alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Johonkin pitää lopettaa

Marian ilmestyskirja -kansiTarinoiden lopettaminen on oma taitolajinsa. Loppuja on erilaisia, sekä rakenteeltaan että muulta tyypiltään – avoin loppu, kaiken yhteen sitova loppu, alkuun palava loppu, onneton ja onnellinen, sun muut variaatiot. Eri genreihin kuuluvat omat lopputyyppinsä ja lopuista on toki myös yhtä monta eri mieltymystä kun on lukijaakin.

Lopussa hyvin tärkeää on paitsi se, mitä tapahtuu, miten se kirjoitetaan. Itsestäänselvyys ja koskee tietysti kaikkea muutakin, mutta esimerkiksi taidokas – tai kökkö – viimeinen lause jää mieleen ihan eri tavalla kuin keskivaiheen lause.

On myös olennaista ymmärtää, että eri tekstilajit vaativat erilaisen lopun. Kirjoitan romaaneja, novelleja, pienoisnovelleja (kuuden, 55 ja sadan sanan), näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Kaikkiin näistä sopivat erilaiset loput.

Tavallisessa novellissa pelivaraa on mielestäni ehkä eniten. Novellissa mahdollisia muotoja on paljon, eikä novellin aina tarvitse olla edes perinteinen tarina. Siten mahdollisia lopetuksiakin on hyvin paljon.

Ja koska emotionaalinen ja ajallinen investointi tekstiin ei ole yhtä suurta, novellin lukija ei revi pelihousujaan yhtä herkästi kuin romaanin, jos loppu on liian avoin tai muuten ei miellytä. Se ei tietysti tarkoita, ettei lopun tarvitsisi olla hyvä, mutta kaikkia ei yleensä pysty miellyttämään.

Pienoisnovellissa taas loppu on usein vähän niin kuin vitsin punchline: viimeinen rivi saattaa kääntää kaiken päälaelleen tai ainakin muuttaa lukijan tulkintaa siitä. Juuri mihinkään muuhun tekstilajiin tämä ei sitten sovikaan, tavallisiin novelleihinkin aika harvoin. Siinäkin pitää tietysti tietää mitä tekee, jotta ei tee novellista Ujo piimä -vitsiä tai latista hyvää tarinaa jasittenheräsin-lopulla.

Kun olen siirtänyt romaanejani näyttämölle, yleensä niissä on eniten muuttunut aivan loppu. Vaikka tarina päättyisikin periaatteessa samoin, yleensä vähintään lopun dramatisointitapa vaihtuu. Romaanin loppu on monesti osittain pään sisällä, näytelmän ei voi olla.

Leffakäsikseni loppuu eri lailla kuin mikään muu tekstini: se sekä palaa alkuun – joka leffoissa on hyvin tavallista – että on visuaalinen ja symbolinen. Muissa genreissä sama ei toimisi.

Joidenkin romaanieni loput ovat jakaneet lukijoiden mielipiteet. Esikoiseni Marian ilmestyskirjan loppua jotkut ovat pitäneet ”novellimaisena”. Se loppuu kuulemma liian äkisti – vaikka mielestäni asiat on kuitenkin ratkottu. Tästä olen yrittänyt ottaa opikseni, vaikka moni muu pitikin lopusta.

Makuuhaavoja loppuu jossain määrin epätavallisesti siinä mielessä, että viimeisellä rivillä on eräänlainen pienoiskäänne. Se ei varsinaisesti muuta tulkintaa aiemmasta, vaan enemmänkin aloittaisi toisen tarinan. Mietin pitkään, voiko näin tehdä. Ei tullut mieleen toista samanlaista loppua. Toistaiseksi tästä lopusta ei kuitenkaan ole tullut valituksia.

Myös Häpeämättömän loppua  on pidetty liian avoimena. Sen voin sinänsä myöntää, avoimuus on hyvin olennainen osa romaania. Sitä en voisi muuttaa. Palsamoitu loppuu jossain määrin avoimesti, mutta ehkä vähiten romaaneistani. Siitä ei ole tullut palautetta suuntaan tai toiseen. Sisimmäisen loppua on toistaiseksi yksi lukija kritisoinut ”epälopuksi”, vaikka se onkin melko perinteinen.

Käsikirjoitusvaiheessa oleva romaanini lopetus on sekin jakanut mielipiteitä. Yhden koelukijan mielestä loppu oli okei, toisen mielestä liian avoin, kolmannen mielestä avoimuudessaan loistava. Niin, kaikkiahan ei voinut miellyttää. Onko parempi, että loppu on ”jees”, vai yhden mielestä kökkö ja toisesta mahtava?

Kuten tästä huomaa, minulla on taipumus avoimiin loppuihin, erityisesti romaaneissa. Kun oma ilmaus kehittyy ja kasvaa, kun tekee toistuvasti samoja ratkaisuja, niitä tietysti miettii paljon. Mitkä ovat motiivit niiden takana ja toimiiko lähestymistapa vai ei, pitäisikö jotain muuttaa.

Uusimmissa romaaneissani on ollut jännäri- ja dekkarivaikutteita. Dekkarissa olennaista on aina tietää, kuka teki murhan. Jos sitä ei lainkaan kerrottaisi, kyseistä teosta tuskin voisi edes kutsua dekkariksi. (Varmaan jokunen tälläinenkin löytyy.)

Olen tullut siihen tulokseen, että minä en yksinkertaisesti, ainakaan tällä hetkellä, välttämättä halua kertoa tarinoita, joissa on selkeä, yksiselitteinen loppu. Se ei vain tunnu minun jutultani.


3 kommenttia

Onko kirjailijuus ammatti?

Jukka L

Eräs ystäväni totesi, että miettii vähän väliä ammatin vaihtoa.
Vastasin: ”Niin minäkin.”
Hän: ”Älä yritä kusettaa. Ei tuo kirjailijana oleminen ole sinun ammattisi.”

Hän oli oikeassa. Kirjoittaminen on työni muttei ammattini. Olen ennemminkin ammattimaista jälkeä tekevä amatööri. Sana juontaa latinan verbistä amare, rakastaa. Teen työtäni rakkaudesta, en rahasta, ja tekisin jotakin vastaavanlaista luovaa työtä, vaikkei siitä maksettaisi ollenkaan.

Se, että töitäni julkaistaan ja luetaan, ja se että joku katsoo ne niin arvokkaiksi, että minulle kannattaa maksaa tekemisistäni, antaa kirjoittamiselleni kuitenkin jonkinlaisen oikeutuksen. Minun halutaan kirjoittavan, joten saan tehdä sitä, mitä haluan. Saan käyttää kirjoittamiseen aikaa, saan hioa välineitäni ja ajatteluani yhä täydellisemmiksi. Aika ajoin jotakin julkaisemalla lunastan sitten paikkani yhteiskunnassa.

Olen rakastajan asenteeseeni enemmän kuin tyytyväinen. Kun vertaan mielentilaani niiden kollegojen puheisiin ja kirjoituksiin, joiden ajattelussa korostuvat myynti ja menestys, en ole yhtään kateellinen: onnettomilta ja pettyneiltä vaikuttavat, enimmäkseen.


Jätä kommentti

Synnytystuskia ja kasvukipuja

hanna_riikka kuisma

Hanna-Riikka

Pienin lapseni ei ole vielä pysyvästi jättänyt pesää, mutta se on matkoilla, eräänlaisissa pääsykokeissa. En tiedä vielä varmuudella sen kohtaloa. Se on vaiheessa, jossa se hakee sitä itse. Luotan kyllä siihen, koska tiedän sen olevan turvallisessa paikassa, jossa siitä pidetään huolta. Samalla tiedän, että se voi tulla kotiin pettyneenä. Mitä en toivo, koska se on valitettavasti hyvin rasittava olio symbioottisessa suhteessamme, etenkin kiukutellessaan.

En tiedä onko imartelua vai kirous, että se valitsi minut kaikkien kirjailijoiden joukosta äidikseen, pakotti synnyttämään, halusin tai en. Se on ollut erittäin hankala ja poikkeuksellisen vaativa vauva, vienyt kaiken aikani kuluneet kaksi vuotta niin, että olen hädin tuskin ehtinyt hengittää. Kun olen yrittänyt pitää lomaa, se on tunkenut mukaan, oli sitten joulu tai juhannus, se on ollut ajatuksissani, unissani, jopa kehossani tartuttaen kaikki mahdolliset stressioireet kasvukivuissaan ihottumista yöllisiin kauhukohtauksiin. Toisaalta, sen siemenet kylvettiin jo kauan sitten, olen ollut raskaana siitä kauemmin kuin olen tiennyt. Oli vain ajan kysymys, milloin se on pakko synnyttää.

Tapasin sen vuosien varrella monessa muodossa monta kertaa, mutta en ollut vielä valmis. Tiesin sen olevan lapseni, mutta tiesin myös sen pahamaineisuuden, joten annoin sen olla varjossa, piileskellä jossakin munasarjojen ja unien siimeksissä. Edellisen lapseni lähdettyä vatsani oli jo kasvanut niin suureksi, että oli myöhäistä tehdä mitään muuta kuin pulpauttaa ulos rääkyvä, veren ja liman peittämä möykky, josta piti alkaa tehdä olentoa kylmään maailmaan.

Sen synnytys oli pääosin samanlaista kuin aikaisempien lasteni, eli kaivoin vatsasta sisälmyksiä ja alitajunnasta mitä erilaisimpia kasvustoja ja sommittelin ne Frankensteinin hirviöksi. Tosin tällä kertaa on pitänyt tonkia syvemmältä. Lasta on myös pitänyt opettaa, kasvattaa ja pukea vähän rajummin kuin muita. Enemmän kellareissa kuin julkisissa lastentarhoissa. Jotkut kirjailijat kasvattavat lapsensa ihmisten ilmoilla, minun ovat sen verran herkkiä, että kasvavat kieroon ja menevät kesken, jos niitä esittelee ennen aikojaan.

En minä niin julma ole ollut, että olisin pelkästään kellareissa pitänyt. On se päässyt välillä leikkimään aidatulle pihalle, myös naamioituneena käymään kanssani kaupungilla, jopa matkoilla. Taannoin esittelin sen joillekin heistä, joille olen näyttänyt edellisetkin keskenkasvuiset lapseni. Nämä kummit totesivat, että kyllä se sen verran kasvanut on, että minun on päästettävä irti. Laitettava se kulkuvälineeseen, varmistettava, että pääsee perille ja olla ajattelematta koko olentoa jonkin aikaa.

Vaikka se on ollut pääsykoematkallaan vasta hetken, olen jo muistanut kuinka hengitetään. Olen alkanut nähdä luontoa ja maisemia, koska se ei ole ollut koko ajan helmoissani kiinni vaatimassa huomiota. Maailma on saanut värit takaisin kuin Rikoksen ja rangaistuksen lopussa. Olen piirtänyt mangahahmoja ja mandaloita, askarrellut unensiepparia ja koruja, järjestellyt vaatekaappia ja tehnyt sinne asukokonaisuuksia, leiponut ja ommellut ja mitä vielä. Olen myös pystynyt lukemaan toisten lapsia ilman, että etsin niistä muutakin kuin pelkkää murrosikäistä lastani. Jättämäänsä henkistä aukkoa olen paikannut meditoimalla, jotta muistaisin, että en ole lapseni, vaan myös itsenäinen persoona.

Kutsun lapsiani käsikirjoituksiksi siihen asti, kun ne eivät pärjää ilman minua. Yksi minulta on menehtynyt ennen aikojaan, kuten mainitsin, mutta siitä olen kirjoittanut tänne aiemmin. Muista olen ylpeä. Kun ne ovat lopullisesti pois vaikutuspiiristäni, niillä on uusi nimi, joka on kirja. Katsotaan, tapaatteko te (tällä hetkellä keskenkasvuisen) lapseni silloin kun oletan. Nyt en ajattele sitä, toivon että se ei ajattele minua. Ei kaipaa kotiin, vaan uskaltaa olla rauhassa siellä, missä on nyt. Vaikka omat siivet eivät vielä täysin kanna, vaikka en tiedä missä kunnossa se tulee kotiin, en ole huolissani, koska se on vain käymässä ja meillä on vielä yhteistä aikaa ennen kuin siitä tulee hän, joka ennemmin tai myöhemmin lähtee omilleen kokonaan.


2 kommenttia

Harhapolun päätepiste

Kuva: Johanna AhonenVajaat kolme kuukautta sitten märehdin kykenemättömyyttäni ryhtyä painiin pitemmän tekstin kanssa. Romaani olisi kiva julkaista, eikä se ole ollut kuin kirjoittamista vaille valmis. Vaan vääriin suuntiin vievät polut pitivät harhailemassa, eikä aikeesta tullut totta.

Sitten keksin ryhtyä psyykkaamaan itseäni. Osuuskumman raapalekirjojen Facebook-julkkareissa kirjoitin yhden Milla ja Meri -raapaleen. Julkaisin sen julkkarieventissä ja laitoin loppuun maininnan, että jos tämä saa niin ja niin monta tykkäystä, kirjoitan sen aikomani romaanin. Vaikka raapale kiitosta saikin, määrä ei tullut täyteen.

Mitä tehdään, jos kansa äänestää kansanäänestyksessä väärin? Kysytään tietenkin toisen kerran, ja oikeastaan niin monta kertaa, että vastaus on haluttu.

Laitoin omaan Facebook-statukseeni, keskellä yötä, huhuilun, että jos 50 tykkäystä menee rikki, kirjoitan sen minulta pitkään kinutun Millan ja Merin. Sitten menin nukkumaan. Kun aamulla heräsin, vilkaisin ensimmäiseksi kännykällä tilannetta. Haamuraja oli kohdannut Ghostbustersit sillä aikaa, kun itse vielä vaeltelin Höyhensaarilla. Silläpä se oli sinetöity, mutta aloituksen olin siirtänyt kuukauden päähän, koska vielä yksi novellirästi roikkui niskassa. Jos joku on huomaavinaan mitä taidokkainta välttelyä, laistelua ja eteenpäin siirtämistä, saattaa olla oikeassa. Itsekään en aina mene takuuseen ajatuksenjuoksustani.

Armonaikaa olisi vielä kaksi viikkoa, mutta sillä välin jo asioita ehti tapahtua. Se rästinovelli sovittiin siirrettäväksi muutaman kuukauden päähän toimittajan kanssa yhteisymmärryksessä. Kirjailijatoverini Anne Leinonen välitti erään kustantajan olevan alustavan kiinnostunut Millan ja Merin konseptista. Ja eilen Turun Herra Huu, kauhukirjailija Boris Hurtta piti minulle vakavan puhuttelun siitä, miten jo olisi aika saada seuraava kirja ulos. Vetkuttelun aika on sitten varmaan ohi.

Hahaa, te sanotte. Tämä blogaushan ei ole mitään muuta kuin jälleen uusi veruke siirtää varsinaista romaanin aloitusta jälleen hiukan tuonnemmaksi.

Mutta olette väärässä.

Aloitin romaanin jo 35 minuuttia sitten.[1]

[1] Minuuttimäärä ei välttämättä pidä täsmälleen kutinsa, mutta olen jo pitkään halunnut käyttää tuota viittausta.


1 kommentti

Kirjoittamisen yksinäisyydestä

Jukka L

Jukka L

En ollut lapsena mikään joukkuepallopelaaja. Futis oli ikävää ja ahdistavaa, ja on tunnustettava, että tiimityö etenkin luovan ilmaisun alueella tuottaa minulle edelleen monenlaisia vaikeuksia. Ne kompromissit. Meneminen sinne, minne joku toinen haluaa. Luopuminen yksinvaltiaasta auteur-asenteesta.

Olen kuitenkin ollut usean kuvakirjan toisena tekijänä, ja monesti meiltä on kysytty, millaista yhteistyömme on ollut. Prosessit ovat vaihdelleet, mutta pääsääntöisesti olemme edenneet kompromisseja tekemättä. Minä olen kirjoittanut käsikirjoituksen, joka on toki sisältänyt kuvitus- ja dramatisointiohjeitakin, mutta sen pidemmälle en ole mennyt kuvittajan tontille (ja jos olen yrittänyt, kuvittajat ovat tönineet minut takaisin): piirrostyyli, hahmojen ulkonäkö ja sen semmoiset seikat eivät ole minun asiani sen enempää kuin sanavalintani kuvittajan. Jotain juttuja olemme toki ideoineet yhdessäkin, mutta kummallakin on ollut oma vastuualueensa, jolla on saanut mellastaa niin paljon kuin haluaa. Ja se on hyvä. Komitean mietintö on eri asia kuin taideteos.

Olen kuitenkin muutamaan otteeseen yrittänyt kirjoittaa kokonaisia kirjoja yhteistyössä jonkun muun kanssa.

Pari kertaa on käynyt näin: Kun hanketta on hahmoteltu yhdessä ennen ensimmäisenkään sanan kirjoittamista, olemme molemmat suorastaan pursuneet ideoita. Sitten kun varsinainen työskentely on käynnistynyt, toinen osapuoli onkin yhtäkkiä tyrehtynyt. Hänellä ei olekaan ollut aikaa, jaksamista tai rohkeutta kirjoittaa jotain muun tyyppistä kuin aiemmin. Ja kirjat ovatkin jääneet minun kirjoitettavikseni. Näissä tapauksissa en ole edes päsmäröinyt päälle tai ollut – tietääkseni – vaikea. Juttu vain on kaatunut minulle, ja olen yleensä ottanut sen siinä vaiheessa ilomielin vastaan.

Tällä hetkellä olen osana kolmen hengen romaanitiimiä. Kaikilla kolmella kirjoittajalla on omat vahvuutemme, ja jos ne saadaan yhdistettyä, saatamme saada aiheestamme aikaan jotain parempaa, kuin mitä kukaan meistä yksin saisi. Tällä kertaa ongelmalliselta on tuntunut, että kun vastuu on jakautunut, sitä on vaikea kantaa. Olenkin ollut itse se aikaansaamaton vetelys, huomannut, että toisen kirjoittaman rungon sisään oman kirjoittaminen on vaikeaa. Kotoa käsin en ole pystynyt tekemään kässärille mitään, mutta kun olemme kokoontuneet yhteen kirjoittamaan, on alkanut syntyä. Sama juttu erään työn alla olevan draamakäsikirjoituksen kanssa. Yhteiskirjoitussessiot ovat olleet kuin bändissä soittamista: hauskaa, sosiaalista, hillitöntä, piristävää. Aivan toista kuin yksin kotona näpyteleminen. Ja tuotteliasta.

Yksi yhteistyön muodoista on ateljeekritiikin antaminen ja vastaanottaminen. Luen silloin tällöin kollegojeni käsikirjoituksia ja he minun. Kriittinen, täsmälliseen palautteeseen kykenevä lukija on usein tärkeä ja huippuhyödyllinen osa prosessia. Auttaa näkemään mahdollisia ongelmia ja joskus ratkaisujakin. Ateljeekriitikko huomaa useita sellaisista mokauksista, joita loppukuluttajakin, ja muutamia muita sen lisäksi.

Kustannustoimittajan kanssa käydyt keskustelut ovat sitten se lopullinen yhteistyökyvyn tai -kyvyttömyyden testi. Kustarilla on – toivottavasti – aikaa ja rahkeita tekstiin perehtymiseen enemmän kuin ateljeekriitikoilta. Lisäksi hänen palautteeseensa on suhtauduttava erityisellä vakavuudella, koska hänellä on käsikirjoituksen suhteen myös valtaa. Kommunikaation on toimittava hyvin, kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä on vallittava syvä luottamus. Minunlaiselleni sooloilijalle palautteen pureskeleminen voi joskus olla vaikeaa; hampaat kirskuvat ja leukaperät kipeytyvät, mutta jos ei syö, kuolee nälkään. Tai jotain. Keksikää itse vähemmän kliseinen ja ennen kaikkea toimivampi metafora.

En tiedä, päteekö tämä kaikkiin, mutta uskallan arvata, että useimpiin: vaikka kirjailija olisi minkälainen Zlatan, hän on osa joukkuetta.


6 kommenttia

Olisi helppoa palaa loppuun

Olen ollut vähällä kirjoittaa itseni loppuun.

Syy on aivan omani. Olen kahminut liikaa tekemistä, innostunut liian monesta, kieltäytynyt liian vähän. Pitäisi osata rauhoittua, rauhoittaa ja keskittyä.

Kansi: Anders Carpelan

Kansi: Anders Carpelan

Työnteko on toki tuottanut tulosta: ihan piakkoin ilmestyy uusi romaanini Yö ei saa tulla.

Se yhdistelee dekkarimaista juonta E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-tarinasta kummuneisiin näkymiin. (Nukkumatti on suomennettu myös nimellä Nukuttaja.)

Odotan suurella mielenkiinnolla, millaista palautetta kirjasta tulee. Se on aika erilainen kuin aiemmat kirjani. Itselleni kaikkein poikkeuksellisinta kirjassa on silti se, että aion kirjoittaa sille jatkoa. Päähenkilö siirtyy tarinasta toiseen.

Huhtikuun lopussa ilmestyy puolestaan kevään toinen kirja, jossa olen mukana.

Linnut palaavat aina -teoksen  toinen tekijä on luontokuvaaja Ilkka Korhonen, ja kirjassa minun novellini lomittuvat Korhosen upeisiin lintu- ja saaristokuviin. Projekti oli oikein mielenkiintoinen, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Ja siinähän ongelmani tuli jo todettua: työt ovat liian mielenkiintoisia. Haluan kirjoittaa romaaneja, osallistua poikkitaiteellisiin projekteihin, kirjoittaa blogauksia, kolumneja ja tietokirjoja.

Taiteilijan elanto on maailmalla levällään, ja sen saa sieltä kyllä kerättyä, mutta työtä pitää tehdä. Siksi on ollut vaikea kieltäytyä myös tarjotuista opetus- ja luentokeikoista. Tosin niissäkin on se vika, että ne ovat mielenkiintoisia ja houkuttelevia! Rakastan puhua tieteestä, tiedeviestinnästä ja tieteen ja taiteen suhteesta.

Kun työtä on liikaa, aika alkaa loppua kesken. Tein töitä käytännössä koko joulun, myös jouluaattona. En tunne itseäni kovin onnistuneeksi äidiksi, kun lapset ovat joutuneet tottumaan siihen, että jokaisena päivänä on hetki, jolloin äiti tekee töitä.

Kun aikaa ei ole, tingin liikunnasta ja yöunista. Varsinkin unen puute osoittautui syksyllä kovin konkreettiseksi ongelmaksi. Huonosti levänneillä aivoilla ei kerta kaikkiaan luo mitään uutta. Kaikki tekemiseni perustuvat siihen, että kykenen ajattelemaan kunnolla, assosioimaan, inspiroitumaan, keksimään uusia yhteyksiä asioiden välille. Kun aivot väsyvät, väsyy mielialakin. Stressaantuneena olen kova ahdistumaan ja unohtelen arkisia tekemisiä. Prosessointitila loppuu. Jätin väliin kaikki loppuvuoden pikkujoulut ja muut sosiaaliset tapahtumat: en vain jaksanut enää lähteä minnekään, miettiä aikatauluja tai lastenhoitoa.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aivojen työkyky palautui nopeasti. Yhdetkin kunnon yöunet tekivät selvästi hyvää.

Liikunnan puutteeseen on ollut vaikeampi tarttua. En ole ihmistyyppiä, joka tekee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt on ollut melkein pakko tehdä. Lisää liikuntaa siis tälle taiteilijalle! Pitkiä metsälenkkejä koiran kanssa, sählyä, uimista sekä selkää kuntouttavaa jumppaa ainakin, kiitos!

Toimivan elämän, varsinkin taiteilijaelämän, perusteet ovat selvästi nämä:

1) Liiku paljon

2) Syö hyvin

3) Nuku tarpeeksi

Niin yksinkertaista – ja niin vaikeaa toteuttaa käytännössä.

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen


5 kommenttia

Kirjoituskilpailuja tulee tukea

Luulin Tamperetta kulttuurikaupungiksi. Siellä on kirjallisia tapahtumia ja ennen kaikkea kaksi tärkeää kirjoituskilpailua, Suomen tärkein tieteis- ja fantasiakirjoittajien kirjoituskilpailu eli Portin kirjoituskilpailu ja Pirkanmaan kirjoituskilpailu, joka nostaa valtakunnalliseen huomioon uusia prosaisteja ja runoilijoita.

Minun kirjoitushistoriaani tuntevat tietävät, että olen voittanut Portin kilpailun kahdesti ja sijoittunut useita kertoja myös muille palkintosijoille. Portti on ollut minun kirjoittamiseni korkeakoulu. Aloitin määrätietoisen kirjoittamisen siksi, että halusin tehdä parempia tekstejä kuin Portissa julkaistut novellit olivat.

Minusta ei ehkä olisi tullut kirjailijaa ilman Porttia. Moni muu suomalainen kirjailija on käynyt ottamassa Portista vauhtia uralleen ja kirjoittamiselleen. Pirkanmaan kilpailussa taas olen ilolla seurannut tuttujen kirjoittajakollegojen menestystä ja kapuamista kohti ammattilaisuutta.

Kirjoituskilpailuilla on merkittävää vaikuttavuutta. Ne kannustavat kirjoittajia määrätietoiseen työhön, ja kuten tiedämme, kirjoittaminen on terapeuttista. Itse tekeminen tuo jo hyvinvointia.

Nyt sitten huonoja uutisia: Tampereen kaupunki ei aio enää rahoittaa kumpaakaan (Ylen uutinen) (M.G. Soikkelin blogi). Kyse on yhteensä korkeintaan 25 000 eurosta (jos siitäkään, sillä Pirkanmaan kisaan saatetaan laskea myös tilavuokrat mukaan, ja nehän ovat momentilta toiselle siirrettäviä pelimerkkejä).

Lieneekö vikana se, että hyvinvointi jakautuu nyt valtakunnallisestikin, kun toiseen kisaan saa kuka tahansa osallistua, ja toisen alueellisuudestaan huolimatta kantaa tärkeän alkusysäyksen kansansvälisestikin tunnetuille suomalaisille kirjailijoille? Kehitys ja kilpailukyky eivät ole synonyymejä hyvinvoinnille ja menestyksellä, saati onnelle.

Tampereella tulee edelleen olemaan hienoja, kulttuurimyönteisiä ihmisiä ja taiteentekijöitä, kulttuuri ei ole rakenteita vaan ihmisiä. Mutta itse kaupungin virkamiesten kilpeen tuli likaisia tahroja. On lyhytnäköistä säästää pienistä yksittäisistä kohteiteista – kulttuurin ja taiteentekijöiden olojen supistaminen ja alasajo on aikamme ilmiö, ja kovin lyhytnäköistä. Kulttuuri luo hyvinvointia, ja on loppujen lopuksi aika edukas sijoituskohde.

Kun seuraavan kerran juna tuo Tampereelle, voi olla, että katselen uutta mustaa hotellia (ja hotelli Victorian tilalle tulevaa seuraavaa hotellia) ja ajattelen erästä Mordorin mustaa tornia… Toivon tietenkin, että päätöksen pyörretään ja kilpailujen tukeminen jatkuu.


2 kommenttia

Muotoa muuttavat tekstit

Marian ilmestykset -näytelmästäViime vuosina olen tehnyt kirjoittaessa paljon jotain, joka aiemmin oli minulle lähestulkoon vierasta: olen siirtänyt tarinoita uusiin muotoihin, lähinnä romaaneja näytelmiksi ja novelleja romaaneiksi. Joskus vuosia sitten olen kyllä muokannut tavallisesta novellista kuusisanaisen(!) tarinan.

Kun kirjoittaa omia tekstejään uusiksi, se tuntuu vähän siltä kuin loihtisi fanficiä omista tuotoksistaan. Tarinat, henkilöt ja varsinkin loput voivat muuttua eri medioiden välillä. Muokatessani romaaneistani näytelmiä kummassakin aivan loppu on pantu uuteen uskoon ja yhden henkilön ammatti on vaihtunut. Päähenkilö voi kirjassa tykätä yhdestä asiasta ja näytelmässä tehdä sitä, vaikka ei tykkääkään. Novellin siskosta tulee romaanin ex-tyttöystävä.

Ensimmäinen näytelmäni, maaliskuussa ensi-iltansa saanut Marian ilmestykset (kuvassa) perustui esikoisromaaniini Marian ilmestyskirja. Siinä muodosti haasteensa myös se, että vaikka romaani ei kovin pitkä olekaan, se sijoittui yli kymmenen vuoden ajanjaksolle, kahdelle aikatasolle ja siinä oli noin 60 eri kohtausta. Kolmesta lukemastani näytelmänkirjoitusoppaasta yksikään ei käsittele romaanin tai novellin siirtämistä lavalle.

Päädyin yhteen, kronologiseen aikatasoon. Sitten piti miettiä, mitä kaikkea jätän pois. Paljon jäikin. Näytelmän ensimmäinen versio oli silti peräti 114 liuskaa, mutta sain sitä onneksi lyhennettyä selvästi.

Nyt kirjoitan näytelmää, joka pohjautuu toiseen romaaniini Makuuhaavoja. Siinäkin on sama pulma: mitä jätän pois. Tätä en ole täysin saanut ratkottua, vaikka aloin suunnitella näytelmää yli vuosi sitten ja kirjoittaa keväällä. Päähenkilö on vuoteenoma ja suurin osa tapahtumista sijoittuu joko hänen menneisyyteensä tai mielikuvitukseensa.

Suurin osa kaikista romaanin jutuista on ainakin toistaiseksi jäänyt pois, mukaan lukien kaksi aivan tärkeimmistä: päähenkilön stand up -komiikkaharrastus sekä hänen Ikea-”fanituksensa”.

Yhdessä vaiheessa editointia huomasin, että päähenkilön toisella puolella maata asuvalla äidillä, jonka kanssa hän juttelee enemmän tai vähemmän mielikuvituksessaan, oli enää yksi repliikki jäljellä. Sinne meni sitten äitikin, vaikka hän edelleen tärkeää roolia näytteleekin (no pun intended).

Edellinen ja tämänhetkinen romaanikäsikirjoitukseni perustuvat novelleihini. Toinen ei tosin koskaan valmistunut, kun päätinkin tehdä siitä romaanin. Jos jotain viime kerrasta opin niin sen, että yritä unohtaa koko alkuperäinen novelli. Samoin näytelmien kanssa on vaarassa jäädä jumiin alkutekstiin.

Tästä tämänhetkisestä romaanista oli tarkoitus kirjoittaa ensin näytelmä, mutta en ehtinyt. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten se toimisi niin päin. Eniten huolestutti, jäisikö tarinalle tilaa laajeta kompleksimmaksi romaania varten.

Kun kirjoitan näytelmää tai elokuvakäsistä, hahmoni puhuvat aina heti alkuunkin paljon elävämmin kuin romaanissa – vaikka se perustuisi romaaniini. Romaanissa taas koen helpommaksi luoda hahmoille taustaa, että heillä on myös tämänhetkisten tapahtumien ulkopuolella historiaa ja asioita, jotka tekevät kaikesta elävämpää.

Tarkoitus olisi vielä laajentaa eräs raapale eli sadan sanan novelli pidemmäksi novelliksi sekä tehdä tästä työn alla olevasta romaanista näytelmän lisäksi myös leffakäsis. Erästä ikivanhaa romaanikäsistäni olen yrittänyt typistää proosarunoksi.

En yhtään ihmettelisi, vaikka joskus vielä vääntäisin raapaleesta romaanin. Se olisi varmaan helpompaa kuin täysimittaisen novellin pohjalta kirjoittaminen.


2 kommenttia

Yhdestoista toden sanoo

Maija HaavistoBlogasin viime kuun lopussa osallistumisestani NaNoWriMo-kirjoituskuukauteen. Nyt kolme viikkoa myöhemmin on seitsemäs NaNo-voitto plakkarissa, eli yhden romaanikäsikirjoituksen ensimmäinen versio valmiina.

Edellisen käsiksen, kymmenenteni, kanssa olin jatkuvasti lähellä luovuttaa. Tuli sellainen olo, että enkö ihan oikeasti ole oppinut aiemmista romaaneistani mitään. Miten ihminen voi olla näin solmussa, miten kymmenes romaani voi muka olla vaikein kirjoittaa. Eikö sen pitäisi tulla kerta kerralta helpommaksi? Eihän siinä ollut edes mitään huikean kompleksia, kuten eri aikatasoja sekaisin, suoraviivaista tarinankerrontaa vain.

Kun aloitin työstää tätä uutta Adenoa, pinnalla ollut suurin toive oli: toivottavasti tämä ei ole yhtä vaikeaa kuin viimeksi. Onneksi ei ole ollut.

Kirjoittaessani Adenon ensimmäistä versiota ymmärsin, että todella opin edellisen kässärin kirjoittamisesta, etenkin tarinan muodostamisesta, hyvin paljon, enemmän kuin minkään aiemman romaanini kohdalla. Se oli ensimmäinen dekkari/jännärisävytteinen tekstini (vaikka numero seiskaankin aikoinaan hain vähän tällaisia elementtejä). On yllättävän eri asia kirjoittaa jännittävää tarinaa yleisesti kuin jännärityyppistä jännittävää tarinaa.

Nyt ymmärrän tätä ”genreä” jo paljon, paljon paremmin. Inhottava prosessi ei siis mennyt missään määrin hukkaan. Varmasti kertyneet opit tulevat näkymään myös editointivaiheessa.

Viimeksi kirjoittamani ja ensi vuoden alussa ilmestyvä kässäri kässäri pohjautui 5 000-sanaiseen englanninkieliseen novelliini. Tämä tuntui olevan toinen kompastuskivi: en tiennyt miten novelli laajennetaan romaaniksi. Adenossakin minulla on pohjana keskeneräinen novelli, mutta tiedän nyt, mitä ei kannata tehdä. Olen siis jättänyt novellin lähes huomiotta kirjoittaessani.

Adenossa tarinan komponentit ovat usein loksahdelleet kohdalleen kuin itsestään. Motivaatioiden kanssa on välillä ollut ongelmia, kun olen muuttanut hieman juonta suunnitelmaan verrattuna, eivätkä pohditut motiivit olekaan enää sopineet, mutta nekin olen saanut ratkottua. Etenkin olen tyytyväinen runsaaseen foreshadingiin (mitä tuollainen vihjeistys onkaan suomeksi), jota on jo ensimmäisestä kohtauksesta asti.

Onhan tässäkin toki haasteita ollut. Loppukohtaus ja siihen johtavat langanpäät ovat vielä yhtä solmua. Tässä vaiheessa iskee helposti epäusko ja se pieni sisäinen ääni naureskelee, että et kai nyt oikeasti kuvittele, että tästä tulisi jotain. Sucker!

En ole aiemmin kirjoittanut scifiä kuin novelleina, joista minulla on kyllä ainakin 15 vuoden kokemus. Tieteisromaani on aivan eri asia kuin tieteisnovelli, joka näyttää maailmastaan usein vain pienen siivun. Ja nyt piti luoda se maailma melkein kokonaan. Scifissä on lähes kaikki perinteisen romaanin kompastuskivet ja vielä paljon muita.

Tästä seuraavan romaanini on tarkoitus olla scifiä senkin, joskin vähän erilaista. Toivottavasti siis tämän romaanin haasteet helpottavat työtä seuraavan kanssa. Tuskin tästä liian helppoa koskaan tulee.


2 kommenttia

Harrastelijan harharetket

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Kukin määrittelee, tai on määrittelemättä, itsensä kirjailijaksi omilla kriteereillään. Toisille piisaa vahva pyrkimys, vaikka sanaakaan ei ole vielä paperilla. Toisille riittävä meriitti on oma julkaistu kirja, ja jotkut katsovat rajaksi ammattimaisen toiminnan, josta tienaa leivän ja pleikkarin. Kukin tavallaan.

Minä katson itseni kirjailijaksi yhden julkaistun oman teoksen, lukuisten antologioiden ja jatkuvan kirjoittamisen myötä. Harvassa ovat ne päivät, kun en jotain tekstiä edistäisi. Olen kuitenkin kirjailijuudessani harrastelija, sillä en tavoittele täysaikaista kirjailijan uraa tai edes pyri saamaan jollain tasolla merkittäviä tuloja toiminnastani. Unelmoin ehkä, mutten tavoittele.

Ja tässä on homman ydin. Miksi en?

Julkaistu tuotantoni tähän asti on muodostunut novelleista, joko pidemmistä tai raapalemittaisista, tasan sadan sanan salamanovelleista. Romaaneja olen, määritelmää venytellen, kirjoittanut kolme. Jokainen niistä syntyi marraskuussa eli nytkin meneillään olevan Nanowrimon aikana. Tavoite oli kirjoittaa 50000 sanan romaani kuukaudessa ja sen saavutin kolmasti. Kuitenkin kun sillä vauhdilla tekstiä taotaan, laatu saa jo ensimmäisen päivän aikana niskalaukauksen, ja jos totta puhutaan, ainutkaan tarina ei päätynyt tyydyttävään loppuun. Kuukausi loppui, sanamäärä täyttyi ja juonikaareen jääneet valtavat vääntymät vaativat huomiota osakseen ennen kuin loppua olisi ollut mitään järkeä kirjoittaa. Tuossa jamassa niistä on nyt jokainen, varhaisin jo vuodelta 2003.

Noiden romskuraakileiden lisäksi taskussani on pari sinänsä kiinnostavaa konseptia, joista toinen on steampunk-novellieni maailmaan sijoittuva iso tarina, josta novellit ovat jo vihjailleet. Toinen on vielä ilmiselvempi kokonaisuus, Milla ja Meri -romaani.

Jälkimmäisen kanssa kirjoittamisen tiellä ei seiso oikeastaan mikään. Millasta ja Merestä olen kirjoittanut jo parikymmentä raapaletta, Portin kisassakin menestyneen, Atorox-kakkoseksi nousseen novellin, sekä toisen novellin. Hahmot ovat tuttuja, maailma suunnilleen selvillä ja sopivia tapahtumia hahmoteltuna roppakaupalla. Kun ottaa vielä huomioon, miten moni kirjoittajatuttuni on häätänyt minua tämän romaanin pariin jo kohta puolentoista vuoden ajan, ei ole esittää kuin yksi kysymys.

Mikä hemmetti siinä maksaa?

Jos en kirjoita romaania, mitä sitten kirjoitan? Millaisille harharetkille päädyn ilta toisensa jälkeen? Vastaus löytyy kiivaasta antologiatuotannosta, jonka buumia olemme eläneet muutaman vuoden. Valtavirran puolella kuuleman mukaan novelli kärsii ja näivettyy, mutta spefirintamalla se kukoistaa kuin mantereellinen peiliauringonkukkia. Uusia kokoelmia pukkaa pihalle useampi kappale vuodessa, ja minä tykkään olla mukana niissä. Osaksi siksi, että kasvattamalla julkaisulistaani koen eteneväni urallani. Osaksi siksi, että antologia-arvosteluiden myötä tunnen saavani arvostusta kirjoittajana, ja myönnän suoraan, että se auttaa jaksamaan ja pitämään liikettä päällä. En tiedä, kuinka pitkän ajan jaksaisin tuhertaa itsekseni tekstiä saamatta mitään palautetta.

Romaani kuitenkin on se juttu, jota eniten arvostetaan. Valtalehdistössä framille nousevat juurikin romaanit, Tähtivaeltajan arvosteluita sumplittaessa pohditaan marginaalisempien novellikokoelmien arvostelun mielekkyyttä, ja kirjailijoista puhuttaessa romaanikirjailijat yleensä tunnetaan, kun taas vaikka kymmenessä, tai kahdessakymmenessä, antologiassa mukana ollut kirjoittaja saattaa edelleen olla monelle täysin tuntematon. Romaani olisi se varmin tie suurempaan menestykseen ja laajempaan tunnettuuteen. Kiinni apurahojen syrjään. Kohti parempia mahdollisuuksia kirjoittaa enemmän ja pitkäjänteisemmin.

Tiedän kaiken tämän, ja silti nytkin työstän kolmea novellia: yhtä osuuskuntani antologiaan, yhtä kaverin toimittamaan kehokauhuantologiaan ja yhtä omaksi huvikseni, vaikken ole edes varma, missä sen saisi julkaistua. Jos toimisin järkevästi, hylkäisin nämä kaikki, tai ainakaan en ottaisi uusia velvoitteita novellirintamalta, ja keskittyisin Milla ja Meri -romaanin tekemiseen. Muutama kuukausi, ehkä puoli vuotta, ja kirja olisi realistisesti kasassa, valmiina kommenttikierrokselle.

Mutta kun. Elinkeinoni ei ole kiinni siitä, mitä kirjoitan, tai milloin, tai mille kustantajalle. Voin jumittaa novellien parissa vaikka viisi vuotta lisää, jos niikseen tulee. Harhapolut jatkuvat silmänkantamattomiin, ainakin niin kauan kuin nykyiset kirjalliset piirini innostuvat tekemään aina uuden antologian, johon voin lähteä mukaan.

Ja silti, joskus minun on astuttava pois niiltä poluilta ja suunnattava sille isolle päätielle, marssittava sitä pitkin määrätietoisesti kohti romaania, kohti apurahamahdollisuuksia, kohti laajempaa kirjailijuutta. Operatiivinen sana ei ole jos, vaan milloin.

Seuraavaksi pitää vain keksiä, miten se tehdään. Miten motivoin itseni pois näiltä sivupoluilta, vaikka vain palatakseni niille yhden romaanin jälkeen?


1 kommentti

”Kun isä antaa vauhtia, tuntuu kuin lentäisi. Tennarit osuvat puiden oksiin, oksat hipovat poskia.”

DSC_0198 (2)Kerran kun olin kertomassa kirjastani yleisölle, minulta kysyttiin haluanko parantaa maailmaa. Hankala juttu. Kukapa ei haluaisi, mutta mitkä ovat kaunokirjallisuuden keinot tehdä se. Antaa ääni kertojille jotka muuten vaikenisivat? Kyllä. Valita tärkeä aihe? Niinkin. Parhaimmillaan lukukokemus on sitä, että tarinan ja lukijan kohdatessa syntyy jotain mitä ei ennen ollut olemassa. Lukija on hiukan, edes aavistuksen, eri ihminen lukemisen jälkeen. Näkee hiukan toisin, näkee toisen silmillä.

Uusin teokseni Vaaleanpunainen meri on kirja isälle. Isyydelle. Isänä olemiselle. Se on kokoelma tarinoita isistä ja isien lapsista, aikuisista lapsista ja vanhenevista isistä, isien lapsista jotka ovat isiä jo itsekin, lapsista isien kanssa ja heistä erossa.

”Isä sanoi että ne olivat hallakiviä, saaren kivet. Jättiläinen oli nostellut ne siihen, poiminut kämmeniinsä syvältä järvenpohjasta ja asetellut keoksi. Siksi pellolla oli niin kylmä öisin. Lauri uskoi. Ja kun isä kevätaamuisin seisoi ikkunassa ja tähyili pellolta nousevaa usvaa, Lauri seisoi hänen vierellään.”

Kaikki alkoi kuvasta. Näin kuvan lehdessä kauan ennen kuin kirjoitin kirjani tai edes tiesin kirjoittavani sen. Katso sitä. Kuvassa on mies sängyn reunalla kasvot käsiin painettuna. Muuta ei ole. Talo on tyhjä, ja jos siellä jotain onkin, niin se on merkityksetöntä, koska se millä on väliä, on poissa. Artikkelissa miehet kertoivat kadottaneensa yhteyden lapsiinsa. Eivät omasta tahdostaan, vaan siksi, ettei heidän annettu tavata. Näiden miesten kohdalla isänpäivät tulivat ja menivät, tulivat joulut. Ja menivät. He eivät surreet menetettyä kumppania, eivät kadotettua rakkautta, he surivat lapsiaan. Eikä se ollut tarinaa, noille isille se oli todellisuutta. Ristiriidoille on syynsä, mutta on myös menetyksiä, joiden syynä ei ole mikään minkä ihminen olisi itse aiheuttanut. Joskus tapahtuu asioita joilla ei ole muuta syytä kuin se ettei kaksi ihmistä näe toisiaan ja toistensa tunteita, katsovat ohi.

”Jos äitisi vain olisi kertonut minulle. Jos olisin tiennyt, että ilta on viimeinen, olisin viettänyt sen kanssasi.”

Paljon myöhemmin katselin omaa lastani liikuntasalin ikkunan takana, hän oli siellä tanssimassa, yksi tanssija tanssivien lasten meressä. Oli ihan tavallinen maanantai-ilta, kulutin aikaa, olin tullut hakemaan lasta liian aikaisin. En ollut ainoa, oli siellä muitakin. Katsellessani lapsiaan odottelevia vanhempia tulin ajatelleeksi mitä jos. Mitä jos joku noista miehistä tai naisista vain teeskentelee olevansa lastansa vastassa. Jos onkin niin että joku heistä on menettänyt yhteyden lapseensa, näkee hänet vain täällä, maanantaisin, tanssimassa ikkunan takana. Katselin heitä, heidän kasvojaan. Se voisi olla totta. Ja niin oli avautunut ikkuna johonkin, syntynyt toinen maailma. Kasvoi tarina ja tarinan ympärille toinen. Ja kolmas. Kaikkiaan niitä syntyi seitsemän erilaista. Isistä. Ja lapsista.

”Isä opetti Sallan soutamaan. Monta rauhallista kesäpäivää vene tanssi lahdella, puski siksakkia rannalta toiselle tai pyöri ympyrää. Isä heitti virvelillä, uistin lensi järven pintaa hipoen kuin sillä olisi ollut siivet. Kalat lähtivät liikkeelle parvina puiden lomasta, vilistivät ohi ja pääsivät aina karkuun. Isä kelasi siiman ja nauroi. Sanoi että lapset toivat onnea, mutta vain kaloille.”

Palataan alkuun ja kysymykseen yleisöstä. Vastasin kysyjälle, että pienikin muutos riittää. Ei tarvitse siirtää vuoria, riittää että saa aikaan liikahduksen yhdessä ihmisessä. Tapahtuman jälkeen yksi lukijoista tuli juttelemaan kanssani. Hän kertoi että hänelle oli käynyt niin. Hän oli lukenut novellini lapsensa menetystä surevasta isästä. Sanoi olevansa kuin tuo tarinan nainen ja vasta nyt ajattelee ensimmäistä kertaa, miltä hänen entisestä miehestään oli mahdollisesti tuntunut. Sellainen liikahdus. Liikahdutti minuakin.

”Isä on siitä hyvä, ettei se kysy enempää. Se tietää milloin Joona ei halua vastata, osaa olla hiljaa jos niin on parempi.”

Hyvää isänpäivää omalle isälleni, lasteni isälle ja ihan kaikille isille. Olette tärkeitä!

Ps. Kursivoidut kohdat ovat sitaatteja novelleistani.


3 kommenttia

Ihana kamala marraskuu

Maija Haavisto NaNoWriMo on ainakin kaunokirjallisuutta kirjoittaville yleensä tuttu sana. Se viittaa National Novel Writing Month -tapahtumaan, jossa kirjoitetaan marraskuun aikana (editoimaton) romaani, tai ainakin ensimmäiset 50 000 sanaa. Englanniksihan tuo määrä on enemmänkin pienoisromaani, mutta suomeksi ihan kunnon, lyhyehkö romaani, 200-250 sivua.

Minä hurahdin NaNoWriMoon vuonna 2008. Sen vuoden tuotokseni, viides romaanikässärini Elinkelpoinen ei päätynyt kansien väliin, mutta seuraavat viisi NaNo-tekstiäni ovat löytäneet kustantajan – toki pitkällisen muokkausurakan jälkeen.

Huomenna ryhdyn hommiin seitsemättä kertaa, tällä kertaa ensimmäisellä tieteisromaanillani. Tämä on aina innostava, jännittävä ja vähän hirvittäväkin vuodenaika.

Itselläni viime vuosien osallistumista on varjostanut uusi (aiempien lisäksi tullut), vaikea krooninen sairaus. Moni ihmetteleekin, mieheni mukaan lukien, että pakkoko siihen on mennä mukaan, jos voimia kerran on vähän. Minulle NaNo on kuitenkin tärkeä asia ja varmistaa, että saan sen romaanin ensimmäisen version tosiaan kasaan.

Jotkut ammattikirjoittajat karsastavat NaNoa. Siinähän ei ole mitään laatukriteereitä, ainoastaan määrä. Osa pelkää, että kustantajien ja agenttien postilaatikot täyttyvät puolivillaisista hutaisuista heti joulukuussa. Että kuka tahansa kuvittelee voivansa kirjoittaa romaanin. Suurin osa osallistujista on amatöörejä, joista osa haikailee julkaisua, mutta suurin osa kirjoittaa vain omaksi ilokseen. Ei se tarkoita, ettei ammattilainen sopisi mukaan.

Yksi suosituimpia NaNo-genrejä on fanfic eli fanifiktio, joissa vaikkapa Harry Potterin tai tuttujen animesarjojen hahmot päätyvät uusiin seikkailuihin. Toiset kirjoittavat hulvattoman insidehuumorin ja kavereiden merkillisimpien päähänpistojen sävyttämiä pläjäyksiä, joissa vain mielikuvitus on rajana.

Toisaalta NaNossa on kirjoitettu useita menestyskirjoja, kenties tunnetuimpana leffaksikin siirtynyt Sara Gruenin Water for Elephants. Suomessakin useita julkaistuja ja pian julkaistavia romaaneja (muitakin kuin omiani) on saanut alkunsa NaNossa, etenkin nuortenkirjoja. Muutenkin tuntuu, että nuortenkirjailijat nanottavat erityisen paljon.

Vielä Suomessa asuessani kävin muutamissa Helsingin seudun NaNo-tapaamisissa. Suurin osa tuntui silloin kirjoittavan fanficiä tai fantasiaa. Harva tähtäsi julkaisuun, missä tietenkään ei ole mitään vikaa.

Amsterdamin miiteissä käy vähän erilaista porukkaa. Vuoden ympäri jo useita vuosia tavannut NaNo-porukkamme sisältää mm. nuorten fantasiaromaaninsa Yhdysvaltoihin myyneen kirjoittajan ja erään, joka julkaisi NaNo-romaaninsa omalla kustantamollaan. Hyvistä kavereistani toinen tähtää nyt julkaisuun humoristisella tieteisromaanillaan, toinen lastenkirjallaan.

Ehkä parasta NaNossa onkin tämä yhteisöllisyys. Kirjailijan työ on yksinäistä puurtamista, mutta kerran vuodessa voi tuntea, että kirjoittaa muiden kanssa. Omat ja kaverien sanamäärät näkyvät ruudulla, foorumille postataan nanoismeja eli hämärimpiä lauseita ja ”kilautetaan kaverille” kun taustatyö tai inspiraatio tyssää, miitissä saatetaan takoa näppistä vaikka kilpaa. NaNossa on lupa olla surkea, se mikä monelle on kaikkein vaikeinta.

Perille pääsy on mahtavaa, mutta onhan se matkakin hauska. Jotkut kirjailijat sanovat, etteivät niin pidä itse kirjoitusprosessista. Minusta kirjoittaminen on kuitenkin suurimman osan ajasta tosi kivaa. Eikä sen aina tarvitse olla niin ryppyotsaista puuhaa.


2 kommenttia

Vaaleanpunainen meri myrskyää

Kolmas kaunokirjallinen teokseni Vaaleanpunainen meri ilmestyy tänään WSOY:ltä. Se on kokoelma novelleja toden ja kuvitellun rajalta, kertomuksia isistä ja heidän lapsistaan, läheisyyden kaipuusta ja äärimmäisestä rakkaudesta hajoavassa maailmassa.

Työnnä vene vesille, souda kauemmas selälle, löydä maailmat.

Marisha Rasi-Koskinen.

***

Tiedäthän sinä että järvi on elävä, Salla sanoo Lennille, elävä kuin eläin. Kun järvi hengittää sisään, se imee kaiken veden kaivoihin, niitä on järven pohjassa tusina tusinaa. Uloshengityksellä se työntää rannalle risuja, loputtomasti lahopuuta ja mustuneiden hirsien paloja. Kun Lenni kysyy mitä puuta se on, Salla vastaa että talopuuta, vanhojen talojen seinää ja kattoparruja. Kun Lenni kysyy miksi talopuu on nokista ja mustaa, Salla sanoo, ettei tiedä vaikka tietää. Ei halua ajatella nokea ja tahallaan sytytettyjen tulipalojen savua.

*** DSC_0544 (2) (800x533)

Elsa. Kun me olimme nuoria, sinä kuljit aina ensin. Minä katsoin sinua. Katsoin kun tanssit. Et sinä minua huomannut, olin vasta poika, vain yksi poika tanssilavan reunalla, poikien kuhisevassa ryhmässä. En uskaltanut hakea ketään, en edes katsoa silmiin. Ja sitten yhtäkkiä näit minut. Sinä näit minut ja kun se tapahtui, olit pelkkää tulta ja valoa ja niin tulta ja valoa sinä olit, että olin vähällä lähteä karkuun. Ajattele Elsa, minä olin vähällä lähteä karkuun. Eikä mitään olisi silloin ollut.

***

Keskellä sänkyä on kohouma, niin pieni, että katonrajasta sen hädin tuskin näkee. Se on valkoinen vuori valkoisessa laaksossa, maisema vanhasta maailmasta. Peitto on sileä kuin ruumiin ylle silitetty. Mutta ei se ole ruumis. Se on keho. Keho niin kuin keho on keho, kun veri virtaa suonissa ja kuljettaa happea ja ravinteita sormenpäihin ja varpaidenkärkiin ikään kuin niitä yhä tarvittaisiin siellä. Ikään kuin tämä keho voisi koska tahansa nousta pystyyn, avata silmät, pyyhkäistä niitä, heittää lapsenjalkansa sängynlaidan yli ja juosta ulos. Peitteen päällä on käsi, liikkumaton ja valkoinen. Kasvoja ei näy, ne ovat melkein kokonaan maskin alla. Vain sinisuoniset luomet näkyvät ja päälaki. Tukka on alkanut jo kasvaa takaisin leikkaushaavan ympärille. Jos ihoa koskettaisi, tuntisi sormenpäissään ohuen sängen. Jos katsoo tarkkaan, voi nähdä peiton nousevan ja laskevan, pienten keuhkojen järisyttävän valkoista maailmaa kuin pehmeänä hehkuva punainen ydin jäisen maankuoren sisällä.

***

WP_20140405_066 Hän on kantanut ullakolle hiekkaa ja suuria kiviä. Maalannut kattoon sinisiä pilviä ja auringolle hymynaaman, niin kuin lapset ennen maalasivat. Yhdessä lapsen kanssa hän on leikannut kukkia vanhojen kuvalehtien sivuista, ripustanut seinälle pitkiä, vihreitä kangassuikaleita. Lapsen ei voi antaa hengittää ulkoilmaa eikä se ole hänellekään hyväksi. Ullakko on heidän pihamaansa. Seinät ovat metsä. Katto on taivas.

***

Vaaleanpunamekkoiset enkelit tanssivat salissa Panteraa. Rumpujen rytmi hakkaa. Vaaleanpunainen tylli lainehtii. Lasin takana. Valon sisällä. Minä olen lasin pimeällä puolella. Minä ja Pantera. Musiikki on vain minun korvissani. Tulen ikkunaan joka maanantai. Seison pimeässä, jotta et näkisi minua. On siellä muitakin. Äitejä. Ja isiä. Hajamielisiä hymyjä. Vilkaisuja kelloon. Kännykän naputtelua. Tyhjää puhetta. Voisin lyödä niitä, niiden välinpitämättömiä naamoja. Kuinka ne voivat näyttää tuollaisilta, vaikka niillä on kaikki? Ja kaiken voi menettää milloin vain.

***

DSC_0315 (800x536)Kotona kaikki jatkuu ennallaan. Vesi valuu, äiti laulaa, vauva itkee ja Tommi nukkuu. Vain Joona puuttuu, hän ei ole siellä enää, hän on pikakelannut rappukäytävään. Hän loikkii portaat alas kaksi kerrallaan ja ala-aulasta pihalle, varmuuden vuoksi takaoven kautta. Varjo on pitkä ja kapea, kun se vilahtaa talojen välisessä solassa. Joona pysähtyy vasta kun ei varmasti ole enää näkyvissä viidennen kerroksen ikkunoista, ei edes 27x-optisella zoomilla.

***

MIES: Eivät ne pistä sinua.
POIKA: …
MIES: Dani, kuuletko sinä.
POIKA: Kuulen.
MIES: Ne eivät pistä jos olet rauhallinen.
POIKA: Ja jos en ole?
MIES: Ne pistävät.
POIKA: Ja mistä ne tietävät etten ole rauhallinen.
MIES: Ne haistavat sen, kuulevat pelkosi. Muistatko mitä kerroin sinulle mehiläissavusta. Mehiläisille hajut ovat puhetta.
POIKA: Olen aivan rauhallinen. Olen aivan rauhallinen. Olen aivan…
MIES: Oletko valmiina?
POIKA: (epävarmasti) Olen.
(Hetkeä myöhemmin)
ÄÄNI YLEISÖSTÄ: Mitä siellä tapahtuu?
MIES: Kaikki kunnossa (ja hiljaa) Dani. Pikku ongelma.
POIKA: Niin?
MIES: Hyttyshattuni sisällä on mehiläinen.
POIKA: Isä, ne eivät pistä jos olet aivan rauhallinen.

***

Ps. Kuvat sivulla ovat omiani.


8 kommenttia

Kirjasyksyni 2014

kirjasyksy

Kirjasyksyni 2014, kuvan lähde tuntematon

Olen kirjoitusprosessissani vaiheessa, jossa kaikki aihepiiriä sivuava on erittäin vereslihaista, menee ihon alle. Kirjoittaminen ja lukeminen. Varjelen aina keskeneräisiä käsikirjoituksiani kuin jotakin sisäelintä, jonka irti repimisestä seuraisi tuskallinen kuolema. Eli en edes uskalla kertoa (muille kuin miehelleni) mitä luen, ettei kukaan vaan ”päättele siitä mitään” Operaatiosta X. Olen myös pitänyt sosiaalisessa mediassa notkumista minimissä. En lopettanut kokonaan, koska nämä hommat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta ainoa yhteyteni kollegoihin. Ei täältä Porista oikein tule lähdettyä kahville Helsinkiin, tulee kupilliselle hintaa, vaikka seura olisi kuinka houkuttelevaa.

Uskoisin, että tämä on ollut monelle kirjailijalle eräässä mielessä koettelevampi kirjasyksy kuin aikoihin. Syynä on se, että Frankfurtin Suurilla Messuilla on tänä syksynä teemamaana Suomi. Sen vuoksi tänä syksynä on karkeasti ilmaistuna kahden kastin suomalaisia ammattikirjailijoita: heitä, jotka ovat Valittuja ja meitä, jotka emme ole. Ymmärrän asian omalla kohdallani, koska valitettavasti minulta ei ole käännetty kokonaista kirjaa. Enkä ikävä kyllä ehdi kotimaisille messuille, vaikka kerrankin on pyydetty useampaan esiintymiseen, koska Operaatio X on hauras, hankala, vaativa ja vie kaiken aikani. Tätäkin kirjoittaessa hahmot huutavat huomiota. Loppuvuosi pitää elää rivien välissä, sanoissa, huutavassa hiljaisuudessa. Ensi vuottakin, kuka tietää.

Mitä tulee laimeaan harmiin siitä, että kirjojani ei ole (vielä) käännetty ja en ole mm. siksi Valittujen joukossa: ihminen ei ilmeisesti vaan ole tyytyväinen otus. Nälkä kasvaa syödessä. Kirjoittamiseni syvin motivaatio ei tietenkään ole maine ja mammona. Jos olisi, kannattaisi tehdä jotain ihan muuta. Mutta valehtelisin, jos väittäisin etten ole kunnianhimoinen. Olen tietenkin. Pysyen silti itsepintaisen rehellisenä taiteelleni ja itselleni, eli kunnianhimoni ei ole kirjaimellisesti himoa kunniaan, vaan tahdon haastaa itseni kirjailijana. Eräät eivät ainoastaan suostu yrittämään yli siitä, mistä aita on korkein, vaan kohdasta, jossa on aidan sijasta muuri.

Muistan vielä ajan, jolloin pidin kustannussopimuksen saamista Oikealta Kustantamolta lottovoiton kaltaisena ihmeenä. En toki ollut ainoa, kävin (tähän kuulumattomista syistä) vuosituhannen vaihteen jälkeen läpi psykologiset testit. Kirjoittelin siihen aikaan esikoisteokseni novelleja. Se, että olin sanonut testaajalle, että minusta tulee 100% varmasti kirjailija, sai aikaan sen, että psykologi kirjasi minulla olevan ”grandioottisia suuruusharhoja”. Nauroin olemattomaan partaani pari vuotta myöhemmin, mehevästi. Kaikki on suhteellista.

On toki ohimeneviä hetkiä, jolloin on vaikea seurata vierestä kuinka joku muu nauttii niistä pitkän työn hedelmistä. Esimerkiksi siinä kohtaa, kun itse on kotiverkkareissa eikä oikein muista mikä päivä on ja koska on viimeksi syönyt/nukkunut/käynyt ulkona, koska on kirjoittanut aamuun asti ja pohdiskelee, että mitäköhän tästä taas tulee vai tuleeko, mikä nimeni onkaan jne. Sellaisena aamuna, aamuyön tuntien suden hetkenä ei missään nimessä kannata avata Facebookia ja Twitteriä ja kirjallisuussivustoja ja törmätä toisten hehkutuksiin käännös- ja elokuvasopimuksista, palkintoehdokkuuksista, ylipäänsä ns. Amerikan hommista jne jne jne. Kannattaa laittaa kone kiinni ja mennä nukkumaan. Tai katsoa jotakin aivoja syövyttävää hömppäsarjaa, ja/tai mennä lenkille ja syödä hyvin. Ja huom. mennä sitten nukkumaan. Huomenna on aina uusi päivä, kunnes ei ole. Ja se kai tapahtuu vain kerran eikä sillä enää sitten ole niin väliä.

Vaikka kirjoittaminen on vain ja ainoastaan kilpailua itseään vastaan, on ravihevosilla silti syystä silmälaput juoksun aikana: älä katsele sivuille, viittaa kintaalla muiden tekemisille, usko siihen, että vaikka mielikuvitushenkilöiden parissa eläminen vaikuttaa hullun hommalta, se ei ole sitä. Tiedän sen tämän projektin kohdalla jo nyt, vaikka en julkisesti myönnäkään. Satakuntalainen ei nimittäin itseään kehu. Täällä otetaan luulot pois jo kohdussa.


4 kommenttia

Käsikirjoitusten välissä on kuilu täynnä vaaroja

Tiina

Tiina

Yksi itselleni hankalimpia vaiheita kirjailijantyössä on siirtyminen kirjasta toiseen.

En tiedä, miten muut kirjailijat vaiheen hoitavat. Ehkä he tyhjentävät päänsä lomalla tai jollain muulla, joku ehkä vaihtaa kokonaan ammattia joksikin aikaa. Ehkä he kokevat yhden vaiheen elämässään loppuneen ja toisen alkaneen, ja siirtyvät yhden kirjan kirjoittamisesta toisen pariin kokeneesti, elegantisti ja onnistuneesti.

Minä en.

Valmistuneen käsikirjoituksen jättäminen taakse ja seuraavan aloittaminen tarkoittaa minulle kaaosta, epätietoisuutta ja ahdistusta. Vingun ja valitan, en tiedä, mitä tekisin ja miten hommaan tarttuisin. Edellisen kirjan tunnelma kutittelee vielä, kertojaääni kuiskuttelee. Pitäisi unohtaa vanha ja aloittaa uusi puhtaalta pöydältä, puhtain ajatuksin.

Moni saattaa tässä kohdassa ajatella, että yritän kirjoittaa liian nopeasti tai ryhtyä uuteen liian pian. Jopa valtion kirjallisuustoimikunta ärähti äskettäin taiteilija-apurahoja jakaessaan, että ”kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä”.  Tunsin kipeän piston omatunnossani, vaikka en kyseisiä apurahoja ollutkaan hakenut.

Ehkä minun siis pitäisi hidastella. Antaa apurahan juosta, ajan kulua, mielen virkistyä.

Ja samalla antaa innon laantua tai motivaation kadota? Sillä ongelman ydin on se, että haluan kirjoittaa. Minulla on paljon ideoita ja suunnitelmia, jotka haluan toteuttaa kirjoiksi asti. Aina innostus niihin ei odota sopivaa hetkeä, vaan saattaa kiemurrella alitajunnassa jo edellistä kirjaa kirjoittaessani. Silloin se täytyy vielä pitää piilossa ja keskittyä käsillä olevaan tekstiin.

Jotkut ideat ovat muhineet mielessäni vuosia, kun työaikaa ei ole riittänyt niiden toteuttamiseen. Siksi haluan tarttua niihin heti, kun mahdollisuus viimein osuu kohdalle.

Mikä kirjasta toiseen siirtymisessä on hankalaa?

Yksi ongelma liittyy kerrontaan. Minulle kirjan kertoja on tärkeä (tiedän, se on vanhanaikaista, ei nykyaikainen kirjallisuus tarvitse kertojia), ja hänen äänensä on kaikunut päässäni edeltävät kuukaudet. Siitä on vaikea päästää irti. Seuraava kirja tarvitsee kuitenkin oman kertojansa, juuri sille tarinalle luodun, eikä mitään edellisen kirjan kertojan äpärää.

Samoin kaikki muu edellisen kirjan kerronta on tahmeaa ja vaikea puhdistaa ajatuksista. Lauseen rytmi ja kaikki muu käsikirjoituksen kielelle ominainen ovat ehtineet jo vakiintua tapaani kirjoittaa. Siksi niillä on suuri riski siirtyä sellaisenaan seuraavaankin kirjaan.

Kuinka kauan kirjailijan sitten pitäisi odottaa päänsä puhdistumista? Luultavasti aivan liian kauan. Kärsivällisyyteni ei riitä. Haluan kirjoittaa!

Vai auttaisiko jonkinlainen puhdistava kirjoittaminen – eli en yrittäisikään kirjoittaa uutta kirjaa heti seuraavan jälkeen, vaan suoltaisin tietokoneen näytölle kaikenlaista jo aikansa elänyttä moskaa ajatuksistani ja muuttaisin sitä vähitellen toivotunlaiseksi uutta käsikirjoitusta silmällä pitäen?

Sitähän uuden käsikirjoituksen aloittaminen käytännössä on. Hakemista, kokeilemista, kaiken väärän hylkäämistä. Siitä tulee kaikki se kaaos ja epätoivo, joiden kourissa kiemurtelen aina kun on aika siirtyä uuteen.

Toisaalta: Onko elementtien siirtymisessä käsikirjoituksesta seuraavaan oikeastaan mitään pahaa?
Kirjojen väliset assosiaatioketjut ja vaikutteet ovat kirjailijan sormenjäljiä. Ne kertovat ilmiöistä, jotka mietityttävät kirjailijaa teoksesta toiseen, ehkä läpi koko tuotannon. Ne muuntuvat ja varioivat, keräävät ympärilleen aina uusia asioita ja ovat lopulta esimerkki eräänlaista evoluutiosta.


Jätä kommentti

Sisäinen persuni, eli paneelikeskustelun jälkirönsyilyä

Osallistuin lauantaina 12.7. Finncon-tapahtumassa paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli nuortenfantasia Suomessa. Muut keskustelijat olivat kirjastoalan ihmisiä: Sini Neuvonen sekä kirjavinkkarit Reetta Saine, Matti Karjalainen ja Markku Kesti. Paneelissa puhuttiin toki otsikon mukaisesti lähinnä nuorille suunnatusta fantasiakirjallisuudesta, mutta samoja asioita voisi pitkälti soveltaa nuortenkirjallisuuteen yleisesti.

Väistämättä esille nousi myös suomen kieli ja kuinka lukuharrastus sitä edistää. Olen henkilökohtaisesti sillä kannalla, että jokaisen ei ole pakko lukea, ihminen ei ole oletusarvoisesti typerys jos hän ei lue [kaunokirjallisuutta], ja mielestäni kaikki ei vain yksinkertaisesti sovi kaikille – ei edes lukeminen.
Näistä näkemyksistä huolimatta olen myös sitä mieltä (ja käsittääkseni myös erilaiset tutkimukset ja asiantuntijoiden havainnot vahvistavat asian, en nyt kuitenkaan hitaalla mokkulalla ryhdy google-savottaan), että kirjojen tai ylipäätään pitempien, keskittymistä vaativien tekstien lukeminen on monin tavoin hyödyksi paitsi ihmisen kielellisille taidoille, myös ajattelukyvylle noin yleensä. Vähintäänkin ajatuksensa pystyy välittämään toisille paremmin, kun on jonkinlaista käsitystä kuinka muotoilla ne sanoiksi ja sitä kautta johdonmukaiseksi viestiksi.

Internetin porinassa kielellisestä ilmaisusta huomauttelevat saavat herkästi ”Mitä välii!?!1! X-D ” -kommentteja. Netissä kevyesti rupatellessa on mielestäni ihan ookoo käyttää puhekieltä ja nettilyhenteitä, teen itsekin niin, ja saatan loikkia pitkän, perusteellisen, kirjakielisen kommentin vain silmäillen ylitse, sellaisen lukeminen näytöltä voi tuntua raskaalta, jos keskustelun aihe ei sinänsä kauheasti järisytä.
Mutta ”mitä välii?” -ihmiset sivuuttavat sen, että sitten kun aihe on tärkeä, ei enää olekaan toissijaista kuinka siitä keskustelee. Kielellisen ilmaisun ymmärrys ja hyvä hallinta ei ole pelkästään romaanien lukemista varten, vaan se on keskeinen osa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Jos haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, on tärkeää osata muotoilla oma viestinsä mahdollisimman hyvin, ja pyrkimys vastapuolen näkemysten ymmärtämiseen (jonka halukin toki kiihkeimmissä väännöissä joskus loistaa poissaolollaan) riippuu kyvystä lukea hänen viestinsä niin kuin hän sen tarkoittaa.

Hyvää kieltä ei siis ole pakko käyttää jos ei halua, mutta on hyvä että se on tarpeen tullen käytössä. ”Mitä välii?” -ihminenkin voi joskus haluta tulla ymmärretyksi, eikä kirjoitetun viestinnän merkitys yksittäiselle ihmiselle ole internetin aikakaudella vähäisempi, vaan päinvastoin entistä suurempi, kun keskustelut käydään pääosin tekstin varassa. Ja vaikka siirryttäisiin vähitellen esimerkiksi videokommentointiin, kieli ei ole pelkkää tekstiä, sitä myös puhutaan.

Kieli liittyy myös kulttuuriin. Matti Karjalainen (muistaakseni, pahoittelut jos se olikin joku toinen) vitsaili paneelissa jotakin persumaisesta lausunnostaan nostaessaan esiin kirjallisuuden ja kielen merkityksen suomalaiselle kulttuurille. Itsekään en kuulu niihin, joille suomalaisuus on jotakin ylitse muiden säilyttämisen arvoista pelkästään siksi, että se on suomalaista. Kuitenkin, laajemmassa mittakaavassa erilaiset kielet, ihmisryhmittäin vaihtelevat viestinnän sekä taiteellisen ilmaisun tavat kuvastavat mielestäni kauniisti ihmisyyden monia muotoja. Yksi ei ole arvokkaampi kuin toinen, mutta niiden muodostama moninainen kirjo tuntuu jollain tapaa hienolta ja merkitykselliseltä.

Lisäksi on vielä sellainen subjektiivinen sydämen asia, että rakastan suomen kieltä. Vaikka monessa muussa asiassa olen aika lailla halitulijallaa-ihminen, kieli on minulle vakava paikka. Tuntuu hirvittävältä, jos ns. oikean, ammattimaiseksi mieltämäni kustantajan julkaisema kirja on täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä, ehkä kaupan päälle vielä tyylillisesti kömpelö. Tällaista näkee jo toisinaan etenkin nuorille suunnatuissa käännössarjoissa, joita pitää saada kaupan hyllylle pikavauhdilla ja mielellään mahdollisimman halvalla. Silloin joko ammattikääntäjä ei ehdi kuin huitaista tekstin kerralla läpi, tai kenties lähdetään tv-puolella kaikesta päätellen jo käytössä olevalle ”Meidän 14-vuotias Pirjo on tosi hyvä englannissa, sehän voisi kääntää tämän taskurahalla!” -linjalle. Jos painetussakin kirjassa kielellinen taso on sivuseikka, voi olla hankalaa perustella lapselle ja nuorelle, miksi kielen hyvä hallinta on tärkeää.


2 kommenttia

Kirjoittaja in situ: Hyvin rullaa

Jukka L

Jukka L

Vaihdan esseekokoelmasta romaanikäsikirjoitukseen tai toisin päin suunnilleen puolentoista kuukauden välein. Toinen jää siksi aikaa sivuun ja alkaa kasata painetta, ja kun paine on liian kova, on päästävä purkamaan se tietokoneelle. Siinä vaiheessa tuntuukin jo hyvältä ottaa lomaa siitä toisesta käsikirjoituksesta.

Työpöydälläni on ollut oikeastaan aina suunnilleen kaksi käsikirjoitusta, joskus kolmekin. Mahdollisimman erilaisia, jotta niiden välillä vaihtaminen on todella tuntunut vaihtamiselta. Ei tule pitkiä jumituskausia ainakaan siksi, että pitäisi odotella inspiraatiota tai uutta ideaa.

Kuten olen kertonut, nyt kesken olevan romaanikäsikirjoitukseni ensimmäisen luonnoksen kirjoitin kynällä muistikirjaan. Menetelmä tuntui alkuinnostuksen laannuttua kankealta, tuotti tekstiin yksiselitteisen huonoja ratkaisuja ja johti minut luovuttamaan hieman ennen viimeisiä lukuja: kaikki oli luonnoksessa jo niin pahasti rempallaan, ettei jatkaminen tuntunut mielekkäältä. Nyt, toisella kierroksella tuo töhertely kantaa hedelmää. Olen jo joutunut ajattelemaan kaiken kunnolla läpi; miten homman kuuluu edetä ja miten ei. Se tuntuu johtavan rennompaan ja varmempaan kirjoitusotteeseen, aiempaa rikkaampaan ja elävämpään tekstiin. Nautin tekemisestä.

Yhtä asiaa jouduin kuitenkin taas ajattelemaan, kun luin Saara Cantellin kirjoituksen tasa-arvoisesta elokuvasta. Nimittäin Cantellin ensimmäistä kysymystä: Kenen tunnetta ja tahtotilaa seurataan? En pidä välttämättömänä, että asioita tarvitsisi jokaisessa teoksessa tarkastella kaikkien mahdollisten sukupuolten näkökulmista. Miehen valitseminen näkökulmahenkilöksi on tullut teokseeni aika ajattelematta ja luonnostaan. Cantellin havahduttamana tajusin kuitenkin, että keskeisen naishenkilön olisi kuitenkin hyvä saada oma äänensä. Tuon mieshenkilön ymmärrys hänestä on kuitenkin niin kovin rajoittunutta. Sitä paitsi: näkökulman lisäämällä myös tuo miespäähenkilö näkyy hieman toisessa valossa. Lukijan ei tervitse niin paljon arvailla, mistä kaikesta kaikessa on kysymys.

Todettakoon lopuksi, että hellekelit ovat tehostaneet ajankäyttöäni ja lisänneet kirjoitustarmoani. Minähän olen asettanut itselleni kiintiön: normityöpäivänä on saatava ainakin yksi liuska tekstiä aikaan. Joskus työn välttelemisessä ja inspiraation etsimisessä menee koko aamupäivä. Vasta kun oma rauhallinen aika on lähestymässä loppuaan, olen saanut ryhdyttyä. Aurinko, ulkoilma ja kesämaisemat ovat kuitenkin niin houkuttelevia ilmiötä, että kiintiöt ovat täyttyneet usein jo yhdeksän aikoihin aamulla, kun on ollut kiire päästä pois työhuoneesta. Luonnon suureen avokonttoriin!


2 kommenttia

Maailmojen synnystä eli sattuman merkitys ja alitajunnan oikut

Usein tarina syntyy sattumalta. Jokin suuri alkaa pienestä asiastaDSC_1256 (2) (640x640). Lauseesta. Ajatuksesta joka nousee mieleen eikä sitten lähdekään pois. Pienestä kappaleesta musiikkia. Ohikulkijasta jonka näkee linja-auton ikkunasta kerran eikä enää koskaan uudestaan. Pienet tapahtumat, kuvat tai ajatukset törmäävät toisiinsa ja maailmat alkavat kasvaa. Rakentuvat kerros kerrokselta ja keräävät yhä uusia merkityksiä. Tietysti on paljon aiheitakin, sellaisia joista haluaisi tai on ajatellut kirjoittaa tai tietää vielä joskus kirjoittavansa, mutta ne ovat mahdollisuuksia enemmän kuin lähtökohtia. Itse tarinan synty on alitajuinen tapahtuma, sitä en edes halua liikaa hallita.

Kerron muutamia esimerkkejä. On poika joka päätyi keräilemään hukattuja autonavaimia koska olin kadottanut omani, ja hänen pakomatkansa pikkusiskonsa kanssa syntyi musiikista, joka vaati kirjoittamaan kohti peruuttamattoman tapahtuman jälkeistä pysähtynyttä hetkeä (romaanissa Katariina, 2011). Erään nuorisojoukon horjumaton usko siihen, että mikä tahansa on sallittua, kunhan tarkoitus on hyvä, oli olemassa, mutta itse tarina sai alkusysäyksen satunnaisesta kertosäkeestä, jonka kuulin radiosta väärin (romaanista Valheet, 2013). Kokonainen kylä vajoaa, koska lapsena luin unohtumattoman artikkelin Eläinmaailmasta ja myöhemmin päädyin telttoineni omituisen järven rannalle, jossa haisi levältä ja kuolleelta kalalta (novellikokoelmasta Vaaleanpunainen meri, syksy 2014). Puhumattakaan siitä, että vielä kehitteillä olevan romaanini lähtökohtana on lehti-ilmoitus vuosikymmenien takaa. Luin sen sattumalta. Olisin aivan yhtä hyvin voinut olla näkemättä sitä.

Valmiista tarinasta sen alkupistettä ei enää tunnista. Silti tarina ei olisi sama, jos olisinkin juuri sillä hetkellä katsonut toiseen suuntaan, kävellyt ohi, vaihtanut kanavaa, löytänyt avaimet. Kenties juuri sitä tarinaa ei olisi koskaan syntynytkään.

Aika pelottavaa.

Ja toisaalta. Jos maailma ei olisi auennut näin, olisi auennut jokin toinen. Kun luottaa sattumaan ja tiedostamattomaan, välillä tajuttomaankin mieleen, kirjoittamisessa on aina mukana ripaus taikaa. Se on sukeltamista siinä missä pysyttelyä pinnallakin, vajoamista ja kohoamista samaan aikaan. Niin kauan kuin kirjoittaminen on ja saa olla seikkailu, niin kauan kirjoitan.

Marisha

Ps. Joskus alitajuntaa voi huijata. Tässä on ohje pieneen kepposeen, jonka voi tehdä omalle alitajunnalleen. Kokeilkaapa: Musiikista voi tehdä jännittäviä asioita. Kuten aikakapselin. Jos malttaa luopua, lakata kuuntelemasta tiettyä musiikkia, sellaista jota on ensin kuunnellut paljon. Jos sinetöi sen ja laittaa piiloon, sulkee kuoreen kuin kirjeen tulevalle itselleen. Kun sen sitten pitkän ajan päästä ottaa esiin (kuinka pitkän, se riippuu siitä miten aika kenellekin kulkee, jollekin riittää puoli vuotta, toiselle vuosi tai kymmenen) ja jälleen kuuntelee, ovat tunteet tallella vaikka sanat ja tapahtumat ovat jo aikaa kadonneet. Se on sanaton kirje menneisyydestä ja juuri sellaisena se ei sido mihinkään mitä on ollut. Siksi siitä voi syntyä jotain aivan uutta. Siitä voi syntyä vaikka kirja.

 


Jätä kommentti

Kirjailijan keinoja munakellosta pakkolomaan

Tiina

Tiina

Vapaan kirjoittajan elämässä ihmisiä kiinnostaa usein eniten se, kuinka kirjoittajan itsekuri riittää työntekoon. Kun ei ole pomoja tai työyhteisöä ohjaamassa työntekoa, vaarana voisi olla laiskottelu, tekemisen jatkuva siirtäminen, Facebookin tai television tuijottelu työn alla olevien tekstien sijaan. ”Mä en pystyisi”, moni niin kutsutussa oikeassa työssä oleva on myöntänyt minulle.

Onhan epäilys sinänsä kai ihan aiheellinen. Mutta en pidä itsekurin puuttumista ainakaan itseni kohdalla kovin suurena ongelmana. Sijaistoiminnot, kuten turha netin selaaminen, Facebookin käyttö, päämäärätön harhailu keittiössä ja olohuoneessa sekä koirankarvojen pyydystäminen näppäimistön uumenista, ovat enemmänkin oireita työn huonosta sujumisesta kuin syitä työskentelemättömyyteen. Kun työnteko sujuu, Facebook ei kiinnosta ja koirankarvatkin saavat olla.

Itsekuria ja kirjoitushaluja on. Ongelma on pikemminkin se, että niiden kanavoiminen kirjoittamiseen ei aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Jos saisin valita, ottaisin mieluummin lisää aikaa kuin lisää itsekuria. Silloin olisi varaa olla välillä tehotonkin, kokeilla, tehdä vääriä ratkaisuja.

Olen työskennellyt vapaana kirjoittajana vuodesta 2007. Monella muulla on toki takanaan paljon, paljon pidempi ura kirjoittajana tai kirjailijana, ja kukin varmasti kehittää omat työtapansa. Rutiineista on ainakin omalla kohdallani silti vaikea puhua, koska päivät ovat niin erilaisia.

Ehkä ongelma usein onkin nimenomaan moninaisuus: kirjoitan romaaneja ja novelleja, kolumneja, blogauksia, toisinaan myös lehtiartikkeleita ja kirja-arvosteluja sekä pidän satunnaisesti myös esitelmiä ja kirjoituskursseja. Ajatusten hajaantuminen monenlaisten tekstien ja aiheiden välille hajottaa päiviä ja ajankäyttöä.

Taiteilija-apuraha takaa onneksi tällä hetkellä sen, että kirjojen kirjoittamisen ohella muita kirjoitustöitä ei tarvitse tehdä kuin täydennykseksi. Toisaalta monipuolisuus pitää pään virkeänä ja estää leipiintymisen. Kaikenlainen kirjoittaminen sujuvoittaa kirjoittamista pidemmän päälle, ja jos romaani ei kulje, valmiiksi saamisen ilon voi löytää vaikka kolumnista tai novellista.

Joka tapauksessa olen joutunut miettimään, millä tavalla käytän aikani ja ohjaan omaa työskentelyäni. Olen löytänyt seuraavia selviämiskeinoja:

Munakello. Tämä on uusin tekninen apuvälineeni. Varsinkin kun tehtävänä on jotain, mitä olen pitkään vältellyt (usein sellaista on esimerkiksi sähköposteihin vastaaminen), munakello auttaa. Annan itselleni aikaa vaikkapa vartin. Se on lyhyt aika, sen viettää vaikka helvetin tulessa. Samoin kellosta on apua, kun edessä on jokin kaoottinen kokonaisuus, johon on vaikea tarttua. Jaan työn pieniin osiin ja kellotan jokaiselle oman ajan.

Joku tietysti ihmettelee, miksen yksinkertaisesti vain katso aikaa tietokoneen kellosta. Se ei ole sama asia. Tikittävä ja pärisevä laite kannustaa ihan eri tavoin.

Listat. Ahdistun, kun päivän aikana on paljon muistettavia asioita. Listat rauhoittavat hermot. Turha pitää muistettavia asioita omaa prosessoritehoa syömässä, kun ne voi ulkoistaa esimerkiksi lapulle. Hyvin listattu on puoliksi tehty.

Taulukko. En tiedä, käykö niin kaikille kirjailijoille, mutta minulle tulee aina romaania tehdessä vaihe, jonka koen ikävystyttäväksi. Se osuu kohdalle joskus puolenvälin jälkeen, kun tiedän jo aika hyvin, miten tarina etenee loppuun asti. Alussa uusi romaani on aina seikkailu minullekin, mutta siinä vaiheessa, kun homma on “vain” kirjoittamista enkä enää koe suuria ahaa-elämyksiä, tylsistyn. Romaania pitäisi kuitenkin jaksaa kirjoittaa kuukausien ajan. Tässä vaiheessa teen taulukon, jossa näkyy jokaiselle päivälle suunniteltu liuskatavoite. Virkamiehen asenteella loppuun saakka! Olen tehnyt näin kaikkien kirjojeni kanssa, ja taulukot ovat yhä tallella työhuoneen seinälle teipattuna. Taulukko kannustaa: edistymistä on helppo seurata ja urakka tuntuu inhimillisen mittaiselta.

Metsä. Kun työ ei suju, on turhaa istua koneen ääressä tuskailemassa. Metsässä kävely koiran kanssa on minulle tärkeä aivojen tuuletuskonsti. Usein tekstin ongelmatkin ratkeavat metsässä.

Pakkoloma. Vapaalta kirjoittajalta työt eivät lopu koskaan. Joskus on välttämätöntä pakottaa itsensä lomalle. Tämän olen oppinut vasta ihan viime aikoina. Kalenteriin voi merkitä vapaapäivän, ja se on myös pakko pitää. Lomailun ei tarvitse tarkoittaa aurinkorantoja tai laiskottelua: tärkeintä on, etten tee töitä. Kaikkein paras lomailukeino on lähteminen pois. Paikanvaihto tekee ainakin minun aivoilleni todella hyvää. Jo viikonloppu toisessa kaupungissa auttaa.

En tiedä, joutuvatko kaikki free-työtä tekevät pakottamaan itsensä lomalle. Minun historiassani lomailua vaikeuttaa se, että rupesin kirjoittamaan äitiysloman aikana. Silloin päähäni iskostui ajatus, että aina kun on vapaa viisiminuuttinen, käytän sen kirjoittamiseen. Vaikka lapseni ovat jo melko isoja, asenteesta on ollut vaikea päästä irti. Lopputuloksen kannalta kirjoittamatta oleminen on kuitenkin yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen.

Motivaation ja itsevarmuuden säilyttäminen. Kirjoittaja on herkkä olento – tai ainakin minä olen. Olisi helppoa menettää itsevarmuus, ryhtyä kateelliseksi, miettiä vaikkapa vain sitä, kuinka paljon vähemmän kirjani myyvät kuin jonkun muun kirjat tai kuinka helposti joku toinen tuntuu saavan käännössopimuksia tai apurahoja. Olisi helppoa rypeä huonoudessa.

Vaikka ajatus tuntuisi kuin naiivilta tai pateettiselta, kirjoittamismotivaatio on pakko pitää puhtaana kaikesta kuonasta: rahanhimosta, kateudesta, menestymisen- tai näyttämisenhalusta. Muuten kirjoittajalle käy huonosti. Tämä ei tarkoita, etteikö tekemisiään voisi suunnitella esimerkiksi taloudellisesti kannattaviksi. Mutta kirjoittamisen ydin täytyy olla vapaata kaikista ulkopuolisista mittareista ja pakotteista. Täytyy haluta nimenomaan kirjoittaa. Jos kirjoittajan pää ei pysy kunnossa, kirjoittamisesta ei tule mitään.

Deadlinet. “Hädässä hyvä tulee, paniikissa paras” on pitkään ollut mottoni. Kun sisäinen pakotus ei riitä, jonkun muun asettama deadline toimii. Viimeksi hyödyin tästä, kun en osannut valita kahden romaaniprojektin väliltä. Erään lounaspalaverin tuloksena minulle sekä kerrottiin, kumpi kannattaisi tehdä ensin, että annettiin kirjoittamiselle deadline. Taakka putosi harteiltani ja kirjoittaminen tuntui pitkästä aikaa helpolta.

Liika vapautta on vaikea hallita. Vapaus on pakko kahlita, paloitella osiksi ja käyttää palanen kerrallaan.


3 kommenttia

Selfie alastomasta sielusta

hr

Hanna-Riikka

Eri kirjailijoiden näkökulmasta ammattiamme käsittelevä blogi on nähdäkseni sitä vahvempi, mitä enemmän tuomme esiin kirjoittamisen ja kirjailijuuden eri vaiheita. Niitä hauraitakin. Siksi päivitän tätä nyt, siitä huolimatta että olen niin syvällä romaanikäsikirjoituksessani, että blogimaailma tuntuu vieraalta, uutiset vielä etäisemmiltä kuin tavallisesti, ja arkikin näyttäytyy merkillisenä sekoituksena vaistonvaraisuutta ja taianomaisuutta.

Olen tietoisesti vältellyt esim. suomalaista kirjallisuuskeskustelua. Pinnalla on ollut kaikenlaisia lehtiartikkeleja ja kolumneja ja bloggauksia, jotka kommunikoivat keskenään. Minulle kaikki tuo on juuri nyt sanahelinää, jonka en koe (valitettavasti vai onneksi?) koskevan millään tavalla keskeneräistä taiteellista prosessiani. En ole pinnalla, olen syvällä. Minä kirjoitan nyt, ja se tarkoittaa sitä, että minun pitää kirjoittaa eikä miettiä kirjoja esineinä tai bisnestä niiden ympärillä.

Olen tekstissäni jonkin vaikeamman äärellä kuin koskaan aikaisemmin. Tosin mieheni sanoo, että niin sinä aina väität jokaisen projektin kohdalla. Ilmeisesti se on aina yhtä vaikeaa, vaikka jälkikäteen tuntuu kuin olisin kirjoittanut kaiken Pegasoksen siivestä tehdyllä sulkakynällä, hurmiossa ja varmana onnistumisesta. Paskat. Nimittäin mies tietää mistä puhuu, koska hän on kulkenut rinnallani melkein koko aktiivisen urani ajan, poissulkien ensimmäisen vuoteni esikoiskirjailijana, jolloin olin lievästi sanottuna tuuliajolla. Kulkenut, siis myös kuunnellut.

Joka tapauksessa, olen vaiheessa, jossa sanapari ”hajamielinen professori” tuntuu aliarvioinnilta. Olen pöllämystynyt ja pöhkö, en ymmärrä esim. virastojen asiakaspalvelijoita, vaikka he selittäisivät jotakin asiaa kolmatta kertaa selkokielellä. Elän vähintään kahta rinnakkaiselämää. En yleensä kerro etukäteen mistä kirjoitan, mutta otetaan esimerkiksi se, että käsikirjoitukseni kulkee nyt (toisin kuin aluksi suunnittelin) eri vuodenajassa kuin minä. Olin aivan pihalla kevätpäiväntasauksen suhteen, koska vastahan kesä loppui ja syksy alkoi. Siellä. Heillä. Varjomaailmassani. Olen ulkona ja sisällä samaan aikaan. Pakenen sitä kohti mitä pakenen.

Monella kirjailijalla on toinen työ, lapset tai jotakin sosiaalisia harrastuksia. Kun minä menen pitkän tekstin sisään, elän siellä ihan yhtä paljon kuin ns. tässäkin, täälläkin, en tiedä miten se pitäisi ilmaista. Näen unta silmät auki. Ja tosiaan, vähintään yhdessä maailmassa, koska sen lisäksi on tietenkin nukkuessa koetut unet, jotka kumpuavat alitajunnasta hieman eri tavalla kuin kirjoitukset. Ja kun lempiharrastuksina on ruuanlaiton ja liikunnan kaltaisten itsestäänselvyyksien lisäksi mm. lukeminen, elokuvat, tv-sarjat, musiikin kuuntelu, kuvataide jne., ei ole mikään ihme, jos en tässä elämäntilanteessa koe uutisia Krimiltä tai muualta mitenkään omaa todellisuuttani koskettavina.

Tällä hetkellä ei ole kolumneja, taidekritiikkejä tai muita säännöllisiä töitä, joten ajaudun pääni kanssa entistä syvemmälle jonkinlaiseen abjektioon tai ainakin toiseuteen. Dalia lainatakseni: ainoa ero minun ja hullun välillä on se, että minä en ole hullu. (Ainakaan varsinaisesti, ainakaan psykoottinen.) Juuri tässä vaiheessa projektia olen kuitenkin ajan ja ajankohtaisuuden ulkopuolella. Huomaan olevani kiinnostuneempi jostakin uneni viestistä kuin kansainvälisistä konflikteista. Ja toisaalta, luen innokkaammin artikkeleja esim. Wikipediasta kuin ajankohtaislehdistä.

Onneksi en elä yksin, tai olisin aivan varmasti Dalin mainitseman rajan toisella puolella. Minulla on etuoikeus ja kunnia jakaa elämäni kumppanin kanssa, joka sen lisäksi että on elämäni valo ja ilo ja kauneus, pitää minut edes jotenkin kiinni todellisuudessa. Ja oudolla tavalla juuri nyt elän enemmän päivän ja hetken kerrallaan kuin koskaan ennen. Mutta se olisi toisen bloggauksen aihe. Kukaties innostun päivittämään omaakin blogiani. Siellä on ollut vähän hiljaista. Beethovenmaista tyyntä myrskyn edellä? Tai sitten ei. Se jää nähtäväksi, sillä elämä on nyt, nyt, nyt.