alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


3 kommenttia

Onko kirjailijuus ammatti?

Jukka L

Eräs ystäväni totesi, että miettii vähän väliä ammatin vaihtoa.
Vastasin: ”Niin minäkin.”
Hän: ”Älä yritä kusettaa. Ei tuo kirjailijana oleminen ole sinun ammattisi.”

Hän oli oikeassa. Kirjoittaminen on työni muttei ammattini. Olen ennemminkin ammattimaista jälkeä tekevä amatööri. Sana juontaa latinan verbistä amare, rakastaa. Teen työtäni rakkaudesta, en rahasta, ja tekisin jotakin vastaavanlaista luovaa työtä, vaikkei siitä maksettaisi ollenkaan.

Se, että töitäni julkaistaan ja luetaan, ja se että joku katsoo ne niin arvokkaiksi, että minulle kannattaa maksaa tekemisistäni, antaa kirjoittamiselleni kuitenkin jonkinlaisen oikeutuksen. Minun halutaan kirjoittavan, joten saan tehdä sitä, mitä haluan. Saan käyttää kirjoittamiseen aikaa, saan hioa välineitäni ja ajatteluani yhä täydellisemmiksi. Aika ajoin jotakin julkaisemalla lunastan sitten paikkani yhteiskunnassa.

Olen rakastajan asenteeseeni enemmän kuin tyytyväinen. Kun vertaan mielentilaani niiden kollegojen puheisiin ja kirjoituksiin, joiden ajattelussa korostuvat myynti ja menestys, en ole yhtään kateellinen: onnettomilta ja pettyneiltä vaikuttavat, enimmäkseen.


Jätä kommentti

Synnytystuskia ja kasvukipuja

hanna_riikka kuisma

Hanna-Riikka

Pienin lapseni ei ole vielä pysyvästi jättänyt pesää, mutta se on matkoilla, eräänlaisissa pääsykokeissa. En tiedä vielä varmuudella sen kohtaloa. Se on vaiheessa, jossa se hakee sitä itse. Luotan kyllä siihen, koska tiedän sen olevan turvallisessa paikassa, jossa siitä pidetään huolta. Samalla tiedän, että se voi tulla kotiin pettyneenä. Mitä en toivo, koska se on valitettavasti hyvin rasittava olio symbioottisessa suhteessamme, etenkin kiukutellessaan.

En tiedä onko imartelua vai kirous, että se valitsi minut kaikkien kirjailijoiden joukosta äidikseen, pakotti synnyttämään, halusin tai en. Se on ollut erittäin hankala ja poikkeuksellisen vaativa vauva, vienyt kaiken aikani kuluneet kaksi vuotta niin, että olen hädin tuskin ehtinyt hengittää. Kun olen yrittänyt pitää lomaa, se on tunkenut mukaan, oli sitten joulu tai juhannus, se on ollut ajatuksissani, unissani, jopa kehossani tartuttaen kaikki mahdolliset stressioireet kasvukivuissaan ihottumista yöllisiin kauhukohtauksiin. Toisaalta, sen siemenet kylvettiin jo kauan sitten, olen ollut raskaana siitä kauemmin kuin olen tiennyt. Oli vain ajan kysymys, milloin se on pakko synnyttää.

Tapasin sen vuosien varrella monessa muodossa monta kertaa, mutta en ollut vielä valmis. Tiesin sen olevan lapseni, mutta tiesin myös sen pahamaineisuuden, joten annoin sen olla varjossa, piileskellä jossakin munasarjojen ja unien siimeksissä. Edellisen lapseni lähdettyä vatsani oli jo kasvanut niin suureksi, että oli myöhäistä tehdä mitään muuta kuin pulpauttaa ulos rääkyvä, veren ja liman peittämä möykky, josta piti alkaa tehdä olentoa kylmään maailmaan.

Sen synnytys oli pääosin samanlaista kuin aikaisempien lasteni, eli kaivoin vatsasta sisälmyksiä ja alitajunnasta mitä erilaisimpia kasvustoja ja sommittelin ne Frankensteinin hirviöksi. Tosin tällä kertaa on pitänyt tonkia syvemmältä. Lasta on myös pitänyt opettaa, kasvattaa ja pukea vähän rajummin kuin muita. Enemmän kellareissa kuin julkisissa lastentarhoissa. Jotkut kirjailijat kasvattavat lapsensa ihmisten ilmoilla, minun ovat sen verran herkkiä, että kasvavat kieroon ja menevät kesken, jos niitä esittelee ennen aikojaan.

En minä niin julma ole ollut, että olisin pelkästään kellareissa pitänyt. On se päässyt välillä leikkimään aidatulle pihalle, myös naamioituneena käymään kanssani kaupungilla, jopa matkoilla. Taannoin esittelin sen joillekin heistä, joille olen näyttänyt edellisetkin keskenkasvuiset lapseni. Nämä kummit totesivat, että kyllä se sen verran kasvanut on, että minun on päästettävä irti. Laitettava se kulkuvälineeseen, varmistettava, että pääsee perille ja olla ajattelematta koko olentoa jonkin aikaa.

Vaikka se on ollut pääsykoematkallaan vasta hetken, olen jo muistanut kuinka hengitetään. Olen alkanut nähdä luontoa ja maisemia, koska se ei ole ollut koko ajan helmoissani kiinni vaatimassa huomiota. Maailma on saanut värit takaisin kuin Rikoksen ja rangaistuksen lopussa. Olen piirtänyt mangahahmoja ja mandaloita, askarrellut unensiepparia ja koruja, järjestellyt vaatekaappia ja tehnyt sinne asukokonaisuuksia, leiponut ja ommellut ja mitä vielä. Olen myös pystynyt lukemaan toisten lapsia ilman, että etsin niistä muutakin kuin pelkkää murrosikäistä lastani. Jättämäänsä henkistä aukkoa olen paikannut meditoimalla, jotta muistaisin, että en ole lapseni, vaan myös itsenäinen persoona.

Kutsun lapsiani käsikirjoituksiksi siihen asti, kun ne eivät pärjää ilman minua. Yksi minulta on menehtynyt ennen aikojaan, kuten mainitsin, mutta siitä olen kirjoittanut tänne aiemmin. Muista olen ylpeä. Kun ne ovat lopullisesti pois vaikutuspiiristäni, niillä on uusi nimi, joka on kirja. Katsotaan, tapaatteko te (tällä hetkellä keskenkasvuisen) lapseni silloin kun oletan. Nyt en ajattele sitä, toivon että se ei ajattele minua. Ei kaipaa kotiin, vaan uskaltaa olla rauhassa siellä, missä on nyt. Vaikka omat siivet eivät vielä täysin kanna, vaikka en tiedä missä kunnossa se tulee kotiin, en ole huolissani, koska se on vain käymässä ja meillä on vielä yhteistä aikaa ennen kuin siitä tulee hän, joka ennemmin tai myöhemmin lähtee omilleen kokonaan.


1 kommentti

Kirjailija voi olla arvokas keskustelija

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Aamun Helsingin Sanomissa oli ajatuksia herättävä kirjoitus Suna Vuorelta. Hän pohti taiteilijan asemaa yhteiskunnallisena suunnannäyttäjänä.

”Talouskurin ja bisnesjärjestyksen vastapainoksi” Vuori kaipasi Suomeen analyyttisia näkijöitä, profeettoja, jotka kykenisivät ymmärtämään monenlaisia elämänalueita, olisivat ”ajattelultaan avaria” ja ”ilmaisultaan teräviä”.

Vuoren mielestä sellaisia voisi löytyä taitelijoiden joukosta.

Ajatuksessa ei ole mitään uutta: taiteilijat, esimerkiksi juuri kirjailijat, ovat olleet aina kysyttyjä ajattelijoita muuallakin kuin kaunokirjallisuuden kartalla. Heidän on ajateltu aistivan maailmasta muille näkymättömiä virtauksia, kykenevän pohtimaan ja analysoimaan erityisen syvällisesti.

Sanankäyttäjänä kirjailija osaisi ehkä myös pukea yhteiskunnalliset ajatuksensa ymmärrettävään muotoon. Kirjailijoita pyydetään pitämään puheita, kirjoittamaan kolumneja ja osallistumaan vaikkapa paneelikeskusteluihin.

Esimerkkitapaukseksi ”näkijästä” Suna Vuori tarjosi Pirkko Saisiota. Kirjailijan tuore näytelmä Slava on tehnyt hänet julkisuudessa nyky-Venäjän asiantuntijan.

Voiko kirjailija olla asiantuntija sillä perusteella, että on kirjoittanut kaunokirjallisuutta jostain tietystä aiheesta?

Se on kovin tapauskohtaista. Usein kirjailijan toiminta tuotantonsa takana jää julkisuudelta näkymättömäksi. Tapa, jolla kirjailija on aiheeseensa perehtynyt, ei tule näkyviin.

Silti aina on jokin syy, miksi kirjailija on valinnut aiheensa. Syy voi olla perimmiltään vaikkapa se, että hänellä on tutkinto alalta, hän on tehnyt siitä tutkimusta, hän on asunut kyseisessä paikassa tai hänen sukulaisensa ovat sieltä kotoisin, hän on tehnyt kirjallista taustatutkimusta vuosien ajan – tai aivan mitä tahansa.

Kirjailijan asiantuntemus perustuu johonkin muuhun kuin kaunokirjaan itseensä. Siksi kirjailijan asiantuntemusta ei kannata perehtymättä vähätellä.

Joka tapauksessa itse pyrin suosimaan keskustelija-termiä asiantuntija-termin sijaan. Esimerkiksi Saisio ei ehkä käy Venäjä-asiantuntijasta, mutta keskustelijasta kyllä.

Itsellenikin tulee paljon pyyntöjä puhua milloin mistäkin. Minulle on tärkeää erotella, milloin voin toimia aiheessa todella asiantuntijana – ja milloin olen nimenomaan keskustelija. Voin toimia asiantuntijana vaikkapa tiedejournalismin, kirjan kirjoittamisen, koiran evoluution tai perinnöllisyystieteen saralla. Keskustelijana voin toimia paljon laveammalla alueella.

En halua vähätellä keskustelijan roolia. Perustellut, hyvin sanallistetut ja analyyttiset näkemykset eri näkökulmista ovat todella tärkeitä. Juuri sellaiseen kirjailija parhaimmillaan pystyy. Hyvistä argumenteista on aina pula.

Joskus keskustelija sitä paitsi on asiantuntijaakin tärkeämpi: asiantuntijat kaivetaan monesti esiin vasta sitten, kun aihe on saatu pinnalle hyvillä puheenvuoroilla.

Ja jos kirjailijalle – tai kelle tahansa – annetaan mahdollisuus käyttää puheenvuoroja julkisuudessa, ne pitää käyttää huolella. Arvostan todella taiteilijoita, jotka nostavat näkyvyytensä avulla itselleen tärkeitä teemoja keskusteluun. Esimerkiksi Sofi Oksanen on käyttänyt julkisuutensa loistavasti tärkeiksi kokemiensa asioiden puimiseen.

Äänen saaminen kuuluviin on etuoikeus.


1 kommentti

Kirjoittamisen yksinäisyydestä

Jukka L

Jukka L

En ollut lapsena mikään joukkuepallopelaaja. Futis oli ikävää ja ahdistavaa, ja on tunnustettava, että tiimityö etenkin luovan ilmaisun alueella tuottaa minulle edelleen monenlaisia vaikeuksia. Ne kompromissit. Meneminen sinne, minne joku toinen haluaa. Luopuminen yksinvaltiaasta auteur-asenteesta.

Olen kuitenkin ollut usean kuvakirjan toisena tekijänä, ja monesti meiltä on kysytty, millaista yhteistyömme on ollut. Prosessit ovat vaihdelleet, mutta pääsääntöisesti olemme edenneet kompromisseja tekemättä. Minä olen kirjoittanut käsikirjoituksen, joka on toki sisältänyt kuvitus- ja dramatisointiohjeitakin, mutta sen pidemmälle en ole mennyt kuvittajan tontille (ja jos olen yrittänyt, kuvittajat ovat tönineet minut takaisin): piirrostyyli, hahmojen ulkonäkö ja sen semmoiset seikat eivät ole minun asiani sen enempää kuin sanavalintani kuvittajan. Jotain juttuja olemme toki ideoineet yhdessäkin, mutta kummallakin on ollut oma vastuualueensa, jolla on saanut mellastaa niin paljon kuin haluaa. Ja se on hyvä. Komitean mietintö on eri asia kuin taideteos.

Olen kuitenkin muutamaan otteeseen yrittänyt kirjoittaa kokonaisia kirjoja yhteistyössä jonkun muun kanssa.

Pari kertaa on käynyt näin: Kun hanketta on hahmoteltu yhdessä ennen ensimmäisenkään sanan kirjoittamista, olemme molemmat suorastaan pursuneet ideoita. Sitten kun varsinainen työskentely on käynnistynyt, toinen osapuoli onkin yhtäkkiä tyrehtynyt. Hänellä ei olekaan ollut aikaa, jaksamista tai rohkeutta kirjoittaa jotain muun tyyppistä kuin aiemmin. Ja kirjat ovatkin jääneet minun kirjoitettavikseni. Näissä tapauksissa en ole edes päsmäröinyt päälle tai ollut – tietääkseni – vaikea. Juttu vain on kaatunut minulle, ja olen yleensä ottanut sen siinä vaiheessa ilomielin vastaan.

Tällä hetkellä olen osana kolmen hengen romaanitiimiä. Kaikilla kolmella kirjoittajalla on omat vahvuutemme, ja jos ne saadaan yhdistettyä, saatamme saada aiheestamme aikaan jotain parempaa, kuin mitä kukaan meistä yksin saisi. Tällä kertaa ongelmalliselta on tuntunut, että kun vastuu on jakautunut, sitä on vaikea kantaa. Olenkin ollut itse se aikaansaamaton vetelys, huomannut, että toisen kirjoittaman rungon sisään oman kirjoittaminen on vaikeaa. Kotoa käsin en ole pystynyt tekemään kässärille mitään, mutta kun olemme kokoontuneet yhteen kirjoittamaan, on alkanut syntyä. Sama juttu erään työn alla olevan draamakäsikirjoituksen kanssa. Yhteiskirjoitussessiot ovat olleet kuin bändissä soittamista: hauskaa, sosiaalista, hillitöntä, piristävää. Aivan toista kuin yksin kotona näpyteleminen. Ja tuotteliasta.

Yksi yhteistyön muodoista on ateljeekritiikin antaminen ja vastaanottaminen. Luen silloin tällöin kollegojeni käsikirjoituksia ja he minun. Kriittinen, täsmälliseen palautteeseen kykenevä lukija on usein tärkeä ja huippuhyödyllinen osa prosessia. Auttaa näkemään mahdollisia ongelmia ja joskus ratkaisujakin. Ateljeekriitikko huomaa useita sellaisista mokauksista, joita loppukuluttajakin, ja muutamia muita sen lisäksi.

Kustannustoimittajan kanssa käydyt keskustelut ovat sitten se lopullinen yhteistyökyvyn tai -kyvyttömyyden testi. Kustarilla on – toivottavasti – aikaa ja rahkeita tekstiin perehtymiseen enemmän kuin ateljeekriitikoilta. Lisäksi hänen palautteeseensa on suhtauduttava erityisellä vakavuudella, koska hänellä on käsikirjoituksen suhteen myös valtaa. Kommunikaation on toimittava hyvin, kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä on vallittava syvä luottamus. Minunlaiselleni sooloilijalle palautteen pureskeleminen voi joskus olla vaikeaa; hampaat kirskuvat ja leukaperät kipeytyvät, mutta jos ei syö, kuolee nälkään. Tai jotain. Keksikää itse vähemmän kliseinen ja ennen kaikkea toimivampi metafora.

En tiedä, päteekö tämä kaikkiin, mutta uskallan arvata, että useimpiin: vaikka kirjailija olisi minkälainen Zlatan, hän on osa joukkuetta.


1 kommentti

Hahmojen salainen elämä

Elämää verrataan usein tiehen, jota pitkin matkataan syntymästä kuolemaan. Toisen määritelmän mukaan elämä on tarina, jota ihminen kertoo itselleen ja muille.
Tarinoiden kirjoittamisessa nämä kaksi yhdistyvät. Tarina on elämästä kertova tie, matka alusta loppuun, ja tapahtumat sekä henkilöt kohdataan matkan varrella. Tarinan kertomiselle on yhtä lukuisia tapoja kuin on kirjoittajia, yksi piirtää pikkutarkan kartan valmiiksi, joku vain astuu tielle ja lähtee matkalle.

Tämä jälkimmäinen tapa on minun tapani, sillä kokeiltuani kerran tai pari millipaperisuunnitelmia olen havainnut, että ne toimivat kohdallani kuin liian pieni ja heiveröinen aitaus lehmälauman ympärillä. Ensimmäisen yllätyksen kohdalla, oli se matalalta kurvaava pienlentokone tai lehmien kinttuja näykkimään säntäävä irtokoira, lauma rynnistää aidan säpäleiksi kuin tyhjää vaan ja laukkaa häntä pystyssä eri ilmansuuntiin.

Teen kyllä etukäteissuunnittelua ja taustatyötä aiheen puolesta, tapauksesta riippuen runsaastikin. Kirjaan myös talteen mahdollisia – ei kuitenkaan kiveenhakattuja – juonenkäänteitä, mutta muutoin tallustan polun alkupäähän aika pitkälti heinä suussa ja vihellellen. Henkilökaartista on tässä vaiheessa tiedossa vain keskeisimmät hahmot, ja hekin ovat usein vasta ideoita; jotain saattaa olla ylöskirjattuna (ja nekin asiat voivat tarinan edetessä muuttua), mutta en tee yksityiskohtaisia listoja ulkonäöstä, luonteenpiirteistä tai henkilöiden keskinäisistä suhteista.
Joskus toki käy niin, että tarina lähtee liikkeelle reippaan ja eläväisen hahmon vetämänä, mutta silloinkaan en saa käyttööni koko kaartia kerralla, vaan sivuroolit odottavat vielä ottajiaan.

Tarinamatkalla juoni kääriytyy esiin tienviittoina, hahmot puolestaan seisoskelevat pientareella joskus pitkäänkin kuin pahvista leikatut hahmot. Tekstin käyttökelpoisuudesta ei kerro oikeastaan mitään se, kuinka varsinainen kirjoittaminen etenee. Polku on välillä tasainen ja hyvä vaikka hölkätä, toisinaan taas kuoppainen ja kaikin puolin hankala kulkea, ja tätä vaihtelua on pitkin matkaa. Sujuvasti edenneet kohdat ovat usein sujuvaa tekstiä, mutta myös ne hiki otsalla punnerretut etapit harvemmin joutavat kokonaan roskikseen, ne vain vaativat hieman enemmän editointia.

Hahmot sen sijaan ovat minun kirjoittamiseni mittari. Tarina on pelkkiä kirjainmerkkejä jonossa, kunnes hahmot alkavat herätä eloon. Erityisen hyvin tämä ilmeni kirjoittaessani keväämmällä ilmestyvää romaania Ihon alaiset, jossa olen käyttänyt hieman peruskerronnasta poikkeavaa rakennetta. Ihon alaisissa on useita näkökulmahenkilöitä, ja kirjoittaminen oli aluksi lähinnä erilaisia kokeiluja, tämä pala sinne ja tuo tuonne, tälle kertojalle preesens ja tuolle ensimmäinen persoona. Pelasin palapeliä melko pitkäänkin, ja olin jo vähällä tuskastua, kun eräänä päivänä Jara irtosi pahvikehyksestään ja lähti astelemaan kanssani: hän puhui, käveli, nauroi, suuttui. Oli elossa. Ei enää se, vaan hän.
Pian Jaran jälkeen muut hahmot seurasivat hänen esimerkkiään. Inka pohti tulevaisuuttaan, PlastikPrincess tarrautui haaveeseen kauneudesta, joka toisi hyväksyntää ja rakkautta, Matiaksen sisällä roihusi aatteen palo teini-ikäisen kaikkitietävyydellä.

Herättyään henkiin hahmot elävät paljon, paljon enemmän kuin lukija saa koskaan tietää. He putkahtelivat mieleeni kävelylenkillä, nukkumaan mennessä, jopa leffaa katsoessa tai kirjaa lukiessa. Näin Jaran junassa katselemassa maisemia, mietin kuinka PlastikPrincessin koulupäivä tänään sujui. Vakoilin Inkaa luennolla ja Zeenaa sponsorimatkalla.

Tämän kirjan kohdalla tapahtui jotain muutakin: tarinan maailmasta tuli yksi päähenkilöistä. Toki esimerkiksi Syysmaa on minulle likimain todellinen paikka, maailma jossa olen tehnyt monia matkoja, mutta Ihon alaisten maailma tuntui valtaisalta, elävältä olennolta. Se lymysi hahmojen arkipäiviin naamioituneena, mutta kuitenkin vaikutti näkymättömänä ja ennen kaikkea tietoisena voimana tapahtumiin. Olenko luonut jumalan?

Ihon+alaiset+kansi


6 kommenttia

Olisi helppoa palaa loppuun

Olen ollut vähällä kirjoittaa itseni loppuun.

Syy on aivan omani. Olen kahminut liikaa tekemistä, innostunut liian monesta, kieltäytynyt liian vähän. Pitäisi osata rauhoittua, rauhoittaa ja keskittyä.

Kansi: Anders Carpelan

Kansi: Anders Carpelan

Työnteko on toki tuottanut tulosta: ihan piakkoin ilmestyy uusi romaanini Yö ei saa tulla.

Se yhdistelee dekkarimaista juonta E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-tarinasta kummuneisiin näkymiin. (Nukkumatti on suomennettu myös nimellä Nukuttaja.)

Odotan suurella mielenkiinnolla, millaista palautetta kirjasta tulee. Se on aika erilainen kuin aiemmat kirjani. Itselleni kaikkein poikkeuksellisinta kirjassa on silti se, että aion kirjoittaa sille jatkoa. Päähenkilö siirtyy tarinasta toiseen.

Huhtikuun lopussa ilmestyy puolestaan kevään toinen kirja, jossa olen mukana.

Linnut palaavat aina -teoksen  toinen tekijä on luontokuvaaja Ilkka Korhonen, ja kirjassa minun novellini lomittuvat Korhosen upeisiin lintu- ja saaristokuviin. Projekti oli oikein mielenkiintoinen, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Ja siinähän ongelmani tuli jo todettua: työt ovat liian mielenkiintoisia. Haluan kirjoittaa romaaneja, osallistua poikkitaiteellisiin projekteihin, kirjoittaa blogauksia, kolumneja ja tietokirjoja.

Taiteilijan elanto on maailmalla levällään, ja sen saa sieltä kyllä kerättyä, mutta työtä pitää tehdä. Siksi on ollut vaikea kieltäytyä myös tarjotuista opetus- ja luentokeikoista. Tosin niissäkin on se vika, että ne ovat mielenkiintoisia ja houkuttelevia! Rakastan puhua tieteestä, tiedeviestinnästä ja tieteen ja taiteen suhteesta.

Kun työtä on liikaa, aika alkaa loppua kesken. Tein töitä käytännössä koko joulun, myös jouluaattona. En tunne itseäni kovin onnistuneeksi äidiksi, kun lapset ovat joutuneet tottumaan siihen, että jokaisena päivänä on hetki, jolloin äiti tekee töitä.

Kun aikaa ei ole, tingin liikunnasta ja yöunista. Varsinkin unen puute osoittautui syksyllä kovin konkreettiseksi ongelmaksi. Huonosti levänneillä aivoilla ei kerta kaikkiaan luo mitään uutta. Kaikki tekemiseni perustuvat siihen, että kykenen ajattelemaan kunnolla, assosioimaan, inspiroitumaan, keksimään uusia yhteyksiä asioiden välille. Kun aivot väsyvät, väsyy mielialakin. Stressaantuneena olen kova ahdistumaan ja unohtelen arkisia tekemisiä. Prosessointitila loppuu. Jätin väliin kaikki loppuvuoden pikkujoulut ja muut sosiaaliset tapahtumat: en vain jaksanut enää lähteä minnekään, miettiä aikatauluja tai lastenhoitoa.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aivojen työkyky palautui nopeasti. Yhdetkin kunnon yöunet tekivät selvästi hyvää.

Liikunnan puutteeseen on ollut vaikeampi tarttua. En ole ihmistyyppiä, joka tekee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt on ollut melkein pakko tehdä. Lisää liikuntaa siis tälle taiteilijalle! Pitkiä metsälenkkejä koiran kanssa, sählyä, uimista sekä selkää kuntouttavaa jumppaa ainakin, kiitos!

Toimivan elämän, varsinkin taiteilijaelämän, perusteet ovat selvästi nämä:

1) Liiku paljon

2) Syö hyvin

3) Nuku tarpeeksi

Niin yksinkertaista – ja niin vaikeaa toteuttaa käytännössä.

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen


2 kommenttia

Harrastelijan harharetket

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Kukin määrittelee, tai on määrittelemättä, itsensä kirjailijaksi omilla kriteereillään. Toisille piisaa vahva pyrkimys, vaikka sanaakaan ei ole vielä paperilla. Toisille riittävä meriitti on oma julkaistu kirja, ja jotkut katsovat rajaksi ammattimaisen toiminnan, josta tienaa leivän ja pleikkarin. Kukin tavallaan.

Minä katson itseni kirjailijaksi yhden julkaistun oman teoksen, lukuisten antologioiden ja jatkuvan kirjoittamisen myötä. Harvassa ovat ne päivät, kun en jotain tekstiä edistäisi. Olen kuitenkin kirjailijuudessani harrastelija, sillä en tavoittele täysaikaista kirjailijan uraa tai edes pyri saamaan jollain tasolla merkittäviä tuloja toiminnastani. Unelmoin ehkä, mutten tavoittele.

Ja tässä on homman ydin. Miksi en?

Julkaistu tuotantoni tähän asti on muodostunut novelleista, joko pidemmistä tai raapalemittaisista, tasan sadan sanan salamanovelleista. Romaaneja olen, määritelmää venytellen, kirjoittanut kolme. Jokainen niistä syntyi marraskuussa eli nytkin meneillään olevan Nanowrimon aikana. Tavoite oli kirjoittaa 50000 sanan romaani kuukaudessa ja sen saavutin kolmasti. Kuitenkin kun sillä vauhdilla tekstiä taotaan, laatu saa jo ensimmäisen päivän aikana niskalaukauksen, ja jos totta puhutaan, ainutkaan tarina ei päätynyt tyydyttävään loppuun. Kuukausi loppui, sanamäärä täyttyi ja juonikaareen jääneet valtavat vääntymät vaativat huomiota osakseen ennen kuin loppua olisi ollut mitään järkeä kirjoittaa. Tuossa jamassa niistä on nyt jokainen, varhaisin jo vuodelta 2003.

Noiden romskuraakileiden lisäksi taskussani on pari sinänsä kiinnostavaa konseptia, joista toinen on steampunk-novellieni maailmaan sijoittuva iso tarina, josta novellit ovat jo vihjailleet. Toinen on vielä ilmiselvempi kokonaisuus, Milla ja Meri -romaani.

Jälkimmäisen kanssa kirjoittamisen tiellä ei seiso oikeastaan mikään. Millasta ja Merestä olen kirjoittanut jo parikymmentä raapaletta, Portin kisassakin menestyneen, Atorox-kakkoseksi nousseen novellin, sekä toisen novellin. Hahmot ovat tuttuja, maailma suunnilleen selvillä ja sopivia tapahtumia hahmoteltuna roppakaupalla. Kun ottaa vielä huomioon, miten moni kirjoittajatuttuni on häätänyt minua tämän romaanin pariin jo kohta puolentoista vuoden ajan, ei ole esittää kuin yksi kysymys.

Mikä hemmetti siinä maksaa?

Jos en kirjoita romaania, mitä sitten kirjoitan? Millaisille harharetkille päädyn ilta toisensa jälkeen? Vastaus löytyy kiivaasta antologiatuotannosta, jonka buumia olemme eläneet muutaman vuoden. Valtavirran puolella kuuleman mukaan novelli kärsii ja näivettyy, mutta spefirintamalla se kukoistaa kuin mantereellinen peiliauringonkukkia. Uusia kokoelmia pukkaa pihalle useampi kappale vuodessa, ja minä tykkään olla mukana niissä. Osaksi siksi, että kasvattamalla julkaisulistaani koen eteneväni urallani. Osaksi siksi, että antologia-arvosteluiden myötä tunnen saavani arvostusta kirjoittajana, ja myönnän suoraan, että se auttaa jaksamaan ja pitämään liikettä päällä. En tiedä, kuinka pitkän ajan jaksaisin tuhertaa itsekseni tekstiä saamatta mitään palautetta.

Romaani kuitenkin on se juttu, jota eniten arvostetaan. Valtalehdistössä framille nousevat juurikin romaanit, Tähtivaeltajan arvosteluita sumplittaessa pohditaan marginaalisempien novellikokoelmien arvostelun mielekkyyttä, ja kirjailijoista puhuttaessa romaanikirjailijat yleensä tunnetaan, kun taas vaikka kymmenessä, tai kahdessakymmenessä, antologiassa mukana ollut kirjoittaja saattaa edelleen olla monelle täysin tuntematon. Romaani olisi se varmin tie suurempaan menestykseen ja laajempaan tunnettuuteen. Kiinni apurahojen syrjään. Kohti parempia mahdollisuuksia kirjoittaa enemmän ja pitkäjänteisemmin.

Tiedän kaiken tämän, ja silti nytkin työstän kolmea novellia: yhtä osuuskuntani antologiaan, yhtä kaverin toimittamaan kehokauhuantologiaan ja yhtä omaksi huvikseni, vaikken ole edes varma, missä sen saisi julkaistua. Jos toimisin järkevästi, hylkäisin nämä kaikki, tai ainakaan en ottaisi uusia velvoitteita novellirintamalta, ja keskittyisin Milla ja Meri -romaanin tekemiseen. Muutama kuukausi, ehkä puoli vuotta, ja kirja olisi realistisesti kasassa, valmiina kommenttikierrokselle.

Mutta kun. Elinkeinoni ei ole kiinni siitä, mitä kirjoitan, tai milloin, tai mille kustantajalle. Voin jumittaa novellien parissa vaikka viisi vuotta lisää, jos niikseen tulee. Harhapolut jatkuvat silmänkantamattomiin, ainakin niin kauan kuin nykyiset kirjalliset piirini innostuvat tekemään aina uuden antologian, johon voin lähteä mukaan.

Ja silti, joskus minun on astuttava pois niiltä poluilta ja suunnattava sille isolle päätielle, marssittava sitä pitkin määrätietoisesti kohti romaania, kohti apurahamahdollisuuksia, kohti laajempaa kirjailijuutta. Operatiivinen sana ei ole jos, vaan milloin.

Seuraavaksi pitää vain keksiä, miten se tehdään. Miten motivoin itseni pois näiltä sivupoluilta, vaikka vain palatakseni niille yhden romaanin jälkeen?