alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


20 kommenttia

Voin lopettaa milloin vain

Kuva otettu 08.07.2013 klo 12.19 #6Tuskin olemme selvinneet Suomen Kuvalehden vessapaperista kun saimme jo toisen kirjallisen kohun. Se alkoi eilen facebook-seinälläni. Avaisin ketjun tähän, mutta en voi, koska osa keskustelusta oli hieman… miten sen nyt sanoisi… haavoittavaa. (Yksi tyyppi sanoi ”Sinulla Miina on vielä aikaa oppia tämän työn raadollinen puoli. Lopeta tuo romantisointi. Sinä olet kaukana taidekirjailijasta.” Se oli ehdottomasti toiseksi haavoittavinta, mitä minulle on koko kirjailijanurallani sanottu. Haavoittavinta on ”Kirja on niin hirvää paskaa, että sitä ei olisi koskaan pitänyt painaa.”) Totesimme alastoman kirjailijan Tiina Raevaaran kanssa, että ketju on runsaudensarvi, josta voimme  ammentaa aiheita tänne blogiimme vielä pitkään.

Ketju alkoi sellaista puolihuolimattomasta läpästä (älkää koskaan, toistan, koskaan, sanoko mitään läpällä) joka meni näin:

”Oletteko te muut kirjailijat aina niin varmoja siitä että haluatteko kirjoittaa kirjoja? Mä olen taas ihan elämän valinkauhassa. Kävin allekirjoittamassa yhden käännössopimuksen ja sitten ajattelin, että varmaan mun kannattaa kirjoittaa lisää kirjoja kun ne on niin hienoja että ulkomaassakin kohta luetaan. Sitten jouduin itsegooglaamaan eräästä työsyystä johtuen, ja nyt mua jotenkin vituttaa taas kaikki ja olen ihan että pitäkää tunkkinne, jos on niin vaikeaa. Kun tuntuu että mitä tahansa tekee, niin enimmäkseen vaan sanotaan että Liha tottelee kuria oli niin ihana ja harmi kun tää uus kirja ei ole Liha tottelee kuria.”

Siitä seurasi yli sata mielenkiintoista kommenttia, joissa käsiteltiin menestyneen esikoiskirjan aiheuttamia paineita, kaupallisuutta, taidetta ja palautteen merkitystä kirjailijalle jne tms. Moni kirjailija kirjoitti kauniisti omista motiiveistaan kirjoittaa: että se on viime kädessä kuin ilmaa tai luonnollista kuin mehiläiselle lento. Että se on vain sellainen ehdoton osa elämää.

Uskon että aika moni kirjailija kokee asian sillä tavalla. Se varmasti tavallaan helpotta asioita, tekee niistä yksinkertaisia.

En ole koskaan ajatellut, että minun on ”pakko” kirjoittaa tarinoita. Pystyn vielä muistamaan sen ihmisen, joka ei kirjoittanut kirjoja. Se tyyppi oli muistikuvieni mukaan ihan onnellinen ja hänen elämänsä oli joissain suhteissa paljon helpompaa kuin nykyisin. Luin silloin tosi paljon hyviä kirjoja ja kirjoitin uutisia. Aloitin keksittyjen juttujen tekemisen vasta lähempänä kolmeakymppiä. Rupesin kirjailijaksi päähänpistosta, samalla tavalla kuin joku keski-ikäinen plösö voi alkaa treenata maratonille vedonlyönnistä tai jotenkin oman ylitiöpäisyytensä hurmaamana.

Kukaan ei voi kirjoittaa romaania vahingossa, joten sitouduin hommaan tietysti hyvinkin syvällisesti. Samalla totuin siihen erityislaatuiseen tajunnan tilaan, joka kirjoittamisesta (joskus) seuraa, ja joka on rauhoittavampaa ja piristävämpää kuin oikeastaan mikään muu mitä olen koskaan kokeillut. Olen sittemmin tehnyt viisi kirjaa, viimeksi Säteen, ja jokainen niistä on ollut vaikea ja tärkeä projekti, ja olen niistä hyvin onnellinen. Mutta se oli vain päähänpisto ja kokeilu.

Monilla kollegoilla on aina joku käsis meneillään, mutta minulla ei. Aloitan jokaisen puhtaalta pöydältä. Tai sitten en aloita. Mietin joskus, että ehkä tämä on sellainen easy come, easy go -tyyppinen juttu. Ehkä se ei ole oikea kutsumus? Olen aina sanonut kirjoituskursseilla oppilaille, että kirjailijaksi saa ruveta mistä tahansa lähtökohdasta ja kukaan ei ole toista ”oikeampi” kirjailija. Mutta ehkä puhun aina ihan paskaa. Ehkä tämä ei voi pysyä. Ehkä tämän ei ole pakko pysyä.

Ja on tietysti myös mahdollista, että olen ihan nisti, joka vain sanoo itselleen ja muille että voi lopettaa milloin vain haluaa. En vain just nyt halua lopettaa. Teen ton seuraavan jutun ja sitten lopetan.

Mainokset