, johon leiman olisi voinut lyödä. Shekit olen ottanut kiittäen vastaan. Kirjailijana olen kuullut usein, että kun nyt olisit vaan kirjoittanut vielä samalla tyylillä tämän uuden  kuin edellisen, niin johan olisi lätkää tullut seinään romaaneistakin.

shekki

No, elämässä pitää tehdä virheitä. Olen kuitenkin vielä sitä mieltä, että oman pään pitäminen on pitänyt oman pääni kunnossa. Jos junnaisin jotakin muiden määräämää rataa pitkin, olisi iloni pian poissa. Ratakiskoja en kaipaa, rahaa ehkä jonkin verran. Mutta jos rahaa haluaa, kirjailijaksi heittääntyminen on suuri virhe.


2 kommenttia

Ikkuna työhuoneeseen

JP Koskinen

JP Koskinen

Ensimmäisen kirjani ilmestymisen aikoihin blogien pitäminen oli vielä suhteellisen kuuma juttu. Itsekin innostuin pitämään muutamia blogeja, joista wanhin löytyvä on yhä täällä. Tuosta blogista laskurikin nyrjähti joskus ympäri, joten vastavirtakalana älysin hillitä päivitystahtia.

Pidin myös muutamia varjoblogeja salanimellä, joissa yhdessä kirjoitin tajunnanvirtaromaania tasaisen tappavaan tahtiin. Blogia seurattiin yllättävän paljon, mutta se hyytyi 3 kuukaudessa, koska aloin kirjoittaa oikeaa romaania. Olen onnistunut hävittämään tuon blogin myös muististani, sillä en enää löydä sitä mistään. Se lepää jossakin internetin syvissä, pimeissä haudoissa.

Ja olihan minulla varsin hupaisa blogi, jolla pönkitin UKK:n valintaa presidentiksi. Vaalikampanja vuodelle 2006 alkoi liian myöhään ja vuoden 2012 vaaleihin se alkoi liian aikaisin. Unohdin tunnarit, joten Niinistö pääsi livahtamaan presidentiksi. Tuo kyllä harmittaa yhä.

Mitä hittoa olen siis ajanut takaa blogeillani? Hilpeyttä, toki, mutta onhan nuo vakavammat blogit tarjonneet ikkunan työhuoneeseeni. On ihmisiä, joita kirjoittaminen, ja joskus jopa kirjatkin, kiinnostaa. On mukava tarjota tietoa ja näkyvyyttää kirjailijan arkeen niille, joita se rehellisesti kiehtoo. Jotkut jopa saavat tiedon uudesta kirjastani blogin kautta.

Kirjoittaminen on kuitenkin aikaavievää puuhaa. Kun kirjoitan romaania, kuten juuri tällä hetkellä, blogiin ei voi uhrata juurikaan paukkuja. Päiväkirjanomaisesti voisin kertoa kirjan synnystä, mutta en halua paljastaa sen aihetta enkä juonikuvioita, joten päivitykset olisivat aika onttoja. Olen liuskalla 112, eikös ole jännää?

Blogit ovat osaltani jo hiukan menneen talven lumia, johon lukemattomat koirat ovat kusseet. Siksi olen työstänyt toista tapaa jauhaa jargonia ja jakaa sitä iloa muillekin. KultTV saattaa olla jo joillekin tuttu, ja pahoin pelkään, että seuraavien taloudellisesti loistavien kvartaalien aikana se tulee yhä tutummaksi.

En kuitenkaan hylkää blogeja. Olisi mukava kirjoittaa se sensuroimaton romaanin syntyä kuvaava päiväkirja lukijoiden nähtäville. Ehkä keksin seuraavan käsikirjoituksen tekovaiheessa siihen jonkun itseänikin tyydyttävän keinon. Työhuoneessani on kolminkertaiset lasit, joten sisälle kurkkijat eivät työtäni metelöinnillään voisi häiritä. Mietitään ja katsotaan.


3 kommenttia

Kirjamessut: ihan hauska loinen joka syö kirjailijan aivot

Tiina

Tiina

Helsingin kirjamessut alkoivat ja loppuivat. Nelipäiväinen hulabaloo on käytännössä kirjavuoden huipentuma.

Vaikka messut saattavat olla rankkoja kirjailijoille, erityisen raskaita ne ovat kustantamojen työntekijöille. Keskiviikkona he pystyttävät messuosastonsa ja ovat paikalla messujen koko aukioloajan. Lauantai-iltanakin messut jatkuvat iltakahdeksaan asti. Viikonloppuvapaat jäävät messujen aikaan välistä pois.

Osastolla päivystämisen lisäksi kustannustoimittajat haastattelevat kirjailijoita esiintymislavoilla sekä huolehtivat, että nämä ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Itseni ja kollegani tuntien tiedän, ettei tämä ole erityisen helppo tehtävä.

“Kohta saa hengittää vapaasti”, eräskin kustannustoimittaja sanoi minulle sunnuntai-iltaan viitaten. Kysyin, eikö loppuvuosi kulu erilaisia palkintouutisia jännittäen. Kuulemma ei. Messut ovat se suurin ja odotetuin tapahtuma. Myös uusien kirjojen kritiikit ovat pitkälti tulleet messuihin mennessä. Loppuvuosi tuo parhaimmillaan mukanaan vain eräänlaista bonusta.

Mitä Helsingin kirjamessut merkitsevät kirjailijalle?  Siihen ei olekaan helppo vastata.

Tänä vuonna olin aistivinani kirjailijoiden keskuudessa aiempia vuosia enemmän ärtymystä ja väsymystä messuja kohtaan. Ohjelma on paisunut paisumistaan ja messuhallista on tullut kovin levoton paikka. Virallisten ohjelmalavojen lisäksi kaikilla kirjakaupoilla ja pian kaikilla kustantamoillakin on osastoillaan omat pienet esiintymislavansa.

Syy tähän on selvä: kaikki kirjailijat eivät mahdu isojen lavojen ohjelmaan, ja kustantamot haluavat taata jokaiselle palan näkyvyydestä. Se on toki kilttiä.Toisaalta esiintymisillä halutaan houkutella ihmiset ostamaan: jokainen kirjakauppa haluaa, että kirja myydään nimenomaan sen tiskiltä. Siksi ostajat houkutellaan kaupan omalle osastolle kirjailijan esiintymisen avulla.

Messut ovat  siis täynnä ihmisiä, ruuhkaa, ääniä, sekasortoa. Itse sain katsella niitä tänä vuonna hieman ulkopuolisena, koska minulta ei ole ilmestynyt uutta kirjaa. Messutunnelmaan pääsemiseksi riitti se, että haastattelin Kirjailijaliiton järjestämässä ohjelmassa Leena Krohnia hänen tuotantonsa teemoista. Krohn on yksi lempikirjailijoistani, joten tehtävä oli paitsi mieluinen, myös jännittävä.

Kiireellä ja ruuhkalla on kääntöpuoli. Kaikki tämän vuoden kirjat eivät nimittäin saa tilaa messuilta. Tilanne on hieman surkuhupaisa: “onnekas” arvonnassa on se, joka pääsee messuruuhkan kakofoniaan kertomaan kirjastaan noin 25 minuutin ajaksi. Epäonninen ei saa tuotakaan hetkeä.

Messujen ohjelma päätetään jo keväällä. Käsittääkseni päätökset tehdään kustantamojen ja messujen ohjelmatoimikunnan yhteistyönä. Suurin vaikuttaja on pärstäkerroin: messuille halutaan tietenkin hyvin myyviä, valmiiksi näkyviä kirjailijoita. Messut ovat ennen kaikkea myyntitapahtuma.

Keväällä ei voi vielä tietää, mitkä syksyn kirjat osoittautuvat menestyjiksi, ja siksi kirjailijan aiempi maine on se, joka vaikuttaa. Kaikille ei löydy tilaa lavoilta. Kirjakaupatkaan eivät tarvitse huonosti myyviä kirjailijoita omille lavoilleen, ja kaikilla pienillä kustantamoilla ei ole omaa haastattelupistettä.

Julkisuus kohdennetaan erityisesti syksyn kirjoihin – kevään kirjat ovat monesti jo unohdettua viljaa. Maaliskuussa 2010 ilmestynyt novellikokoelmani En tunne sinua vierelläni ei saanut aikoinaan lainkaan messuaikaa syksyllä. Onneksi kirjan elinkaari piteni kuitenkin poikkeuksellisesti lähes vuoden mittaiseksi, koska alkuvuonna 2011 se palkittiin Runeberg-palkinnolla.

Monelle tänä vuonna julkaisseelle kirjailijalle ei siis syystä toi toisesta messukutsua tullut. Toki syysviikonloppuna on järkevämpääkin tekemistä: voi mennä sienimetsään ja kirjoittaa. Katkeruutta voi kuitenkin olla vaikea välttää, kun kirjallisuusmaailma on täynnä messupuhetta ja suitsutusta. Osa kirjoista vaietaan kuoliaiksi.

Kirjamessuista on myös tullut jonkinlainen yleinen hymistelytapahtuma. Suomen Kuvalehti julkaisi juuri messujen alla pitkän artikkelin suomalaisen romaanitaiteen nykytilasta – tai siis joidenkin ihmisten käsityksestä aiheesta.

Artikkelilla oli provosoiva kärki, jossa annettiin ymmärtää, että Suomessa ei ilmesty lainkaan hyviä romaaneja. Kuitenkin teksti oli täynnä yksityiskohtia, joista kirjailijat itsekin puhuvat: kirjoja ilmestyy liikaa, näkyvyyttä ei riitä kaikille, vain viihdejulkisuus voi taata hyvän myynnin ja kriitikin laatu on romahtanut.

Silti artikkelista pillastuttiin – ja vastaanotosta säikähdettiin lopulta jopa niin paljon, että lehteä julkaiseva Otavamedia veti sen kokonaan pois messumyynnistä.

Olin hieman ymmälläni: eikö nimenomaan kirjamessujen ajankohta ole erinomainen kirjallisuuskeskustelulle? Nyt viesti oli, että messujen aikaan pitää vain kiitellä, hymistellä ja ylistää.

Millä mielellä olen itse ollut messuilla kirjojeni kanssa? Toistaiseksi hyvillä. Novellikokoelmaani lukuunottamatta olen ollut kaikkien kirjojeni kanssa messuilla ja useassa ohjelmanumerossa. Yleisöä on ollut mukavasti, haastattelijat ovat tunteneet aiheensa. Tuntemattomat ihmiset ovat käyneet kiittelemässä. Silti messuista on tullut stressaavia.

Muistan, kun kävin ensimmäisillä kirjamessuillani ihan tavallisena lukijana. Olin innoissani kaikesta hälinästä ja kirjallisuuspuheesta. Siirryin lavalta toiselle esiintyjiä kuunnellen, haistelin ja maistelin kirjallisuusmaailmaa.

Nykyään messut sujuvat minulla ja nähdäkseni suurella osalla muitakin kirjailijoita näin:

Saavun messuille viisi minuuttia ennen ensimmäistä esiintymistä. Rynnin väkijoukon läpi oikealle lavalle, tervehdin samalla ystäviä, tuttavia ja henkilöitä, joista minulla ei ole aavistustakaan, keitä he ovat. Kustannustoimittaja on jo soittanut minulle hieman hätääntyneen puhelun. Haastattelun jälkeen käyn katsastamassa kustantamon osaston. Ripustaudun ensimmäiseen kollegaan, jolla ei satu olemaan kiire omaan esiintymiseensä. Linnottaudumme ravintolan kulmapöytään. Viisi minuuttia ennen seuraavaa esiintymistä hankkiudun taas oikeaan kohtaan messuhallia. Palaan esiintymisestä mahdollisimman nopeasti ravintolaan. Juon liikaa viiniä. Kollegat pöydän ympärillä vaihtuvat tasaiseen tahtiin. Lopulta messupäivä päättyy. Ihmiset ovat hilpeitä ja väsyneitä. Kirjoittamisesta on turha haaveilla pariin päivään.

En osaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman vuotuisia kirjamessuja. Ainakin tylsempää. Silti minulla on tunne, että messuille tarvittaisiin enemmän ihan oikeaa keskustelua kirjallisuudesta ja vähemmän liukuhihnamaisesti vaihtuvia kirjaesittelyitä. Vähemmän ruuhkaa ja enemmän rauhaa.

Ei aavistustakaan, miten nuo tavoitteet olisivat saavutettavissa.


Jätä kommentti

Alastomia kirjailijoita Helsingin kirjamessuilla

hginmessut_jpk1

JP Koskinen esiintyi messuilla useaan otteeseen kertoen Ystäväni Rasputin -romaanin lisäksi lasten- ja nuortenkirjoistaan Hallava Hevonen ja Haavekauppias. Tämä näpsäys on torstain haastattelusta, jossa kirjailija jutteli Ystäväni Rasputin -romaanin synnystä ja taustoista. Hän totesi, että historiallista romaania kirjoittaessa hahmoja tulee kunnioittaa aivan erityisesti, sillä he ovat olleet todellisia ihmisiä.
Ystäväni Rasputin -romaania varten JP Koskinen kertoi lukeneensa taustamateriaaleja lähes vuosikymmenen ajan. Rasputinin oma ääni on kuitenkin ollut Koskiselle selvillä alusta asti.

hginmessut_miina2

Myös Miina Supisella oli useampia esiintymisiä Säde-romaanin sekä Orvokki Leukaluun Urakirjan tiimoilta. Perjantaina hän keskusteli aikakauskirja Grantasta päätoimittaja Aleksi Pöyryn sekä Juha Itkosen ja Riikka Ala-Harjan kanssa. Ensimmäisen suomenkielisen Grantan teemana on ruoka, ja Supinen paljasti romaania kirjoittaessaan syövänsä varsin säilyke- ja karkkipainotteista ravintoa, mm. suklaamurot mainittiin muutamaankin otteeseen. Hän myös totesi, että nälkä auttaa kirjoittamisessa – taide tulee tuskasta, eikä työ välttämättä suju jos on liian kylläinen ja mukava olo.

Anne Leinosesta (Viivamaalari), Pasi Ilmari Jääskeläisestä (Sielut kulkevat sateessa) sekä Marisha Rasi-Koskisesta (Valheet) tallentui messuilla elävää kuvaa Ylen Aamun kirjassa. Vieraudesta, toiseudesta ja toisista maailmoista olivat keskustelemassa myös kirjailija Riikka Pelo sekä Aamun kirjan Seppo Puttonen ja Nadja Nowak.

Laajis2

Jukka Laajarinne oli sunnuntaina kertomassa romaanistaan 72. Toimintakuvaa lavalta ei valitettavasti saatu, mutta voin omasta kokemuksesta kertoa että kyseinen romaani värisyttää ja ravistelee!

Tiina

Tiina Raevaara messuili tällä kertaa haastattelijan ominaisuudessa. Raevaaran viimeisin romaani Hukkajoki ilmestyi viime vuonna, mutta ei sitäkään kannata ohittaa!


7 kommenttia

Kirjailija ja julkisuus

hanna_riikka kuismaEnsiesiintymiseni valtakunnallisessa mediassa kirjoittajana tapahtui noin yksitoista vuotta sitten. Kyseessä oli Ylen Radio 1:n perinteikäs Todellisia tarinoita -sarja. Löysin netistä tietoa ko. ohjelmasta tämän verran vuodelta 2002: ”14.12. ja 15.12. Pakko sanoa. Toteutus: Juha Seppälä, Kai Rantala ja Hannu Karisto. Kaksi nuorta kirjoittajaa kertoo intohimostaan tulla kirjailijaksi. He näyttävät myös taitonsa.”

Olin toinen noista nuorista kirjoittajista, tunnin jakso koostui vastauksista kysymyksiin ja novellinpätkistä. Se oli taitavasti tehty ja kiinnostavasti leikattu. Ajatuksenani oli tänään kuunnella ohjelma ja kirjoittaa juttu siitä, kuinka ammattikirjailija kommunikoi vuonna 2013 ohjelman nuoren wannabe-kirjailijan kanssa. Muistaakseni yksi kysymysten teema liittyi kirjailijoiden brändäykseen ja julkisuuteen ylipäänsä; vielä ajankohtaisempia aiheita nyt kuin 2000-luvun alkuvuosina.

Vuonna 2002: Nauhoitan ohjelman radiosta c-kasetille Helsingin Käpylässä, silloisessa osoitteessani. Elämä on jo ehtinyt mullistua äänitysten jälkeen, niistä on melkein vuosi. Nauhalla puhuva tyttö on kahdenkymmenenkolmen. Valmistunut jokin aika sitten Lahden taideinstituutista, palannut maitojunalla Poriin ja alkanut kirjoittaa vielä enemmän tosissaan kuin kouluaikoina. Ohjelmaa Käpylässä kuunteleva nuori nainen on toistakymmentä kiloa kevyempi, värisevä ja hengästynyt. Hän puurtaa parhaillaan sekavassa elämäntilanteessa käsikirjoituksen parissa, josta on tuleva esikoisteos, Elinkautinen. Nauhalla puhuva tyttö tietää, että tästä se alkaa. Tämä on hänen hetkensä, hänen alkunsa. Se, mistä hän on haaveillut lapsesta asti. Hän jännittää haastattelutuokiota niin paljon, että oksentaa kotipihassa paidalleen ja joutuu käymään vaihtamassa puhtaan nopeasti päälle ettei myöhästy. Päässä jankkaavat kliseiset muistot, kuinka kymmenet ihmiset elämän varrella ovat sanoneet, että sinusta ei ikinä tule mitään, ei mitään. Se valtava uho, että katsotaan! Helsingissä ohjelmaa kuunnellessani olen jo niin lähellä tavoittelemaani kustannussopimusta, että haistan sen. Ja olen oikeassa, vaikka siihen menee vielä tovi. ❤

Mutta palataan tyttöön Porissa, melkein kaksitoista vuotta sitten. Tai oikeastaan vuoteen 2013, sillä olisin halunnut kuunnella tytön ajatuksia tänään, olla samaa mieltä tai väittää vastaan. Hävetä, olla ylpeä, sääliä ja rakastaa. Kuin tytärtä, jota minulla ei ole. Onhan minulla päiväkirjani siltäkin ajalta, mutta olin alkanut erottaa yksityisen minäni julkisesta, jo silloin. Päätin siis rohkaistua kuuntelemaan ohjelman. Kaivoin vanhan magnetofonin kaapista ja laitoin kasetin sisään. Nauha katkesi heti. Teippasin sen yhteen, kelasin nauhan kynällä sisään ja kokeilin uudestaan. Soi, mutta kasetti oli täynnä jotakin vanhaa deathmetallia ja hc-punkkia. Okei, ehkä se on tuo täsmälleen samannäköinen tuossa vieressä. Ei, vaan toisella puolella meren kohinaa, toisella pelkkää suhisevaa hiljaisuutta. Lastasin lattialle kaapista laatikon, varsinaisen c-kasettimeren. Löysin paljon muuta nostalgista, bändien demoja, jotka olin jo unohtanut. Sellaisten, joista piti tulla jotakin suurta, mutta ne unohtuivat johonkin ajan poimuihin. Myös sellaisten, joista tuli. Mutta en etsimääni. Ennen pitkää oli luovutettava. Kasetti ei ole tässä asunnossa.

En ole kuullut ohjelmaa ainakaan kymmeneen vuoteen. Sen muistan, että tyttö on mielipiteissään äärimmäisen ehdoton, mitä tulee kirjailijuuteen ja mediaan, kirjailijan julkisuuteen jne. Tyttö pieni, on kovin helppoa olla varma asiastaan, kun ei ole mitään kokemusta kyseisestä työstä tai ylipäänsä edes aikuisesta elämästä. Ja kukapa 20 ja risat ei-kukaan ei-mistään, ei alitajuisesti vastailisi tavalla, joita ajattelee ns. oikeiksi vastauksiksi. Etenkin, kun kysyjänä sattuu olemaan yksi taitavimmista suomalaisista kirjailijoista. Varsinkin, jos kärsii muutenkin kympin tytön syndroomasta. Ja on epävarma. Ei, huijaan itseäni. Uskon olleeni täysin rehellinen, siitä näkökulmasta, mitä ajattelin silloin elämän olevan. Kuinka kustannussopimuksen jälkeen avautuisivat taivaan portit jne. Ja koska en ole kuullut ohjelmaa aikoihin, mistä sitä tietää, vaikka olisin edelleen samaa mieltä kaikesta.

Muistan pätkiä, kuten sen, että mitään vaatekaappiani en koskaan esittelisi. Siinä ainakin olen pitänyt pääni. Jokaisella on oma pyhänsä, alueet tai asiat, joita ei tuo julkisuuteen. Minulle esimerkiksi koti on pyhä paikka, yksityinen tila. Tänne ei tule toimittajia tai kuvaajia. Jollekin muulle vaikkapa sairaus voi olla sellainen yksityisasia, josta ei missään tapauksessa puhuisi julkisuudessa. Minulle pitkän harkinnan jälkeen ei. Nuori minä pitäisi vulgaarina tai makaaberina, että avaudun sairauksistani julkisesti. Nuori minä oli myös epävakaa ja impulsiivinen neurootikko. Joka tiesi kaiken, kuten kaikki parikymppiset. Eli ei todellisuudessa juuri mitään juuri mistään. Toisaalta – hän katsoi myös jokaisen jakson esim. Inhimillisestä tekijästä ja ihaili ihmisiä, jotka uskalsivat puhua asioistaan suoraan ja julkisesti. Kävelevä ristiriitakin vielä. Kenties olen liian ankara parikymppiselle. Kyllä minä saisin puhuttua hänelle niin, että hän ymmärtäisi ja hyväksyisi näkökulmani.

Ehkä on parempi, että vanha radio-ohjelma jäi tänään kuuntelematta. Sittemmin olen esiintynyt lukuisissa eri medioissa kirjailijan ominaisuudessa. Positiivisia kokemuksia on huomattavasti enemmän kuin negatiivisia. Kirjailijan ja kirjoittajan ammatti on kuitenkin julkinen, tavalla tai toisella. Minulla on oikeus piirtää rajani, ja velvollisuus pitää ne. Se on mottoni julkisuuteen liittyen. Ja miksei elämään yleensä. Uskallan sanoa ei. Se on tärkeä taito.

Koska tänä vuonna ilmestynyt romaanini Valkoinen valo kertoo kivusta, ja koska kärsin itse kroonisesta kipusairaudesta, olen tällä viikolla Inhimillisessä tekijässä keskustelemassa aiheesta. Tätä klikkaamalla löydät lisätietoja ohjelman sivuiltaJa tästä aukeaa mahdollisuus katsoa ohjelma Areenassa, kun se sinne tulee.

”Kun kipu ei mene ohi. Kirjailija Hanna-Riikka Kuisma sairastui fibromyalgiaan, toimittaja Satu Väisänen kävi läpi selkähelvetin. Anne Flinkkilän vieraana myös kipua ja elämäntarinoita tutkinut Merja Sallinen. Perjantaina 25.10. klo 22, toinen lähetys sunnuntaina 27.10. klo 17:10.”

✩ Taustalla soi: Joy Division, Closer ja The Smiths, Hatfull of Hollow ✩