alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


2 kommenttia

Harhapolun päätepiste

Kuva: Johanna AhonenVajaat kolme kuukautta sitten märehdin kykenemättömyyttäni ryhtyä painiin pitemmän tekstin kanssa. Romaani olisi kiva julkaista, eikä se ole ollut kuin kirjoittamista vaille valmis. Vaan vääriin suuntiin vievät polut pitivät harhailemassa, eikä aikeesta tullut totta.

Sitten keksin ryhtyä psyykkaamaan itseäni. Osuuskumman raapalekirjojen Facebook-julkkareissa kirjoitin yhden Milla ja Meri -raapaleen. Julkaisin sen julkkarieventissä ja laitoin loppuun maininnan, että jos tämä saa niin ja niin monta tykkäystä, kirjoitan sen aikomani romaanin. Vaikka raapale kiitosta saikin, määrä ei tullut täyteen.

Mitä tehdään, jos kansa äänestää kansanäänestyksessä väärin? Kysytään tietenkin toisen kerran, ja oikeastaan niin monta kertaa, että vastaus on haluttu.

Laitoin omaan Facebook-statukseeni, keskellä yötä, huhuilun, että jos 50 tykkäystä menee rikki, kirjoitan sen minulta pitkään kinutun Millan ja Merin. Sitten menin nukkumaan. Kun aamulla heräsin, vilkaisin ensimmäiseksi kännykällä tilannetta. Haamuraja oli kohdannut Ghostbustersit sillä aikaa, kun itse vielä vaeltelin Höyhensaarilla. Silläpä se oli sinetöity, mutta aloituksen olin siirtänyt kuukauden päähän, koska vielä yksi novellirästi roikkui niskassa. Jos joku on huomaavinaan mitä taidokkainta välttelyä, laistelua ja eteenpäin siirtämistä, saattaa olla oikeassa. Itsekään en aina mene takuuseen ajatuksenjuoksustani.

Armonaikaa olisi vielä kaksi viikkoa, mutta sillä välin jo asioita ehti tapahtua. Se rästinovelli sovittiin siirrettäväksi muutaman kuukauden päähän toimittajan kanssa yhteisymmärryksessä. Kirjailijatoverini Anne Leinonen välitti erään kustantajan olevan alustavan kiinnostunut Millan ja Merin konseptista. Ja eilen Turun Herra Huu, kauhukirjailija Boris Hurtta piti minulle vakavan puhuttelun siitä, miten jo olisi aika saada seuraava kirja ulos. Vetkuttelun aika on sitten varmaan ohi.

Hahaa, te sanotte. Tämä blogaushan ei ole mitään muuta kuin jälleen uusi veruke siirtää varsinaista romaanin aloitusta jälleen hiukan tuonnemmaksi.

Mutta olette väärässä.

Aloitin romaanin jo 35 minuuttia sitten.[1]

[1] Minuuttimäärä ei välttämättä pidä täsmälleen kutinsa, mutta olen jo pitkään halunnut käyttää tuota viittausta.

Mainokset


2 kommenttia

Harrastelijan harharetket

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Kukin määrittelee, tai on määrittelemättä, itsensä kirjailijaksi omilla kriteereillään. Toisille piisaa vahva pyrkimys, vaikka sanaakaan ei ole vielä paperilla. Toisille riittävä meriitti on oma julkaistu kirja, ja jotkut katsovat rajaksi ammattimaisen toiminnan, josta tienaa leivän ja pleikkarin. Kukin tavallaan.

Minä katson itseni kirjailijaksi yhden julkaistun oman teoksen, lukuisten antologioiden ja jatkuvan kirjoittamisen myötä. Harvassa ovat ne päivät, kun en jotain tekstiä edistäisi. Olen kuitenkin kirjailijuudessani harrastelija, sillä en tavoittele täysaikaista kirjailijan uraa tai edes pyri saamaan jollain tasolla merkittäviä tuloja toiminnastani. Unelmoin ehkä, mutten tavoittele.

Ja tässä on homman ydin. Miksi en?

Julkaistu tuotantoni tähän asti on muodostunut novelleista, joko pidemmistä tai raapalemittaisista, tasan sadan sanan salamanovelleista. Romaaneja olen, määritelmää venytellen, kirjoittanut kolme. Jokainen niistä syntyi marraskuussa eli nytkin meneillään olevan Nanowrimon aikana. Tavoite oli kirjoittaa 50000 sanan romaani kuukaudessa ja sen saavutin kolmasti. Kuitenkin kun sillä vauhdilla tekstiä taotaan, laatu saa jo ensimmäisen päivän aikana niskalaukauksen, ja jos totta puhutaan, ainutkaan tarina ei päätynyt tyydyttävään loppuun. Kuukausi loppui, sanamäärä täyttyi ja juonikaareen jääneet valtavat vääntymät vaativat huomiota osakseen ennen kuin loppua olisi ollut mitään järkeä kirjoittaa. Tuossa jamassa niistä on nyt jokainen, varhaisin jo vuodelta 2003.

Noiden romskuraakileiden lisäksi taskussani on pari sinänsä kiinnostavaa konseptia, joista toinen on steampunk-novellieni maailmaan sijoittuva iso tarina, josta novellit ovat jo vihjailleet. Toinen on vielä ilmiselvempi kokonaisuus, Milla ja Meri -romaani.

Jälkimmäisen kanssa kirjoittamisen tiellä ei seiso oikeastaan mikään. Millasta ja Merestä olen kirjoittanut jo parikymmentä raapaletta, Portin kisassakin menestyneen, Atorox-kakkoseksi nousseen novellin, sekä toisen novellin. Hahmot ovat tuttuja, maailma suunnilleen selvillä ja sopivia tapahtumia hahmoteltuna roppakaupalla. Kun ottaa vielä huomioon, miten moni kirjoittajatuttuni on häätänyt minua tämän romaanin pariin jo kohta puolentoista vuoden ajan, ei ole esittää kuin yksi kysymys.

Mikä hemmetti siinä maksaa?

Jos en kirjoita romaania, mitä sitten kirjoitan? Millaisille harharetkille päädyn ilta toisensa jälkeen? Vastaus löytyy kiivaasta antologiatuotannosta, jonka buumia olemme eläneet muutaman vuoden. Valtavirran puolella kuuleman mukaan novelli kärsii ja näivettyy, mutta spefirintamalla se kukoistaa kuin mantereellinen peiliauringonkukkia. Uusia kokoelmia pukkaa pihalle useampi kappale vuodessa, ja minä tykkään olla mukana niissä. Osaksi siksi, että kasvattamalla julkaisulistaani koen eteneväni urallani. Osaksi siksi, että antologia-arvosteluiden myötä tunnen saavani arvostusta kirjoittajana, ja myönnän suoraan, että se auttaa jaksamaan ja pitämään liikettä päällä. En tiedä, kuinka pitkän ajan jaksaisin tuhertaa itsekseni tekstiä saamatta mitään palautetta.

Romaani kuitenkin on se juttu, jota eniten arvostetaan. Valtalehdistössä framille nousevat juurikin romaanit, Tähtivaeltajan arvosteluita sumplittaessa pohditaan marginaalisempien novellikokoelmien arvostelun mielekkyyttä, ja kirjailijoista puhuttaessa romaanikirjailijat yleensä tunnetaan, kun taas vaikka kymmenessä, tai kahdessakymmenessä, antologiassa mukana ollut kirjoittaja saattaa edelleen olla monelle täysin tuntematon. Romaani olisi se varmin tie suurempaan menestykseen ja laajempaan tunnettuuteen. Kiinni apurahojen syrjään. Kohti parempia mahdollisuuksia kirjoittaa enemmän ja pitkäjänteisemmin.

Tiedän kaiken tämän, ja silti nytkin työstän kolmea novellia: yhtä osuuskuntani antologiaan, yhtä kaverin toimittamaan kehokauhuantologiaan ja yhtä omaksi huvikseni, vaikken ole edes varma, missä sen saisi julkaistua. Jos toimisin järkevästi, hylkäisin nämä kaikki, tai ainakaan en ottaisi uusia velvoitteita novellirintamalta, ja keskittyisin Milla ja Meri -romaanin tekemiseen. Muutama kuukausi, ehkä puoli vuotta, ja kirja olisi realistisesti kasassa, valmiina kommenttikierrokselle.

Mutta kun. Elinkeinoni ei ole kiinni siitä, mitä kirjoitan, tai milloin, tai mille kustantajalle. Voin jumittaa novellien parissa vaikka viisi vuotta lisää, jos niikseen tulee. Harhapolut jatkuvat silmänkantamattomiin, ainakin niin kauan kuin nykyiset kirjalliset piirini innostuvat tekemään aina uuden antologian, johon voin lähteä mukaan.

Ja silti, joskus minun on astuttava pois niiltä poluilta ja suunnattava sille isolle päätielle, marssittava sitä pitkin määrätietoisesti kohti romaania, kohti apurahamahdollisuuksia, kohti laajempaa kirjailijuutta. Operatiivinen sana ei ole jos, vaan milloin.

Seuraavaksi pitää vain keksiä, miten se tehdään. Miten motivoin itseni pois näiltä sivupoluilta, vaikka vain palatakseni niille yhden romaanin jälkeen?