alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


7 kommenttia

Ensimmäinen kirjatrailerini – ja niin kaunis!

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Nyt se on täällä – eli ensimmäinen kirjatrailerini koskaan! Yö ei saa tulla löytyy nyt siis myös YouTubesta.

Olen pitkään ollut hieman epävarma kirjatrailereiden suhteen. Minusta on sääli, jos kirjat eivät riitä sellaisenaan, vaan niistä pitää muokata jotain elokuvamaista, että yleisö kiinnostuisi.

En pidä liian mainosmaisista kirjatrailereista. Toisaalta en pidä liian kotikutoisistakaan: niiden anti saattaa jäädä kovin vähäiseksi. En oikein ole ollut varma, mikä kirjatrailerin tarkoitus on.

Alkukeväästä kuitenkin päätin, että haluan trailerin. Ja koska itse en osaa sellaista tehdä, etsin hommaan oikean osaajan. Sellaiseksi valikoitui Mikaela Välipakka, joka on aiemmin tehnyt muun muassa runovideoita ja saanut niistä palkintoja. Ideoimme traileria yhdessä, mutta Mikaela oli lopulta vastuussa käsikirjoituksesta, toteutuksesta, äänimaisemasta, kuvauksesta ja leikkauksesta. Kaikesta siis.

Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Traileri on kaunis, hieman surrealistinen, tyylikäs. Kirjatrailerit ovat varsin tuore ”taiteenala”, eikä niiden muoto tai sisältö ole vielä vakiintunut. Halusin melko pitkän trailerin – pituutta on yli 3 minuuttia, kun yleensä ne ovat alle kaksiminuuttisia – koska mielestäni tunnelmalle pitää antaa tilaa.

En halunnut liian mainosmaista enkä toisaalta sellaista, että kirjan tapahtumia ”kuvitettaisiin” liikaa. En pidä siitä, ettei lukijan mielikuvitukselle anneta tilaa. Kirjallisuuden tärkeimpiä ominaisuuksia on minulle ollut juuri se, että lukijana saan itse kuvittaa kaiken.

Nykypäivää on kuitenkin se, että kirjankin kannattaa jollain tapaa näkyä monessa eri median kanavassa. Odotan mielenkiinnolla, millaista muuta videosisältöä kirjoista voisi tehdä.


1 kommentti

Kirjailija voi olla arvokas keskustelija

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Aamun Helsingin Sanomissa oli ajatuksia herättävä kirjoitus Suna Vuorelta. Hän pohti taiteilijan asemaa yhteiskunnallisena suunnannäyttäjänä.

”Talouskurin ja bisnesjärjestyksen vastapainoksi” Vuori kaipasi Suomeen analyyttisia näkijöitä, profeettoja, jotka kykenisivät ymmärtämään monenlaisia elämänalueita, olisivat ”ajattelultaan avaria” ja ”ilmaisultaan teräviä”.

Vuoren mielestä sellaisia voisi löytyä taitelijoiden joukosta.

Ajatuksessa ei ole mitään uutta: taiteilijat, esimerkiksi juuri kirjailijat, ovat olleet aina kysyttyjä ajattelijoita muuallakin kuin kaunokirjallisuuden kartalla. Heidän on ajateltu aistivan maailmasta muille näkymättömiä virtauksia, kykenevän pohtimaan ja analysoimaan erityisen syvällisesti.

Sanankäyttäjänä kirjailija osaisi ehkä myös pukea yhteiskunnalliset ajatuksensa ymmärrettävään muotoon. Kirjailijoita pyydetään pitämään puheita, kirjoittamaan kolumneja ja osallistumaan vaikkapa paneelikeskusteluihin.

Esimerkkitapaukseksi ”näkijästä” Suna Vuori tarjosi Pirkko Saisiota. Kirjailijan tuore näytelmä Slava on tehnyt hänet julkisuudessa nyky-Venäjän asiantuntijan.

Voiko kirjailija olla asiantuntija sillä perusteella, että on kirjoittanut kaunokirjallisuutta jostain tietystä aiheesta?

Se on kovin tapauskohtaista. Usein kirjailijan toiminta tuotantonsa takana jää julkisuudelta näkymättömäksi. Tapa, jolla kirjailija on aiheeseensa perehtynyt, ei tule näkyviin.

Silti aina on jokin syy, miksi kirjailija on valinnut aiheensa. Syy voi olla perimmiltään vaikkapa se, että hänellä on tutkinto alalta, hän on tehnyt siitä tutkimusta, hän on asunut kyseisessä paikassa tai hänen sukulaisensa ovat sieltä kotoisin, hän on tehnyt kirjallista taustatutkimusta vuosien ajan – tai aivan mitä tahansa.

Kirjailijan asiantuntemus perustuu johonkin muuhun kuin kaunokirjaan itseensä. Siksi kirjailijan asiantuntemusta ei kannata perehtymättä vähätellä.

Joka tapauksessa itse pyrin suosimaan keskustelija-termiä asiantuntija-termin sijaan. Esimerkiksi Saisio ei ehkä käy Venäjä-asiantuntijasta, mutta keskustelijasta kyllä.

Itsellenikin tulee paljon pyyntöjä puhua milloin mistäkin. Minulle on tärkeää erotella, milloin voin toimia aiheessa todella asiantuntijana – ja milloin olen nimenomaan keskustelija. Voin toimia asiantuntijana vaikkapa tiedejournalismin, kirjan kirjoittamisen, koiran evoluution tai perinnöllisyystieteen saralla. Keskustelijana voin toimia paljon laveammalla alueella.

En halua vähätellä keskustelijan roolia. Perustellut, hyvin sanallistetut ja analyyttiset näkemykset eri näkökulmista ovat todella tärkeitä. Juuri sellaiseen kirjailija parhaimmillaan pystyy. Hyvistä argumenteista on aina pula.

Joskus keskustelija sitä paitsi on asiantuntijaakin tärkeämpi: asiantuntijat kaivetaan monesti esiin vasta sitten, kun aihe on saatu pinnalle hyvillä puheenvuoroilla.

Ja jos kirjailijalle – tai kelle tahansa – annetaan mahdollisuus käyttää puheenvuoroja julkisuudessa, ne pitää käyttää huolella. Arvostan todella taiteilijoita, jotka nostavat näkyvyytensä avulla itselleen tärkeitä teemoja keskusteluun. Esimerkiksi Sofi Oksanen on käyttänyt julkisuutensa loistavasti tärkeiksi kokemiensa asioiden puimiseen.

Äänen saaminen kuuluviin on etuoikeus.


10 kommenttia

Neuvoja uuden ajan kirjailijalle

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen

Palasin juuri kirjamessuilta kotiin. Itselleni osui tänä vuonna esiintymisiä kolmelle päivälle. Pääsin katsastamaan messuhulinaa sekä viikolla että viikonloppuna, aamulla ja illalla.

Messumeiningin kyllästämänä päätin koota neuvoja modernille kirjailijalle. Maailmahan on toki jo täynnä ohjeita kirjoittajille, mutta ehkäpä tämä aika kirjamessuhulinoineen, huomiotalouksineen, someineen ja median murroksineen kaipaa aivan uudenlaisia neuvoja.

Täältä siis pesee:

 

1. Valitse iso aiheesi.

Yhdellä kantavalla aiheella pärjää vaikka koko kirjailijanuran. Mediassa kirjailija muuttuu aiheensa edustajaksi – hän ei anna haastatteluja kirjoistaan, vaan niiden aiheesta. Samasta aiheesta hän kirjoittaa kolumneja ja esseitä, pitää puheita, esiintyy televisiossa.

2. Opettele journalistin ohjeet ja sananvapautta koskeva lainsäädäntö.

Kirjailija pannaan usein kirjoittamaan kolumneja ja blogauksia. Ne ovat tyyliltään usein kärkevämpiä kuin varsinaiset artikkelit – eikä esimerkiksi blogauksia välttämättä kukaan muu lue ennen julkaisua. Ota siis selvää, mitä saa kirjoittaa ja mikä on kirjoittajan vastuu.

3. Valitse kengät hyvin.

Kun esiinnyt, etualalla ovat aina kengät. Kirjamessuilla hienoimmat kengät löytyvät aina kirjailijoiden jaloista.

Jos et katso tarpeelliseksi panostaa kenkiin, voit aina yrittää erottua joukosta vaikka hassulla hatulla tai kampauksella.

4. Opettele meikkaamaan.

Jokainen kirjailija joutuu poseeraamaan kameran edessä vähintääkin kirjan liepeitä ja kustantajan nettisivuja varten. Sen lisäksi kuvia tarvitaan kolumneihin ja haastatteluihin, räpsitään palkintojenjakotilaisuuksissa, kirjastokeikoilla ja messuilla.Yleensä kirjailija joutuu meikkaamaan itse – paitsi jos hän erityisesti haluaa esiintyä naturellina kaikkien kauniiksi tuunattujen ihmisten keskellä.

Edes televisioesiintymisiä varten ei aina meikata talon puolesta: jos kuvaus tapahtuu muualla kuin studiossa, haastateltava joutuu yleensä itse huolehtimaan ulkoasustaan.

Tämän kohdan voi hyvin ulottaa koskettamaan myös mieskirjailijoita.

5. Opettele puhumaan hauskasti.

Kirjailijat ovat erilaisten visailuohjelmien vakiokalustoa. Vähän tuntemattomammatkin kirjailijat joutuvat elämään hauskuusoletuksen kanssa. Opettele esimerkiksi pitämään noin viiden minuutin koskettava mutta hauska puhe.

6. Huolla ääntäsi ja paranna esiintymistaitoja.

Kirjailijat joutuvat esiintymään niin paljon, että on jo hieman ihme, ettei esimerkiksi Kirjailijaliitto juuri järjestä esiintymiskoulutusta. Äänenhuollon perusteet, esiintymisjännityksen kanssa eläminen tai kouluvierailun sisällön rakentaminen ovat asioita, joita jokaisen kirjailijan kannattaisi käydä läpi.

 * * *

Ohjeeni ovat toki kärjistettyjä, mutta vähintääkin totuuden siemen niissä silti piilee. Esimerkiksi kohdissa 2 ja 6 olen täysin tosissani.

Ohjeet eivät myöskään ole kettuilua yhdellekään hassuhattuiselle tai meikistään huolehtivalle kirjailijalle. Esillä oleminen on stressaavaa, eikä kauniin hameen tuoma itsevarmuus ole koskaan pahitteeksi. Itse valitsin messuille tänä vuonna kullanväriset kengät.

Ensimmäisessä ohjeessa olen kaikkein vähiten tosissani. Yhdenkään kirjailijan ei tarvitse sitoutua vain yhteen aiheeseen. Ohje sisältää kuitenkin huomion maailmasta: näkyvät kirjailijat ovat todella muuttuneet aiheensa edustajiksi. Hyvää asiassa on se, että kirjailijat pystyvät todella tuomaan keskusteluun itse tärkeäksi kokemiaan asioita.

Silloin tällöin törmää henkilöihin, joiden mielestä kirjailijoiden ei pitäisi lainkaan esiintyä julkisuudessa. Kirjailijan pitäisi heidän mielestään pelkästään kirjoittaa.

Kaikesta ulkokirjallisesta kieltäytyminen ei kuitenkaan tuo yhtään mitään lisäarvoa kirjailijalle tai kirjallisuudelle. Jos kirjailijalla on esittää teräviä huomioita maailmasta, sanokoon ne julkisuudessa. Sellainen on arvokasta. Muutenkin kirjallisuus kannattaa pitää kaikin puolin kiinnostava alueena. Kirjallisuuden onnistuminen bisneksenä on pidemmän päälle sen säilymisen ehto.

Lopuksi kannattaa muistaa, ettei julkisuutta riitä kaikille kirjailijoille. Keikkakenkiä ei pääse miettimään, jos ei ole keikkojakaan. Julkisuuden kiroista valittavan kirjailijan kannattaa miettiä niitä kollegoita, joiden kirja ei pääse lainkaan näkyviin messuilla tai lehtien sivuilla.


Jätä kommentti

Alastomat kirjailijat messuilla 2014

Blogin kirjoittajia voi käydä tänäkin vuonna bongaamassa Helsingin Kirjamessuilta. Messut siis pidetään 23. – 26. lokakuuta Helsingin Messukeskuksessa. Tässä alastomien aikatauluja:

Maija Haavisto

Pe 24.10.
Klo 16.30: Osuuskumman/Robustoksen osasto (6e131)
Klo 17.30: RADIUM-kirjojen osasto (7b5)

Anu Holopainen

Su 26.10.
Klo 12.30: Myllylahden osasto (7e59)

Jukka Laajarinne

Su 26.10.
Klo 13.30: Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa Jarkko Tontti, Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Takauma

Anne Leinonen

Pe 24.10.
17.00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa. Kullervo

La 25.10.2014
Klo 10:00 Ilottomien ihmisten kylä. Louhi
Klo 12:00 Mitä on suomikumma? Takauma

Tiina Raevaara

To 23.10.
Klo 16.00: Laukaisu. Katri Vala
Klo 16.30: Paasilinnan osasto (6b81)

Pe 24.10.
Klo 19: Hyvä vai huono tiedeuutinen. Hauska paneelikeskustelu. Takauma

Su 26.10.
Klo 12.00: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Keskustelemassa Kaari Utrio ja Tiina Raevaara. Takauma

Marisha Rasi-Koskinen

To 23.10.
Klo 14.00: Novellistit haastattelussa. Mika Waltari


6 kommenttia

Kirjailijan työhyvinvointi

JP Koskinen

JP Koskinen

Viime viikolla auringon jo hiukan kurkatessa synkkien pilvien lomasta kirjailijat kokoontuivat Kirjailijaliiton kutsumina työhyvinvointipäivään Villa Kivessä . Itse olin paikalla kaksoisroolissa, kuuntelemassa sekä puhumassa.

Minun puheenvuoroni käsitteli kirjailijoiden kipupisteitä kirja-alalla. Kokosin aineiston alkuvuoden aikana pienen kirjailijakyselyn avulla, joten tulokset ovat tuoreita. Aineisto on sekä hyvä että huono. Hyvä siinä mielessä, että se löysi kentällä vallitsevien huolten pääkohdat, huono siinä mielessä että se osoitti niiden laajuuden yli kustantamorajojen.

Keskustelu oli vilkasta ja minusta hyvin realistista. Kirjailijat eivät suinkaan ole tyhmiä, he ymmärtävät myös talouden ja kiireen aiheuttamat paineet. Mutta he ymmärtävät myös sen, että ilman kirjailijoita ei olisi kustantamoita ja kirjakaupatkin voisivat suosiolla muuttaa nimensä paperikaupoiksi.

Kyselyn ylivoimaisesti polttavimmaksi ongelmaksi koettiin kirjailijoiden kastijako kustantamoissa. Tämän asian myös Antti Majander nostaa esiin lauantaiesseessään, ehkä hän salakuunteli esitystäni Villa Kivessä. On turha miettiä sitä, onko tämä jako tietoista vai tiedostamatonta, se on todellinen ongelma ja sellaisena se myös kirjailijoiden keskuudessa koetaan. Tämä jako tietysti heijastuu läpi ongelmien ketjun aina kirjakaupan tapaan asettaa kirjat esille.

Toinen mieltä laajasti askarruttava seikka oli markkinointi. Tässä asiassa moni kirjailija tuntuu jäävän jalkoihin niin, ettei mistään markkinoinnista oikeastaan voida puhua. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että lehtimainoksiin ei tuhlata rahaa, vaan kirjailijalle ei hankita esiintymisiä messuille, kirjakauppoihin tai muihin kustantajan vaikutuspiirissä oleviin tilaisuuksiin. Monet kokevat juuri tämän vuoksi, että he joutuvat tekemään liikaa itse. Kirjan myynti on aika hyvin sidoksissa julkisuuteen, jota sitten kukin yrittää hankkia itse haalimalla esiintymisiä, olemalla esillä somessa jne. Kaikki tuo on tietysti pois varsinaisesta kirjoittamisesta.

kirjoituskoneKolmas mieltä kääntävä asia oli yhteydenpito kirjailija-kustantaja -akselilla. Kirjailijathan eivät tosiaan istu tehtaassa kirjoittamassa kirjojaan kustantajan valvovan silmän alla, eivät kokoonnu kahvipöytään rupattelemaan mukavia tai poikkea jaloittelutauoilla työnantajan huoneessa. Yhteydenpito tapahtuu usein sähköpostilla ja/tai puhelimitse. Valitettavan usein kirjailijat kokevat, etteivät he saa mitään tietoa kustantamoista elleivät itse älyä kysyä. Jopa kirjojen julkaisuaikataulut saattavat siirtyvä ilman että kukaan on muistanut kertoa siitä kirjailijalle. Kysymyksiinkään ei aina kovin ripeästi vastata, joihinkin ei koskaan.  Jokainen varmasti ymmärtää, ettei näissä olosuhteissa kirjailija tunne itseään kovin tärkeäksi.

Yksi ikuisuusaihe, joka nousee aina esiin, on tekijänpalkkiot. Ne eivät ole kovin häävit, kun muistetaan esimerkki, jonka kirjoitin auki apurahapostauksessani aikaisemmin. Tässä asiassa täytyy nyt muistaa se, että kirjailijalla ei ole tukevaa työyhteisöä vaan hän on sopimusneuvotteluissa aina yksin. Tietysti Kirjailijaliitto auttaa juridisesti sopimusasioissa, mutta kirjailija on se, joka nimensä paperiin laittaa. Jos syntyy tunne, että jonkin asian vaatiminen estää kirjan julkaisun, on moni kirjailija aika heikoilla jäillä. Vaatiako se kolmaskin leipä vuoden ruokavarastoihin sillä riskillä, ettei saa yhtään vai tyytyäkö suosiolla kahteen? Idealismi toimii aina parhaiten silloin, kun oma toimeentulo ei ole vaakalaudalla.

Kaikki yllä luetellut seikat aiheuttavat sekä taloudellista- että henkistä epävarmuutta. Kirjailija voi laskea budjettinsa sen varaan, että vuonna 2014 ilmestyy romaani josta saa ennakot ja vuonna 2015 lisää rahaa. Jos kirja siirtyy syksyyn 2015, laskutikku kuumenee aika nopeasti. Henkisesti voi olla raskasta tehdä työtä, jonka lopputuloksen julkitulo ei ole omissa käsissä. Hyväkin romaani voi jäädä julkaisematta, tai jos se julkaistaan, se lipuu jään alle ilman mitään mediahuomiota. Näissä tapauksissa itsetunto ja työn mielekkäänä kokeminen ovat kovilla.

Ehkä pahinta tässä tilanteessa on se, että kirjailijat kokevat kamppailevansa kollegoitaan vastaan. Se aiheuttaa tietysti jollakin tasolla kateutta, joka minun, ja Villa Kivessä käydyn keskustelun perusteellakaan, ei ole henkilökohtaista vaan kohdistuu lähinnä vallitsevaan tilaan. Kulttuurialalla kilpailuasetelma tässä laajuudessa ei ole millään tavalla optimitilanne.

Oli mukava käydä keskustelua kollegoiden kanssa näistä asioista, jotka koimme yhteisiksi. Ratkaisuja mietittiin laajasti ja yksi tärkeä seikka nousi esiin. Kirjailijoiden on pidettävä yhteyttä toisiinsa. Kaikkia alaan liittyviä ongelmia on hyvä kysyä kollegoilta. Itse olen aina pulmatilanteissa kysynyt itseäni viisaammilta neuvoja, eikä kukaan ole koskaan jättänyt vastaamatta minulle mihinkään kysymykseen. Myös Kirjailijaliitto auttaa aina, jos se suinkin voi. Ei pidä arastella ottaa yhteyttä liittoon missään olosuhteissa.

Lopuksi on vielä sanottava, että kirjailijat ymmärtävät myös sen, että kustantamotkaan eivät elä tällä hetkellä missään paratiisissa. Taloudellinen ahdinko ja supistukset ovat nostaneet työkuormaa myös heillä ja meistä jokainen sen myös ymmärtää. On kuitenkin joitakin asioita, joita voidaan korjata kun yhdessä istutaan alas ja keskustellaan asioista. Ystävällisyys ja toisen kunnioittaminen eivät maksa mitään, puolin ja toisin.

Lue lisää aiheesta:
Tiina Raevaara: Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet
Laura Honkasalo: Kirjailijan työhyvinvoinnista
Antti Majander: Kustantajaa kuristaa, kirjailijaa hirvittää

PS. Tämä on näillä näkymin viimeinen juttuni tässä blogissa. Kiitän kollegoita tästä mukavasta matkasta ja toivotan vilkasta keskustelua ja hyvää jatkoa alastomille kirjailijoille!


29 kommenttia

Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet

Tiina

Tiina

Aamun Helsingin Sanomissa oli suomalaista kirjabisnestä käsittelevä, Antti Majanderin kirjoittama essee. Se sisälsi paljon totuuksia ja oli kaikessa raadollisuudessaan suorastaan ihailtava.

Kirjojen myynti laskee himpun verran joka vuosi. Satoja tuhansia myyvien bestsellerien aika on ohi: tilastoista näkee, että kaikkein myyydyimpiä kirjoja myydään aina vain vähemmän.

Uutinen voisi olla hyväkin, jos se tarkoittaisi, että myynti jakaantuisi aiempaa tasaisemmin kirjojen kesken. Näin asia ei kuitenkaan ole. Käytännössä bestsellerien laskeva myynti merkitsee, että kustantamoille jää aiempaa vähemmän rahaa kustantaa muita kuin kelvollisesti myyviä kirjoja.

Osuvimmillaan Majanderin lauantaiessee on kuvaillessaan kirjailijoiden jakoa kahteen kastiin: “jonkin verran on niitä, jotka kuka tahansa kustantaja nappaisi mieluusti listoilleen, sekä isompi joukko niitä, joita siedetään vaivoin”.

Asetelman tunnistaa jokainen kirjailija. Jos joku ei tunnista, hän kuuluu ensimmäiseen ryhmään ja on vastuuttoman huono havainnoimaan kollegoidensa tilannetta.

Kirjailijan on vaikea välttää katkeruutta, jos “omasta” kustamosta vastataan sähköposteihin kovin hitaasti, julkaisupäätökset venyvät, kirjojen välillä ei pidetä mitään yhteyttä, kirjaa ei mainosteta lainkaan eikä kirjailijalle järjesty messuesiintymisiä tai kirjakauppaesittelyitä.

Samaan aikaan kirjailija ei voi olla huomaamatta, kuinka saman kustantamon toista kirjailijaa kohdellaan aivan eri tavalla: puolivalmis käsikirjoitus revitään käsistä, kirjalle varataan kustannusohjelmasta paikka ennen kuin siitä on kirjoitettu riviäkään, sellaisina vuosina kun kirjaa ei ole tulossa, kirjailijalta pyydellään vaikkapa lastenkirjaa tai kirjoituskokoelmaa, yhteyttä pidetään ja lounaita tarjotaan, keikkoja järjestetään kalenteri täyteen, kirjoille järjestetään agentti ulkomaanmyyntiä varten, valokuvausta varten kirjailija viedään kampaajalle ja maskeeraukseen – ja niitä kuvia otetaankin usein ja paljon.

Mieleen tulee kaikenlaisia johtopäätöksiä.

Näkyvyyttä saavan kirjailijan takana on muitakin kuin kustantamo: häneen satsaavat rahallisesti myös kirjakaupat. Nekin järjestävät yleisötilaisuuksia ja kampanjoita, joissa kirjoja mainostetaan vaikkapa ulkomaanmatkan arvonnalla. Rivikirjailija ei voi kuin hämmästellä.

Miten kirjailijan pitäisi suhtautua tähän kaikkeen?

Kaikilla kirjoilla ei tietysti olekaan suurta kaupallista potentiaalia. Kaikki kirjailijat eivät halua suurta henkilökohtaista näkyvyyttä. Kirjajulkisuus on ehdottomasti henkilöitymässä: kuulin, että jopa Ylen kirjallisuusohjelmien tekijöille on luotu aiempaa enemmän paineita käsitellä kirjoja tekijän persoonan kautta.

Väitän, että kustantamot hukkaavat suuren määrän kaupallista potentiaalia sillä, että osa kirjoista jää ilman kunnon panostusta. Asiahan ei mene niin, että julkisuutta saisivat poikkeuksellisen hyvät kirjat: julkaisulistoilta löytyy paljon aivan yhtä hyviä kirjoja, joita ei syystä tai toisesta nosteta esiin. Tai toisinpäin sanottuna: eivät paljon näkyvyyttä saavat kirjat aina niin kovin loistavia ole. Näkyvyydessä ja myynnissä on kyse paljon muustakin kuin kaunokirjallisesta onnistumisesta.

Syytän asiasta kustantamoiden henkilökunnan aikapulaa sekä eräänlaista mielikuvituksettomuutta. Omiin kirjailijoihin ei tutustuta kunnolla, heidän profiiliaan ei mietitä, heidän mahdollisuuksiaan ei käydä kunnolla läpi. Kustantamon markkinoinnista ja tiedotuksesta vastaavat henkilöt eivät osaa hyödyntää heidän ominaisuuksiaan.

Ehkä tämä piilevä potentiaali tulee jollain tapaa havainnollistettua Finlandia-palkinnon kohdalla: palkinto nostaa toisinaan esiin kirjoja, jotka normaalisti olisivat jääneet ilman suurta näkyvyyttä ja myyneet huonosti. Palkinnon tuoma myynti osoittaa, että kaupallista potentiaalia riittää kirjavalikoimassa. Pitäisi vain olla muitakin keinoja nostaa se esiin kuin yksittäinen palkinto.

Antti Majander kirjoittaa: “Kustantaja unelmoi siitä, että hän löytäisi suomalaisen prosaistin, joka julkaisee luettavan ja korkeatasoisen romaanin joka toinen vuosi. Lisäksi hän toivoo listalleen uskottavaa dekkaristia, joka julkaisisi joka vuosi. Työn iloa tuottaa, kun kustantaja näkee, miten nuoresta runoilijasta kehittyy taitava prosaisti, joka julkaisee säännöllisesti, ottaa osaa julkiseen keskusteluun ja löytää aiheikseen kiintoisia uusia näkemyksiä.

Tällaisia kirjailijoita olisi lähes joka kustantamossa, kun heidän mahdollisuutensa vain nähtäisiin. Millä keinoin kirjailija ottaa osaa julkiseen keskusteluun, jos hänellä ei ole mitään kanavaa siihen? Miten kirjailija voi julkaista säännöllisesti, jos käsikirjoitus roikkuu kustantamossa puoli vuotta ilman minkäänlaista vastakaikua?

Kustantamot eivät hoida hommaansa kunnolla kaikkien kirjailijoiden osalta. Jos kirjailijan halutaan vaikuttavan yhteiskunnalliselta keskustelijalta, kustantamon kannattaa markkinoida häntä sellaisena. Enkä tarkoita tällä ison rahan mainostamista, vaan pienempää käytännön pr-työtä, verkostojen hyödyntämistä.

Haluja on ehkä parempaan: “Alan mantra kuuluukin nyt: tehdään vähemmän mutta paremmin. Paremmin tarkoittaa tässä sitä, että julkaistuilla teoksilla olisi edes mahdollisuus tavoittaa yleisö”, kirjoittaa Majander. “Kustantamoissa on notkistuttava tekemään sitä, mitä omakustantajat ovat tehneet koko ajan, jalkautumaan erilaisiin tilaisuuksiin. On tavoitettava pienet erikoisyleisöt, kun suurien massojen koskettaminen käy yhä vaikeammaksi.”

Myös kirjailijat tarvitsevat monenlaista asenteen petraamista. Maailma muuttuu, kirjailijan pitää muuttua mukana. Korkeakirjallisuuden edustajalla ei ole varaa halveksua elämäntaito-oppaiden kirjoittajia, sillä niiden tuotoilla pidetään pystyssä kustantamoita. Viihdenäkyvyyttä ei kannata halveksua: kirjallisuus taistelee elintilasta kaiken muun tuotetun sisällön kanssa.

Jos kustantamon pitää tehdä paremmin, notkistua, jalkautua tilaisuuksiin ja tavoittaa pienet erikoisyleisöt, kirjailijankin täytyy yrittää. Nykyajan kirjailijan pitää olla aktiivinen, suunnitelmallinen ja ennen kaikkea tietoinen mekanismeista.

Se ei ole helppoa, ja joskus se vaatii astumista alas taiteilijuuden korokkeelta.


3 kommenttia

Onko sosiaalinen media kirjailijaa varten?

Tiina

Tiina

Onko sosiaalisesta mediasta hyötyä kirjailijalle?

Kysymykseen on niin monenlaisia näkökulmia, että vastaamiseen voisi käyttää viikon.

On työntekonäkökulma: työtään tekevä kirjailija löytää somen kautta tarvitsemiaan tietoja, saa yhteyden kollegoihin (joita ei välttämättä muuten kovin usein näe) ja kollegoiden neuvoihin ja vertaistukeen. Pää pysyy ainakin minulla terveempänä, kun maailmassa on edes jonkinlainen työyhteisö, johon kuulun. Lisäksi somekanavien kautta tulee työtarjouksia ja esiintymispyyntöjä.

On palautteensaamisnäkökulma: lukijoilta ei ainakaan minulle ole koskaan tullut vanhanaikaista postia ja puhelinsoittojakin on tullut vain muutama – mutta Facebookin, Twitterin ja blogieni kautta olen saanut paljon suoraa palautetta lukijoilta, ulkomaita myöten. Se on arvokasta.

Mutta onko yhteys arvokasta molempiin suuntiin? Saako lukija jotain lisäarvoa siitä, että kirjailija löytyy sosiaalisesta mediasta?

Yritän kuvitella itseni välillä puhtaasti lukijan asemaan. Ja kyllä: minä todella pidän siitä, että muutama lempikirjailijani löytyy esimerkiksi Twitteristä ja Facebookista.

Hyvä esimerkkki on Margaret Atwood, jonka moniulotteista tuotantoa olen aina ihaillut. Hänellä on aktiiviset profiilit ainakin Facebookissa ja Twitterissä. Atwood linkittää someen haastatteluitaan ja tuotantoaan koskevia lehtijuttuja, mutta paljon muutakin: esimerkiksi nyt olympialaisten aikaan hän on ottanut useasti kantaa Venäjän ihmisoikeustilanteen puolesta.

Atwoodista somessa piirtyvä kuva vahvistaa aiempia käsityksiäni: hän on älykäs ja hauska, mutta tarvittaessa tiukka. Hänen arvonsa sopivat omiini. Someaktiivisuus voi siis olla jonkinlaista mielikuvan vahvistamista, imagonrakennusta.

Minua ei kiinnostaisi, jos Atwood syöttäisi nettiin vain kirjojensa mainoksia tai lehtijuttuja ilman minkäänlaista persoonallista saatetta. Arvostan sitä, että Atwoodilla on tekemisessään vastavuoroinen ja henkilökohtainen ote. Somesta etsitään sisältöä, ei mainoksia.

Mutta tuoko sosiaalinen media lisää lukijoita? Löytääkö joku Margaret Atwoodin kirjat, koska törmää hänen twiittauksiinsa ja huomaa kiinnostuvansa kirjailijan ajattelusta? Monella someen lähteneellä kirjailijalla on takaraivossaan toive, että näkyvyys sosiaalisessa mediassa korvaisi puuttuvan tai vähäisen mainonnan ja uupumaan jääneet naistenlehtihaastattelut.

Voi toki olla näin, mutta ehkä sosiaalinen media toimii enemmänkin eräänlaisena sitouttajana: lukija, joka tuntee kirjailijan teoksia jo ennestään, ryhtyy seuraamaan hänen päivityksiään, huomaa uusien kirjojen julkaisun, osallistuu keskusteluun ja ehkä jakaa kirjailijan linkkejä tai päivityksiä edelleen.

Somen avulla lukija muistaa kirjailijan ja puhuu hänestä. Pelkän nimen sijaan kirjailijasta tulee ihminen – mikä ei ehkä kaikkien mielestä ole hyvä asia.

Ja voihan kaikessa keskustelussa käydä niinkin, että kirjailija paljastuu raivostuttavaksi jankkaajaksi tai vähintäänkin mystisyyden viitta rakoilee.

Suomalaisista kirjailijoista Facebookissa on saanut suosiota ainakin Sofi Oksanen. Hänellä on paljon seuraajia, yli 13 000 (Atwoodilla on 98 000). Oksanen on myös melko aktiivinen Twitterissä, mutta siellä hän on ollut sen verran vähän aikaa, ettei seuraajia ole vielä kovin paljon ehtinyt kertyä.

Myös Oksasen some-tyyli miellyttää minua – ja se muistuttaa monipuolisuudessaan ja kantaaottavuudessaan Atwoodia.

Sosiaaliseen mediaan lähteminen ei välttämättä ole kirjailijalle helppoa. Moni on nimenomaan halunnut jättäytyä pois. Kiivas tahti ei miellytä, kirjoittaminen vaatii eristäytymistä jatkuvasta keskustelusta ja mediavirrasta.

Toiset taas ajattelevat, että somessa kirjailija joutuu mainostamaan itseään tavalla, joka ei kirjailijalle sovi. “Miksi?” kysyi eräs kirjailijakollega, kun perustin oman FB-kirjailijasivuni pari vuotta sitten. Hänen mielestään sellaisten perustaminen ei ole kirjailijan hommaa.

Niin, miksi sitten? Ehkä kirjailijan kannattaa miettiä ennen kaikkea omaa viihtymistään ja tekemisen mielekkyyttä. Minä viihdyn somessa, mutta kaikki eivät.

Kirjailijuuden muoto kannattaa kunkin rakentaa itselleen parhaiten sopivaksi.


6 kommenttia

Kaksi päivää Laukaisuun

Tiina

Tiina

Tällä viikolla, virallisesti torstaina, ilmestyy Laukaisu. Se on kaikkiaan viides kirjani ja kolmas romaanini.

Laukaisu on minulle monella tapaa uudenlainen kirja. Ensinnäkin se on täysin realistinen (siinä määrin kuin yksikään kaunokirja sellainen oikeastaan on). Aiemmat kirjani ovat olleet jonkinlaista surrealismia, maagista realismia tai uuskummaa. Lajityypin valinta ei ollut mitenkään tarkoituksellista: jokainen tarina saa mukaansa juuri tarvitsemansa elementit, ja tähän tarinaan fantastiset elementit eivät kuuluneet.

Toisaalta kirja syntyi poikkeuksellisen intensiivisesti. Olin pitkään pyöritellyt sen aihetta päässäni, mutta itse tarina ei loksahtanut kohdalleen. Joskus loka-marraskuun vaihteessa 2012 se loksahti ja tuntui itsestäänselvyydeltä. Ymmärsin henkilöt ja tapahtumat.

Seuraavaksi minun piti löytää tarinalle sopiva kerrontatapa. Kerronnallinen ratkaisu on itselleni aina erittäin tärkeä: elättelen ajatusta, että tosiasiassa jokaisella tarinalla on kertoja ja jokaisella kertojalla syynsä kertoa tarina juuri tietyllä tavalla. Kertoja, kertomisen tapa, juoni ja aihe lomittuvat toisiinsa niin tiiviisti, että vääränlaiset valinnat yhden kohdalla sotkevat kokonaisuuden.

Kertojan kanssa jouduin tuskastelemaan jonkin aikaa. Sitten eräänä marraskuisena päivänä vaihdoin kerrontaa ja kertojaa kaikkiaan neljä kertaa. Jokaisella kerralla lähdin kirjoittamaan tarinaa alusta (silloin liuskoja oli kasassa ehkä parikymmentä). Olin niin turhautunut, että harkitsin läppärin heittämistä ikkunasta.

Iltaan mennessä asia kuitenkin loksahti kohdalleen, ja siitä eteenpäin minulla kesti suunnilleen kaksi viikkoa kirjoittaa romaanin ensimmäinen versio valmiiksi.

Nopeutta ei kannata pelästyä: Laukaisu on pienoisromaani. Ja sen kahden viikon kirjoitusrupeaman vastapainoksi kirjan editoimiseen olikin aikaa lähes vuosi – ja ideoimiseen ennen kirjoittamista kuukausia. Tai koko elämä.

Nopeus ei tietenkään ole millään lailla tavoiteltavaa kirjan kirjoittamisessa. Pikemminkin se on pikkaisen hävettävää, antaa tunteen hutiloinnista. Siinäkin menin tarinan ehdoilla: tarinasta ei saanut päästää irti. Tarina vaati sukeltamisen, sen, että pidätän henkeä, kun kirjoitan.

Joka tapauksessa en ole ennen kirjoittanut romaania näin yhtäjaksoisesti ja intensiivisesti. Parhaimmillaan kirjoitin muistaakseni 12 liuskaa päivässä, ja se on minulle varsin paljon. Sellaisen päivän jälkeen ei aivoissa ole montaa ajatusta jäljellä.

Laukaisulla on synkkä aihe: se kertoo perhesurmista, murhenäytelmistä, joissa vanhempi tappaa omat lapsensa ja siinä sivussa puolisonsa ja itsensä. Mietin pitkään, voinko kirjoittaa niin synkästä ja rajusta aiheesta. Toisaalta ajattelin asiaa haasteena: kuinka kirjoittaa perhesurmista siten, että lopputulos on nimenomaan kaunokirjallisesti antoisa, ja toisaalta niin, ettei kirja sorru aiheen itsestäänselvän hirvittävyyden alleviivaamiseen. En tietenkään tiedä, onnistuinko.

Laukaisu on juuri tullut painosta; äsken sain käteen ensimmäisen oman kappaleeni. Olen tyytyväinen ja huojentunut. Kirjan kirjoittaminen ei koskaan ole helppoa, eikä käsikirjoituksen tie ensimmäisestä versiosta painetuksi kirjaksi ole koskaan itsestäänselvyys.

Laukaisu

Laukaisu


3 kommenttia

Kirjamessut: ihan hauska loinen joka syö kirjailijan aivot

Tiina

Tiina

Helsingin kirjamessut alkoivat ja loppuivat. Nelipäiväinen hulabaloo on käytännössä kirjavuoden huipentuma.

Vaikka messut saattavat olla rankkoja kirjailijoille, erityisen raskaita ne ovat kustantamojen työntekijöille. Keskiviikkona he pystyttävät messuosastonsa ja ovat paikalla messujen koko aukioloajan. Lauantai-iltanakin messut jatkuvat iltakahdeksaan asti. Viikonloppuvapaat jäävät messujen aikaan välistä pois.

Osastolla päivystämisen lisäksi kustannustoimittajat haastattelevat kirjailijoita esiintymislavoilla sekä huolehtivat, että nämä ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Itseni ja kollegani tuntien tiedän, ettei tämä ole erityisen helppo tehtävä.

“Kohta saa hengittää vapaasti”, eräskin kustannustoimittaja sanoi minulle sunnuntai-iltaan viitaten. Kysyin, eikö loppuvuosi kulu erilaisia palkintouutisia jännittäen. Kuulemma ei. Messut ovat se suurin ja odotetuin tapahtuma. Myös uusien kirjojen kritiikit ovat pitkälti tulleet messuihin mennessä. Loppuvuosi tuo parhaimmillaan mukanaan vain eräänlaista bonusta.

Mitä Helsingin kirjamessut merkitsevät kirjailijalle?  Siihen ei olekaan helppo vastata.

Tänä vuonna olin aistivinani kirjailijoiden keskuudessa aiempia vuosia enemmän ärtymystä ja väsymystä messuja kohtaan. Ohjelma on paisunut paisumistaan ja messuhallista on tullut kovin levoton paikka. Virallisten ohjelmalavojen lisäksi kaikilla kirjakaupoilla ja pian kaikilla kustantamoillakin on osastoillaan omat pienet esiintymislavansa.

Syy tähän on selvä: kaikki kirjailijat eivät mahdu isojen lavojen ohjelmaan, ja kustantamot haluavat taata jokaiselle palan näkyvyydestä. Se on toki kilttiä.Toisaalta esiintymisillä halutaan houkutella ihmiset ostamaan: jokainen kirjakauppa haluaa, että kirja myydään nimenomaan sen tiskiltä. Siksi ostajat houkutellaan kaupan omalle osastolle kirjailijan esiintymisen avulla.

Messut ovat  siis täynnä ihmisiä, ruuhkaa, ääniä, sekasortoa. Itse sain katsella niitä tänä vuonna hieman ulkopuolisena, koska minulta ei ole ilmestynyt uutta kirjaa. Messutunnelmaan pääsemiseksi riitti se, että haastattelin Kirjailijaliiton järjestämässä ohjelmassa Leena Krohnia hänen tuotantonsa teemoista. Krohn on yksi lempikirjailijoistani, joten tehtävä oli paitsi mieluinen, myös jännittävä.

Kiireellä ja ruuhkalla on kääntöpuoli. Kaikki tämän vuoden kirjat eivät nimittäin saa tilaa messuilta. Tilanne on hieman surkuhupaisa: “onnekas” arvonnassa on se, joka pääsee messuruuhkan kakofoniaan kertomaan kirjastaan noin 25 minuutin ajaksi. Epäonninen ei saa tuotakaan hetkeä.

Messujen ohjelma päätetään jo keväällä. Käsittääkseni päätökset tehdään kustantamojen ja messujen ohjelmatoimikunnan yhteistyönä. Suurin vaikuttaja on pärstäkerroin: messuille halutaan tietenkin hyvin myyviä, valmiiksi näkyviä kirjailijoita. Messut ovat ennen kaikkea myyntitapahtuma.

Keväällä ei voi vielä tietää, mitkä syksyn kirjat osoittautuvat menestyjiksi, ja siksi kirjailijan aiempi maine on se, joka vaikuttaa. Kaikille ei löydy tilaa lavoilta. Kirjakaupatkaan eivät tarvitse huonosti myyviä kirjailijoita omille lavoilleen, ja kaikilla pienillä kustantamoilla ei ole omaa haastattelupistettä.

Julkisuus kohdennetaan erityisesti syksyn kirjoihin – kevään kirjat ovat monesti jo unohdettua viljaa. Maaliskuussa 2010 ilmestynyt novellikokoelmani En tunne sinua vierelläni ei saanut aikoinaan lainkaan messuaikaa syksyllä. Onneksi kirjan elinkaari piteni kuitenkin poikkeuksellisesti lähes vuoden mittaiseksi, koska alkuvuonna 2011 se palkittiin Runeberg-palkinnolla.

Monelle tänä vuonna julkaisseelle kirjailijalle ei siis syystä toi toisesta messukutsua tullut. Toki syysviikonloppuna on järkevämpääkin tekemistä: voi mennä sienimetsään ja kirjoittaa. Katkeruutta voi kuitenkin olla vaikea välttää, kun kirjallisuusmaailma on täynnä messupuhetta ja suitsutusta. Osa kirjoista vaietaan kuoliaiksi.

Kirjamessuista on myös tullut jonkinlainen yleinen hymistelytapahtuma. Suomen Kuvalehti julkaisi juuri messujen alla pitkän artikkelin suomalaisen romaanitaiteen nykytilasta – tai siis joidenkin ihmisten käsityksestä aiheesta.

Artikkelilla oli provosoiva kärki, jossa annettiin ymmärtää, että Suomessa ei ilmesty lainkaan hyviä romaaneja. Kuitenkin teksti oli täynnä yksityiskohtia, joista kirjailijat itsekin puhuvat: kirjoja ilmestyy liikaa, näkyvyyttä ei riitä kaikille, vain viihdejulkisuus voi taata hyvän myynnin ja kriitikin laatu on romahtanut.

Silti artikkelista pillastuttiin – ja vastaanotosta säikähdettiin lopulta jopa niin paljon, että lehteä julkaiseva Otavamedia veti sen kokonaan pois messumyynnistä.

Olin hieman ymmälläni: eikö nimenomaan kirjamessujen ajankohta ole erinomainen kirjallisuuskeskustelulle? Nyt viesti oli, että messujen aikaan pitää vain kiitellä, hymistellä ja ylistää.

Millä mielellä olen itse ollut messuilla kirjojeni kanssa? Toistaiseksi hyvillä. Novellikokoelmaani lukuunottamatta olen ollut kaikkien kirjojeni kanssa messuilla ja useassa ohjelmanumerossa. Yleisöä on ollut mukavasti, haastattelijat ovat tunteneet aiheensa. Tuntemattomat ihmiset ovat käyneet kiittelemässä. Silti messuista on tullut stressaavia.

Muistan, kun kävin ensimmäisillä kirjamessuillani ihan tavallisena lukijana. Olin innoissani kaikesta hälinästä ja kirjallisuuspuheesta. Siirryin lavalta toiselle esiintyjiä kuunnellen, haistelin ja maistelin kirjallisuusmaailmaa.

Nykyään messut sujuvat minulla ja nähdäkseni suurella osalla muitakin kirjailijoita näin:

Saavun messuille viisi minuuttia ennen ensimmäistä esiintymistä. Rynnin väkijoukon läpi oikealle lavalle, tervehdin samalla ystäviä, tuttavia ja henkilöitä, joista minulla ei ole aavistustakaan, keitä he ovat. Kustannustoimittaja on jo soittanut minulle hieman hätääntyneen puhelun. Haastattelun jälkeen käyn katsastamassa kustantamon osaston. Ripustaudun ensimmäiseen kollegaan, jolla ei satu olemaan kiire omaan esiintymiseensä. Linnottaudumme ravintolan kulmapöytään. Viisi minuuttia ennen seuraavaa esiintymistä hankkiudun taas oikeaan kohtaan messuhallia. Palaan esiintymisestä mahdollisimman nopeasti ravintolaan. Juon liikaa viiniä. Kollegat pöydän ympärillä vaihtuvat tasaiseen tahtiin. Lopulta messupäivä päättyy. Ihmiset ovat hilpeitä ja väsyneitä. Kirjoittamisesta on turha haaveilla pariin päivään.

En osaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman vuotuisia kirjamessuja. Ainakin tylsempää. Silti minulla on tunne, että messuille tarvittaisiin enemmän ihan oikeaa keskustelua kirjallisuudesta ja vähemmän liukuhihnamaisesti vaihtuvia kirjaesittelyitä. Vähemmän ruuhkaa ja enemmän rauhaa.

Ei aavistustakaan, miten nuo tavoitteet olisivat saavutettavissa.


7 kommenttia

Kirjailija ja julkisuus

hanna_riikka kuismaEnsiesiintymiseni valtakunnallisessa mediassa kirjoittajana tapahtui noin yksitoista vuotta sitten. Kyseessä oli Ylen Radio 1:n perinteikäs Todellisia tarinoita -sarja. Löysin netistä tietoa ko. ohjelmasta tämän verran vuodelta 2002: ”14.12. ja 15.12. Pakko sanoa. Toteutus: Juha Seppälä, Kai Rantala ja Hannu Karisto. Kaksi nuorta kirjoittajaa kertoo intohimostaan tulla kirjailijaksi. He näyttävät myös taitonsa.”

Olin toinen noista nuorista kirjoittajista, tunnin jakso koostui vastauksista kysymyksiin ja novellinpätkistä. Se oli taitavasti tehty ja kiinnostavasti leikattu. Ajatuksenani oli tänään kuunnella ohjelma ja kirjoittaa juttu siitä, kuinka ammattikirjailija kommunikoi vuonna 2013 ohjelman nuoren wannabe-kirjailijan kanssa. Muistaakseni yksi kysymysten teema liittyi kirjailijoiden brändäykseen ja julkisuuteen ylipäänsä; vielä ajankohtaisempia aiheita nyt kuin 2000-luvun alkuvuosina.

Vuonna 2002: Nauhoitan ohjelman radiosta c-kasetille Helsingin Käpylässä, silloisessa osoitteessani. Elämä on jo ehtinyt mullistua äänitysten jälkeen, niistä on melkein vuosi. Nauhalla puhuva tyttö on kahdenkymmenenkolmen. Valmistunut jokin aika sitten Lahden taideinstituutista, palannut maitojunalla Poriin ja alkanut kirjoittaa vielä enemmän tosissaan kuin kouluaikoina. Ohjelmaa Käpylässä kuunteleva nuori nainen on toistakymmentä kiloa kevyempi, värisevä ja hengästynyt. Hän puurtaa parhaillaan sekavassa elämäntilanteessa käsikirjoituksen parissa, josta on tuleva esikoisteos, Elinkautinen. Nauhalla puhuva tyttö tietää, että tästä se alkaa. Tämä on hänen hetkensä, hänen alkunsa. Se, mistä hän on haaveillut lapsesta asti. Hän jännittää haastattelutuokiota niin paljon, että oksentaa kotipihassa paidalleen ja joutuu käymään vaihtamassa puhtaan nopeasti päälle ettei myöhästy. Päässä jankkaavat kliseiset muistot, kuinka kymmenet ihmiset elämän varrella ovat sanoneet, että sinusta ei ikinä tule mitään, ei mitään. Se valtava uho, että katsotaan! Helsingissä ohjelmaa kuunnellessani olen jo niin lähellä tavoittelemaani kustannussopimusta, että haistan sen. Ja olen oikeassa, vaikka siihen menee vielä tovi. ❤

Mutta palataan tyttöön Porissa, melkein kaksitoista vuotta sitten. Tai oikeastaan vuoteen 2013, sillä olisin halunnut kuunnella tytön ajatuksia tänään, olla samaa mieltä tai väittää vastaan. Hävetä, olla ylpeä, sääliä ja rakastaa. Kuin tytärtä, jota minulla ei ole. Onhan minulla päiväkirjani siltäkin ajalta, mutta olin alkanut erottaa yksityisen minäni julkisesta, jo silloin. Päätin siis rohkaistua kuuntelemaan ohjelman. Kaivoin vanhan magnetofonin kaapista ja laitoin kasetin sisään. Nauha katkesi heti. Teippasin sen yhteen, kelasin nauhan kynällä sisään ja kokeilin uudestaan. Soi, mutta kasetti oli täynnä jotakin vanhaa deathmetallia ja hc-punkkia. Okei, ehkä se on tuo täsmälleen samannäköinen tuossa vieressä. Ei, vaan toisella puolella meren kohinaa, toisella pelkkää suhisevaa hiljaisuutta. Lastasin lattialle kaapista laatikon, varsinaisen c-kasettimeren. Löysin paljon muuta nostalgista, bändien demoja, jotka olin jo unohtanut. Sellaisten, joista piti tulla jotakin suurta, mutta ne unohtuivat johonkin ajan poimuihin. Myös sellaisten, joista tuli. Mutta en etsimääni. Ennen pitkää oli luovutettava. Kasetti ei ole tässä asunnossa.

En ole kuullut ohjelmaa ainakaan kymmeneen vuoteen. Sen muistan, että tyttö on mielipiteissään äärimmäisen ehdoton, mitä tulee kirjailijuuteen ja mediaan, kirjailijan julkisuuteen jne. Tyttö pieni, on kovin helppoa olla varma asiastaan, kun ei ole mitään kokemusta kyseisestä työstä tai ylipäänsä edes aikuisesta elämästä. Ja kukapa 20 ja risat ei-kukaan ei-mistään, ei alitajuisesti vastailisi tavalla, joita ajattelee ns. oikeiksi vastauksiksi. Etenkin, kun kysyjänä sattuu olemaan yksi taitavimmista suomalaisista kirjailijoista. Varsinkin, jos kärsii muutenkin kympin tytön syndroomasta. Ja on epävarma. Ei, huijaan itseäni. Uskon olleeni täysin rehellinen, siitä näkökulmasta, mitä ajattelin silloin elämän olevan. Kuinka kustannussopimuksen jälkeen avautuisivat taivaan portit jne. Ja koska en ole kuullut ohjelmaa aikoihin, mistä sitä tietää, vaikka olisin edelleen samaa mieltä kaikesta.

Muistan pätkiä, kuten sen, että mitään vaatekaappiani en koskaan esittelisi. Siinä ainakin olen pitänyt pääni. Jokaisella on oma pyhänsä, alueet tai asiat, joita ei tuo julkisuuteen. Minulle esimerkiksi koti on pyhä paikka, yksityinen tila. Tänne ei tule toimittajia tai kuvaajia. Jollekin muulle vaikkapa sairaus voi olla sellainen yksityisasia, josta ei missään tapauksessa puhuisi julkisuudessa. Minulle pitkän harkinnan jälkeen ei. Nuori minä pitäisi vulgaarina tai makaaberina, että avaudun sairauksistani julkisesti. Nuori minä oli myös epävakaa ja impulsiivinen neurootikko. Joka tiesi kaiken, kuten kaikki parikymppiset. Eli ei todellisuudessa juuri mitään juuri mistään. Toisaalta – hän katsoi myös jokaisen jakson esim. Inhimillisestä tekijästä ja ihaili ihmisiä, jotka uskalsivat puhua asioistaan suoraan ja julkisesti. Kävelevä ristiriitakin vielä. Kenties olen liian ankara parikymppiselle. Kyllä minä saisin puhuttua hänelle niin, että hän ymmärtäisi ja hyväksyisi näkökulmani.

Ehkä on parempi, että vanha radio-ohjelma jäi tänään kuuntelematta. Sittemmin olen esiintynyt lukuisissa eri medioissa kirjailijan ominaisuudessa. Positiivisia kokemuksia on huomattavasti enemmän kuin negatiivisia. Kirjailijan ja kirjoittajan ammatti on kuitenkin julkinen, tavalla tai toisella. Minulla on oikeus piirtää rajani, ja velvollisuus pitää ne. Se on mottoni julkisuuteen liittyen. Ja miksei elämään yleensä. Uskallan sanoa ei. Se on tärkeä taito.

Koska tänä vuonna ilmestynyt romaanini Valkoinen valo kertoo kivusta, ja koska kärsin itse kroonisesta kipusairaudesta, olen tällä viikolla Inhimillisessä tekijässä keskustelemassa aiheesta. Tätä klikkaamalla löydät lisätietoja ohjelman sivuiltaJa tästä aukeaa mahdollisuus katsoa ohjelma Areenassa, kun se sinne tulee.

”Kun kipu ei mene ohi. Kirjailija Hanna-Riikka Kuisma sairastui fibromyalgiaan, toimittaja Satu Väisänen kävi läpi selkähelvetin. Anne Flinkkilän vieraana myös kipua ja elämäntarinoita tutkinut Merja Sallinen. Perjantaina 25.10. klo 22, toinen lähetys sunnuntaina 27.10. klo 17:10.”

✩ Taustalla soi: Joy Division, Closer ja The Smiths, Hatfull of Hollow ✩


6 kommenttia

Entä jos kirjoittaisin myyvän kirjan?

Tiina

Tiina

Eräänä iltapäivänä istuin kirjailijaystäväni keittiössä. Päivittelimme sitä, mitä kirjailijat usein keskenään päivittelevät: huonoa myyntiä, onnetonta näkyvyyttä, mainonnan puutetta, pieniä palkkioita ja rahojemme vähyyttä.

Ystäväni mies kuunteli hetken valitustamme ja tokaisi sitten hyväntahtoisesti: “Kirjoittaisitte sellaisia kirjoja jotka myyvät!”

Niin. Siinähän olisi ratkaisu ongelmiimme. Kaikesta kirjailijoiden valituksesta huolimatta Suomessa todellakin myydään kirjoja oikein hyvin, itse asiassa moneen muuhun maahan verrattuna todella hyvin. Huono myynti ei ole lainkaan kaikkien suomalaisten kirjojen ongelma.

On mahdollista kirjoittaa myös hyvin myyviä kirjoja. Miksen kirjoita?

Myydyimpien kirjojen tilastoja voi käydä tähystelemässä Suomen Kustannusyhdistyksen sivuilla. Viime vuonna kahta kaunokirjaa myytiin yli 100 000 kappaletta: Sofi Oksasen odotettua romaania Kun kyyhkyset katosivat sekä Ulla-Lena Lundbergin Finlahdia-palkittua Jäätä. Listan 20:ksi myydyin kirja, Aki Ollikaisen Nälkävuosi, myi sekin yli 10 000 kappaletta.

Minä olisin sellaisesta myynnistä onneni kukkuloilla. Hyvin siitä rahaakin tienaisi.

Miten tuollainen kirja kirjoitetaan? Voiko tietoisesti lähteä kirjoittamaan hyvin myyvää kirjaa?

Blogaukseni itsestäänselvä antikliimaksi on tässä: Ei.

Esimerkiksi Lundbergin ja Ollikaisen kirjat ovat lähtökohdiltaan samanlaisia, mitä itsekin yritän kirjoittaa: vahvaa, monitasoista, laadukasta kaunokirjallisuutta. Leimallisesti kaunokirjallinen teos myy yleensä huonosti – mutta välillä oikein hyvin.

Kirjoittamisen ja hyvän myynnin väliin mahtuu niin paljon tekijöitä, ettei kirjailija pysty niitä ennakoimaan. Vaikka kirja olisi kirjallisesti oikein onnistunut, sen onnistuminen markkinoilla ei ole itsestäänselvää. Sattuuko aihe kiinnostamaan mediaa ja lukijoita? Mitä muita kirjoja ilmestyy samaan aikaan tai samana vuonna? Syövätkö ne kaiken kirjajulkisuuden? Kuka ottaa kirjan arvosteltavakseen? Keitä istuu kirjallisuuspalkintoraadeissa? Kuinka osaavasti kustantamon tiedottaja hoitaa hommansa? Onko asiasta kiinnostuneen toimittajan lapsi sairas juuri kriittisenä päivänä?

Menestys ja näkyvyys tuovat yleensä lisää menestystä ja näkyvyyttä – niin yksittäisen kirjan kohdalla kuin kirjailijan koko uran kohdalla. Vaikeinta on menestyksen ja näkyvyyden käynnistäminen.

Vai tarkoittiko ystäväni mies, että pitäisi kirjoittaa sentyyppistä kirjallisuutta, joka on jo lähtökohdiltaan myyvää?

Ei sellaista taida ollakaan. On helppo ajatella, että dekkarit tai jonkinlainen viihdekirjallisuus (mitä se ikinä onkaan) myisivät automaattisesti hyvin.

Kuitenkin meillä kirjoitetaan isot määrät nopealukuisia, viihdyttäviä, koukuttavia ja jännittäviä kirjoja, jotka eivät kuitenkaan myy hyvin.

Viihdekirjallisuudessa on sama sääntö kuin ns. korkeakirjallisuudessa: menestystä on vaikea ennakoida ja tarjonta on suurempaa kuin menestyjien joukkoon mahtuu. Ylipäätään raja korkea- ja viihdekirjallisuuden välillä on kovin vaikea: ääripäät ehkä tunnistaa helposti, mutta väliin jäävien luokittelu on vain luokittelijasta kiinni.

Mikä eteen?

Eihän kirjailijan auta keskittyä kuin kirjoittamiseen. Se on homman tarkoitus ja ainoa lääke ongelmiin.

Onneksi päiviä, jolloin kirjoittamisen vapaus kirkastaa koko maailman, on paljon enemmän kuin hetkiä, jolloin huono myynti tai muut turhuudet painavat mieltä.


17 kommenttia

Tekosiaan pohtiva kriitikko ja esikoiskirjailijan pettymys

Tiina

Tiina

Tapahtui jotain merkillistä.

Esikoisromaanini aikoinaan Helsingin Sanomiin arvostellut kriitikko Jussi Ahlroth kirjoitti tuoreessa kolumnissaan, että kaikista kirjoittamistaan kritiikeistä häntä on jäänyt mietityttämään juuri se, jonka hän kirjoitti esikoisestani.

Esikoisromaanini Eräänä päivänä tyhjä taivas ilmestyi vuonna 2008, ja Ahlrothin arvio siitä oli, noh, nuiva. “Tunnelmallisen kehittelyn jälkeen lopun tieteiskirjallinen ratkaisu ampuu korkealta yli. Tapahtumat jäävät sen myötä ulkokohtaisiksi, johonkin merkilliseen metsään, jossain.”

Ei arvio mikään karmeista karmein lyttäys ollut, mutta kyllähän se kertoo, ettei kirja tehnyt kyseiseen lukijaan oikein minkäänlaista vaikutusta. Huolella rakentamani metaforisuus ei auennut kriitikolle. Eikä kirjassa edes ollut mitään tieteiskirjallista ratkaisua! Tai jos oli, niin se oli hyvin perusteltu… Kriitikko ei tajunnut!

En aio valehdella: otin aikoinaan Ahlrothin arvion varsin raskaasti. Esikoiskirjailijalle tilanne on uusi, enkä etukäteen millään tavalla voinut valmistautua vaikkapa siihen, millaista on odottaa ja lukea kritiikkejä. En tiennyt, miten itse reagoisin. Kaikki oli pelottavaa, enkä vielä tuntenut kirjailijakollegoita niin hyvin, että olisin saanut arvokasta vertaistukea. Nykyään nimenomaan vertaistuki kantaa monen vaikeuden yli.

Kirjani ilmestyi elokuun puolivälissä, ja odotin HS:n arviota kuumeisesti yli kaksi kuukautta. Pettymys oli kova. Muistan itkeneeni. Kustannustoimittajani soitti lohdullisen puhelun.

Kirjani sai oikein hyviäkin arvioita, ja oli seuraavana keväänä ehdokkaana Tiiliskivi-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Jostain syystä Helsingin Sanomien kritiikki on kuitenkin kirjailijakunnalle yleisesti se kaikkein odotetuin. Myönnän, että asia on noin omalla kohdallanikin, mutta en ole ihan varma syistä.

Esikoiskirjailija joutuu Helsingin Sanomien kohdalla odottamaan kritiikin lisäksi tietoa siitä, onko kirja päässyt mukaan HS:n esikoiskirjakilpailun noin 12 finalistin joukkoon. Minä en mukana ollut – minkä toki ymmärsin heti kritiikin luettuani.

Esikoiskirjan vastaanoton odottaminen vei minulta kokonaan keskittymiskyvyn. Olin jättäytynyt tutkijantöistä vapaaksi kirjoittajaksi noin puolitoista vuotta aiemmin, ja syksystä 2008 kevääseen 2009 sain töitä tehdyksi todella huonosti. Rahani loppuivat ja sorruin kulutusluottoon. Keväällä sain onneksi kirjastoapurahan ja pääsin taloudellisesti kuiville. Keskittymiskykykin palasi vähitellen ja aloin työskennellä seuraavien kirjojen parissa.

Esikoissyksystäni opin, että siinä vaiheessa kun kirja on valmis ja julkaistu, seuraavan kirjan täytyy olla jo aktiivisessa kirjoitusvaiheessa. Ajatusten ja keskittymisen täytyy kohdistua uuden luomiseen – ei kritiikkien odottamiseen. Kun päässä pyörii vahvassa vaiheessa oleva uusi tarina, ilmestyvät kritiikit eivät kasva liian merkityksellisiksi.

Mutta olisivatko asiat menneet jotenkin toisin omalla kohdallani, jos Helsingin Sanomien kritiikki olisi silloin syksyllä 2008 ollut kehuva?

Ei aavistustakaan. Olisiko parempi kritiikki tehnyt minusta kerralla vaikkapa menestyneemmän kirjailijan? Kirjojani myydään turhan huonosti enkä kuulu naistenlehtien vakio- tai edes vierailijakasvoihin. Toisen kirjani voittama Runeberg-palkinto ei sekään juuri tuntunut lisäävän myyntiä tai näkyvyyttä. Mikä merkitys yksittäisellä kriitikillä voisi olla?

Kai HS:n nuivan arvion merkitys oli suurta, tai edes jonkinlaista, vain kirjailijanurani ensimmäisen puolen vuoden kohdalla. Olisin saattanut olla aavistuksen itsevarmempi, muutama itku olisi ehkä jäänyt itkemättä. Tai sitten ei.

Muistan silti hyvin epävarmuuteni ja jonkinlaisen sivullisuuden tunteen. Siksi olen yrittänyt miettiä, miltä Jussi Ahlrothin kolumnin “paljastus” minusta tuntuu. Tuntuuko se anteeksipyynnöltä? Hyvittääkö se jotain? Vai ryhtyisinkö katkeraksi, kun kriitikko on juuri minun kohdallani kirjoittanut kritiikin, joka ei vuosia myöhemmin miellytä edes häntä itseään?

Minulla on ihan hyvä suhde esikoiskirjaani. Se oli ehkä pateettinen ja kömpelö – olihan se ensimmäinen kirjoittamani romaani. Teknisesti en varmastikaan pystynyt siihen, mitä tavoittelin, mutta kirjoitin rehellisesti, huolella ja kunnianhimoisesti. Tein kirjaa suhteellisen vaativissa oloissa: yhden vaippaikäisen äitinä, toista lasta odottaessa ja tutkijantöiden ohessa.

Olen kirjasta ylpeä.

Onkohan minusta tullut kyyninen, kun olen lähinnä tyytyväinen siitä, että viisi vuotta vanha kirja nostetaan hetkeksi ylös haudastaan?


4 kommenttia

Alastomana syntynyt

JP Koskinen

JP Koskinen

Lähdin mukaan tähän blogiin siksi, että haluan aina kokeilla kaikkea uutta, mikä voisi edistää kirjojeni myyntiä. On turha toistaa tässä, että reipas kirjamyynti on Suomessa keskittynyt kapeaan kärkeen. Monet hyvät kirjat jäävät unhoon, syystä tai toisesta.

Itkuvirren veivaaminen ei ole kuitenkaan minun juttuni. Jaada jaadaa aiheen ympäriltä on käyty niin kauan kuin olen ympyröissä ollut, ja varmasti paljon jallati jallaa sitäkin ennen. On parempi tehdä asian eteen jotain, siis konkreettisesti.

Olen itse luullut olevani kehityksen kärjessä monta kertaa. Joskus aikoinani kehittelin omille kotisivuilleni mahdollisuuden ladata kirjojeni ensimmäinen luku, ilmaiseksi tietenkin. Latauksia tuli todella paljon, olihan kaikki vielä silloin uutta ja hienoa. Nyt noita lukunäytteitä tarjoaa lähes jokainen kustantamo, joten en ole viitsinyt tätä käytäntöä enää jatkaa.

Vuonna 2007 olin sitä mieltä, että kirjoista voisi kuvata kivoja trailereita mainosmielessä. Pistin pystyyn Kuvaa lonkalta -kilpailun, joka olikin oikein mukava kokemus. Materiaalia kertyi yllättävän paljon, laadukastakin. Osa siitä on kadonnut MySpacen syövereihin mutta jotakin löytynee yhä YouTubesta. Sittemmin näitä puolivillaisia peesaajia on tullut kuvioihin mukaan. Vaikka onhan tuollakin loistavaa tavaraa…

Eikä tässä vielä kaikki! Päätimme joskus kavereiden kanssa pystyttää majakan, joka tuikkisi ulkomaille saakka. Teetimme sivuston, jossa meitä mainostetaan ulkomaisille kustantajille peräti kolmella kielellä. Käännöksiähän tuo joukko on jo aikojen saatossa saanut, eli ei tämä pieni majakkamme ole ainakaan sitä mahdollisuutta tärvellyt.

Vaivaa ja joskus rahaakin tämmöiseen toimintaan tietysti menee. Olen kuitenkin yrittänyt tehdä jotain pelkän valittamisen sijaan. Ehkä kaikki vaiva on ollut turhaa, ehkä ei.

Kirjailijan pitää joka tapauksessa uusiutua jatkuvasti. Mikään palkinto tai kritiikkimenestys ei kirjoita seuraavaa kirjaa kirjailijan puolesta. Työ alkaa tyhjästä, aina. Uuden värkkääminen on siis meillä verissä.

Ja enhän minä olisi minä, jos en olisi taas viritellyt jotakin uutta ja kivaa. Pitkän suunnittelun, juontajaparin etsimisen ja kuvauspäivien sovittamisen jälkeen saimme tässä viikko sitten pystyyn oman TV-kanavan! KultTV tekee sen, mitä kymmenen vuotta kirjailijana ei tehnyt, tuo kirjailija Koskisen keskustelemaan kulttuurista ja kirjoista kameran eteen. Sillä kyllähän se näin on, että jos ei kutsuta töllöön, perustetaan oma töllö. Näin homma toimii ja edistys edistyy, omilla ehdoilla!