alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


3 kommenttia

Onko kirjailijuus ammatti?

Jukka L

Eräs ystäväni totesi, että miettii vähän väliä ammatin vaihtoa.
Vastasin: ”Niin minäkin.”
Hän: ”Älä yritä kusettaa. Ei tuo kirjailijana oleminen ole sinun ammattisi.”

Hän oli oikeassa. Kirjoittaminen on työni muttei ammattini. Olen ennemminkin ammattimaista jälkeä tekevä amatööri. Sana juontaa latinan verbistä amare, rakastaa. Teen työtäni rakkaudesta, en rahasta, ja tekisin jotakin vastaavanlaista luovaa työtä, vaikkei siitä maksettaisi ollenkaan.

Se, että töitäni julkaistaan ja luetaan, ja se että joku katsoo ne niin arvokkaiksi, että minulle kannattaa maksaa tekemisistäni, antaa kirjoittamiselleni kuitenkin jonkinlaisen oikeutuksen. Minun halutaan kirjoittavan, joten saan tehdä sitä, mitä haluan. Saan käyttää kirjoittamiseen aikaa, saan hioa välineitäni ja ajatteluani yhä täydellisemmiksi. Aika ajoin jotakin julkaisemalla lunastan sitten paikkani yhteiskunnassa.

Olen rakastajan asenteeseeni enemmän kuin tyytyväinen. Kun vertaan mielentilaani niiden kollegojen puheisiin ja kirjoituksiin, joiden ajattelussa korostuvat myynti ja menestys, en ole yhtään kateellinen: onnettomilta ja pettyneiltä vaikuttavat, enimmäkseen.


Jätä kommentti

Synnytystuskia ja kasvukipuja

hanna_riikka kuisma

Hanna-Riikka

Pienin lapseni ei ole vielä pysyvästi jättänyt pesää, mutta se on matkoilla, eräänlaisissa pääsykokeissa. En tiedä vielä varmuudella sen kohtaloa. Se on vaiheessa, jossa se hakee sitä itse. Luotan kyllä siihen, koska tiedän sen olevan turvallisessa paikassa, jossa siitä pidetään huolta. Samalla tiedän, että se voi tulla kotiin pettyneenä. Mitä en toivo, koska se on valitettavasti hyvin rasittava olio symbioottisessa suhteessamme, etenkin kiukutellessaan.

En tiedä onko imartelua vai kirous, että se valitsi minut kaikkien kirjailijoiden joukosta äidikseen, pakotti synnyttämään, halusin tai en. Se on ollut erittäin hankala ja poikkeuksellisen vaativa vauva, vienyt kaiken aikani kuluneet kaksi vuotta niin, että olen hädin tuskin ehtinyt hengittää. Kun olen yrittänyt pitää lomaa, se on tunkenut mukaan, oli sitten joulu tai juhannus, se on ollut ajatuksissani, unissani, jopa kehossani tartuttaen kaikki mahdolliset stressioireet kasvukivuissaan ihottumista yöllisiin kauhukohtauksiin. Toisaalta, sen siemenet kylvettiin jo kauan sitten, olen ollut raskaana siitä kauemmin kuin olen tiennyt. Oli vain ajan kysymys, milloin se on pakko synnyttää.

Tapasin sen vuosien varrella monessa muodossa monta kertaa, mutta en ollut vielä valmis. Tiesin sen olevan lapseni, mutta tiesin myös sen pahamaineisuuden, joten annoin sen olla varjossa, piileskellä jossakin munasarjojen ja unien siimeksissä. Edellisen lapseni lähdettyä vatsani oli jo kasvanut niin suureksi, että oli myöhäistä tehdä mitään muuta kuin pulpauttaa ulos rääkyvä, veren ja liman peittämä möykky, josta piti alkaa tehdä olentoa kylmään maailmaan.

Sen synnytys oli pääosin samanlaista kuin aikaisempien lasteni, eli kaivoin vatsasta sisälmyksiä ja alitajunnasta mitä erilaisimpia kasvustoja ja sommittelin ne Frankensteinin hirviöksi. Tosin tällä kertaa on pitänyt tonkia syvemmältä. Lasta on myös pitänyt opettaa, kasvattaa ja pukea vähän rajummin kuin muita. Enemmän kellareissa kuin julkisissa lastentarhoissa. Jotkut kirjailijat kasvattavat lapsensa ihmisten ilmoilla, minun ovat sen verran herkkiä, että kasvavat kieroon ja menevät kesken, jos niitä esittelee ennen aikojaan.

En minä niin julma ole ollut, että olisin pelkästään kellareissa pitänyt. On se päässyt välillä leikkimään aidatulle pihalle, myös naamioituneena käymään kanssani kaupungilla, jopa matkoilla. Taannoin esittelin sen joillekin heistä, joille olen näyttänyt edellisetkin keskenkasvuiset lapseni. Nämä kummit totesivat, että kyllä se sen verran kasvanut on, että minun on päästettävä irti. Laitettava se kulkuvälineeseen, varmistettava, että pääsee perille ja olla ajattelematta koko olentoa jonkin aikaa.

Vaikka se on ollut pääsykoematkallaan vasta hetken, olen jo muistanut kuinka hengitetään. Olen alkanut nähdä luontoa ja maisemia, koska se ei ole ollut koko ajan helmoissani kiinni vaatimassa huomiota. Maailma on saanut värit takaisin kuin Rikoksen ja rangaistuksen lopussa. Olen piirtänyt mangahahmoja ja mandaloita, askarrellut unensiepparia ja koruja, järjestellyt vaatekaappia ja tehnyt sinne asukokonaisuuksia, leiponut ja ommellut ja mitä vielä. Olen myös pystynyt lukemaan toisten lapsia ilman, että etsin niistä muutakin kuin pelkkää murrosikäistä lastani. Jättämäänsä henkistä aukkoa olen paikannut meditoimalla, jotta muistaisin, että en ole lapseni, vaan myös itsenäinen persoona.

Kutsun lapsiani käsikirjoituksiksi siihen asti, kun ne eivät pärjää ilman minua. Yksi minulta on menehtynyt ennen aikojaan, kuten mainitsin, mutta siitä olen kirjoittanut tänne aiemmin. Muista olen ylpeä. Kun ne ovat lopullisesti pois vaikutuspiiristäni, niillä on uusi nimi, joka on kirja. Katsotaan, tapaatteko te (tällä hetkellä keskenkasvuisen) lapseni silloin kun oletan. Nyt en ajattele sitä, toivon että se ei ajattele minua. Ei kaipaa kotiin, vaan uskaltaa olla rauhassa siellä, missä on nyt. Vaikka omat siivet eivät vielä täysin kanna, vaikka en tiedä missä kunnossa se tulee kotiin, en ole huolissani, koska se on vain käymässä ja meillä on vielä yhteistä aikaa ennen kuin siitä tulee hän, joka ennemmin tai myöhemmin lähtee omilleen kokonaan.


1 kommentti

Kirjailija voi olla arvokas keskustelija

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Aamun Helsingin Sanomissa oli ajatuksia herättävä kirjoitus Suna Vuorelta. Hän pohti taiteilijan asemaa yhteiskunnallisena suunnannäyttäjänä.

”Talouskurin ja bisnesjärjestyksen vastapainoksi” Vuori kaipasi Suomeen analyyttisia näkijöitä, profeettoja, jotka kykenisivät ymmärtämään monenlaisia elämänalueita, olisivat ”ajattelultaan avaria” ja ”ilmaisultaan teräviä”.

Vuoren mielestä sellaisia voisi löytyä taitelijoiden joukosta.

Ajatuksessa ei ole mitään uutta: taiteilijat, esimerkiksi juuri kirjailijat, ovat olleet aina kysyttyjä ajattelijoita muuallakin kuin kaunokirjallisuuden kartalla. Heidän on ajateltu aistivan maailmasta muille näkymättömiä virtauksia, kykenevän pohtimaan ja analysoimaan erityisen syvällisesti.

Sanankäyttäjänä kirjailija osaisi ehkä myös pukea yhteiskunnalliset ajatuksensa ymmärrettävään muotoon. Kirjailijoita pyydetään pitämään puheita, kirjoittamaan kolumneja ja osallistumaan vaikkapa paneelikeskusteluihin.

Esimerkkitapaukseksi ”näkijästä” Suna Vuori tarjosi Pirkko Saisiota. Kirjailijan tuore näytelmä Slava on tehnyt hänet julkisuudessa nyky-Venäjän asiantuntijan.

Voiko kirjailija olla asiantuntija sillä perusteella, että on kirjoittanut kaunokirjallisuutta jostain tietystä aiheesta?

Se on kovin tapauskohtaista. Usein kirjailijan toiminta tuotantonsa takana jää julkisuudelta näkymättömäksi. Tapa, jolla kirjailija on aiheeseensa perehtynyt, ei tule näkyviin.

Silti aina on jokin syy, miksi kirjailija on valinnut aiheensa. Syy voi olla perimmiltään vaikkapa se, että hänellä on tutkinto alalta, hän on tehnyt siitä tutkimusta, hän on asunut kyseisessä paikassa tai hänen sukulaisensa ovat sieltä kotoisin, hän on tehnyt kirjallista taustatutkimusta vuosien ajan – tai aivan mitä tahansa.

Kirjailijan asiantuntemus perustuu johonkin muuhun kuin kaunokirjaan itseensä. Siksi kirjailijan asiantuntemusta ei kannata perehtymättä vähätellä.

Joka tapauksessa itse pyrin suosimaan keskustelija-termiä asiantuntija-termin sijaan. Esimerkiksi Saisio ei ehkä käy Venäjä-asiantuntijasta, mutta keskustelijasta kyllä.

Itsellenikin tulee paljon pyyntöjä puhua milloin mistäkin. Minulle on tärkeää erotella, milloin voin toimia aiheessa todella asiantuntijana – ja milloin olen nimenomaan keskustelija. Voin toimia asiantuntijana vaikkapa tiedejournalismin, kirjan kirjoittamisen, koiran evoluution tai perinnöllisyystieteen saralla. Keskustelijana voin toimia paljon laveammalla alueella.

En halua vähätellä keskustelijan roolia. Perustellut, hyvin sanallistetut ja analyyttiset näkemykset eri näkökulmista ovat todella tärkeitä. Juuri sellaiseen kirjailija parhaimmillaan pystyy. Hyvistä argumenteista on aina pula.

Joskus keskustelija sitä paitsi on asiantuntijaakin tärkeämpi: asiantuntijat kaivetaan monesti esiin vasta sitten, kun aihe on saatu pinnalle hyvillä puheenvuoroilla.

Ja jos kirjailijalle – tai kelle tahansa – annetaan mahdollisuus käyttää puheenvuoroja julkisuudessa, ne pitää käyttää huolella. Arvostan todella taiteilijoita, jotka nostavat näkyvyytensä avulla itselleen tärkeitä teemoja keskusteluun. Esimerkiksi Sofi Oksanen on käyttänyt julkisuutensa loistavasti tärkeiksi kokemiensa asioiden puimiseen.

Äänen saaminen kuuluviin on etuoikeus.


1 kommentti

Kirjoittamisen yksinäisyydestä

Jukka L

Jukka L

En ollut lapsena mikään joukkuepallopelaaja. Futis oli ikävää ja ahdistavaa, ja on tunnustettava, että tiimityö etenkin luovan ilmaisun alueella tuottaa minulle edelleen monenlaisia vaikeuksia. Ne kompromissit. Meneminen sinne, minne joku toinen haluaa. Luopuminen yksinvaltiaasta auteur-asenteesta.

Olen kuitenkin ollut usean kuvakirjan toisena tekijänä, ja monesti meiltä on kysytty, millaista yhteistyömme on ollut. Prosessit ovat vaihdelleet, mutta pääsääntöisesti olemme edenneet kompromisseja tekemättä. Minä olen kirjoittanut käsikirjoituksen, joka on toki sisältänyt kuvitus- ja dramatisointiohjeitakin, mutta sen pidemmälle en ole mennyt kuvittajan tontille (ja jos olen yrittänyt, kuvittajat ovat tönineet minut takaisin): piirrostyyli, hahmojen ulkonäkö ja sen semmoiset seikat eivät ole minun asiani sen enempää kuin sanavalintani kuvittajan. Jotain juttuja olemme toki ideoineet yhdessäkin, mutta kummallakin on ollut oma vastuualueensa, jolla on saanut mellastaa niin paljon kuin haluaa. Ja se on hyvä. Komitean mietintö on eri asia kuin taideteos.

Olen kuitenkin muutamaan otteeseen yrittänyt kirjoittaa kokonaisia kirjoja yhteistyössä jonkun muun kanssa.

Pari kertaa on käynyt näin: Kun hanketta on hahmoteltu yhdessä ennen ensimmäisenkään sanan kirjoittamista, olemme molemmat suorastaan pursuneet ideoita. Sitten kun varsinainen työskentely on käynnistynyt, toinen osapuoli onkin yhtäkkiä tyrehtynyt. Hänellä ei olekaan ollut aikaa, jaksamista tai rohkeutta kirjoittaa jotain muun tyyppistä kuin aiemmin. Ja kirjat ovatkin jääneet minun kirjoitettavikseni. Näissä tapauksissa en ole edes päsmäröinyt päälle tai ollut – tietääkseni – vaikea. Juttu vain on kaatunut minulle, ja olen yleensä ottanut sen siinä vaiheessa ilomielin vastaan.

Tällä hetkellä olen osana kolmen hengen romaanitiimiä. Kaikilla kolmella kirjoittajalla on omat vahvuutemme, ja jos ne saadaan yhdistettyä, saatamme saada aiheestamme aikaan jotain parempaa, kuin mitä kukaan meistä yksin saisi. Tällä kertaa ongelmalliselta on tuntunut, että kun vastuu on jakautunut, sitä on vaikea kantaa. Olenkin ollut itse se aikaansaamaton vetelys, huomannut, että toisen kirjoittaman rungon sisään oman kirjoittaminen on vaikeaa. Kotoa käsin en ole pystynyt tekemään kässärille mitään, mutta kun olemme kokoontuneet yhteen kirjoittamaan, on alkanut syntyä. Sama juttu erään työn alla olevan draamakäsikirjoituksen kanssa. Yhteiskirjoitussessiot ovat olleet kuin bändissä soittamista: hauskaa, sosiaalista, hillitöntä, piristävää. Aivan toista kuin yksin kotona näpyteleminen. Ja tuotteliasta.

Yksi yhteistyön muodoista on ateljeekritiikin antaminen ja vastaanottaminen. Luen silloin tällöin kollegojeni käsikirjoituksia ja he minun. Kriittinen, täsmälliseen palautteeseen kykenevä lukija on usein tärkeä ja huippuhyödyllinen osa prosessia. Auttaa näkemään mahdollisia ongelmia ja joskus ratkaisujakin. Ateljeekriitikko huomaa useita sellaisista mokauksista, joita loppukuluttajakin, ja muutamia muita sen lisäksi.

Kustannustoimittajan kanssa käydyt keskustelut ovat sitten se lopullinen yhteistyökyvyn tai -kyvyttömyyden testi. Kustarilla on – toivottavasti – aikaa ja rahkeita tekstiin perehtymiseen enemmän kuin ateljeekriitikoilta. Lisäksi hänen palautteeseensa on suhtauduttava erityisellä vakavuudella, koska hänellä on käsikirjoituksen suhteen myös valtaa. Kommunikaation on toimittava hyvin, kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä on vallittava syvä luottamus. Minunlaiselleni sooloilijalle palautteen pureskeleminen voi joskus olla vaikeaa; hampaat kirskuvat ja leukaperät kipeytyvät, mutta jos ei syö, kuolee nälkään. Tai jotain. Keksikää itse vähemmän kliseinen ja ennen kaikkea toimivampi metafora.

En tiedä, päteekö tämä kaikkiin, mutta uskallan arvata, että useimpiin: vaikka kirjailija olisi minkälainen Zlatan, hän on osa joukkuetta.


1 kommentti

Hahmojen salainen elämä

Elämää verrataan usein tiehen, jota pitkin matkataan syntymästä kuolemaan. Toisen määritelmän mukaan elämä on tarina, jota ihminen kertoo itselleen ja muille.
Tarinoiden kirjoittamisessa nämä kaksi yhdistyvät. Tarina on elämästä kertova tie, matka alusta loppuun, ja tapahtumat sekä henkilöt kohdataan matkan varrella. Tarinan kertomiselle on yhtä lukuisia tapoja kuin on kirjoittajia, yksi piirtää pikkutarkan kartan valmiiksi, joku vain astuu tielle ja lähtee matkalle.

Tämä jälkimmäinen tapa on minun tapani, sillä kokeiltuani kerran tai pari millipaperisuunnitelmia olen havainnut, että ne toimivat kohdallani kuin liian pieni ja heiveröinen aitaus lehmälauman ympärillä. Ensimmäisen yllätyksen kohdalla, oli se matalalta kurvaava pienlentokone tai lehmien kinttuja näykkimään säntäävä irtokoira, lauma rynnistää aidan säpäleiksi kuin tyhjää vaan ja laukkaa häntä pystyssä eri ilmansuuntiin.

Teen kyllä etukäteissuunnittelua ja taustatyötä aiheen puolesta, tapauksesta riippuen runsaastikin. Kirjaan myös talteen mahdollisia – ei kuitenkaan kiveenhakattuja – juonenkäänteitä, mutta muutoin tallustan polun alkupäähän aika pitkälti heinä suussa ja vihellellen. Henkilökaartista on tässä vaiheessa tiedossa vain keskeisimmät hahmot, ja hekin ovat usein vasta ideoita; jotain saattaa olla ylöskirjattuna (ja nekin asiat voivat tarinan edetessä muuttua), mutta en tee yksityiskohtaisia listoja ulkonäöstä, luonteenpiirteistä tai henkilöiden keskinäisistä suhteista.
Joskus toki käy niin, että tarina lähtee liikkeelle reippaan ja eläväisen hahmon vetämänä, mutta silloinkaan en saa käyttööni koko kaartia kerralla, vaan sivuroolit odottavat vielä ottajiaan.

Tarinamatkalla juoni kääriytyy esiin tienviittoina, hahmot puolestaan seisoskelevat pientareella joskus pitkäänkin kuin pahvista leikatut hahmot. Tekstin käyttökelpoisuudesta ei kerro oikeastaan mitään se, kuinka varsinainen kirjoittaminen etenee. Polku on välillä tasainen ja hyvä vaikka hölkätä, toisinaan taas kuoppainen ja kaikin puolin hankala kulkea, ja tätä vaihtelua on pitkin matkaa. Sujuvasti edenneet kohdat ovat usein sujuvaa tekstiä, mutta myös ne hiki otsalla punnerretut etapit harvemmin joutavat kokonaan roskikseen, ne vain vaativat hieman enemmän editointia.

Hahmot sen sijaan ovat minun kirjoittamiseni mittari. Tarina on pelkkiä kirjainmerkkejä jonossa, kunnes hahmot alkavat herätä eloon. Erityisen hyvin tämä ilmeni kirjoittaessani keväämmällä ilmestyvää romaania Ihon alaiset, jossa olen käyttänyt hieman peruskerronnasta poikkeavaa rakennetta. Ihon alaisissa on useita näkökulmahenkilöitä, ja kirjoittaminen oli aluksi lähinnä erilaisia kokeiluja, tämä pala sinne ja tuo tuonne, tälle kertojalle preesens ja tuolle ensimmäinen persoona. Pelasin palapeliä melko pitkäänkin, ja olin jo vähällä tuskastua, kun eräänä päivänä Jara irtosi pahvikehyksestään ja lähti astelemaan kanssani: hän puhui, käveli, nauroi, suuttui. Oli elossa. Ei enää se, vaan hän.
Pian Jaran jälkeen muut hahmot seurasivat hänen esimerkkiään. Inka pohti tulevaisuuttaan, PlastikPrincess tarrautui haaveeseen kauneudesta, joka toisi hyväksyntää ja rakkautta, Matiaksen sisällä roihusi aatteen palo teini-ikäisen kaikkitietävyydellä.

Herättyään henkiin hahmot elävät paljon, paljon enemmän kuin lukija saa koskaan tietää. He putkahtelivat mieleeni kävelylenkillä, nukkumaan mennessä, jopa leffaa katsoessa tai kirjaa lukiessa. Näin Jaran junassa katselemassa maisemia, mietin kuinka PlastikPrincessin koulupäivä tänään sujui. Vakoilin Inkaa luennolla ja Zeenaa sponsorimatkalla.

Tämän kirjan kohdalla tapahtui jotain muutakin: tarinan maailmasta tuli yksi päähenkilöistä. Toki esimerkiksi Syysmaa on minulle likimain todellinen paikka, maailma jossa olen tehnyt monia matkoja, mutta Ihon alaisten maailma tuntui valtaisalta, elävältä olennolta. Se lymysi hahmojen arkipäiviin naamioituneena, mutta kuitenkin vaikutti näkymättömänä ja ennen kaikkea tietoisena voimana tapahtumiin. Olenko luonut jumalan?

Ihon+alaiset+kansi


6 kommenttia

Olisi helppoa palaa loppuun

Olen ollut vähällä kirjoittaa itseni loppuun.

Syy on aivan omani. Olen kahminut liikaa tekemistä, innostunut liian monesta, kieltäytynyt liian vähän. Pitäisi osata rauhoittua, rauhoittaa ja keskittyä.

Kansi: Anders Carpelan

Kansi: Anders Carpelan

Työnteko on toki tuottanut tulosta: ihan piakkoin ilmestyy uusi romaanini Yö ei saa tulla.

Se yhdistelee dekkarimaista juonta E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-tarinasta kummuneisiin näkymiin. (Nukkumatti on suomennettu myös nimellä Nukuttaja.)

Odotan suurella mielenkiinnolla, millaista palautetta kirjasta tulee. Se on aika erilainen kuin aiemmat kirjani. Itselleni kaikkein poikkeuksellisinta kirjassa on silti se, että aion kirjoittaa sille jatkoa. Päähenkilö siirtyy tarinasta toiseen.

Huhtikuun lopussa ilmestyy puolestaan kevään toinen kirja, jossa olen mukana.

Linnut palaavat aina -teoksen  toinen tekijä on luontokuvaaja Ilkka Korhonen, ja kirjassa minun novellini lomittuvat Korhosen upeisiin lintu- ja saaristokuviin. Projekti oli oikein mielenkiintoinen, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Ja siinähän ongelmani tuli jo todettua: työt ovat liian mielenkiintoisia. Haluan kirjoittaa romaaneja, osallistua poikkitaiteellisiin projekteihin, kirjoittaa blogauksia, kolumneja ja tietokirjoja.

Taiteilijan elanto on maailmalla levällään, ja sen saa sieltä kyllä kerättyä, mutta työtä pitää tehdä. Siksi on ollut vaikea kieltäytyä myös tarjotuista opetus- ja luentokeikoista. Tosin niissäkin on se vika, että ne ovat mielenkiintoisia ja houkuttelevia! Rakastan puhua tieteestä, tiedeviestinnästä ja tieteen ja taiteen suhteesta.

Kun työtä on liikaa, aika alkaa loppua kesken. Tein töitä käytännössä koko joulun, myös jouluaattona. En tunne itseäni kovin onnistuneeksi äidiksi, kun lapset ovat joutuneet tottumaan siihen, että jokaisena päivänä on hetki, jolloin äiti tekee töitä.

Kun aikaa ei ole, tingin liikunnasta ja yöunista. Varsinkin unen puute osoittautui syksyllä kovin konkreettiseksi ongelmaksi. Huonosti levänneillä aivoilla ei kerta kaikkiaan luo mitään uutta. Kaikki tekemiseni perustuvat siihen, että kykenen ajattelemaan kunnolla, assosioimaan, inspiroitumaan, keksimään uusia yhteyksiä asioiden välille. Kun aivot väsyvät, väsyy mielialakin. Stressaantuneena olen kova ahdistumaan ja unohtelen arkisia tekemisiä. Prosessointitila loppuu. Jätin väliin kaikki loppuvuoden pikkujoulut ja muut sosiaaliset tapahtumat: en vain jaksanut enää lähteä minnekään, miettiä aikatauluja tai lastenhoitoa.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aivojen työkyky palautui nopeasti. Yhdetkin kunnon yöunet tekivät selvästi hyvää.

Liikunnan puutteeseen on ollut vaikeampi tarttua. En ole ihmistyyppiä, joka tekee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt on ollut melkein pakko tehdä. Lisää liikuntaa siis tälle taiteilijalle! Pitkiä metsälenkkejä koiran kanssa, sählyä, uimista sekä selkää kuntouttavaa jumppaa ainakin, kiitos!

Toimivan elämän, varsinkin taiteilijaelämän, perusteet ovat selvästi nämä:

1) Liiku paljon

2) Syö hyvin

3) Nuku tarpeeksi

Niin yksinkertaista – ja niin vaikeaa toteuttaa käytännössä.

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen


2 kommenttia

Harrastelijan harharetket

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Kukin määrittelee, tai on määrittelemättä, itsensä kirjailijaksi omilla kriteereillään. Toisille piisaa vahva pyrkimys, vaikka sanaakaan ei ole vielä paperilla. Toisille riittävä meriitti on oma julkaistu kirja, ja jotkut katsovat rajaksi ammattimaisen toiminnan, josta tienaa leivän ja pleikkarin. Kukin tavallaan.

Minä katson itseni kirjailijaksi yhden julkaistun oman teoksen, lukuisten antologioiden ja jatkuvan kirjoittamisen myötä. Harvassa ovat ne päivät, kun en jotain tekstiä edistäisi. Olen kuitenkin kirjailijuudessani harrastelija, sillä en tavoittele täysaikaista kirjailijan uraa tai edes pyri saamaan jollain tasolla merkittäviä tuloja toiminnastani. Unelmoin ehkä, mutten tavoittele.

Ja tässä on homman ydin. Miksi en?

Julkaistu tuotantoni tähän asti on muodostunut novelleista, joko pidemmistä tai raapalemittaisista, tasan sadan sanan salamanovelleista. Romaaneja olen, määritelmää venytellen, kirjoittanut kolme. Jokainen niistä syntyi marraskuussa eli nytkin meneillään olevan Nanowrimon aikana. Tavoite oli kirjoittaa 50000 sanan romaani kuukaudessa ja sen saavutin kolmasti. Kuitenkin kun sillä vauhdilla tekstiä taotaan, laatu saa jo ensimmäisen päivän aikana niskalaukauksen, ja jos totta puhutaan, ainutkaan tarina ei päätynyt tyydyttävään loppuun. Kuukausi loppui, sanamäärä täyttyi ja juonikaareen jääneet valtavat vääntymät vaativat huomiota osakseen ennen kuin loppua olisi ollut mitään järkeä kirjoittaa. Tuossa jamassa niistä on nyt jokainen, varhaisin jo vuodelta 2003.

Noiden romskuraakileiden lisäksi taskussani on pari sinänsä kiinnostavaa konseptia, joista toinen on steampunk-novellieni maailmaan sijoittuva iso tarina, josta novellit ovat jo vihjailleet. Toinen on vielä ilmiselvempi kokonaisuus, Milla ja Meri -romaani.

Jälkimmäisen kanssa kirjoittamisen tiellä ei seiso oikeastaan mikään. Millasta ja Merestä olen kirjoittanut jo parikymmentä raapaletta, Portin kisassakin menestyneen, Atorox-kakkoseksi nousseen novellin, sekä toisen novellin. Hahmot ovat tuttuja, maailma suunnilleen selvillä ja sopivia tapahtumia hahmoteltuna roppakaupalla. Kun ottaa vielä huomioon, miten moni kirjoittajatuttuni on häätänyt minua tämän romaanin pariin jo kohta puolentoista vuoden ajan, ei ole esittää kuin yksi kysymys.

Mikä hemmetti siinä maksaa?

Jos en kirjoita romaania, mitä sitten kirjoitan? Millaisille harharetkille päädyn ilta toisensa jälkeen? Vastaus löytyy kiivaasta antologiatuotannosta, jonka buumia olemme eläneet muutaman vuoden. Valtavirran puolella kuuleman mukaan novelli kärsii ja näivettyy, mutta spefirintamalla se kukoistaa kuin mantereellinen peiliauringonkukkia. Uusia kokoelmia pukkaa pihalle useampi kappale vuodessa, ja minä tykkään olla mukana niissä. Osaksi siksi, että kasvattamalla julkaisulistaani koen eteneväni urallani. Osaksi siksi, että antologia-arvosteluiden myötä tunnen saavani arvostusta kirjoittajana, ja myönnän suoraan, että se auttaa jaksamaan ja pitämään liikettä päällä. En tiedä, kuinka pitkän ajan jaksaisin tuhertaa itsekseni tekstiä saamatta mitään palautetta.

Romaani kuitenkin on se juttu, jota eniten arvostetaan. Valtalehdistössä framille nousevat juurikin romaanit, Tähtivaeltajan arvosteluita sumplittaessa pohditaan marginaalisempien novellikokoelmien arvostelun mielekkyyttä, ja kirjailijoista puhuttaessa romaanikirjailijat yleensä tunnetaan, kun taas vaikka kymmenessä, tai kahdessakymmenessä, antologiassa mukana ollut kirjoittaja saattaa edelleen olla monelle täysin tuntematon. Romaani olisi se varmin tie suurempaan menestykseen ja laajempaan tunnettuuteen. Kiinni apurahojen syrjään. Kohti parempia mahdollisuuksia kirjoittaa enemmän ja pitkäjänteisemmin.

Tiedän kaiken tämän, ja silti nytkin työstän kolmea novellia: yhtä osuuskuntani antologiaan, yhtä kaverin toimittamaan kehokauhuantologiaan ja yhtä omaksi huvikseni, vaikken ole edes varma, missä sen saisi julkaistua. Jos toimisin järkevästi, hylkäisin nämä kaikki, tai ainakaan en ottaisi uusia velvoitteita novellirintamalta, ja keskittyisin Milla ja Meri -romaanin tekemiseen. Muutama kuukausi, ehkä puoli vuotta, ja kirja olisi realistisesti kasassa, valmiina kommenttikierrokselle.

Mutta kun. Elinkeinoni ei ole kiinni siitä, mitä kirjoitan, tai milloin, tai mille kustantajalle. Voin jumittaa novellien parissa vaikka viisi vuotta lisää, jos niikseen tulee. Harhapolut jatkuvat silmänkantamattomiin, ainakin niin kauan kuin nykyiset kirjalliset piirini innostuvat tekemään aina uuden antologian, johon voin lähteä mukaan.

Ja silti, joskus minun on astuttava pois niiltä poluilta ja suunnattava sille isolle päätielle, marssittava sitä pitkin määrätietoisesti kohti romaania, kohti apurahamahdollisuuksia, kohti laajempaa kirjailijuutta. Operatiivinen sana ei ole jos, vaan milloin.

Seuraavaksi pitää vain keksiä, miten se tehdään. Miten motivoin itseni pois näiltä sivupoluilta, vaikka vain palatakseni niille yhden romaanin jälkeen?


Jätä kommentti

30 vuoden perspektiivi kirjailijan työhön: Tuija Lehtisen juhlavuosihaastattelu

tuija_haastiskuva

Tuija Lehtisen esikoinen, Rosan talo, julkaistiin syksyllä 1984, ja tuorein romaani on puolestaan tänä syksynä ilmestynyt Armon aika. Lehtinen on tähän mennessä kirjoittanut 106 kirjaa, kaikki samalta kustantajalta.

Aivan ensinnä se klassinen kysymys: kuinka sinusta tuli kirjailija?

Kirjailijan ammatti ei ollut mikään nuoruuden haave, en edes kirjoittanut päiväkirjaa. Vasta kun opiskelin yliopistossa matematiikkaa ja tilastotiedettä, halusin kokeilla jotain uutta. Olen aina lukenut paljon ja monenlaista kirjallisuutta, oikeastaan aivan kaikkea paitsi runoja. Siitä se sitten lähti, osallistuin Kolmiokirjan Nyyrikki-lehden rakkausnovellikilpailuun kahdella novellilla, ja lehden päätoimittaja pyysi lähettämään lisääkin.

Kolmiokirja oli ”korkeakouluni”, jossa opin kirjoittamaan ammattimaisen kurinalaisesti, kustantaja alkoi luottaa minuun ja he pyysivät aina lisää tekstejä. Kirjoitin novelleja Kolmiokirjan lehtiin sekä pitempiä romanttisia tarinoita muun muassa Kulta-, Linna– ja Lääkäri-sarjoihin. Saatoin käydä Kolmiokirjan toimitiloissa etsimässä diavalikoimista kansikuvan, seuraavaksi mietin mainoslauseen ja vasta sitten aloin kirjoittaa. Näiden oppien pohjalta lähdin lopulta kirjoittamaan romaanimittaista tekstiä, josta tuli esikoiseni Rosan talo.

Kuinka vaikeaa tai helppoa oli saada esikoisromaanisi julkaistua? Miltä tuntui, kun se tapahtui?

Olin miettinyt etukäteen, mille kustantamolle käsikirjoitukseni lähettäisin. Jossakin lehtijutussa olin nähnyt Hannu Mäkelän sanovan, että Otava ottaa kaikkea kirjallisuutta, joka on omassa lajissaan hyvää. Tiesin Rosan talon olevan omassa lajissaan hyvä, joten lähetin sen Otavalle, jossa se hyväksyttiin kustannusohjelmaan. Olen pysynyt Otavan kirjailijana tähän päivään saakka.

Olihan se aivan huikeaa, kun sai tekijänkappaleet kotiin ja näki kirjan valmiina. Se oli minulle myös suuri ylpeyden ja ilon aihe, ja tavallaan uusi aluevaltaus, sillä suvussani tai tuttavapiirissäni ei ollut aiemmin ollut kirjailijoita. En toitottanut asiasta isommin etukäteen, joten kirjan ilmestyminen oli läheisille suuri yllätys.

Kuinka olet juhlistanut 30-vuotista kirjailijantaivaltasi?

Töitä tekemällä! No, kyllä sentään kotosalla syötiin ja juotiin hyvin Rosan kunniaksi syyskuussa. Esikoisen tarkkaa julkaisupäivää minulla ei valitettavasti ole muistissa, vaikka sen jälkeen ilmestyneistä romaaneista olen merkinnyt ilmestymispäivät ylös. Myös Otava tarjosi juhlapäivällisen ja antoi 30 ruusua.

Olet kirjoittanut valtavan määrän kirjoja. Mikä on tuotteliaisuutesi salaisuus?

Jarkko Laine sanoi kerran, että kirjoistani näkee kuinka suuri ilo kirjoittaminen minulle on. Se on totta – nautin suuresti työstäni. Tietenkin asiaa auttaa myös Kolmiokirjassa oppimani tiukan aikataulun pitäminen. Olen huomannut, että muillakin Kolmiokirjalle kirjoittaneilla se näyttää olevan yhä takaraivossa.

Kuinka ylläpidät työkykyäsi? Oletko koskaan harkinnut alanvaihtoa?

Into kirjoittamiseen pysyy itsestään yllä. Anna-Leena Härkönen on sanonut kirjoittamista taudiksi, ja se taitaa pitää paikkansa. Kun saan yhden tekstin valmiiksi, pidän pienen tauon, sen jälkeen ”tauti” taas iskee ja se on menoa.

En ole koskaan harkinnut lopettamista, en edes osaisi tehdä mitään muuta. Tarinoiden kautta olen päässyt tutustumaan monenlaisiin kiinnostaviin ammatteihin, kampaajasta eläinlääkäriin ja esimerkiksi tuoreimmassa Armon ajassa farmaseutin ammattiin, mutta en ehkä sillä perusteella ole vielä pätevä noihin töihin!

Millä tavoin kirjailijan työ on muuttunut 30 vuodessa?

Käytännön tasolla tekniikka on muuttunut paljon. Alkuaikojen mekaanisella kirjoituskoneella jyskyttäminen oli varsin työlästä, ja sähkökirjoituskone oli suuri harppaus. Sormia sai varoa, kun tela liikkui sata kilometriä tunnissa, mutta naputtelu oli kevyttä ja korjausteippinauha teki korjauksistakin helppoja ja nopeita. Insinöörimieheni on aina halunnut olla teknologian etulinjassa, joten tietokonekin tuli taloon jo vuonna 1985, se maksoi 21 600 markkaa. Olin Otavalla varmaankin ensimmäinen kirjailija, joka toi tekstit levykkeillä.

Muilta osin kirjailijan työ on muuttunut näkyvämmäksi, messuihin ja kaikenlaisiin kirjallisiin kissanristiäisiin meidän odotetaan osallistuvan enemmän, vaikka eihän sellaisiin pakko ole mennä. Ne voivat tosin olla antoisiakin, esimerkiksi kouluvierailuilla nuorisokirjailija pääsee tapaamaan todellista kohderyhmäänsä.

Kirjailijan ”brändäyksestä” puhutaan paljon, mutta mielestäni kirjan ja sen sisällön pitäisi olla numero yksi. Kirja on se jota rakastetaan ja vasta sen jälkeen kirjailija, ei niin päin että kirja alkaa kiinnostaa vain jos kirjailija hymyilee kauniina, rohkeana ja kuohkeana joka paikassa. Jos näkyy vaikkapa televisiossa jatkuvasti, voi muuttua pelleksi, jonka ensisijainen tehtävä on huvittaa kansaa ja vasta sen jälkeen kirjoittaa kirjoja.

Entä miten kustannusmaailma on sinun näkövinkkelistäsi muuttunut?

Minulla on ollut onni pitää sama kustannustoimittaja koko urani ajan, aluksi hän toimitti lanu-kirjojani ja nykyään myös aikuisille suunnatut kirjani. Meillä on hyvä ja luottamuksellinen suhde, joka ei enää nykyään ole itsestäänselvyys. Monet kirjailijat joutuvat elämään epävarmuudessa, kuka seuraavan kirjan käsittelee ja missä ajassa.

Kirjojen painosmäärissä puolestaan näkyy kirjamyynnin väheneminen, erityisesti nuortenkirjojen kohdalla. 1990–2000 -lukujen taitteessa ensimmäinen painos saattoi olla 8000–10 000 kappaletta, nyt ei mitenkään päästä samanlaisiin lukuihin. Toivottavasti niitä kuitenkin lainataan paljon kirjastoista.

Mitä mieltä olet nykypäivän kirjamarkkinoinnista?

Kustannusalalla otetaan nykyään johtotehtäviin usein kaupallisesti koulutettuja ihmisiä kirjallisuusihmisten sijaan. Ehkä siinä ei sentään mene kirja pesuveden mukana, mutta vähän parempaa paneutumista toivoisin. Kirjailija tulisi tuntea kustannustalossa ihmisenä, ei pelkkänä brändinä, ja pitäisi olla halua saada hänen uraansa eteenpäin.

Markkinointi on kasvanut ja monipuolistunut, on tullut esimerkiksi paljon agentteja jotka vievät kirjoja ulkomaille. Mutta ovatko ne markkinoidut kirjat sitten oikeasti parhaita? Keskinkertaisuuskin saadaan menestymään, kun sitä tarpeeksi markkinoidaan, ja todella hyvä voi jäädä katveeseen ilman markkinointia. Kirjallisuusmaailmassakin on monenlaisia tilanteita.

Mitkä ovat mielestäsi kirjailijan tärkeimpiä ominaisuuksia?

Mielikuvitusta pitää olla iso annos, jotta saa yhdestä kärpäsestä sata härkästä ja tarinan paisumaan. Kärsivällisyys on erittäin tärkeää, pitää pystyä istumaan ”sekatyön” äärellä eli muokkaamassa ja korjaamassa tekstiä, se voi viedä pitkiäkin aikoja. Pitää myös uskoa vahvasti omaan tekemiseensä.

Moni haaveilee kirjailijan ammatista. Kerro lopuksi vielä jokin kauhea totuus kustannusmaailmasta?

Julkaisukynnyksen ylittäminen on tuurista kiinni. Hyvin paljon riippuu siitä, kuka tekstin ottaa vastaan, sopiiko teksti kustannusohjelmaan, onko juuri sille lajityypille sillä hetkellä tilausta ja niin edelleen. Varsinkin jos tulee ”tyhjästä” ilman minkäänlaista taustaa, ei kannata odottaa riemunkiljahduksia. Jos myöntävä vastaus tulee, se on pieni ihme. Tämä koskee ensisijaisesti suuria kustantamoita; pienemmät kustantamot ottavat hanakammin esikoisia, mutta niiden kanssa kannattaa olla tarkkana. Täytyy osata vaatia kustannustoimittajaa sekä muuta asiaan kuuluvaa apua, sillä ne eivät aina ole itsestäänselvyys. Nyrkkipajojen kanssa voi päätyä jopa itse maksumieheksi.

Kirjoituskilpailuissa ja kirjallisuuspalkinnoilla kärkeen pääsyssä on myös sattuma suuressa osassa. Raadissa voi olla monta ihmistä, mutta kukaan ei lue kaikkia kirjoja, vaan urakkaa jaetaan. On täysin onnenkauppaa, kolahtaako oma teksti juuri sille lukijalle jonka silmien eteen se osuu, ja jos kyseinen lukija vaikkapa sattuu inhoamaan juuri sinun edustamaasi lajityyppiä tai tarinan aihetta, teksti hylätään armotta. Vastaava ilmiö näkyy esimerkiksi Nuorisokirjailijoiden Turun kirjamessuilla järjestämän kansikisan vastauksiin kirjoitetuissa perusteluissa; kirja ei houkuta jos kannessa on jokin elementti mistä ei itse tykkää, oli se sitten mopo, hevonen tai vaikka omat inhokkivärit.

Tuija Lehtinen on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja Turun kirjamessujen puuhanainen.

Tuija Lehtinen on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja Turun kirjamessujen puuhanainen.

Alaston kirjailija! -blogi onnittelee lämpimästi Tuija Lehtistä 30-vuotisesta kirjailijanurasta, ja toivottaa vähintään toisen mokoman lisää! 🙂


10 kommenttia

Neuvoja uuden ajan kirjailijalle

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen

Palasin juuri kirjamessuilta kotiin. Itselleni osui tänä vuonna esiintymisiä kolmelle päivälle. Pääsin katsastamaan messuhulinaa sekä viikolla että viikonloppuna, aamulla ja illalla.

Messumeiningin kyllästämänä päätin koota neuvoja modernille kirjailijalle. Maailmahan on toki jo täynnä ohjeita kirjoittajille, mutta ehkäpä tämä aika kirjamessuhulinoineen, huomiotalouksineen, someineen ja median murroksineen kaipaa aivan uudenlaisia neuvoja.

Täältä siis pesee:

 

1. Valitse iso aiheesi.

Yhdellä kantavalla aiheella pärjää vaikka koko kirjailijanuran. Mediassa kirjailija muuttuu aiheensa edustajaksi – hän ei anna haastatteluja kirjoistaan, vaan niiden aiheesta. Samasta aiheesta hän kirjoittaa kolumneja ja esseitä, pitää puheita, esiintyy televisiossa.

2. Opettele journalistin ohjeet ja sananvapautta koskeva lainsäädäntö.

Kirjailija pannaan usein kirjoittamaan kolumneja ja blogauksia. Ne ovat tyyliltään usein kärkevämpiä kuin varsinaiset artikkelit – eikä esimerkiksi blogauksia välttämättä kukaan muu lue ennen julkaisua. Ota siis selvää, mitä saa kirjoittaa ja mikä on kirjoittajan vastuu.

3. Valitse kengät hyvin.

Kun esiinnyt, etualalla ovat aina kengät. Kirjamessuilla hienoimmat kengät löytyvät aina kirjailijoiden jaloista.

Jos et katso tarpeelliseksi panostaa kenkiin, voit aina yrittää erottua joukosta vaikka hassulla hatulla tai kampauksella.

4. Opettele meikkaamaan.

Jokainen kirjailija joutuu poseeraamaan kameran edessä vähintääkin kirjan liepeitä ja kustantajan nettisivuja varten. Sen lisäksi kuvia tarvitaan kolumneihin ja haastatteluihin, räpsitään palkintojenjakotilaisuuksissa, kirjastokeikoilla ja messuilla.Yleensä kirjailija joutuu meikkaamaan itse – paitsi jos hän erityisesti haluaa esiintyä naturellina kaikkien kauniiksi tuunattujen ihmisten keskellä.

Edes televisioesiintymisiä varten ei aina meikata talon puolesta: jos kuvaus tapahtuu muualla kuin studiossa, haastateltava joutuu yleensä itse huolehtimaan ulkoasustaan.

Tämän kohdan voi hyvin ulottaa koskettamaan myös mieskirjailijoita.

5. Opettele puhumaan hauskasti.

Kirjailijat ovat erilaisten visailuohjelmien vakiokalustoa. Vähän tuntemattomammatkin kirjailijat joutuvat elämään hauskuusoletuksen kanssa. Opettele esimerkiksi pitämään noin viiden minuutin koskettava mutta hauska puhe.

6. Huolla ääntäsi ja paranna esiintymistaitoja.

Kirjailijat joutuvat esiintymään niin paljon, että on jo hieman ihme, ettei esimerkiksi Kirjailijaliitto juuri järjestä esiintymiskoulutusta. Äänenhuollon perusteet, esiintymisjännityksen kanssa eläminen tai kouluvierailun sisällön rakentaminen ovat asioita, joita jokaisen kirjailijan kannattaisi käydä läpi.

 * * *

Ohjeeni ovat toki kärjistettyjä, mutta vähintääkin totuuden siemen niissä silti piilee. Esimerkiksi kohdissa 2 ja 6 olen täysin tosissani.

Ohjeet eivät myöskään ole kettuilua yhdellekään hassuhattuiselle tai meikistään huolehtivalle kirjailijalle. Esillä oleminen on stressaavaa, eikä kauniin hameen tuoma itsevarmuus ole koskaan pahitteeksi. Itse valitsin messuille tänä vuonna kullanväriset kengät.

Ensimmäisessä ohjeessa olen kaikkein vähiten tosissani. Yhdenkään kirjailijan ei tarvitse sitoutua vain yhteen aiheeseen. Ohje sisältää kuitenkin huomion maailmasta: näkyvät kirjailijat ovat todella muuttuneet aiheensa edustajiksi. Hyvää asiassa on se, että kirjailijat pystyvät todella tuomaan keskusteluun itse tärkeäksi kokemiaan asioita.

Silloin tällöin törmää henkilöihin, joiden mielestä kirjailijoiden ei pitäisi lainkaan esiintyä julkisuudessa. Kirjailijan pitäisi heidän mielestään pelkästään kirjoittaa.

Kaikesta ulkokirjallisesta kieltäytyminen ei kuitenkaan tuo yhtään mitään lisäarvoa kirjailijalle tai kirjallisuudelle. Jos kirjailijalla on esittää teräviä huomioita maailmasta, sanokoon ne julkisuudessa. Sellainen on arvokasta. Muutenkin kirjallisuus kannattaa pitää kaikin puolin kiinnostava alueena. Kirjallisuuden onnistuminen bisneksenä on pidemmän päälle sen säilymisen ehto.

Lopuksi kannattaa muistaa, ettei julkisuutta riitä kaikille kirjailijoille. Keikkakenkiä ei pääse miettimään, jos ei ole keikkojakaan. Julkisuuden kiroista valittavan kirjailijan kannattaa miettiä niitä kollegoita, joiden kirja ei pääse lainkaan näkyviin messuilla tai lehtien sivuilla.


Jätä kommentti

Alastomat kirjailijat messuilla 2014

Blogin kirjoittajia voi käydä tänäkin vuonna bongaamassa Helsingin Kirjamessuilta. Messut siis pidetään 23. – 26. lokakuuta Helsingin Messukeskuksessa. Tässä alastomien aikatauluja:

Maija Haavisto

Pe 24.10.
Klo 16.30: Osuuskumman/Robustoksen osasto (6e131)
Klo 17.30: RADIUM-kirjojen osasto (7b5)

Anu Holopainen

Su 26.10.
Klo 12.30: Myllylahden osasto (7e59)

Jukka Laajarinne

Su 26.10.
Klo 13.30: Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa Jarkko Tontti, Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Takauma

Anne Leinonen

Pe 24.10.
17.00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa. Kullervo

La 25.10.2014
Klo 10:00 Ilottomien ihmisten kylä. Louhi
Klo 12:00 Mitä on suomikumma? Takauma

Tiina Raevaara

To 23.10.
Klo 16.00: Laukaisu. Katri Vala
Klo 16.30: Paasilinnan osasto (6b81)

Pe 24.10.
Klo 19: Hyvä vai huono tiedeuutinen. Hauska paneelikeskustelu. Takauma

Su 26.10.
Klo 12.00: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Keskustelemassa Kaari Utrio ja Tiina Raevaara. Takauma

Marisha Rasi-Koskinen

To 23.10.
Klo 14.00: Novellistit haastattelussa. Mika Waltari


2 kommenttia

Kansi kuvaa

Palsamoitu-kansi

Julkaisin aikoinaan useita omakustannekirjoja, niin tieto- kuin kaunokirjojakin. Taitoin ne itse, mutta ei tullut mieleenkään, että olisin tehnyt niille itse kannet. Onneksi eräs kaveri, kanadalainen ammattisuunnittelija Stephen Caissie, suostui tekemään tämän ilmaiseksi (ei ole toki reilua käyttää ammattilaisten palveluita ilmaiseksi, mutta budjettia tähän ei olisi ollut). Olen tosi tyytyväinen hänen tekemiinsä kansiin.

Myös varsinaisen esikoisromaanini kansikuva (linkin takaa myös muut kanteni) löytyi tuttavapiiristä, saksalainen taiteilija Reinhard Schmid, jonka häikäisevä 1,5-metrinen lasin väärälle puolelle maalattu taulu löytyy Marian ilmestyskirjan kannesta. Seuraavan Makuuhaavoja-romaanini kannen tilasin jälleen Stephen Caissielta, tosin tällä kertaa maksua vastaan.

Moni voi ehkä ihmetellä, että miksi kirjailija hommaa teoksiinsa kannet, eihän se ole hänen työtään. Kustantajani on kuitenkin pieni enkä luottanut heidän graafikkovalintoihinsa. Useimmat tietävät, miltä pienten kustantajien kirjat pahimmillaan näyttävät. En halunnut sellaista. (Toki isoilla kustantamoillakin on aika ajoin epäonnistuneita kansia.)

Häpeämätön-romaaniin halusin tehdä kannen itse. Se on aika epätavallinen kirjan kansi, ehkä jonkun mielestä outo ja sekavakin, mutta kuvaa täydellisesti itse kirjaa monilla eri tavoilla.

Päätin tehdä itse kannen myös uuteen romaaniini Palsamoituun. Oli alusta asti selvää, että kirjan kanteen tarvittaisiin muinaista Egyptiä. Saman tien voisin valita sen itse. Olisin halunnut kanteen Metropolitan-museon kuvan muumiokääreestä, mutta museolla oli liian korkeat vaatimukset lisenssimaksun suhteen.

Lopulta päädyin tähän kuvaan, jossa on Isis/Hathor. Patsas esitti alun perin imetystä, mutta lapsi on kadonnut ja nyt se kuvastaa hyvin kirjan aihetta. Halusin kannesta melko modernin ja minimalistisen, taustan väri kuvaa Egyptiä.

Onhan maailmalla toki kirjailijoita, jotka suunnittelevat itse kantensa. Tunnetuin on Chip Kidd, joka tunnetaan tosin paremmin kansistaan kuin romaaneistaan. Häntä pitäisikin ehkä ennemmin kutsua graafiseksi suunnittelijaksi, joka kirjoittaa myös fiktiota. Monilla kirjailijoilla on jopa kustannussopimuksessa, että Kiddin pitää suunnitella kirjan kansi.

Suomessa omiin romaaninkansiinsa on kädenjälkensä (myös kirjaimellisesti) jättänyt ainakin tieteiskirjailija J. Pekka Mäkelä. Myös Osuuskumma-kustannuksella useampi kirjailija on tehnyt myös kansia.

Omien kansikuvien tekemisellä on omat hyvät ja huonot puolensa. En ole ammattisuunnittelija. En osaa piirtää, en ole kovin edistynyt Photoshopin käyttäjä. Voin tehdä kannen, joka näyttää hyvältä, mutta en sellaista, joka on upea, huikaiseva, nerokas tai visuaalisesti taidokas. Sellaisia on tosin harvalle luvassa muutenkaan.

Toisaalta on omalla tavallaan hienoa, jos pääsee valitsemaan kirjansa kannen, oli se oma tai jonkun toisen teos. Isojen kustantajien kanssa se on harvemmin mahdollista.

Kun kirjoitin viimeisintä tietokirjaani Uusia hoitoja autoimmuunisairauksiin, pyysin kustantajalta kanteen ”jotain räväkkää, vaikka salamoita”. Sainkin sellaisen kannen ja olen siihen tyytyväinen. Edellisen tietokirjani kanssa minulla oli visio, mutta en maininnut siitä – ja silloinen suunnittelija teki silti sellaisen kannen kuin ajattelin.

Periaatteessa luotan kyllä ammattilaisten työhön, enkä koe tarvetta siihen puuttua. Graafisen suunnittelun ammattilaisia on kuitenkin erilaisia, eivätkä kaikki ole samantasoisia tai -tyylisiä.

Minulla on nyt hieman isompi romaanikustantaja, enkä varmaan jatkossa enää tee omien kirjojeni kansia. Seuraavasta kansikuvasta ollaan jo käyty keskusteluja ja odotan innolla lopputulosta, jonka pitäisi valmistua pian. Onneksi molemmille osapuolille oli hyvin selkeää, mitä kannessa pitää olla. Nimittäin lammas.

Miten paljon teillä muilla kirjailijoilla on ollut päätäntävaltaa omiin kansiinne? Oletteko koskaan suunnitelleet omia kansianne, tai ainakin harkinneet tai haaveilleet tekevänne niin?


8 kommenttia

Kirjasyksyni 2014

kirjasyksy

Kirjasyksyni 2014, kuvan lähde tuntematon

Olen kirjoitusprosessissani vaiheessa, jossa kaikki aihepiiriä sivuava on erittäin vereslihaista, menee ihon alle. Kirjoittaminen ja lukeminen. Varjelen aina keskeneräisiä käsikirjoituksiani kuin jotakin sisäelintä, jonka irti repimisestä seuraisi tuskallinen kuolema. Eli en edes uskalla kertoa (muille kuin miehelleni) mitä luen, ettei kukaan vaan ”päättele siitä mitään” Operaatiosta X. Olen myös pitänyt sosiaalisessa mediassa notkumista minimissä. En lopettanut kokonaan, koska nämä hommat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta ainoa yhteyteni kollegoihin. Ei täältä Porista oikein tule lähdettyä kahville Helsinkiin, tulee kupilliselle hintaa, vaikka seura olisi kuinka houkuttelevaa.

Uskoisin, että tämä on ollut monelle kirjailijalle eräässä mielessä koettelevampi kirjasyksy kuin aikoihin. Syynä on se, että Frankfurtin Suurilla Messuilla on tänä syksynä teemamaana Suomi. Sen vuoksi tänä syksynä on karkeasti ilmaistuna kahden kastin suomalaisia ammattikirjailijoita: heitä, jotka ovat Valittuja ja meitä, jotka emme ole. Ymmärrän asian omalla kohdallani, koska valitettavasti minulta ei ole käännetty kokonaista kirjaa. Enkä ikävä kyllä ehdi kotimaisille messuille, vaikka kerrankin on pyydetty useampaan esiintymiseen, koska Operaatio X on hauras, hankala, vaativa ja vie kaiken aikani. Tätäkin kirjoittaessa hahmot huutavat huomiota. Loppuvuosi pitää elää rivien välissä, sanoissa, huutavassa hiljaisuudessa. Ensi vuottakin, kuka tietää.

Mitä tulee laimeaan harmiin siitä, että kirjojani ei ole (vielä) käännetty ja en ole mm. siksi Valittujen joukossa: ihminen ei ilmeisesti vaan ole tyytyväinen otus. Nälkä kasvaa syödessä. Kirjoittamiseni syvin motivaatio ei tietenkään ole maine ja mammona. Jos olisi, kannattaisi tehdä jotain ihan muuta. Mutta valehtelisin, jos väittäisin etten ole kunnianhimoinen. Olen tietenkin. Pysyen silti itsepintaisen rehellisenä taiteelleni ja itselleni, eli kunnianhimoni ei ole kirjaimellisesti himoa kunniaan, vaan tahdon haastaa itseni kirjailijana. Eräät eivät ainoastaan suostu yrittämään yli siitä, mistä aita on korkein, vaan kohdasta, jossa on aidan sijasta muuri.

Muistan vielä ajan, jolloin pidin kustannussopimuksen saamista Oikealta Kustantamolta lottovoiton kaltaisena ihmeenä. En toki ollut ainoa, kävin (tähän kuulumattomista syistä) vuosituhannen vaihteen jälkeen läpi psykologiset testit. Kirjoittelin siihen aikaan esikoisteokseni novelleja. Se, että olin sanonut testaajalle, että minusta tulee 100% varmasti kirjailija, sai aikaan sen, että psykologi kirjasi minulla olevan ”grandioottisia suuruusharhoja”. Nauroin olemattomaan partaani pari vuotta myöhemmin, mehevästi. Kaikki on suhteellista.

On toki ohimeneviä hetkiä, jolloin on vaikea seurata vierestä kuinka joku muu nauttii niistä pitkän työn hedelmistä. Esimerkiksi siinä kohtaa, kun itse on kotiverkkareissa eikä oikein muista mikä päivä on ja koska on viimeksi syönyt/nukkunut/käynyt ulkona, koska on kirjoittanut aamuun asti ja pohdiskelee, että mitäköhän tästä taas tulee vai tuleeko, mikä nimeni onkaan jne. Sellaisena aamuna, aamuyön tuntien suden hetkenä ei missään nimessä kannata avata Facebookia ja Twitteriä ja kirjallisuussivustoja ja törmätä toisten hehkutuksiin käännös- ja elokuvasopimuksista, palkintoehdokkuuksista, ylipäänsä ns. Amerikan hommista jne jne jne. Kannattaa laittaa kone kiinni ja mennä nukkumaan. Tai katsoa jotakin aivoja syövyttävää hömppäsarjaa, ja/tai mennä lenkille ja syödä hyvin. Ja huom. mennä sitten nukkumaan. Huomenna on aina uusi päivä, kunnes ei ole. Ja se kai tapahtuu vain kerran eikä sillä enää sitten ole niin väliä.

Vaikka kirjoittaminen on vain ja ainoastaan kilpailua itseään vastaan, on ravihevosilla silti syystä silmälaput juoksun aikana: älä katsele sivuille, viittaa kintaalla muiden tekemisille, usko siihen, että vaikka mielikuvitushenkilöiden parissa eläminen vaikuttaa hullun hommalta, se ei ole sitä. Tiedän sen tämän projektin kohdalla jo nyt, vaikka en julkisesti myönnäkään. Satakuntalainen ei nimittäin itseään kehu. Täällä otetaan luulot pois jo kohdussa.


Jätä kommentti

Liikaa on sopivasti

Maija HaavistoKirjoitan aika paljon kirjoja. Asiaa ihmetteleviä muistutan siitä, että se on minun työni. Useampana vuonna minulta on ilmestynyt sekä tietokirja että romaani, yhteensä seitsemän teosta vuoden 2009 jälkeen. En osaisi kirjoittaa yhtä romaania kymmentä vuotta. Jos niin joskus vielä pääsee käymään, sen rinnalla syntynee kymmenkunta muuta kirjaa samalla.

Ei ole vielä varmaa, ehtiikö minun ja toisen tekijän yhteinen tietokirja ulos jouluksi, mutta muinaisen Egyptin teemoja henkivä romaani Palsamoitu minulta on joka tapauksessa menossa painoon ja ilmestymässä lokakuussa. Heti vuoden vaihduttua minulta tuleekin jo aivan toisenlainen romaani toiselta kustantamolta ja helmikuussa ensimmäinen lastenkirjani.

Joka tapauksessa on todennäköistä, että minulta tulee puolen vuoden aikana ulos neljä eri kirjaa neljältä eri kustantamolta. Sattumaahan moinen suma on. Romaanit on kirjoitettu vuoden välein, tietokirjaa on tehty vuodesta 2011 ja lastenkirjan teksti valmistui jo 2012.

Ja siinä on muuten ihan riittävästi hommaa. Editointia, kansien miettimistä ja suunnittelua (Palsamoidun kannen jopa suunnittelin itse), takakansitekstien laatimista, oikolukua, toki myös markkinointi. Tässä vaiheessa alkaa tuntua melkoiselta pyöritykseltä, kun samana päivänä saatan työstää kolmea opusta. Lisäksi pitää suunnitella romaania, jota alan pian kirjoittaa.

No, kun hurlumhei on lopulta ohitse – ja vikkelästihän aika kulkee kun on tuhat rautaa tulessa – sitten se on ohi, ja moista sumaa tuskin tulee enää toista kertaa. Tuntuisi hassulta valittaa julkaisujen liian suuresta määrästä, kun vielä muutama vuosi sitten murehti, että pääsenkö ikinä romaaneillani kansien väliin. Ehkä olen enemmänkin pöllämystynyt.

Eräs toimittaja oli tekemässä minusta lehtijuttua ja kyseli kirjojani kirjastosta. Kirjastonhoitaja epäili, että osa kirjoista olisi jonkun samannimisen – ei kai nyt sama tyyppi voi olla julkaissut näitä kaikkia. Se kuulosti hassulta, onhan tämän bloginkin kirjoittajissa useita sekä tieto- että kaunorintamalla ja useilla eri aloilla kunnostautuneita kirjailijoita.

Nora Roberts julkaisee neljä romaania vuodessa. Se menee minulta jo yli ymmärryksen.


4 kommenttia

Kirjailijan hyvinvointi

Kuva: Johanna AhonenKirjailijan työ on kuluttavaa ja uuvuttavaa. Siinä se ei eroa mitenkään niistä muista tuhansista töistä, joita ihmiset tekevät, eikä se ole missään nimessä sieltä rankimmasta päästä. Toisaalta päivätöissä oleville kirjailijuus on toinen ura, jota edistetään palkkatöiden jälkeen, ja kokopäiväkirjailijakin saattaa vääntää yllättävän pitkää päivää.

Kuten jokainen toimistotöitä tekevä tietää, tuntikausien putki tietokoneen ääressä käy lihasten päälle. Kelläpä ei olisi joskus ollut hartiat jumissa tai juilimista ranteissa. Jos liikunta mättää, ruokailutottumukset onnahtelevat ja unikin jää vähälle, lopputulos alkaa olla aika synkkä.

Minä olen siitä varsin hyvä esimerkki.

Nuorempana sitä jaksoi paremmin, tai ainakin keho toipui rasituksista nopeammin. Neljänkympin rajapyykin jäätyä taa toipuminen on hidastunut siihen pisteeseen, että rasitteet alkavat kasautua. Ja rasitteita todella riittää.

Liikunta: en harrasta liikuntaa, tai ainakin hyvin vähän. Työskentelyasentoni ei ole parhaimmasta päästä ja hartiat ovat olleet kestojumissa jo vuosikymmenen. Lapaluun alla eräs lihas on vähäkäyttöisyyttään surkastunut siihen pisteeseen, että sen toimintakyvyttömyys aiheuttaa kaikenlaisia särkyjä selvävaivoista pään räjähtämiseen.

Syömistavat: ylipainoa on, ja jos se ei nyt lisäänny kovaa tahtia, ei se myöskään vähene. Olen pari kertaa onnistunut laihduttamaan merkittäviäkin määriä, mutta kilot palaavat, koska syön edelleen samalla tavoin kuin aina ennenkin.

Uni: se jää turhan vähälle. Töihin kun pitää mennä, herätys on tiettyyn aikaan ja myöhäisilta on parasta aikaa kirjoittaa. Yöunet tuppaavat jäämään väkisinkin viiteen tuntiin, joskus allekin. Alkuillasta on yleensä pakko ottaa nokoset, jotka vievät puolesta tunnista ylöspäin. Numeroina ajatellen univelka ei voi kuin kasaantua.

Ongelmien tunnistaminen ja tunnustaminen on vasta ensimmäinen askel, ja vaikkei se ole välttämättä helppoa itsessäänkään, ratkaisuihin ryhtyminen se vasta työtä vaatiikin. Olen päättänyt aloittaa epäperinteisemmästä päästä.

En tunne itseäni jatkuvasti väsyneeksi, mutta mistäs minä sen voisin tietää? Milloin olen viimeksi nukkunut jollain mittarilla mitaten riittävän määrän tuntejä yössä kokonaisen kuukauden ajan? Yläasteellako, vai ehkä sittenkin ala-asteella? Mistä voin enää tietää, mikä on normaaliolotila?

En voikaan, ja siksi sitä on pakko koittaa. Eilisillasta alkaen nukun joka yö, parhaimman kykyni mukaan, kahdeksan tuntia. Järkeilyni on, että kuukaudessa mahdollisen muutoksen pitäisi jo näkyä ja tuntua. Kirjoitusaikani siinä toki typistyy, mutta ehkäpä yhden kuukauden voi uhrata tällaiseen testaukseen ilman, että kirjalliset tavoitteeni romahtavat. Ja tämän testin haluan tehdä nyt, enkä sanokaamme kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Olisihan se kauheaa silloin todeta, että parin tunnin lisäunilla olisin voinut huomattavasti paremmin kaikki ne vuodet. Mieluummin saan sellaiset jutut selville nyt.

Ja onhan mahdollista, että olotilani ei tästä muutu ja tosiasiassa pärjään aivan yhtä hyvin kuuden tunnin yöunilla. Tämäkin olisi lopputuloksena arvokasta selvittää, jotten turhaan stressaisi siitä, kun kello kääntyy kohti aamua ja tarina on vielä kesken.

Syömistottumuksiini en usko jaksavani tässä vaiheessa puuttua, niin tarpeen kuin se olisikin, mutta joogaamisen voisin aloittaa uudelleen tähän rinnalle. Ja mikäpä olisi parempi päivä joogan aloittamiseen kuin tänään?

Haastan jokaisen lukijan poimimaan yhden elintapansa, joka kaipaisi tuunausta, ja muuttamaan sitä kuukaudeksi. Edes jonkin verran. Kuukausi ei ole kohtuuton aika.

Oman testini päätyttyä raportoin tuloksista.


4 kommenttia

Käsikirjoitusten välissä on kuilu täynnä vaaroja

Tiina

Tiina

Yksi itselleni hankalimpia vaiheita kirjailijantyössä on siirtyminen kirjasta toiseen.

En tiedä, miten muut kirjailijat vaiheen hoitavat. Ehkä he tyhjentävät päänsä lomalla tai jollain muulla, joku ehkä vaihtaa kokonaan ammattia joksikin aikaa. Ehkä he kokevat yhden vaiheen elämässään loppuneen ja toisen alkaneen, ja siirtyvät yhden kirjan kirjoittamisesta toisen pariin kokeneesti, elegantisti ja onnistuneesti.

Minä en.

Valmistuneen käsikirjoituksen jättäminen taakse ja seuraavan aloittaminen tarkoittaa minulle kaaosta, epätietoisuutta ja ahdistusta. Vingun ja valitan, en tiedä, mitä tekisin ja miten hommaan tarttuisin. Edellisen kirjan tunnelma kutittelee vielä, kertojaääni kuiskuttelee. Pitäisi unohtaa vanha ja aloittaa uusi puhtaalta pöydältä, puhtain ajatuksin.

Moni saattaa tässä kohdassa ajatella, että yritän kirjoittaa liian nopeasti tai ryhtyä uuteen liian pian. Jopa valtion kirjallisuustoimikunta ärähti äskettäin taiteilija-apurahoja jakaessaan, että ”kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä”.  Tunsin kipeän piston omatunnossani, vaikka en kyseisiä apurahoja ollutkaan hakenut.

Ehkä minun siis pitäisi hidastella. Antaa apurahan juosta, ajan kulua, mielen virkistyä.

Ja samalla antaa innon laantua tai motivaation kadota? Sillä ongelman ydin on se, että haluan kirjoittaa. Minulla on paljon ideoita ja suunnitelmia, jotka haluan toteuttaa kirjoiksi asti. Aina innostus niihin ei odota sopivaa hetkeä, vaan saattaa kiemurrella alitajunnassa jo edellistä kirjaa kirjoittaessani. Silloin se täytyy vielä pitää piilossa ja keskittyä käsillä olevaan tekstiin.

Jotkut ideat ovat muhineet mielessäni vuosia, kun työaikaa ei ole riittänyt niiden toteuttamiseen. Siksi haluan tarttua niihin heti, kun mahdollisuus viimein osuu kohdalle.

Mikä kirjasta toiseen siirtymisessä on hankalaa?

Yksi ongelma liittyy kerrontaan. Minulle kirjan kertoja on tärkeä (tiedän, se on vanhanaikaista, ei nykyaikainen kirjallisuus tarvitse kertojia), ja hänen äänensä on kaikunut päässäni edeltävät kuukaudet. Siitä on vaikea päästää irti. Seuraava kirja tarvitsee kuitenkin oman kertojansa, juuri sille tarinalle luodun, eikä mitään edellisen kirjan kertojan äpärää.

Samoin kaikki muu edellisen kirjan kerronta on tahmeaa ja vaikea puhdistaa ajatuksista. Lauseen rytmi ja kaikki muu käsikirjoituksen kielelle ominainen ovat ehtineet jo vakiintua tapaani kirjoittaa. Siksi niillä on suuri riski siirtyä sellaisenaan seuraavaankin kirjaan.

Kuinka kauan kirjailijan sitten pitäisi odottaa päänsä puhdistumista? Luultavasti aivan liian kauan. Kärsivällisyyteni ei riitä. Haluan kirjoittaa!

Vai auttaisiko jonkinlainen puhdistava kirjoittaminen – eli en yrittäisikään kirjoittaa uutta kirjaa heti seuraavan jälkeen, vaan suoltaisin tietokoneen näytölle kaikenlaista jo aikansa elänyttä moskaa ajatuksistani ja muuttaisin sitä vähitellen toivotunlaiseksi uutta käsikirjoitusta silmällä pitäen?

Sitähän uuden käsikirjoituksen aloittaminen käytännössä on. Hakemista, kokeilemista, kaiken väärän hylkäämistä. Siitä tulee kaikki se kaaos ja epätoivo, joiden kourissa kiemurtelen aina kun on aika siirtyä uuteen.

Toisaalta: Onko elementtien siirtymisessä käsikirjoituksesta seuraavaan oikeastaan mitään pahaa?
Kirjojen väliset assosiaatioketjut ja vaikutteet ovat kirjailijan sormenjäljiä. Ne kertovat ilmiöistä, jotka mietityttävät kirjailijaa teoksesta toiseen, ehkä läpi koko tuotannon. Ne muuntuvat ja varioivat, keräävät ympärilleen aina uusia asioita ja ovat lopulta esimerkki eräänlaista evoluutiosta.


Jätä kommentti

Suo siellä, pitkospuut täällä

annekuvaKipuilin jokin aikaa sitten, ettei kirjoittamisesta tule mitään, kun ei ole aikaa. Koko ajan on jotakin muuta hommia, perheellä omat vaatimuksensa (kaksi leikki-ikäistä), häslinkiä jos jonkinmoista. Ja sitten välillä kehtuuttaa, eikä teksti rullaa, vaikka minkä tekisi. Ruudulle tuleva teksti näyttää kehnolta.

Sitten aloin miettiä, mitä kaikkea olen tehnytkään samalla, kun teletapit pyörivät taustalla. Kirjoittanut ainakin lukuisia novelleja. Korjannut kustannustoimittajan merkintöjen mukaisesti. Kollegani Eijan kanssa kirjoitimme kokonaisen kirjasarjan raskaana tai lapsi käsivarsilla liekkumassa. En kirjoittanut suinkaan hiljaisuudessa vaan metelin ja elämän keskellä.

Kyse ei siis ole oikeasti omasta ajasta tai rauhasta. Kyse on tarinallisesta jumista, kenties siitä ettei vielä näe koko tarinaa, tai siitä, että mieluummin velloisi tarinan tunnelmissa kuin nakuttaisi asioita selkeiksi sanoiksi ja luvuiksi ja kohtauksiksi.

Oikeasti minua on siis rassannut se, että romaani on ollut jumissa siellä sivun 74 tienoilla (missä tarinani aina tuppaavat jumahtamaan), enkä ole päässyt suosta yli. Nyt otin itsestäni niskaotteen ja pakotin rakentamaan pitkospuut. Selkeät merkit, miten tarina etenee juonellisesti luku luvulta. Olkoon, ettei tällä tavoin organiseerattuna ole samanlainen fiilis kun tarinan intuitiivisen puolen suunnalla hengaillessa. Vaistoon voi luottaa, mutta jos vaeltelee pelkästään tarinan fiilistasolla, ei valmista tule ei sitten millään. Minun on turha vain nauttia tarinan ja maailman atmosfääristä, jos haluan joskus saada version 1 valmiiksi.

Työjärjestys siis on seuraava: versio 1 nakutetaan valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Sitten nopea editointikierros, jonka aikana pahimmat mokat pois ja täydennystä ohuiksi jääneisiin kohtauksiin ja latteisiin henkilöhahmoihin. Sitten teksti esilukijoille ja hautumaan, kunnes on aika ryhtyä tosissaan editoimaan kohti versiota 2. Sitä oikeaa tunnelmaa, vinkkien ja vihjeiden kerrostumista sekä kielikuvien runsautta ehdin pohtia sitten tuonnempana. Ainakin toivon niin!

Rakennan pitkospuut suon yli. Sitten voi vähitellen miettiä parempia reittejä, vaihtoehtoisia keinoja tai suon maisemointia.

Työrauhaa en saanut, mutta kenties mielenrauhan. Yritän kirjoittaa kaikissa pienissä rakosissa. Nyt onneksi teletapit ovat jo vaihtuneet Mimiin ja Kukuun, Anton Siiliseen ja Oktonautteihin.

 


2 kommenttia

Hylsyn jälkeen

annekuvaSain hylsyn. Kalevalainen fantasiaromaanini, jota olen rakkaudella vaalinut, sai hylsyn. Se on syössyt minut oleellisten asioiden äärelle. Kyllä, kässäri on keskeneräinen ja vaatii työtä. Sitä työtä tekisin mielelläni ammattitaitoisessa ohjauksessa, en yksin.

Hylsy sinällään ei minua masenna. Se ei ole ensimmäinen. Se oli hyvin perusteltu ja kannustava. Suurempi huolenaiheeni on kustannusalan murros: se onko minun genrelläni ja valinnoillani julkaisuohjelmissa tilaa jatkossa, kun kustannusohjelmat kutistuvat? Onko minulla ja nuortenromaanilla sijaa maailmassa? Mitä teen seuraavaksi?

Olen hahmotellut mielessäni useita nuortenromaanin aihioita, mutta kuten aina, tunnun kulkevan sellaiseen suuntaan, joka ei ole se kaikkein kaupallisin tai ehkä sulavin vaihtoehto. Tiedän, miten tarinoita pitää kirjoittaa, mutta en välttämättä kirjoita niitä niin, vaan pullikoin vastaan. Juuri nyt haaveilen aikuisille suunnatusta fantasiasta tyyliin Sapkowskin Noituri, eeppistä kamaa, jota ei ihan noin vain Suomessa julkaista. Siksi että semmoisen kirjoittaminen on todella vaikeaa, ja kliseisiin sortuminen enemmän kuin mahdollista. Silti haluan kokeilla jotain niin isoa. Haaveilen myös kaikenlaisesta muusta… päässäni on hahmotelmat viidestä eri romaanista. En osaa päättää, mitä tehdä. Pöytälaatikkoon en kirjoita.

Pakenin näytelmien ja dialogien maailmaan. Se on jotakin uutta. Haastetta. Riski ja mahdollisuus täydelliseen epäonnistumiseen (eri tavoin kuin saamalla hylsyn). Näytelmä on epämukavuusalueellani. Kirjoitan sitä, koska vain riskejä ottamalla kehittyy, ja juuri itseni kehittymistä kaipaan. Tuntuu, että tekemällä asioita kuten ennenkin poljen paikallani. Haluan raivata minun ja tarinan välillä olevat esteet tykkänään pois. Olen ehkä myös hieman raivostunut – sille, että olen antanut kustannusalan negatiivisten signaaleiden heijastua itseeni ja mielialaani. Nyt en enää anna. Ihan sama, kuka julkaisee vai julkaiseeko kukaan – minä kirjoitan tai olen kirjoittamatta, mutta päätän sen itse. Ja jos en osaa päättää, otan senkin kiitollisuudella vastaan.


2 kommenttia

Kirjoittaja in situ: Hyvin rullaa

Jukka L

Jukka L

Vaihdan esseekokoelmasta romaanikäsikirjoitukseen tai toisin päin suunnilleen puolentoista kuukauden välein. Toinen jää siksi aikaa sivuun ja alkaa kasata painetta, ja kun paine on liian kova, on päästävä purkamaan se tietokoneelle. Siinä vaiheessa tuntuukin jo hyvältä ottaa lomaa siitä toisesta käsikirjoituksesta.

Työpöydälläni on ollut oikeastaan aina suunnilleen kaksi käsikirjoitusta, joskus kolmekin. Mahdollisimman erilaisia, jotta niiden välillä vaihtaminen on todella tuntunut vaihtamiselta. Ei tule pitkiä jumituskausia ainakaan siksi, että pitäisi odotella inspiraatiota tai uutta ideaa.

Kuten olen kertonut, nyt kesken olevan romaanikäsikirjoitukseni ensimmäisen luonnoksen kirjoitin kynällä muistikirjaan. Menetelmä tuntui alkuinnostuksen laannuttua kankealta, tuotti tekstiin yksiselitteisen huonoja ratkaisuja ja johti minut luovuttamaan hieman ennen viimeisiä lukuja: kaikki oli luonnoksessa jo niin pahasti rempallaan, ettei jatkaminen tuntunut mielekkäältä. Nyt, toisella kierroksella tuo töhertely kantaa hedelmää. Olen jo joutunut ajattelemaan kaiken kunnolla läpi; miten homman kuuluu edetä ja miten ei. Se tuntuu johtavan rennompaan ja varmempaan kirjoitusotteeseen, aiempaa rikkaampaan ja elävämpään tekstiin. Nautin tekemisestä.

Yhtä asiaa jouduin kuitenkin taas ajattelemaan, kun luin Saara Cantellin kirjoituksen tasa-arvoisesta elokuvasta. Nimittäin Cantellin ensimmäistä kysymystä: Kenen tunnetta ja tahtotilaa seurataan? En pidä välttämättömänä, että asioita tarvitsisi jokaisessa teoksessa tarkastella kaikkien mahdollisten sukupuolten näkökulmista. Miehen valitseminen näkökulmahenkilöksi on tullut teokseeni aika ajattelematta ja luonnostaan. Cantellin havahduttamana tajusin kuitenkin, että keskeisen naishenkilön olisi kuitenkin hyvä saada oma äänensä. Tuon mieshenkilön ymmärrys hänestä on kuitenkin niin kovin rajoittunutta. Sitä paitsi: näkökulman lisäämällä myös tuo miespäähenkilö näkyy hieman toisessa valossa. Lukijan ei tervitse niin paljon arvailla, mistä kaikesta kaikessa on kysymys.

Todettakoon lopuksi, että hellekelit ovat tehostaneet ajankäyttöäni ja lisänneet kirjoitustarmoani. Minähän olen asettanut itselleni kiintiön: normityöpäivänä on saatava ainakin yksi liuska tekstiä aikaan. Joskus työn välttelemisessä ja inspiraation etsimisessä menee koko aamupäivä. Vasta kun oma rauhallinen aika on lähestymässä loppuaan, olen saanut ryhdyttyä. Aurinko, ulkoilma ja kesämaisemat ovat kuitenkin niin houkuttelevia ilmiötä, että kiintiöt ovat täyttyneet usein jo yhdeksän aikoihin aamulla, kun on ollut kiire päästä pois työhuoneesta. Luonnon suureen avokonttoriin!


2 kommenttia

Maailmojen synnystä eli sattuman merkitys ja alitajunnan oikut

Usein tarina syntyy sattumalta. Jokin suuri alkaa pienestä asiastaDSC_1256 (2) (640x640). Lauseesta. Ajatuksesta joka nousee mieleen eikä sitten lähdekään pois. Pienestä kappaleesta musiikkia. Ohikulkijasta jonka näkee linja-auton ikkunasta kerran eikä enää koskaan uudestaan. Pienet tapahtumat, kuvat tai ajatukset törmäävät toisiinsa ja maailmat alkavat kasvaa. Rakentuvat kerros kerrokselta ja keräävät yhä uusia merkityksiä. Tietysti on paljon aiheitakin, sellaisia joista haluaisi tai on ajatellut kirjoittaa tai tietää vielä joskus kirjoittavansa, mutta ne ovat mahdollisuuksia enemmän kuin lähtökohtia. Itse tarinan synty on alitajuinen tapahtuma, sitä en edes halua liikaa hallita.

Kerron muutamia esimerkkejä. On poika joka päätyi keräilemään hukattuja autonavaimia koska olin kadottanut omani, ja hänen pakomatkansa pikkusiskonsa kanssa syntyi musiikista, joka vaati kirjoittamaan kohti peruuttamattoman tapahtuman jälkeistä pysähtynyttä hetkeä (romaanissa Katariina, 2011). Erään nuorisojoukon horjumaton usko siihen, että mikä tahansa on sallittua, kunhan tarkoitus on hyvä, oli olemassa, mutta itse tarina sai alkusysäyksen satunnaisesta kertosäkeestä, jonka kuulin radiosta väärin (romaanista Valheet, 2013). Kokonainen kylä vajoaa, koska lapsena luin unohtumattoman artikkelin Eläinmaailmasta ja myöhemmin päädyin telttoineni omituisen järven rannalle, jossa haisi levältä ja kuolleelta kalalta (novellikokoelmasta Vaaleanpunainen meri, syksy 2014). Puhumattakaan siitä, että vielä kehitteillä olevan romaanini lähtökohtana on lehti-ilmoitus vuosikymmenien takaa. Luin sen sattumalta. Olisin aivan yhtä hyvin voinut olla näkemättä sitä.

Valmiista tarinasta sen alkupistettä ei enää tunnista. Silti tarina ei olisi sama, jos olisinkin juuri sillä hetkellä katsonut toiseen suuntaan, kävellyt ohi, vaihtanut kanavaa, löytänyt avaimet. Kenties juuri sitä tarinaa ei olisi koskaan syntynytkään.

Aika pelottavaa.

Ja toisaalta. Jos maailma ei olisi auennut näin, olisi auennut jokin toinen. Kun luottaa sattumaan ja tiedostamattomaan, välillä tajuttomaankin mieleen, kirjoittamisessa on aina mukana ripaus taikaa. Se on sukeltamista siinä missä pysyttelyä pinnallakin, vajoamista ja kohoamista samaan aikaan. Niin kauan kuin kirjoittaminen on ja saa olla seikkailu, niin kauan kirjoitan.

Marisha

Ps. Joskus alitajuntaa voi huijata. Tässä on ohje pieneen kepposeen, jonka voi tehdä omalle alitajunnalleen. Kokeilkaapa: Musiikista voi tehdä jännittäviä asioita. Kuten aikakapselin. Jos malttaa luopua, lakata kuuntelemasta tiettyä musiikkia, sellaista jota on ensin kuunnellut paljon. Jos sinetöi sen ja laittaa piiloon, sulkee kuoreen kuin kirjeen tulevalle itselleen. Kun sen sitten pitkän ajan päästä ottaa esiin (kuinka pitkän, se riippuu siitä miten aika kenellekin kulkee, jollekin riittää puoli vuotta, toiselle vuosi tai kymmenen) ja jälleen kuuntelee, ovat tunteet tallella vaikka sanat ja tapahtumat ovat jo aikaa kadonneet. Se on sanaton kirje menneisyydestä ja juuri sellaisena se ei sido mihinkään mitä on ollut. Siksi siitä voi syntyä jotain aivan uutta. Siitä voi syntyä vaikka kirja.

 


Jätä kommentti

Kirjailijan keinoja munakellosta pakkolomaan

Tiina

Tiina

Vapaan kirjoittajan elämässä ihmisiä kiinnostaa usein eniten se, kuinka kirjoittajan itsekuri riittää työntekoon. Kun ei ole pomoja tai työyhteisöä ohjaamassa työntekoa, vaarana voisi olla laiskottelu, tekemisen jatkuva siirtäminen, Facebookin tai television tuijottelu työn alla olevien tekstien sijaan. ”Mä en pystyisi”, moni niin kutsutussa oikeassa työssä oleva on myöntänyt minulle.

Onhan epäilys sinänsä kai ihan aiheellinen. Mutta en pidä itsekurin puuttumista ainakaan itseni kohdalla kovin suurena ongelmana. Sijaistoiminnot, kuten turha netin selaaminen, Facebookin käyttö, päämäärätön harhailu keittiössä ja olohuoneessa sekä koirankarvojen pyydystäminen näppäimistön uumenista, ovat enemmänkin oireita työn huonosta sujumisesta kuin syitä työskentelemättömyyteen. Kun työnteko sujuu, Facebook ei kiinnosta ja koirankarvatkin saavat olla.

Itsekuria ja kirjoitushaluja on. Ongelma on pikemminkin se, että niiden kanavoiminen kirjoittamiseen ei aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Jos saisin valita, ottaisin mieluummin lisää aikaa kuin lisää itsekuria. Silloin olisi varaa olla välillä tehotonkin, kokeilla, tehdä vääriä ratkaisuja.

Olen työskennellyt vapaana kirjoittajana vuodesta 2007. Monella muulla on toki takanaan paljon, paljon pidempi ura kirjoittajana tai kirjailijana, ja kukin varmasti kehittää omat työtapansa. Rutiineista on ainakin omalla kohdallani silti vaikea puhua, koska päivät ovat niin erilaisia.

Ehkä ongelma usein onkin nimenomaan moninaisuus: kirjoitan romaaneja ja novelleja, kolumneja, blogauksia, toisinaan myös lehtiartikkeleita ja kirja-arvosteluja sekä pidän satunnaisesti myös esitelmiä ja kirjoituskursseja. Ajatusten hajaantuminen monenlaisten tekstien ja aiheiden välille hajottaa päiviä ja ajankäyttöä.

Taiteilija-apuraha takaa onneksi tällä hetkellä sen, että kirjojen kirjoittamisen ohella muita kirjoitustöitä ei tarvitse tehdä kuin täydennykseksi. Toisaalta monipuolisuus pitää pään virkeänä ja estää leipiintymisen. Kaikenlainen kirjoittaminen sujuvoittaa kirjoittamista pidemmän päälle, ja jos romaani ei kulje, valmiiksi saamisen ilon voi löytää vaikka kolumnista tai novellista.

Joka tapauksessa olen joutunut miettimään, millä tavalla käytän aikani ja ohjaan omaa työskentelyäni. Olen löytänyt seuraavia selviämiskeinoja:

Munakello. Tämä on uusin tekninen apuvälineeni. Varsinkin kun tehtävänä on jotain, mitä olen pitkään vältellyt (usein sellaista on esimerkiksi sähköposteihin vastaaminen), munakello auttaa. Annan itselleni aikaa vaikkapa vartin. Se on lyhyt aika, sen viettää vaikka helvetin tulessa. Samoin kellosta on apua, kun edessä on jokin kaoottinen kokonaisuus, johon on vaikea tarttua. Jaan työn pieniin osiin ja kellotan jokaiselle oman ajan.

Joku tietysti ihmettelee, miksen yksinkertaisesti vain katso aikaa tietokoneen kellosta. Se ei ole sama asia. Tikittävä ja pärisevä laite kannustaa ihan eri tavoin.

Listat. Ahdistun, kun päivän aikana on paljon muistettavia asioita. Listat rauhoittavat hermot. Turha pitää muistettavia asioita omaa prosessoritehoa syömässä, kun ne voi ulkoistaa esimerkiksi lapulle. Hyvin listattu on puoliksi tehty.

Taulukko. En tiedä, käykö niin kaikille kirjailijoille, mutta minulle tulee aina romaania tehdessä vaihe, jonka koen ikävystyttäväksi. Se osuu kohdalle joskus puolenvälin jälkeen, kun tiedän jo aika hyvin, miten tarina etenee loppuun asti. Alussa uusi romaani on aina seikkailu minullekin, mutta siinä vaiheessa, kun homma on “vain” kirjoittamista enkä enää koe suuria ahaa-elämyksiä, tylsistyn. Romaania pitäisi kuitenkin jaksaa kirjoittaa kuukausien ajan. Tässä vaiheessa teen taulukon, jossa näkyy jokaiselle päivälle suunniteltu liuskatavoite. Virkamiehen asenteella loppuun saakka! Olen tehnyt näin kaikkien kirjojeni kanssa, ja taulukot ovat yhä tallella työhuoneen seinälle teipattuna. Taulukko kannustaa: edistymistä on helppo seurata ja urakka tuntuu inhimillisen mittaiselta.

Metsä. Kun työ ei suju, on turhaa istua koneen ääressä tuskailemassa. Metsässä kävely koiran kanssa on minulle tärkeä aivojen tuuletuskonsti. Usein tekstin ongelmatkin ratkeavat metsässä.

Pakkoloma. Vapaalta kirjoittajalta työt eivät lopu koskaan. Joskus on välttämätöntä pakottaa itsensä lomalle. Tämän olen oppinut vasta ihan viime aikoina. Kalenteriin voi merkitä vapaapäivän, ja se on myös pakko pitää. Lomailun ei tarvitse tarkoittaa aurinkorantoja tai laiskottelua: tärkeintä on, etten tee töitä. Kaikkein paras lomailukeino on lähteminen pois. Paikanvaihto tekee ainakin minun aivoilleni todella hyvää. Jo viikonloppu toisessa kaupungissa auttaa.

En tiedä, joutuvatko kaikki free-työtä tekevät pakottamaan itsensä lomalle. Minun historiassani lomailua vaikeuttaa se, että rupesin kirjoittamaan äitiysloman aikana. Silloin päähäni iskostui ajatus, että aina kun on vapaa viisiminuuttinen, käytän sen kirjoittamiseen. Vaikka lapseni ovat jo melko isoja, asenteesta on ollut vaikea päästä irti. Lopputuloksen kannalta kirjoittamatta oleminen on kuitenkin yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen.

Motivaation ja itsevarmuuden säilyttäminen. Kirjoittaja on herkkä olento – tai ainakin minä olen. Olisi helppoa menettää itsevarmuus, ryhtyä kateelliseksi, miettiä vaikkapa vain sitä, kuinka paljon vähemmän kirjani myyvät kuin jonkun muun kirjat tai kuinka helposti joku toinen tuntuu saavan käännössopimuksia tai apurahoja. Olisi helppoa rypeä huonoudessa.

Vaikka ajatus tuntuisi kuin naiivilta tai pateettiselta, kirjoittamismotivaatio on pakko pitää puhtaana kaikesta kuonasta: rahanhimosta, kateudesta, menestymisen- tai näyttämisenhalusta. Muuten kirjoittajalle käy huonosti. Tämä ei tarkoita, etteikö tekemisiään voisi suunnitella esimerkiksi taloudellisesti kannattaviksi. Mutta kirjoittamisen ydin täytyy olla vapaata kaikista ulkopuolisista mittareista ja pakotteista. Täytyy haluta nimenomaan kirjoittaa. Jos kirjoittajan pää ei pysy kunnossa, kirjoittamisesta ei tule mitään.

Deadlinet. “Hädässä hyvä tulee, paniikissa paras” on pitkään ollut mottoni. Kun sisäinen pakotus ei riitä, jonkun muun asettama deadline toimii. Viimeksi hyödyin tästä, kun en osannut valita kahden romaaniprojektin väliltä. Erään lounaspalaverin tuloksena minulle sekä kerrottiin, kumpi kannattaisi tehdä ensin, että annettiin kirjoittamiselle deadline. Taakka putosi harteiltani ja kirjoittaminen tuntui pitkästä aikaa helpolta.

Liika vapautta on vaikea hallita. Vapaus on pakko kahlita, paloitella osiksi ja käyttää palanen kerrallaan.