alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


1 kommentti

”Kun isä antaa vauhtia, tuntuu kuin lentäisi. Tennarit osuvat puiden oksiin, oksat hipovat poskia.”

DSC_0198 (2)Kerran kun olin kertomassa kirjastani yleisölle, minulta kysyttiin haluanko parantaa maailmaa. Hankala juttu. Kukapa ei haluaisi, mutta mitkä ovat kaunokirjallisuuden keinot tehdä se. Antaa ääni kertojille jotka muuten vaikenisivat? Kyllä. Valita tärkeä aihe? Niinkin. Parhaimmillaan lukukokemus on sitä, että tarinan ja lukijan kohdatessa syntyy jotain mitä ei ennen ollut olemassa. Lukija on hiukan, edes aavistuksen, eri ihminen lukemisen jälkeen. Näkee hiukan toisin, näkee toisen silmillä.

Uusin teokseni Vaaleanpunainen meri on kirja isälle. Isyydelle. Isänä olemiselle. Se on kokoelma tarinoita isistä ja isien lapsista, aikuisista lapsista ja vanhenevista isistä, isien lapsista jotka ovat isiä jo itsekin, lapsista isien kanssa ja heistä erossa.

”Isä sanoi että ne olivat hallakiviä, saaren kivet. Jättiläinen oli nostellut ne siihen, poiminut kämmeniinsä syvältä järvenpohjasta ja asetellut keoksi. Siksi pellolla oli niin kylmä öisin. Lauri uskoi. Ja kun isä kevätaamuisin seisoi ikkunassa ja tähyili pellolta nousevaa usvaa, Lauri seisoi hänen vierellään.”

Kaikki alkoi kuvasta. Näin kuvan lehdessä kauan ennen kuin kirjoitin kirjani tai edes tiesin kirjoittavani sen. Katso sitä. Kuvassa on mies sängyn reunalla kasvot käsiin painettuna. Muuta ei ole. Talo on tyhjä, ja jos siellä jotain onkin, niin se on merkityksetöntä, koska se millä on väliä, on poissa. Artikkelissa miehet kertoivat kadottaneensa yhteyden lapsiinsa. Eivät omasta tahdostaan, vaan siksi, ettei heidän annettu tavata. Näiden miesten kohdalla isänpäivät tulivat ja menivät, tulivat joulut. Ja menivät. He eivät surreet menetettyä kumppania, eivät kadotettua rakkautta, he surivat lapsiaan. Eikä se ollut tarinaa, noille isille se oli todellisuutta. Ristiriidoille on syynsä, mutta on myös menetyksiä, joiden syynä ei ole mikään minkä ihminen olisi itse aiheuttanut. Joskus tapahtuu asioita joilla ei ole muuta syytä kuin se ettei kaksi ihmistä näe toisiaan ja toistensa tunteita, katsovat ohi.

”Jos äitisi vain olisi kertonut minulle. Jos olisin tiennyt, että ilta on viimeinen, olisin viettänyt sen kanssasi.”

Paljon myöhemmin katselin omaa lastani liikuntasalin ikkunan takana, hän oli siellä tanssimassa, yksi tanssija tanssivien lasten meressä. Oli ihan tavallinen maanantai-ilta, kulutin aikaa, olin tullut hakemaan lasta liian aikaisin. En ollut ainoa, oli siellä muitakin. Katsellessani lapsiaan odottelevia vanhempia tulin ajatelleeksi mitä jos. Mitä jos joku noista miehistä tai naisista vain teeskentelee olevansa lastansa vastassa. Jos onkin niin että joku heistä on menettänyt yhteyden lapseensa, näkee hänet vain täällä, maanantaisin, tanssimassa ikkunan takana. Katselin heitä, heidän kasvojaan. Se voisi olla totta. Ja niin oli avautunut ikkuna johonkin, syntynyt toinen maailma. Kasvoi tarina ja tarinan ympärille toinen. Ja kolmas. Kaikkiaan niitä syntyi seitsemän erilaista. Isistä. Ja lapsista.

”Isä opetti Sallan soutamaan. Monta rauhallista kesäpäivää vene tanssi lahdella, puski siksakkia rannalta toiselle tai pyöri ympyrää. Isä heitti virvelillä, uistin lensi järven pintaa hipoen kuin sillä olisi ollut siivet. Kalat lähtivät liikkeelle parvina puiden lomasta, vilistivät ohi ja pääsivät aina karkuun. Isä kelasi siiman ja nauroi. Sanoi että lapset toivat onnea, mutta vain kaloille.”

Palataan alkuun ja kysymykseen yleisöstä. Vastasin kysyjälle, että pienikin muutos riittää. Ei tarvitse siirtää vuoria, riittää että saa aikaan liikahduksen yhdessä ihmisessä. Tapahtuman jälkeen yksi lukijoista tuli juttelemaan kanssani. Hän kertoi että hänelle oli käynyt niin. Hän oli lukenut novellini lapsensa menetystä surevasta isästä. Sanoi olevansa kuin tuo tarinan nainen ja vasta nyt ajattelee ensimmäistä kertaa, miltä hänen entisestä miehestään oli mahdollisesti tuntunut. Sellainen liikahdus. Liikahdutti minuakin.

”Isä on siitä hyvä, ettei se kysy enempää. Se tietää milloin Joona ei halua vastata, osaa olla hiljaa jos niin on parempi.”

Hyvää isänpäivää omalle isälleni, lasteni isälle ja ihan kaikille isille. Olette tärkeitä!

Ps. Kursivoidut kohdat ovat sitaatteja novelleistani.

Mainokset


Jätä kommentti

Alastomat kirjailijat messuilla 2014

Blogin kirjoittajia voi käydä tänäkin vuonna bongaamassa Helsingin Kirjamessuilta. Messut siis pidetään 23. – 26. lokakuuta Helsingin Messukeskuksessa. Tässä alastomien aikatauluja:

Maija Haavisto

Pe 24.10.
Klo 16.30: Osuuskumman/Robustoksen osasto (6e131)
Klo 17.30: RADIUM-kirjojen osasto (7b5)

Anu Holopainen

Su 26.10.
Klo 12.30: Myllylahden osasto (7e59)

Jukka Laajarinne

Su 26.10.
Klo 13.30: Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa Jarkko Tontti, Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Takauma

Anne Leinonen

Pe 24.10.
17.00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa. Kullervo

La 25.10.2014
Klo 10:00 Ilottomien ihmisten kylä. Louhi
Klo 12:00 Mitä on suomikumma? Takauma

Tiina Raevaara

To 23.10.
Klo 16.00: Laukaisu. Katri Vala
Klo 16.30: Paasilinnan osasto (6b81)

Pe 24.10.
Klo 19: Hyvä vai huono tiedeuutinen. Hauska paneelikeskustelu. Takauma

Su 26.10.
Klo 12.00: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Keskustelemassa Kaari Utrio ja Tiina Raevaara. Takauma

Marisha Rasi-Koskinen

To 23.10.
Klo 14.00: Novellistit haastattelussa. Mika Waltari


2 kommenttia

Vaaleanpunainen meri myrskyää

Kolmas kaunokirjallinen teokseni Vaaleanpunainen meri ilmestyy tänään WSOY:ltä. Se on kokoelma novelleja toden ja kuvitellun rajalta, kertomuksia isistä ja heidän lapsistaan, läheisyyden kaipuusta ja äärimmäisestä rakkaudesta hajoavassa maailmassa.

Työnnä vene vesille, souda kauemmas selälle, löydä maailmat.

Marisha Rasi-Koskinen.

***

Tiedäthän sinä että järvi on elävä, Salla sanoo Lennille, elävä kuin eläin. Kun järvi hengittää sisään, se imee kaiken veden kaivoihin, niitä on järven pohjassa tusina tusinaa. Uloshengityksellä se työntää rannalle risuja, loputtomasti lahopuuta ja mustuneiden hirsien paloja. Kun Lenni kysyy mitä puuta se on, Salla vastaa että talopuuta, vanhojen talojen seinää ja kattoparruja. Kun Lenni kysyy miksi talopuu on nokista ja mustaa, Salla sanoo, ettei tiedä vaikka tietää. Ei halua ajatella nokea ja tahallaan sytytettyjen tulipalojen savua.

*** DSC_0544 (2) (800x533)

Elsa. Kun me olimme nuoria, sinä kuljit aina ensin. Minä katsoin sinua. Katsoin kun tanssit. Et sinä minua huomannut, olin vasta poika, vain yksi poika tanssilavan reunalla, poikien kuhisevassa ryhmässä. En uskaltanut hakea ketään, en edes katsoa silmiin. Ja sitten yhtäkkiä näit minut. Sinä näit minut ja kun se tapahtui, olit pelkkää tulta ja valoa ja niin tulta ja valoa sinä olit, että olin vähällä lähteä karkuun. Ajattele Elsa, minä olin vähällä lähteä karkuun. Eikä mitään olisi silloin ollut.

***

Keskellä sänkyä on kohouma, niin pieni, että katonrajasta sen hädin tuskin näkee. Se on valkoinen vuori valkoisessa laaksossa, maisema vanhasta maailmasta. Peitto on sileä kuin ruumiin ylle silitetty. Mutta ei se ole ruumis. Se on keho. Keho niin kuin keho on keho, kun veri virtaa suonissa ja kuljettaa happea ja ravinteita sormenpäihin ja varpaidenkärkiin ikään kuin niitä yhä tarvittaisiin siellä. Ikään kuin tämä keho voisi koska tahansa nousta pystyyn, avata silmät, pyyhkäistä niitä, heittää lapsenjalkansa sängynlaidan yli ja juosta ulos. Peitteen päällä on käsi, liikkumaton ja valkoinen. Kasvoja ei näy, ne ovat melkein kokonaan maskin alla. Vain sinisuoniset luomet näkyvät ja päälaki. Tukka on alkanut jo kasvaa takaisin leikkaushaavan ympärille. Jos ihoa koskettaisi, tuntisi sormenpäissään ohuen sängen. Jos katsoo tarkkaan, voi nähdä peiton nousevan ja laskevan, pienten keuhkojen järisyttävän valkoista maailmaa kuin pehmeänä hehkuva punainen ydin jäisen maankuoren sisällä.

***

WP_20140405_066 Hän on kantanut ullakolle hiekkaa ja suuria kiviä. Maalannut kattoon sinisiä pilviä ja auringolle hymynaaman, niin kuin lapset ennen maalasivat. Yhdessä lapsen kanssa hän on leikannut kukkia vanhojen kuvalehtien sivuista, ripustanut seinälle pitkiä, vihreitä kangassuikaleita. Lapsen ei voi antaa hengittää ulkoilmaa eikä se ole hänellekään hyväksi. Ullakko on heidän pihamaansa. Seinät ovat metsä. Katto on taivas.

***

Vaaleanpunamekkoiset enkelit tanssivat salissa Panteraa. Rumpujen rytmi hakkaa. Vaaleanpunainen tylli lainehtii. Lasin takana. Valon sisällä. Minä olen lasin pimeällä puolella. Minä ja Pantera. Musiikki on vain minun korvissani. Tulen ikkunaan joka maanantai. Seison pimeässä, jotta et näkisi minua. On siellä muitakin. Äitejä. Ja isiä. Hajamielisiä hymyjä. Vilkaisuja kelloon. Kännykän naputtelua. Tyhjää puhetta. Voisin lyödä niitä, niiden välinpitämättömiä naamoja. Kuinka ne voivat näyttää tuollaisilta, vaikka niillä on kaikki? Ja kaiken voi menettää milloin vain.

***

DSC_0315 (800x536)Kotona kaikki jatkuu ennallaan. Vesi valuu, äiti laulaa, vauva itkee ja Tommi nukkuu. Vain Joona puuttuu, hän ei ole siellä enää, hän on pikakelannut rappukäytävään. Hän loikkii portaat alas kaksi kerrallaan ja ala-aulasta pihalle, varmuuden vuoksi takaoven kautta. Varjo on pitkä ja kapea, kun se vilahtaa talojen välisessä solassa. Joona pysähtyy vasta kun ei varmasti ole enää näkyvissä viidennen kerroksen ikkunoista, ei edes 27x-optisella zoomilla.

***

MIES: Eivät ne pistä sinua.
POIKA: …
MIES: Dani, kuuletko sinä.
POIKA: Kuulen.
MIES: Ne eivät pistä jos olet rauhallinen.
POIKA: Ja jos en ole?
MIES: Ne pistävät.
POIKA: Ja mistä ne tietävät etten ole rauhallinen.
MIES: Ne haistavat sen, kuulevat pelkosi. Muistatko mitä kerroin sinulle mehiläissavusta. Mehiläisille hajut ovat puhetta.
POIKA: Olen aivan rauhallinen. Olen aivan rauhallinen. Olen aivan…
MIES: Oletko valmiina?
POIKA: (epävarmasti) Olen.
(Hetkeä myöhemmin)
ÄÄNI YLEISÖSTÄ: Mitä siellä tapahtuu?
MIES: Kaikki kunnossa (ja hiljaa) Dani. Pikku ongelma.
POIKA: Niin?
MIES: Hyttyshattuni sisällä on mehiläinen.
POIKA: Isä, ne eivät pistä jos olet aivan rauhallinen.

***

Ps. Kuvat sivulla ovat omiani.


Jätä kommentti

Alastomia kirjailijoita Helsingin kirjamessuilla

hginmessut_jpk1

JP Koskinen esiintyi messuilla useaan otteeseen kertoen Ystäväni Rasputin -romaanin lisäksi lasten- ja nuortenkirjoistaan Hallava Hevonen ja Haavekauppias. Tämä näpsäys on torstain haastattelusta, jossa kirjailija jutteli Ystäväni Rasputin -romaanin synnystä ja taustoista. Hän totesi, että historiallista romaania kirjoittaessa hahmoja tulee kunnioittaa aivan erityisesti, sillä he ovat olleet todellisia ihmisiä.
Ystäväni Rasputin -romaania varten JP Koskinen kertoi lukeneensa taustamateriaaleja lähes vuosikymmenen ajan. Rasputinin oma ääni on kuitenkin ollut Koskiselle selvillä alusta asti.

hginmessut_miina2

Myös Miina Supisella oli useampia esiintymisiä Säde-romaanin sekä Orvokki Leukaluun Urakirjan tiimoilta. Perjantaina hän keskusteli aikakauskirja Grantasta päätoimittaja Aleksi Pöyryn sekä Juha Itkosen ja Riikka Ala-Harjan kanssa. Ensimmäisen suomenkielisen Grantan teemana on ruoka, ja Supinen paljasti romaania kirjoittaessaan syövänsä varsin säilyke- ja karkkipainotteista ravintoa, mm. suklaamurot mainittiin muutamaankin otteeseen. Hän myös totesi, että nälkä auttaa kirjoittamisessa – taide tulee tuskasta, eikä työ välttämättä suju jos on liian kylläinen ja mukava olo.

Anne Leinosesta (Viivamaalari), Pasi Ilmari Jääskeläisestä (Sielut kulkevat sateessa) sekä Marisha Rasi-Koskisesta (Valheet) tallentui messuilla elävää kuvaa Ylen Aamun kirjassa. Vieraudesta, toiseudesta ja toisista maailmoista olivat keskustelemassa myös kirjailija Riikka Pelo sekä Aamun kirjan Seppo Puttonen ja Nadja Nowak.

Laajis2

Jukka Laajarinne oli sunnuntaina kertomassa romaanistaan 72. Toimintakuvaa lavalta ei valitettavasti saatu, mutta voin omasta kokemuksesta kertoa että kyseinen romaani värisyttää ja ravistelee!

Tiina

Tiina Raevaara messuili tällä kertaa haastattelijan ominaisuudessa. Raevaaran viimeisin romaani Hukkajoki ilmestyi viime vuonna, mutta ei sitäkään kannata ohittaa!