alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


7 kommenttia

Ensimmäinen kirjatrailerini – ja niin kaunis!

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Nyt se on täällä – eli ensimmäinen kirjatrailerini koskaan! Yö ei saa tulla löytyy nyt siis myös YouTubesta.

Olen pitkään ollut hieman epävarma kirjatrailereiden suhteen. Minusta on sääli, jos kirjat eivät riitä sellaisenaan, vaan niistä pitää muokata jotain elokuvamaista, että yleisö kiinnostuisi.

En pidä liian mainosmaisista kirjatrailereista. Toisaalta en pidä liian kotikutoisistakaan: niiden anti saattaa jäädä kovin vähäiseksi. En oikein ole ollut varma, mikä kirjatrailerin tarkoitus on.

Alkukeväästä kuitenkin päätin, että haluan trailerin. Ja koska itse en osaa sellaista tehdä, etsin hommaan oikean osaajan. Sellaiseksi valikoitui Mikaela Välipakka, joka on aiemmin tehnyt muun muassa runovideoita ja saanut niistä palkintoja. Ideoimme traileria yhdessä, mutta Mikaela oli lopulta vastuussa käsikirjoituksesta, toteutuksesta, äänimaisemasta, kuvauksesta ja leikkauksesta. Kaikesta siis.

Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Traileri on kaunis, hieman surrealistinen, tyylikäs. Kirjatrailerit ovat varsin tuore ”taiteenala”, eikä niiden muoto tai sisältö ole vielä vakiintunut. Halusin melko pitkän trailerin – pituutta on yli 3 minuuttia, kun yleensä ne ovat alle kaksiminuuttisia – koska mielestäni tunnelmalle pitää antaa tilaa.

En halunnut liian mainosmaista enkä toisaalta sellaista, että kirjan tapahtumia ”kuvitettaisiin” liikaa. En pidä siitä, ettei lukijan mielikuvitukselle anneta tilaa. Kirjallisuuden tärkeimpiä ominaisuuksia on minulle ollut juuri se, että lukijana saan itse kuvittaa kaiken.

Nykypäivää on kuitenkin se, että kirjankin kannattaa jollain tapaa näkyä monessa eri median kanavassa. Odotan mielenkiinnolla, millaista muuta videosisältöä kirjoista voisi tehdä.

Mainokset


10 kommenttia

Neuvoja uuden ajan kirjailijalle

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen

Palasin juuri kirjamessuilta kotiin. Itselleni osui tänä vuonna esiintymisiä kolmelle päivälle. Pääsin katsastamaan messuhulinaa sekä viikolla että viikonloppuna, aamulla ja illalla.

Messumeiningin kyllästämänä päätin koota neuvoja modernille kirjailijalle. Maailmahan on toki jo täynnä ohjeita kirjoittajille, mutta ehkäpä tämä aika kirjamessuhulinoineen, huomiotalouksineen, someineen ja median murroksineen kaipaa aivan uudenlaisia neuvoja.

Täältä siis pesee:

 

1. Valitse iso aiheesi.

Yhdellä kantavalla aiheella pärjää vaikka koko kirjailijanuran. Mediassa kirjailija muuttuu aiheensa edustajaksi – hän ei anna haastatteluja kirjoistaan, vaan niiden aiheesta. Samasta aiheesta hän kirjoittaa kolumneja ja esseitä, pitää puheita, esiintyy televisiossa.

2. Opettele journalistin ohjeet ja sananvapautta koskeva lainsäädäntö.

Kirjailija pannaan usein kirjoittamaan kolumneja ja blogauksia. Ne ovat tyyliltään usein kärkevämpiä kuin varsinaiset artikkelit – eikä esimerkiksi blogauksia välttämättä kukaan muu lue ennen julkaisua. Ota siis selvää, mitä saa kirjoittaa ja mikä on kirjoittajan vastuu.

3. Valitse kengät hyvin.

Kun esiinnyt, etualalla ovat aina kengät. Kirjamessuilla hienoimmat kengät löytyvät aina kirjailijoiden jaloista.

Jos et katso tarpeelliseksi panostaa kenkiin, voit aina yrittää erottua joukosta vaikka hassulla hatulla tai kampauksella.

4. Opettele meikkaamaan.

Jokainen kirjailija joutuu poseeraamaan kameran edessä vähintääkin kirjan liepeitä ja kustantajan nettisivuja varten. Sen lisäksi kuvia tarvitaan kolumneihin ja haastatteluihin, räpsitään palkintojenjakotilaisuuksissa, kirjastokeikoilla ja messuilla.Yleensä kirjailija joutuu meikkaamaan itse – paitsi jos hän erityisesti haluaa esiintyä naturellina kaikkien kauniiksi tuunattujen ihmisten keskellä.

Edes televisioesiintymisiä varten ei aina meikata talon puolesta: jos kuvaus tapahtuu muualla kuin studiossa, haastateltava joutuu yleensä itse huolehtimaan ulkoasustaan.

Tämän kohdan voi hyvin ulottaa koskettamaan myös mieskirjailijoita.

5. Opettele puhumaan hauskasti.

Kirjailijat ovat erilaisten visailuohjelmien vakiokalustoa. Vähän tuntemattomammatkin kirjailijat joutuvat elämään hauskuusoletuksen kanssa. Opettele esimerkiksi pitämään noin viiden minuutin koskettava mutta hauska puhe.

6. Huolla ääntäsi ja paranna esiintymistaitoja.

Kirjailijat joutuvat esiintymään niin paljon, että on jo hieman ihme, ettei esimerkiksi Kirjailijaliitto juuri järjestä esiintymiskoulutusta. Äänenhuollon perusteet, esiintymisjännityksen kanssa eläminen tai kouluvierailun sisällön rakentaminen ovat asioita, joita jokaisen kirjailijan kannattaisi käydä läpi.

 * * *

Ohjeeni ovat toki kärjistettyjä, mutta vähintääkin totuuden siemen niissä silti piilee. Esimerkiksi kohdissa 2 ja 6 olen täysin tosissani.

Ohjeet eivät myöskään ole kettuilua yhdellekään hassuhattuiselle tai meikistään huolehtivalle kirjailijalle. Esillä oleminen on stressaavaa, eikä kauniin hameen tuoma itsevarmuus ole koskaan pahitteeksi. Itse valitsin messuille tänä vuonna kullanväriset kengät.

Ensimmäisessä ohjeessa olen kaikkein vähiten tosissani. Yhdenkään kirjailijan ei tarvitse sitoutua vain yhteen aiheeseen. Ohje sisältää kuitenkin huomion maailmasta: näkyvät kirjailijat ovat todella muuttuneet aiheensa edustajiksi. Hyvää asiassa on se, että kirjailijat pystyvät todella tuomaan keskusteluun itse tärkeäksi kokemiaan asioita.

Silloin tällöin törmää henkilöihin, joiden mielestä kirjailijoiden ei pitäisi lainkaan esiintyä julkisuudessa. Kirjailijan pitäisi heidän mielestään pelkästään kirjoittaa.

Kaikesta ulkokirjallisesta kieltäytyminen ei kuitenkaan tuo yhtään mitään lisäarvoa kirjailijalle tai kirjallisuudelle. Jos kirjailijalla on esittää teräviä huomioita maailmasta, sanokoon ne julkisuudessa. Sellainen on arvokasta. Muutenkin kirjallisuus kannattaa pitää kaikin puolin kiinnostava alueena. Kirjallisuuden onnistuminen bisneksenä on pidemmän päälle sen säilymisen ehto.

Lopuksi kannattaa muistaa, ettei julkisuutta riitä kaikille kirjailijoille. Keikkakenkiä ei pääse miettimään, jos ei ole keikkojakaan. Julkisuuden kiroista valittavan kirjailijan kannattaa miettiä niitä kollegoita, joiden kirja ei pääse lainkaan näkyviin messuilla tai lehtien sivuilla.


Jätä kommentti

Alastomat kirjailijat messuilla 2014

Blogin kirjoittajia voi käydä tänäkin vuonna bongaamassa Helsingin Kirjamessuilta. Messut siis pidetään 23. – 26. lokakuuta Helsingin Messukeskuksessa. Tässä alastomien aikatauluja:

Maija Haavisto

Pe 24.10.
Klo 16.30: Osuuskumman/Robustoksen osasto (6e131)
Klo 17.30: RADIUM-kirjojen osasto (7b5)

Anu Holopainen

Su 26.10.
Klo 12.30: Myllylahden osasto (7e59)

Jukka Laajarinne

Su 26.10.
Klo 13.30: Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa Jarkko Tontti, Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Takauma

Anne Leinonen

Pe 24.10.
17.00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa. Kullervo

La 25.10.2014
Klo 10:00 Ilottomien ihmisten kylä. Louhi
Klo 12:00 Mitä on suomikumma? Takauma

Tiina Raevaara

To 23.10.
Klo 16.00: Laukaisu. Katri Vala
Klo 16.30: Paasilinnan osasto (6b81)

Pe 24.10.
Klo 19: Hyvä vai huono tiedeuutinen. Hauska paneelikeskustelu. Takauma

Su 26.10.
Klo 12.00: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Keskustelemassa Kaari Utrio ja Tiina Raevaara. Takauma

Marisha Rasi-Koskinen

To 23.10.
Klo 14.00: Novellistit haastattelussa. Mika Waltari


6 kommenttia

Kirjailijan työhyvinvointi

JP Koskinen

JP Koskinen

Viime viikolla auringon jo hiukan kurkatessa synkkien pilvien lomasta kirjailijat kokoontuivat Kirjailijaliiton kutsumina työhyvinvointipäivään Villa Kivessä . Itse olin paikalla kaksoisroolissa, kuuntelemassa sekä puhumassa.

Minun puheenvuoroni käsitteli kirjailijoiden kipupisteitä kirja-alalla. Kokosin aineiston alkuvuoden aikana pienen kirjailijakyselyn avulla, joten tulokset ovat tuoreita. Aineisto on sekä hyvä että huono. Hyvä siinä mielessä, että se löysi kentällä vallitsevien huolten pääkohdat, huono siinä mielessä että se osoitti niiden laajuuden yli kustantamorajojen.

Keskustelu oli vilkasta ja minusta hyvin realistista. Kirjailijat eivät suinkaan ole tyhmiä, he ymmärtävät myös talouden ja kiireen aiheuttamat paineet. Mutta he ymmärtävät myös sen, että ilman kirjailijoita ei olisi kustantamoita ja kirjakaupatkin voisivat suosiolla muuttaa nimensä paperikaupoiksi.

Kyselyn ylivoimaisesti polttavimmaksi ongelmaksi koettiin kirjailijoiden kastijako kustantamoissa. Tämän asian myös Antti Majander nostaa esiin lauantaiesseessään, ehkä hän salakuunteli esitystäni Villa Kivessä. On turha miettiä sitä, onko tämä jako tietoista vai tiedostamatonta, se on todellinen ongelma ja sellaisena se myös kirjailijoiden keskuudessa koetaan. Tämä jako tietysti heijastuu läpi ongelmien ketjun aina kirjakaupan tapaan asettaa kirjat esille.

Toinen mieltä laajasti askarruttava seikka oli markkinointi. Tässä asiassa moni kirjailija tuntuu jäävän jalkoihin niin, ettei mistään markkinoinnista oikeastaan voida puhua. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että lehtimainoksiin ei tuhlata rahaa, vaan kirjailijalle ei hankita esiintymisiä messuille, kirjakauppoihin tai muihin kustantajan vaikutuspiirissä oleviin tilaisuuksiin. Monet kokevat juuri tämän vuoksi, että he joutuvat tekemään liikaa itse. Kirjan myynti on aika hyvin sidoksissa julkisuuteen, jota sitten kukin yrittää hankkia itse haalimalla esiintymisiä, olemalla esillä somessa jne. Kaikki tuo on tietysti pois varsinaisesta kirjoittamisesta.

kirjoituskoneKolmas mieltä kääntävä asia oli yhteydenpito kirjailija-kustantaja -akselilla. Kirjailijathan eivät tosiaan istu tehtaassa kirjoittamassa kirjojaan kustantajan valvovan silmän alla, eivät kokoonnu kahvipöytään rupattelemaan mukavia tai poikkea jaloittelutauoilla työnantajan huoneessa. Yhteydenpito tapahtuu usein sähköpostilla ja/tai puhelimitse. Valitettavan usein kirjailijat kokevat, etteivät he saa mitään tietoa kustantamoista elleivät itse älyä kysyä. Jopa kirjojen julkaisuaikataulut saattavat siirtyvä ilman että kukaan on muistanut kertoa siitä kirjailijalle. Kysymyksiinkään ei aina kovin ripeästi vastata, joihinkin ei koskaan.  Jokainen varmasti ymmärtää, ettei näissä olosuhteissa kirjailija tunne itseään kovin tärkeäksi.

Yksi ikuisuusaihe, joka nousee aina esiin, on tekijänpalkkiot. Ne eivät ole kovin häävit, kun muistetaan esimerkki, jonka kirjoitin auki apurahapostauksessani aikaisemmin. Tässä asiassa täytyy nyt muistaa se, että kirjailijalla ei ole tukevaa työyhteisöä vaan hän on sopimusneuvotteluissa aina yksin. Tietysti Kirjailijaliitto auttaa juridisesti sopimusasioissa, mutta kirjailija on se, joka nimensä paperiin laittaa. Jos syntyy tunne, että jonkin asian vaatiminen estää kirjan julkaisun, on moni kirjailija aika heikoilla jäillä. Vaatiako se kolmaskin leipä vuoden ruokavarastoihin sillä riskillä, ettei saa yhtään vai tyytyäkö suosiolla kahteen? Idealismi toimii aina parhaiten silloin, kun oma toimeentulo ei ole vaakalaudalla.

Kaikki yllä luetellut seikat aiheuttavat sekä taloudellista- että henkistä epävarmuutta. Kirjailija voi laskea budjettinsa sen varaan, että vuonna 2014 ilmestyy romaani josta saa ennakot ja vuonna 2015 lisää rahaa. Jos kirja siirtyy syksyyn 2015, laskutikku kuumenee aika nopeasti. Henkisesti voi olla raskasta tehdä työtä, jonka lopputuloksen julkitulo ei ole omissa käsissä. Hyväkin romaani voi jäädä julkaisematta, tai jos se julkaistaan, se lipuu jään alle ilman mitään mediahuomiota. Näissä tapauksissa itsetunto ja työn mielekkäänä kokeminen ovat kovilla.

Ehkä pahinta tässä tilanteessa on se, että kirjailijat kokevat kamppailevansa kollegoitaan vastaan. Se aiheuttaa tietysti jollakin tasolla kateutta, joka minun, ja Villa Kivessä käydyn keskustelun perusteellakaan, ei ole henkilökohtaista vaan kohdistuu lähinnä vallitsevaan tilaan. Kulttuurialalla kilpailuasetelma tässä laajuudessa ei ole millään tavalla optimitilanne.

Oli mukava käydä keskustelua kollegoiden kanssa näistä asioista, jotka koimme yhteisiksi. Ratkaisuja mietittiin laajasti ja yksi tärkeä seikka nousi esiin. Kirjailijoiden on pidettävä yhteyttä toisiinsa. Kaikkia alaan liittyviä ongelmia on hyvä kysyä kollegoilta. Itse olen aina pulmatilanteissa kysynyt itseäni viisaammilta neuvoja, eikä kukaan ole koskaan jättänyt vastaamatta minulle mihinkään kysymykseen. Myös Kirjailijaliitto auttaa aina, jos se suinkin voi. Ei pidä arastella ottaa yhteyttä liittoon missään olosuhteissa.

Lopuksi on vielä sanottava, että kirjailijat ymmärtävät myös sen, että kustantamotkaan eivät elä tällä hetkellä missään paratiisissa. Taloudellinen ahdinko ja supistukset ovat nostaneet työkuormaa myös heillä ja meistä jokainen sen myös ymmärtää. On kuitenkin joitakin asioita, joita voidaan korjata kun yhdessä istutaan alas ja keskustellaan asioista. Ystävällisyys ja toisen kunnioittaminen eivät maksa mitään, puolin ja toisin.

Lue lisää aiheesta:
Tiina Raevaara: Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet
Laura Honkasalo: Kirjailijan työhyvinvoinnista
Antti Majander: Kustantajaa kuristaa, kirjailijaa hirvittää

PS. Tämä on näillä näkymin viimeinen juttuni tässä blogissa. Kiitän kollegoita tästä mukavasta matkasta ja toivotan vilkasta keskustelua ja hyvää jatkoa alastomille kirjailijoille!


29 kommenttia

Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet

Tiina

Tiina

Aamun Helsingin Sanomissa oli suomalaista kirjabisnestä käsittelevä, Antti Majanderin kirjoittama essee. Se sisälsi paljon totuuksia ja oli kaikessa raadollisuudessaan suorastaan ihailtava.

Kirjojen myynti laskee himpun verran joka vuosi. Satoja tuhansia myyvien bestsellerien aika on ohi: tilastoista näkee, että kaikkein myyydyimpiä kirjoja myydään aina vain vähemmän.

Uutinen voisi olla hyväkin, jos se tarkoittaisi, että myynti jakaantuisi aiempaa tasaisemmin kirjojen kesken. Näin asia ei kuitenkaan ole. Käytännössä bestsellerien laskeva myynti merkitsee, että kustantamoille jää aiempaa vähemmän rahaa kustantaa muita kuin kelvollisesti myyviä kirjoja.

Osuvimmillaan Majanderin lauantaiessee on kuvaillessaan kirjailijoiden jakoa kahteen kastiin: “jonkin verran on niitä, jotka kuka tahansa kustantaja nappaisi mieluusti listoilleen, sekä isompi joukko niitä, joita siedetään vaivoin”.

Asetelman tunnistaa jokainen kirjailija. Jos joku ei tunnista, hän kuuluu ensimmäiseen ryhmään ja on vastuuttoman huono havainnoimaan kollegoidensa tilannetta.

Kirjailijan on vaikea välttää katkeruutta, jos “omasta” kustamosta vastataan sähköposteihin kovin hitaasti, julkaisupäätökset venyvät, kirjojen välillä ei pidetä mitään yhteyttä, kirjaa ei mainosteta lainkaan eikä kirjailijalle järjesty messuesiintymisiä tai kirjakauppaesittelyitä.

Samaan aikaan kirjailija ei voi olla huomaamatta, kuinka saman kustantamon toista kirjailijaa kohdellaan aivan eri tavalla: puolivalmis käsikirjoitus revitään käsistä, kirjalle varataan kustannusohjelmasta paikka ennen kuin siitä on kirjoitettu riviäkään, sellaisina vuosina kun kirjaa ei ole tulossa, kirjailijalta pyydellään vaikkapa lastenkirjaa tai kirjoituskokoelmaa, yhteyttä pidetään ja lounaita tarjotaan, keikkoja järjestetään kalenteri täyteen, kirjoille järjestetään agentti ulkomaanmyyntiä varten, valokuvausta varten kirjailija viedään kampaajalle ja maskeeraukseen – ja niitä kuvia otetaankin usein ja paljon.

Mieleen tulee kaikenlaisia johtopäätöksiä.

Näkyvyyttä saavan kirjailijan takana on muitakin kuin kustantamo: häneen satsaavat rahallisesti myös kirjakaupat. Nekin järjestävät yleisötilaisuuksia ja kampanjoita, joissa kirjoja mainostetaan vaikkapa ulkomaanmatkan arvonnalla. Rivikirjailija ei voi kuin hämmästellä.

Miten kirjailijan pitäisi suhtautua tähän kaikkeen?

Kaikilla kirjoilla ei tietysti olekaan suurta kaupallista potentiaalia. Kaikki kirjailijat eivät halua suurta henkilökohtaista näkyvyyttä. Kirjajulkisuus on ehdottomasti henkilöitymässä: kuulin, että jopa Ylen kirjallisuusohjelmien tekijöille on luotu aiempaa enemmän paineita käsitellä kirjoja tekijän persoonan kautta.

Väitän, että kustantamot hukkaavat suuren määrän kaupallista potentiaalia sillä, että osa kirjoista jää ilman kunnon panostusta. Asiahan ei mene niin, että julkisuutta saisivat poikkeuksellisen hyvät kirjat: julkaisulistoilta löytyy paljon aivan yhtä hyviä kirjoja, joita ei syystä tai toisesta nosteta esiin. Tai toisinpäin sanottuna: eivät paljon näkyvyyttä saavat kirjat aina niin kovin loistavia ole. Näkyvyydessä ja myynnissä on kyse paljon muustakin kuin kaunokirjallisesta onnistumisesta.

Syytän asiasta kustantamoiden henkilökunnan aikapulaa sekä eräänlaista mielikuvituksettomuutta. Omiin kirjailijoihin ei tutustuta kunnolla, heidän profiiliaan ei mietitä, heidän mahdollisuuksiaan ei käydä kunnolla läpi. Kustantamon markkinoinnista ja tiedotuksesta vastaavat henkilöt eivät osaa hyödyntää heidän ominaisuuksiaan.

Ehkä tämä piilevä potentiaali tulee jollain tapaa havainnollistettua Finlandia-palkinnon kohdalla: palkinto nostaa toisinaan esiin kirjoja, jotka normaalisti olisivat jääneet ilman suurta näkyvyyttä ja myyneet huonosti. Palkinnon tuoma myynti osoittaa, että kaupallista potentiaalia riittää kirjavalikoimassa. Pitäisi vain olla muitakin keinoja nostaa se esiin kuin yksittäinen palkinto.

Antti Majander kirjoittaa: “Kustantaja unelmoi siitä, että hän löytäisi suomalaisen prosaistin, joka julkaisee luettavan ja korkeatasoisen romaanin joka toinen vuosi. Lisäksi hän toivoo listalleen uskottavaa dekkaristia, joka julkaisisi joka vuosi. Työn iloa tuottaa, kun kustantaja näkee, miten nuoresta runoilijasta kehittyy taitava prosaisti, joka julkaisee säännöllisesti, ottaa osaa julkiseen keskusteluun ja löytää aiheikseen kiintoisia uusia näkemyksiä.

Tällaisia kirjailijoita olisi lähes joka kustantamossa, kun heidän mahdollisuutensa vain nähtäisiin. Millä keinoin kirjailija ottaa osaa julkiseen keskusteluun, jos hänellä ei ole mitään kanavaa siihen? Miten kirjailija voi julkaista säännöllisesti, jos käsikirjoitus roikkuu kustantamossa puoli vuotta ilman minkäänlaista vastakaikua?

Kustantamot eivät hoida hommaansa kunnolla kaikkien kirjailijoiden osalta. Jos kirjailijan halutaan vaikuttavan yhteiskunnalliselta keskustelijalta, kustantamon kannattaa markkinoida häntä sellaisena. Enkä tarkoita tällä ison rahan mainostamista, vaan pienempää käytännön pr-työtä, verkostojen hyödyntämistä.

Haluja on ehkä parempaan: “Alan mantra kuuluukin nyt: tehdään vähemmän mutta paremmin. Paremmin tarkoittaa tässä sitä, että julkaistuilla teoksilla olisi edes mahdollisuus tavoittaa yleisö”, kirjoittaa Majander. “Kustantamoissa on notkistuttava tekemään sitä, mitä omakustantajat ovat tehneet koko ajan, jalkautumaan erilaisiin tilaisuuksiin. On tavoitettava pienet erikoisyleisöt, kun suurien massojen koskettaminen käy yhä vaikeammaksi.”

Myös kirjailijat tarvitsevat monenlaista asenteen petraamista. Maailma muuttuu, kirjailijan pitää muuttua mukana. Korkeakirjallisuuden edustajalla ei ole varaa halveksua elämäntaito-oppaiden kirjoittajia, sillä niiden tuotoilla pidetään pystyssä kustantamoita. Viihdenäkyvyyttä ei kannata halveksua: kirjallisuus taistelee elintilasta kaiken muun tuotetun sisällön kanssa.

Jos kustantamon pitää tehdä paremmin, notkistua, jalkautua tilaisuuksiin ja tavoittaa pienet erikoisyleisöt, kirjailijankin täytyy yrittää. Nykyajan kirjailijan pitää olla aktiivinen, suunnitelmallinen ja ennen kaikkea tietoinen mekanismeista.

Se ei ole helppoa, ja joskus se vaatii astumista alas taiteilijuuden korokkeelta.


7 kommenttia

Jään alta

JP KoskinenJuhlat on juhlittu ja paperi on taas valkoista kuin lumi. Finlandia-huumasta huolimatta kukaan ei tullut auttamaan minua uuden kirjan kirjoittamisessa vaan jouduin tekemään sen yksin. Kurja juttu.

Ystäväni Rasputin teki sen, missä Rasputin oli muutoinkin hyvä. Kevään kirjana se ei suostunutkaan kuolemaan kiltisti elokuussa vaan sinnitteli tänne jouluun asti. Kirja keräsi vielä tukun hienoja uusia arvosteluja, mikä tuntui erityisen hyvältä. Hieno juttu.

Käytän kirjoittamiseen konetta, joka ei ole netissä. Nettikoneeni, joka pitää minut kiinni maailmassa, otti ja hajosi. Tietotekniikka on todella ihmeellistä ja hienoa. Kun ostin uutta konetta, myyjäkin totesi, että kyllä sillä viisi vuotta taas mennään. Olemme siis luovuttaneet ja hyväksyneet sen, että kalliit vehkeet hajoavat nopeasti. Kurja juttu.

Pelkäsin hiukan tämän kaiken keskellä, että kirjoittamiseni sekoaa ja hajoaa käsiin. Ehdokkuus oli luonnollisesti loistava asia tehdyn kirjan osalta, mutta helkkarin huono tekeillä olevan kirjan osalta. Tietysi kirjailija mielellään esittelee Aamun kirjassa uusinta romaaniaan, mutta pientä aivosäätöä vaatii ponkaista paikalle keskeneräisen romaanin äärestä. Haastattelun alkaessa oli kulunut 8 tuntia siitä, kun painin vielä uuden kirjan kanssa. Sain pidettyä kuitenkin pääni kasassa. Hieno juttu.

Kirjailija on tietysti juuri niin hyvä, kuin viimeisin romaani. Paikoilleen ei voi jäädä, jos aikoo kirjoittamisella leipää tienata. Suomessa romaani viiden vuoden välein on ylellisyys, johon tuskin kellään on varaa. Harvassa ovat ne myynnilliset jättipotit, jotka takaisivat työrauhan vuosiksi eteenpäin. Kirjoittaessa kuitenkin tarina ottaa aikansa mistään piittaamatta. Jos se ajaa teoksen kustannusohjelmissa vuodesta toiseen, se on vain kärsittävä nahoissaan. Kurja juttu.

Talvi tulee. Lunta on maassa. Jos mielin uimaan, on Aulangonjärven jäähän hakattava avanto. Pitkään minusta tuntui, kuin olisin kirjoillani luiskahtanut jään alle. Kirkkaan jään läpi näin kirjalliset juhlat ja riennot, niin lähellä, niin kaukana. Olin läsnä mutta poissa silmistä. Nyt tuntuu siltä, että olisin päässyt pois jään alta. Ehkä luiskahdan vielä takaisin, mutta sainpahan vedettyä vähän henkeä. Hieno juttu.


6 kommenttia

Tuntemattomien kirjailijoiden maa

pushkin 013sepiaTervo, Hotakainen, Sofi Oksanen, Riikka Pulkkinen, Leena Lehtolainen, Laila Hirvisaari, Pirjo Hassinen, Anna-Leena Härkönen, Anja Snellman jne. Siinä joitakin tunnettuja suomalaisia nykykirjailijoita. Niitä, joita myydään ja luetaan ja jotka mainitaan ja muistetaan siellä, missä on kyse suomalaisesta kirjallisuudesta. Näitä laajalti tunnettuja suomalaisia kirjailijoita on lopulta aika vähän. Ehkä kaksi tusinaa. Pinnan alla riittää kuitenkin populaa. On niitä, joiden nimi ei soita ihan jokaisen kirjoja joskus lukevan kelloja, ja niitä, joita ei taida tuntea oikein kukaan. Kun heidän nimensä pomppaa jossain esille kirjailija-etuliitteellä varustettuna, mieleen tulee, että jaa-a, joku uusi kirjailija taas. Ja sitten kun googlettaa, löytyykin kymmenien kaunokirjallisten teosten pituinen bibliografia ja maininta, että uusi teos julkaistiin vastikään. Eikä siihen ole lehtiä laajasti lukeva ja kirjallisuuden kenttää aktiivisesti seuraavakaan törmännyt missään. Sellainen on jotenkin hirvittävää, masentavaa, murheellista ja samalla synkeän hupaisaa.

Enemmän tai vähemmän kattavaa listaa suomalaisista kirjailijoista voi käydä lukemassa esim. Wikipediassa. J-kirjaimen kohdalta alkaa tällainen lista:

J

J jatkuu

Mukana on menneitä ja nykyisiä kirjailijoita. Montako heistä tunnistat? Kuinka monen teoksia olet lukenut? Itse tunnistin 11 nimeä (omani mukaan luettuna) ja kaikkiaan neljää olen lukenut (omat teokseni mukaan luettuina). Väkisinkin tulee miettineeksi, moniko nykyihmisistä poimii esimerkiksi minun nimeni tuosta listasta ja toteaa, että juu, tuttu, ja kuinka monelle Pasi Ilmari Jääskeläinen on yhtä tuntematon kuin vaikkapa nimi Terttu Järvilehto tai Arvi Järventaus minulle. Ja muuttuuko tilanne? Tulenko minä tai tulevatko jotakuinkin samassa asemassa olevat tutut kirjailijakollegani vielä nousemaan tunnettuuslistalla ylemmäksi, niin että meitä luetaan ja ostetaan ja meidät mainitaan siellä, missä aletaan puhua suomalaisesta kirjallisuudesta?

Olin eilen Kuopion Kirjakantissa haastateltavana. Minua ennen salissa esiteltiin Savonia-palkinnon ehdokkaat. Ehdokkaina olivat Antti Heikkinen teoksella Pihkatappi, Inka Nousiainen teoksella Kirkkaat päivä ja ilta, Asko Sahlberg teoksella Herodes, Marja-Leena Tiainen teoksella Khao Lakin sydämet, Sinikka Tirkkonen runokokoelmalla Pimeän halki, valon halki ja Jouni Tossavainen teoksella Kesäpäivä. Paikalla oli suurin osa tästä porukasta. käsittääkseni Sahlberg ja Tossavainen puuttuivat. Yleisöä oli jonkin verran, salissa oli kuitenkin turhan paljon tyhjää tilaa joka puolella, jotta olisi päässyt syntymään vaikutelma yleisöryntäyksestä. Odotin omaa vuoroani vähän skeptisenä. Ennen haastatteluani oli väliaika ja yleisö poistui salista. Kun minua alettiin haastatella, paikalla oli vielä hiukan vähemmän väkeä kuin edellisen esityksen aikana. Tuollaisissa tyhjillä paikoilla täytetyissä saleissa saattaa kokea muunlaisiakin tunteita kuin esiintymisen iloa, esittää itselleen kysymyksen No miksipä tänne olisikaan koko Kuopio vaivautunut, eiväthän ne teoksiani tunne, tai minua, enkä ole edes ehdolla millekään palkinnolle, saati että olisin sellaista saanut. Toisaalta paikalla oli ihmisiä, ei ehkä kovin paljon, mutta jotkut olivat siellä nimenomaan minun vuokseni, ja muutamat kertoivat kirjojani lukeneensa ja niistä nauttineensa, mistä tietysti olin otettu. Pienempikin sali olisi kyllä riittänyt tuolle kohtaamiselle.

voikukkaMinua haastatellut kirjabloggaaja Amma viittasi uuden romaanini Lukija-hahmoon Nomiin ja kysyi, mitä lukijat minulle merkitsevät. Kirjailijat etsivät itselleen koko ajan yleisöä, uusia lukijoita, kaikenlaisin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Lukijoita ei ole koskaan liikaa. Lukijat ovat kirjallisuuden elinehto. Ilman lukijaa kirja olisi kuollut esine. Kerroin tämän, ja taisin puhua jotain myös siitä, kuinka kirjailijoilla on hieman kummallinen tarve levittää omaa tajunnansisältöään mahdollisimman moneen ulkopuoliseen tajuntaan, hieman laajentumishaluisten sotapäälliköiden tapaan. Niin; kirjailijat etsivät itselleen koko ajan uusia lukijoita, koska lukijoita ei voi koskaan olla liikaa, mutta monetkaan lukijat eivät etsi itselleen koko ajan uusia kirjailijoita – heille riittävät ne vanhat ja tutut. Uuteen kirjailijaan tutustuminen on pieni ponnistus, riski hukata rajallista aikaa. Ja millä perusteella lukija tarttuu uuden kirjailijan teokseen? Koska ystävät suosittelivat. Koska kirjailija puhui hyvin televisiossa tai radiossa. Koska hänestä kirjoitettiin lehdessä. Koska kirja on tullut vastaan kaikkialla mediassa ja se on saanut jonkin palkinnon tai ainakin on päässyt ehdolle. Koska kirja on näkyvällä paikalla kaupassa.

Ystävien suositukset tietysti vaikuttavat vain silloin kun ne ystävät ovat ensin tulleet tarttuneeksi uuden kirjailijan teokseen. Suosio tuo tässä suosiota. Kirjailijan ja kirjan medianäkyvyys kasvattavat myös ruohonjuuritason viidakkorumpumenestystä. Mutta mediaan mahtuu kerrallaan vain kourallinen kirjailijoita. Näkymättömyys on kirjailijoiden enemmistön superkyky, jolle pitäisi keksiä ehdottomasti jotain hyötykäyttöä. Suurin osa kirjailijoista on pysyvästi suurimmalle osalle lukijoista yksi tuntematon nimi muiden joukossa. Kirjailija Se-Ja-Se. Kirjailija Joku-Mikä-Se-Nyt-Olikaan. Kirjailja Kirjoittanut-Kai-Jotain. Mikä tietysti tietää heikkoa lukuvaloa myös kirjailijoiden teoksille. Ja kun lukematon kirja ei elä, Suomi on kitukasvuisen kirjallisuuden luvattu maa. Maaperä vain ei mahdollista riittävää kasvua suurimmalle osalle kirjoitetusta ja julkaistusta kirjallisuudesta.

Mitä omaan tilanteeseeni tulee, mitään kovin radikaalia näkyvyyden ja lukijakunnan kasvua ei ole vielä näköpiirissä – ei Suomen alueella. Esikoisromaanin englanninkielinen käännös on kuitenkin julkaistu pari päivää sitten ja se on huomioitu monissakin lehdissä. Hyvät arvostelut saattavat houkutella englanninkielisiä lukijoita PIJ-kirjallisuuden pariin. Ja kun myös saksan-, espanjan-, italian- ja tsekinkieliset käännökset ovat tulossa, jonkinlaista lukijakunnan laajenemista väistämättä on tapahtuva koko maailman tasolla. Ja täällä Suomessakin tuntuisin saaneen uusia lukijoita Sielujen myötä. Muutamia ainakin. Saa sitten nähdä, miten tilanne täällä kehittyy – nousenko kolmannella romaanillani astetta ylempään sarjaan vai jäänkö tälle tunnettuuden ja lukijamäärän tasolle. Tällä hetkellä olen oikeastaan kiinnostuneempi siitä, mitä ulkomailla tapahtuu. Ihan uusi ja oma pelinsä, se joka siellä on käynnissä.  Ehkä proosalleni voisi olla jopa enemmän kysyntää ulkomailla kuin tässä tuhansien tuntemattomien kirjailijoiden karussa maassa.