alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


7 kommenttia

Ensimmäinen kirjatrailerini – ja niin kaunis!

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Nyt se on täällä – eli ensimmäinen kirjatrailerini koskaan! Yö ei saa tulla löytyy nyt siis myös YouTubesta.

Olen pitkään ollut hieman epävarma kirjatrailereiden suhteen. Minusta on sääli, jos kirjat eivät riitä sellaisenaan, vaan niistä pitää muokata jotain elokuvamaista, että yleisö kiinnostuisi.

En pidä liian mainosmaisista kirjatrailereista. Toisaalta en pidä liian kotikutoisistakaan: niiden anti saattaa jäädä kovin vähäiseksi. En oikein ole ollut varma, mikä kirjatrailerin tarkoitus on.

Alkukeväästä kuitenkin päätin, että haluan trailerin. Ja koska itse en osaa sellaista tehdä, etsin hommaan oikean osaajan. Sellaiseksi valikoitui Mikaela Välipakka, joka on aiemmin tehnyt muun muassa runovideoita ja saanut niistä palkintoja. Ideoimme traileria yhdessä, mutta Mikaela oli lopulta vastuussa käsikirjoituksesta, toteutuksesta, äänimaisemasta, kuvauksesta ja leikkauksesta. Kaikesta siis.

Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Traileri on kaunis, hieman surrealistinen, tyylikäs. Kirjatrailerit ovat varsin tuore ”taiteenala”, eikä niiden muoto tai sisältö ole vielä vakiintunut. Halusin melko pitkän trailerin – pituutta on yli 3 minuuttia, kun yleensä ne ovat alle kaksiminuuttisia – koska mielestäni tunnelmalle pitää antaa tilaa.

En halunnut liian mainosmaista enkä toisaalta sellaista, että kirjan tapahtumia ”kuvitettaisiin” liikaa. En pidä siitä, ettei lukijan mielikuvitukselle anneta tilaa. Kirjallisuuden tärkeimpiä ominaisuuksia on minulle ollut juuri se, että lukijana saan itse kuvittaa kaiken.

Nykypäivää on kuitenkin se, että kirjankin kannattaa jollain tapaa näkyä monessa eri median kanavassa. Odotan mielenkiinnolla, millaista muuta videosisältöä kirjoista voisi tehdä.


10 kommenttia

Neuvoja uuden ajan kirjailijalle

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen

Palasin juuri kirjamessuilta kotiin. Itselleni osui tänä vuonna esiintymisiä kolmelle päivälle. Pääsin katsastamaan messuhulinaa sekä viikolla että viikonloppuna, aamulla ja illalla.

Messumeiningin kyllästämänä päätin koota neuvoja modernille kirjailijalle. Maailmahan on toki jo täynnä ohjeita kirjoittajille, mutta ehkäpä tämä aika kirjamessuhulinoineen, huomiotalouksineen, someineen ja median murroksineen kaipaa aivan uudenlaisia neuvoja.

Täältä siis pesee:

 

1. Valitse iso aiheesi.

Yhdellä kantavalla aiheella pärjää vaikka koko kirjailijanuran. Mediassa kirjailija muuttuu aiheensa edustajaksi – hän ei anna haastatteluja kirjoistaan, vaan niiden aiheesta. Samasta aiheesta hän kirjoittaa kolumneja ja esseitä, pitää puheita, esiintyy televisiossa.

2. Opettele journalistin ohjeet ja sananvapautta koskeva lainsäädäntö.

Kirjailija pannaan usein kirjoittamaan kolumneja ja blogauksia. Ne ovat tyyliltään usein kärkevämpiä kuin varsinaiset artikkelit – eikä esimerkiksi blogauksia välttämättä kukaan muu lue ennen julkaisua. Ota siis selvää, mitä saa kirjoittaa ja mikä on kirjoittajan vastuu.

3. Valitse kengät hyvin.

Kun esiinnyt, etualalla ovat aina kengät. Kirjamessuilla hienoimmat kengät löytyvät aina kirjailijoiden jaloista.

Jos et katso tarpeelliseksi panostaa kenkiin, voit aina yrittää erottua joukosta vaikka hassulla hatulla tai kampauksella.

4. Opettele meikkaamaan.

Jokainen kirjailija joutuu poseeraamaan kameran edessä vähintääkin kirjan liepeitä ja kustantajan nettisivuja varten. Sen lisäksi kuvia tarvitaan kolumneihin ja haastatteluihin, räpsitään palkintojenjakotilaisuuksissa, kirjastokeikoilla ja messuilla.Yleensä kirjailija joutuu meikkaamaan itse – paitsi jos hän erityisesti haluaa esiintyä naturellina kaikkien kauniiksi tuunattujen ihmisten keskellä.

Edes televisioesiintymisiä varten ei aina meikata talon puolesta: jos kuvaus tapahtuu muualla kuin studiossa, haastateltava joutuu yleensä itse huolehtimaan ulkoasustaan.

Tämän kohdan voi hyvin ulottaa koskettamaan myös mieskirjailijoita.

5. Opettele puhumaan hauskasti.

Kirjailijat ovat erilaisten visailuohjelmien vakiokalustoa. Vähän tuntemattomammatkin kirjailijat joutuvat elämään hauskuusoletuksen kanssa. Opettele esimerkiksi pitämään noin viiden minuutin koskettava mutta hauska puhe.

6. Huolla ääntäsi ja paranna esiintymistaitoja.

Kirjailijat joutuvat esiintymään niin paljon, että on jo hieman ihme, ettei esimerkiksi Kirjailijaliitto juuri järjestä esiintymiskoulutusta. Äänenhuollon perusteet, esiintymisjännityksen kanssa eläminen tai kouluvierailun sisällön rakentaminen ovat asioita, joita jokaisen kirjailijan kannattaisi käydä läpi.

 * * *

Ohjeeni ovat toki kärjistettyjä, mutta vähintääkin totuuden siemen niissä silti piilee. Esimerkiksi kohdissa 2 ja 6 olen täysin tosissani.

Ohjeet eivät myöskään ole kettuilua yhdellekään hassuhattuiselle tai meikistään huolehtivalle kirjailijalle. Esillä oleminen on stressaavaa, eikä kauniin hameen tuoma itsevarmuus ole koskaan pahitteeksi. Itse valitsin messuille tänä vuonna kullanväriset kengät.

Ensimmäisessä ohjeessa olen kaikkein vähiten tosissani. Yhdenkään kirjailijan ei tarvitse sitoutua vain yhteen aiheeseen. Ohje sisältää kuitenkin huomion maailmasta: näkyvät kirjailijat ovat todella muuttuneet aiheensa edustajiksi. Hyvää asiassa on se, että kirjailijat pystyvät todella tuomaan keskusteluun itse tärkeäksi kokemiaan asioita.

Silloin tällöin törmää henkilöihin, joiden mielestä kirjailijoiden ei pitäisi lainkaan esiintyä julkisuudessa. Kirjailijan pitäisi heidän mielestään pelkästään kirjoittaa.

Kaikesta ulkokirjallisesta kieltäytyminen ei kuitenkaan tuo yhtään mitään lisäarvoa kirjailijalle tai kirjallisuudelle. Jos kirjailijalla on esittää teräviä huomioita maailmasta, sanokoon ne julkisuudessa. Sellainen on arvokasta. Muutenkin kirjallisuus kannattaa pitää kaikin puolin kiinnostava alueena. Kirjallisuuden onnistuminen bisneksenä on pidemmän päälle sen säilymisen ehto.

Lopuksi kannattaa muistaa, ettei julkisuutta riitä kaikille kirjailijoille. Keikkakenkiä ei pääse miettimään, jos ei ole keikkojakaan. Julkisuuden kiroista valittavan kirjailijan kannattaa miettiä niitä kollegoita, joiden kirja ei pääse lainkaan näkyviin messuilla tai lehtien sivuilla.


Jätä kommentti

Alastomat kirjailijat messuilla 2014

Blogin kirjoittajia voi käydä tänäkin vuonna bongaamassa Helsingin Kirjamessuilta. Messut siis pidetään 23. – 26. lokakuuta Helsingin Messukeskuksessa. Tässä alastomien aikatauluja:

Maija Haavisto

Pe 24.10.
Klo 16.30: Osuuskumman/Robustoksen osasto (6e131)
Klo 17.30: RADIUM-kirjojen osasto (7b5)

Anu Holopainen

Su 26.10.
Klo 12.30: Myllylahden osasto (7e59)

Jukka Laajarinne

Su 26.10.
Klo 13.30: Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa Jarkko Tontti, Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Takauma

Anne Leinonen

Pe 24.10.
17.00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa. Kullervo

La 25.10.2014
Klo 10:00 Ilottomien ihmisten kylä. Louhi
Klo 12:00 Mitä on suomikumma? Takauma

Tiina Raevaara

To 23.10.
Klo 16.00: Laukaisu. Katri Vala
Klo 16.30: Paasilinnan osasto (6b81)

Pe 24.10.
Klo 19: Hyvä vai huono tiedeuutinen. Hauska paneelikeskustelu. Takauma

Su 26.10.
Klo 12.00: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Keskustelemassa Kaari Utrio ja Tiina Raevaara. Takauma

Marisha Rasi-Koskinen

To 23.10.
Klo 14.00: Novellistit haastattelussa. Mika Waltari


6 kommenttia

Kirjailijan työhyvinvointi

JP Koskinen

JP Koskinen

Viime viikolla auringon jo hiukan kurkatessa synkkien pilvien lomasta kirjailijat kokoontuivat Kirjailijaliiton kutsumina työhyvinvointipäivään Villa Kivessä . Itse olin paikalla kaksoisroolissa, kuuntelemassa sekä puhumassa.

Minun puheenvuoroni käsitteli kirjailijoiden kipupisteitä kirja-alalla. Kokosin aineiston alkuvuoden aikana pienen kirjailijakyselyn avulla, joten tulokset ovat tuoreita. Aineisto on sekä hyvä että huono. Hyvä siinä mielessä, että se löysi kentällä vallitsevien huolten pääkohdat, huono siinä mielessä että se osoitti niiden laajuuden yli kustantamorajojen.

Keskustelu oli vilkasta ja minusta hyvin realistista. Kirjailijat eivät suinkaan ole tyhmiä, he ymmärtävät myös talouden ja kiireen aiheuttamat paineet. Mutta he ymmärtävät myös sen, että ilman kirjailijoita ei olisi kustantamoita ja kirjakaupatkin voisivat suosiolla muuttaa nimensä paperikaupoiksi.

Kyselyn ylivoimaisesti polttavimmaksi ongelmaksi koettiin kirjailijoiden kastijako kustantamoissa. Tämän asian myös Antti Majander nostaa esiin lauantaiesseessään, ehkä hän salakuunteli esitystäni Villa Kivessä. On turha miettiä sitä, onko tämä jako tietoista vai tiedostamatonta, se on todellinen ongelma ja sellaisena se myös kirjailijoiden keskuudessa koetaan. Tämä jako tietysti heijastuu läpi ongelmien ketjun aina kirjakaupan tapaan asettaa kirjat esille.

Toinen mieltä laajasti askarruttava seikka oli markkinointi. Tässä asiassa moni kirjailija tuntuu jäävän jalkoihin niin, ettei mistään markkinoinnista oikeastaan voida puhua. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että lehtimainoksiin ei tuhlata rahaa, vaan kirjailijalle ei hankita esiintymisiä messuille, kirjakauppoihin tai muihin kustantajan vaikutuspiirissä oleviin tilaisuuksiin. Monet kokevat juuri tämän vuoksi, että he joutuvat tekemään liikaa itse. Kirjan myynti on aika hyvin sidoksissa julkisuuteen, jota sitten kukin yrittää hankkia itse haalimalla esiintymisiä, olemalla esillä somessa jne. Kaikki tuo on tietysti pois varsinaisesta kirjoittamisesta.

kirjoituskoneKolmas mieltä kääntävä asia oli yhteydenpito kirjailija-kustantaja -akselilla. Kirjailijathan eivät tosiaan istu tehtaassa kirjoittamassa kirjojaan kustantajan valvovan silmän alla, eivät kokoonnu kahvipöytään rupattelemaan mukavia tai poikkea jaloittelutauoilla työnantajan huoneessa. Yhteydenpito tapahtuu usein sähköpostilla ja/tai puhelimitse. Valitettavan usein kirjailijat kokevat, etteivät he saa mitään tietoa kustantamoista elleivät itse älyä kysyä. Jopa kirjojen julkaisuaikataulut saattavat siirtyvä ilman että kukaan on muistanut kertoa siitä kirjailijalle. Kysymyksiinkään ei aina kovin ripeästi vastata, joihinkin ei koskaan.  Jokainen varmasti ymmärtää, ettei näissä olosuhteissa kirjailija tunne itseään kovin tärkeäksi.

Yksi ikuisuusaihe, joka nousee aina esiin, on tekijänpalkkiot. Ne eivät ole kovin häävit, kun muistetaan esimerkki, jonka kirjoitin auki apurahapostauksessani aikaisemmin. Tässä asiassa täytyy nyt muistaa se, että kirjailijalla ei ole tukevaa työyhteisöä vaan hän on sopimusneuvotteluissa aina yksin. Tietysti Kirjailijaliitto auttaa juridisesti sopimusasioissa, mutta kirjailija on se, joka nimensä paperiin laittaa. Jos syntyy tunne, että jonkin asian vaatiminen estää kirjan julkaisun, on moni kirjailija aika heikoilla jäillä. Vaatiako se kolmaskin leipä vuoden ruokavarastoihin sillä riskillä, ettei saa yhtään vai tyytyäkö suosiolla kahteen? Idealismi toimii aina parhaiten silloin, kun oma toimeentulo ei ole vaakalaudalla.

Kaikki yllä luetellut seikat aiheuttavat sekä taloudellista- että henkistä epävarmuutta. Kirjailija voi laskea budjettinsa sen varaan, että vuonna 2014 ilmestyy romaani josta saa ennakot ja vuonna 2015 lisää rahaa. Jos kirja siirtyy syksyyn 2015, laskutikku kuumenee aika nopeasti. Henkisesti voi olla raskasta tehdä työtä, jonka lopputuloksen julkitulo ei ole omissa käsissä. Hyväkin romaani voi jäädä julkaisematta, tai jos se julkaistaan, se lipuu jään alle ilman mitään mediahuomiota. Näissä tapauksissa itsetunto ja työn mielekkäänä kokeminen ovat kovilla.

Ehkä pahinta tässä tilanteessa on se, että kirjailijat kokevat kamppailevansa kollegoitaan vastaan. Se aiheuttaa tietysti jollakin tasolla kateutta, joka minun, ja Villa Kivessä käydyn keskustelun perusteellakaan, ei ole henkilökohtaista vaan kohdistuu lähinnä vallitsevaan tilaan. Kulttuurialalla kilpailuasetelma tässä laajuudessa ei ole millään tavalla optimitilanne.

Oli mukava käydä keskustelua kollegoiden kanssa näistä asioista, jotka koimme yhteisiksi. Ratkaisuja mietittiin laajasti ja yksi tärkeä seikka nousi esiin. Kirjailijoiden on pidettävä yhteyttä toisiinsa. Kaikkia alaan liittyviä ongelmia on hyvä kysyä kollegoilta. Itse olen aina pulmatilanteissa kysynyt itseäni viisaammilta neuvoja, eikä kukaan ole koskaan jättänyt vastaamatta minulle mihinkään kysymykseen. Myös Kirjailijaliitto auttaa aina, jos se suinkin voi. Ei pidä arastella ottaa yhteyttä liittoon missään olosuhteissa.

Lopuksi on vielä sanottava, että kirjailijat ymmärtävät myös sen, että kustantamotkaan eivät elä tällä hetkellä missään paratiisissa. Taloudellinen ahdinko ja supistukset ovat nostaneet työkuormaa myös heillä ja meistä jokainen sen myös ymmärtää. On kuitenkin joitakin asioita, joita voidaan korjata kun yhdessä istutaan alas ja keskustellaan asioista. Ystävällisyys ja toisen kunnioittaminen eivät maksa mitään, puolin ja toisin.

Lue lisää aiheesta:
Tiina Raevaara: Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet
Laura Honkasalo: Kirjailijan työhyvinvoinnista
Antti Majander: Kustantajaa kuristaa, kirjailijaa hirvittää

PS. Tämä on näillä näkymin viimeinen juttuni tässä blogissa. Kiitän kollegoita tästä mukavasta matkasta ja toivotan vilkasta keskustelua ja hyvää jatkoa alastomille kirjailijoille!


29 kommenttia

Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet

Tiina

Tiina

Aamun Helsingin Sanomissa oli suomalaista kirjabisnestä käsittelevä, Antti Majanderin kirjoittama essee. Se sisälsi paljon totuuksia ja oli kaikessa raadollisuudessaan suorastaan ihailtava.

Kirjojen myynti laskee himpun verran joka vuosi. Satoja tuhansia myyvien bestsellerien aika on ohi: tilastoista näkee, että kaikkein myyydyimpiä kirjoja myydään aina vain vähemmän.

Uutinen voisi olla hyväkin, jos se tarkoittaisi, että myynti jakaantuisi aiempaa tasaisemmin kirjojen kesken. Näin asia ei kuitenkaan ole. Käytännössä bestsellerien laskeva myynti merkitsee, että kustantamoille jää aiempaa vähemmän rahaa kustantaa muita kuin kelvollisesti myyviä kirjoja.

Osuvimmillaan Majanderin lauantaiessee on kuvaillessaan kirjailijoiden jakoa kahteen kastiin: “jonkin verran on niitä, jotka kuka tahansa kustantaja nappaisi mieluusti listoilleen, sekä isompi joukko niitä, joita siedetään vaivoin”.

Asetelman tunnistaa jokainen kirjailija. Jos joku ei tunnista, hän kuuluu ensimmäiseen ryhmään ja on vastuuttoman huono havainnoimaan kollegoidensa tilannetta.

Kirjailijan on vaikea välttää katkeruutta, jos “omasta” kustamosta vastataan sähköposteihin kovin hitaasti, julkaisupäätökset venyvät, kirjojen välillä ei pidetä mitään yhteyttä, kirjaa ei mainosteta lainkaan eikä kirjailijalle järjesty messuesiintymisiä tai kirjakauppaesittelyitä.

Samaan aikaan kirjailija ei voi olla huomaamatta, kuinka saman kustantamon toista kirjailijaa kohdellaan aivan eri tavalla: puolivalmis käsikirjoitus revitään käsistä, kirjalle varataan kustannusohjelmasta paikka ennen kuin siitä on kirjoitettu riviäkään, sellaisina vuosina kun kirjaa ei ole tulossa, kirjailijalta pyydellään vaikkapa lastenkirjaa tai kirjoituskokoelmaa, yhteyttä pidetään ja lounaita tarjotaan, keikkoja järjestetään kalenteri täyteen, kirjoille järjestetään agentti ulkomaanmyyntiä varten, valokuvausta varten kirjailija viedään kampaajalle ja maskeeraukseen – ja niitä kuvia otetaankin usein ja paljon.

Mieleen tulee kaikenlaisia johtopäätöksiä.

Näkyvyyttä saavan kirjailijan takana on muitakin kuin kustantamo: häneen satsaavat rahallisesti myös kirjakaupat. Nekin järjestävät yleisötilaisuuksia ja kampanjoita, joissa kirjoja mainostetaan vaikkapa ulkomaanmatkan arvonnalla. Rivikirjailija ei voi kuin hämmästellä.

Miten kirjailijan pitäisi suhtautua tähän kaikkeen?

Kaikilla kirjoilla ei tietysti olekaan suurta kaupallista potentiaalia. Kaikki kirjailijat eivät halua suurta henkilökohtaista näkyvyyttä. Kirjajulkisuus on ehdottomasti henkilöitymässä: kuulin, että jopa Ylen kirjallisuusohjelmien tekijöille on luotu aiempaa enemmän paineita käsitellä kirjoja tekijän persoonan kautta.

Väitän, että kustantamot hukkaavat suuren määrän kaupallista potentiaalia sillä, että osa kirjoista jää ilman kunnon panostusta. Asiahan ei mene niin, että julkisuutta saisivat poikkeuksellisen hyvät kirjat: julkaisulistoilta löytyy paljon aivan yhtä hyviä kirjoja, joita ei syystä tai toisesta nosteta esiin. Tai toisinpäin sanottuna: eivät paljon näkyvyyttä saavat kirjat aina niin kovin loistavia ole. Näkyvyydessä ja myynnissä on kyse paljon muustakin kuin kaunokirjallisesta onnistumisesta.

Syytän asiasta kustantamoiden henkilökunnan aikapulaa sekä eräänlaista mielikuvituksettomuutta. Omiin kirjailijoihin ei tutustuta kunnolla, heidän profiiliaan ei mietitä, heidän mahdollisuuksiaan ei käydä kunnolla läpi. Kustantamon markkinoinnista ja tiedotuksesta vastaavat henkilöt eivät osaa hyödyntää heidän ominaisuuksiaan.

Ehkä tämä piilevä potentiaali tulee jollain tapaa havainnollistettua Finlandia-palkinnon kohdalla: palkinto nostaa toisinaan esiin kirjoja, jotka normaalisti olisivat jääneet ilman suurta näkyvyyttä ja myyneet huonosti. Palkinnon tuoma myynti osoittaa, että kaupallista potentiaalia riittää kirjavalikoimassa. Pitäisi vain olla muitakin keinoja nostaa se esiin kuin yksittäinen palkinto.

Antti Majander kirjoittaa: “Kustantaja unelmoi siitä, että hän löytäisi suomalaisen prosaistin, joka julkaisee luettavan ja korkeatasoisen romaanin joka toinen vuosi. Lisäksi hän toivoo listalleen uskottavaa dekkaristia, joka julkaisisi joka vuosi. Työn iloa tuottaa, kun kustantaja näkee, miten nuoresta runoilijasta kehittyy taitava prosaisti, joka julkaisee säännöllisesti, ottaa osaa julkiseen keskusteluun ja löytää aiheikseen kiintoisia uusia näkemyksiä.

Tällaisia kirjailijoita olisi lähes joka kustantamossa, kun heidän mahdollisuutensa vain nähtäisiin. Millä keinoin kirjailija ottaa osaa julkiseen keskusteluun, jos hänellä ei ole mitään kanavaa siihen? Miten kirjailija voi julkaista säännöllisesti, jos käsikirjoitus roikkuu kustantamossa puoli vuotta ilman minkäänlaista vastakaikua?

Kustantamot eivät hoida hommaansa kunnolla kaikkien kirjailijoiden osalta. Jos kirjailijan halutaan vaikuttavan yhteiskunnalliselta keskustelijalta, kustantamon kannattaa markkinoida häntä sellaisena. Enkä tarkoita tällä ison rahan mainostamista, vaan pienempää käytännön pr-työtä, verkostojen hyödyntämistä.

Haluja on ehkä parempaan: “Alan mantra kuuluukin nyt: tehdään vähemmän mutta paremmin. Paremmin tarkoittaa tässä sitä, että julkaistuilla teoksilla olisi edes mahdollisuus tavoittaa yleisö”, kirjoittaa Majander. “Kustantamoissa on notkistuttava tekemään sitä, mitä omakustantajat ovat tehneet koko ajan, jalkautumaan erilaisiin tilaisuuksiin. On tavoitettava pienet erikoisyleisöt, kun suurien massojen koskettaminen käy yhä vaikeammaksi.”

Myös kirjailijat tarvitsevat monenlaista asenteen petraamista. Maailma muuttuu, kirjailijan pitää muuttua mukana. Korkeakirjallisuuden edustajalla ei ole varaa halveksua elämäntaito-oppaiden kirjoittajia, sillä niiden tuotoilla pidetään pystyssä kustantamoita. Viihdenäkyvyyttä ei kannata halveksua: kirjallisuus taistelee elintilasta kaiken muun tuotetun sisällön kanssa.

Jos kustantamon pitää tehdä paremmin, notkistua, jalkautua tilaisuuksiin ja tavoittaa pienet erikoisyleisöt, kirjailijankin täytyy yrittää. Nykyajan kirjailijan pitää olla aktiivinen, suunnitelmallinen ja ennen kaikkea tietoinen mekanismeista.

Se ei ole helppoa, ja joskus se vaatii astumista alas taiteilijuuden korokkeelta.


7 kommenttia

Jään alta

JP KoskinenJuhlat on juhlittu ja paperi on taas valkoista kuin lumi. Finlandia-huumasta huolimatta kukaan ei tullut auttamaan minua uuden kirjan kirjoittamisessa vaan jouduin tekemään sen yksin. Kurja juttu.

Ystäväni Rasputin teki sen, missä Rasputin oli muutoinkin hyvä. Kevään kirjana se ei suostunutkaan kuolemaan kiltisti elokuussa vaan sinnitteli tänne jouluun asti. Kirja keräsi vielä tukun hienoja uusia arvosteluja, mikä tuntui erityisen hyvältä. Hieno juttu.

Käytän kirjoittamiseen konetta, joka ei ole netissä. Nettikoneeni, joka pitää minut kiinni maailmassa, otti ja hajosi. Tietotekniikka on todella ihmeellistä ja hienoa. Kun ostin uutta konetta, myyjäkin totesi, että kyllä sillä viisi vuotta taas mennään. Olemme siis luovuttaneet ja hyväksyneet sen, että kalliit vehkeet hajoavat nopeasti. Kurja juttu.

Pelkäsin hiukan tämän kaiken keskellä, että kirjoittamiseni sekoaa ja hajoaa käsiin. Ehdokkuus oli luonnollisesti loistava asia tehdyn kirjan osalta, mutta helkkarin huono tekeillä olevan kirjan osalta. Tietysi kirjailija mielellään esittelee Aamun kirjassa uusinta romaaniaan, mutta pientä aivosäätöä vaatii ponkaista paikalle keskeneräisen romaanin äärestä. Haastattelun alkaessa oli kulunut 8 tuntia siitä, kun painin vielä uuden kirjan kanssa. Sain pidettyä kuitenkin pääni kasassa. Hieno juttu.

Kirjailija on tietysti juuri niin hyvä, kuin viimeisin romaani. Paikoilleen ei voi jäädä, jos aikoo kirjoittamisella leipää tienata. Suomessa romaani viiden vuoden välein on ylellisyys, johon tuskin kellään on varaa. Harvassa ovat ne myynnilliset jättipotit, jotka takaisivat työrauhan vuosiksi eteenpäin. Kirjoittaessa kuitenkin tarina ottaa aikansa mistään piittaamatta. Jos se ajaa teoksen kustannusohjelmissa vuodesta toiseen, se on vain kärsittävä nahoissaan. Kurja juttu.

Talvi tulee. Lunta on maassa. Jos mielin uimaan, on Aulangonjärven jäähän hakattava avanto. Pitkään minusta tuntui, kuin olisin kirjoillani luiskahtanut jään alle. Kirkkaan jään läpi näin kirjalliset juhlat ja riennot, niin lähellä, niin kaukana. Olin läsnä mutta poissa silmistä. Nyt tuntuu siltä, että olisin päässyt pois jään alta. Ehkä luiskahdan vielä takaisin, mutta sainpahan vedettyä vähän henkeä. Hieno juttu.


6 kommenttia

Tuntemattomien kirjailijoiden maa

pushkin 013sepiaTervo, Hotakainen, Sofi Oksanen, Riikka Pulkkinen, Leena Lehtolainen, Laila Hirvisaari, Pirjo Hassinen, Anna-Leena Härkönen, Anja Snellman jne. Siinä joitakin tunnettuja suomalaisia nykykirjailijoita. Niitä, joita myydään ja luetaan ja jotka mainitaan ja muistetaan siellä, missä on kyse suomalaisesta kirjallisuudesta. Näitä laajalti tunnettuja suomalaisia kirjailijoita on lopulta aika vähän. Ehkä kaksi tusinaa. Pinnan alla riittää kuitenkin populaa. On niitä, joiden nimi ei soita ihan jokaisen kirjoja joskus lukevan kelloja, ja niitä, joita ei taida tuntea oikein kukaan. Kun heidän nimensä pomppaa jossain esille kirjailija-etuliitteellä varustettuna, mieleen tulee, että jaa-a, joku uusi kirjailija taas. Ja sitten kun googlettaa, löytyykin kymmenien kaunokirjallisten teosten pituinen bibliografia ja maininta, että uusi teos julkaistiin vastikään. Eikä siihen ole lehtiä laajasti lukeva ja kirjallisuuden kenttää aktiivisesti seuraavakaan törmännyt missään. Sellainen on jotenkin hirvittävää, masentavaa, murheellista ja samalla synkeän hupaisaa.

Enemmän tai vähemmän kattavaa listaa suomalaisista kirjailijoista voi käydä lukemassa esim. Wikipediassa. J-kirjaimen kohdalta alkaa tällainen lista:

J

J jatkuu

Mukana on menneitä ja nykyisiä kirjailijoita. Montako heistä tunnistat? Kuinka monen teoksia olet lukenut? Itse tunnistin 11 nimeä (omani mukaan luettuna) ja kaikkiaan neljää olen lukenut (omat teokseni mukaan luettuina). Väkisinkin tulee miettineeksi, moniko nykyihmisistä poimii esimerkiksi minun nimeni tuosta listasta ja toteaa, että juu, tuttu, ja kuinka monelle Pasi Ilmari Jääskeläinen on yhtä tuntematon kuin vaikkapa nimi Terttu Järvilehto tai Arvi Järventaus minulle. Ja muuttuuko tilanne? Tulenko minä tai tulevatko jotakuinkin samassa asemassa olevat tutut kirjailijakollegani vielä nousemaan tunnettuuslistalla ylemmäksi, niin että meitä luetaan ja ostetaan ja meidät mainitaan siellä, missä aletaan puhua suomalaisesta kirjallisuudesta?

Olin eilen Kuopion Kirjakantissa haastateltavana. Minua ennen salissa esiteltiin Savonia-palkinnon ehdokkaat. Ehdokkaina olivat Antti Heikkinen teoksella Pihkatappi, Inka Nousiainen teoksella Kirkkaat päivä ja ilta, Asko Sahlberg teoksella Herodes, Marja-Leena Tiainen teoksella Khao Lakin sydämet, Sinikka Tirkkonen runokokoelmalla Pimeän halki, valon halki ja Jouni Tossavainen teoksella Kesäpäivä. Paikalla oli suurin osa tästä porukasta. käsittääkseni Sahlberg ja Tossavainen puuttuivat. Yleisöä oli jonkin verran, salissa oli kuitenkin turhan paljon tyhjää tilaa joka puolella, jotta olisi päässyt syntymään vaikutelma yleisöryntäyksestä. Odotin omaa vuoroani vähän skeptisenä. Ennen haastatteluani oli väliaika ja yleisö poistui salista. Kun minua alettiin haastatella, paikalla oli vielä hiukan vähemmän väkeä kuin edellisen esityksen aikana. Tuollaisissa tyhjillä paikoilla täytetyissä saleissa saattaa kokea muunlaisiakin tunteita kuin esiintymisen iloa, esittää itselleen kysymyksen No miksipä tänne olisikaan koko Kuopio vaivautunut, eiväthän ne teoksiani tunne, tai minua, enkä ole edes ehdolla millekään palkinnolle, saati että olisin sellaista saanut. Toisaalta paikalla oli ihmisiä, ei ehkä kovin paljon, mutta jotkut olivat siellä nimenomaan minun vuokseni, ja muutamat kertoivat kirjojani lukeneensa ja niistä nauttineensa, mistä tietysti olin otettu. Pienempikin sali olisi kyllä riittänyt tuolle kohtaamiselle.

voikukkaMinua haastatellut kirjabloggaaja Amma viittasi uuden romaanini Lukija-hahmoon Nomiin ja kysyi, mitä lukijat minulle merkitsevät. Kirjailijat etsivät itselleen koko ajan yleisöä, uusia lukijoita, kaikenlaisin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Lukijoita ei ole koskaan liikaa. Lukijat ovat kirjallisuuden elinehto. Ilman lukijaa kirja olisi kuollut esine. Kerroin tämän, ja taisin puhua jotain myös siitä, kuinka kirjailijoilla on hieman kummallinen tarve levittää omaa tajunnansisältöään mahdollisimman moneen ulkopuoliseen tajuntaan, hieman laajentumishaluisten sotapäälliköiden tapaan. Niin; kirjailijat etsivät itselleen koko ajan uusia lukijoita, koska lukijoita ei voi koskaan olla liikaa, mutta monetkaan lukijat eivät etsi itselleen koko ajan uusia kirjailijoita – heille riittävät ne vanhat ja tutut. Uuteen kirjailijaan tutustuminen on pieni ponnistus, riski hukata rajallista aikaa. Ja millä perusteella lukija tarttuu uuden kirjailijan teokseen? Koska ystävät suosittelivat. Koska kirjailija puhui hyvin televisiossa tai radiossa. Koska hänestä kirjoitettiin lehdessä. Koska kirja on tullut vastaan kaikkialla mediassa ja se on saanut jonkin palkinnon tai ainakin on päässyt ehdolle. Koska kirja on näkyvällä paikalla kaupassa.

Ystävien suositukset tietysti vaikuttavat vain silloin kun ne ystävät ovat ensin tulleet tarttuneeksi uuden kirjailijan teokseen. Suosio tuo tässä suosiota. Kirjailijan ja kirjan medianäkyvyys kasvattavat myös ruohonjuuritason viidakkorumpumenestystä. Mutta mediaan mahtuu kerrallaan vain kourallinen kirjailijoita. Näkymättömyys on kirjailijoiden enemmistön superkyky, jolle pitäisi keksiä ehdottomasti jotain hyötykäyttöä. Suurin osa kirjailijoista on pysyvästi suurimmalle osalle lukijoista yksi tuntematon nimi muiden joukossa. Kirjailija Se-Ja-Se. Kirjailija Joku-Mikä-Se-Nyt-Olikaan. Kirjailja Kirjoittanut-Kai-Jotain. Mikä tietysti tietää heikkoa lukuvaloa myös kirjailijoiden teoksille. Ja kun lukematon kirja ei elä, Suomi on kitukasvuisen kirjallisuuden luvattu maa. Maaperä vain ei mahdollista riittävää kasvua suurimmalle osalle kirjoitetusta ja julkaistusta kirjallisuudesta.

Mitä omaan tilanteeseeni tulee, mitään kovin radikaalia näkyvyyden ja lukijakunnan kasvua ei ole vielä näköpiirissä – ei Suomen alueella. Esikoisromaanin englanninkielinen käännös on kuitenkin julkaistu pari päivää sitten ja se on huomioitu monissakin lehdissä. Hyvät arvostelut saattavat houkutella englanninkielisiä lukijoita PIJ-kirjallisuuden pariin. Ja kun myös saksan-, espanjan-, italian- ja tsekinkieliset käännökset ovat tulossa, jonkinlaista lukijakunnan laajenemista väistämättä on tapahtuva koko maailman tasolla. Ja täällä Suomessakin tuntuisin saaneen uusia lukijoita Sielujen myötä. Muutamia ainakin. Saa sitten nähdä, miten tilanne täällä kehittyy – nousenko kolmannella romaanillani astetta ylempään sarjaan vai jäänkö tälle tunnettuuden ja lukijamäärän tasolle. Tällä hetkellä olen oikeastaan kiinnostuneempi siitä, mitä ulkomailla tapahtuu. Ihan uusi ja oma pelinsä, se joka siellä on käynnissä.  Ehkä proosalleni voisi olla jopa enemmän kysyntää ulkomailla kuin tässä tuhansien tuntemattomien kirjailijoiden karussa maassa.


5 kommenttia

Onkohan tämä nyt sitä ”menestystä”…?

pushkin 013sepiaAlussa oli Pasi, joka opetteli harrastusmielessä joskin kunnianhimoisesti kirjoittamaan novelleja ja käytti motivaattorina Portin scifi- ja fantasianovellien kirjoituskilpailua. Kun eka kerran tuli jaettu 2. sija ja rahulia muutama satanen, se Pasi oli aika riemuissaan. Joi vähän vodkaakin tapauksen kunniaksi. Kun sitten tuli eräitäkin ekoja palkintoja (ja 10 000 mk) samassa kisassa ja Atorox-pystejä, isä sanoi kesätöissä että eihän sitä tiedä vaikka jonain päivänä olisit ammattinimikkeeltäsi kirjailija. Pasi sanoi että njääh, kaukana on sellainen haave.

Siitä on aikaa lähemmäs kaksi vuosikymmentä. Se on pitkä aika.

Mitä sen jälkeen on sitten tapahtunut: on julkaistu eka oma kirja (Portti-kirjojen kustantama novellikokoelma), eka romaani, sitten sen jälkeen vielä uusiksi laitettu novellikokoelma ja kaksi muuta romaania (Harjukaupungin salakäytävät ja Sielut kulkevat sateessa). Ja nyt esikoisromaani on käännetty englanniksi ja julkaistaan nimellä The Rabbit Back Literature Society Pushkin Pressin toimesta muutaman päivän sisällä ja lisäksi agenttini on myynyt kirjan neljään muuhun maahan: Saksaan, Italiaan, Espanjaan ja Tsekkiin.

Kaikenlaista siis on sattunut. Hyviä asioita. Ensinnäkin se on jo ilon aihe, että olen julkaissut kolme romaania. En jämähtänyt yhteen tai edes kahteen, vaan kolmaskin tuli tänä syksynä, enkä näe mitään syytä epäillä neljännen tulemista, sitten kun sen aika on. Ensimmäisestä on tekeillä kotimainen tv-sarja (on ollut jo 5 vuoden ajan, eli hitaastihan projekti näköjään etenee). Olen oppinut kirjoittamaan romaaneja, luotan ammattitaitooni sillä saralla. Kiittäviä arvostelujakin on tullut. Ja palkintoja, tosin niitä painoarvoltaan pienehköjä, eli kaksi Kuvastaja-palkintoa Lumikosta ja Harjukaupungista. Esikoisromaani oli ehdolla Tiiliskivi-palkinnolle, mutta näiden arvokkaampien palkintojen – siis Finlandian ja Runebergin – lyhytlistalle teokseni eivät ole (vielä) yltäneet. Mistä päästäänkin otsaryppynäkökulmaan: Myyntiluvutkaan eivät ole olleet kovin mittavia, muutamia tuhansia, bestseller-listoilla kirjojani ei ole näkynyt. Ilman F-voittoa (tai edes ehdokkuutta) tai suurta naistenlehtijulkisuutta Suomessa on vaikea läpäistä sitä tiettyä lasikattoa, joka pitää valtaosan kirjallisuudesta muutaman tuhannen kappaleen myyntiluvuissa, vaikka saisi kuinka kiittäviä arvosteluja. Jos mediapeli ei lähde käyntiin, lukijakunnat kasvavat kovin hitaasti. Myynti kasautuu muutamalle harvalle, se on pelin henki. Valivali. Mutta näkyvyyttä pitäisi saada lisää, muuten ei PIJ-kirjojen seurakunta kasva.

Mutta kuulkaas: minulla on agentti! Se on yksi menestyksen mittari ja samalla ehto. Ilman agenttia on vaikea päästä ulkomaiden markkinoille. Ja agentin saaminen on vaikeaa. Joillakin kustantamoilla on omat ulkomaanosastonsa, joiden teho kaiketi vaihtelee kovasti kirjailijastakin riippuen. Kun edustaa kaikkia, edustaako silloin kunnolla ketään? Suomessa lienee kaksi tai ehkä kolme varsinaista kirjallisuusagenttia, jotka oletettavasti ovat aika työllistettyjä. Yhden kanssa neuvottelin diilistä Lumikon ilmestyttyä mutta hänen mielenkiintonsa lopahti Harjukaupungin ilmestyttyä. Onneksi kuitenkin sain oman agenttini vähän sen jälkeen, hän tosin on ruotsalainen. Ulkomailta asti siis piti agentti etsiä, kun kotimaasta ei sellaista minulle löytynyt.

Kuten todettu, agenttini on ollut ahkera ja myynyt esikoisromaanini tällä hetkellä jo viiteen maahan. Lisää lienee tulossa. Romaani on myös saanut jo ennen varsinaista julkaisuaan mukavia arvosteluja, mikä lupaa hyvää kirjalle: SFX, The Financial Times, Whimsies &Words, The List… The Sunday Telegraph kuulemma julkaisee arvostelun joulukuun 1. päivänä.

Jos olisin kaiken tämän tiennyt saavuttavani ryhtyessäni opettelemaan novellin kirjoittamista, olisin ollut haltioissani. Useita julkaistuja teoksia! Käännöksiä! Palkintoja! Oma agentti! Tv-sarja! (Joka tietysti on todellisuutta vasta sitten kun sitä aletaan kuvata ja rahat tupsahtavat tililleni, mutta onpahan vireillä ainakin.) Kirjastoapurahoja!

Mutta olenko haltioissani nyt?

sateenvarjoklovni

Iloitsen toki kaikesta kohdalleni osuneesta hyvästä. Moni lahjakkaampi on joutunut tyytymään vähempään. Mutta olenko tyytyväinen? En. Kun jollain uralla etenee, tavoitteet muuttuvat koko ajan suuremmiksi ja siirtyvät samalla kauemmaksi. Alussa kirjoittaminen oli minulle rakas harrastus. Nyt vihaan kirjoittamista. Minulle on tärkeää saada valmiiksi kirjoja, mutta niiden kirjoittaminen päivätyön ohessa on tappavaa puuhaa. Lomien uhraaminen ei ole kestävä ratkaisu. On pakko ruveta vähitellen ottamaan kirjoitusvapaata päivätyöstä ja käyttää lepäämiseen tarkoitetut lomat lepäämiseen eikä pakkotahtiseen kirjoitusurakointiin, kuten tähän saakka. Olen luvannut itselleni, että neljännen romaanin kirjoittamiseen otan jonkin verran vapaata. Kirjojen kirjoittaminen ei nimittäin enää ole harrastus vaan työtä. Työtä, jota oikeastaan haluaisin tehdä päätoimisesti. Jos sillä vain eläisi ja ansaitsisi riittävästi kaikkien kertyneiden velvoitteiden hoitamiseksi.

Harvapa Suomessa kirjoittamalla elää, ainakaan antautumatta samalla köyhyydelle ja epävarmuudelle. Silti päätoiminen kirjailijuus on se varsinainen tavoitteeni. En ehkä tavoita sitä ennen eläkeikää, mutta yhtä kaikki se on se piste, johon pyrin: mahdollisuus olla kirjailija, kirjoittaa työkseen kirjoja ja saada niitä myydyksi riittävän paljon, jotta ansaitsen työlläni vähintään saman kuin nyt lukion lehtorina. Kaiken tämän saavuttaminen vaatisi tietysti läpimurtoa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Ulkomaan myynneistä – näin käännetyt kirjailijat ovat minulle kertoneet – tulee lopulta varsin vähän rahaa, mikä johtuu osittain pienistä rojalteista (ja siitä, että kirjat maksavat ulkomailla vähemmän kuin Suomessa) ja toisaalta ilmeisesti suht pieniksi jäävistä myyntiluvuista. Ja Suomessa taas pitäisi kirjaa mennä nopeasti arvioiden noin 15 000 kpl (ja uusi kirja julkaista kerran vuodessa), jotta silä hommalla nykyistä päivätyötä pystyisi korvaamaan. Ja uskallan olettaa, ettei Suomen kaltaisessa maassa minun kirjoillani koskaan sellaiseen myyntiin tulla pääsemään. Kaikki toivo on siis ulkomailla…

Aloittelevan Pasin näkökulmasta nykyhetken Pasi on varsin menestyvä kirjailija. On oma, laajeneva lukijakunta ja vaikka mitä, mistä iloita. Nykyhetken Pasin näkökulmasta homma kuitenkin on pahasti vaiheessa. Ei voi olla menestyvä kirjailija ennen kuin voi elää kirjoitustyöllään – elää ja elättää ne, jotka omalla vastuulla ovat. Aloitteleva Pasi ihmettelee nyky-Pasin nurinaa (Jumalauta jätkä, katso nyt mitä kaikkea olet saavuttanut!), mutta kun harrastuksesta tulee (sivu)työ, näin siinä saattaa käydä. Laskeskelen jo, montako kirjaa ehdin elämäni aikana kirjoittaa, jos pystyn kirjoittamaan vain kesälomilla ja viikonloppuisin, silloin kun päivätyöstä ja arjen ruljanssista sattuu jäämään voimia. Liian vähän. Elämä on lyhyt, jos laskee jäljellä olevat vuodet ja lähtee siitä, että kirjoja tulee jatkossa kolmen-neljän vuoden välein. Ajatus turhauttaa. Menestymisen tarve kasvaa. Haluaisin omistautua kirjoittamiselle. Olla sellainen kirjailija, jonka jokainen uusi teos on Tapaus, joka noteerataan laajalti. Jonka kirjoja ei tarvitse etsiä kirjakaupoista kirjakoiran kanssa, jostain alahyllyn perälaudan takaa, tai tilata netistä, kun kirjaa ei kaupoista löydykään, vaan jonka teokset kuuluvat selviösti jokaisen Prisman ja Citymarketin kirjaosaston valikoimiin. Jonka ei tarvitse muuttaa asumaan pahvilaatikkoon ja ryhtyä elämään hiekkakakuilla voidakseen kirjoittaa päätoimisesti – ihan niin paljon en kirjailijuutta rakasta, että sen vuoksi krooniselle köyhyydelle suostuisin alistumaan, kokeilin rahattomuutta jo vuosia sitten enkä suuremmin pitänyt siitä.

Tämän nälkäni kanssa en tietenkään ole yksin – samanlaisia päätoimisuudesta ja kunnollisista myyntiluvuista haaveilevia kirjailijoita on suorastaan naurettavan paljon. Onnen kantamoisten varassa me keikumme ja otsa rypyssä tutkimme kustantajan keväällä lähettämää selvitystä myyntiluvuista. Lievästi ärtyneinä seuraamme teostemme unohtumista ehdokaslistoilta ja muutaman valokeilaan sattuneen kollegan esiintymistä jokaisessa aikakauslehdessä ja tv-ohjelmassa. Hullun hommaa, tämä kirjailijuus. Sitä voi vain tehdä parhaansa, ja lopusta heittävät sarkastiset jumalat noppaa.


3 kommenttia

FE2013!

JP Koskinen

JP Koskinen

Yllätykset eivät aina ole ikäviä. Olin juuri viestitellyt kustannustoimittajalleni uuden kirjani aikatauluja, kun hän soitti minulle takaisin. Tietysti oletin, että aikatauluissani on jotakin vikaa, olen kirjani kanssa myöhässä tai sitten sitä ei kaivata vielä lainkaan. Puhelu ei koskenutkaan uutta kirjaa, vaan sitä wanhaa, jo puoli vuotta sitten ilmestynyttä.

Tietysti olin totaalisen yllättynyt. Ystäväni Rasputin Finlandia-ehdokkaana 2013! Tarkistin ainakin seitsemän kertaa, ettei kysessää ollut hauska pila. Ei ollut. Oli pakko istua alas.

Joskus vuosia sitten seurasin palkintorulettia tarkemmin. Vuosi 2006 oli käännekohta. Minulta ilmestyi Savurenkaita, joka oli arvostelumenestys ja se myös hupeni kaupoista nopeasti. Pasilta ilmestyi Lumikko ja yhdeksän muuta, joka oli valtava arvostelumenestys ja josta myös itse pidin erittäin paljon. Olin aika varma, että ainakin toinen näistä kirjoista ilmestyy arvostetuille ehdokaslistoille. Eivät ilmestyneet.

Vuoden 2006 jälkeen otin opikseni. On turha odottaa mitään, mihin itse ei enää voi vaikuttaa. Finlandia-ehdokkaita julkistettiin ja joskus huomasin jutut vasta pahasti jälkijunassa, joskus en ollenkaan. En oikein tiennyt, mitä raadit arvostavat, enkä ollut siitä kyllä enää kiinnostunutkaan. Painelin omia polkujani, kuten olin painellut ennenkin.

Café Ekbergin yläkerrassa tapahtui jotakin outoa. Kirjailija Koskinen ohjattiin nopeasti piiloon lehdistön katseilta, ettei salaisuus paljastu liian aikaisin. Ahtaassa odotustilassa istuivat jo Kjell Westö, Hannu Raittila, Riikka Pelo ja Leena Krohn. Asko Sahlberg oli estynyt, sen tiesin jo etukäteen. Onnittelin kaikki ja istui rivin päähän. Ilmastointi humisi. Seremoniamestari selitti, miten tilaisuus etenee. Join kuohuviinini ja kuuntelin. Ensimmäisenä tuleen. Ei haittaa, siihen olen tottunut.

Kulutimme aikaa puhumalla ikkunoiden kittauksista ja edellisistä ehdokkuuksista. Ajatukseni harhaili menneisiin vuosiin, hajonneisiin kirjoituskoneisiin, murtuneilla sormilla kirjoittamiseen. Mietin, onko vuorokaudessa yhtään tuntia, jolloin en olisi kirjoittanut. Ei ole, olosuhteiden pakosta on kaikki keinot käytetty, moneen kertaan.

Vaimeat taputukset kuuluivat salista ilmastoinnin huminan yli. Puheet oli pidetty, oli ehdokkaiden vuoro astua esiin. Olin tyytyväinen piikkipaikasta. Ensimmäisenä puhtaaseen tilaan. Astelin paikalleni, käännyin kohti ahneita kameroita ja kuuntelin raadin perustelut. Olin iloinen, että Ystäväni Rasputin nousi kuolleista.

YR FE2013

Ehdokkuuden nostattamia ajatuksia voi kuunnella ja katsella myös täältä.


8 kommenttia

On lottovoitto syntyä palkintoehdokkaaksi

Finlandia Junior -palkintaehdokkaat ovat tänä vuonna seuraavat:

Marja Björk: Poika (Like)
Ville Hytönen & Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi, apinahiisi (Tammi)
Jukka Laajarinne & Timo Mänttäri: Isä vaihtaa vapaalle (WSOY)
Heli Laaksonen & Elina Warsta: Aapine (Otava)
Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa (Otava)
Ville Tietäväinen & Aino Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY)

Menivät näemmä tasan Otava- ja Bonnier-konsernien välillä. Valintalautakunnan perustelut löydät täältä.

Tekijät kirjan takana.

Tekijät kirjan takana.

Kun Finlandia Junior -ehdokkuus osui kohdalleni ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten, olin ällikällä lyöty ja aivan täpinöissäni. Moni veikkasi Ruokosen Martin kuvittamaa kirjaani Madonluvut voittajaksi, enkä, vastoin järkeni ääntä välttynyt toiveikkuuden tartunnalta. Palkinto meni jollekulle muulle, ja muistelisin korkeiden odotusten vaihtuneen melko suureksikin pettymyksen tunteeksi.

Olen sittemmin kirjoittanut monta ainakain omasta mielestäni parempaa teosta. Joskus olen saanut teoksilleni melko suurtakin medianäkyvyyttä ja joitakin palkintoja, mutta samalla mielessäni on vahvistunut kuva jonkinlaisista arpajaisista. Teos, joka omissa silmissäni on erityisen merkityksellinen, uutta luova ja nerokas, saattaa jättää avainlukijat ja palkintoraadit kylmiksi – tai innostumaan – jokseenkin ennakoimattomalla tavalla. Raadeilla, kriitikoilla ja tuomareilla on valintoihinsa hyvät syyt, mutta aina ne ovat lopulta subjektiivisia ja tulevat näkyville vasta valinnan yhteydessä jos silloinkaan.

Vanha toiveikkuus valtaa minut luonnollisesti aina, kun olen julkaissut jotain uutta. ”Tämä 72 saa varmasti näkyvyyttä!” Palkintojen suhteen luulen sentään jo oppineeni jotakin. Seuraan ehdokasasetteluja ennen kaikkea uteliaana, korkeintaan ihan vähän jännittäen. Sillä todennäköisesti arpa ei lankea minulle.

Nyt, kun iloiseksi yllätykseksemme agenttikirjamme pääsikin framille, on entistä aiheellisempaa pitää pää kylmänä. Ja entistä helpompaa. Kyseessä on yksittäinen valitsija, yksittäinen näkökulma. En lainkaan tunne Jarpin mieltymyksiä, joten todennäköisyylaskenta on harvinaisen helppoa. P = 1:6. Jos asiaa haluaa pohtia voittosumman kautta, on osakseni lankeavan rahasumman odotusarvo 2 500 €. Ei sen vuoksi kannata mielenrauhaansa menettää.

Ja jottei muiltakaan menisi suhteellisuudentaju, kannattaa lukea, miten asia on uutisoitu Ilta-Sanomissa.


26 kommenttia

Olen tehnyt suuria virheitä

JP Koskinen

JP Koskinen

Kirjailijan pitää ajatella imagoaan. Kun esikoiskirjailija ponnistaa jään alta hyisestä avannosta ihmisten ilmoille tuore romaani kainalossaan, ensimmäiset hetket ratkaisevat kaiken. Kirjalliset kätilöt ja synnytyslääkärit tutkivat tulokkaan ja laittavat ranteeseen lapun. Tämä on dekkaristi, humoristi, viihdekirjailija, lanu-kirjailija, runoilija tai wakawan proosan mahtawa takoja. Tunniste on liimattu, ilman rälläkkää tai amputaatiota siitä ei pääse eroon.

Mikään ei ole kustantamolle helpompaa, kuin markkinoida kunnon tuotetta. Maito on maitoa ja juusto juustoa. Jos kirjailijalta odotetaan huumoria, huumoria sen pitää oleman, sillä muutoin lukija pettyy uuden kirjan äärellä. Onhan uusi kirja hyvä, mutta se ei ole huumoria. Markkinoinitosasto pettyy. Saavutettu lukijakunta on menetetty ja uudesta ei ole tietoakaan. Kuinka markkinoida kirjailijaa, joka voi tehdä mitä tahansa?

SeuraJP Ensimmäinen julkaistu tekstini ilmestyi 1978. Se oli runo. Sitten tein gradun, hieno teksti sekin. Seuraavana oli vuorossa novelli, josta minulle maksettiin 10000 markkaa ja naamani ilmestyi Seuraan. Raha tuntui sormissa niin mukavalta, että jatkoin novellien tekemistä eri kisoihin, genreistä piittaamatta. Se oli virhe. Sitten ilmestyi esikoisromaanini, historiallinen sellainen. Jatkoin samaa rataa vähän aikaa. Sitten ilmestyi novellikokoelma. Toinen gradu. Tietokirja. Tavallinen kirja. Dekkari. Lastenkirja. Kauhutrilleri historiallisin kääntein. Nuortenkirja. Virhe virheen jälkeen.

Jossakin välissä kustantajanikin kyllästyi. Mitä Koskinen nyt edustaa? Mitä? Omasta mielestäni ensisijaiseti hyviä kirjoja. Kustantajalle se ei ollut tarpeeksi kattava selitys. Kustantamo vaihtui. Tai ei voi sanoa, että vaihtui, niille toisille kirjoille löytyi ihan uusia kustantamoja.

Ymmärsin itsekin, että olisi ollut huomattavasti helpompaa keskittyä yhteen genreen. Kuinka helppoa olisi markkinoida uutta sitä samaa, joka tuli viimeksikin. Eikä se olisi minulle ollut ongelma, jos pääni ei olisi päättänyt toisin. Olen antanut ideoiden viedä, tarinoiden valita genrensä, en ole pakottanut tarinaa genreen. Eeppinen virhe.

Etel%E4-Suomen Sanomat 29.7.2011 osa 1Kuvittelin joskus, että kirja-alalla myydään hyviä kirjoja. Siksi halusin kirjoittaa hyviä kirjoja, joiden lukijat eivät piittaa, eikä heidän tarvitsekaan piitata, kirjailijasta. Taas virhe. Toki kirjakaupoissa myydään hyviä kirjoja, mutta pääsääntöisesti siellä myydään hyviä kirjaillijoita. Hän kirjoitti kerran hyvän romaanin, tämäkin on varmasti ihan hyvä. Hän taas, no esikoinen oli sitä, mitä en halua lukea, joten kai tämä on samaa. Turha huutaa, että on olemassa vain hyviä tai huonoja kirjoja, ei hyviä tai huonoja kirjailijoita.

Kunniakirjat Olen lentänyt kukasta kukkaan, kirjallisessa mielessä. Työhuoneeni motivaatiopäädystä löytyy kunniakirjoja laidasta laitaan, dekkareista scifiin, kovasta proosasta tv-käsikirjoituksiin. Minulla on ollut hauskaa ja niin on ollut lukijoillakin. Nimimerkkikilpailuissa häröily ei ole haitannut, ei ole kättä, johon leiman olisi voinut lyödä. Shekit olen ottanut kiittäen vastaan. Kirjailijana olen kuullut usein, että kun nyt olisit vaan kirjoittanut vielä samalla tyylillä tämän uuden  kuin edellisen, niin johan olisi lätkää tullut seinään romaaneistakin.

shekki

No, elämässä pitää tehdä virheitä. Olen kuitenkin vielä sitä mieltä, että oman pään pitäminen on pitänyt oman pääni kunnossa. Jos junnaisin jotakin muiden määräämää rataa pitkin, olisi iloni pian poissa. Ratakiskoja en kaipaa, rahaa ehkä jonkin verran. Mutta jos rahaa haluaa, kirjailijaksi heittääntyminen on suuri virhe.


13 kommenttia

Voiko mieslukija fanittaa naiskirjailijan kirjoja?

Naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia kirjoja, miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja. Tämän kiertävän huhun tueksi on olemassa tilastotietoakin, joskaan ei kovin tarkasti ilmaistuna:

Sen sijaan yli puolet miehistä (ja kahdeksan prosenttia naisista) ilmoitti lukevansa enimmäkseen miesten kirjoittamia kirjoja.

”Yli puolet” voi periaatteessa olla 51 tai 98 prosenttia, mutta kyseisen tekstin alla oleva taulukko kertoo ehkä enemmän: miesten suosikkikirjailijoiden Top 10 -listalla 10/10 on miehiä, naisten suosikkilistalla naiskirjailijat vievät vain niukan voiton 6-4.

Olisi mukava saada selville, onko taustalla jokin yleispätevä syy. Selitys ei kuitenkaan enää voi olla se, että naiset kirjoittavat vain ”naisille suunnattua viihdettä” eli parisuhdekiemuroihin keskittyvää ns. kevyttä kirjallisuutta (ovatko ihmissuhteet väistämättä kevyitä aiheita, se onkin jo toinen kysymys, mutta mennään nyt näin karkealla yleistyksellä). Nykypäivän naiskirjailijat kirjoittavat sotahistoriaa, kauhua, tieteis- ja fantasiakirjallisuutta, dekkareita, kaikkea mitä mieskirjailijatkin.
Miehen näkökulmasta asiaa on itse asiassa pohtinut toinen Alaston kirjailija Jukka Laajarinne omassa blogissaan. Ilmeisesti yksi selittävä tekijä on (tai ollut ainakin pari vuotta sitten) naisten kirjoittamien kirjojen heikompi näkyvyys mediassa. Ei kuitenkaan tyhjentävä selitys, kuten Laajiskin myöntää, jo ihan sillä perusteella että naiset kuitenkin löytävät ilmeisen vaivatta naisten kirjoittamia kirjoja.

Eli jatketaan mietteitä, ja sitä varten on vedettävä jälleen mukaan Harry Potter. Sarjan räjähtäessä suursuosioon aika moni yllättyi suuresti kuullessaan, että J.K. Rowling onkin nainen – jostain syystä oletus tuntui olevan, että kyseessä on John eikä Joanne. ”Vahinko” oli kuitenkin jo tapahtunut, sarjaa fanittivat myös miespuoliset lukijat, nuoret ja varmasti vanhemmatkin, ympäri maailman.
Heitän villin arvauksen: asiaan saattaa vaikuttaa sekin, että sarjan päähenkilö on poika. Olisi kiintoisaa saada ihan mitattua tietoa siitä, minkä verran kirjan päähenkilön sukupuoli vaikuttaa miesten lukuvalintoihin. Jos voisi kurkistaa vaihtoehtotodellisuuteen, jossa Rowling olisi kirjoittanut Harriet Potterista, mitä siellä näkyisi – mahtaisiko sarja olla yhtä suosittu, ja olisiko edes kustantamo satsannut sen markkinointiin niin paljon?

Naisilla sen sijaan ei ole mitään vaikeuksia lukea mieskirjailijoiden teoksia mielin määrin ja tunnustaa avoimesti nauttivansa niistä. Esimerkiksi bloggaritoverillani Pasi Ilmari Jääskeläisellä on faneja jotka pukeutuvat päärynämekkoon, ottavat itsestään herkänkauniita valokuvia Pasin kirjojen kera ja tietenkin odottavat innolla aina seuraavaa kirjaa. Se on kerrassaan hienoa – fanitus on hauska, positiivinen ja suorastaan hyväätekevä harrastus. Fanitan itsekin monia asioita!

Kieltämättä olen kuitenkin hitusen kateellinen Pasille. Ei siksi, että pitäisin uskollisia naispuolisia lukijoitani mitenkään vähempiarvoisina kuin mieslukijoita (ja olen saanut hyvää palautetta vuosien varrella myös pojilta, mutta he muodostavat optimistisenkin arvauksen mukaan korkeintaan 2% lukijakunnastani), vaan koska olisi hienoa osata kirjoittaa tarinoita, jotka puhuttelevat ihmisiä sukupuolirajojen – ja tietysti muidenkin rajojen – ylitse. Tokihan ymmärrän, että esimerkiksi Syysmaa-sarjani lokerointi ”feministiseksi fantasiaksi” karkottaa tietyn tyyppiset tosikarjut, mutta eiköhän nykyaikana löydy muunkinlaisia miehiä.

Mutta jätän nyt omia kirjojani koskevat marinat sikseen ja muistutan vielä, että naiskirjailijat eivät kirjoita kaikki samanlaisia kirjoja, eivät läheskään kaikki edes ”naisista vain naisille” -tyyliin. Naiskirjailijoiden tuotannoista löytyy valtavasti valinnanvaraa, kokeiltavaa ja löydettävää – varmasti myös miehille. Kenties mieslukijan ja naiskirjailijan teoksen kohtaamista voi edistää sekin, että myös lukija uskaltautuu ylittämään omia rajojaan 🙂

No onhan minulla sentään yksi karumpaa sukupuolta edustava fani!

On minulla sentään yksi miessukupuolta edustava fani!


2 kommenttia

Ikkuna työhuoneeseen

JP Koskinen

JP Koskinen

Ensimmäisen kirjani ilmestymisen aikoihin blogien pitäminen oli vielä suhteellisen kuuma juttu. Itsekin innostuin pitämään muutamia blogeja, joista wanhin löytyvä on yhä täällä. Tuosta blogista laskurikin nyrjähti joskus ympäri, joten vastavirtakalana älysin hillitä päivitystahtia.

Pidin myös muutamia varjoblogeja salanimellä, joissa yhdessä kirjoitin tajunnanvirtaromaania tasaisen tappavaan tahtiin. Blogia seurattiin yllättävän paljon, mutta se hyytyi 3 kuukaudessa, koska aloin kirjoittaa oikeaa romaania. Olen onnistunut hävittämään tuon blogin myös muististani, sillä en enää löydä sitä mistään. Se lepää jossakin internetin syvissä, pimeissä haudoissa.

Ja olihan minulla varsin hupaisa blogi, jolla pönkitin UKK:n valintaa presidentiksi. Vaalikampanja vuodelle 2006 alkoi liian myöhään ja vuoden 2012 vaaleihin se alkoi liian aikaisin. Unohdin tunnarit, joten Niinistö pääsi livahtamaan presidentiksi. Tuo kyllä harmittaa yhä.

Mitä hittoa olen siis ajanut takaa blogeillani? Hilpeyttä, toki, mutta onhan nuo vakavammat blogit tarjonneet ikkunan työhuoneeseeni. On ihmisiä, joita kirjoittaminen, ja joskus jopa kirjatkin, kiinnostaa. On mukava tarjota tietoa ja näkyvyyttää kirjailijan arkeen niille, joita se rehellisesti kiehtoo. Jotkut jopa saavat tiedon uudesta kirjastani blogin kautta.

Kirjoittaminen on kuitenkin aikaavievää puuhaa. Kun kirjoitan romaania, kuten juuri tällä hetkellä, blogiin ei voi uhrata juurikaan paukkuja. Päiväkirjanomaisesti voisin kertoa kirjan synnystä, mutta en halua paljastaa sen aihetta enkä juonikuvioita, joten päivitykset olisivat aika onttoja. Olen liuskalla 112, eikös ole jännää?

Blogit ovat osaltani jo hiukan menneen talven lumia, johon lukemattomat koirat ovat kusseet. Siksi olen työstänyt toista tapaa jauhaa jargonia ja jakaa sitä iloa muillekin. KultTV saattaa olla jo joillekin tuttu, ja pahoin pelkään, että seuraavien taloudellisesti loistavien kvartaalien aikana se tulee yhä tutummaksi.

En kuitenkaan hylkää blogeja. Olisi mukava kirjoittaa se sensuroimaton romaanin syntyä kuvaava päiväkirja lukijoiden nähtäville. Ehkä keksin seuraavan käsikirjoituksen tekovaiheessa siihen jonkun itseänikin tyydyttävän keinon. Työhuoneessani on kolminkertaiset lasit, joten sisälle kurkkijat eivät työtäni metelöinnillään voisi häiritä. Mietitään ja katsotaan.


10 kommenttia

Mitä lukee miten lukee

anunaama
”Millä perusteella valitsit kirjan jota juuri luet?” -kysymykseen kuulee moninaisia vastauksia. Kaverit suositteli, aihe kiinnostaa, tykkään kirjailijan edellisistä kirjoista, lukupiirin valinta, tätä mainostetaan kovasti, kehuttiin kirjablogeissa, näin kirjailijan telkkarissa. Jos kirjasta kohistaan runsaan seksin, väkivallan tai muun sensaatiomaisen sisällön takia, yksi haluaa ehdottomasti lukea ja toinen ehdottomasti ei. Eräät jopa uskaltautuvat kokeilemaan umpimähkään kirjaston hyllystä täysin ennenkuulumattomia kirjoja, pelkän kansikuvan ja/tai takakannen perusteella.

Mikä sitten saa lukijan pitämään kirjasta? ”Se oli mielestäni hyvä kirja” on paras vastaus, ja olettaa voitaneen, että avatessaan kirjan ihminen noin keskimäärin on valmiudessa pitämään siitä. Kirjoja ei kuitenkaan lueta tyhjiössä, ja kokemusta värittävät myös ei-kirjalliset seikat: tärkein on varmaankin lukuhetkellä vallitseva oma mielentila (esimerkiksi hääaiheinen chick lit voi olla ankeaa luettavaa jos oma kihlaus on juuri purkautunut), lisäksi voivat vaikuttaa ennakko-odotus tai ennakkoluulo, mitä kaikkea tietää kirjailijasta ja onko lukenut tämän kirjoja aiemmin, romaaniin perustuva elokuva, ovatko muut ylistäneet vai moittineet kirjaa ja niin edelleen.

Sekin minua uteloittaa, minkä verran kustantamolla on merkitystä. Aina joskus olen havainnut näkemyksiä, joiden mukaan pienkustantamot ovat harrastelijamaisia ja vain isot ammattitaitoisia, tai kääntäen isoista suolletaan kaupallista massakökköä ja pienet kustantamot panostavat laatuun. Voivatko tällaiset ajatukset olla mukana kirjaan tartuttaessa?

Kustantamoista on kätevä hypätä mediahypetyksen vaikutukseen. Tarmokas markkinointi aivan kiistatta edistää kirjan myyntiä, mutta kokeeko lukija joka tuutista tunkevan kirjan paremmaksi kuin jos siitä ei olisi kuullut etukäteen mitään? Osaan lukijoista aggressiivinen markkinointi voi toimia päinvastoinkin – itse kuulun niihin ihmisiin, joiden on pakko odottaa hypetyksen laantumista ennen kuin voin lukea kirjan, tai katsoa elokuvan tai pelata pelin, koska yletön kohkaus saa minut helposti kyllästymään koko juttuun jo etukäteen (pois lukien asiat joita jo valmiiksi fanitan, ne on saatava heti, joskin liiallinen mediatykitys voi ajan kanssa tappaa myös fanituksen). Esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistuksen luin vasta kun pöly oli laskeutunut ja kirja löytyi sattumalta kirjaston hyllystä, 2-3 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ja kun sain lukea sen hypevapaassa tilassa, voin vilpittömästi sanoa että se on yksi parhaista romaaneista mitä olen lukenut, ja ansaitsi mielestäni kaiken saamansa huomion.
Päinvastoin taas on käynyt muutamien kestovouhotettujen kirjojen kanssa. Paulo Coelhon Alkemistista kuulee tasaiseen tahtiin ylistyslaulua: se on niin upean viisas, syvällinen, se muutti elämänkatsomukseni ja niin edelleen. Itse asiassa Alkemistin kohdalla ennakko-odotukseni oli varsin positiivinen, sillä pitkäikäiset kirjat aika usein ovat hyviä. Pieleen meni, samoin kuin Anthony de Mellon Havahtumisen kanssa. Molemmat olivat massiivisia pettymyksiä, enkä osaa varmuudella sanoa, olisinko pitänyt niistä enemmän ilman etukäteen kuulemaani hurmosta hipovaa suitsutusta. Ainakin Alkemistin olisin siinä tapauksessa voinut lukea pelkkänä tarinana, ilman odotuksia syvällisistä oivalluksista.

Yksilötason fanitus on eri juttu kuin markkinoilla kuohuva hypetys. Jos sarjaa kirjoittava kirjailija saa ensimmäisen osan haalimaan innokkaita faneja, he eivät hevillä sarjasta luovu ja rakastavat kiihkeästi jokaista osaa. Harry Pottereita jonotettiin pitkin yötä teltoissa kirjakauppojen edessä, ja ilmeisesti Harry Potterit ovatkin sekä hyvin kirjoitettuja että viihdyttäviä. Tietyn sarjan tai hahmon vankka fanipohja voi kuitenkin kääntyä kirjailijaa vastaan, etenkin jos hän haluaa tehdä tyylillisen täyskäännöksen. Olen lueskellut J.K. Rowlingin Paikka vapaana -romaanin arvioita, ja vaikka kirjaa ei suinkaan ole kautta linjan teilattu, erittäin monissa arvioissa oli ”Tämä ei tosiaankaan ole Harry Potteria” -tyyppisiä mainintoja, tai jopa myönnettiin Harry Pottereiden vaikuttavan jossain takaraivossa lukukokemukseen. Helen Fieldingille kävi vielä kehnommin, sillä Bridget Jones -fanien kerrottiin vallan raivostuneen Fieldingille viimeisimmän BJ-romaanin takia. Luultavasti mediassa kohistu yksittäinen juonipaljastus karsii Mad About the Boy -romaanilta lukijoita, vaikka tarina olisi muuten hyvä ja viihdyttävä.

Genreodotukset voivat toimia toisinkin päin: kirja kertoo vampyyreistä tai ihmissusista, tai se on dekkari, chick litiä tai kauhukirjallisuutta, joten se on väistämättä hyvä/huono. En huoli, en lue ellei ole pakko, ja jos on pakko niin inhoan periaatteesta. En voi väittää olevani itsekään ennakkoluuloista vapaa; olen kertakaikkisen allergisoitunut kaikenlaisille romanttisille yliluonnollisille hirviöille, mutta siitä huolimatta suunnittelen tässä jonakin päivänä vielä lukevani vampyyri- tai ihmissusiromaanin. Voihan olla, että yllätyn positiivisesti!

Tunnistatko (tai tunnustatko) sinä ulkoisia asioita, jotka vaikuttavat lukuvalintoihisi ja -kokemuksiisi?


3 kommenttia

Kirjamessut: ihan hauska loinen joka syö kirjailijan aivot

Tiina

Tiina

Helsingin kirjamessut alkoivat ja loppuivat. Nelipäiväinen hulabaloo on käytännössä kirjavuoden huipentuma.

Vaikka messut saattavat olla rankkoja kirjailijoille, erityisen raskaita ne ovat kustantamojen työntekijöille. Keskiviikkona he pystyttävät messuosastonsa ja ovat paikalla messujen koko aukioloajan. Lauantai-iltanakin messut jatkuvat iltakahdeksaan asti. Viikonloppuvapaat jäävät messujen aikaan välistä pois.

Osastolla päivystämisen lisäksi kustannustoimittajat haastattelevat kirjailijoita esiintymislavoilla sekä huolehtivat, että nämä ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Itseni ja kollegani tuntien tiedän, ettei tämä ole erityisen helppo tehtävä.

“Kohta saa hengittää vapaasti”, eräskin kustannustoimittaja sanoi minulle sunnuntai-iltaan viitaten. Kysyin, eikö loppuvuosi kulu erilaisia palkintouutisia jännittäen. Kuulemma ei. Messut ovat se suurin ja odotetuin tapahtuma. Myös uusien kirjojen kritiikit ovat pitkälti tulleet messuihin mennessä. Loppuvuosi tuo parhaimmillaan mukanaan vain eräänlaista bonusta.

Mitä Helsingin kirjamessut merkitsevät kirjailijalle?  Siihen ei olekaan helppo vastata.

Tänä vuonna olin aistivinani kirjailijoiden keskuudessa aiempia vuosia enemmän ärtymystä ja väsymystä messuja kohtaan. Ohjelma on paisunut paisumistaan ja messuhallista on tullut kovin levoton paikka. Virallisten ohjelmalavojen lisäksi kaikilla kirjakaupoilla ja pian kaikilla kustantamoillakin on osastoillaan omat pienet esiintymislavansa.

Syy tähän on selvä: kaikki kirjailijat eivät mahdu isojen lavojen ohjelmaan, ja kustantamot haluavat taata jokaiselle palan näkyvyydestä. Se on toki kilttiä.Toisaalta esiintymisillä halutaan houkutella ihmiset ostamaan: jokainen kirjakauppa haluaa, että kirja myydään nimenomaan sen tiskiltä. Siksi ostajat houkutellaan kaupan omalle osastolle kirjailijan esiintymisen avulla.

Messut ovat  siis täynnä ihmisiä, ruuhkaa, ääniä, sekasortoa. Itse sain katsella niitä tänä vuonna hieman ulkopuolisena, koska minulta ei ole ilmestynyt uutta kirjaa. Messutunnelmaan pääsemiseksi riitti se, että haastattelin Kirjailijaliiton järjestämässä ohjelmassa Leena Krohnia hänen tuotantonsa teemoista. Krohn on yksi lempikirjailijoistani, joten tehtävä oli paitsi mieluinen, myös jännittävä.

Kiireellä ja ruuhkalla on kääntöpuoli. Kaikki tämän vuoden kirjat eivät nimittäin saa tilaa messuilta. Tilanne on hieman surkuhupaisa: “onnekas” arvonnassa on se, joka pääsee messuruuhkan kakofoniaan kertomaan kirjastaan noin 25 minuutin ajaksi. Epäonninen ei saa tuotakaan hetkeä.

Messujen ohjelma päätetään jo keväällä. Käsittääkseni päätökset tehdään kustantamojen ja messujen ohjelmatoimikunnan yhteistyönä. Suurin vaikuttaja on pärstäkerroin: messuille halutaan tietenkin hyvin myyviä, valmiiksi näkyviä kirjailijoita. Messut ovat ennen kaikkea myyntitapahtuma.

Keväällä ei voi vielä tietää, mitkä syksyn kirjat osoittautuvat menestyjiksi, ja siksi kirjailijan aiempi maine on se, joka vaikuttaa. Kaikille ei löydy tilaa lavoilta. Kirjakaupatkaan eivät tarvitse huonosti myyviä kirjailijoita omille lavoilleen, ja kaikilla pienillä kustantamoilla ei ole omaa haastattelupistettä.

Julkisuus kohdennetaan erityisesti syksyn kirjoihin – kevään kirjat ovat monesti jo unohdettua viljaa. Maaliskuussa 2010 ilmestynyt novellikokoelmani En tunne sinua vierelläni ei saanut aikoinaan lainkaan messuaikaa syksyllä. Onneksi kirjan elinkaari piteni kuitenkin poikkeuksellisesti lähes vuoden mittaiseksi, koska alkuvuonna 2011 se palkittiin Runeberg-palkinnolla.

Monelle tänä vuonna julkaisseelle kirjailijalle ei siis syystä toi toisesta messukutsua tullut. Toki syysviikonloppuna on järkevämpääkin tekemistä: voi mennä sienimetsään ja kirjoittaa. Katkeruutta voi kuitenkin olla vaikea välttää, kun kirjallisuusmaailma on täynnä messupuhetta ja suitsutusta. Osa kirjoista vaietaan kuoliaiksi.

Kirjamessuista on myös tullut jonkinlainen yleinen hymistelytapahtuma. Suomen Kuvalehti julkaisi juuri messujen alla pitkän artikkelin suomalaisen romaanitaiteen nykytilasta – tai siis joidenkin ihmisten käsityksestä aiheesta.

Artikkelilla oli provosoiva kärki, jossa annettiin ymmärtää, että Suomessa ei ilmesty lainkaan hyviä romaaneja. Kuitenkin teksti oli täynnä yksityiskohtia, joista kirjailijat itsekin puhuvat: kirjoja ilmestyy liikaa, näkyvyyttä ei riitä kaikille, vain viihdejulkisuus voi taata hyvän myynnin ja kriitikin laatu on romahtanut.

Silti artikkelista pillastuttiin – ja vastaanotosta säikähdettiin lopulta jopa niin paljon, että lehteä julkaiseva Otavamedia veti sen kokonaan pois messumyynnistä.

Olin hieman ymmälläni: eikö nimenomaan kirjamessujen ajankohta ole erinomainen kirjallisuuskeskustelulle? Nyt viesti oli, että messujen aikaan pitää vain kiitellä, hymistellä ja ylistää.

Millä mielellä olen itse ollut messuilla kirjojeni kanssa? Toistaiseksi hyvillä. Novellikokoelmaani lukuunottamatta olen ollut kaikkien kirjojeni kanssa messuilla ja useassa ohjelmanumerossa. Yleisöä on ollut mukavasti, haastattelijat ovat tunteneet aiheensa. Tuntemattomat ihmiset ovat käyneet kiittelemässä. Silti messuista on tullut stressaavia.

Muistan, kun kävin ensimmäisillä kirjamessuillani ihan tavallisena lukijana. Olin innoissani kaikesta hälinästä ja kirjallisuuspuheesta. Siirryin lavalta toiselle esiintyjiä kuunnellen, haistelin ja maistelin kirjallisuusmaailmaa.

Nykyään messut sujuvat minulla ja nähdäkseni suurella osalla muitakin kirjailijoita näin:

Saavun messuille viisi minuuttia ennen ensimmäistä esiintymistä. Rynnin väkijoukon läpi oikealle lavalle, tervehdin samalla ystäviä, tuttavia ja henkilöitä, joista minulla ei ole aavistustakaan, keitä he ovat. Kustannustoimittaja on jo soittanut minulle hieman hätääntyneen puhelun. Haastattelun jälkeen käyn katsastamassa kustantamon osaston. Ripustaudun ensimmäiseen kollegaan, jolla ei satu olemaan kiire omaan esiintymiseensä. Linnottaudumme ravintolan kulmapöytään. Viisi minuuttia ennen seuraavaa esiintymistä hankkiudun taas oikeaan kohtaan messuhallia. Palaan esiintymisestä mahdollisimman nopeasti ravintolaan. Juon liikaa viiniä. Kollegat pöydän ympärillä vaihtuvat tasaiseen tahtiin. Lopulta messupäivä päättyy. Ihmiset ovat hilpeitä ja väsyneitä. Kirjoittamisesta on turha haaveilla pariin päivään.

En osaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman vuotuisia kirjamessuja. Ainakin tylsempää. Silti minulla on tunne, että messuille tarvittaisiin enemmän ihan oikeaa keskustelua kirjallisuudesta ja vähemmän liukuhihnamaisesti vaihtuvia kirjaesittelyitä. Vähemmän ruuhkaa ja enemmän rauhaa.

Ei aavistustakaan, miten nuo tavoitteet olisivat saavutettavissa.


Jätä kommentti

Alastomia kirjailijoita Helsingin kirjamessuilla

hginmessut_jpk1

JP Koskinen esiintyi messuilla useaan otteeseen kertoen Ystäväni Rasputin -romaanin lisäksi lasten- ja nuortenkirjoistaan Hallava Hevonen ja Haavekauppias. Tämä näpsäys on torstain haastattelusta, jossa kirjailija jutteli Ystäväni Rasputin -romaanin synnystä ja taustoista. Hän totesi, että historiallista romaania kirjoittaessa hahmoja tulee kunnioittaa aivan erityisesti, sillä he ovat olleet todellisia ihmisiä.
Ystäväni Rasputin -romaania varten JP Koskinen kertoi lukeneensa taustamateriaaleja lähes vuosikymmenen ajan. Rasputinin oma ääni on kuitenkin ollut Koskiselle selvillä alusta asti.

hginmessut_miina2

Myös Miina Supisella oli useampia esiintymisiä Säde-romaanin sekä Orvokki Leukaluun Urakirjan tiimoilta. Perjantaina hän keskusteli aikakauskirja Grantasta päätoimittaja Aleksi Pöyryn sekä Juha Itkosen ja Riikka Ala-Harjan kanssa. Ensimmäisen suomenkielisen Grantan teemana on ruoka, ja Supinen paljasti romaania kirjoittaessaan syövänsä varsin säilyke- ja karkkipainotteista ravintoa, mm. suklaamurot mainittiin muutamaankin otteeseen. Hän myös totesi, että nälkä auttaa kirjoittamisessa – taide tulee tuskasta, eikä työ välttämättä suju jos on liian kylläinen ja mukava olo.

Anne Leinosesta (Viivamaalari), Pasi Ilmari Jääskeläisestä (Sielut kulkevat sateessa) sekä Marisha Rasi-Koskisesta (Valheet) tallentui messuilla elävää kuvaa Ylen Aamun kirjassa. Vieraudesta, toiseudesta ja toisista maailmoista olivat keskustelemassa myös kirjailija Riikka Pelo sekä Aamun kirjan Seppo Puttonen ja Nadja Nowak.

Laajis2

Jukka Laajarinne oli sunnuntaina kertomassa romaanistaan 72. Toimintakuvaa lavalta ei valitettavasti saatu, mutta voin omasta kokemuksesta kertoa että kyseinen romaani värisyttää ja ravistelee!

Tiina

Tiina Raevaara messuili tällä kertaa haastattelijan ominaisuudessa. Raevaaran viimeisin romaani Hukkajoki ilmestyi viime vuonna, mutta ei sitäkään kannata ohittaa!


6 kommenttia

Entä jos kirjoittaisin myyvän kirjan?

Tiina

Tiina

Eräänä iltapäivänä istuin kirjailijaystäväni keittiössä. Päivittelimme sitä, mitä kirjailijat usein keskenään päivittelevät: huonoa myyntiä, onnetonta näkyvyyttä, mainonnan puutetta, pieniä palkkioita ja rahojemme vähyyttä.

Ystäväni mies kuunteli hetken valitustamme ja tokaisi sitten hyväntahtoisesti: “Kirjoittaisitte sellaisia kirjoja jotka myyvät!”

Niin. Siinähän olisi ratkaisu ongelmiimme. Kaikesta kirjailijoiden valituksesta huolimatta Suomessa todellakin myydään kirjoja oikein hyvin, itse asiassa moneen muuhun maahan verrattuna todella hyvin. Huono myynti ei ole lainkaan kaikkien suomalaisten kirjojen ongelma.

On mahdollista kirjoittaa myös hyvin myyviä kirjoja. Miksen kirjoita?

Myydyimpien kirjojen tilastoja voi käydä tähystelemässä Suomen Kustannusyhdistyksen sivuilla. Viime vuonna kahta kaunokirjaa myytiin yli 100 000 kappaletta: Sofi Oksasen odotettua romaania Kun kyyhkyset katosivat sekä Ulla-Lena Lundbergin Finlahdia-palkittua Jäätä. Listan 20:ksi myydyin kirja, Aki Ollikaisen Nälkävuosi, myi sekin yli 10 000 kappaletta.

Minä olisin sellaisesta myynnistä onneni kukkuloilla. Hyvin siitä rahaakin tienaisi.

Miten tuollainen kirja kirjoitetaan? Voiko tietoisesti lähteä kirjoittamaan hyvin myyvää kirjaa?

Blogaukseni itsestäänselvä antikliimaksi on tässä: Ei.

Esimerkiksi Lundbergin ja Ollikaisen kirjat ovat lähtökohdiltaan samanlaisia, mitä itsekin yritän kirjoittaa: vahvaa, monitasoista, laadukasta kaunokirjallisuutta. Leimallisesti kaunokirjallinen teos myy yleensä huonosti – mutta välillä oikein hyvin.

Kirjoittamisen ja hyvän myynnin väliin mahtuu niin paljon tekijöitä, ettei kirjailija pysty niitä ennakoimaan. Vaikka kirja olisi kirjallisesti oikein onnistunut, sen onnistuminen markkinoilla ei ole itsestäänselvää. Sattuuko aihe kiinnostamaan mediaa ja lukijoita? Mitä muita kirjoja ilmestyy samaan aikaan tai samana vuonna? Syövätkö ne kaiken kirjajulkisuuden? Kuka ottaa kirjan arvosteltavakseen? Keitä istuu kirjallisuuspalkintoraadeissa? Kuinka osaavasti kustantamon tiedottaja hoitaa hommansa? Onko asiasta kiinnostuneen toimittajan lapsi sairas juuri kriittisenä päivänä?

Menestys ja näkyvyys tuovat yleensä lisää menestystä ja näkyvyyttä – niin yksittäisen kirjan kohdalla kuin kirjailijan koko uran kohdalla. Vaikeinta on menestyksen ja näkyvyyden käynnistäminen.

Vai tarkoittiko ystäväni mies, että pitäisi kirjoittaa sentyyppistä kirjallisuutta, joka on jo lähtökohdiltaan myyvää?

Ei sellaista taida ollakaan. On helppo ajatella, että dekkarit tai jonkinlainen viihdekirjallisuus (mitä se ikinä onkaan) myisivät automaattisesti hyvin.

Kuitenkin meillä kirjoitetaan isot määrät nopealukuisia, viihdyttäviä, koukuttavia ja jännittäviä kirjoja, jotka eivät kuitenkaan myy hyvin.

Viihdekirjallisuudessa on sama sääntö kuin ns. korkeakirjallisuudessa: menestystä on vaikea ennakoida ja tarjonta on suurempaa kuin menestyjien joukkoon mahtuu. Ylipäätään raja korkea- ja viihdekirjallisuuden välillä on kovin vaikea: ääripäät ehkä tunnistaa helposti, mutta väliin jäävien luokittelu on vain luokittelijasta kiinni.

Mikä eteen?

Eihän kirjailijan auta keskittyä kuin kirjoittamiseen. Se on homman tarkoitus ja ainoa lääke ongelmiin.

Onneksi päiviä, jolloin kirjoittamisen vapaus kirkastaa koko maailman, on paljon enemmän kuin hetkiä, jolloin huono myynti tai muut turhuudet painavat mieltä.


10 kommenttia

Erään kiertueen kuvaus

Kirjailijan pitää aina uudistua. Jos jotakin, mitä kaipaa, ei ole olemassa, sellainen pitää kuvitella ja herättää eloon. On luotava materiaa ja maailma tyhjästä.

Tämän syksyn aikana minulla oli uskomattoman hieno tilaisuus tehdä pienimuotoinen kirjan promotointikiertue toisen upean kirjailijan kanssa. Meidän tavoitteemme oli yhdistää kirjallisuusväkeä, kaataa turhia raja-aitoja ja ennakkoluuloja. Ja on sanottava, että onnistuimme siinä oikein hyvin!

Kiertue kulki nimellä WTF – Onnelliset ja onnettomat loput. Seuranani oli iki-ihana Laura Paloheimo, chick-litin kuningatar! Kiersimme kolme paikkakuntaa, Helsinki-Turku-Tampere, esittelemässä Ystäväni Rasputin ja OMG kirjoja, ja hauskaa oli. Kiertueemme sai lempinimen Kaunotar ja Hirviö, en kyllä vieläkään käsitä miksi…

Tavoitteemme oli päästää vähän höyryä kirjallisuuden karsinoimisesta. Useinhan kuulee väitettävä, että jokin genre edustaa huonoa kirjallisuutta ihan vain luokituksensa puolesta. Näin ei ole, sillä hyvin ja huonosti kirjoitetaan genressä kuin genressä. Hiukan kärjistäen, tarinan onneton loppu ei ole sen suurempaa taidetta kuin onnellinenkaan loppu.  

Lauran kanssa saimme herätettyä mukavasti keskustelua. Ihmiset kuuntelivat, kommentoivat, ja mikä tärkeintä, myös ostivat sekä tätä mustaa että valkoista kirjallisuutta. Olimme todella tyytyväisiä ristiretkeemme, sillä oli hienoa nähdä kirjallisuusväen osaavan vetää myös yhtä köyttä, yli rajojen ja dogmien!

Kiitokset vielä kaikille niille, jotka uskalsivat tulla katsomaan enkeliä ja paholaista samaan tilaisuuteen. Ja kiitokset varsinkin Lauralle!

Kiertueen julistepohjaa voitte ihailla vielä tässä:

 

WTF!

Laura JP

Onnelliset ja onnettomat loput,
mustaa ja valkoista kirjallisuutta!


4 kommenttia

Kirjailijana kehittymisestä ja (kauhistuksesta nimeltään välityö)

Pasi I J

Pasi I J

Esikoisen julkaiseminen on suuri tapahtuma. Sitten pitää kirjoittaa se toinen teos. Monet juhlitutkaan esikoiskirjailijat eivät saa koskaan sellaista aikaiseksi. Joko kirjaa ei vain synny, tai sitten kustantamo ei haluakaan jatkaa suhdetta kirjailijaan. Siinä on jotain pelottavaa. Vuoden 1996 paras kotimainen esikoisromaani oli Helsingin Sanomien raadin mukaan Juha K. Tapion Frankensteinin muistikirja. Pidin kirjasta kovasti ja jäin odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut.

Toisen kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen eivät siis ole selviö. Toiseen kirjaan kohdistuu melkoisia paineita, ja jos kirjailija saa sen kirjoitetuksi ja julkaistuksikin, sitä totta kai verrataan esikoiseen. Perin pelottava on sellainen kohtalo, että esikoisteos jää kirjailijan parhaaksi teokseksi ja loppu-ura on pelkkää alamäkeä, seuraavat teokset pettymyksiä. Yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani on Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, johon omaakin esikoistani on verrattu. Hänen toinen romaaninsa Pikku ystävä ei yltänyt läheskään samaan. Tästä koko maailma lienee yhtä mieltä. Kun Tarttin esikoisteos ilmestyi 1992, on sillä ja kirjailijan kolmannella romaanilla The Goldfinch melkoinen väli. Sitä en ole vielä lukenut, mutta pelkäänpä että D.T. on tyhjentänyt luovuuden pajatsonsa siihen ensimmäiseen romaaniinsa – vaikka toivonkin, että tämä uusi olisi sen veroinen tai vielä parempi, sekä kollegiaalisesta tsemppihengestä että ihan itseni takia, lukijana ja fanina.

Viime aikoina olen seurannut kirjabloggaajien keskustelua siitä, mikä Haruki Murakamin teoksista on paras ja mitkä taas vähemmän hyviä. En osaa ottaa kantaa asiaan itse, sillä en ole lukenut Murakamilta muuta kuin 1Q84-romaanin ensimmäistä osaa jonkin matkaa. (Se ei johdu Murakamista vaan minusta: pakkotahtisen kirjoitusurakan jälkeen olen jokseenkin kyvytön lukemaan kovin pitkiä tekstejä.)  Jos käy onnellisesti, tällaiset kysymykset jakavat lukijoita, ja jokainen teos saa omat kannattajansa; ehkä ideaalitilanne kuitenkin se, että eniten kannatusta saa kirjailijan uusin teos. Kirjailijahan kehittyy koko ajan, tai ainakin meidän pitäisi kehittyä. Taantuminen on surullista, monessakin mielessä, ja paikoillaan polkeminenkin epämiellyttävä ajatus. Ja vaikkei varsinaista paremmaksi muuttumista tapahtuisikaan, tietty uudistuminen lienee edellytys sille, että kirjailija pysyy kiinnostavana.

kirjoituskoneKukaan tuskin voi väittää, että Harjukaupungin salakäytävät olisi ollut samanlainen romaani kuin esikoiseni Lumikko ja yhdeksän muuta. Se, kumpi on parempi, jakaa mielipiteitä – mikä on hyvä asia. Monet olivat Harjukaupunkiin pettyneitä, koska odottivat toista Lumikkoa tai koska se oli heistä yksinkertaisesti huonompi. Harjukaupungin romanttinen ironia ei viehättänyt kaikkia, ja kun joku piti realistisesta alusta ja vieroksui fantastisempia elementtejä, joku toinen taas olisi halunnut karsia realismia ja keskittyä fantastiseen. Lopputulema kuitenkin oli, että tiesin kirjoittaneeni kokonaan toisen romaanin, omanlaisena, ja että se sai omat ystävänsä, vaikkei kaikkia miellyttänytkään.

Mutta kolmas romaani oli haaste. Tunsin, että minuun alkoi jo kohdistua odotuksia. Uutta Harjukaupunkia en aikonut kirjoittaa, ja hieman pelkäsin, että päätyisin kirjoittamaan tahtomattanikin toisen Lumikon. Tietyistä asetelmista kun kirjailija ei välttämättä pääse koskaan eroon. Lisäksi arvelin, että kolmannen romaanin kohdalla pitäisi ylittää se ensimmäinen, joka kahdesta edellisestä kuitenkin tuntui saaneen enemmän varauksetonta kiitosta ja jota olin päätynyt pitämään onnistuneempana teoksena (semminkin kun ensimmäinen kirja-agenttiehdokkaani ei lämmennyt Harjukaupungin mahdollisuuksille kansainvälisillä markkinoilla, vaikka Lumikosta innostuikin). Kun on kirjoittanut ja julkaissut kaksi romaania, sitä alkaa itsekin olla sitä mieltä, että kolmannessa pitäisi jo näkyä jonkinlaista kehitystä. Itse kirjoitusprosessi tietenkin sisälsi paljon epävarmuutta ja epäilyksiä, mutta lopulta koin onnistuneeni kahdessa asiassa: 1) kirjoittamaan jotain uutta ja 2) ylittämään itseni.

Omille mielipiteille ei tietenkään kannata antaa liiaksi painoarvoa, kuten ei lopulta muidenkaan. Mutta mitä Sielut kulkevat sateessa -romaanin uudenlaisuuteen tulee, ensimmäisten lukijapalautteiden perusteella todellakin onnistuin uudistumaan sen kohdalla. Oksan hyllyltä toteaa:

”…50 sivun jälkeen voin todeta, että Sielut kulkevat sateessa ei ole Lumikko, se ei ole Harjukaupunki, se on jotain aivan muuta.”

Lisäksi sain viestin eräältä bloggaajalta, joka on maininnut minun kuuluvan mielikirjailijoihinsa:

”Vuorokauden vaihtuessa yön pimeydessä luin viimeiset sivut ja sanat kirjasta Sielut kulkevat sateessa. Ehdottomasti paras romaanisi!!

Lisäksi Jussi K. Niemelä toteaa kirjablogissaan:

”Sielut kulkevat sateessa sekä ylittää että uudistaa kirjailijan aiemman tuotannon ja on selvää, että kirjasta tullaan puhumaan vielä pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla.”

Tässä vaiheessa, vaikka suurin osa arvioista onkin tietysti vielä tulossa, voin siis huokaista helpotuksesta: riittävän moni selvästi arvostelukykyinen ja riittävän täysipäinen ihminen on nähnyt kehitystä ja uudistumista tapahtuneen kahden ensimmäisen romaanin ja tämän kolmannen välillä, jolloin voin sallia itsenikin ajatella, että olen onnistunut ainakin jossain määrin siinä, mitä pidin 3. romaania aloittaessani suurimpana haasteenani.

Seuraava iso kysymys onkin tietysti se neljäs romaani. Mitä filosofisiin ulottuvuuksiin tulee, koen tyhjentäneeni pääni joksikin aikaa. Lumikko käsittelee kirjallisuuden luomisen problematiikkaa, Harjukaupungissa tutkaillaan elokuvan ja arjen suhdetta ja Sielut hoitaa uskonnolliset kysymykset pois päiväjärjestyksestä. Mitä jää jäljelle? Rock’n roll? Onko neljäs PIJ-romaani rock-romaani? Käsittelenkö siinä ehkä punk-aikoja, kenties osittain omaelämäkerrallisestikin, tietysti omaan tyyliini? Vampyyreitä, seksiä, punkkareita, skinejä, hurjia pakomatkoja Joensuussa Ilosaari-rockin jälkieen kun perässä tuli koko öisen torin junttiarmeija ja omat maihinnousukengät eivät olleet varsinaiset juoksukengät? Tai ehkä kirjoitan jotain aivan muuta. Välityön…

Mietin, voiko välitöitä välttää. Pari päivää sitten luin jostain, että Tervon Koljatti oli selkeä välityö. En haluaisi julkaista mitään sellaista, jota laajalti pidettäisiin pelkkänä välityönä. Oikeastaan minulla ei ole aikaa kirjoittaa sellaisia. Niin kauan kuin elätän itseni ja jälkeläiseni päivätyöllä ja kirjoitan ”siinä sivussa” (maailmat tosiaan luodaankin ”siinä sivussa”), en voi käyttää kirjoitusaikaani välitöiden tekemiseen. Minun on pakko tarkoittaa jokaista teosta. Vasta sitten, jos joskus voin jättäytyä ns. päätoimiseksi kirjailijaksi, voin sallia itseni kirjoittaa välitöitä. Sikäli kuin kukaan kirjailija sellaisia tarkoituksellisesti luo. Mikä välityö yleensä on? Vähemmän kunnianhimoinen kuin kirjailijan muut työt? Olen kyllä kirjoittanut novelleja, jotka ovat selkeitä välitöitä. Vai epäonnistuneempi kuin kirjailijat muut työt, tasoltaan matalampi? Jostain luin, että koska Suomessa kirjat myyvät pääsääntöisesti vähän ja päätoimiset kirjailijat ovat riippuvaisia apurahoista, kirjailijat julkaisevat liian tiuhaan tahtiin, niin että joukossa on sellaisiakin kirjoja, jotka olisi pitänyt kirjoittaa vielä pari kertaa tai jättää kokonaan julkaisematta. Kun kirja myy kyllin hyvin, kirjailijalla on ehkä paremmin varaa käyttää aikaa seuraavan teoksen kirjoittamiseen – kuten Donna Tartt on tehnyt. Vai unohduksen pelkoko meidät ajaa julkaisemaan tiuhempaan kuin kannattaisi? Tai tietoisuus ajan rajallisuudesta – jossain vaiheessa kun iskee vanhuuden se vaihe, joka himmentää maailman ympäriltä ja sisältä ja pakottaa luopumaan kunnianhimostakin…

Ei, välityötä en halua kirjoittaa. Mutta jos sellainen on tullakseen, tulkoon. Kynnystäkään ei saa päästää nousemaan liian korkeaksi. Pitää silti yrittää ylittää aiempaa itseään ja tehdä jotain riittävän uutta.

*****